Muita syitä sille, että olen eri mieltä siitä että lapsi omaksuu vanhempiensa suhtautumistavat sellaisenaan, on mm. se, että ihminen on intentionaalinen, elävä olento. Eläviin olentoihin sisältyy aina mahdollisuus yllätyksellisyyteen.
Pidän mielekkäänä sitä Kauffmanin ajatusta, että luonnon jatkuva luova evoluutio voi toteutua ennustamattomasti. Emme siis ihmistieteissä koskaan voi täydellä varmuudella sanoa, mihin jokin asia johtaa. Todennäköisyyksien määrittäminen ei ole sama asia kuin varma tieto jostakin – eikä ajattelun asioita kuten ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä voi käsitellä pelkän tiedon varassa. Minua kiinnostavat ne hetket, jolloin jokin asia ei ihmisen kehityksessä toteudu niin kuin sen psykologiatieteen oletusten mukaan pitäisi toteutua ja mitä tekijöitä siihen liittyy.
Lapsen kasvuympäristöön eivät kuulu yleensä pelkästään vanhemmat, vaan myös mahdolliset sisarukset ja muut sukulaiset, päivähoitopaikan ja myöhemmin koulun lapset ja aikuiset jne. Mitä moniäänisemmässä ja monimuotoisemmassa ympäristössä lapsi kasvaa, sitä enemmän hänellä on mahdollisuus havainnoida ja oppia erilaisia toimintamalleja ja suhtautumistapoja. Nämä toimintamallit ja suhtautumistavat suodattuvat aina lapsen oman persoonallisen olemisen tavan läpi – lapsi ei ole vanhempiensa kopio. Ihmisen on halutessaan mahdollista muuttua, kasvaa, oppia ja kehittyä koko elämänsä ajan.
Suojaavat toimintatavat voivat ilmentää sitä, että ihminen ei tunnista muita vaihtoehtoja kuin ne, joihin hän on kasvuympäristössään tutustunut. Toisaalta pysyvien tietynlaisten suojaavien toimintatapojen käyttö voi kertoa myös ympäristön pysyvyydestä. Lisäksi ihminen voi myös tietoisesti päättää käyttää joitakin toimintatapoja ja suhtautumistapoja – myös samoja kuin vanhempansa.
Näiden kirjoitusten tarkoitus ei ole väittää, etteikö vanhempien toiminnalla ole merkitystä ja vaikutusta lapsen kehitykselle. Varmasti on. On myös hyvä asia tutkia, ajatella ja hankkia tietoa siitä, mitkä vanhempien toimintamallit ja suhtautumistavat ovat lapselle todennäköisesti haitallisia, milloin näillä toimintamalleilla ja suhtautumistavoilla on ylisukupolvista pysyvyyttä, mitä siitä seuraa ja miten asiaa voidaan hoitaa.
On myös hyvä tietää, että jos ihminen tulee hakemaan apua johonkin asiaan, osasyy avun tarpeeseen voi olla jokin sellainen toimintamalli ja suhtautumistapa joka on omaksuttu vanhemmilta kasvuympäristössä ja joka on ihmisen aiemman elämänhistorian aikana osoittautunut toimimattomaksi tai joka on nykyisessä elämäntilanteessa ja elinympäristössä jollakin tavalla ongelmallinen.
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia VIII
Nämä ovat vain ajatuksia jotka tulivat mieleeni kun pohdin asiaa, eivät siis tutkimustietoa. Nämä pohdinnat eivät ole kovin viimeisteltyjä vaan kärjistyksiä ja yleistyksiä. Tarkempi analyysi on tarpeen. Lisäksi käsittelen tässä nyt vain asennetta ympäristöön ja tapaa hankkia tietoa.
Ekstrovertti saattaa kokea hoivan ongelmakohdat toisin kuin introvertti. Ekstrovertti saa energiansa ensisijaisesti ulkoisen maailman kohteista (tiedän, että jaottelu ulkoiseen ja sisäiseen maailmaan on ongelmallinen, mutta käytän sitä nyt tässä).
