Laitan alkuun Katri Valan runon "Kukkiva maa".
Kukkiva maa
"Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
kuumaa ja värisevää ja hulluksi juovuttavaa,
pakanallista maan ihon tuoksua!
Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa auringosta hourien -
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus!
Suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!"
Tästä runosta oli minulle paljon iloa viime vuonna. Samoin kuin siitä Paulo Coelhon ajatuksesta, että "Kun olet elossa, sinun pitää heiluttaa käsiäsi, hyppiä, metelöidä, nauraa ja puhua ihmisten kanssa, koska elämä on täsmälleen kuoleman vastakohta."
Näitä ajatuksia noudatin viime vuonna - kuten oikeastaan aiemminkin elämäni aikana, mutta erityisesti viime vuonna. Siitä on hieman yli vuosi, kun KELA laittoi opintotukeni poikki siitä syystä, että opintopisteitä ei ollut tullut riittävästi. Siitä on noin vuosi, kun jäin sairauslomalle - olin saikulla huhtikuun puolivälistä elokuun loppuun.
Joten jos joku nyt veti viime kesän kirjoittelustani sen johtopäätöksen, että en opiskele enkä ole töissä ja että minulla on aikaa kirjoitella ja tapailla ystäviäni iloisen elämän merkeissä koska käytän elämäni huolettomaan lorvimiseen vailla elämän pitkäjänteistä suunnittelua, metsään meni.
Ystäväni tosin tuskin sellaista johtopäätöstä vetivät, sillä he tuntevat minut - muualtakin kuin blogikirjoittelustani tai yhdestä elämän kontekstista tai vain muutaman vuoden ajalta. Katsoin että minulla on oikeus sairauslomani käyttää siihen, mikä parhaiten edistää toipumistani ja että se on myös järkevää niin itseni kuin läheistenikin kannalta. Eikä minulla sitä paitsi ole kunnollista lomaa ollut pitkään aikaan.
Kuluneen vuoden aikana tuli myös huomatuksi hyvin monia asioita, mitkä eivät psykologiassa ja byrokratiassa toimi. Ja toisaalta tuli entistä selvemmin huomatuksi se, mikä ainakin omassa elämässäni toimii.
Mitä viime vuoteen tulee muuten, niin voin olla kaiken kaikkiaan tyytyväinen. Viime vuosi oli täynnä varsin huikeita oppimiskokemuksia sekä edelleen säilynyt perusluottamus elämään ja ihmisiin. Tällä hetkellä opintotukeni on palautettu - KELA oli palauttanut sen ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä päivänä mikä tuotti enemmän iloa kuin lapsena Kinder-munista saadut yllätykset.
Kandin työ tuli tehdyksi ja tänä vuonna opintopisteitä tulee lähemmäs seitsemänkymmentä - enemmän kuin yhtenäkään aiempana yliopistovuonna. Lisäksi olen taas tällä hetkellä töissä. Raivokas eläminen tuotti toivotun tuloksen.
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Itärajatila - Vappulehti freudilaisilla lipsahduksilla
Lueskelin juuri äsken Oidipuksen perinteistä ensimmäistä wappulehteä. (Meillä tänä vuonna kaikki tapahtumat ovat olleet nimeltään perinteisiä vaikka ne olisi järjestetty ensimmäistä kertaa.)
En osallistunut lehden toimitukseen muuten kuin sivusta havainnoimalla. Tämä lehti on kyllä ihan hulvaton. Vähintään yhtä hauska kuin teekkarien vappulehdet, vuorovuosina ilmestyvät Julkku ja Äpy. Aina silloin kun olen Helsingissä viettämässä vappua, ostan teekkarien vappulehden sillä satun pitämään teekkarihuumorista. Olisi pitänyt nytkin pyytää jotakuta pääkaupunkiseudulla asuvaa tekulaista hankkimaan yksi kappale lehteä.
Itärajatila-lehti on kyllä piristävää luettavaa. Sitä ei voi selittää - se pitää kokea. Vähän niinkuin elämä ja vappu. Psykologiahuumori on yhtä hyvää kuin teekkarihuumorikin. Uskon että huumori myös on jotakin, mitä alamme tarvitsee vielä lisää. Karnevalisoikaa psykologia! Aloittaa voi vaikka vappulehden tekemisestä.
En osallistunut lehden toimitukseen muuten kuin sivusta havainnoimalla. Tämä lehti on kyllä ihan hulvaton. Vähintään yhtä hauska kuin teekkarien vappulehdet, vuorovuosina ilmestyvät Julkku ja Äpy. Aina silloin kun olen Helsingissä viettämässä vappua, ostan teekkarien vappulehden sillä satun pitämään teekkarihuumorista. Olisi pitänyt nytkin pyytää jotakuta pääkaupunkiseudulla asuvaa tekulaista hankkimaan yksi kappale lehteä.
Itärajatila-lehti on kyllä piristävää luettavaa. Sitä ei voi selittää - se pitää kokea. Vähän niinkuin elämä ja vappu. Psykologiahuumori on yhtä hyvää kuin teekkarihuumorikin. Uskon että huumori myös on jotakin, mitä alamme tarvitsee vielä lisää. Karnevalisoikaa psykologia! Aloittaa voi vaikka vappulehden tekemisestä.
tiistai 3. toukokuuta 2011
Opiskelijalähtöisyydestä III
5. Se pidetään mikä luvataan - ainakin jos on kyse arvosanoista.
Eräs opiskelija teki opintoihinsa liittyvän laajemman työn. Hän oli poissa toisena aiheeseen liittyvänä seminaaripäivänä. Tälle opiskelijalle luvattiin alunperin arvosanaksi työstään 5 ja ettei hänen poissaolonsa vaikuta hänen työnsä arvosanaan jos ja kun hän tekee poissaolonsa korvaavat työt. Opiskelija teki korvaavat työt mutta hänen työnsä arvosana laski kuitenkin 4:een - syyksi mainittiin juuri se, että hän oli poissa vaikka sen ei alunperin pitänyt vaikuttaa.
6. Soveltuvuuskyttäys pois.
Tiedän että ainakin yhden alamme opiskelijan perään on hänen kotilaitokseltaan soiteltu ja kyselty, pärjääkö hän töissään. Tunnen kyseisen opiskelijan ja en usko että hänen työnteossaan on fundamentaaleja ongelmia. Hän saattaa myös olla sellainen opiskelija, että hänen toiminnastaan eri ympäristöissä voi saada hänestä ihmisenä hyvinkin erilaisen kuvan.
Voi tähän tietysti ottaa sen näkökulman, että ollaan huolissaan siitä, miten alamme ihmiset pärjäävät töissään. Mutta onko varmaa, ettei joskus ole kyse myös siitä, että ei olla tutustuttu opiskelijaan riittävästi, ei keskusteltu suoraan hänen kanssaan siitä, minkä hänen toiminnassaan arvioidaan aiheuttavan ongelmia jne.?
Ihmistä on helppo arvioida väärin jos hänen toimintaansa tarkastelee vain yhdessä kontekstissa ja mikäli arvioi ihmistä omien ennakkoluulojensa ja oletustensa varassa tutustumatta ihmiseen itseensä tarkemmin.
Psykologia on nuori tiede. Mielestäni emme voi tietää varmasti, millaisia ihmisiä alallamme tullaan tulevaisuudessa tarvitsemaan. Psykologia on tiede, joka on tekemisissä kaikkien inhimillisten ilmiöiden kanssa. Tällä alalla tulisi olla tilaa erilaisuudelle ja erilaisille ihmisille. Alamme ihmisiä tulisi auttaa löytämään oma paikkansa sen sijaan, että mietittäisiin kenelle pitäisi suositella alan vaihtoa.
