“Suufit erottelevat kahden tilan eli paljastumisen (bast) ja peittymisen (qabad) lisäksi myös muita tiloja. Nämä tilat ovat pysähdyspaikkoja suufilaisen tien varrella, joka johtaa sisäistettyyn viisauteen (ma'rifa). As-Sarrajille pysähdyspaikat tien varrella ovat: itsetarkkailu, läheisyys, rakkaus, pelko, toivo, kaipaus, tuttavallisuus, luottava rauhallisuus, ja kontemplointi eli Jumalan suora näkeminen sekä varmuus. Ensimmäisen tilan kautta ihminen pystyy kehittymään kohti varmuutta, joka on suufilaisen tien päämäärä. Suufit ajattelevat Profeettojen ja suurten pyhimysten käyneen läpi kaikki erilaiset tilat tien varrella.”
“Ibn Arabille eri profeetat edustavat erilaisia hyveitä. Samaistumalla profeettoihin saavutetaan yksi etappi matkalla kohti Jumalaa. Näin ihminen voi realisoida itsessään potentiaalisena olevan jumaluuden. Tämä jumaluus ihmisessä on ihmisen alkuperäinen olemus. Täydellinen ihminen omaa kaikkien profeettojen kaikki puolet ja heijastaa näin Jumalaa täydellisimmillään.”
Tästä tulee mieleen Kari Uusikylän kirja “Naislahjakkuus” jossa on kerrottu Mihalyi Csiszentmihalyin kuvauksesta luovan persoonallisuuden monimuotoisuudesta: “luova ihminen kykenee käyttämään inhimillisen persoonallisuuden kaikkia puolia. Tällaista persoonallisuutta voitaisiin kutsua kypsäksi persoonallisuudeksi. Jokaisessa ihmisessä on tavallaan kaksi puolta, joista toinen pyrkii dominoimaan. - - Niin kauan kuin painamme varjoisan puolen itsestämme yhä syvemmälle, emme pysty elämään eheästi, vaan yritämme olla neutraaleja, tavallisia.”(s. 40-41)
Ja “Luova yksilö uskaltaa käyttää persoonallisuutensa ääripäitä tuntematta syyllisyyttä, kuten vähemmän luovat helposti tuntevat. Csikszentmihalyi kuvaa luovaa persoonallisuutta kymmenen vastakkaisen adjektiiviparin avulla: energinen-laiska, älykäs-lapsellinen, leikkivä-kurinalainen, ekstrovertti-introvertti, omaperäinen-realistinen, nöyrä-ylpeä, intohimoinen – objektiivisen viileä, maskuliininen – feminiininen, traditionaalinen – kapinallinen, kärsivä – nauttiva.” (s. 41)
Luovuutta voi myös oppia, erityisesti yhdessä toisten ihmisten kanssa. Eri ihmiset ilmentävät erilaisia puolia ihmisyydestä kukin omalla persoonallisella tavallaan.
“Suufilaiseen filosofiaan liittyy pyrkimys ilmaista kaikki runouden avulla. Runous sallii Jumalalle loputtoman määrän nimiä, sillä se ei lyö lukkoon rajattua määrää tulkintoja. Tämän ominaisuutensa ansiosta suufit kutsuvat runoutta sanattomaksi kieleksi. Runous on yritys päästä kielen tuolle puolen.”
“Ibn Arabi nousi vahvasti vastustamaan niitä fundamentalisteja, jotka rajoittavat Koraanin tulkinnan loputtomat mahdollisuudet vain yhteen ainoaan ja tuomitsevat kaikki muut näkemykset “kerettiläisinä”. Ibn Arabin mukaan jokainen löytää Koraanista sen, mitä hän ansaitsee. Lukiessaan Koraania ihminen heijastaa tekstiin itsensä. Näin hän saavuttaa sen, mitä ansaitsee, koska on heijastanut itsensä tekstiin. Koko todellisuus on ibn Arabille ihmisen itsensä heijastusta.”
Tämä on oikeastaan sama kuin Dolton näkemys projektiivisesta lukutavasta. Otan pari otetta kandin työstäni. Ehdottoman totuuden sijaan Dolto tarjoaa lukutapaa, jossa lukija projisoi itsensä teksteihin ottaakseen vastaan niiden sanoman symbolisen viestin siltä osin kuin se hänen elämäänsä koskettaa “Kukaan ihminen ei voi paljastaa meille muuta kuin sen, mikä jo uinuu tietoisuutemme aamunkoitossa.” (Khahil Gibran) (Dolto: Evankeliumit ja usko psykoanalyysissä: halun elämä s. 278-284)
Puheen tulisi inkarnoitua lihaksi aina osavietteihin saakka, jotka näyttäytyvät aistivien ruumiinosien ja niiden tuottaman osamielihyvän välityksellä kuten Eukaristiassa jossa kohdataan kokonainen henkilö sekä kannibaalisia yllykkeitä että halua. (Dolto: Evankeliumit ja usko psykoanalyysissä – halun elämä s. 47)
Projektion tulisi tapahtua erityisesti mielikuvituksellisen kautta jonka kohtaaminen todellisen kanssa paljastaa maailman todellisuuden sekä rikastuttaa ja hedelmöittää ihmistä, joka joutuu tulemaan ulos illuusioistaan. Tähän koko olemuksessa tapahtuvaan resonaatioon perutuu evankeliumien luova, muuttava vaikutus. (Dolto: Evankeliumit ja usko psykoanalyysissä: halun elämä s. 46)
Tästä näkökulmasta myöskään psykologian opiskelussa täydellinen objektiivisuus ei ole mahdollista vaan se on aina jossain mielessä henkilökohtaista. Parhaimmillaan se voi saada aikaan ihmisessä luovia prosesseja jotka perustuvat kielen kykyyn hedelmöittää ajatukset ja siten synnyttää jotakin uutta.
keskiviikko 16. marraskuuta 2011
Ibn Arabista – ajatuksia ja kommentteja IV
“Suufilaisen käsityksen mukan sielu jakaantuu kolmeen osaan. Sielu jakaantuu kahteen alemman sielun osaan (nafs) ja yhteen ylempään (ruh). Alemman sielun ensimmäinen osa on vaistojen ja viettien tyyssija. Alemman sielun kehittyneempi osa on moittiva sielu. Viettien ja vaistojen tyyssija voi kehittyä moittivaksi sieluksi, kunhan sen katumus (tauha) on herätetty.”
“Saavuttaakseen levollisen sielun, joka on sielun kehittynein muoto, suufilaisen filosofin, on hiottava itsestään pois moittiva sielu, jonka seurauksena myös kaikki katumus katoaa. Moittiva sielunosa synnyttää ahdistuksen. Vasta moittivasta sielusta luovuttuaan ihminen voi saavuttaa levollisen sielun, joka on tie mielenrauhaan.”
