Ruumistamme on syntymästä lähtien mitattu, punnittu ja valvottu säännöllisesti. Lääketiede on asettanut kriteerit joiden valossa arvioimme, ajattelemme ja arvotamme ruumistamme. Monet tutkittavat puhuivatkin painohistoriastaan esimerkiksi painoindeksin tai jonkin muun sellaisen käsitteen kautta jota käytetään määrittelemään “normaali” ja “ylipainoinen”.
Osa tutkittavista halusi kertoa painonsa“todisteena” lihavuudestaan. Heille oli tärkeää tehdä erottelu oikeasti lihavien ja itsensä lihavaksi tuntevien välillä. Ärtymystä herättivät erityisesti sellaiset naiset, jotka puhuivat laihduttamisesta vaikka eivät olleet tutkittavien näkökulmasta lihavia.
Vaikka kaikki naiset voivat olla aidosti ahdistuneita painostaan, normaalipainoisilta naisilta puuttuu yksi olennainen kokemuksellinen ulottuvuus lihavana olemisesta. He tuottavat hoikkuuteen liittyvää “normaaliutta” asettamalla oman hoikan tai ei-lihavan ruumiinsa esimerkiksi lihavuudesta. Koska heillä on “hoikkuusetu”, heitä ei rangaista “lihavuudestaan” ja heillä on mahdollisuus “pelata” lihavuuden pelon kanssa vahvistaakseen hyväksyttävyyttään ja normaaliuttaan.
Tämä symbolinen puhe vahingoittaa lihavia ja trivialisoi todelliset negatiiviset sosiaaliset ja psykologiset seuraukset joita lihavat voivat joutua kokemaan. Harjusen mukaan näiden hoikkien naisten voisi tulkita tavoittelevan normaaliutta harjoittaen itserajoittamista ja lihavien naisten ärtymyksen aiheesta voisi tulkita ei-hyväksyväksi kannanotoksi normalisaatiopuheelle.
Foucaltin mukaan normalisoiva vallankäyttö on rakenteellista, tunkeutuvaa ja vaikeaa vastustaa. Se toteutuu usein ihmisten ruumiiden, vallan keskeisen aspektin, kautta. Biovallaksi (biopower) voidaan kutsua niitä useita tapoja joita käytetään rajoittamaan, kontrolloimaan ja säätelemään ruumista. Kaksi päätapaa ovat ruumiin muovaaminen rajoitusten ja hallintakeinojen avulla sekä säätelevä valta, joka liittyy väestötason kontrolliin, “väestön parhaaksi”.
Lihavuus on biovallan kohde sekä yksilö- että yhteisötasolla. Taistelu lihavuutta vastaan perustuu erikoistuneeseen tieteelliseen ja erikoisalaosaamiseen, esimerkiksi kuolleisuustilastojen käyttöön. Tavoitteena on edistää ja luoda hegemonisen diskurssin määrittelemää ideaalista terveyttä ja normaaliutta. Tämä tapahtuu tuottamalla yksilöitä jotka ovat vastuullisia, rationaalisia ja velvollisuudentuntoisia; yksilöitä jotka ovat sisäistäneet rajoitteet ja tulleet “normaaleiksi”. Vaikka kehosta on tullut henkilökohtainen muokkausprojekti, valinnan mahdollisuudet ovat usein näennäisiä: vain tietynlainen tapa muokata kehoa on hyväksyttävä.
Eräs esimerkki hegemonisesta lihavuusdiskurssista on mediassa ja muussa retoriikassa ilmeneveä spektaakkelimainen puhe “lihavuuskriisistä”. Se tarkoittaa globaalisti levinnyttä ideaa lihavuudesta tappajatautina. Tämä on saanut aikaan moraalisen paniikin jonka kohteena olevasta ilmiöstä tai ihmisryhmästä esitetty tieto yleisesti ottaen on usein ennakkoluuloista ja tuotettu kuva on yksinkertaistettu, stereotyyppinen ja liioiteltu.
Tämä muistuttaa uskonnollista ilmiötä: “Läskimaailmanloppu tulee! Oletko valmis?” Mieleeni tulee, että on eri asia onko jokin ilmiö epidemia vai onko jotakin ilmiötä kuvaava diskurssi epidemia. Jälkimmäinen voi tuottaa tunteen ensimmäisestä silloinkin kun se ei ole todellisuutta vastaava. Myös diskurssiin voi sairastua, se voi levitä epidemian tavoin ja silloin diskurssisairaudentunto olisi hyvästä.
Vaikka moraaliset paniikit ovat yleensä lyhytkestoisia, niiden seuraukset voivat olla kauaskantoisia. Harjunen kysyykin: Voisiko olla mahdollista, että innokkuus parantaa lihavuutta perustuu osittain ennakkoluuloiseen ajatteluun, suvaitsemattomuuteen ja kestämättömiin ideoihin “terveydestä” ja “normaaliudesta”? Tämä on mielestäni todella hyvä ja rohkea kysymys. Lihavuuden vaaroja on joskus liioiteltu. Laihdutukseen käytetyistä menetelmistä taas ei ole tarpeeksi tutkimustietoa. Jojo-laihduttaminen on yhdistetty moniin kielteisiin terveysvaikutuksiin jotka liitettiin aiemmin lihavuuteen.
Harjunen toteaakin kriittisesti, että lääketiede ei ole kyennyt ratkaisemaan lihavuusongelmaa, koska se ei ole koskaan ollut pelkästään lääketieteellinen ongelma. Jos jokin muu jatkuvasti kasvava “sairaus” olisi ollut näin pitkäkestoisen ja intensiivisen tutkimuksen kohteena ilman että sen hoitoon olisi löydetty tehokkaita ja pitkäaikaisia ratkaisuja, olisi yleensä vallitsevan paradigman tieteenalan pohjalta tehty tutkimus vakavasti kyseenalaistettu jo tieteenalan omien standardien mukaan.
Harjusen ehdotus on tutkia lihavuutta vammaisuuden sosiaalisen mallin avulla, sillä molemmat on käsitteellistetty ja ymmärretty samalla tavalla. Tämä voisi antaa mahdollisuuksia lihavuuden uudelleenkonstruointiin ja näkemiseen sosiaalisena aiheena.