Itse en poistaisi alaltamme ketään henkilöä, en jo valmistunutta psykologia enkä myöskään opiskelijaa. Ensinnäkin katson ettei minulla ole siihen varaa vasta opiskelijana. Toisekseen katson ettei minulla tule olemaan varaa sellaisiin arvioihin myöhemminkään.
Toivon että pystyn säilyttämään elämäni loppuun asti sen asenteen, että sekä elämä että tieteen- ja ammattialamme ovat niin moniulotteisia kokonaisuuksia, ettei minulla ole varaa sanoa, minkälaisia ihmisiä tarvitsemme ja tulemme tarvitsemaan.
Jos olen joskus opettaja, en ala harrastaa soveltuvuuskyttäystä - siis sitä, että etsitään opiskelijasta vikoja ja erityisesti sellaisia vikoja joiden pohjalta voi sitten esittää sivistyneitä (tai vähemmän sivistyneitä) epäilyjä opiskelijan soveltuvuudesta alalle. Kannatan sitä ajatusta, että opiskelijaan pyritään suhtautumaan lempeästi, inhimillisesti, lämpimästi, ohjaavasti ja ymmärtävästi.
7. Suhteellisuudentaju.
Jos opiskelijat tuntuvat joskus haasteellisilta tai tekevät asioita eri tavoin kuin heidän soisi tekevän, tavalla jota ei itse oikein ymmärrä tai pidä oikeana jne. niin on hyvä silti säilyttää suhteellisuudentaju.
Itselläni erilaisten asioiden suhteellistamisessa auttavat mm. seuraavat lauseet: "kukaan ei kuollut" ja "miltä tämä asia vaikuttaisi neljänkymmenen vuoden aikaperspektiivillä". Näillä lauseilla yleensä asiat asettautuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.
Aion säilyttää tämän listan. Jos minusta joskus tulee opettaja ja meinaan unohtaa listani, minua saa potkaista perseelle. Saatan myös laittaa tämän listan itselleni näkyviin johonkin sopivaan paikkaan - esimerkiksi otsaan että näen sen aamuisin peilistä ja voin sitten muistuttaa mitä ajattelinkaan silloin kun olin nuori.
Eräs opiskelija teki opintoihinsa liittyvän laajemman työn. Hän oli poissa toisena aiheeseen liittyvänä seminaaripäivänä. Tälle opiskelijalle luvattiin alunperin arvosanaksi työstään 5 ja ettei hänen poissaolonsa vaikuta hänen työnsä arvosanaan jos ja kun hän tekee poissaolonsa korvaavat työt. Opiskelija teki korvaavat työt mutta hänen työnsä arvosana laski kuitenkin 4:een - syyksi mainittiin juuri se, että hän oli poissa vaikka sen ei alunperin pitänyt vaikuttaa.
6. Soveltuvuuskyttäys pois.
Tiedän että ainakin yhden alamme opiskelijan perään on hänen kotilaitokseltaan soiteltu ja kyselty, pärjääkö hän töissään. Tunnen kyseisen opiskelijan ja en usko että hänen työnteossaan on fundamentaaleja ongelmia. Hän saattaa myös olla sellainen opiskelija, että hänen toiminnastaan eri ympäristöissä voi saada hänestä ihmisenä hyvinkin erilaisen kuvan.
Voi tähän tietysti ottaa sen näkökulman, että ollaan huolissaan siitä, miten alamme ihmiset pärjäävät töissään. Mutta onko varmaa, ettei joskus ole kyse myös siitä, että ei olla tutustuttu opiskelijaan riittävästi, ei keskusteltu suoraan hänen kanssaan siitä, minkä hänen toiminnassaan arvioidaan aiheuttavan ongelmia jne.?
Ihmistä on helppo arvioida väärin jos hänen toimintaansa tarkastelee vain yhdessä kontekstissa ja mikäli arvioi ihmistä omien ennakkoluulojensa ja oletustensa varassa tutustumatta ihmiseen itseensä tarkemmin.
Psykologia on nuori tiede. Mielestäni emme voi tietää varmasti, millaisia ihmisiä alallamme tullaan tulevaisuudessa tarvitsemaan. Psykologia on tiede, joka on tekemisissä kaikkien inhimillisten ilmiöiden kanssa. Tällä alalla tulisi olla tilaa erilaisuudelle ja erilaisille ihmisille. Alamme ihmisiä tulisi auttaa löytämään oma paikkansa sen sijaan, että mietittäisiin kenelle pitäisi suositella alan vaihtoa.
Itse en poistaisi alaltamme ketään henkilöä, en jo valmistunutta psykologia enkä myöskään opiskelijaa. Ensinnäkin katson ettei minulla ole siihen varaa vasta opiskelijana. Toisekseen katson ettei minulla tule olemaan varaa sellaisiin arvioihin myöhemminkään.
Toivon että pystyn säilyttämään elämäni loppuun asti sen asenteen, että sekä elämä että tieteen- ja ammattialamme ovat niin moniulotteisia kokonaisuuksia, ettei minulla ole varaa sanoa, minkälaisia ihmisiä tarvitsemme ja tulemme tarvitsemaan.
Jos olen joskus opettaja, en ala harrastaa soveltuvuuskyttäystä - siis sitä, että etsitään opiskelijasta vikoja ja erityisesti sellaisia vikoja joiden pohjalta voi sitten esittää sivistyneitä (tai vähemmän sivistyneitä) epäilyjä opiskelijan soveltuvuudesta alalle. Kannatan sitä ajatusta, että opiskelijaan pyritään suhtautumaan lempeästi, inhimillisesti, lämpimästi, ohjaavasti ja ymmärtävästi.
7. Suhteellisuudentaju.
Jos opiskelijat tuntuvat joskus haasteellisilta tai tekevät asioita eri tavoin kuin heidän soisi tekevän, tavalla jota ei itse oikein ymmärrä tai pidä oikeana jne. niin on hyvä silti säilyttää suhteellisuudentaju.
Itselläni erilaisten asioiden suhteellistamisessa auttavat mm. seuraavat lauseet: "kukaan ei kuollut" ja "miltä tämä asia vaikuttaisi neljänkymmenen vuoden aikaperspektiivillä". Näillä lauseilla yleensä asiat asettautuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.
Aion säilyttää tämän listan. Jos minusta joskus tulee opettaja ja meinaan unohtaa listani, minua saa potkaista perseelle. Saatan myös laittaa tämän listan itselleni näkyviin johonkin sopivaan paikkaan - esimerkiksi otsaan että näen sen aamuisin peilistä ja voin sitten muistuttaa mitä ajattelinkaan silloin kun olin nuori.
Opiskelijalähtöisyydestä II
3. Ihmisen toiminnan kontekstisidonnaisuuden huomioiminen.
Jos olen vaikkapa jossakin akateemisessa tilaisuudessa pikkutakki päällä, olisiko kovin oletettavaa että synnyin pikkutakki päällä ja olen myös esimerkiksi uimahallissa ja nukkuessani pikkutakki päällä? Tuskinpa vaan. Mutta jos olen yliopistossa väittelevä ja poleeminen, siitä ovat joskus jotkut opettajat vetäneet johtopäätösen että olen samanlainen kaikkien ihmisten - myös asiakkaiden - kanssa.
