Opiskelijalähtöisyydestä II

3. Ihmisen toiminnan kontekstisidonnaisuuden huomioiminen.

Jos olen vaikkapa jossakin akateemisessa tilaisuudessa pikkutakki päällä, olisiko kovin oletettavaa että synnyin pikkutakki päällä ja olen myös esimerkiksi uimahallissa ja nukkuessani pikkutakki päällä? Tuskinpa vaan. Mutta jos olen yliopistossa väittelevä ja poleeminen, siitä ovat joskus jotkut opettajat vetäneet johtopäätösen että olen samanlainen kaikkien ihmisten - myös asiakkaiden - kanssa.

Minulle on sanottu, että "ethän sinä asiakkaidenkaan kanssa voi väitellä". En niin. Vastasin, että ihmisen toiminta on aina kontekstisidonnaista. En alkaisi väitellä asiakkaani kanssa. Totesin myös että ihmisellä on toiminnassaan ja elämässään eri rooleja ja ettei toiminnasta yhdessä roolissa voi tehdä kovin syvällisiä johtopäätöksiä siitä, miten ihminen toimii jossakin toisessa roolissa.

Yliopistoon mielestäni kuuluu - tai pitäisi kuulua - keskustelu- ja väittelykulttuuri (en ole muuten ainoa opiskelija joka ajattelee näin). Välillä tuntuu siltä että tällaista kulttuuria ei kuitenkaan riittävästi ole.

Oma tapani asennoitua asioihin on sellainen, että jos esimerkiksi yliopistoon mielestäni kuuluu keskustelu- ja väittelykulttuuri ja sitä ei tunnu olevan riittävästi, alan keskustella ja väitellä. Se tosin vaatii sen sietämistä, että osa opettajista saattaa tehdä tästä johtuen kokonaisvaltaisia koko persoonaan ja kaikkiin elämäntilanteisiin liittyviä arvioita välittämättä tarkistaa miksi teet niin kuin teet.

Mutta siedän mieluummin metsään meneviä arvioita kuin sitä, että antaisin muutosta kaipaavien asioiden vain olla arvioiduksi tulemisen pelossa. Ei se oma minä nyt niin tärkeä ole. Tärkeämpää on toimia niiden asioiden edistämiseksi joita pitää mielekkäinä ja tarpeellisena.

Jos joskus olen opettaja, aion sietää näsäviisastelua, väittelynhaluisuutta ja poleemisuutta ja jos havaitsen sellaista opiskelijoissani, yllytän heitä lisää. Vai muka hullua ei pidä yllyttää. Pitääpäs, jos on kysymys positiivisesta hulluudesta - siitä että laitetaan oma persoona peliin sellaisten asioiden puolesta jotka kokee tärkeiksi.

Vaikka väittelemisestä ja keskustelusta sinänsä pidänkin, ei se tarkoita sitä, että olisi jotenkin helppoa väittää vastaan vuosikymmeniä vanhemmille opettajilleen. Päinvastoin. Se on joskus kamalaa ja vaatii ahdistuksen sietoa. Olen myös joskus jättänyt sanomatta ajatuksiani jos olen ollut jostakin eri mieltä - ja katunut sitä myöhemmin. Siinä joutuu kuitenkin aina ylittämään tietyn sisäisen kynnyksen, että uskaltautuu sanomaan mitä ajattelee.

Tiedän miten vaikeaa se voi joskus olla laittaa oma persoona peliin, joten jos olisin opettaja, kannustaisin opiskelijoita siihen. Sitäpaitsi asiat voi tulkita positiivisesti. Itse ainakin tulkitsisin opiskelijoiden eri mieltä olemisen, väittelyn jne. uskallukseksi. On hyvä, jos alallemme tulee ihmisiä, jotka uskaltavat. Muuten alamme ei kehity. Yritän myös muistaa sen, että ihmisen persoonaa ei voi eikä tule arvioida vain sen pohjalta, mitä hänestä näkee yhdessä kontekstissa tai ympäristössä.


4. Ei saa romuttaa opiskelijan unelmia.

Eräs opiskelukaverini erehtyi sanomaan eräälle opettajalle, että hänen mielestään erään kurssin aineiston litteroiminen oli tylsää. Tämä ystäväni totesi myös haluavansa myöhemmin psykoterapeutiksi. Kyseinen opettaja sanoi ystävälleni, että ehkä hänen kannattaa sitten miettiä sitä, onko hänestä psykoterapeutiksi - pohjautuen vain siihen, että tämän opiskelijan mielestä litteroiminen on tylsää.

Haloo. Millä perusteella se, että pitää litteroimista tylsänä, tekee ihmisestä potentiaalisesti huonon psykoterapeutin? Ensinnäkin väitän että on eri asia olla vuorovaikutuksessa toisen, elävän ihmisen kanssa kuin litteroida kirjallista aineistoa. Siinä on kysymys erilaisista konteksteista.

Toisekseen, eikö ole hyvä että psykoterapeutiksi haluava opiskelija pystyy olemaan rehellinen itselleen sen suhteen, mikä hänestä on tylsää. Miten ammattitaitoaan voi edes kehittää, jos on jatkuvasti sitä mieltä että kaikki on koko ajan todella ihanaa ja mikään ei koskaan ole tylsää, epämiellyttävää, puuduttavaa, ahdistavaa jne.