Ihmisiin suuntautuneesta ekstrovertista saattaa kokemus hoidon puutteista tuntua pahemmalta kuin introvertista. Ekstrovertti saa enemmän energiaa ja etsii enemmän vahvistusta omalle olemassaololleen toisilta ihmisiltä kuin introvertti. On kuitenkin mahdollista, että kun ekstrovertti kokee pahaa oloa, hänen on introverttia helpompi kääntää paha olo ulospäin ja suunnata huomionsa johonkin muuhun ulkomaailman kohteeseen kuin pahaa oloa tuottavaan. Ekstrovertti ei siis ehkä niin helposti internalisoi pahaa oloa kuin introvertti.
Introvertilla taas kynnys kokea pahaa oloa ihmissuhteissa saattaa olla korkeampi, koska hän saa energiansa ja vahvistuksensa olemassaololleen enemmän sisäisestä ideamaailmastaan kuin ekstrovertti. Voi kuitenkin olla, että sitten kun introvertti kokee pahaa oloa, hän kääntää sen helpommin sisään päin kuin ekstrovertti. Voi myös olla, että ekstrovertti näkee helpommin syitä pahalle ololleen ulkomaailmassa, introvertti taas ehkä näkee enemmän syitä sisäisessä maailmassaan.
Tiedonhankinnan tavalla voi myös olla merkitystä. Tosiasiallinen saattaa keskittyä konkreettisemmin nykyhetkeen ja hänelle tilannekohtaiset tapahtumat voivat näyttäytyä tosiasioina. Etuna tässä on se, että yksittäisestä kokemuksesta ei välttämättä tehdä laajoja yleistyksiä. Toisaalta voi myös olla niin, että jokin tietty yksittäinen, tilannesidonnainen kokemus saattaa saada korostuneen merkityksen, tosiasialuonteen, jos sitä ei suhteuteta laajempaan kokonaiskuvaan.
Intuitiivinen etsii mahdollisuuksia, laajempia kuvioita ja asioiden välisiä yhteyksiä. Voi siis olla, että intuitiivinen helpommin muodostaa työskentelyteorioita kokemuksistaan. Tällöin pitkäkestoinen huono hoito voi tuottaa jonkin yleistyneen mallin. Toisaalta taas, koska intuitiiviselle merkityksellistä on kokonaiskuva, hän ei ehkä siltä osin jää niin paljon yksittäisten huonojen kokemusten vangiksi. Mahdollisuuksien etsintä voi myös johtaa siihen, että intuitiivinen näkee useita erilaisia mahdollisia selityksiä sille, miksi häntä kohdellaan huonosti, ja pystyy myös näkemään mahdollisia vaihtoehtoisia toimintatapoja.
Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä. Minusta MBTI toimii hyvänä käsitteellisenä jäsennyksenä ihmisten välisille eroille. Tarkoitus ei ole laittaa ketään ihmistä jonkin tietyn tyypin muottiin eikä myöskään MBTI sitä tee. Tarkoitus ei myöskään ole liimata näitä käsityksiä todellisuudesta todellisuuden päälle. Tässä on kuitenkin mielestäni yksi hyvä näkökulma siihen, miten samakin ympäristö voi näyttäytyä eri ihmisille eri tavoin.
Tässä on vielä linkki, jonka eräs ystäväni minulle kerran laittoi. Kyseinen ystäväni on hyvin innostunut MBTI:stä ja hän etsii ja löytää aina paljon kaikkia aiheeseen liittyviä kiinnostavia linkkejä. Tässä linkissä Dario Nardi (professori UCLA:ssa) kertoo siitä, miten erilaiset persoonallisuustyypit näkyvät aivotoiminnassa. En itse ole katsonut tätä vielä, mutta ystäväni kitetytti tämän perusajatuksen jotenkin niin, että kahden preferensseiltään vastakkaisen ihmisen aivot myös toimivat järjestelminä eri tavalla.
http://www.youtube.com/watch?v=MGfhQTbcqmA
Ekstrovertti saattaa kokea hoivan ongelmakohdat toisin kuin introvertti. Ekstrovertti saa energiansa ensisijaisesti ulkoisen maailman kohteista (tiedän, että jaottelu ulkoiseen ja sisäiseen maailmaan on ongelmallinen, mutta käytän sitä nyt tässä).
Ihmisiin suuntautuneesta ekstrovertista saattaa kokemus hoidon puutteista tuntua pahemmalta kuin introvertista. Ekstrovertti saa enemmän energiaa ja etsii enemmän vahvistusta omalle olemassaololleen toisilta ihmisiltä kuin introvertti. On kuitenkin mahdollista, että kun ekstrovertti kokee pahaa oloa, hänen on introverttia helpompi kääntää paha olo ulospäin ja suunnata huomionsa johonkin muuhun ulkomaailman kohteeseen kuin pahaa oloa tuottavaan. Ekstrovertti ei siis ehkä niin helposti internalisoi pahaa oloa kuin introvertti.