Vammaisuuden sosiaalinen malli haastaa biomedikaalisen paradigman tuomalla esiin sen, että vammaisuus on sosiaalinen kategoria joka rakentuu tietynlaiseksi siksi, että yhteisö ei pysty vastaamaan vammaisten ihmisten tarpeisiin ja rakentaa esteitä heidän täyden yhteiskunnallisen osallistumisensa tielle. Vammainen ihminen nähdään vain vammansa kautta jota pidetään henkilökohtaisena ongelmana. Parannus vammaisten asemassa tapahtuukin sosiaalisen muutoksen kautta. Näitä ajatuksia voi soveltaa myös lihavuuteen.
maanantai 21. marraskuuta 2011
Väitöskirjaesittely III - lihavuuden medikalisointi
Martti Siiralan sanoin (Psykoterapia 2/10) voisi todeta, että “Keskuudessamme vallitsevalle todellisuuskäsitykselle on ominaista erityisen omistava ja periaatteessa jo tietävä, ainakin tietoa oikein kartuttava suhde todellisuuteen. Kulttuurissamme on vallalla tieteisuskoinen, skientistinen käytäntö, jossa luonnontieteitä pidetään itsestään selvästi kaiken pätevän tietämisen kriteerinä.”
Tämä näkyy medikalisaatioprosessissa joka auttaa määrittelemään jonkin aiheen terveyttä koskevaksi aiheeksi. Lihavuuden medikalisointiin kuuluu lihavan ruumiin näkeminen sairaana tai esisairaana sekä lihavuuden näkeminen tilana joka vaatii hoitoa – yleensä laihdutusta. Medikaalinen paradigma lupaa sekä “parantumista” lihavuudesta että tästä seuraavaa sosiaalista hyväksyntää. Tämä ei sinänsä ole täysin uusi ilmiö: jo brittilääkäri William Banting ajatteli vuonna 1863, että laihduttaminen parantaa sekä yksilön hyvinvointia että hänen sosiaalista hyväksyttävyyttään.
Harjunen käytti väitöskirjassaa sanaa “healthism” jonka suomensin vapaasti ja poleemisesti “terveysterrorismiksi”. Tervesterroristisen näkökulman mukaan terveys on seurausta yksilön omista valinnoista jotka koskevat elämäntyyliä, käyttäytymistä ja asenteita. Kontrolloidut, informoidut ja rajoitetut yksilöt tekevät tai ainakin haluavat tehdä aina rationaalisia valintoja. Terveysterroristinen ajattelu auttaa muuttamaan terveysaiheen moraaliseksi aiheeksi.
Terveys onkin yksi useimmin käytettyjä perusteluja lihavuuden hoitoon käytettyihin interventioihin. Samalla lihavuudesta on tehty henkilökohtainen aihe ja lihavuuden mahdolliset negatiiviset seuraukset on nähty yksilön omana ongelmana ja vastuuna.
Ruumiin kokoon liittyvä hyväksyttävyys on vahvasti sukupuolitettu ja tärkeä osa “oikeanlaista” naiseutta. Perinteiset näkemykset feminiinisyyteen, kauneuteen ja heteroseksuaaliseen haluttavuuteen liittyen liittyvät pieneen, feminiiniseen ruumiin kokoon. Käsitteitä “normaali paino” ja “terve paino” käytetään usein synonyymeinä joiden yleisin määrittelijä on painoindeksi. Tämä konstruointi on normatiivinen strategia joka määrittää toiset painot “hyviksi” ja toiset “huonoiksi”.
Tämän seurauksena hoikasta ruumiista on tullut idealisoitu superruumis joka edustaa terveyttä, normaaliutta, hyveitä ja moraalista vastuuta. Lihava naisruumis taas konstruoidaan ei-hyväksyttävänä ja stigmatisoituna. Se on kontrollin ja säätelyn tekniikka joka kohdistuu naisiin yleensä ja pyrkii säilyttämään naisen roolin “feminiinisenä”: alistuvana, passiivisena ja kontrolloituna. Sukupuolittuneisuuden takia miesten lihavuutta ei ole tutkittu yhtä laajasti.
Tästä tulee mieleen se, että yritin tehdä merkin käsitteelle fenomenologisen reduktion ja päädyin siihen ajatukseen, että Vygotskin ajatus työvälineestä ensimmäisenä merkkinä ei ehkä pidäkään paikkaansa vaan ensimmäinen merkki ihmiselle oli ja on toinen ihminen. Naisen keho merkkinä tuntuu olevan kovin dualistinen ja mustavalkoinen: joko se on hyvä tai sitten se on paha.
Tästä ja kartesiolaisesta mielen ja ruumiin erottamisesta nähdäkseni seuraa se, että kun lihava ruumis on määritelty “pahaksi”, lihava nainen ei voi kokea “itsen” olevan lihava – silloinhan hänelle ei jäisi mahdollisuutta olla “hyvä”. Mielestäni tämä sama jaottelu näkyy muissakin naisen ruumiillisuutta koskevissa aiheissa kuten seksuaalisuudessa.
Tämä näkyy medikalisaatioprosessissa joka auttaa määrittelemään jonkin aiheen terveyttä koskevaksi aiheeksi. Lihavuuden medikalisointiin kuuluu lihavan ruumiin näkeminen sairaana tai esisairaana sekä lihavuuden näkeminen tilana joka vaatii hoitoa – yleensä laihdutusta. Medikaalinen paradigma lupaa sekä “parantumista” lihavuudesta että tästä seuraavaa sosiaalista hyväksyntää. Tämä ei sinänsä ole täysin uusi ilmiö: jo brittilääkäri William Banting ajatteli vuonna 1863, että laihduttaminen parantaa sekä yksilön hyvinvointia että hänen sosiaalista hyväksyttävyyttään.