Minulle on sanottu, että "ethän sinä asiakkaidenkaan kanssa voi väitellä". En niin. Vastasin, että ihmisen toiminta on aina kontekstisidonnaista. En alkaisi väitellä asiakkaani kanssa. Totesin myös että ihmisellä on toiminnassaan ja elämässään eri rooleja ja ettei toiminnasta yhdessä roolissa voi tehdä kovin syvällisiä johtopäätöksiä siitä, miten ihminen toimii jossakin toisessa roolissa.
Yliopistoon mielestäni kuuluu - tai pitäisi kuulua - keskustelu- ja väittelykulttuuri (en ole muuten ainoa opiskelija joka ajattelee näin). Välillä tuntuu siltä että tällaista kulttuuria ei kuitenkaan riittävästi ole.
Oma tapani asennoitua asioihin on sellainen, että jos esimerkiksi yliopistoon mielestäni kuuluu keskustelu- ja väittelykulttuuri ja sitä ei tunnu olevan riittävästi, alan keskustella ja väitellä. Se tosin vaatii sen sietämistä, että osa opettajista saattaa tehdä tästä johtuen kokonaisvaltaisia koko persoonaan ja kaikkiin elämäntilanteisiin liittyviä arvioita välittämättä tarkistaa miksi teet niin kuin teet.
Mutta siedän mieluummin metsään meneviä arvioita kuin sitä, että antaisin muutosta kaipaavien asioiden vain olla arvioiduksi tulemisen pelossa. Ei se oma minä nyt niin tärkeä ole. Tärkeämpää on toimia niiden asioiden edistämiseksi joita pitää mielekkäinä ja tarpeellisena.
Jos joskus olen opettaja, aion sietää näsäviisastelua, väittelynhaluisuutta ja poleemisuutta ja jos havaitsen sellaista opiskelijoissani, yllytän heitä lisää. Vai muka hullua ei pidä yllyttää. Pitääpäs, jos on kysymys positiivisesta hulluudesta - siitä että laitetaan oma persoona peliin sellaisten asioiden puolesta jotka kokee tärkeiksi.
Vaikka väittelemisestä ja keskustelusta sinänsä pidänkin, ei se tarkoita sitä, että olisi jotenkin helppoa väittää vastaan vuosikymmeniä vanhemmille opettajilleen. Päinvastoin. Se on joskus kamalaa ja vaatii ahdistuksen sietoa. Olen myös joskus jättänyt sanomatta ajatuksiani jos olen ollut jostakin eri mieltä - ja katunut sitä myöhemmin. Siinä joutuu kuitenkin aina ylittämään tietyn sisäisen kynnyksen, että uskaltautuu sanomaan mitä ajattelee.
Tiedän miten vaikeaa se voi joskus olla laittaa oma persoona peliin, joten jos olisin opettaja, kannustaisin opiskelijoita siihen. Sitäpaitsi asiat voi tulkita positiivisesti. Itse ainakin tulkitsisin opiskelijoiden eri mieltä olemisen, väittelyn jne. uskallukseksi. On hyvä, jos alallemme tulee ihmisiä, jotka uskaltavat. Muuten alamme ei kehity. Yritän myös muistaa sen, että ihmisen persoonaa ei voi eikä tule arvioida vain sen pohjalta, mitä hänestä näkee yhdessä kontekstissa tai ympäristössä.
4. Ei saa romuttaa opiskelijan unelmia.
Eräs opiskelukaverini erehtyi sanomaan eräälle opettajalle, että hänen mielestään erään kurssin aineiston litteroiminen oli tylsää. Tämä ystäväni totesi myös haluavansa myöhemmin psykoterapeutiksi. Kyseinen opettaja sanoi ystävälleni, että ehkä hänen kannattaa sitten miettiä sitä, onko hänestä psykoterapeutiksi - pohjautuen vain siihen, että tämän opiskelijan mielestä litteroiminen on tylsää.
Haloo. Millä perusteella se, että pitää litteroimista tylsänä, tekee ihmisestä potentiaalisesti huonon psykoterapeutin? Ensinnäkin väitän että on eri asia olla vuorovaikutuksessa toisen, elävän ihmisen kanssa kuin litteroida kirjallista aineistoa. Siinä on kysymys erilaisista konteksteista.
Toisekseen, eikö ole hyvä että psykoterapeutiksi haluava opiskelija pystyy olemaan rehellinen itselleen sen suhteen, mikä hänestä on tylsää. Miten ammattitaitoaan voi edes kehittää, jos on jatkuvasti sitä mieltä että kaikki on koko ajan todella ihanaa ja mikään ei koskaan ole tylsää, epämiellyttävää, puuduttavaa, ahdistavaa jne.
Kolmannekseen, asiat voi esittää niin monella tavalla. Itse ihmettelin tässä tapauksessa opiskelijalähtöisen, empaattisen, lämpimän ja ohjaavan otteen puutetta. Tämän opiskelijan kanssa olisi voinut vaikkapa yhdessä miettiä, onko litteroimisessa ja psykoterapiassa yhteisiä elementtejä ja jos on niin mitä, sekä mitä mahdollisesti itsessä pitäisi kehittää että voisi saavuttaa unelmansa.
Unelmia lyttäävästä asenteesta en ole koskaan pitänyt enkä aio opetella siitä pitämäänkään. Nuoret opiskelijat voivat olla herkkiä - ja tämä opiskelija ainakin pahoitti mielensä. En ihmettele sitä. Opettajilla on aika paljon sellaista valtaa jota he eivät aina tunnu tiedostavan. Miksi ei käyttäisi sitä valtaa, asemaa ja omia psykologisia taitoja nuoren, tulevan kollegan kehityksen tukemiseen sekä kannustavaan asenteeseen mitä nuoren unelmiin tulee?
Jos olen vaikkapa jossakin akateemisessa tilaisuudessa pikkutakki päällä, olisiko kovin oletettavaa että synnyin pikkutakki päällä ja olen myös esimerkiksi uimahallissa ja nukkuessani pikkutakki päällä? Tuskinpa vaan. Mutta jos olen yliopistossa väittelevä ja poleeminen, siitä ovat joskus jotkut opettajat vetäneet johtopäätösen että olen samanlainen kaikkien ihmisten - myös asiakkaiden - kanssa.
Minulle on sanottu, että "ethän sinä asiakkaidenkaan kanssa voi väitellä". En niin. Vastasin, että ihmisen toiminta on aina kontekstisidonnaista. En alkaisi väitellä asiakkaani kanssa. Totesin myös että ihmisellä on toiminnassaan ja elämässään eri rooleja ja ettei toiminnasta yhdessä roolissa voi tehdä kovin syvällisiä johtopäätöksiä siitä, miten ihminen toimii jossakin toisessa roolissa.
Yliopistoon mielestäni kuuluu - tai pitäisi kuulua - keskustelu- ja väittelykulttuuri (en ole muuten ainoa opiskelija joka ajattelee näin). Välillä tuntuu siltä että tällaista kulttuuria ei kuitenkaan riittävästi ole.
Oma tapani asennoitua asioihin on sellainen, että jos esimerkiksi yliopistoon mielestäni kuuluu keskustelu- ja väittelykulttuuri ja sitä ei tunnu olevan riittävästi, alan keskustella ja väitellä. Se tosin vaatii sen sietämistä, että osa opettajista saattaa tehdä tästä johtuen kokonaisvaltaisia koko persoonaan ja kaikkiin elämäntilanteisiin liittyviä arvioita välittämättä tarkistaa miksi teet niin kuin teet.
Mutta siedän mieluummin metsään meneviä arvioita kuin sitä, että antaisin muutosta kaipaavien asioiden vain olla arvioiduksi tulemisen pelossa. Ei se oma minä nyt niin tärkeä ole. Tärkeämpää on toimia niiden asioiden edistämiseksi joita pitää mielekkäinä ja tarpeellisena.