Introvertilla taas kynnys kokea pahaa oloa ihmissuhteissa saattaa olla korkeampi, koska hän saa energiansa ja vahvistuksensa olemassaololleen enemmän sisäisestä ideamaailmastaan kuin ekstrovertti. Voi kuitenkin olla, että sitten kun introvertti kokee pahaa oloa, hän kääntää sen helpommin sisään päin kuin ekstrovertti. Voi myös olla, että ekstrovertti näkee helpommin syitä pahalle ololleen ulkomaailmassa, introvertti taas ehkä näkee enemmän syitä sisäisessä maailmassaan.
Tiedonhankinnan tavalla voi myös olla merkitystä. Tosiasiallinen saattaa keskittyä konkreettisemmin nykyhetkeen ja hänelle tilannekohtaiset tapahtumat voivat näyttäytyä tosiasioina. Etuna tässä on se, että yksittäisestä kokemuksesta ei välttämättä tehdä laajoja yleistyksiä. Toisaalta voi myös olla niin, että jokin tietty yksittäinen, tilannesidonnainen kokemus saattaa saada korostuneen merkityksen, tosiasialuonteen, jos sitä ei suhteuteta laajempaan kokonaiskuvaan.
Intuitiivinen etsii mahdollisuuksia, laajempia kuvioita ja asioiden välisiä yhteyksiä. Voi siis olla, että intuitiivinen helpommin muodostaa työskentelyteorioita kokemuksistaan. Tällöin pitkäkestoinen huono hoito voi tuottaa jonkin yleistyneen mallin. Toisaalta taas, koska intuitiiviselle merkityksellistä on kokonaiskuva, hän ei ehkä siltä osin jää niin paljon yksittäisten huonojen kokemusten vangiksi. Mahdollisuuksien etsintä voi myös johtaa siihen, että intuitiivinen näkee useita erilaisia mahdollisia selityksiä sille, miksi häntä kohdellaan huonosti, ja pystyy myös näkemään mahdollisia vaihtoehtoisia toimintatapoja.
Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä. Minusta MBTI toimii hyvänä käsitteellisenä jäsennyksenä ihmisten välisille eroille. Tarkoitus ei ole laittaa ketään ihmistä jonkin tietyn tyypin muottiin eikä myöskään MBTI sitä tee. Tarkoitus ei myöskään ole liimata näitä käsityksiä todellisuudesta todellisuuden päälle. Tässä on kuitenkin mielestäni yksi hyvä näkökulma siihen, miten samakin ympäristö voi näyttäytyä eri ihmisille eri tavoin.
Tässä on vielä linkki, jonka eräs ystäväni minulle kerran laittoi. Kyseinen ystäväni on hyvin innostunut MBTI:stä ja hän etsii ja löytää aina paljon kaikkia aiheeseen liittyviä kiinnostavia linkkejä. Tässä linkissä Dario Nardi (professori UCLA:ssa) kertoo siitä, miten erilaiset persoonallisuustyypit näkyvät aivotoiminnassa. En itse ole katsonut tätä vielä, mutta ystäväni kitetytti tämän perusajatuksen jotenkin niin, että kahden preferensseiltään vastakkaisen ihmisen aivot myös toimivat järjestelminä eri tavalla.
http://www.youtube.com/watch?v=MGfhQTbcqmA
Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia VII
Mikael Leimanin teksti jatkuu. ”Hankalat toimintatavat suojautumisena ovat kuitenkin vain toinen puoli asiaa. Vastaaminen, reagointi, on tärkeä kokemuksia muovaava perusta, mutta yhtä oleellinen kehityksen moottori on samastuminen. Omaksumme suuren joukon toimintatapoja ”äidinmaidossa” ja ”isän perinnössä” ilman, että kukaan on niitä tarkoituksellisesti pyrkinyt opettamaan. Lapsi katsoo, miten vanhemmat suhtautuvat erilaisiin asioihin. Hän omaksuu saman suhtautumistavan ilman tietoista vaivannäköä. Jos aikuinen suhtautuu avuttomuuteensa tulemalla hätääntyneen ärtyneeksi, lapsi oppii ”käsittelemään” omia avuttomuuden tunteita samoin keinoin. Suojaavat toimintatavat voivat myös ilmentää sitä, että ihminen ei tunnista muita vaihtoehtoja kuin ne, joihin hän on kasvuympäristössään tutustunut.”