Mielestäni tässä on yhtymäkohtia psykoanalyysin superego-ego-id-jaotteluun. Alemman sielun ensimmäinen osa, nafs, vaistojen ja viettien tyyssija, vastaa idiä. Wikipediasta: Id on viettipohja, jossa on kaikki psyykkinen energia libidon ja thanatoksen alaisena. Libido ei ole täsmälleen sama kuin sukuvietti. Thanatos on “kuolemanvietti” joka kuitenkin tarkoittaa enemmänkin halua päästä rauhaan esimerkiksi häiritsevästä ajatuksesta tai todellisesta häiriön aiheuttajasta.
Alemman sielun ylempi osa, moittiva sielu, vastaa superegoa. Wikipediasta: Superego muotoutuu lapselle kun lapsi oppii kasvattajiltaan, minkälainen toiminta on hyväksyttävää. Lapsi sisäistää lähiympäristön normit, ja se vastaa osin omaatuntoa. Superegon muodostumiseen ja lujittumiseen vaikuttavat myös myöhemmät kokemukset, kuten samaistumiset auktoriteetteihin. Superego ei ole vanhempien jäljennös vaan lapsen kuvitelmien ja viettipyrkimysten värittämä.
“Superego on paitsi rankaiseva, myös suojeleva: se ennakoi ympäristön reaktioita lapsen toimintaan. Superego sisältää yksilön ja yhteisön arvomaailman – tai sen, mitä yksilö luulee tuon arvomaailman olevan. Superegon arvot periytyvät menneisyydestä ja ne voivat siksi olla ristiriidassa yksilön nykyisten arvojen kanssa.”
“Superegon tehtäviin kuuluvat paitsi itsetarkkailu myös egoihanteen ylläpito ja moraaliarvojen vakiinnuttaminen sekä omantunnon tehtävät. Velvollisuudentunto kuuluu superegoon, eikä siihen liity moraalista harkintaa: sama superego vaatii sodan ja rauhan velvollisuuksia noudatettavan.”
“Egon heikkous superegon vaatimusten ja syytösten edessä johtuukin juuri siitä, että superegon muodostuessa ego oli vielä heikko ja riippuvainen, ja tämä suhde on jäänyt vallitsevaksi. Superego on etäämpänä tietoisuudesta kuin ego, ja se yltää syvälle idiin.”
Ylempi sielu vastaisi näin ollen egoa. Wikipediasta: “Ego on ihmisen psyyken keskimmäinen kerros viettipohjan (id) ja yliminän (superego) välissä. Tietoista toimintaa ohjaileva ego tasapainottelee idin vaistonalaisuuden ja superegon järjen välillä. Ristiriitatilanteissa se ottaa käyttöön defenssit.
Ego (minä) kehittyy, kun lapsen kognitiivinen kehitys etenee ja kun hän saa ympäristöstä palautetta. Ihminen kokee egonsa minähavaintona. Egon toiminnot ovat suurelta osin tietoisia.”
En ajattele että superego pitäisi poistaa tai katumuksen tunteet hävittää. Tälle moittivan sielunosan hiomiselle ja katumuksen häviämiselle voi kuitenkin antaa toisenlaisenkin tulkinnan. Sen voisi ajatella tarkoittavan sitä, ettei tarvitse elää menneisyyden virheissä vaan olla läsnä nykyhetkessä, olla olento halunsa lennossa jota eivät raskauta menneisyyden virheet. Tämä on hyvin doltolais-fenomenologinen tulkinta.
Kenties tässä näkyy myös individuaatio-integraatio-kehityksen välinen jännite. Peittymisen ja paljastumisen dynamiikassa on paljon samaa kuin siinä ongelmassa, miten samaan aikaan sekä tulla omaksi itsekseen että elää sosiaalisessa yhteisössä.
“Saavuttaakseen levollisen sielun, joka on sielun kehittynein muoto, suufilaisen filosofin, on hiottava itsestään pois moittiva sielu, jonka seurauksena myös kaikki katumus katoaa. Moittiva sielunosa synnyttää ahdistuksen. Vasta moittivasta sielusta luovuttuaan ihminen voi saavuttaa levollisen sielun, joka on tie mielenrauhaan.”
Mielestäni tässä on yhtymäkohtia psykoanalyysin superego-ego-id-jaotteluun. Alemman sielun ensimmäinen osa, nafs, vaistojen ja viettien tyyssija, vastaa idiä. Wikipediasta: Id on viettipohja, jossa on kaikki psyykkinen energia libidon ja thanatoksen alaisena. Libido ei ole täsmälleen sama kuin sukuvietti. Thanatos on “kuolemanvietti” joka kuitenkin tarkoittaa enemmänkin halua päästä rauhaan esimerkiksi häiritsevästä ajatuksesta tai todellisesta häiriön aiheuttajasta.
Alemman sielun ylempi osa, moittiva sielu, vastaa superegoa. Wikipediasta: Superego muotoutuu lapselle kun lapsi oppii kasvattajiltaan, minkälainen toiminta on hyväksyttävää. Lapsi sisäistää lähiympäristön normit, ja se vastaa osin omaatuntoa. Superegon muodostumiseen ja lujittumiseen vaikuttavat myös myöhemmät kokemukset, kuten samaistumiset auktoriteetteihin. Superego ei ole vanhempien jäljennös vaan lapsen kuvitelmien ja viettipyrkimysten värittämä.
“Superego on paitsi rankaiseva, myös suojeleva: se ennakoi ympäristön reaktioita lapsen toimintaan. Superego sisältää yksilön ja yhteisön arvomaailman – tai sen, mitä yksilö luulee tuon arvomaailman olevan. Superegon arvot periytyvät menneisyydestä ja ne voivat siksi olla ristiriidassa yksilön nykyisten arvojen kanssa.”
“Superegon tehtäviin kuuluvat paitsi itsetarkkailu myös egoihanteen ylläpito ja moraaliarvojen vakiinnuttaminen sekä omantunnon tehtävät. Velvollisuudentunto kuuluu superegoon, eikä siihen liity moraalista harkintaa: sama superego vaatii sodan ja rauhan velvollisuuksia noudatettavan.”
“Egon heikkous superegon vaatimusten ja syytösten edessä johtuukin juuri siitä, että superegon muodostuessa ego oli vielä heikko ja riippuvainen, ja tämä suhde on jäänyt vallitsevaksi. Superego on etäämpänä tietoisuudesta kuin ego, ja se yltää syvälle idiin.”
