Leppoisaa ja lämmintä arkea

Tulin vajaat parisen viikkoa sitten takaisin kotiin. Menin suoraan junalta töihin. Ihanaa päästä viettämään takaisin tavallista arkea. Tämä lienee selvä vanhenemisen merkki; bileet tuntuvat kivalta poikkeukselta mutta yleisimmin toivottava vaihtoehto on tavallinen arki. Tosin kesällä ei tekisi mieli nukkua yölläkään, kun on silloinkin valoisaa ja lämmintä. Harvinaista herkkua Suomessa.

Muita vanhenemisen merkkejä ovat mm. se, että tuntuu siltä että ennen lasten piirretyt olivat parempia kuin nykyisin (jaettu havainto muutaman kaverini kanssa). Toivottavasti en kuitenkaan koskaan päädy siihen vaiheeseen, jossa ennen oli kaikki paremmin ja nykynuoret ovat ihan kamalia.

Tälle aihepiirille on facebookissa oma ryhmänsäkin, Entisajan Kovan Elämän Mytologisointiryhmä. Kyseisen ryhmän kuvaus: "Ei ollu feisbuukkia vuonna 56. Pakkasessa vaan huudettiin ettei naama jäätys. Kirjat jääty kuitenkin, ja ne oli tehty tuohesta. Hernekeittoo syötiin vaan tuohikupeista sormin, kun ei ollu lusikoitakaan. Ei ollu tätä nykyajan pullamössösukupolvea. Pullamössökin tehtiin havunneulasista. Suku ja polvet oli molemmat huonossa kunnossa, kun piti selkä vääränä kiviä kantaa pitkin metsiä, kun ei ollu teitäkään rakennettu. Aina oli pakkasta ainakin -50 astetta. Paitsi saunassa oli aina vähintään sata astetta."

Sieltä löytyy hyviä ajatuksia siitä, miten ennen kaikki oli paremmin. Ennen olivat mansikatkin suurempia, kesälomia ei ollut, puolikarkeat vehnäjauhot olivat puolikarkeampia kuin nykyään...

Ja ehkä ennen vanhaan musiikkikin oli parempaa. Oma musiikkimakuni vaihtelee hieman vuodenajan mukaan. Kesällä kun on lämmintä ja valoisaa, mieleni tekee kuunnella Pink Martinia. Tällä hetkellä kuunneltavana ovat mm. seuraavat: Splendor in the Grass, Over The Valley, Où est ma tête...

Kesällä on lomailuolo vaikka olisikin töissä ja vähän tekisi kouluhommia samalla. Kesäloma on kuitenkin enemmänkin mielentila jonka valo ja lämpö saa aikaan. Samalla huomaa, miten hidasta on sopeutuminen erilaisten instituutioiden kesäaukioloaikoihin.

Viimeksi kun kävin oman oppiaineeni tiloissa, unohdin ainejärjestömme maskotin, pehmoapina Bobon sinne. Se täytyy muistaa käydä hakemassa ajoissa kotiin että se voi jälleen osallistua bileisiimme.

Eero Ojanen: Rakkauden filosofia III - rakkauden muotoja

Ojanen pitää rakkauden eros- ja agape-muotojen välisen jännitteen pohtimista erityisen mielenkiintoisena. Ne näyttäisivät teologisessa käsitteistössä olevan periaatteessa vastakkaisia. Eros “tarkoittaa rakkautta, jossa pyritään ylöspäin - -”. Tämä voi näkyä niin seksuaalisen nautinnon tavoittelussa kuin uskonnollisessa kokemuksissakin, erityisesti mystiikassa johon “kuuluu jumaluuden tai jumalallisen läsnäolon voimakas kokeminen, siis jonkin - - “aripäiväisyydestä” poikkeavan kokemuksen ja olemassaolon tavan tavoittelu”.

Agape “on perimmältään Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan” joka tulee ihmiselle armosta, ylhäältä alaspäin, ja toimii mallina jonka mukaan ihmisenkin pitäisi toimia. Ojasen mukaan nämä molemmat muodot ovat uskonnon kautta ymmärrettäviä käsitteitä. Molemmissa on kysymys Jumalasta ja jumaluudesta sekä ihmisen suhteesta näihin ja myös ihmisen suhteesta toisiin ihmisiin ja maalliseen elämään.