Jos joskus olen opettaja, aion sietää näsäviisastelua, väittelynhaluisuutta ja poleemisuutta ja jos havaitsen sellaista opiskelijoissani, yllytän heitä lisää. Vai muka hullua ei pidä yllyttää. Pitääpäs, jos on kysymys positiivisesta hulluudesta - siitä että laitetaan oma persoona peliin sellaisten asioiden puolesta jotka kokee tärkeiksi.
Vaikka väittelemisestä ja keskustelusta sinänsä pidänkin, ei se tarkoita sitä, että olisi jotenkin helppoa väittää vastaan vuosikymmeniä vanhemmille opettajilleen. Päinvastoin. Se on joskus kamalaa ja vaatii ahdistuksen sietoa. Olen myös joskus jättänyt sanomatta ajatuksiani jos olen ollut jostakin eri mieltä - ja katunut sitä myöhemmin. Siinä joutuu kuitenkin aina ylittämään tietyn sisäisen kynnyksen, että uskaltautuu sanomaan mitä ajattelee.
Tiedän miten vaikeaa se voi joskus olla laittaa oma persoona peliin, joten jos olisin opettaja, kannustaisin opiskelijoita siihen. Sitäpaitsi asiat voi tulkita positiivisesti. Itse ainakin tulkitsisin opiskelijoiden eri mieltä olemisen, väittelyn jne. uskallukseksi. On hyvä, jos alallemme tulee ihmisiä, jotka uskaltavat. Muuten alamme ei kehity. Yritän myös muistaa sen, että ihmisen persoonaa ei voi eikä tule arvioida vain sen pohjalta, mitä hänestä näkee yhdessä kontekstissa tai ympäristössä.
4. Ei saa romuttaa opiskelijan unelmia.
Eräs opiskelukaverini erehtyi sanomaan eräälle opettajalle, että hänen mielestään erään kurssin aineiston litteroiminen oli tylsää. Tämä ystäväni totesi myös haluavansa myöhemmin psykoterapeutiksi. Kyseinen opettaja sanoi ystävälleni, että ehkä hänen kannattaa sitten miettiä sitä, onko hänestä psykoterapeutiksi - pohjautuen vain siihen, että tämän opiskelijan mielestä litteroiminen on tylsää.
Haloo. Millä perusteella se, että pitää litteroimista tylsänä, tekee ihmisestä potentiaalisesti huonon psykoterapeutin? Ensinnäkin väitän että on eri asia olla vuorovaikutuksessa toisen, elävän ihmisen kanssa kuin litteroida kirjallista aineistoa. Siinä on kysymys erilaisista konteksteista.
Toisekseen, eikö ole hyvä että psykoterapeutiksi haluava opiskelija pystyy olemaan rehellinen itselleen sen suhteen, mikä hänestä on tylsää. Miten ammattitaitoaan voi edes kehittää, jos on jatkuvasti sitä mieltä että kaikki on koko ajan todella ihanaa ja mikään ei koskaan ole tylsää, epämiellyttävää, puuduttavaa, ahdistavaa jne.
Kolmannekseen, asiat voi esittää niin monella tavalla. Itse ihmettelin tässä tapauksessa opiskelijalähtöisen, empaattisen, lämpimän ja ohjaavan otteen puutetta. Tämän opiskelijan kanssa olisi voinut vaikkapa yhdessä miettiä, onko litteroimisessa ja psykoterapiassa yhteisiä elementtejä ja jos on niin mitä, sekä mitä mahdollisesti itsessä pitäisi kehittää että voisi saavuttaa unelmansa.
Unelmia lyttäävästä asenteesta en ole koskaan pitänyt enkä aio opetella siitä pitämäänkään. Nuoret opiskelijat voivat olla herkkiä - ja tämä opiskelija ainakin pahoitti mielensä. En ihmettele sitä. Opettajilla on aika paljon sellaista valtaa jota he eivät aina tunnu tiedostavan. Miksi ei käyttäisi sitä valtaa, asemaa ja omia psykologisia taitoja nuoren, tulevan kollegan kehityksen tukemiseen sekä kannustavaan asenteeseen mitä nuoren unelmiin tulee?
Opiskelijalähtöisyydestä I
Ala-asteikäisenä sanoin silloiselle luokanopettajalleni, että opettajaa minusta ei ainakaan tule. Hän vastasi, että yleensä juuri niistä tulee opettajia jotka sanovat että opettajia heistä ei ainakaan tulee. Näin siinä saattaa hyvinkin käydä.
Omassa elämässäni muutenkin tuntuvat toimivan varsin paradoksaaliset asiat. Se on omalla tavallaan hauskaa ja tykkään elämän paradoksaalisuudesta, sillä se tarkoittaa sitä, että elämällä on aina mahdollisuus yllättää. Luultavasti tässäkin tapauksessa saattaa käydä niin, että päädyn tekemään jotakin mistä olin ihan varma, että tuota en ainakaan tee. Ei olisi ensimmäinen kerta.
Olen mietiskellyt jo varsin pitkään sitä, mitä on hyvä ja opiskelijalähtöinen opettaminen. Päädyin taas listaamaan asioita. Listani asiat eivät ole tärkeysjärjestyksessä, vaan siinä järjestyksessä kun niitä nyt tulee mieleen. Otan aiheeseen liittyviä esimerkkejä. En yksilöi niitä keneenkään tiettyyn henkilöön tai mihinkään tiettyyn laitokseen - tunnen yliopisto-opiskelijoita pitkin Suomea.
Minusta on ikävää, että joskus negatiivinen esimerkki on paras esimerkki siitä, miten toimintaa voidaan muuttaa ja kehittää. Osa esimerkeistäni on valitettavasti sellaisia, joista olemme joidenkin opiskelukaverieni kanssa puhuneet, että noin emme ainakaan toimi jos olemme joskus opettajia.
1. Parempi yksi ruuvi löysällä kuin kymmenen kireällä.
Tämä on ollut jo pidempään muutenkin yleinen elämänohjeeni. Toimii myös opiskelijoiden kanssa. Joskus on paikallaan heittäytyä rohkeasti vuorovaikutuksen virtaan sen kummemmin omaa egoaan ja arvokkuuttaan miettimättä.
2. Älä ohjaa opiskelijaa saamaan opinnäytetyöstään tiettyjä tutkimustuloksia. Älä myöskään ehdota epäeettistä tutkimustapaa.
Joillakin iloisilla veijareilla alallamme on niin suuri rakkaus omiin teorioihinsa, että saattavat yrittää hieman ohjata opiskelijaa saamaan mielellään omia teorioitaan tukevia tuloksia. Tämä ei palvele alamme kehitystä. Ymmärrän, että omat mieliteoriat ovat kuin omat rakkaat lapset ja niiden toivoisi menestyvän. Ymmärrän myös, että ei ole kivaa jos joku näsäviisas juniori käy omien ajatusten kimppuun. Rakkaus omaan alaan ja sen kehitykseen tulisi kuitenkin olla suurempi.
Viimeksi vappuna puhuimme erään opiskelukaverimme kanssa, että olisi oikeastaan todella hienoa kehittää jokin oma teoria jonka todistamiseen oikeaksi käyttäisi koko ikänsä - ja sitten eläkeiän kynnyksellä kumota koko teoria ja todeta että oli täysin väärässä koko elämänsä.
Siinä olisi paljon enemmän hohtoa kuin oman teorian osoittamisessa oikeaksi. Näin ollen se ei olisi uhka, jos opiskelija osoittaisi omat teoriat vääriksi. Sehän olisi vain hyvä. Alamme kehittyy siitä. Olisiko se sitten helppoa ja mukavaa? Ei, mutta ei kaiken tarvitse olla.