Kolmannekseen, asiat voi esittää niin monella tavalla. Itse ihmettelin tässä tapauksessa opiskelijalähtöisen, empaattisen, lämpimän ja ohjaavan otteen puutetta. Tämän opiskelijan kanssa olisi voinut vaikkapa yhdessä miettiä, onko litteroimisessa ja psykoterapiassa yhteisiä elementtejä ja jos on niin mitä, sekä mitä mahdollisesti itsessä pitäisi kehittää että voisi saavuttaa unelmansa.

Unelmia lyttäävästä asenteesta en ole koskaan pitänyt enkä aio opetella siitä pitämäänkään. Nuoret opiskelijat voivat olla herkkiä - ja tämä opiskelija ainakin pahoitti mielensä. En ihmettele sitä. Opettajilla on aika paljon sellaista valtaa jota he eivät aina tunnu tiedostavan. Miksi ei käyttäisi sitä valtaa, asemaa ja omia psykologisia taitoja nuoren, tulevan kollegan kehityksen tukemiseen sekä kannustavaan asenteeseen mitä nuoren unelmiin tulee?

Opiskelijalähtöisyydestä I

Ala-asteikäisenä sanoin silloiselle luokanopettajalleni, että opettajaa minusta ei ainakaan tule. Hän vastasi, että yleensä juuri niistä tulee opettajia jotka sanovat että opettajia heistä ei ainakaan tulee. Näin siinä saattaa hyvinkin käydä.

Omassa elämässäni muutenkin tuntuvat toimivan varsin paradoksaaliset asiat. Se on omalla tavallaan hauskaa ja tykkään elämän paradoksaalisuudesta, sillä se tarkoittaa sitä, että elämällä on aina mahdollisuus yllättää. Luultavasti tässäkin tapauksessa saattaa käydä niin, että päädyn tekemään jotakin mistä olin ihan varma, että tuota en ainakaan tee. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Olen mietiskellyt jo varsin pitkään sitä, mitä on hyvä ja opiskelijalähtöinen opettaminen. Päädyin taas listaamaan asioita. Listani asiat eivät ole tärkeysjärjestyksessä, vaan siinä järjestyksessä kun niitä nyt tulee mieleen. Otan aiheeseen liittyviä esimerkkejä. En yksilöi niitä keneenkään tiettyyn henkilöön tai mihinkään tiettyyn laitokseen - tunnen yliopisto-opiskelijoita pitkin Suomea.

Minusta on ikävää, että joskus negatiivinen esimerkki on paras esimerkki siitä, miten toimintaa voidaan muuttaa ja kehittää. Osa esimerkeistäni on valitettavasti sellaisia, joista olemme joidenkin opiskelukaverieni kanssa puhuneet, että noin emme ainakaan toimi jos olemme joskus opettajia.


1. Parempi yksi ruuvi löysällä kuin kymmenen kireällä.

Tämä on ollut jo pidempään muutenkin yleinen elämänohjeeni. Toimii myös opiskelijoiden kanssa. Joskus on paikallaan heittäytyä rohkeasti vuorovaikutuksen virtaan sen kummemmin omaa egoaan ja arvokkuuttaan miettimättä.


2. Älä ohjaa opiskelijaa saamaan opinnäytetyöstään tiettyjä tutkimustuloksia. Älä myöskään ehdota epäeettistä tutkimustapaa.

Joillakin iloisilla veijareilla alallamme on niin suuri rakkaus omiin teorioihinsa, että saattavat yrittää hieman ohjata opiskelijaa saamaan mielellään omia teorioitaan tukevia tuloksia. Tämä ei palvele alamme kehitystä. Ymmärrän, että omat mieliteoriat ovat kuin omat rakkaat lapset ja niiden toivoisi menestyvän. Ymmärrän myös, että ei ole kivaa jos joku näsäviisas juniori käy omien ajatusten kimppuun. Rakkaus omaan alaan ja sen kehitykseen tulisi kuitenkin olla suurempi.

Viimeksi vappuna puhuimme erään opiskelukaverimme kanssa, että olisi oikeastaan todella hienoa kehittää jokin oma teoria jonka todistamiseen oikeaksi käyttäisi koko ikänsä - ja sitten eläkeiän kynnyksellä kumota koko teoria ja todeta että oli täysin väärässä koko elämänsä.

Siinä olisi paljon enemmän hohtoa kuin oman teorian osoittamisessa oikeaksi. Näin ollen se ei olisi uhka, jos opiskelija osoittaisi omat teoriat vääriksi. Sehän olisi vain hyvä. Alamme kehittyy siitä. Olisiko se sitten helppoa ja mukavaa? Ei, mutta ei kaiken tarvitse olla.

Minulla on ollut onni saada lähipiiriini ihmisiä, jotka ovat hyvin suorasukaisia ja saattavat laukoa suoraan sellaisia asioita kuten "sinä et nyt ymmärrä tätä", "kehitä ajatteluasi" jne. Viimeksi eräs kaverini sanoi minulle suoraan, että "sinä et mielestäni ymmärrä premissin käsitettä".

Oliko se nyt sitten kivaa saada sellaista palautetta? No ei tasan ollut, mutta suurinpiirtein onnistuin nielemään akateemisen ylpeyteni ja asennoitumaan asiaan niin, että ehkä en sitten ymmärrä. Ja on varsin mahdollista että en ymmärrä vielä vuosikymmenienkään päästä.