Ylempi sielu vastaisi näin ollen egoa. Wikipediasta: “Ego on ihmisen psyyken keskimmäinen kerros viettipohjan (id) ja yliminän (superego) välissä. Tietoista toimintaa ohjaileva ego tasapainottelee idin vaistonalaisuuden ja superegon järjen välillä. Ristiriitatilanteissa se ottaa käyttöön defenssit.
Ego (minä) kehittyy, kun lapsen kognitiivinen kehitys etenee ja kun hän saa ympäristöstä palautetta. Ihminen kokee egonsa minähavaintona. Egon toiminnot ovat suurelta osin tietoisia.”
En ajattele että superego pitäisi poistaa tai katumuksen tunteet hävittää. Tälle moittivan sielunosan hiomiselle ja katumuksen häviämiselle voi kuitenkin antaa toisenlaisenkin tulkinnan. Sen voisi ajatella tarkoittavan sitä, ettei tarvitse elää menneisyyden virheissä vaan olla läsnä nykyhetkessä, olla olento halunsa lennossa jota eivät raskauta menneisyyden virheet. Tämä on hyvin doltolais-fenomenologinen tulkinta.
Kenties tässä näkyy myös individuaatio-integraatio-kehityksen välinen jännite. Peittymisen ja paljastumisen dynamiikassa on paljon samaa kuin siinä ongelmassa, miten samaan aikaan sekä tulla omaksi itsekseen että elää sosiaalisessa yhteisössä.
Ibn Arabista – ajatuksia ja kommentteja III
Palaan wikipedian Ibn Arabiin ja suufilaisuuden kuvaukseen. “Suufilaisen ajattelun keskeisimpiä käsitteitä on ma'rifa, jolla tarkoitetaan sisäistettyä viisautta. Sisäistetystä viisaudesta erotetaan tradition, kirjaviisauden ja itsereflektion kautta tuotettu tieto aql. Arabian kielen sana aql juontuu ibn Arabin mukaan etymologisesti kahletta merkitsevästä sanasta “iqal”.”
“Todellinen, sisäistetty viisaus perustuu ibn Arabin mukaan yksilön omakohtaiseen ja välittömään kokemukseen todellisuudesta. Sisäistettyä viisautta on mahdollista saavuttaa ainoastaan mielen täydellisen tyhjentämisen avulla. Traditio ja itsereflektio ovat ibn Arabin mukaan este tämän omakohtaisen ja kokemuksellisen viisauden saavuttamiseksi.”
Mielestäni tämä muistuttaa samaa jaottelua kuin fenomenologiassa on tiedon ja omakohtaisen kokemuksen välillä. Aql, tradition, kirjaviisauden ja itsereflektion kautta saavutettu tieto vastaa tietoa ja ma'rifa, sisäistetty viisaus puolestaan vastaa todellisuuden elävästi läsnäolevaa ilmenemistä kokemuksessamme ja tämän kokemuksen ajattelua. Mielen tyhjentäminen vastaisi näin ollen fenomenologista reduktiota: tiedon asettamista syrjään sen tutkimiseksi, mikä minulle välittömästi ilmenee.
“Suufilainen tie (tariqa) on menetelmä, jonka pyrkimyksenä on kuvata, kuinka sisäistetty viisaus on mahdollista saavuttaa. Suufit liittävät sisäistetyn viisauden etsinnän sielunoppiinsa. Perinteisen suufilaisen käsityksen mukaan mystikon tie on aina kahden tilan: paljastumisen (bast) ja peittymisen (qabad) välistä vaihtelua. Näiden kahden tilan kautta hän etenee kohti mielen rauhaa.”
“Peittymisen tilassa mystikko näkee kaiken negaatioiden kautta. Peittymisen tilassa mystikko on masentunut ja ahdistunut. Hän näkee kaiken ympärillään vieraana itselleen. Avautumisen tilassa mystikko näkee Jumalan ja itsensä kaikkialla ympärillään kokien olevansa yhtä maailman kanssa.”
Aikaisemmin oli todettu, että ibn Arabin mukaan “filosofin tehtävä on osoittaa järki yksin riittämättömäksi. Reflektoivan järjen avulla on mahdollisuutta saavuttaa tieto siitä, mitä todellisuus ja Jumala ei ole. Tieto siitä, mitä Jumala ei ole, eli tieto negaatiosta johtaa kuitenkin ihmisen vain ahdistukseen.”
Ehkäpä peittymisen ja paljastumisen rajalle voisi sijoittaa Dolton käsityksen muuntavista hetkistä. Ihmisen elämässä on hänen elämänsä varrella muuntavia hetkiä, jotka ohjaavat ihmistä löytämään halunsa, tunnustamaan sen ja toimimaan sen mukaan. Usein näissä muuntavissa hetkissä on läsnä joku toinen ihminen tai toisten ihmisten ryhmä, jotka auttavat yksilöä halunsa äärellä dynaamisten puheidensa ja kysymystensä avulla. Tämä tuo mystikon kokemuksellisuuden sosiaalisen todellisuuden piiriin.
Ihminen voi tuntea ahdistusta ja “levottomuutta sellaisten tekojen edessä, jotka vaikuttavat hänen kohtaloonsa ja vastuuseensa”. Tällaisiin kysymyksiin ei voi pelkän tiedon avulla vastata. Jos peittyminen on tila, jossa kaikki nähdään negaatioiden kautta, sen kautta mitä asiat ja todellisuus eivät ole, siinä voisi olla jotain samaa kuin pyrkimyksessä jäsentää maailmaa pelkän tiedon varassa.
Himankan kirjaa vapaasti referoiden, tietoon liittyy väitelauseiden oikeellisuus. Väitelauseiden oikeellisuus on kuitenkin eri asia kuin totuus eivätkä kaikki ajattelun asiat välttämättä ole tiedettävissä. Ajateltavissa ne kyllä ovat. Ajattelu on kuitenkin luonteeltaan sellaista, että se ei pääty vastaukseen vaan vastaus avaa taas jotakin uutta, kysymyksiä herättävää. Kuten Dolto on todennut, totuuden etsintä ei pysähdy koskaan.
“Todellinen, sisäistetty viisaus perustuu ibn Arabin mukaan yksilön omakohtaiseen ja välittömään kokemukseen todellisuudesta. Sisäistettyä viisautta on mahdollista saavuttaa ainoastaan mielen täydellisen tyhjentämisen avulla. Traditio ja itsereflektio ovat ibn Arabin mukaan este tämän omakohtaisen ja kokemuksellisen viisauden saavuttamiseksi.”