Minulla on ollut onni saada lähipiiriini ihmisiä, jotka ovat hyvin suorasukaisia ja saattavat laukoa suoraan sellaisia asioita kuten "sinä et nyt ymmärrä tätä", "kehitä ajatteluasi" jne. Viimeksi eräs kaverini sanoi minulle suoraan, että "sinä et mielestäni ymmärrä premissin käsitettä".
Oliko se nyt sitten kivaa saada sellaista palautetta? No ei tasan ollut, mutta suurinpiirtein onnistuin nielemään akateemisen ylpeyteni ja asennoitumaan asiaan niin, että ehkä en sitten ymmärrä. Ja on varsin mahdollista että en ymmärrä vielä vuosikymmenienkään päästä.
Siinä hetkessä pystyin kyllä asettumaan hyvin siihen asemaan, miten sietämätöntä on jos joku osoittaa perustavanlaatuisia virheitä omassa ajattelussa. Se on kerta kaikkiaan kauheaa, mutta samalla hyvin kehittävää. Mielestäni siinä hetkessä tuli hyvin todistetuksi se alfrehniläinen ajatus, että juuri niitä kannattaa kuunnella kenen kanssa vuorovaikutus tuntuu ärsyttävältä ja epämiellyttävältä, sillä luovuus ja ajattelu kehittyy juuri silloin kun jokin ei tunnu kivalta.
Olen myös samaa mieltä siitä, että kriitikot, vastarannan kiisket, väittelynhaluiset ihmiset jne. ovat parasta mitä omalle ajattelulle voi tapahtua. Lohduttauduin myös sillä hivenen defensiivisellä ajatuksella, että en ehkä kuitenkaan ole filosofisesti täysin typerä sillä sain viimeisimmästä filosofian tentistä (aineopintojen tentti, aiheena etiikka) tältä keväältä 5/5.
Joillakin opettajilla on myös niin kova halu saada opiskelijan opinnäytetyö valmiiksi ja tuloksia, että saattavat ehdottaa jopa jossakin mielessä epäeettistä tapaa tehdä tutkimus. Tämä nyt on täysin kestämätöntä. Tällainen toimintatapa asettaa opiskelijan hyvin vaikeaan ja ahdistavaan tilanteeseen opettajan valta-aseman ja oman toiminnan eettisyyden säilyttämisen näkökulmasta.
Omassa elämässäni muutenkin tuntuvat toimivan varsin paradoksaaliset asiat. Se on omalla tavallaan hauskaa ja tykkään elämän paradoksaalisuudesta, sillä se tarkoittaa sitä, että elämällä on aina mahdollisuus yllättää. Luultavasti tässäkin tapauksessa saattaa käydä niin, että päädyn tekemään jotakin mistä olin ihan varma, että tuota en ainakaan tee. Ei olisi ensimmäinen kerta.
Olen mietiskellyt jo varsin pitkään sitä, mitä on hyvä ja opiskelijalähtöinen opettaminen. Päädyin taas listaamaan asioita. Listani asiat eivät ole tärkeysjärjestyksessä, vaan siinä järjestyksessä kun niitä nyt tulee mieleen. Otan aiheeseen liittyviä esimerkkejä. En yksilöi niitä keneenkään tiettyyn henkilöön tai mihinkään tiettyyn laitokseen - tunnen yliopisto-opiskelijoita pitkin Suomea.
Minusta on ikävää, että joskus negatiivinen esimerkki on paras esimerkki siitä, miten toimintaa voidaan muuttaa ja kehittää. Osa esimerkeistäni on valitettavasti sellaisia, joista olemme joidenkin opiskelukaverieni kanssa puhuneet, että noin emme ainakaan toimi jos olemme joskus opettajia.
1. Parempi yksi ruuvi löysällä kuin kymmenen kireällä.
Tämä on ollut jo pidempään muutenkin yleinen elämänohjeeni. Toimii myös opiskelijoiden kanssa. Joskus on paikallaan heittäytyä rohkeasti vuorovaikutuksen virtaan sen kummemmin omaa egoaan ja arvokkuuttaan miettimättä.
2. Älä ohjaa opiskelijaa saamaan opinnäytetyöstään tiettyjä tutkimustuloksia. Älä myöskään ehdota epäeettistä tutkimustapaa.
Joillakin iloisilla veijareilla alallamme on niin suuri rakkaus omiin teorioihinsa, että saattavat yrittää hieman ohjata opiskelijaa saamaan mielellään omia teorioitaan tukevia tuloksia. Tämä ei palvele alamme kehitystä. Ymmärrän, että omat mieliteoriat ovat kuin omat rakkaat lapset ja niiden toivoisi menestyvän. Ymmärrän myös, että ei ole kivaa jos joku näsäviisas juniori käy omien ajatusten kimppuun. Rakkaus omaan alaan ja sen kehitykseen tulisi kuitenkin olla suurempi.
Viimeksi vappuna puhuimme erään opiskelukaverimme kanssa, että olisi oikeastaan todella hienoa kehittää jokin oma teoria jonka todistamiseen oikeaksi käyttäisi koko ikänsä - ja sitten eläkeiän kynnyksellä kumota koko teoria ja todeta että oli täysin väärässä koko elämänsä.
Siinä olisi paljon enemmän hohtoa kuin oman teorian osoittamisessa oikeaksi. Näin ollen se ei olisi uhka, jos opiskelija osoittaisi omat teoriat vääriksi. Sehän olisi vain hyvä. Alamme kehittyy siitä. Olisiko se sitten helppoa ja mukavaa? Ei, mutta ei kaiken tarvitse olla.
Minulla on ollut onni saada lähipiiriini ihmisiä, jotka ovat hyvin suorasukaisia ja saattavat laukoa suoraan sellaisia asioita kuten "sinä et nyt ymmärrä tätä", "kehitä ajatteluasi" jne. Viimeksi eräs kaverini sanoi minulle suoraan, että "sinä et mielestäni ymmärrä premissin käsitettä".
Oliko se nyt sitten kivaa saada sellaista palautetta? No ei tasan ollut, mutta suurinpiirtein onnistuin nielemään akateemisen ylpeyteni ja asennoitumaan asiaan niin, että ehkä en sitten ymmärrä. Ja on varsin mahdollista että en ymmärrä vielä vuosikymmenienkään päästä.
Siinä hetkessä pystyin kyllä asettumaan hyvin siihen asemaan, miten sietämätöntä on jos joku osoittaa perustavanlaatuisia virheitä omassa ajattelussa. Se on kerta kaikkiaan kauheaa, mutta samalla hyvin kehittävää. Mielestäni siinä hetkessä tuli hyvin todistetuksi se alfrehniläinen ajatus, että juuri niitä kannattaa kuunnella kenen kanssa vuorovaikutus tuntuu ärsyttävältä ja epämiellyttävältä, sillä luovuus ja ajattelu kehittyy juuri silloin kun jokin ei tunnu kivalta.
Olen myös samaa mieltä siitä, että kriitikot, vastarannan kiisket, väittelynhaluiset ihmiset jne. ovat parasta mitä omalle ajattelulle voi tapahtua. Lohduttauduin myös sillä hivenen defensiivisellä ajatuksella, että en ehkä kuitenkaan ole filosofisesti täysin typerä sillä sain viimeisimmästä filosofian tentistä (aineopintojen tentti, aiheena etiikka) tältä keväältä 5/5.