Epäilemättä lapsissa on paljon samaa kuin vanhemmissaan ja lapset omaksuvat vanhemmiltaan toiminta- ja suhtautumistapoja. Vanhempien on myös hyvä tiedostaa se, että se mitä he olevat ja mitä he tekevät, välittyy lapselle. En ole kuitenkaan samaa mieltä siitä, että lapsi omaksuisi vanhempiensa suhtautumistavat ilman vaivannäköä ja sitten ilmentäisi niitä tunnistamatta niitä.
Minusta ajatus siitä, että lapsi omaksuu vanhempiensa suhtautumistavat sellaisenaan, on yhdistelmä freudilaista lapsuuden kokemusten merkitysten korostamista yhdistettynä kognitiiviseen psykologiaan ja tabula rasa-ajatteluun: lapsi on tyhjä taulu, johon vanhemmat ”kirjoittavat” toimintatapansa, ohjelmoivat lapsen tietynlaiseksi.
Miksi sitten olen tästä eri mieltä? Ensinnäkin siksi, että lapsella on jo syntyessään tietty geneettinen perimä joka ei ole kopio kummankaan vanhemman perimästä. Jokainen syntynyt lapsi on uusi, ainutlaatuinen yksilö. On siis mahdollista, että jokainen uusi ihminen voi tuoda jotakin uutta tähän maailmaan – myös jotakin psykologian kannalta oleellista. Lapsella on myös temperamentti joita on useampaa eri tyyppiä. Erilaiset temperamentit vaikuttavat eri tavalla siihen, miten lapsi saamansa hoidon ja hoivan kokee. Eri vauvat voivat siis kokea samanlaisen hoivan eri tavalla.
En malta olla ottamatta Myers-Briggsin tyyppi-indikaattoria esiin myös tässä. Tässä esittämäni tiedot löytyvät täältä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Myers%E2%80%93Briggs-tyyppi-indikaattori sillä minulla ei nyt ole tässä Vesa Routamaan aiheesta kirjoittamaa kirjaa josta voisin tiedot katsoa. Neljä preferenssiparia joilla pyritään kuvaamaan ja selittämään ihmisen toimintaa ovat introvertti-ekstrovertti (asenne ympäristöön), tosiasiallinen-intuitiivinen (tapa hankkia tietoa), ajatteleva-tunteva (päätöksenteon peruste) ja harkitseva-spontaani (elämäntyyli).
Kärjistäen voidaan sanoa, että Ekstravertti (E) tuntee todennäköisesti olonsa kotoisammaksi ihmisten ja asioiden kanssa ulkomaailmassa kuin ideoiden sisäisessä maailmassa, "ulospäinsuuntautunut". Introvertti (I) tuntee todennäköisesti olonsa kotoisammaksi sisäisessä ideamaailmassa kuin ihmisten ja asioiden ulkomaailmassa, "sisäänpäinkääntynyt". MBTI:n ekstravertti kuvaa suuntautumista ulkoiseen asioiden ja ihmisten maailmaan ottamatta varsinaisesti kantaa sosiaalisuuteen.
Tosiasiallinen (S) työskentelee todennäköisesti mieluummin tunnettujen tosiasioiden parissa kuin etsii mahdollisuuksia ja keskinäisiä suhteita. Intuitiivinen (N) etsii mieluummin mahdollisuuksia ja yhteyksiä kuin työstää tunnettuja faktoja, tulevaisuuteen suuntautunut.
Ajatteleva (T) tekee päätökset todennäköisemmin persoonattoman analyysin kuin henkilökohtaisten arvojen perusteella. Tunteva (F) tekee päätökset todennäköisemmin henkilökohtaisten arvojen kuin persoonattoman logiikan avulla.
Järjestelmällinen (J) pitää todennäköisesti enemmän suunnitellusta, organisoidusta, selvästä ja täsmällisestä elämäntavasta kuin joustavasta ja spontaanista. Spontaani (P) pitää todennäköisesti enemmän joustavasta ja spontaanista elämäntavasta kuin suunnitellusta ja järjestelmällisestä.