Mielestäni tämä muistuttaa samaa jaottelua kuin fenomenologiassa on tiedon ja omakohtaisen kokemuksen välillä. Aql, tradition, kirjaviisauden ja itsereflektion kautta saavutettu tieto vastaa tietoa ja ma'rifa, sisäistetty viisaus puolestaan vastaa todellisuuden elävästi läsnäolevaa ilmenemistä kokemuksessamme ja tämän kokemuksen ajattelua. Mielen tyhjentäminen vastaisi näin ollen fenomenologista reduktiota: tiedon asettamista syrjään sen tutkimiseksi, mikä minulle välittömästi ilmenee.
“Suufilainen tie (tariqa) on menetelmä, jonka pyrkimyksenä on kuvata, kuinka sisäistetty viisaus on mahdollista saavuttaa. Suufit liittävät sisäistetyn viisauden etsinnän sielunoppiinsa. Perinteisen suufilaisen käsityksen mukaan mystikon tie on aina kahden tilan: paljastumisen (bast) ja peittymisen (qabad) välistä vaihtelua. Näiden kahden tilan kautta hän etenee kohti mielen rauhaa.”
“Peittymisen tilassa mystikko näkee kaiken negaatioiden kautta. Peittymisen tilassa mystikko on masentunut ja ahdistunut. Hän näkee kaiken ympärillään vieraana itselleen. Avautumisen tilassa mystikko näkee Jumalan ja itsensä kaikkialla ympärillään kokien olevansa yhtä maailman kanssa.”
Aikaisemmin oli todettu, että ibn Arabin mukaan “filosofin tehtävä on osoittaa järki yksin riittämättömäksi. Reflektoivan järjen avulla on mahdollisuutta saavuttaa tieto siitä, mitä todellisuus ja Jumala ei ole. Tieto siitä, mitä Jumala ei ole, eli tieto negaatiosta johtaa kuitenkin ihmisen vain ahdistukseen.”
Ehkäpä peittymisen ja paljastumisen rajalle voisi sijoittaa Dolton käsityksen muuntavista hetkistä. Ihmisen elämässä on hänen elämänsä varrella muuntavia hetkiä, jotka ohjaavat ihmistä löytämään halunsa, tunnustamaan sen ja toimimaan sen mukaan. Usein näissä muuntavissa hetkissä on läsnä joku toinen ihminen tai toisten ihmisten ryhmä, jotka auttavat yksilöä halunsa äärellä dynaamisten puheidensa ja kysymystensä avulla. Tämä tuo mystikon kokemuksellisuuden sosiaalisen todellisuuden piiriin.
Ihminen voi tuntea ahdistusta ja “levottomuutta sellaisten tekojen edessä, jotka vaikuttavat hänen kohtaloonsa ja vastuuseensa”. Tällaisiin kysymyksiin ei voi pelkän tiedon avulla vastata. Jos peittyminen on tila, jossa kaikki nähdään negaatioiden kautta, sen kautta mitä asiat ja todellisuus eivät ole, siinä voisi olla jotain samaa kuin pyrkimyksessä jäsentää maailmaa pelkän tiedon varassa.
Himankan kirjaa vapaasti referoiden, tietoon liittyy väitelauseiden oikeellisuus. Väitelauseiden oikeellisuus on kuitenkin eri asia kuin totuus eivätkä kaikki ajattelun asiat välttämättä ole tiedettävissä. Ajateltavissa ne kyllä ovat. Ajattelu on kuitenkin luonteeltaan sellaista, että se ei pääty vastaukseen vaan vastaus avaa taas jotakin uutta, kysymyksiä herättävää. Kuten Dolto on todennut, totuuden etsintä ei pysähdy koskaan.
Ibn Arabista – ajatuksia ja kommentteja II
“Professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan ibn Arabi käytti eri uskonnoista prismavertausta. Kun yksi väritön valo osuu prismaan se heijastaa useita eri värisiä valoja, josta muodostuu koko sateenkaaren kirjo erilaisia värejä. Ennen prisman läpi kulkemista eri värit ovat yhtä ja samaa valoa. Jumala on kirkas valo, joka ilmenee eri uskonnoissa prisman värien tavoin erilaisena. Kaikki uskonnot ovat ibn Arabille kuvia samasta todellisuudesta ja ne voivat pitää paikkansa samaan aikaan.”
Tämä on jossain mielessä sosiaalista konstruktionismia ja bahtinilaista ajattelua: todellisuus on moniääninen. Olavi Moilasen kirjassa Runoileva Jumala on puhuttu Jumalasta tietoisuuden valona: “Alussa syntyi tietoisuuden valo.” Raamatussa puhutaan Jumalasta Sanana: “Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.”
Olavi Moilanen kuvaa Raamatun alkutekstien mahdollista tulkintaa näin: “Alussa oli tyhjyys, eli ei-oleminen. Oleminen oli kätkeytyneenä. 'Alkusana', Jumalan sana (logos) synnytti tietoisuuden valon, loi esille olevaa. Olemisen mahdollisuus, henki 'liikkui' syvyyden päällä eli lepäsi ei-olemisen, salassa olemisen varassa. Tällaiseen tulkintaan viittaa muiden muassa Johanneksen evankeliumi ja Raamatusta poisjätetty Tuomaan evankeliumi. Sana, logos, johon näissä evankeliumeissa viitataan oli olemassa jo olemisen alussa, tietoisuuden synnyssä. Jeesuksessa tämä sana tulee lihaksi, toisin sanoen elettäväksi todellisena ruumiillisena kokemuksena.” (s. 14)
“Jumalasta puhutaan Raamatun alussa myös valon tuojana. Mikä on tuo valo? Kreikan sana 'phaino', jota kreikankielisessä alkutekstissä käytetään, tarkoittaa ilmenemistä, esilletuloa, säteilyä, paistetta ja myös asian ilmestymistä tajuntaan.” (s. 15) Olavi Moilanen kysyy, miksi valo luodaan ikään kuin kahdesti: ensin Jumala sanoi, tulkoon valkeus ja sitten hän luo taivaan valot.
Moilasen vastaus on, että “tuo valkeus voisi olla juuri tietoisuutta, joka on meissä Jumalan kuvan kaltaisuutta? Toinen, konkreettinen valo, näkemisen mahdollisuus tulee todeksi vasta kun luodaan aurinko. Mitään ei olisi nähtävissä, jollei olisi valoa, jossa nähdään ja tietoisuutta, joissa todellisuus ilmenee. Aurinko, kuu ja tähdetkin voidaan tajuta vasta, kun on tietoisuus, jossa ne tulevat oleviksi.”