Siinä hetkessä pystyin kyllä asettumaan hyvin siihen asemaan, miten sietämätöntä on jos joku osoittaa perustavanlaatuisia virheitä omassa ajattelussa. Se on kerta kaikkiaan kauheaa, mutta samalla hyvin kehittävää. Mielestäni siinä hetkessä tuli hyvin todistetuksi se alfrehniläinen ajatus, että juuri niitä kannattaa kuunnella kenen kanssa vuorovaikutus tuntuu ärsyttävältä ja epämiellyttävältä, sillä luovuus ja ajattelu kehittyy juuri silloin kun jokin ei tunnu kivalta.

Olen myös samaa mieltä siitä, että kriitikot, vastarannan kiisket, väittelynhaluiset ihmiset jne. ovat parasta mitä omalle ajattelulle voi tapahtua. Lohduttauduin myös sillä hivenen defensiivisellä ajatuksella, että en ehkä kuitenkaan ole filosofisesti täysin typerä sillä sain viimeisimmästä filosofian tentistä (aineopintojen tentti, aiheena etiikka) tältä keväältä 5/5.

Joillakin opettajilla on myös niin kova halu saada opiskelijan opinnäytetyö valmiiksi ja tuloksia, että saattavat ehdottaa jopa jossakin mielessä epäeettistä tapaa tehdä tutkimus. Tämä nyt on täysin kestämätöntä. Tällainen toimintatapa asettaa opiskelijan hyvin vaikeaan ja ahdistavaan tilanteeseen opettajan valta-aseman ja oman toiminnan eettisyyden säilyttämisen näkökulmasta.

Pääsiäisiloa - materian merkityksestä

Suurin osa tavaroista joita kotonani on, ei ole ollenkaan minun hankkimiani. Suurin osa, varmaan noin 95 prosenttia on lahjaksi saatuja. Itse ostan hyvin harvoin uusia tavaroita tai vaatteita - ja siitä huolimatta minulla on kotonani liikaa tavaraa.

Materian keräämiseksi ei siis välttämättä tarvitse itse tehdä mitään - sitä tulee nurkkiin ilman että sitä itse hankkisi. Näin ollen tässä pääsiäissiivouksessa ei ole kyse siitä, että olisin jotenkin ennen elänyt materian hankkimiseen keskittyvää elämää ja nyt tehnyt kääntymyksen. Tavaraa on kertynyt nurkkiin myös ihan ilman omaa aktiivista toimintaa.

Pidän siitä ajatuksesta, että "lahjaksi olette saaneet joten lahjaksi antakaa". Sen sijaan siitä ajatuksesta en pidä, että käyttökelpoista tavaraa - jonka valmistamiseen on käytetty energiaa ja luonnonvaroja - heitetään roskiin. Siitä syystä lahjoitan tavarat joita en itse käytä SPR:n kirpparille. Sieltä kun tullaan ilmaiseksi hakemaan tavarat pois. Sitä paitsi minusta on mukavaa antaa tavaroita pois, ilman että niistä tarvitsisi saada itselleen mitään muuta kuin antamisen ilo.

Pidän myös siitä, että omistamillani tavaroilla on jokin merkitys - viittaussuhde minulle merkityksellisiin ihmisiin ja heidän elämänhistoriaansa sekä omaan elämänhistoriaani. Annan muutaman esimerkin.

Polkupyöräni on 15 vuotta vanha. Silloin kun viimeksi olin töissä - ennen yliopistoon pääsyä - teetätin siihen täyshuollon joka tuli maksamaan hieman vajaat sen hinnan, millä saisi uuden pyörän. Mieluummin kuitenkin huollatan vanhan pyörän sillä se on toimiva ja hyvä pyörä kuin ostan uuden. Ja mieluummin sijoitan rahani käsityöläisammatin ylläpitoon kuin uuden tavaran tuottamiseen - joskaan sekään ei ole yksinkertainen asia. Joku siitä uusien pyörien tuotannostakin leipänsä saa. Pyörälläni on minulle myös muistoarvoa. Sillä olen tehnyt pitkiä lenkkejä teini-ikäisenä, polkenut työmatkoja, kulkenut tapaamaan kavereita...

Kirjahyllyni on isoisäni isän tekemä. Isoisäni isä oli ammatiltaan puuseppä, rakensi taloja ja käyttöesineitä. Tämän lisäksi hän oli myös lukenut läpi kaikki kotikylänsä kirjaston kirjat - aikana jolloin lukutaito ei vielä ollut pakollinen asia eikä itsestäänselvyys. En ole siis tottunut siihen ajatukseen, että käsillään tekeminen ja esimerkiksi lukuharrastus ja opiskeleminen olisivat jotenkin toisensa poissulkevat. Aina kun katson kirjahyllyyni, näen myös isoisäni isän käden jäljen.

Kaapissani on kahviastiasto, jonka olen saanut isovanhemmiltani. He taas ovat saaneet kyseisen kahviastiaston lahjaksi mennessään naimisiin yli neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin kun käytän sitä astiastoa, se viittaa mielessäni isovanhempiini ja heidän elämäänsä.