Vaikka MBTI:ssä onkin muodostettu preferenssiparien pohjalta 16 erilaista persoonallisuuden tyyppiä, siinä ei väitetä etteikö kaikilla ihmisillä olisi olisi jokaisen ominaisuusparin kummankin puolen piirteitä. MBTI on kokonaisuudessaan monimutkaisempi indikaattori kuin tässä nyt kuvaan.
Keskityn nyt siihen, mitä nämä tässä mainitsemani kuvaukset tuovat mieleeni inhimillisistä eroista suhteessa hoivan kokemukseen. Vaikka MBTI:n esittämiä taipumuksia pidetään synnynnäisinä, se ei tarkoita sitä, että ihminen olisi taipumustensa vanki. Ihminen hahmotetaan dynaamiseksi olennoksi. Tässä yhteydessä tämä taipumusten synnynnäisyys on kuitenkin hyvä huomioida, kun puhutaan siitä miten vauva tai pieni lapsi kokee asiat.
Epäilemättä lapsissa on paljon samaa kuin vanhemmissaan ja lapset omaksuvat vanhemmiltaan toiminta- ja suhtautumistapoja. Vanhempien on myös hyvä tiedostaa se, että se mitä he olevat ja mitä he tekevät, välittyy lapselle. En ole kuitenkaan samaa mieltä siitä, että lapsi omaksuisi vanhempiensa suhtautumistavat ilman vaivannäköä ja sitten ilmentäisi niitä tunnistamatta niitä.
Minusta ajatus siitä, että lapsi omaksuu vanhempiensa suhtautumistavat sellaisenaan, on yhdistelmä freudilaista lapsuuden kokemusten merkitysten korostamista yhdistettynä kognitiiviseen psykologiaan ja tabula rasa-ajatteluun: lapsi on tyhjä taulu, johon vanhemmat ”kirjoittavat” toimintatapansa, ohjelmoivat lapsen tietynlaiseksi.
Miksi sitten olen tästä eri mieltä? Ensinnäkin siksi, että lapsella on jo syntyessään tietty geneettinen perimä joka ei ole kopio kummankaan vanhemman perimästä. Jokainen syntynyt lapsi on uusi, ainutlaatuinen yksilö. On siis mahdollista, että jokainen uusi ihminen voi tuoda jotakin uutta tähän maailmaan – myös jotakin psykologian kannalta oleellista. Lapsella on myös temperamentti joita on useampaa eri tyyppiä. Erilaiset temperamentit vaikuttavat eri tavalla siihen, miten lapsi saamansa hoidon ja hoivan kokee. Eri vauvat voivat siis kokea samanlaisen hoivan eri tavalla.
En malta olla ottamatta Myers-Briggsin tyyppi-indikaattoria esiin myös tässä. Tässä esittämäni tiedot löytyvät täältä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Myers%E2%80%93Briggs-tyyppi-indikaattori sillä minulla ei nyt ole tässä Vesa Routamaan aiheesta kirjoittamaa kirjaa josta voisin tiedot katsoa. Neljä preferenssiparia joilla pyritään kuvaamaan ja selittämään ihmisen toimintaa ovat introvertti-ekstrovertti (asenne ympäristöön), tosiasiallinen-intuitiivinen (tapa hankkia tietoa), ajatteleva-tunteva (päätöksenteon peruste) ja harkitseva-spontaani (elämäntyyli).
Kärjistäen voidaan sanoa, että Ekstravertti (E) tuntee todennäköisesti olonsa kotoisammaksi ihmisten ja asioiden kanssa ulkomaailmassa kuin ideoiden sisäisessä maailmassa, "ulospäinsuuntautunut". Introvertti (I) tuntee todennäköisesti olonsa kotoisammaksi sisäisessä ideamaailmassa kuin ihmisten ja asioiden ulkomaailmassa, "sisäänpäinkääntynyt". MBTI:n ekstravertti kuvaa suuntautumista ulkoiseen asioiden ja ihmisten maailmaan ottamatta varsinaisesti kantaa sosiaalisuuteen.
Tosiasiallinen (S) työskentelee todennäköisesti mieluummin tunnettujen tosiasioiden parissa kuin etsii mahdollisuuksia ja keskinäisiä suhteita. Intuitiivinen (N) etsii mieluummin mahdollisuuksia ja yhteyksiä kuin työstää tunnettuja faktoja, tulevaisuuteen suuntautunut.