Tästä tulee mieleeni Juha Himankan kirja “Se ei sittenkään pyöri”, jossa oli yksi luku “Oliko Aurinkoa ennen ihmistä?” Kun kuvittelemme Auringon taivaalle, kuvittelemme mukaan myös oman ruumiimme, johon suhteessa Auringolla on paikkansa. Auringon olemassaolo ennen ihmistä sijoittuu aikaan, “koska se on ennen nykyisyyttä. Jonkin olemassaolo aikaisemmin mahdollistui vasta, kun joku alkoi elää nykyisyyttä.” (s. 77-79)
Palatakseni Moilaseen, “Eckhart kutsuu ihmisen sisintä myös kipinäksi (Vünkelin) ja sisäiseksi linnakkeeksi (Bürkerlin). - - Heidegger puhuu ihmisestä paikkana eikä olentona. Ihminen on paikka, jossa oleminen tulee valoon, nähtäväksi ja koettavaksi.” (s. 20)
Jos tätä ajattelee Ibn Arabin prismavertauksen kautta, voisi sanoa, että tietoisuus ilmenee monin eri tavoin, tulee eri tavoin lihaksi eri ihmisisssä, heidän ruumiillisen persoonallisuutensa kautta. Kuten Dolto sanoo: “Mitä enemmän moninkertaistatte Jumalan kipinöitä, joita ovat kaikki ihmiset, sitä enemmän teillä on keskustelua Jumalan kanssa. Mitä enemmän laitatte yhteen kipinöitä, sitä enemmän teissä on Jumalan valoa.” (s. 10)
Eero Ojasen kirjassa Rakkauden filosofia on sanottu “Rakkaus on uusien asioiden ja puolten löytämistä niin rakkauden kohteesta kuin omasta itsestäkin.” Tämä ajatus on samansuuntainen sille fenomenologian ajatukselle, että esineet todellistuvat meille aspekti kerrallaan ja että kuvahavainto jostakin asiasta on vähemmän elävä ja todellinen kuin asia itse.
Tätä voidaan soveltaa ihmisiinkin. Ihmisestä luotu kuva ja käsitys on vähemmän elävä ja todellinen kuin tuo koko ihminen itse. Myös ihmisten voidaan ajatella todellistuvan toisilleen vähitellen, aspekti kerrallaan. Tässä mielessä rakkaus antaa ihmisille mahdollisuuden todellistua toisilleen mahdollisimman elävinä ja kokonaisina.
Tämä on jossain mielessä sosiaalista konstruktionismia ja bahtinilaista ajattelua: todellisuus on moniääninen. Olavi Moilasen kirjassa Runoileva Jumala on puhuttu Jumalasta tietoisuuden valona: “Alussa syntyi tietoisuuden valo.” Raamatussa puhutaan Jumalasta Sanana: “Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.”
Olavi Moilanen kuvaa Raamatun alkutekstien mahdollista tulkintaa näin: “Alussa oli tyhjyys, eli ei-oleminen. Oleminen oli kätkeytyneenä. 'Alkusana', Jumalan sana (logos) synnytti tietoisuuden valon, loi esille olevaa. Olemisen mahdollisuus, henki 'liikkui' syvyyden päällä eli lepäsi ei-olemisen, salassa olemisen varassa. Tällaiseen tulkintaan viittaa muiden muassa Johanneksen evankeliumi ja Raamatusta poisjätetty Tuomaan evankeliumi. Sana, logos, johon näissä evankeliumeissa viitataan oli olemassa jo olemisen alussa, tietoisuuden synnyssä. Jeesuksessa tämä sana tulee lihaksi, toisin sanoen elettäväksi todellisena ruumiillisena kokemuksena.” (s. 14)
“Jumalasta puhutaan Raamatun alussa myös valon tuojana. Mikä on tuo valo? Kreikan sana 'phaino', jota kreikankielisessä alkutekstissä käytetään, tarkoittaa ilmenemistä, esilletuloa, säteilyä, paistetta ja myös asian ilmestymistä tajuntaan.” (s. 15) Olavi Moilanen kysyy, miksi valo luodaan ikään kuin kahdesti: ensin Jumala sanoi, tulkoon valkeus ja sitten hän luo taivaan valot.
Moilasen vastaus on, että “tuo valkeus voisi olla juuri tietoisuutta, joka on meissä Jumalan kuvan kaltaisuutta? Toinen, konkreettinen valo, näkemisen mahdollisuus tulee todeksi vasta kun luodaan aurinko. Mitään ei olisi nähtävissä, jollei olisi valoa, jossa nähdään ja tietoisuutta, joissa todellisuus ilmenee. Aurinko, kuu ja tähdetkin voidaan tajuta vasta, kun on tietoisuus, jossa ne tulevat oleviksi.”
Tästä tulee mieleeni Juha Himankan kirja “Se ei sittenkään pyöri”, jossa oli yksi luku “Oliko Aurinkoa ennen ihmistä?” Kun kuvittelemme Auringon taivaalle, kuvittelemme mukaan myös oman ruumiimme, johon suhteessa Auringolla on paikkansa. Auringon olemassaolo ennen ihmistä sijoittuu aikaan, “koska se on ennen nykyisyyttä. Jonkin olemassaolo aikaisemmin mahdollistui vasta, kun joku alkoi elää nykyisyyttä.” (s. 77-79)
Palatakseni Moilaseen, “Eckhart kutsuu ihmisen sisintä myös kipinäksi (Vünkelin) ja sisäiseksi linnakkeeksi (Bürkerlin). - - Heidegger puhuu ihmisestä paikkana eikä olentona. Ihminen on paikka, jossa oleminen tulee valoon, nähtäväksi ja koettavaksi.” (s. 20)
Jos tätä ajattelee Ibn Arabin prismavertauksen kautta, voisi sanoa, että tietoisuus ilmenee monin eri tavoin, tulee eri tavoin lihaksi eri ihmisisssä, heidän ruumiillisen persoonallisuutensa kautta. Kuten Dolto sanoo: “Mitä enemmän moninkertaistatte Jumalan kipinöitä, joita ovat kaikki ihmiset, sitä enemmän teillä on keskustelua Jumalan kanssa. Mitä enemmän laitatte yhteen kipinöitä, sitä enemmän teissä on Jumalan valoa.” (s. 10)
Eero Ojasen kirjassa Rakkauden filosofia on sanottu “Rakkaus on uusien asioiden ja puolten löytämistä niin rakkauden kohteesta kuin omasta itsestäkin.” Tämä ajatus on samansuuntainen sille fenomenologian ajatukselle, että esineet todellistuvat meille aspekti kerrallaan ja että kuvahavainto jostakin asiasta on vähemmän elävä ja todellinen kuin asia itse.
Tätä voidaan soveltaa ihmisiinkin. Ihmisestä luotu kuva ja käsitys on vähemmän elävä ja todellinen kuin tuo koko ihminen itse. Myös ihmisten voidaan ajatella todellistuvan toisilleen vähitellen, aspekti kerrallaan. Tässä mielessä rakkaus antaa ihmisille mahdollisuuden todellistua toisilleen mahdollisimman elävinä ja kokonaisina.