Olohuoneeni seinällä on kotka-aiheinen taulu. Siinä taulussa valkopäämerikotka lentää järven ja saariston metsien yllä auringon noustessa. Pidän siitä taulusta todella paljon. Kyseisen taulun olen saanut lahjaksi isältäni, hän kun tietää kiinnostukseni lintuihin, erityisesti kotkiin. Isäni teetti kyseisen taulun maalausta harrastavalla ystävällään, joka on nyt jo edesmennyt. Tauluani katsellessani muistan isäni ja hänen edesmenneen ystävänsä.

Tällä hetkellä päälläni on isoäitini kutoma villapaita jota olen käyttänyt myös yliopistolla. Aina kun puen sen päälleni, muistan isoäitini. Minulla on myös toinen villapaita, joka on isoäitini kutoma. Kannan niitä isoäidistäni ylpeänä.

Talviturkkini on kolmisenkymmentä vuotta vanha. Olen saanut sen lahjaksi sukulaiseltani. En kannata turkistarhausta, tämä turkki on lehmännahkaa. Toivoisin että kun ihmiset ottavat kantaa turkiskysymyksiin, he miettisivät asiat loppuun asti. Mielestäni, jos kerran eläimiä - kuten lehmiä - syödään, niistä tulisi käyttää mahdollisimman hyvin kaikki osat eikä heittää mitään hukkaan. Minusta on myös ekologisempaa käyttää tuota kolmekymmentä vanhaa turkkia kuin ostaa uusi takki. Kyseinen turkki myös muistuttaa minua sukulaisestani joka on turkin antanut.

Yhden uuden talvitakin olen ostanut - neljä ja puoli vuotta sitten. Kyseinen musta pitkä villakangastakki on ostettu ensimmäisistä palkkarahoistani ja se muistuttaa minua tehdystä työstä ja ensimmäisestä työpaikastani.

Olohuoneeni nojatuolit, tv-taso ja kaappi ovat isäni ystäväpariskunnalta lahjaksi saatuja. Heillä ei ollut niille käyttöä, joten he antoivat ne minulle. Nämä kalusteet siis muistuttavat minua isästäni, hänen ystäväpariskunnastaan ja heidän anteliaisuudestaan.

Suurin osa vaatteistani on myös vuosikymmeniä vanhoja, sukulaisilta lahjaksi saatuja. Minulle tärkeintä on se, ovatko vaatteeni omantyylisiäni, ei se, kuinka vanhoja ne ovat. Osa vaatteista on myös ostettu vuosikymmeniä sitten isoisäni liikkeestä kun hänellä oli vaatekauppa. Suurin osa vaatteistani siis viittaa tavalla tai toisella sukulaisiini.

Tumma hattuni jota käytän usein, on myös lahjaksi saatu. Meillä oli Pohjois-Karjalan Psykologiyhdistyksen larppaustapahtuma, siis roolipelitapahtuma. Yhdellä opiskelukaverillani oli kyseinen hattu omana roolirekvisiittanaan. Hän ei kokenut tarvitsevansa sitä ja antoi hatun minulle. Kyseinen hattu on virallinen matka-, juhla- ja arkihattuni joka siis viittaa ensinnäkin siihen todella mukavaan larppaustapahtumaan ja sitä kautta omaan Psykologiyhdistykseeni, toisekseen ystävääni joka hatun minulle antoi ja kolmannekseen kaikkiin niihin retkiin joilla olen hattua käyttänyt - mm. Berliininmatkaan.

Omistamisella ja materialla ei siis sinänsä ole minulle arvoa. Pidän sellaisista tavaroista, jotka liittävät minut sukulaisiini ja ystäviini sekä tärkeisiin yhteisöihin ja elämänhistoriaani. Kotini vilisee viittaussuhteita.

Pelkokerroin --> Nolouskerroin

Televisiossa oli ainakin joskus sellainen ohjelma kuin Pelkokerroin, jossa ohjelmaan osallistuvat henkilöt tekivät pelottavia asioita. Mielestäni tästä voisi myös tehdä version Nolouskerroin.

Nolojen asioiden tekeminen kannattaa. Erityisesti hierarkkisissa ja konservatiivissa ympäristöissä. Aikoinaan kun olin psykologian fuksi, totesimme osan fukseista kanssa, että laitoksellamme tuoksuu pölyltä ja siellä on ihan liian hiljaista. Havaitsimme myös nopeasti sen, miten konservatiivinen ja hierarkkinen ympäristömme on ja miten jossain määrin psykologiaan on sisäänkirjoitettuna normaaliuden vaatimus joka ei välttämättä palvele alan kehitystä ollenkaan.

Päätimme tehdä asialle jotakin. Osa meistä halusi tietoisesti olla hieman hulluja, vastalauseena ja käytännön toimintana elämänilottomuudelle, otsanrypistelylle, vanhanaikaisina pitämillemme asenteille jne. Saatoimme tehdä jotain hassua, ja sitten nauraa asialle: "olemmepas hulluja".

Ilmeisesti toimintamme tuotti tulosta, sillä kuulimme eräältä henkilökuntamme jäseneltä, että niin äänekästä fuksiryhmää ei ole ollut aikoihin kuin omamme oli. Olen ilolla havainnut, että fuksit ne vain muuttuvat positiivisessa mielessä reippaammiksi, iloisemmiksi, äänekkäimmiksi ja "hullummiksi" vuosi vuodelta. Psykologia vapautuu ehkä pikkuhiljaa otsanrypistelyasenteestaan suhteessa inhimillisyyteen, jee.