Harjunen käytti väitöskirjassaa sanaa “healthism” jonka suomensin vapaasti ja poleemisesti “terveysterrorismiksi”. Tervesterroristisen näkökulman mukaan terveys on seurausta yksilön omista valinnoista jotka koskevat elämäntyyliä, käyttäytymistä ja asenteita. Kontrolloidut, informoidut ja rajoitetut yksilöt tekevät tai ainakin haluavat tehdä aina rationaalisia valintoja. Terveysterroristinen ajattelu auttaa muuttamaan terveysaiheen moraaliseksi aiheeksi.
Terveys onkin yksi useimmin käytettyjä perusteluja lihavuuden hoitoon käytettyihin interventioihin. Samalla lihavuudesta on tehty henkilökohtainen aihe ja lihavuuden mahdolliset negatiiviset seuraukset on nähty yksilön omana ongelmana ja vastuuna.
Ruumiin kokoon liittyvä hyväksyttävyys on vahvasti sukupuolitettu ja tärkeä osa “oikeanlaista” naiseutta. Perinteiset näkemykset feminiinisyyteen, kauneuteen ja heteroseksuaaliseen haluttavuuteen liittyen liittyvät pieneen, feminiiniseen ruumiin kokoon. Käsitteitä “normaali paino” ja “terve paino” käytetään usein synonyymeinä joiden yleisin määrittelijä on painoindeksi. Tämä konstruointi on normatiivinen strategia joka määrittää toiset painot “hyviksi” ja toiset “huonoiksi”.
Tämän seurauksena hoikasta ruumiista on tullut idealisoitu superruumis joka edustaa terveyttä, normaaliutta, hyveitä ja moraalista vastuuta. Lihava naisruumis taas konstruoidaan ei-hyväksyttävänä ja stigmatisoituna. Se on kontrollin ja säätelyn tekniikka joka kohdistuu naisiin yleensä ja pyrkii säilyttämään naisen roolin “feminiinisenä”: alistuvana, passiivisena ja kontrolloituna. Sukupuolittuneisuuden takia miesten lihavuutta ei ole tutkittu yhtä laajasti.
Tästä tulee mieleen se, että yritin tehdä merkin käsitteelle fenomenologisen reduktion ja päädyin siihen ajatukseen, että Vygotskin ajatus työvälineestä ensimmäisenä merkkinä ei ehkä pidäkään paikkaansa vaan ensimmäinen merkki ihmiselle oli ja on toinen ihminen. Naisen keho merkkinä tuntuu olevan kovin dualistinen ja mustavalkoinen: joko se on hyvä tai sitten se on paha.
Tästä ja kartesiolaisesta mielen ja ruumiin erottamisesta nähdäkseni seuraa se, että kun lihava ruumis on määritelty “pahaksi”, lihava nainen ei voi kokea “itsen” olevan lihava – silloinhan hänelle ei jäisi mahdollisuutta olla “hyvä”. Mielestäni tämä sama jaottelu näkyy muissakin naisen ruumiillisuutta koskevissa aiheissa kuten seksuaalisuudessa.
Väitöskirjaesittely II
Teoreettiset lähestymistavat ruumiin koon ja painon tutkimiseen voidaan luokitella a) objektivistiseen, joka keskittyy “ongelman” dokumentointiin ja kuvailuun (medikaalinen paradigma) sekä b) konstruktionistiseen joka pyrkii ymmärtämään niitä prosesseja, joiden kautta jostakin asiasta muodostuu ongelma (Harjusen näkökulma).
Tutkimuksella oli kaksi päätavoitetta: 1) tutkia lihavuuden sosiaalisia konstruktioita ja niiden muodostumista sekä 2) tutkia lihavuuden sukupuolittuneita käytäntöjä ts. mitä vaikutuksia lihavuudella on naisiin ja erityisesti mitä naiset itse kertovat elämästään lihavana naisena.
Tutkimuksen naiset olivat iältään 21-65-vuotiaita. Naisista 28 oli parisuhteessa, 14 oli sinkkuja ja 5 ei maininnut parisuhdestatusta. Aineisto kerättiin kevään 2000 aikana kahden suomalaisen päivälehden (Keskisuomalainen ja Anna) avulla.
Omaelämäkerrallisia tutkimuksia aineistossa oli 35, puolistrukturoituja teemahaastatteluja 12. Harjunen antoi haastateltavien puhua hyvin vapaasti. Tämä oli mielestäni tärkeä valinta tutkijalta joka toteaa aiheen olleen haastatelluille hyvin henkilökohtainen ja herkkä. Monet väitöskirjassa esitellyt teemat tulivat esiin spontaanisti haastattelun kuluessa. Tämä antoi tutkijalle luottamusta siitä että hän oli onnistunut identifioimaan tärkeitä ydinaiheita tutkimuksessaan. Tässä näkyy hyvin tutkijan sensitiivinen, vuorovaikutteinen ja itsereflektiivinen ote tutkimukseensa.
Kirjoitettujen kokemusten pituus vaihteli välillä 2-10 sivua. Haastattelujen kesto vaihteli puolesta tunnista kolmeen tuntiin. Haastatellun ikä tai painohistorian pituus pidensi haastatteluaikaa. Harjusen aineistossa naiset kertoivat omasta lihavuudestaan ja siihen liittyvistä tunteistaan, ajatuksistaan ja kokemuksistaan. Tässä ollaan mielestäni psykologisen ymmärtämisen ytimessä.
Pääosa naisista kertoi painonsa vaikka sitä ei erityisesti kysytty. Tutkittavien antamien tietojen perusteella kaikilla naisilla oli laihdutushistoria ja he olivat tutkimushetkellä lihavia, 29 oli ollut lihavia lapsuudesta lähtien, 18 kertoi painon lisääntyneen aikuisena. Painonnousulle aikuisuudessa kerrottiin useita syitä: raskaus, lääkitys sivuvaikutuksineen, sairaus joka vaikeutti liikkumista, depressio, liikunnan puute, syömistottumukset jne.
Tutkija käytti tutkittavien lihavuudesta sellaisia sanavalintoja joita tutkittavat itse käyttivät (lihava/fat) ja jotka he kokivat neutraalimmeiksi, kuvailevammiksi ja vähemmän leimaavimmiksi kuin “obeesi”/obese tai ylipainoinen/overweight. Pidän tärkeänä että sosiaalista konstruktionismia painottavassa tutkimuksessa kiinnitetään huomiota sanavalintoihin. Myös tutkimus itsessään on osa sosiaalista todellisuutta ja konstruoi sitä sanallisten ilmausten kautta.