Joillakin opettajilla on myös niin kova halu saada opiskelijan opinnäytetyö valmiiksi ja tuloksia, että saattavat ehdottaa jopa jossakin mielessä epäeettistä tapaa tehdä tutkimus. Tämä nyt on täysin kestämätöntä. Tällainen toimintatapa asettaa opiskelijan hyvin vaikeaan ja ahdistavaan tilanteeseen opettajan valta-aseman ja oman toiminnan eettisyyden säilyttämisen näkökulmasta.
maanantai 2. toukokuuta 2011
Pääsiäisiloa - materian merkityksestä
Suurin osa tavaroista joita kotonani on, ei ole ollenkaan minun hankkimiani. Suurin osa, varmaan noin 95 prosenttia on lahjaksi saatuja. Itse ostan hyvin harvoin uusia tavaroita tai vaatteita - ja siitä huolimatta minulla on kotonani liikaa tavaraa.
Materian keräämiseksi ei siis välttämättä tarvitse itse tehdä mitään - sitä tulee nurkkiin ilman että sitä itse hankkisi. Näin ollen tässä pääsiäissiivouksessa ei ole kyse siitä, että olisin jotenkin ennen elänyt materian hankkimiseen keskittyvää elämää ja nyt tehnyt kääntymyksen. Tavaraa on kertynyt nurkkiin myös ihan ilman omaa aktiivista toimintaa.
Pidän siitä ajatuksesta, että "lahjaksi olette saaneet joten lahjaksi antakaa". Sen sijaan siitä ajatuksesta en pidä, että käyttökelpoista tavaraa - jonka valmistamiseen on käytetty energiaa ja luonnonvaroja - heitetään roskiin. Siitä syystä lahjoitan tavarat joita en itse käytä SPR:n kirpparille. Sieltä kun tullaan ilmaiseksi hakemaan tavarat pois. Sitä paitsi minusta on mukavaa antaa tavaroita pois, ilman että niistä tarvitsisi saada itselleen mitään muuta kuin antamisen ilo.
Pidän myös siitä, että omistamillani tavaroilla on jokin merkitys - viittaussuhde minulle merkityksellisiin ihmisiin ja heidän elämänhistoriaansa sekä omaan elämänhistoriaani. Annan muutaman esimerkin.
Polkupyöräni on 15 vuotta vanha. Silloin kun viimeksi olin töissä - ennen yliopistoon pääsyä - teetätin siihen täyshuollon joka tuli maksamaan hieman vajaat sen hinnan, millä saisi uuden pyörän. Mieluummin kuitenkin huollatan vanhan pyörän sillä se on toimiva ja hyvä pyörä kuin ostan uuden. Ja mieluummin sijoitan rahani käsityöläisammatin ylläpitoon kuin uuden tavaran tuottamiseen - joskaan sekään ei ole yksinkertainen asia. Joku siitä uusien pyörien tuotannostakin leipänsä saa. Pyörälläni on minulle myös muistoarvoa. Sillä olen tehnyt pitkiä lenkkejä teini-ikäisenä, polkenut työmatkoja, kulkenut tapaamaan kavereita...
Kirjahyllyni on isoisäni isän tekemä. Isoisäni isä oli ammatiltaan puuseppä, rakensi taloja ja käyttöesineitä. Tämän lisäksi hän oli myös lukenut läpi kaikki kotikylänsä kirjaston kirjat - aikana jolloin lukutaito ei vielä ollut pakollinen asia eikä itsestäänselvyys. En ole siis tottunut siihen ajatukseen, että käsillään tekeminen ja esimerkiksi lukuharrastus ja opiskeleminen olisivat jotenkin toisensa poissulkevat. Aina kun katson kirjahyllyyni, näen myös isoisäni isän käden jäljen.
Kaapissani on kahviastiasto, jonka olen saanut isovanhemmiltani. He taas ovat saaneet kyseisen kahviastiaston lahjaksi mennessään naimisiin yli neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin kun käytän sitä astiastoa, se viittaa mielessäni isovanhempiini ja heidän elämäänsä.
Olohuoneeni seinällä on kotka-aiheinen taulu. Siinä taulussa valkopäämerikotka lentää järven ja saariston metsien yllä auringon noustessa. Pidän siitä taulusta todella paljon. Kyseisen taulun olen saanut lahjaksi isältäni, hän kun tietää kiinnostukseni lintuihin, erityisesti kotkiin. Isäni teetti kyseisen taulun maalausta harrastavalla ystävällään, joka on nyt jo edesmennyt. Tauluani katsellessani muistan isäni ja hänen edesmenneen ystävänsä.
Tällä hetkellä päälläni on isoäitini kutoma villapaita jota olen käyttänyt myös yliopistolla. Aina kun puen sen päälleni, muistan isoäitini. Minulla on myös toinen villapaita, joka on isoäitini kutoma. Kannan niitä isoäidistäni ylpeänä.
Talviturkkini on kolmisenkymmentä vuotta vanha. Olen saanut sen lahjaksi sukulaiseltani. En kannata turkistarhausta, tämä turkki on lehmännahkaa. Toivoisin että kun ihmiset ottavat kantaa turkiskysymyksiin, he miettisivät asiat loppuun asti. Mielestäni, jos kerran eläimiä - kuten lehmiä - syödään, niistä tulisi käyttää mahdollisimman hyvin kaikki osat eikä heittää mitään hukkaan. Minusta on myös ekologisempaa käyttää tuota kolmekymmentä vanhaa turkkia kuin ostaa uusi takki. Kyseinen turkki myös muistuttaa minua sukulaisestani joka on turkin antanut.
Yhden uuden talvitakin olen ostanut - neljä ja puoli vuotta sitten. Kyseinen musta pitkä villakangastakki on ostettu ensimmäisistä palkkarahoistani ja se muistuttaa minua tehdystä työstä ja ensimmäisestä työpaikastani.
Olohuoneeni nojatuolit, tv-taso ja kaappi ovat isäni ystäväpariskunnalta lahjaksi saatuja. Heillä ei ollut niille käyttöä, joten he antoivat ne minulle. Nämä kalusteet siis muistuttavat minua isästäni, hänen ystäväpariskunnastaan ja heidän anteliaisuudestaan.
Suurin osa vaatteistani on myös vuosikymmeniä vanhoja, sukulaisilta lahjaksi saatuja. Minulle tärkeintä on se, ovatko vaatteeni omantyylisiäni, ei se, kuinka vanhoja ne ovat. Osa vaatteista on myös ostettu vuosikymmeniä sitten isoisäni liikkeestä kun hänellä oli vaatekauppa. Suurin osa vaatteistani siis viittaa tavalla tai toisella sukulaisiini.
Tumma hattuni jota käytän usein, on myös lahjaksi saatu. Meillä oli Pohjois-Karjalan Psykologiyhdistyksen larppaustapahtuma, siis roolipelitapahtuma. Yhdellä opiskelukaverillani oli kyseinen hattu omana roolirekvisiittanaan. Hän ei kokenut tarvitsevansa sitä ja antoi hatun minulle. Kyseinen hattu on virallinen matka-, juhla- ja arkihattuni joka siis viittaa ensinnäkin siihen todella mukavaan larppaustapahtumaan ja sitä kautta omaan Psykologiyhdistykseeni, toisekseen ystävääni joka hatun minulle antoi ja kolmannekseen kaikkiin niihin retkiin joilla olen hattua käyttänyt - mm. Berliininmatkaan.
Omistamisella ja materialla ei siis sinänsä ole minulle arvoa. Pidän sellaisista tavaroista, jotka liittävät minut sukulaisiini ja ystäviini sekä tärkeisiin yhteisöihin ja elämänhistoriaani. Kotini vilisee viittaussuhteita.