Teimme kaikenlaista pientä - omasta mielestämme loppujen lopuksi harmitonta - normista poikkeavaa. Ajelimme kilpaa käytävillä punaisella tuolilla, jonka ristimme Ferrariksi (ennätys käytävän päästä päähän oli 11 sekuntia). Pelasimme käytävillä palloa ja lennätimme liidokkeja. Lauoimme kyseenalaisia huumorikommentteja opettajillemme. Annoimme kärkevää ja kriittistä palautetta.

Siivotessani kotiani löysin vanhoja päiväkirjojani. Löysin mm. merkinnän siitä, kuinka eräs opettajaparka oli täysin asiallisesti todennut, että olemme kaikki rooliemme vankeja. Olin sitten ominaiseen tapaani todennut, että joo, niin olemme, jos haluamme elää pikkukivan ja tylsän elämän ja että vankilasta voi myös karata. Olipa tosi nohevaa.

Lisäksi joskus yliopistouudistuksen yhteydessä totesin, että aion räksyttää yliopistouudistuksia vastaan - koska mielestäni se oli syvältä. Eräs toinen opettaja totesi suunnilleen niin, että ehkä räksyttäminen ei ole paras vaihtoehto. Vastasin siihen, että en kannata sitä linjaa, että ei saa olla millään tavalla minkäänlainen mihinkään suuntaan eikä sanoa mihinkään mitään ettei vain joku saisi sitä käsitystä että jollain on jokin mielipide jostain. Taas todella nohevaa. Ehkä tässä on jokin jatkumo lapsuudesta - ala-asteen englanninopettajani kun antoi minulle aikoinaan lempinimen "double-trouble".

Tutkimme eräässä yhteisessä illanvietossa, mitä sarjakuvahahmoja henkilökuntamme jäsenet muistuttavat. Hahmot vaihtelivat Simpsoneista Muumeihin. Mietimme, kuka opettajista on niin kiinnostava, että luennoille jaksaa raahautua - tai niin kiinnostava, että meinaa tipahtaa portaissa kun kyseinen opettaja tulee vastaan. Voi sitä motivaation määrää mennä vaikka aamukahdeksaksi luennoille, jos opettaja on riittävän kiinnostava.

Tämä kaikki oli ainakin osittain ihan tietoinen valinta. Osaa meistä ahdisti tietty hiljaisuus, pölyisyys, hierarkkisuus sekä elämänilon, huumorin ja äänekkyyden puute. Uusi psykologisukupolvi, go go go. Tehkää jotain noloa - se vapauttaa.

Välipalaksi - opettamisesta ja oppimisesta - elämäni kissat - Auri

Yksi elämäni kissoista on Auri. Myös Auri tuli meille sattumalta, perheestä joka ei voinut sitä pitää. Siitä on nyt noin kuusi-seitsemän vuotta. Auri oli pieni pentu kun se tuli meille - ihana raitaturkki. Annoin tälle hurmaavalle pennulle nimeksi Auri, sillä päivä jona se meille tuli oli aurinkoinen. Lisäksi eläimet tuovat elämään aurinkoa. Nimi oli siis lyhennys aurinko-sanasta, konkreettisessa ja symbolisessa mielessä.

Opimme paljon yhdessä Aurin kanssa. Kerran opimme sen, että pesukonetta ei tarvitse pelätä. Aurin wc-astia oli kylpyhuoneen nurkassa ja pesukone oli kylpyhuoneen oven lähellä. Menin kylpyhuoneeseen ja näin Aurin istuvan siellä omalla hiekka-astiallaan hieman surkean ja pelkäävän näköisenä. Se katseli hurisevaa pesukonetta ja sen pyörivää rumpua etäältä, nurkasta. Auri koki varmaankin jääneensä hiekka-astialleen vangiksi.

Mietin, miten kissaemo opettaisi pennulle että jotakin asiaa ei tarvitse pelätä. Ajattelin, että varmaan se osoittaisi pennulle omalla esimerkillä mitä tulee pelätä ja mitä ei. Siispä istuuduin lattialle - Aurin korkeudelle - pesukoneen viereen ja kiinnitin Aurin katsekontaktin minuun kutsumalla sitä nimeltä.

Ojensin hyvin hitaasti mutta varmasti käteni pesukonetta kohti ja kosketin pesukonetta niin että Auri näki sen. Auri siis näki, ettei minulle tapahtunut mitään pahaa kun kosketin pesukonetta ja pidin kättäni siinä. Auri katseli hetken, sitten se lähti itse pois nurkasta, kohti minua ja pesukonetta. Auri käveli siihen koneen ja minun viereen. Sitten katselimme yhdessä pyörivää rumpua.

Samaan aikaan juttelin Aurille rauhallisella äänellä ja silitin sen turkkia. Ainakin kissat ja koirat tunnistavat ihmisen äänestä tunnetiloja ja tekevät sen perusteella johtopäätöksiä siitä miten ulkomaailman kohteisiin ja omaan toimintaan tulee suhtautua. Hetken päästä Auri jo vietti aikaa yksin pesukoneen ääressä katsoen rumpua hyvin kiinnostuneena ja ei mennyt kauan, kun se laittoi tassunsa koneeseen kiinni ja tutki itse konetta - luonnollisesti niin, että koneen luukku oli kiinni.