Ibn Arabista – ajatuksia ja kommentteja I
Lueskelin joskus ajat sitten wikipediasta Ibn Arabista ja mieleni on tehnyt kirjoittaa aiheesta siitä lähtien. Viime lauantaina vietinkin sitten tämän asian äärellä kymmenisen tuntia - kyllä, olen nörtti. Sitaatit siis wikipediasta.
Ibn Arabi on “yksi suufilaisen filosofian kuuluisimmista edustajista”. “Ibn Arabi oli jo nuorena tunnettu mystisistä kokemuksistaan. Ibn Rusd, joka on Euroopassa paremmin tunnettu nimellä Averroës, oli tiukasti teoreettiseen ajatteluun nojaava filosofi. Hän halusi kyseenalaistaa ibn Arabin mystisten näkyjen sisällön ja tiedusteli heidän kohdatessaan, ovatko mystisten näkyjen sisällöt sovussa filosofian kanssa. Kertomuksen mukaan ibn Arabi vastasi hänelle: “Kyllä ja ei. Sanojen ´Kyllä' ja 'Ei' välissä sielut lentävät aineen taakse.”
Oma tulkintani tästä on se, että ibn Arabi tavoitti ajatuksen siitä, että inhimillinen kokemus kokonaisuudessaan ei palaudu pelkästään sanoihin joita käytämme. Ja että esimerkiksi mystisessä kokemuksellisuudessa voivat luontevasti yhdistyä inhimillisen kokemuksen ristiriitaiset puolet.
“Ibn Arabi tulkitsi islamilaista uskontunnustusta “La ilaha illa Allah” siten, että Allah on kaikki ja kaikki on Allah; että ainoa olevainen on Allah.Tämä oli eräiden islamtulkitsijoiden mukaan panteismia eli kaikkijumalaista uskoa siihen, että Allah ja kaikki maailmankaikkeudessa ovat yhtä.”
Tämä muistuttaa minua psykoanalyytikko Francoise Dolton näkemyksistä kirjassa “Evankeliumit ja usko psykoanalyysissä – halun elämä” Jossa Dolto käy vuoropuhelua toisen psykoanalyytikon, Gérard Séverinin kanssa. “Jumala on kaikkialla. Jumala on kaikessa, mukaan lukien se, mikä ravitsee ruumistamme: leipä, viini, maito jne. Ajattelen että leipä ja viini ovat aina olleet Jumala. Mutta silloin tällöin, pitää muistuttaa itseään, meidän pitää tehdä se sakramentin tavoin, toisin sanoen käyttämällä Jeesuksen sanoja jottemme unohda häntä.”
Séverin kysyy Doltolta: “Teidän mielestänne jokainen ateria olisi Jumala? Jokainen ateria olisi liturgia, messu?” Dolto vastaa: “Aina. Kaikki, mikä tulee maasta, tulee Jumalasta. Jumala on siinä. Ei ole materiaa, mikä ei ole spiritualisoitunut. Kaikki mitä syömme, juomme...”
Séverin kysyy: “...Teille kaikki on pyhää?”. Dolto vastaa: “Mutta tämä ei voi olla kaiken aikaa ajatuksissamme, siksi meidän on pakko muistaa sitä tiettyinä hetkinä: on muistutettava ihmisille että kaikki, mitä he tekevät, on pyhitettyä. Ja, silloin tällöin, he kokoontuvat ja keskittyvät tähän ajatukseen ja tähän Kohtaamiseen.” Séverin kysyy: “Teille siis, koko luonto on jumalallinen. Te olette panteisti!” “Ehkä hyvinkin!” vastaa Dolto. (s. 351-352)
Ibn Arabi on “yksi suufilaisen filosofian kuuluisimmista edustajista”. “Ibn Arabi oli jo nuorena tunnettu mystisistä kokemuksistaan. Ibn Rusd, joka on Euroopassa paremmin tunnettu nimellä Averroës, oli tiukasti teoreettiseen ajatteluun nojaava filosofi. Hän halusi kyseenalaistaa ibn Arabin mystisten näkyjen sisällön ja tiedusteli heidän kohdatessaan, ovatko mystisten näkyjen sisällöt sovussa filosofian kanssa. Kertomuksen mukaan ibn Arabi vastasi hänelle: “Kyllä ja ei. Sanojen ´Kyllä' ja 'Ei' välissä sielut lentävät aineen taakse.”
Oma tulkintani tästä on se, että ibn Arabi tavoitti ajatuksen siitä, että inhimillinen kokemus kokonaisuudessaan ei palaudu pelkästään sanoihin joita käytämme. Ja että esimerkiksi mystisessä kokemuksellisuudessa voivat luontevasti yhdistyä inhimillisen kokemuksen ristiriitaiset puolet.
“Ibn Arabi tulkitsi islamilaista uskontunnustusta “La ilaha illa Allah” siten, että Allah on kaikki ja kaikki on Allah; että ainoa olevainen on Allah.Tämä oli eräiden islamtulkitsijoiden mukaan panteismia eli kaikkijumalaista uskoa siihen, että Allah ja kaikki maailmankaikkeudessa ovat yhtä.”
Tämä muistuttaa minua psykoanalyytikko Francoise Dolton näkemyksistä kirjassa “Evankeliumit ja usko psykoanalyysissä – halun elämä” Jossa Dolto käy vuoropuhelua toisen psykoanalyytikon, Gérard Séverinin kanssa. “Jumala on kaikkialla. Jumala on kaikessa, mukaan lukien se, mikä ravitsee ruumistamme: leipä, viini, maito jne. Ajattelen että leipä ja viini ovat aina olleet Jumala. Mutta silloin tällöin, pitää muistuttaa itseään, meidän pitää tehdä se sakramentin tavoin, toisin sanoen käyttämällä Jeesuksen sanoja jottemme unohda häntä.”
Séverin kysyy Doltolta: “Teidän mielestänne jokainen ateria olisi Jumala? Jokainen ateria olisi liturgia, messu?” Dolto vastaa: “Aina. Kaikki, mikä tulee maasta, tulee Jumalasta. Jumala on siinä. Ei ole materiaa, mikä ei ole spiritualisoitunut. Kaikki mitä syömme, juomme...”