Lisäksi tutkittavien omien sanavalintojen käyttäminen kertoo tutkittavia kunnioittavasta asenteesta joka on tärkeä erityisesti silloin, kun aihe on herkkä ja vaikea. Tutkijan asennoituminen myös vaikuttaa sekä suoraan että epäsuorasti siihen, miten tiede käytäntönä ja instituutiona koetaan.
Harjunen toi tutkimuksessaan esiin neljä keskeistä prosessia jotka koskevat erityisesti lihavaa naisruumista ja joiden voi tulkita ilmentävän yhteiskunnallisia diskursseja ja valtasuhteita. Nämä ovat medikalisaatio, normalisaatio, stigmatisaatio ja liminalisaatio.
Tutkimuksella oli kaksi päätavoitetta: 1) tutkia lihavuuden sosiaalisia konstruktioita ja niiden muodostumista sekä 2) tutkia lihavuuden sukupuolittuneita käytäntöjä ts. mitä vaikutuksia lihavuudella on naisiin ja erityisesti mitä naiset itse kertovat elämästään lihavana naisena.
Tutkimuksen naiset olivat iältään 21-65-vuotiaita. Naisista 28 oli parisuhteessa, 14 oli sinkkuja ja 5 ei maininnut parisuhdestatusta. Aineisto kerättiin kevään 2000 aikana kahden suomalaisen päivälehden (Keskisuomalainen ja Anna) avulla.
Omaelämäkerrallisia tutkimuksia aineistossa oli 35, puolistrukturoituja teemahaastatteluja 12. Harjunen antoi haastateltavien puhua hyvin vapaasti. Tämä oli mielestäni tärkeä valinta tutkijalta joka toteaa aiheen olleen haastatelluille hyvin henkilökohtainen ja herkkä. Monet väitöskirjassa esitellyt teemat tulivat esiin spontaanisti haastattelun kuluessa. Tämä antoi tutkijalle luottamusta siitä että hän oli onnistunut identifioimaan tärkeitä ydinaiheita tutkimuksessaan. Tässä näkyy hyvin tutkijan sensitiivinen, vuorovaikutteinen ja itsereflektiivinen ote tutkimukseensa.
Kirjoitettujen kokemusten pituus vaihteli välillä 2-10 sivua. Haastattelujen kesto vaihteli puolesta tunnista kolmeen tuntiin. Haastatellun ikä tai painohistorian pituus pidensi haastatteluaikaa. Harjusen aineistossa naiset kertoivat omasta lihavuudestaan ja siihen liittyvistä tunteistaan, ajatuksistaan ja kokemuksistaan. Tässä ollaan mielestäni psykologisen ymmärtämisen ytimessä.
Pääosa naisista kertoi painonsa vaikka sitä ei erityisesti kysytty. Tutkittavien antamien tietojen perusteella kaikilla naisilla oli laihdutushistoria ja he olivat tutkimushetkellä lihavia, 29 oli ollut lihavia lapsuudesta lähtien, 18 kertoi painon lisääntyneen aikuisena. Painonnousulle aikuisuudessa kerrottiin useita syitä: raskaus, lääkitys sivuvaikutuksineen, sairaus joka vaikeutti liikkumista, depressio, liikunnan puute, syömistottumukset jne.
Tutkija käytti tutkittavien lihavuudesta sellaisia sanavalintoja joita tutkittavat itse käyttivät (lihava/fat) ja jotka he kokivat neutraalimmeiksi, kuvailevammiksi ja vähemmän leimaavimmiksi kuin “obeesi”/obese tai ylipainoinen/overweight. Pidän tärkeänä että sosiaalista konstruktionismia painottavassa tutkimuksessa kiinnitetään huomiota sanavalintoihin. Myös tutkimus itsessään on osa sosiaalista todellisuutta ja konstruoi sitä sanallisten ilmausten kautta.
Lisäksi tutkittavien omien sanavalintojen käyttäminen kertoo tutkittavia kunnioittavasta asenteesta joka on tärkeä erityisesti silloin, kun aihe on herkkä ja vaikea. Tutkijan asennoituminen myös vaikuttaa sekä suoraan että epäsuorasti siihen, miten tiede käytäntönä ja instituutiona koetaan.
Harjunen toi tutkimuksessaan esiin neljä keskeistä prosessia jotka koskevat erityisesti lihavaa naisruumista ja joiden voi tulkita ilmentävän yhteiskunnallisia diskursseja ja valtasuhteita. Nämä ovat medikalisaatio, normalisaatio, stigmatisaatio ja liminalisaatio.
Väitöskirjaesittely I
Erään kurssin yksi osasuoritus on (väitös)kirjaesittely jonka tuli olla n. 15 sivua. Oma aiheeni on Hannele Harjusen väitöskirja Women and Fat: Approaches to the Social Study of Fatness. Väitöskirjaesittelyä oli mielenkiintoista tehdä - joskin jälleen kerran havaitsin epäyhtenäisyyden oman sisäisen virtaavan aikatietoisuuteni ja kronologisen aikakäsityksen välillä ja palautin työni myöhässä.
Henkilökohtaisena ohjenuoranani tämän teoksen lukemiseen ja kommentointiin on Heideggerin kapinallinen yritys tavoittaa filosofiasta jotain alkuperäistä asettautumalla elävään keskusteluyhteyteen menneisyyden ajattelijoiden kanssa. Tätä voi soveltaa tieteenalasta riippumatta kaikkien ajattelijoiden suhteen. Himankaa siteeraten: “Tämä ei tarkoita nimien, teosten ja teorioiden muistamista, vaan sitä, että nuo filosofit löydetään keskustelukumppaneiksi katsomaan sitä todellisuutta, joka minulle nyt ilmenee.” Vastuu tulkinnallisista ja muista mahdollisista virheistä väitöskirjan kuvauksen ja kommentoinnin suhteen on luonnollisesti minun.