Ajatteleva (T) tekee päätökset todennäköisemmin persoonattoman analyysin kuin henkilökohtaisten arvojen perusteella. Tunteva (F) tekee päätökset todennäköisemmin henkilökohtaisten arvojen kuin persoonattoman logiikan avulla.
Järjestelmällinen (J) pitää todennäköisesti enemmän suunnitellusta, organisoidusta, selvästä ja täsmällisestä elämäntavasta kuin joustavasta ja spontaanista. Spontaani (P) pitää todennäköisesti enemmän joustavasta ja spontaanista elämäntavasta kuin suunnitellusta ja järjestelmällisestä.
Vaikka MBTI:ssä onkin muodostettu preferenssiparien pohjalta 16 erilaista persoonallisuuden tyyppiä, siinä ei väitetä etteikö kaikilla ihmisillä olisi olisi jokaisen ominaisuusparin kummankin puolen piirteitä. MBTI on kokonaisuudessaan monimutkaisempi indikaattori kuin tässä nyt kuvaan.
Keskityn nyt siihen, mitä nämä tässä mainitsemani kuvaukset tuovat mieleeni inhimillisistä eroista suhteessa hoivan kokemukseen. Vaikka MBTI:n esittämiä taipumuksia pidetään synnynnäisinä, se ei tarkoita sitä, että ihminen olisi taipumustensa vanki. Ihminen hahmotetaan dynaamiseksi olennoksi. Tässä yhteydessä tämä taipumusten synnynnäisyys on kuitenkin hyvä huomioida, kun puhutaan siitä miten vauva tai pieni lapsi kokee asiat.
Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia VI
Mikael Leimanin teksti jatkuu: ”On vielä tilanteita, joissa avuttomuuteen ei ole ketään vastaamassa. Jollei itse keksi, miten selvitä, tuhoutuminen on uhkaamassa. Avuttomuuteen liittyvät nöyryytyksen tai häpeän tunteet ovat yleensä tulosta kokemuksista, joissa on ollut avuton, mutta vastaus on ollut varauksellinen tai laiminlyövä. Olenko tässä nyt syyllistämässä vanhempia ja kasvattajia? Ehkä asian voi näinkin nähdä. Ihmisinä olemme kaikki yhteisesti vastuullisia toistemme ja itsemme hyvinvoinnista. On surullista, että se tällä hetkellä jakautuu yhteiskunnassamme kovin epätasaisesti. Esityksen pääsanoma on kuitenkin se, että ongelmallista käyttäytymistä voi olla hyvä tarkastella ongelmallisena suojautumistapana, jonka ihminen on kehittänyt selvitäkseen itselleen sietämättömästä tilanteesta. Yksi on avuttomuus muodossa tai toisessa.”
Mietin vanhempien ja kasvattajien syyllistämistä. Mikael Leiman toteaa myöhemmin, että lapsi omaksuu vanhempiensa suhtautumistavan asioihin. Palaan tähän asiaan kohta. Tässä vaiheessa kuitenkin totean, että mikäli ihminen on omaksunut vanhempiensa ja kasvattajiensa toimintamallit ja sitten itse vanhempana siirtää niitä tiedostamatta eteenpäin, voiko hänet syyllistää tästä?
Jos vanhempi on itse lapsena saanut kuulla tyytymättömiä, kriittisiä, kontrolloivia, ivallisia, mitätöiviä ja vihaisen hätääntyneitä vastauksia ilman että hänellä on ollut mahdollisuutta käsitellä näitä tiedostaen, onko syyllistäminen oikea tapa auttaa tällaista ihmistä vanhemmuudessa? Eikö syyllistäminen vain silloin toista tämän vanhemman omia lapsuuden kokemuksia? Ehkä joskus syyllistäminen voi olla hyväkin keino, tapa herätellä vanhempaa: katso mitä teet lapsellesi.
Olen samaa mieltä siitä, että ihmisinä olemme yhteisesti vastuullisia omasta ja toisten hyvinvoinnista. Vastuullisuus edellyttää kuitenkin jonkinlaista tietoisuutta siitä, mistä on vastuussa. Toki vanhempia voi ja tulee pitää vastuullisina lastensa hyvinvoinnista. Vastuullisuuden vaatimuksen ei kuitenkaan tarvitse liittyä syyllistämiseen. Ihmistä voi auttaa kehittämään vastuullisuuttaan ohjaavalla ja ymmärtävällä otteella. Tämä ei tarkoita sitä, että vanhemmuuden ja kasvatuksen mahdolliset ongelmakohdat ohitettaisiin, selitettäisiin pois tai että niitä ei otettaisi puheeksi tai että niihin ei suhtauduttaisi vakavasti. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, että vanhempaa autetaan sillä hinnalla että lapsi joutuu kärsimään.