Ojasen mukaan “Tämä kaksoissuhde johdattaa olennaisella tavalla eteenpäin rakkauden käsitteessä, johon näyttää väistämättä liittyvän ihmisen suhde itseään korkeampaan. Eroksen ja agapen yhdistymistä kristilliseltä pohjalta on kuvattu myös caritas-termillä, joka suomennetaan usein laupeudeksi. Rakkauden teoriaa hoitotyössä tutkineen Katie Erikssonin mukaan hoitamisen ydin on juuri caritas, ajatus rakkaudesta ja laupeudesta.”

Eräs epäitsekkään rakkauden teeman muunnelma on Ojasen mukaan isänmaanrakkaus. Siihen sisältyy uhrautuminen suuremman kokonaisuuden hyväksi. Sotaisuuden tai kiihkomielisyyden ei tarvitsisi olla isänmaallisuuden koko sisältö.

Isänmaallisuus voitaisiin ymmärtää laajemmin ja rauhanomaisemmin, yhteenkuuluvuutena oman maan, kulttuurin, kielen ja perinteen kanssa. “Näissä asioissa on isänmaanrakkauden kestävä pohja ja tulevaisuuden mahdollisuus, eikä isänmaanrakkaus silloin ole koko maailmaan kohdistuvan rakkauden vastakohta.”

Tästä olen Ojasen kanssa samaa mieltä. Isänmaallisuus voisi ilmentyä oman maan, kulttuurin, kielen ja perinteiden arvostamisena ja toisaalta myös haluna uudistaa omaa kulttuuria ja perinteitä silloin kuin sellaiselle tarvetta on. Oman maan, kulttuurin, kielen ja perinteiden arvostamisen ei tarvitse eikä sen pitäisi merkitä rasismia tai toisten kulttuurien arvottamista huonommiksi kuin oma.

Rakkaus voi kohdistua niin ihmisiin, asioihin, esineisiin kuin abstrakteihinkin asioihin.Rakkaus voi olla innostusta mihin asiaan tahansa. Siihen voi kuulua omistamisen tarve, mutta se voi olla myös epäitsekästä omistautumista sille asialle johon tuntee innostusta. Rakkaus voi olla myös “jonkinlaista tuttuutta, turvallisuutta ja johonkin kuulumista”, kuten kotiseuturakkaus.

Luonnonrakkaus voi olla yhteenkuuluvuuden tunnetta ja suojelunhalua suhteessa luontoon. “Agape laajimmassa mielessä on myötätuntoa ja solidaarisuutta kaikkea elävää, itse elämää tai yhtä hyvin kaikkea olemassaolevaa kohtaan.”

Lisäksi Ojanen mainitsee platonisen, puhtaasti henkisen rakkauden, kaukorakkauden joka on ihailua ja ihannerakkautta, itserakkauden sekä kosmisen rakkauden. Ojasen mukaan itserakkaus on ainakin näennäisesti paradoksaalinen asia: “Rakkaudella on kohde joka ei ole vain ulkopuolinen”. Lisäksi itserakkaus on yksi niitä harvoja merkityksiä, joissa rakkauden käsite saa usein negatiivisen vivahteen. “Kuinka voi olla omalle itselleen niin ulkopuolinen, että voi itse olla omien tunteidensa kohde?”

En ole ehkä ihan samaa mieltä siitä, että itserakkaus olisi välttämättä ulkopuolisuutta. Mielestäni asia on ennemminkin päinvastoin. Jos on itselleen ulkopuolinen, tekee helposti itsestään objektin tai kohtelee itseään sellaisena.

Kosminen rakkaus on Ojasen mukaan voima, joka on tavallaan kaikkialla, hallitsee tai ei hallitse maailmaa mutta on kuitenkin olemassa siinä. Tällainen rakkaus saa usein uskontoon ja Jumalaan liittyviä merkityksiä. “Miksi rakkaus saa juuri tällaisia ulottuvuuksia, on tärkeä asia niin rakkauden kuin koko maailmamme ymmärtämisen kannalta.”