Harjusen tutkimusaineisto käsitti 47 suomalaisen naisen henkilökohtaisen kuvauksen lihavuudesta. Olin iloinen tästä “äänen antamisesta” tutkittaville. Asiantuntijalla on mahdollisuus ja velvollisuus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen esimerkiksi marginalisoitujen ihmisryhmien aseman parantamiseksi ja siten inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi. Myös pyrkimys tutkittavien oman kokemuksen tavoittamiseen on tärkeä: silloin säilyy dialogi teorioiden ja todellisuuden välillä.
Harjusen näkökulma tutkimusaiheeseen on sosiaalitieteellinen ja feministinen tutkimus. Tavoitteena oli tutkia lihavuutta monimuotoisena, sukupuolittuneena ja sosiaalisesti konstruoituvana ilmiönä ja kokemuksena. Eräs syy tämän näkökulman valinnalle oli tutkimuksellinen tyhjiö: lihavuudesta ei ollut aiemmin tehty tutkimusta tästä näkökulmasta. Tämä oli mielestäni yllättävää. Pääsyyksi tähän Harjunen arvelee lääketieteellisen paradigman dominoivan aseman lihavuudentutkimuksessa. Tämä on luonut illuusion siitä, että lihavuus olisi laajemmin tutkittu ja ymmärretty ilmiö kuin se on.
Toisen aallon feminismi 1960-luvulla vahvisti hoikan naisen ruumiinideaalia. Feministit eivät ole murtautuneet ulos vallitsevasta paradigmasta tai problematisoineet riittävästi omaa lihavuusfobiaansa. Tämä herättää ajatuksen tutkimuksen teon väistämättömästä subjektiivisuudesta.
Harjusen tutkimustyhjiöhuomio on oivaltava ja hyvä esimerkki siitä, kuinka jonkin tieteenalan vallitseva paradigma voi aiheuttaa sen, että joidenkin tärkeiden näkökulmien puuttumista ei havaita. Ko. tutkimuksen voikin nähdä myös pyrkimyksenä oman näkökulman puutteiden kriittiseen tarkasteluun ja korjaamiseen. Tämä herättää myös miettimään, paljonko omalla tieteenalallamme mahdollisesti on tällaisia tiedollisia ja inhimilliseen ymmärrykseen liittyviä aukkoja.
Harjusen mukaan lihavuudesta on tullut – vastareaktiona yleiseen lihavuuspaniikkiin - yhä politisoidumpi aihe sekä yhteiskunnallisella että henkilökohtaisella tasolla. Haastavinta lihavuusliikkeille on ollut muuttaa ihmisten asenteita lihavuuteen ja saada ihmisten tuki pyrittäessä vastustamaan lihavuuteen perustuvaa syrjintää. Monet lihavat ihmiset ovat päättäneet mieluummin muuttaa kehojaan kuin etsiä vahvistusta jaetusta lihavuusidentiteetistä.
Harjunen näkee intersektionaalisuuden mahdollisuutena siirtyä eteenpäin vallitsevasta paradigmasta sekä kehittää aiheeseen liittyvää feminististä ajattelua. Intersektionaalisuus auttaa tunnistamaan lihavuuden sosiaalisena kategoriana sekä ko. kategorian yhteydet muihin sosiaalisiin kategorioihin. Lihavien naisten ruumiin koko vaikuttaa heidän sosioekonomiseen asemaansa ja luokkastatukseensa: korkeakoulutettuja syrjitään palkkauksessa, työttömyysriski on suurempi ja ruumiin kokoon perustuva syrjintä ja ennakkoluuloinen kohtelu liittyy muihin syrjinnän muotoihin.
Lihavuusdebatti on keskustelua moraalista, arvoista, asenteista, normaaliudesta ja epänormaaliudesta, sosiaalisesta hyväksyttävyydestä ja ei-hyväksyttävyydestä, esteettisistä ideaaleista ja “sopivasta” käyttäytymisestä. Nämä keskustelut liittyvät muihin sosiaalisiin kategorioihin kuten luokkaan, sukupuoleen, seksuaalisuuteen, etnisyyteen jne. Haastavaa on se, että eri kategorioiden yhdistelmät vaikuttavat eri tavalla eri yksilöihin ja lisäksi on vaikeaa sanoa, missä yksi kategoria päättyy ja toinen alkaa. Myös lihavuuden kategorian sisällä on paljon variaatiota ja lihavuus terminä on epäselvä.
Henkilökohtaisena ohjenuoranani tämän teoksen lukemiseen ja kommentointiin on Heideggerin kapinallinen yritys tavoittaa filosofiasta jotain alkuperäistä asettautumalla elävään keskusteluyhteyteen menneisyyden ajattelijoiden kanssa. Tätä voi soveltaa tieteenalasta riippumatta kaikkien ajattelijoiden suhteen. Himankaa siteeraten: “Tämä ei tarkoita nimien, teosten ja teorioiden muistamista, vaan sitä, että nuo filosofit löydetään keskustelukumppaneiksi katsomaan sitä todellisuutta, joka minulle nyt ilmenee.” Vastuu tulkinnallisista ja muista mahdollisista virheistä väitöskirjan kuvauksen ja kommentoinnin suhteen on luonnollisesti minun.
Harjusen tutkimusaineisto käsitti 47 suomalaisen naisen henkilökohtaisen kuvauksen lihavuudesta. Olin iloinen tästä “äänen antamisesta” tutkittaville. Asiantuntijalla on mahdollisuus ja velvollisuus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen esimerkiksi marginalisoitujen ihmisryhmien aseman parantamiseksi ja siten inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi. Myös pyrkimys tutkittavien oman kokemuksen tavoittamiseen on tärkeä: silloin säilyy dialogi teorioiden ja todellisuuden välillä.
Harjusen näkökulma tutkimusaiheeseen on sosiaalitieteellinen ja feministinen tutkimus. Tavoitteena oli tutkia lihavuutta monimuotoisena, sukupuolittuneena ja sosiaalisesti konstruoituvana ilmiönä ja kokemuksena. Eräs syy tämän näkökulman valinnalle oli tutkimuksellinen tyhjiö: lihavuudesta ei ollut aiemmin tehty tutkimusta tästä näkökulmasta. Tämä oli mielestäni yllättävää. Pääsyyksi tähän Harjunen arvelee lääketieteellisen paradigman dominoivan aseman lihavuudentutkimuksessa. Tämä on luonut illuusion siitä, että lihavuus olisi laajemmin tutkittu ja ymmärretty ilmiö kuin se on.