Séverin kysyy: “...Teille kaikki on pyhää?”. Dolto vastaa: “Mutta tämä ei voi olla kaiken aikaa ajatuksissamme, siksi meidän on pakko muistaa sitä tiettyinä hetkinä: on muistutettava ihmisille että kaikki, mitä he tekevät, on pyhitettyä. Ja, silloin tällöin, he kokoontuvat ja keskittyvät tähän ajatukseen ja tähän Kohtaamiseen.” Séverin kysyy: “Teille siis, koko luonto on jumalallinen. Te olette panteisti!” “Ehkä hyvinkin!” vastaa Dolto. (s. 351-352)
Hikipedia: filosofia II
Sokratesta on kiittäminen paljosta: “Sokrates lanseerasi kielellisen habituksen lisäksi filosofien ulkoiset tuntomerkit: parran ja halun vetää koko muuta maailmaa henkisesti turpaan. Tämän lisäksi hän kehitti filosofien tunnetuimman metodin eli kaaoksen luomisen tyhjästä: ensin kaikki näyttää hyvältä ja asiat ovat kunnossa, mutta sitten paikalle astelee filosofi ja kaikki, mikä äsken vaikutti selvältä, on päin helvettiä.”
(Jo aiemmin oli todettu, että parta on yksi filosofin tärkeimpiä ominaisuuksia ja tästä syystä merkittäviä naisfilosofeja ei juurikaan ole. Tämä johti minut ajattelemaan, olisiko psykoanalyysistä tuttu käsite peniskateus sittenkin väärä. Ehkä partakateus olisikin parempi termi? Synnyin hyvin nuorena. Sen jälkeen olen vanhentunut, mutta parta ei ole kasvanut. Alan tuntea lievää epätoivoa. Ehkä minun pitäisi ostaa tekoparta, alkaa syödä mieshormoneja tai lopettaa filosofian opiskelu.)
Ehkä Platon voisi vielä pelastaa koko jutun. “Filosofina Platon ehti kirjoittaakin silti monista aiheista. Tyyliltään hän oli näytelmäkirjailija, joten hänen kirjoituksensa ovat pääasiassa vuoropuheluita. Ajatuksen tähän hän oli saanut vapaapainijan urallaan, jolloin oli huomannut, että useimmat vastustajat voi yksinkertaisesti kysellä uuvuksiin. Hän harjoitti tätä kirjoituksissaan ja tappoi useita aikalaisiaan ja historiantutkijoita loputtomalla höpinällä.”
“Platonin tavaramerkki, kuluneet sandaalit ja vanha lakana, riittivät ajamaan vastaväittäjät ja puhekumppanit karkuun jo ennen kuin Platon ehti edes avata suutaan. Tästä harmistuneena hän joutui puhumaan lähinnä vuohille ja itselleen."
Vapaasti olen paininut joidenkin kaverieni kanssa, kyselykausi ei ole päättynyt sen jälkeen kun se lapsena alkoi ja loputonta höpinää harrastan mm. omissa ja toisten blogeissa. Äitini mukaan huutelin jo vauvana vaunuista ohikulkijoille. Selvää filosofiainesta siis. Kuluneet sandaalit ja vanha lakana löytyvät. Ehkä niitä voisi vielä tuunata vähän resuisemmiksi. Viime viikolla juttelin täysin vieraalle valkoiselle kissalle, joka tuli talooni tutustumiskäynnille. Itselleni en jutellut.
Aristoteleen logiikan hallitseminen on välttämätöntä erityisesti kuolemattomuutta tavoitteleville: “Esimerkki tällaisesta logiikasta on seuraava:
premissi 1: Sokrates on kuolevainen.
premissi 2: Minä, Aristoteles, en ole Sokrates.
johtopäätös: Minä, Aristoteles, en ole kuolevainen. “
(Sokrateen ja Aristoteleen tilalle voidaan vaihtaa mitkä tahansa nimet ja päättely säilyy loogisesti pätevänä. Tällä voi voittaa perinteisen oikeassa-väärässä-eipäs-juupas-väittelyn jatkamalla päättelyä edellisestä esimerkiksi seuraavaan tapaan:
Jumala ei ole kuolevainen.
Jumala tietää kaiken.
Minä, x, olen Jumala.
Minä, x, olen oikeassa.
Sinä, y, olet väärässä.)
(Jo aiemmin oli todettu, että parta on yksi filosofin tärkeimpiä ominaisuuksia ja tästä syystä merkittäviä naisfilosofeja ei juurikaan ole. Tämä johti minut ajattelemaan, olisiko psykoanalyysistä tuttu käsite peniskateus sittenkin väärä. Ehkä partakateus olisikin parempi termi? Synnyin hyvin nuorena. Sen jälkeen olen vanhentunut, mutta parta ei ole kasvanut. Alan tuntea lievää epätoivoa. Ehkä minun pitäisi ostaa tekoparta, alkaa syödä mieshormoneja tai lopettaa filosofian opiskelu.)
Ehkä Platon voisi vielä pelastaa koko jutun. “Filosofina Platon ehti kirjoittaakin silti monista aiheista. Tyyliltään hän oli näytelmäkirjailija, joten hänen kirjoituksensa ovat pääasiassa vuoropuheluita. Ajatuksen tähän hän oli saanut vapaapainijan urallaan, jolloin oli huomannut, että useimmat vastustajat voi yksinkertaisesti kysellä uuvuksiin. Hän harjoitti tätä kirjoituksissaan ja tappoi useita aikalaisiaan ja historiantutkijoita loputtomalla höpinällä.”
“Platonin tavaramerkki, kuluneet sandaalit ja vanha lakana, riittivät ajamaan vastaväittäjät ja puhekumppanit karkuun jo ennen kuin Platon ehti edes avata suutaan. Tästä harmistuneena hän joutui puhumaan lähinnä vuohille ja itselleen."
Vapaasti olen paininut joidenkin kaverieni kanssa, kyselykausi ei ole päättynyt sen jälkeen kun se lapsena alkoi ja loputonta höpinää harrastan mm. omissa ja toisten blogeissa. Äitini mukaan huutelin jo vauvana vaunuista ohikulkijoille. Selvää filosofiainesta siis. Kuluneet sandaalit ja vanha lakana löytyvät. Ehkä niitä voisi vielä tuunata vähän resuisemmiksi. Viime viikolla juttelin täysin vieraalle valkoiselle kissalle, joka tuli talooni tutustumiskäynnille. Itselleni en jutellut.
Aristoteleen logiikan hallitseminen on välttämätöntä erityisesti kuolemattomuutta tavoitteleville: “Esimerkki tällaisesta logiikasta on seuraava:
premissi 1: Sokrates on kuolevainen.
premissi 2: Minä, Aristoteles, en ole Sokrates.
johtopäätös: Minä, Aristoteles, en ole kuolevainen. “
(Sokrateen ja Aristoteleen tilalle voidaan vaihtaa mitkä tahansa nimet ja päättely säilyy loogisesti pätevänä. Tällä voi voittaa perinteisen oikeassa-väärässä-eipäs-juupas-väittelyn jatkamalla päättelyä edellisestä esimerkiksi seuraavaan tapaan:
Jumala ei ole kuolevainen.