Olimme kerran Pohjois-Karjalan Psykologiyhdistyksen kanssa tutustumassa hevosiin terapeuttisen työskentelyn käytössä. Hevosia terapiatyössä käyttävä henkilö sanoi koskien niin ihmisiä kuin hevosiakin, että pakottamalla, väkivallalla ja manipuloinnilla ei saada aikaiseksi mitään hyvää. Olen tästä samaa mieltä. Omat lemmikkini ovat opettaneet saman.

Eläinten ja ihmisten oppiminen sisältää paljon samoja elementtejä. Uskon, että parhaimmat oppimistulokset saavutetaan opettajan lempeydellä, omalla esimerkillä sekä luomalla lähikehityksen vyöhyke jossa annetaan oppijalle riittävästi omaa aikaa ja tilaa oppimiseen. Lisäksi uskon yhteistoiminnalliseen "me opimme"-oppimiseen ennemmin kuin "minä opetan - sinä opit"-oppimiseen.

Opettaja on myös aina oppija. Minulle ainakin Auri antoi monia oppitunteja opettamisesta ja oppimisesta. Mitä tulee yhdessä Aurin kanssa oppimiseen, tuo pesukoneeseen liittyvä oppiminen oli ensimmäinen oppimiskokemus yhdessä. Oppimisprosessi jatkui. Opimme Aurin kanssa, miten opitaan yhdessä. Auri oppi myös, miten opitaan ihmiseltä mallista.

Auri teki oppimisesta oman variaationsa. Auri oli - kuten muutkin muut kissamme - oma persoonallisuutensa heti alusta lähtien. Auri oli hyvin energinen, liikunnallinen, hieman villi ja todella oppimishaluinen ja -kykyinen. Auri halusi leikkiä hippaa vähintään kerran joka päivä.

Hippaleikkiin kuului, että jahtasimme toisiamme vuoron perään ympäri taloa. Lisäksi kumpikin meni vuorotellen johonkin piiloon ja toinen etsi. Piilosta oli luvallista myös leikkimielisesti "hyökätä" - sitten se joka hyökkäsi, ajoi takaa toista osapuolta joka juoksi karkuun ja vuorostaan meni piiloon ja hyökkäsi sieltä.

Aurin oppimiskyky teki minuun vaikutuksen. Kerran leikimme taas hippaleikkiä. Meistä kumpikaan ei ollut aiemmin mennyt piiloon oven taakse. Juoksin Auria karkuun keittiöstä olohuoneeseen ja piilouduin olohuoneen oven taakse. Vedin oven tiiviisti itseäni vasten, että minua ei huomaisi sieltä takaa. Hämäykseni onnistui. Auri tuli olohuoneeseen ja katseli ympärilleen eikä huomannut minua oven takana. Sitten loikkasin sieltä oven takaa. Auri juoksi tyytyväisen näköisenä keittiöön karkuun ja sieltä takaisin olohuoneeseen.

Ja mitä näinkään, kun Auri juoksi olohuoneeseen: se piiloutui nyt vuorostaan oven taakse, jonka taakse olin itse juuri äsken ensimmäistä kertaa piiloutunut. Vaikka näin että Auri meni oven taakse, päätin esittää että en huomannut sitä, sillä halusin antaa Aurille oppimisen ilon ja mahdollisuuden hyökätä oven takaa. Menin siis olohuoneeseen ja katselin muualle kuin oven taakse juuri samoin kuin Auri oli äsken tehnyt.

Auri loikkasi oven takaa -silminnähden tyytyväisenä siihen, että oli onnistunut huijaamaan minua ja oppinut uuden piilopaikan. Minusta oli kerrassaan hämmästyttävää, että se oppi mallista niin nopeasti.

Auri oppi myös itsenäisesti monia asioita. Se esimerkiksi oppi kiipeämään kirjahyllyyni sen päädystä neljällä tassulla, kuin ihmiset kallionseinämää pitkin. Yhdessä opimme myös sen, kuinka hyllystä voi laskeutua selkääni pitkin. Kun Auri halusi tulla kirjahyllystä alas, kiipesin tuolille ja käännyin yhdeksänkymmenen asteen kulmaan niin että Auri pääsi kiipeämän selkäni päälle. Sitten laskeuduin Auri selässäni alas tuolilta ja tultuani riittävän lähelle lattiatasoa Auri hyppäsi maahan.

Kun kokeilimme tätä ensimmäisen kerran, Auri hetken aikaa mietti, kiipeääkö se selkäni päälle vai ei. Odotin niin kauan kunnes se itse teki valinnan kiivetä. Uskoin että Auri luottaa minuun - mutta myös luottamus on asia jota täytyy jatkuvasti rakentaa ja jonka rakentumiselle täytyy antaa aikaa. Auri päätti luottaa, kiipesi selkääni ja oli varsin tyytyväinen tästä uudesta yhteistoiminnan muodosta.

Pääsiäisiloa - tavaroille kyytiä, naapureille laulua

Jos lähdemme siitä ajatuksesta, että kuolema voi olla eroa Jumalasta ja Jumalan kasvot ovat ihmisen kasvot, turhan materian kerääminen ja säilyttäminen ja sen hoitoon käytetty energia on todellakin kuolemaa: eroa ihmisistä. Kaikki se huoli, vaiva ja aika joka kuluu materiaan, on pois ihmisten kohtaamiselta ainakin siinä tapauksessa, että materiaa kerätään vain itselle.