Eero Ojanen: Rakkauden filosofia II - rakkauden muotoja

Ojanen käsittelee “rakkauden käsitettä, sen erilaisia merkityksiä, käyttöä kielessä ja siihen liittyviä perimmäisiä merkityksiä” lähtien valmiiden määritelmien sijaan kielestä itsestään: “sanan merkitys on sen käyttö, totesi Wittgenstein...”

Ojasen tekemä yleinen havainto on, että rakkaus on kielessä erittäin voimakas ilmaus joka yhdistetään voimakkaimmin tunteeseen ja nähdään siksi usein järjen vastakohtana. Tästä johtuu myös rakkauden vaikeus järkeä ja järkiperäistä argumentointia käyttävän filosofian kannalta sekä rakkauden ja filosofian mahdollinen näkeminen vastakohtina.

Rakkaus kuitenkin sopii hyvin filosofisen tarkastelun kohteeksi, sillä “filosofia on peruskäsitteiden pohdiskelua, ja rakkaus jos mikä on suuri, pohdintaa ja valaisemista kaipaava ihmisen peruskäsite. Filosofia itse tarkoittaa kirjaimellisesti viisauden rakastamista tai viisauden ystävyyttä. Rakkaus liittyy siten läheisesti filosofiaan jo sen nimessä...”

Ojasen metodinen ohje rakkauden käsittelyyn on, että “rakkaus on aina useampia asioita yhdessä, tai se on asia, jossa on monia eri puolia”. Samalla “Rakkaudessa on jotain yleispätevää, yleisinhimillistä ja objektiivista.” vaikka se saakin erilaisia merkityksiä, vivahteita ja käyttötapoja eri kielissä ja kulttuureissa ja myös saman kielen ja kulttuurin sisällä.

Aluksi Ojanen käsittelee niitä rakkauden merkityksiä, jotka ovat hänen mielestään perusmerkityksiä: parisuhderakkautta, vanhempainrakkautta, perherakkautta ja ystävyyttä. Perusmerkitykset eroavat toisistaan siinä, millainen eri osapuolten keskinäinen suhde on.

Ojanen käyttää parisuhderakkaudesta termiä Eros ja antaa sille määritelmäksi “kahden ihmisen romanttinen, yleensä eroottinen ja sukupuolinen suhde” jolle “on ominaista halu, intohimo, kaipaus, onnellisuuden tavoittelu – kaipuu on nimenomaan halua - - saavuttaa itselle jotain sellaista mitä itsellä muutoin ei ole. Tämä liitetään yleensä rakastumiseen - - molemmissa on kysymys nimenomaan rakkauden saamisesta, saavuttamisesta ja saman lahjan suomisesta toiselle.”

Tässä yhteydessä tulee taas mieleen Dolton erottelu halun ja tarpeen välillä. Arvelen, että Dolto pitäisi halua saavuttaa itselle jotakin nimenomaan tarpeena, jonka metamorfoosi on halu, halu ihmisten yhteyteen.

Ojanen pohtii ruumiillisen ja henkisen suhdetta ja toteaa, että ei ole mielekästä käyttää rakkaus-termiä silloin kun puhutaan pelkästä fyysisestä suhteesta – yhtä hyvin voidaan puhua yksinkertaisesti seksistä. Seksuaalisuus on ihmisen perusominaisuus ja liittyy kaikkeen mitä ihminen on. Seksuaalisuus ei kuitenkaan määrää rakkautta tai ole sen koko ydin, sillä rakkaus saa muotoja joihin seksuaalisuus ei kuulu.

Näitä ovat vanhempien rakkaus lapsiin, lähimmäisenrakkaus ja ystävyys. Vanhempain-, perhe- ja sukurakkaus kuuluvat läheisesti yhteen. Vanhempain- tai perherakkauden ydin on hoiva ja huolenpito: lasten rakkaus vanhempiinsa, sisarusrakkaus sekä huolenpito omista vanhenevista vanhemmista. Sukurakkautta voi pitää perherakkauden laajempana muotona, vaika nämä kaksi voivat olla jopa vastakkaisia asioita.