Materian keräämiseksi ei siis välttämättä tarvitse itse tehdä mitään - sitä tulee nurkkiin ilman että sitä itse hankkisi. Näin ollen tässä pääsiäissiivouksessa ei ole kyse siitä, että olisin jotenkin ennen elänyt materian hankkimiseen keskittyvää elämää ja nyt tehnyt kääntymyksen. Tavaraa on kertynyt nurkkiin myös ihan ilman omaa aktiivista toimintaa.
Pidän siitä ajatuksesta, että "lahjaksi olette saaneet joten lahjaksi antakaa". Sen sijaan siitä ajatuksesta en pidä, että käyttökelpoista tavaraa - jonka valmistamiseen on käytetty energiaa ja luonnonvaroja - heitetään roskiin. Siitä syystä lahjoitan tavarat joita en itse käytä SPR:n kirpparille. Sieltä kun tullaan ilmaiseksi hakemaan tavarat pois. Sitä paitsi minusta on mukavaa antaa tavaroita pois, ilman että niistä tarvitsisi saada itselleen mitään muuta kuin antamisen ilo.
Pidän myös siitä, että omistamillani tavaroilla on jokin merkitys - viittaussuhde minulle merkityksellisiin ihmisiin ja heidän elämänhistoriaansa sekä omaan elämänhistoriaani. Annan muutaman esimerkin.
Polkupyöräni on 15 vuotta vanha. Silloin kun viimeksi olin töissä - ennen yliopistoon pääsyä - teetätin siihen täyshuollon joka tuli maksamaan hieman vajaat sen hinnan, millä saisi uuden pyörän. Mieluummin kuitenkin huollatan vanhan pyörän sillä se on toimiva ja hyvä pyörä kuin ostan uuden. Ja mieluummin sijoitan rahani käsityöläisammatin ylläpitoon kuin uuden tavaran tuottamiseen - joskaan sekään ei ole yksinkertainen asia. Joku siitä uusien pyörien tuotannostakin leipänsä saa. Pyörälläni on minulle myös muistoarvoa. Sillä olen tehnyt pitkiä lenkkejä teini-ikäisenä, polkenut työmatkoja, kulkenut tapaamaan kavereita...
Kirjahyllyni on isoisäni isän tekemä. Isoisäni isä oli ammatiltaan puuseppä, rakensi taloja ja käyttöesineitä. Tämän lisäksi hän oli myös lukenut läpi kaikki kotikylänsä kirjaston kirjat - aikana jolloin lukutaito ei vielä ollut pakollinen asia eikä itsestäänselvyys. En ole siis tottunut siihen ajatukseen, että käsillään tekeminen ja esimerkiksi lukuharrastus ja opiskeleminen olisivat jotenkin toisensa poissulkevat. Aina kun katson kirjahyllyyni, näen myös isoisäni isän käden jäljen.
Kaapissani on kahviastiasto, jonka olen saanut isovanhemmiltani. He taas ovat saaneet kyseisen kahviastiaston lahjaksi mennessään naimisiin yli neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin kun käytän sitä astiastoa, se viittaa mielessäni isovanhempiini ja heidän elämäänsä.
Olohuoneeni seinällä on kotka-aiheinen taulu. Siinä taulussa valkopäämerikotka lentää järven ja saariston metsien yllä auringon noustessa. Pidän siitä taulusta todella paljon. Kyseisen taulun olen saanut lahjaksi isältäni, hän kun tietää kiinnostukseni lintuihin, erityisesti kotkiin. Isäni teetti kyseisen taulun maalausta harrastavalla ystävällään, joka on nyt jo edesmennyt. Tauluani katsellessani muistan isäni ja hänen edesmenneen ystävänsä.
Tällä hetkellä päälläni on isoäitini kutoma villapaita jota olen käyttänyt myös yliopistolla. Aina kun puen sen päälleni, muistan isoäitini. Minulla on myös toinen villapaita, joka on isoäitini kutoma. Kannan niitä isoäidistäni ylpeänä.
Talviturkkini on kolmisenkymmentä vuotta vanha. Olen saanut sen lahjaksi sukulaiseltani. En kannata turkistarhausta, tämä turkki on lehmännahkaa. Toivoisin että kun ihmiset ottavat kantaa turkiskysymyksiin, he miettisivät asiat loppuun asti. Mielestäni, jos kerran eläimiä - kuten lehmiä - syödään, niistä tulisi käyttää mahdollisimman hyvin kaikki osat eikä heittää mitään hukkaan. Minusta on myös ekologisempaa käyttää tuota kolmekymmentä vanhaa turkkia kuin ostaa uusi takki. Kyseinen turkki myös muistuttaa minua sukulaisestani joka on turkin antanut.
Yhden uuden talvitakin olen ostanut - neljä ja puoli vuotta sitten. Kyseinen musta pitkä villakangastakki on ostettu ensimmäisistä palkkarahoistani ja se muistuttaa minua tehdystä työstä ja ensimmäisestä työpaikastani.
Olohuoneeni nojatuolit, tv-taso ja kaappi ovat isäni ystäväpariskunnalta lahjaksi saatuja. Heillä ei ollut niille käyttöä, joten he antoivat ne minulle. Nämä kalusteet siis muistuttavat minua isästäni, hänen ystäväpariskunnastaan ja heidän anteliaisuudestaan.
Suurin osa vaatteistani on myös vuosikymmeniä vanhoja, sukulaisilta lahjaksi saatuja. Minulle tärkeintä on se, ovatko vaatteeni omantyylisiäni, ei se, kuinka vanhoja ne ovat. Osa vaatteista on myös ostettu vuosikymmeniä sitten isoisäni liikkeestä kun hänellä oli vaatekauppa. Suurin osa vaatteistani siis viittaa tavalla tai toisella sukulaisiini.
Tumma hattuni jota käytän usein, on myös lahjaksi saatu. Meillä oli Pohjois-Karjalan Psykologiyhdistyksen larppaustapahtuma, siis roolipelitapahtuma. Yhdellä opiskelukaverillani oli kyseinen hattu omana roolirekvisiittanaan. Hän ei kokenut tarvitsevansa sitä ja antoi hatun minulle. Kyseinen hattu on virallinen matka-, juhla- ja arkihattuni joka siis viittaa ensinnäkin siihen todella mukavaan larppaustapahtumaan ja sitä kautta omaan Psykologiyhdistykseeni, toisekseen ystävääni joka hatun minulle antoi ja kolmannekseen kaikkiin niihin retkiin joilla olen hattua käyttänyt - mm. Berliininmatkaan.
Omistamisella ja materialla ei siis sinänsä ole minulle arvoa. Pidän sellaisista tavaroista, jotka liittävät minut sukulaisiini ja ystäviini sekä tärkeisiin yhteisöihin ja elämänhistoriaani. Kotini vilisee viittaussuhteita.
Pelkokerroin --> Nolouskerroin
Televisiossa oli ainakin joskus sellainen ohjelma kuin Pelkokerroin, jossa ohjelmaan osallistuvat henkilöt tekivät pelottavia asioita. Mielestäni tästä voisi myös tehdä version Nolouskerroin.
Nolojen asioiden tekeminen kannattaa. Erityisesti hierarkkisissa ja konservatiivissa ympäristöissä. Aikoinaan kun olin psykologian fuksi, totesimme osan fukseista kanssa, että laitoksellamme tuoksuu pölyltä ja siellä on ihan liian hiljaista. Havaitsimme myös nopeasti sen, miten konservatiivinen ja hierarkkinen ympäristömme on ja miten jossain määrin psykologiaan on sisäänkirjoitettuna normaaliuden vaatimus joka ei välttämättä palvele alan kehitystä ollenkaan.