Siivosin tosiaan koko pääsiäisen, myös lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Yönä olin valveilla, sillä kuuntelin jo aiemmin illalla Ylen ykköstä ja olin ilahtunut kuullessani, että noin kahdeltatoista alkaa pääsiäisen jumalanpalvelus Tampereen pyhän Aleksanteri Nevskin kirkosta. Kuuntelin sitä; se kesti noin aamukolmeen.

En yksinkertaisesti malttanut olla laulamatta jumalanpalveluslauluissa mukana. Lauloin täysillä ja tunteella. Naapurini olivat varmaan todella kiitollisia tästä pääsiäisyön sävellahjasta. Normaalisti jos kuuntelen musiikkia tai jotakin ohjelmaa yöllä, kuuntelen toki kuulokkeilla kunnioittaakseni järjestyssääntöjen mukaista hiljaisuutta 22-07 sekä naapureideni yörauhaa.

Tämä oli niitä harvoja kertoja kun tein poikkeuksen. Jumalanpalvelusta kuunnellessani siivosin keittiön kaappeja ja minulla ei valitettavasti ole langattomia kuulokkeita joten jouduin kuuntelemaan jumalanpalvelusta stereoiden kaiuttimista. Stereot ovat kuitenkin olohuoneessani, keittiön vieressä, eivätkä ne ole seinässä kiinni joten normaalivolyymitasolla kuunnellun musiikin ei pitäisi kuulua omaa kotiani pidemmälle.

Lisäksi olen aikoinaan sanonut naapureilleni, että päivällä jumpatessani ja muutenkin kuuntelen musiikkia ja olen pyytänyt heitä kopauttamaan seinään tms. että voin laittaa musiikit hiljemmalle mikäli se kuuluu seinästä läpi. Naapurini tosin totesivat, ettei heitä häiritse jos musiikki joskus kuuluu läpi ja lupasivat koputtaa seinään jos musiikki on liian kovalla.

Kuuntelin pääsiäishartautta aitoa ylösnousemussanomailoa tuntien. Lauloin mukana: "Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi". Jne. Pidin myös erityisesti pääsiäissaarnan niistä osioista, joissa todettiin että kaikki ovat yhtä tervetulleita pääsiäisen juhlaan: niin rikkaat kuin köyhätkin, ne jotka saapuvat ensimmäisellä hetkellä ja ne jotka saapuvat viimeisellä hetkellä - ja näinollen luultavasti myös ne, jota viettävät pääsiäisen kotona ja viimeisellä hetkellä vielä siivoavat keittiön kaappeja.

Pidin myös siitä ajatuksesta, että Jumala ei katso pelkästään tekoja, vaan näkee jo aikeenkin. Mielestäni tässä on uskonto parhaimmillaan: vapauttavana ilosanomana; ei tarvitse yrittää ja suorittaa itseään hengiltä. Sovellettuna Jumalaan ihmisten kasvoissa tämä voisi tarkoittaa sitä, että ihmiset osoittaisivat toisilleen armoa ja että ihmistä ei arvioitaisi hänen tekojensa ja suoritustensa perusteella. Joskus, vaikka tekisi parhaansa, päin mäntyä menee silti niin että metsää lakoaa. On sanonta, että kun tekee parhaansa, se riittää. Miksi ei voisi jo aiekin riittää.

Mitä fyysiseen kuolemaan tulee, se on elämän jatkumiselle välttämätöntä. Jos ihmiset eläisivät ikuisesti, tämän maapallon sietokyky ylittyisi eikä uusille sukupolville olisi elintilaa. Ei tämä nyt tietenkään sitä tarkoita, että toisten ihmisten - erityisesti läheisten - kuolema olisi mitenkään toivottavaa tai sen ajatteleminen miellyttävää. Päinvastoin. Mutta suhtautumisen omaan, joskus väistämättä tapahtuvaan kuolemaan se tekee levolliseksi.

Vaikka toivonkin että en kuole vielä useaan vuosikymmeneen, minusta on vapauttava ajatus että jossakin vaiheessa tietoisuuteni lakkaa ja ruumiini hajoaa, palaten osaksi tätä suurta olemassaolon järjestelmää. Silloin olen viimeinkin kotona. Ajattelen ilolla uusia jo syntyneitä ja vielä syntymättömiä sukupolvia; he jatkavat siitä mikä omalta ja aiemmilta sukupolvilta jäi kesken ja niin sen tulee ollakin. Jos oma sukupolveni saisi maailman valmiiksi, mitä seuraaville sukupolville sitten jäisi? Uudet sukupolvet ovat yhtä ilahduttava näky ja ajatus kuin aamun ensimmäiset auringonsäteet silmissä.

Pääsiäisiloa - omaisuudesta ja siitä luopumisesta

Koin tänä pääsiäisenä todellista ylösnousemusiloa. Vietin koko tämän pääsiäisen siivoten. Kotini ylösnousi siinä samalla asujansa kanssa. Minulla on projekti nimeltään kaikki turha omaisuus pois. Tämä projekti jatkuu edelleen. Kävin läpi kaikkia kaappeja ja pakkasin pois kaikkea mitä en tarvitse. Olen jo kauan ollut sitä mieltä, että minulla on liikaa tavaraa. Omistaminen ei tuo minulle iloa - se päinvastoin ahdistaa.