Toisen aallon feminismi 1960-luvulla vahvisti hoikan naisen ruumiinideaalia. Feministit eivät ole murtautuneet ulos vallitsevasta paradigmasta tai problematisoineet riittävästi omaa lihavuusfobiaansa. Tämä herättää ajatuksen tutkimuksen teon väistämättömästä subjektiivisuudesta.
Harjusen tutkimustyhjiöhuomio on oivaltava ja hyvä esimerkki siitä, kuinka jonkin tieteenalan vallitseva paradigma voi aiheuttaa sen, että joidenkin tärkeiden näkökulmien puuttumista ei havaita. Ko. tutkimuksen voikin nähdä myös pyrkimyksenä oman näkökulman puutteiden kriittiseen tarkasteluun ja korjaamiseen. Tämä herättää myös miettimään, paljonko omalla tieteenalallamme mahdollisesti on tällaisia tiedollisia ja inhimilliseen ymmärrykseen liittyviä aukkoja.
Harjusen mukaan lihavuudesta on tullut – vastareaktiona yleiseen lihavuuspaniikkiin - yhä politisoidumpi aihe sekä yhteiskunnallisella että henkilökohtaisella tasolla. Haastavinta lihavuusliikkeille on ollut muuttaa ihmisten asenteita lihavuuteen ja saada ihmisten tuki pyrittäessä vastustamaan lihavuuteen perustuvaa syrjintää. Monet lihavat ihmiset ovat päättäneet mieluummin muuttaa kehojaan kuin etsiä vahvistusta jaetusta lihavuusidentiteetistä.
Harjunen näkee intersektionaalisuuden mahdollisuutena siirtyä eteenpäin vallitsevasta paradigmasta sekä kehittää aiheeseen liittyvää feminististä ajattelua. Intersektionaalisuus auttaa tunnistamaan lihavuuden sosiaalisena kategoriana sekä ko. kategorian yhteydet muihin sosiaalisiin kategorioihin. Lihavien naisten ruumiin koko vaikuttaa heidän sosioekonomiseen asemaansa ja luokkastatukseensa: korkeakoulutettuja syrjitään palkkauksessa, työttömyysriski on suurempi ja ruumiin kokoon perustuva syrjintä ja ennakkoluuloinen kohtelu liittyy muihin syrjinnän muotoihin.
Lihavuusdebatti on keskustelua moraalista, arvoista, asenteista, normaaliudesta ja epänormaaliudesta, sosiaalisesta hyväksyttävyydestä ja ei-hyväksyttävyydestä, esteettisistä ideaaleista ja “sopivasta” käyttäytymisestä. Nämä keskustelut liittyvät muihin sosiaalisiin kategorioihin kuten luokkaan, sukupuoleen, seksuaalisuuteen, etnisyyteen jne. Haastavaa on se, että eri kategorioiden yhdistelmät vaikuttavat eri tavalla eri yksilöihin ja lisäksi on vaikeaa sanoa, missä yksi kategoria päättyy ja toinen alkaa. Myös lihavuuden kategorian sisällä on paljon variaatiota ja lihavuus terminä on epäselvä.
torstai 17. marraskuuta 2011
Poikkitieteellinen paperiliidokkitutkimusryhmä
Mitä siitä seuraa, kun matematiikan, kauppatieteiden ja psykologian opiskelija päätyvät samalle kahvi-tupakka-tauolle? Tietenkin poikkitieteellinen paperiliidokkitutkimusryhmä!
Ajatus lähti liikkeelle siitä, että totesimme, että usein kirjallisten koulutöiden tekemisen parasta antia on tarvittavien papereiden tulostus. Ideoimme paperintulostusbileitä ja mietimme mitä muuta kirjallisella materiaalilla voisi tehdä kuin palauttaa sen opettajalle. Klassinen paperiliidokkivaihtoehto tuli tietysti mieleen.
Tästä saimme tutkimusryhmämme ensimmäisen tutkimusidean: paperimusteen määrän vaikutus lennokin liitorataan. Lisäksi ryhmämme ideoi lyhyessä ajassa mm. liidokin lentoradan mallinnuksen paraabelilla, kokeen videoimisen, liidokin siipien mallin vaikutuksen lentorataan, liidokin lennättämisen sosiaaliset vaikutukset sekä tietysti tärkeimmän: että saamme vertailevaa dataa, anomme apurahaa Honoluluun jossa voisimme kerätä materiaalia.
Ajatus lähti liikkeelle siitä, että totesimme, että usein kirjallisten koulutöiden tekemisen parasta antia on tarvittavien papereiden tulostus. Ideoimme paperintulostusbileitä ja mietimme mitä muuta kirjallisella materiaalilla voisi tehdä kuin palauttaa sen opettajalle. Klassinen paperiliidokkivaihtoehto tuli tietysti mieleen.
Tästä saimme tutkimusryhmämme ensimmäisen tutkimusidean: paperimusteen määrän vaikutus lennokin liitorataan. Lisäksi ryhmämme ideoi lyhyessä ajassa mm. liidokin lentoradan mallinnuksen paraabelilla, kokeen videoimisen, liidokin siipien mallin vaikutuksen lentorataan, liidokin lennättämisen sosiaaliset vaikutukset sekä tietysti tärkeimmän: että saamme vertailevaa dataa, anomme apurahaa Honoluluun jossa voisimme kerätä materiaalia.
keskiviikko 16. marraskuuta 2011
Haluan isona sushimystikoksi
Haluan isona olla sushimystikko, joka mietiskelee aistijumaluuden elävän läsnäolon rakentumista makujen ja värien harmoniassa. Sushissa vain on kaikki. Levämaton syväntumma vihreys vasten kepeänvaaleaa bambumattoa, kuin valo joka liikkui syvyyksien päällä esitietoisen ja tietoisen rajalla luomisen ensimmäisenä hetkenä.