Päätimme tehdä asialle jotakin. Osa meistä halusi tietoisesti olla hieman hulluja, vastalauseena ja käytännön toimintana elämänilottomuudelle, otsanrypistelylle, vanhanaikaisina pitämillemme asenteille jne. Saatoimme tehdä jotain hassua, ja sitten nauraa asialle: "olemmepas hulluja".
Ilmeisesti toimintamme tuotti tulosta, sillä kuulimme eräältä henkilökuntamme jäseneltä, että niin äänekästä fuksiryhmää ei ole ollut aikoihin kuin omamme oli. Olen ilolla havainnut, että fuksit ne vain muuttuvat positiivisessa mielessä reippaammiksi, iloisemmiksi, äänekkäimmiksi ja "hullummiksi" vuosi vuodelta. Psykologia vapautuu ehkä pikkuhiljaa otsanrypistelyasenteestaan suhteessa inhimillisyyteen, jee.
Teimme kaikenlaista pientä - omasta mielestämme loppujen lopuksi harmitonta - normista poikkeavaa. Ajelimme kilpaa käytävillä punaisella tuolilla, jonka ristimme Ferrariksi (ennätys käytävän päästä päähän oli 11 sekuntia). Pelasimme käytävillä palloa ja lennätimme liidokkeja. Lauoimme kyseenalaisia huumorikommentteja opettajillemme. Annoimme kärkevää ja kriittistä palautetta.
Siivotessani kotiani löysin vanhoja päiväkirjojani. Löysin mm. merkinnän siitä, kuinka eräs opettajaparka oli täysin asiallisesti todennut, että olemme kaikki rooliemme vankeja. Olin sitten ominaiseen tapaani todennut, että joo, niin olemme, jos haluamme elää pikkukivan ja tylsän elämän ja että vankilasta voi myös karata. Olipa tosi nohevaa.
Lisäksi joskus yliopistouudistuksen yhteydessä totesin, että aion räksyttää yliopistouudistuksia vastaan - koska mielestäni se oli syvältä. Eräs toinen opettaja totesi suunnilleen niin, että ehkä räksyttäminen ei ole paras vaihtoehto. Vastasin siihen, että en kannata sitä linjaa, että ei saa olla millään tavalla minkäänlainen mihinkään suuntaan eikä sanoa mihinkään mitään ettei vain joku saisi sitä käsitystä että jollain on jokin mielipide jostain. Taas todella nohevaa. Ehkä tässä on jokin jatkumo lapsuudesta - ala-asteen englanninopettajani kun antoi minulle aikoinaan lempinimen "double-trouble".
Tutkimme eräässä yhteisessä illanvietossa, mitä sarjakuvahahmoja henkilökuntamme jäsenet muistuttavat. Hahmot vaihtelivat Simpsoneista Muumeihin. Mietimme, kuka opettajista on niin kiinnostava, että luennoille jaksaa raahautua - tai niin kiinnostava, että meinaa tipahtaa portaissa kun kyseinen opettaja tulee vastaan. Voi sitä motivaation määrää mennä vaikka aamukahdeksaksi luennoille, jos opettaja on riittävän kiinnostava.
Tämä kaikki oli ainakin osittain ihan tietoinen valinta. Osaa meistä ahdisti tietty hiljaisuus, pölyisyys, hierarkkisuus sekä elämänilon, huumorin ja äänekkyyden puute. Uusi psykologisukupolvi, go go go. Tehkää jotain noloa - se vapauttaa.
Nolojen asioiden tekeminen kannattaa. Erityisesti hierarkkisissa ja konservatiivissa ympäristöissä. Aikoinaan kun olin psykologian fuksi, totesimme osan fukseista kanssa, että laitoksellamme tuoksuu pölyltä ja siellä on ihan liian hiljaista. Havaitsimme myös nopeasti sen, miten konservatiivinen ja hierarkkinen ympäristömme on ja miten jossain määrin psykologiaan on sisäänkirjoitettuna normaaliuden vaatimus joka ei välttämättä palvele alan kehitystä ollenkaan.
Päätimme tehdä asialle jotakin. Osa meistä halusi tietoisesti olla hieman hulluja, vastalauseena ja käytännön toimintana elämänilottomuudelle, otsanrypistelylle, vanhanaikaisina pitämillemme asenteille jne. Saatoimme tehdä jotain hassua, ja sitten nauraa asialle: "olemmepas hulluja".
Ilmeisesti toimintamme tuotti tulosta, sillä kuulimme eräältä henkilökuntamme jäseneltä, että niin äänekästä fuksiryhmää ei ole ollut aikoihin kuin omamme oli. Olen ilolla havainnut, että fuksit ne vain muuttuvat positiivisessa mielessä reippaammiksi, iloisemmiksi, äänekkäimmiksi ja "hullummiksi" vuosi vuodelta. Psykologia vapautuu ehkä pikkuhiljaa otsanrypistelyasenteestaan suhteessa inhimillisyyteen, jee.
Teimme kaikenlaista pientä - omasta mielestämme loppujen lopuksi harmitonta - normista poikkeavaa. Ajelimme kilpaa käytävillä punaisella tuolilla, jonka ristimme Ferrariksi (ennätys käytävän päästä päähän oli 11 sekuntia). Pelasimme käytävillä palloa ja lennätimme liidokkeja. Lauoimme kyseenalaisia huumorikommentteja opettajillemme. Annoimme kärkevää ja kriittistä palautetta.
Siivotessani kotiani löysin vanhoja päiväkirjojani. Löysin mm. merkinnän siitä, kuinka eräs opettajaparka oli täysin asiallisesti todennut, että olemme kaikki rooliemme vankeja. Olin sitten ominaiseen tapaani todennut, että joo, niin olemme, jos haluamme elää pikkukivan ja tylsän elämän ja että vankilasta voi myös karata. Olipa tosi nohevaa.
Lisäksi joskus yliopistouudistuksen yhteydessä totesin, että aion räksyttää yliopistouudistuksia vastaan - koska mielestäni se oli syvältä. Eräs toinen opettaja totesi suunnilleen niin, että ehkä räksyttäminen ei ole paras vaihtoehto. Vastasin siihen, että en kannata sitä linjaa, että ei saa olla millään tavalla minkäänlainen mihinkään suuntaan eikä sanoa mihinkään mitään ettei vain joku saisi sitä käsitystä että jollain on jokin mielipide jostain. Taas todella nohevaa. Ehkä tässä on jokin jatkumo lapsuudesta - ala-asteen englanninopettajani kun antoi minulle aikoinaan lempinimen "double-trouble".
Tutkimme eräässä yhteisessä illanvietossa, mitä sarjakuvahahmoja henkilökuntamme jäsenet muistuttavat. Hahmot vaihtelivat Simpsoneista Muumeihin. Mietimme, kuka opettajista on niin kiinnostava, että luennoille jaksaa raahautua - tai niin kiinnostava, että meinaa tipahtaa portaissa kun kyseinen opettaja tulee vastaan. Voi sitä motivaation määrää mennä vaikka aamukahdeksaksi luennoille, jos opettaja on riittävän kiinnostava.
Tämä kaikki oli ainakin osittain ihan tietoinen valinta. Osaa meistä ahdisti tietty hiljaisuus, pölyisyys, hierarkkisuus sekä elämänilon, huumorin ja äänekkyyden puute. Uusi psykologisukupolvi, go go go. Tehkää jotain noloa - se vapauttaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)