Mitä enemmän tavaraa ja omaisuutta, sitä enemmän ylläpidettävää, sitä enemmän hoidettavaa, sitä enemmän tarvitsee aikaa ja energiaa pitääkseen kaiken järjestyksessä. Ja kaikki tämä aika ja energia on pois oikeasti tärkeiltä asioilta. Aloin jossain vaiheessa miettiä, miksi ihmeessä oikein säilytän itselläni tavaraa jota en tarvitse ja jota joku muu voisi tarvita enemmän.

Liian tavaran siirtely paikasta A paikkaan B on lähinnä turhauttavaa. Pidän sitä myös turhana työn muotona - minulla on elämässäni parempaakin tekemistä kuin siirrellä tavaroitani paikasta toiseen. En halua omistaa paljon, vaan mahdollisimman vähän. Suurin osa elämän arvokkaista asioista ei ole sellaisia, joita voisi omistaa enkä näe omistamisella sinänsä mitään arvoa. Mielestäni tarve omistaa ja hankkia aina vain lisää materiaa on yksi kuoleman muoto.

Eikö se ole kuolemaa, jos aikaa ja energiaa kuluu esimerkiksi ihmisten kohtaamisen sijasta siihen, että hankkii rahaa voidakseen ostaa materiaa, ostaa materiaa jota ei tarvitse, pitää kiinni materiasta eikä voi luopua siitä koska "tätä saattaa vielä tarvita johonkin"? Eikä tarvitse. Jos jotakin esinettä tai vaatetta ei vuoteen käytä eikä sen olemassaoloa edes muista, sitä ei todellakaan tarvitse.

Ihmiset ovat toki erilaisia. Jokainen valitkoon oman tapansa elää. Minulle hyvä tapa elää ei ole materiaan keskittyminen ja siihen liittyvät huolet. Eräässä seurustelusuhteessani poikaystäväni totesi joskus, että hän ehkä haluaisi ns. amerikkalaisen unelman - omakotitalon jne. Mietin jo silloin, että miten ihmeessä jaksan tehdä niin paljon töitä että tuollaisen unelman toteuttaminen on mahdollista.

Ja totuus on, että en jaksa, sillä se ei ole haluni mukaista. En halua kymmenien vuosien asuntovelkaa. Minua ei motivoi työskentely vain omaan käyttöön tulevan materian hankkimiseksi. Oikeastaan ainoa syy, miksi voisin harkita oman talon hankkimista olisi se, että voisin sitten kotonani järjestää vapaasti iloisia juhlia ystävilleni ja pitää kotini ovet auki läheisilleni. Pelkkä omakotitalon omistaminen itselle siksi, että se olisi niin mukava juttu, ei motivoi minua ollenkaan.

Lisäksi minulla ei ole kovin romantisoitua näkemystä esimerkiksi omakotitalon hankinnasta ja ylläpidosta. Enollani ja tädilläni on omakotitalo, talviasuttava mökki järven rannan äärellä jne. Näen kuinka paljon vuosikymmenien systemaattista työntekoa se on heiltä vaatinut. Enoni ja tätini ovat ahkeria ja työteliäitä ihmisiä, joita arvostan hyvin paljon. Silloin kun he eivät ole palkkatyössä, he tekevät kotiin liittyviä töitä, joita omakotitalossa ja kesämökillä riittää todella paljon.

Enoni ja tätini ovat aina tehneet paljon töitä - eikä heidän omaisuutensa hankinta ole ollut itsekästä. He eivät myöskään ole materiankerääjiä; heiltä ei löydy yhtään ylimääräistä tavaraa vaan ainoastaan se mitä he ja heidän perheensä tarvitsevat. Heillä on kolme lasta - ja välillä neljäskin; enoni ja tätini ovat kohdelleet minua kuin omaa lastaan. Olen saanut viettää paljon hyviä hetkiä heidän kanssaan. Lisäksi esimerkiksi heidän mökkinsä on tontilla, jonka on aikoinaan hankkinut isoisäni - siis enoni isä. Enoni ja tätini ovat siis jatkaneet omalta osaltaan aiemman sukupolvien työtä mikä on arvokasta.

Olen itsekin joinakin kertoina ollut kesämökillä sen hoitoon liittyviä töitä tekemässä - risusavotassa, hiekkaa ja tiiliä kärräämässä uusien rakennusten rakennusvaiheessa jne. Mökillä kun on se periaate, että kaikki jotka syövät, myös tekevät töitä. Olen iloinen niistä työnteon hetkistä. Yritin tehdä yhtä paljon töitä kuin serkkuni, sillä se oli mielestäni oikein. Lisäksi myös pidän ruumiillisesta työstä - se on hyvää vastapainoa henkiselle.

Ruumiillinen työ myös opettaa elämän yksinkertaisia iloja. Se on yksi hienoja hetkiä kun on koko päivän kantanut risuja, kärrännyt tiiliä ja hiekkaa hiki virraten ja lihaksia kivistäen ja pääsee päivän lopuksi rantasaunaan nauttimaan puulämmitteisen saunan löylyistä, vihtomaan tuoreella koivuvihdalla sekä uimaan linnunmaidonlämpöiseen järviveteen ja katselemaan auringonlaskua.