Jumala tietää kaiken.
Minä, x, olen Jumala.
Minä, x, olen oikeassa.
Sinä, y, olet väärässä.)
Hikipedia: filosofia I
Mitä filosofiaan tulee, seuraavat kysymykset johdattelevat perusasioiden ääreen: “Elämän tarkoitus – Hissi vai liukuportaat? - Jos muut hyppäisivät kaivoon... - Leivän käsite – Miksi kana meni tien yli? - Muna ja kana – Olemassaolo – Olemmeko yksin maailmankaikkeudessa? - Totuuden olemus – Parittomien sukkien paradoksi – Raidallisen hammastahnan paradoksi – Mitä minulla on taskussani? - Paljonko on paljon?”
Sokrateen, Platonin, Nietzschen ja Jumalan välinen dialogi (tämä on maailmanhistorian merkittävimpiä dialogeja jolla on annettavaa niin teologialle kuin filosofiallekin):
”Filosofia on kuollut.”
~Sokrates
”Sokrates on kuollut.”
~Platon
”Nyt riittää tämä sitaattien väärinkäyttö.”
~Jumala
”Jumala on kuollut.”
~Friedrich Nietzsche
”Nietzsche on kuollut.”
~Jumala
Ratkaisevaa filosofiassa on rakkaus ja se, että jokainen ajatus on filosofiaa. Filosofointi on vanha tapa: “Länsimaista filosofiaa esiintyi jo Raamatussa. Liika filosofointi voi johdatella sinut hulluuden porteille, minkä tulet pian huomaamaan.”
(Tämän voin todeta konkreettisesti pitävän paikkansa. Viime kesänä kun luin Juha Himankan kirjaa “Se ei sittenkään pyöri” paahtavan kuumana päivänä kirkkaan siniselle taivaalle tuijotellen, minulle tuli sellainen olo etten tiedä pyöriikö Maa vai ei mutta päässä pyörii ainakin.)
“Jonkun ajattelijan mukaan filosofiaa ymmärtääkseen pitää sinun ryhtymän hulluksi, mutta se saattaa vaatia taitoa.” (Ehkä tämä liittyy siihen erässä filosofian kirjassa olleeseen toteamukseen, että yksin filosofointi on kuivaa. Ja erään toisen ajattelijan mukaan, kun hulluuteen osallistuu riittävän monta, siitä tulee normaalia. Mutta onko tämä normaalius sitten enää filosofiaa?)
Filosofian suhdetta muihin tieteenaloihin on selvitetty varsin perusteellisesti, alla muutamia poimintoja:
Filosofia on Hikipedialle sitä, mitä padat ovat kattiloille.
Filosofia on tieteelle sitä mitä sinä olet Hikipedialle
Filosofia on kielitieteelle sitä, mitä Alias on semiootikoille.
Filosofia on mekaniikalle sitä, mitä voodoo on lääketieteelle.
Filosofia on teologialle sitä, mitä humoraalioppi on frenologialle.
Filosofia on taloustieteelle sitä, mitä kvanttimystiikka on kvanttimekaniikalle.
Filosofia on yhteiskuntajärjestykselle sitä, mitä psykokinesia on nosturiteollisuudelle.
Filosofia on psykiatrialle sitä, mitä parapsykologia on psykologialle.
Filosofia on, mitä on.
Filosofia on.
(Mielestäni merkittävin lause on “Filosofia on”. Jos Descartesin lause “ajattelen, siis olen” tai ennemminkin “epäilen ajatteluani, siksi olen” pitää paikkansa, niin filosofian olemassaolon todisteeksi riittää se, että se epäilee itseään.)
Sokrateen, Platonin, Nietzschen ja Jumalan välinen dialogi (tämä on maailmanhistorian merkittävimpiä dialogeja jolla on annettavaa niin teologialle kuin filosofiallekin):
”Filosofia on kuollut.”
~Sokrates
”Sokrates on kuollut.”
~Platon
”Nyt riittää tämä sitaattien väärinkäyttö.”
~Jumala
”Jumala on kuollut.”
~Friedrich Nietzsche
”Nietzsche on kuollut.”
~Jumala
Ratkaisevaa filosofiassa on rakkaus ja se, että jokainen ajatus on filosofiaa. Filosofointi on vanha tapa: “Länsimaista filosofiaa esiintyi jo Raamatussa. Liika filosofointi voi johdatella sinut hulluuden porteille, minkä tulet pian huomaamaan.”
(Tämän voin todeta konkreettisesti pitävän paikkansa. Viime kesänä kun luin Juha Himankan kirjaa “Se ei sittenkään pyöri” paahtavan kuumana päivänä kirkkaan siniselle taivaalle tuijotellen, minulle tuli sellainen olo etten tiedä pyöriikö Maa vai ei mutta päässä pyörii ainakin.)
“Jonkun ajattelijan mukaan filosofiaa ymmärtääkseen pitää sinun ryhtymän hulluksi, mutta se saattaa vaatia taitoa.” (Ehkä tämä liittyy siihen erässä filosofian kirjassa olleeseen toteamukseen, että yksin filosofointi on kuivaa. Ja erään toisen ajattelijan mukaan, kun hulluuteen osallistuu riittävän monta, siitä tulee normaalia. Mutta onko tämä normaalius sitten enää filosofiaa?)
Filosofian suhdetta muihin tieteenaloihin on selvitetty varsin perusteellisesti, alla muutamia poimintoja:
Filosofia on Hikipedialle sitä, mitä padat ovat kattiloille.
Filosofia on tieteelle sitä mitä sinä olet Hikipedialle
Filosofia on kielitieteelle sitä, mitä Alias on semiootikoille.
Filosofia on mekaniikalle sitä, mitä voodoo on lääketieteelle.
Filosofia on teologialle sitä, mitä humoraalioppi on frenologialle.
Filosofia on taloustieteelle sitä, mitä kvanttimystiikka on kvanttimekaniikalle.
Filosofia on yhteiskuntajärjestykselle sitä, mitä psykokinesia on nosturiteollisuudelle.
Filosofia on psykiatrialle sitä, mitä parapsykologia on psykologialle.
Filosofia on, mitä on.
Filosofia on.
(Mielestäni merkittävin lause on “Filosofia on”. Jos Descartesin lause “ajattelen, siis olen” tai ennemminkin “epäilen ajatteluani, siksi olen” pitää paikkansa, niin filosofian olemassaolon todisteeksi riittää se, että se epäilee itseään.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)