Psykologilla on vastuuna pyrkimys inhimillisen kärsimyksen vähentämiseen. Tämä ei ole mikään helppo tehtävä. Joskus eri ihmisten edut voivat mennä ristiin ja voi tulla tilanteita, joissa on mahdotonta saavuttaa ratkaisuja jotka olisivat kaikkien osapuolten kannalta miellyttäviä. Itse näen asian niin, että psykologin tulee eturistiriitojen sattuessa ajatella kaikkein heikoimman ja puolustuskyvyttömimmän etua. Mietin tätä esimerkiksi lastensuojelun kannalta. On selvää, että jos tulee ilmi, että lasta pahoinpidellään tai käytetään hyväksi perheessään, asian ei voi antaa vain olla.
Mitä omaan kokemukseeni tulee, minusta ei tunnu hyvältä se ajatus, että vanhempani syyllistettäisiin niistä asioista joissa he eivät ole toimineet sen mukaan kuin psykologian asettaman ihmisen ideaalin mukaan pitäisi. Minulla on oikeus rakastaa vanhempiani ja antaa heille heidän virheensä anteeksi. Täydellisiä vanhempia ei ole ja tiedän, että vanhempani ovat yrittäneet parhaansa, rakastaneet minua siten kuin osaavat. Heidän lähtökohtansa elämään ovat myös olleet joiltakin osin vaikeat.
Kun olin pieni, äitini pelkäsi että minut otetaan häneltä pois. Hän teki parhaansa ollakseen hyvä vanhempi – hän mm. luki paljon kasvatusoppaita ja psykologian kirjoja ja yritti korjata toimintaansa kun havaitsi siinä puutteita. Äidilläni on itsekriittinen itsehavainta ja hän on hyvä sanallistamaan asioita. Olemme käyneet lukuisia keskusteluja lapsuudestani. Äitini ei ole ihminen, jolla olisi tarvetta peitellä virheitään ja ongelmia. Hän on hyvin rehellisesti ja tarkasti reflektoinut omaa toimintaansa ja pyytänyt moneen kertaan anteeksi tekemiään virheitä.
Olen sanonut antavani virheet anteeksi ja myös tarkoittanut sitä. En minäkään ollut täydellinen lapsi enkä ole täydellinen ihminen – sellaisia ei ole. Mielestäni kyky antaa anteeksi, pyytää anteeksi ja saada anteeksi ovat inhimillisesti tärkeiden peruskysymysten ytimessä. Siinä on mahdollisuus kokea tarvitsevansa ihmisiä, saada jotakin mitä tarvitsee ja myös havaita toisen ihmisen tarvitsevuus ja vastata siihen. Sitäpaitsi, sekä anteeksi antaminen että anteeksi saaminen tuntuvat hyvältä ja rakentavalta.
Äidilleni terveydenhuoltoon liittyvät kohtaamiset olivat aina pelottavia. Tämä surettaa minua ja tuntuu minusta pahalta. Olen sekä melankolinen että iloinen. Melankolia kumpuaa tästä syvästä elämän ajoittaisen surullisuuden kokemuksesta. Eikö se ole surullista, että ihminen joka on halunnut lapsen parikymmentä vuotta, lapsen saatuaan joutuu pelkäämään lapsen menetystä?
Äitini ei kai koskaan puhunut tästä pelostaan terveydenhuoltoalan ammattilaisille. Minusta tämä on psykologille hyvä tietää. Vanhempien mahdollisia pelkoja voi yrittää hälventää ja tukea heitä heidän vanhemmuudessaan. Uskon että se voi heijastua myönteisesti kasvatukseen ja vanhemmuuteen.