Yksi rakkauden laji on lähimmäisenrakkaus. Sen “perusominaisuudet ovat - - myötätunto ja toisen auttaminen” ja se “ei valikoi kohdettaan yhtä tarkoin kuin parisuhde- ja perherakkaus”. Ojasen mukaan lähimmäisenrakkaus tuntuu olevan jossain määrin tabu. Ojanen toteaa, että tabuja tarvitaan, sillä ne ovat rajoja jotka tuovat järjestystä. Ilman rajoja ei voi olla vapautta. Toisaalta tabut voivat olla myös kahlitsevia. Neljäs rakkauden perusmerkitys on Ojasen mukaan “se, mitä kutsumme myös ystävyydeksi” ja jonka perusominaisuus voisi olla yhteenkuuluvuus.

Ojanen kuvaa myös muita rakkauden lajeja ja lisämerkityksiä, jotka hänen mukaansa ovat tavallaan jonkin edellä esitetyn muunnelmia. Rakkaus nautinnonhaluna ja mielihyvän tavoitteluna ei tarvitse liittyä vain kumppaniin ja eroottisuuteen, vaan se voi liittyä myös esimerkiksi hyvään ruokaan ja juhlimiseen. Niihin voi toki sisältyä myös veljeyden ja yhteenkuuluvuuden merkitys.

Ojasen mukaan taiteen rakastaminen on paljolti sama asia kuin taiteesta nauttiminen. Tämä on puhtaasti henkinen rakkauden muoto, “ruoalla mässäily taas puhtaasti aineellinen rakkauden muoto” joka perustuu haluun kokea jotain tai saada itselle jotain.

Olen itse näistä väitteistä hieman eri mieltä. Ensinnäkin, en tiedä onko mielekästä erotella rakkautta henkiseen ja fyysiseen. Tämä kuvastaa enemmänkin ajattelun dualismeja kuin sitä miten asiat ovat. Toisekseen kaikki hyvä taide ei välttämättä tuota nautintoa vaan joissakin tapauksissa ihan päinvastaisia kokemuksia. Hyvä ja puhutteleva taideteos voi saada esiin negatiivisia tunteita, kuten ahdistusta ja surua.

Kolmannekseen, johonkin taiteen tai viihteenkin muotoon osallistumisessa voi olla myös kysymys halusta jakaa asioita ja osallistua. Neljännekseen, taide voi tuottaa hyvin fyysisiltä tuntuvia kokemuksia ja elämyksiä.

Viidennekseen, hyvään ruokaan voi liittyä paljon muutakin kuin näläntunteen poistamiseen liittyvä mielihyvä. Jos menen illalla ravintolaan syömään ystävieni kanssa, siihen kuuluu sosiaalinen jakaminen sekä aterian, ajankäytön että sanojen tasolla.

Lisäksi ennen ravintolaan menoa saatamme jo viettää aikaa yhdessä ystävien kanssa illanviettoon valmistautuen. Tämä valmistautuminen saattaa sisältää erilaisia rituaaleja, kuten suihkussa käynti, kampauksen tekeminen, meikkaaminen ja pukeutuminen arkisesta poikkeaviin vaatteisiin.

Osa ravintolassa syödyn aterian tuomasta mielihyvästä voi olla mielihyvää esteettisestä ympäristöstä: kauniista kattauksesta, ruoan asettelusta lautaselle jne. Ruokaa ei tarvitse syödä vain hätäisesti nälän tunteen poistaakseen, vaan erilaisiin makuihin voi syventyä. Lisäksi ennen ravintolaan menoa voi ottaa selvää paikan historiasta ja myöhemmin ravintolasta palattuaan tutustua syömiensä ruokalajien historiaan, raaka-aineisiin, valmistustapaan jne.

Kokemukseni mukaan kaikkea toimintaa voi halutessaan monimutkaistaa lisäämällä toimintaan rituaaleja, syventymällä toimintaan itseensä, hidastamalla toimintansa tempoa, hankkimalla tietoa toiminnan kohteena olevasta asiasta, keskustelemalla toiminnasta ihmisten kanssa jne.