Heräävän kevätaamun pehmeänvihreä kurkku ja pakkasaamun kirpeä wasabi, syksynoranssi rouheankuulas porkkana, keskipäivän hankien tofu, kesän auringonlaskun punertava suolainen graavilohi, aamukasteinen riisi, elokuun öiden väkevä soija. Mitä muuta oikeastaan tarvitsee?
Heräävän kevätaamun pehmeänvihreä kurkku ja pakkasaamun kirpeä wasabi, syksynoranssi rouheankuulas porkkana, keskipäivän hankien tofu, kesän auringonlaskun punertava suolainen graavilohi, aamukasteinen riisi, elokuun öiden väkevä soija. Mitä muuta oikeastaan tarvitsee?
Ibn Arabista – ajatuksia ja kommentteja VI
“Jumalalla on ibn Arabin mukaan loputon määrä ominaisuuksia. Tämän vuoksi, on eräässä mielessä sama käytämmekö Jumalasta kaikkia nimiä vai yhtä. Ibn Arabi jakaa ajattelussaan puheen kahteen osaan: 1) aitoon, 2) epäaitoon. Se, onko puhe aitoa vai ei, on riippuvainen puhujan asenteesta. Aito puhe on sitä, että puheessa on ymmärretty, että Jumalalla on loputon määrä nimiä ja ominaisuuksia.”
“Tämän oivalluksen kautta ihmisen on mahdollista suvaita eri uskontoja ja samalla ymmärtää todellisuutta eri näkökulmista. Epäaidossa puheessa Jumala on rajattu vain tiettyihin nimiin ja todellisuuden tarkastelutapoihin.”
“Ibn Arabin käsitys kielestä liittyy vahvasti oletukseen, jonka mukaan kaikista lähimpänä Jumalaa ovat kaikista hämmästyneimmät. Joka ymmärtää täydellisesti, mitä puhe Jumalasta tarkoittaa, ei ymmärrä mitään. Ibn Arabille omista näkemyksistään varmat ihmiset, joiden mukaan Jumalan olemus on rajattu vain tiettyihin nimiin, ovat itsereflektion ja perimätiedon vankeja. Ibn Arabin käsityksen mukaan he tuntevat vain sen Jumalan, jonka ovat itse itselleen omilla ajatuksillaan rakentaneet. Nämä ajatusrakennelmat eivät kuitenkaan koskaan ole muuta kuin Jumalan negaatio.”
En ehkä itse sanoisi, että perimätietoa ja itsereflektiota painottavat ajattelijat olisivat epäaitoja. Kyllä he varmaankin tosissaan asiassaan ovat. Ehkä tässä aidolla ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, kuinka aito ihminen on suhteessa omaan maailmaansa, vaan sitä, kuinka aidosti ihminen tavoittaa Jumalan olemuksen.
Toisaalta voitaisiin myös ajatella, että suhteessa mihin tahansa asioihin kenties tarvitaan erilaisia ajattelijoita: niitä, jotka säilyttävät perinteitä ja niitä, jotka uudistavat perinteitä. Jotkut saattavat myös tehdä molempia tai keksiä jonkin ihan uuden tavan.
Voidaan myös kysyä, eikö sitten projisoiva lukutapa tuota omilla ajatuksilla rakennetun Jumalan. Ehkä tässä on kuitenkin kyse siitä, että ymmärtää oman projektionsa olevan vain yksi näkökulma ja sallii myös muut näkökulmat. Kenenkään yksittäisen ihmisen näkökulma mihinkään asiaan voi tuskin olla täydellinen.
“Ibn Arabin mukaan sisäisen viisauden paljastumisen myötä mystikolla ei ole enää mitään toivoa sopeutua tavallisten ihmisten elämään tai mihinkään kulttuuriin ja hänet valtaa täydellinen kodittomuuden tunne. Löytäessään Jumalan ihminen joutuu kauhun valtaan. Jumala on kauhistuttava mysteeri, joka yhdistää itseensä todellisuuden kaikki puolet. Tämänkaltaisesta jumalkokemuksesta on käytetty latinan kielen ilmausta mysterium tremendum.”
“Ibn Arabille kauhistus ei ole kuitenkaan negatiivinen asia, vaan vasta tämän kokemuksen myötä ihminen pystyy asettamaan itsensä osaksi luontoa ja sen muodostamaa kokonaisuutta. Kauhistuksen myötä ihminen ymmärtää oman paikkansa luonnon muodostamassa kokonaisuudessa. Paratiisi on ibn Arabille paikka, jossa onnellisuus on jatkuvasti uhattuna.”
Tässä yhteydessä mietin sitä, että jos kaikista lähimpänä Jumalaa ovat kaikista hämmästyneimmät, mystikon ei tarvitse olla koditon. Mystikko voi löytää kotinsa ihmettelevästä ajattelusta peruskysymysten äärellä. Ihmettelevä ajattelu on mahdollista missä tahansa ja koska tahansa. Ihmettely ei myöskään vaadi jotenkin todella erikoista aihetta tai matkustamista kaukaisiin paikkoihin. Kotinsa voi löytää myös kielestä.
Itse ihmettelin viimeksi erikoista kattilaa, jonka näin ystävälläni kun pidimme eräänä sunnuntaina yhteistä sushin valmistamisen ja syömisen iltaa. Ystäväni kysyikin minulta, olenko tehnyt Big Fiven ja mitkä ovat avoimuus-pisteeni. Olen tehnyt ja korkeat ne avoimuus-pisteet ovat. Se kuitenkin kuvaa enemmän asennoitumistani ulkomaailmaan kuin aina käytännön toimintaa, ja toisaalta avoimuus käytännön toimintana ei välttämättä tarkoita sitä että kokeilee mitä tahansa tai seikkailee ympäri maailmaa. Tämä ystäväni jonka kanssa teimme susheja asuu melko lähellä ja löytöretkeilyn kohteen voi keksiä vaikkapa uudentyyppisestä kattilasta.