Pohdiskelua elämänvoimasta III

Edellisen perusteella voitaneen todeta, että kyky itseorganisoituvuuteen on yksi elävien järjestelmien perusominaisuus, ei jokin harvoille ja valituille yksilöille kuuluva myyttinen kyky.

Elämänvoimaa voidaan pitää yhtenä itseorganisoitumisen muotona, sellaisena muotona joka mahdollistaa vaikeistakin kokemuksista oppimisen sekä järjestelmien laadulliset muutokset jotka tekevät järjestelmästä funktionaalisemman suhteessa ympäristöön ja toisiin järjestelmiin.

Feeniks-lintu-myytti on yksi muunnelma ylösnousemuksesta. Dolto tulkitsee ylösnousemuksen heräämiseksi loputtoman haluun itse kullakin. Dolto puhuu tässä yhteydessä muodonmuutoksesta.

Mielestäni se hetki, jota myyteissä on pidetty muodonmuutoksen hetkenä, on tulkittavissa systeemiteoriassa siksi S-käyrän hetkeksi, jossa Y siirtyy uudelle tasolle. Kysymys on tässä näkökulmassa laadullisesta muutoksesta joka pohjautuu määrällisiin tekijöihin. Ilmiö on siis yleisinhimillinen ja tieteellisesti selitettävissä.

Systeemiteoriassa “S-käyrän muutoksen kohdat riippuvat systeemin yksityiskohtaisesta rakenteesta ja ominaisuuksista.”Tämän lisäksi ne riippunevat lähikehityksen vyöhykkeestä. Tutkivassa oppimisessa lähikehityksen vyöhyke on määritelty seuraavasti. “Toimijan (yksilö tai yhteisö) osaamisen ylärajalla oleva dynaaminen vyöhyke, jossa yksilön taitojen kehittyminen tapahtuu.”

“Etäisyys yksilön itsenäisen ongelmanratkaisukyvyn ja ohjaavan aikuisen tai ulkoisen tuen varassa saavutetun taidon välillä. Ekspansiivisen oppimisen näkökulmasta lähikehityksen vyöhyke tarkoittaa toimintajärjestelmässä vakiintuneen ja kulttuurissa esiintyvän yhteiskunnallisesti kehittyneimmän käytännön välistä etäisyyttä.”

Mikäli lähikehityksen vyöhykettä pidetään etäisyytenä yksilön itsenäisen ongelmanratkaisukyvyn ja jonkin ulkoisen tuen varassa saavutetun taidon välillä, niin mielestäni lähikehityksen vyöhykkeelle voi antaa systeemiteoreettisen tulkinnan.

Oletetaan, että X kuvaa jotakin pistettä lähikehityksen vyöhykkeen ala- ja ylärajan välillä. Se hetki kun Y:n arvolle ei tapahdu mitään X:n arvon kasvaessa, vastaa lähikehityksen vyöhykkeellä sitä tilannetta, kun yksilö on vielä lähempänä senhetkistä itsenäistä ongelmanratkaisukykyään kuin kykyä jota hän on opettelemassa taitavamman yksilön tuella.

Kun yksilö alkaa ulkoisen tuen varassa oppia jotakin uutta ja saa tästä uudesta omakohtaisia oivalluksia, se lienee se hetki kun Y:n arvo alkaa nousta nopeasti. Y siirtyy uudelle tasolle, kun yksilö saavuttaa uuden taidon joka on siihen asti ollut hänen osaamisensa yläraja. Tämä on laadullinen muutos jonka jälkeen Y vakiintuu jälleen matalan kasvun tasolle – tosin vain hetkeksi, sillä nähdäkseni tämä prosessi on oppimisessa toistuva. Ehkä kaikki toistuvat toimintatavat eivät olekaan haitallisia...

Dolton mukaan metamorfoosi tapahtuu puheiden kautta. Kommunikaatio kahden (tai useamman) ihmisen välillä onkin yksi olennainen lähikehityksen vyöhykkeen osatekijä. Kommunikoida voi toki muillakin merkeillä kun pelkillä sanoilla.