Teimme epäilemättä sushin valmistamisen ja syömisen hitausennätyksen. Kuusi tuntia käytimme siihen, että haimme kaupasta sopivat tarvikkeet, teimme sushia, söimme sushia ja juttelimme. Se oli hyvin rentouttavaa. Ystäväni joka on myös psykologian opiskelija, osasi hyvin asettautua kanssani sushin teon lähikehityksen vyöhykkeelle. Olin ennenkin syönyt sushia, mutta en tehnyt itse.
Sushi on suurta herkkuani. Siinä jos missä on kerrassaan jumalainen maku- ja väriyhdistelmä. Ainakin niissä susheissa joita teimme ystäväni kanssa: merilevää, riisiä, tofua, graavilohta, porkkanaa ja kurkkua sekä “mausteena” soijaa ja wasabitahnaa. Voisin alkaa sushimystikoksi.
“Tämän oivalluksen kautta ihmisen on mahdollista suvaita eri uskontoja ja samalla ymmärtää todellisuutta eri näkökulmista. Epäaidossa puheessa Jumala on rajattu vain tiettyihin nimiin ja todellisuuden tarkastelutapoihin.”
“Ibn Arabin käsitys kielestä liittyy vahvasti oletukseen, jonka mukaan kaikista lähimpänä Jumalaa ovat kaikista hämmästyneimmät. Joka ymmärtää täydellisesti, mitä puhe Jumalasta tarkoittaa, ei ymmärrä mitään. Ibn Arabille omista näkemyksistään varmat ihmiset, joiden mukaan Jumalan olemus on rajattu vain tiettyihin nimiin, ovat itsereflektion ja perimätiedon vankeja. Ibn Arabin käsityksen mukaan he tuntevat vain sen Jumalan, jonka ovat itse itselleen omilla ajatuksillaan rakentaneet. Nämä ajatusrakennelmat eivät kuitenkaan koskaan ole muuta kuin Jumalan negaatio.”
En ehkä itse sanoisi, että perimätietoa ja itsereflektiota painottavat ajattelijat olisivat epäaitoja. Kyllä he varmaankin tosissaan asiassaan ovat. Ehkä tässä aidolla ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, kuinka aito ihminen on suhteessa omaan maailmaansa, vaan sitä, kuinka aidosti ihminen tavoittaa Jumalan olemuksen.
Toisaalta voitaisiin myös ajatella, että suhteessa mihin tahansa asioihin kenties tarvitaan erilaisia ajattelijoita: niitä, jotka säilyttävät perinteitä ja niitä, jotka uudistavat perinteitä. Jotkut saattavat myös tehdä molempia tai keksiä jonkin ihan uuden tavan.
Voidaan myös kysyä, eikö sitten projisoiva lukutapa tuota omilla ajatuksilla rakennetun Jumalan. Ehkä tässä on kuitenkin kyse siitä, että ymmärtää oman projektionsa olevan vain yksi näkökulma ja sallii myös muut näkökulmat. Kenenkään yksittäisen ihmisen näkökulma mihinkään asiaan voi tuskin olla täydellinen.
“Ibn Arabin mukaan sisäisen viisauden paljastumisen myötä mystikolla ei ole enää mitään toivoa sopeutua tavallisten ihmisten elämään tai mihinkään kulttuuriin ja hänet valtaa täydellinen kodittomuuden tunne. Löytäessään Jumalan ihminen joutuu kauhun valtaan. Jumala on kauhistuttava mysteeri, joka yhdistää itseensä todellisuuden kaikki puolet. Tämänkaltaisesta jumalkokemuksesta on käytetty latinan kielen ilmausta mysterium tremendum.”
“Ibn Arabille kauhistus ei ole kuitenkaan negatiivinen asia, vaan vasta tämän kokemuksen myötä ihminen pystyy asettamaan itsensä osaksi luontoa ja sen muodostamaa kokonaisuutta. Kauhistuksen myötä ihminen ymmärtää oman paikkansa luonnon muodostamassa kokonaisuudessa. Paratiisi on ibn Arabille paikka, jossa onnellisuus on jatkuvasti uhattuna.”
Tässä yhteydessä mietin sitä, että jos kaikista lähimpänä Jumalaa ovat kaikista hämmästyneimmät, mystikon ei tarvitse olla koditon. Mystikko voi löytää kotinsa ihmettelevästä ajattelusta peruskysymysten äärellä. Ihmettelevä ajattelu on mahdollista missä tahansa ja koska tahansa. Ihmettely ei myöskään vaadi jotenkin todella erikoista aihetta tai matkustamista kaukaisiin paikkoihin. Kotinsa voi löytää myös kielestä.
Itse ihmettelin viimeksi erikoista kattilaa, jonka näin ystävälläni kun pidimme eräänä sunnuntaina yhteistä sushin valmistamisen ja syömisen iltaa. Ystäväni kysyikin minulta, olenko tehnyt Big Fiven ja mitkä ovat avoimuus-pisteeni. Olen tehnyt ja korkeat ne avoimuus-pisteet ovat. Se kuitenkin kuvaa enemmän asennoitumistani ulkomaailmaan kuin aina käytännön toimintaa, ja toisaalta avoimuus käytännön toimintana ei välttämättä tarkoita sitä että kokeilee mitä tahansa tai seikkailee ympäri maailmaa. Tämä ystäväni jonka kanssa teimme susheja asuu melko lähellä ja löytöretkeilyn kohteen voi keksiä vaikkapa uudentyyppisestä kattilasta.
Teimme epäilemättä sushin valmistamisen ja syömisen hitausennätyksen. Kuusi tuntia käytimme siihen, että haimme kaupasta sopivat tarvikkeet, teimme sushia, söimme sushia ja juttelimme. Se oli hyvin rentouttavaa. Ystäväni joka on myös psykologian opiskelija, osasi hyvin asettautua kanssani sushin teon lähikehityksen vyöhykkeelle. Olin ennenkin syönyt sushia, mutta en tehnyt itse.
Sushi on suurta herkkuani. Siinä jos missä on kerrassaan jumalainen maku- ja väriyhdistelmä. Ainakin niissä susheissa joita teimme ystäväni kanssa: merilevää, riisiä, tofua, graavilohta, porkkanaa ja kurkkua sekä “mausteena” soijaa ja wasabitahnaa. Voisin alkaa sushimystikoksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)