Mitä tulee lapsen kokemuksiin vanhemmastaan, mielestäni jokaisella on oikeus valita miten vanhempiinsa suhtautuu. Minä en voi sanoa kenellekään muulle, miten heidän tulee lapsuutensa ja vanhempansa kokea. Jos on tullut kaltoin kohdelluksi lapsena, viha ja suru ovat luonnollisia reaktioita ja voivat auttaa ihmistä suojaamaan rajojaan. Jos ihminen on joutunut kokemaan kärsimystä toisten ihmisten taholta, tämän kärsimystä kohdanneen puolesta ei voi eikä pidä yrittää antaa anteeksi – se on kärsimyksen vähättelyä.
Mietin vanhempien ja kasvattajien syyllistämistä. Mikael Leiman toteaa myöhemmin, että lapsi omaksuu vanhempiensa suhtautumistavan asioihin. Palaan tähän asiaan kohta. Tässä vaiheessa kuitenkin totean, että mikäli ihminen on omaksunut vanhempiensa ja kasvattajiensa toimintamallit ja sitten itse vanhempana siirtää niitä tiedostamatta eteenpäin, voiko hänet syyllistää tästä?
Jos vanhempi on itse lapsena saanut kuulla tyytymättömiä, kriittisiä, kontrolloivia, ivallisia, mitätöiviä ja vihaisen hätääntyneitä vastauksia ilman että hänellä on ollut mahdollisuutta käsitellä näitä tiedostaen, onko syyllistäminen oikea tapa auttaa tällaista ihmistä vanhemmuudessa? Eikö syyllistäminen vain silloin toista tämän vanhemman omia lapsuuden kokemuksia? Ehkä joskus syyllistäminen voi olla hyväkin keino, tapa herätellä vanhempaa: katso mitä teet lapsellesi.
Olen samaa mieltä siitä, että ihmisinä olemme yhteisesti vastuullisia omasta ja toisten hyvinvoinnista. Vastuullisuus edellyttää kuitenkin jonkinlaista tietoisuutta siitä, mistä on vastuussa. Toki vanhempia voi ja tulee pitää vastuullisina lastensa hyvinvoinnista. Vastuullisuuden vaatimuksen ei kuitenkaan tarvitse liittyä syyllistämiseen. Ihmistä voi auttaa kehittämään vastuullisuuttaan ohjaavalla ja ymmärtävällä otteella. Tämä ei tarkoita sitä, että vanhemmuuden ja kasvatuksen mahdolliset ongelmakohdat ohitettaisiin, selitettäisiin pois tai että niitä ei otettaisi puheeksi tai että niihin ei suhtauduttaisi vakavasti. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, että vanhempaa autetaan sillä hinnalla että lapsi joutuu kärsimään.
Psykologilla on vastuuna pyrkimys inhimillisen kärsimyksen vähentämiseen. Tämä ei ole mikään helppo tehtävä. Joskus eri ihmisten edut voivat mennä ristiin ja voi tulla tilanteita, joissa on mahdotonta saavuttaa ratkaisuja jotka olisivat kaikkien osapuolten kannalta miellyttäviä. Itse näen asian niin, että psykologin tulee eturistiriitojen sattuessa ajatella kaikkein heikoimman ja puolustuskyvyttömimmän etua. Mietin tätä esimerkiksi lastensuojelun kannalta. On selvää, että jos tulee ilmi, että lasta pahoinpidellään tai käytetään hyväksi perheessään, asian ei voi antaa vain olla.
Mitä omaan kokemukseeni tulee, minusta ei tunnu hyvältä se ajatus, että vanhempani syyllistettäisiin niistä asioista joissa he eivät ole toimineet sen mukaan kuin psykologian asettaman ihmisen ideaalin mukaan pitäisi. Minulla on oikeus rakastaa vanhempiani ja antaa heille heidän virheensä anteeksi. Täydellisiä vanhempia ei ole ja tiedän, että vanhempani ovat yrittäneet parhaansa, rakastaneet minua siten kuin osaavat. Heidän lähtökohtansa elämään ovat myös olleet joiltakin osin vaikeat.
Kun olin pieni, äitini pelkäsi että minut otetaan häneltä pois. Hän teki parhaansa ollakseen hyvä vanhempi – hän mm. luki paljon kasvatusoppaita ja psykologian kirjoja ja yritti korjata toimintaansa kun havaitsi siinä puutteita. Äidilläni on itsekriittinen itsehavainta ja hän on hyvä sanallistamaan asioita. Olemme käyneet lukuisia keskusteluja lapsuudestani. Äitini ei ole ihminen, jolla olisi tarvetta peitellä virheitään ja ongelmia. Hän on hyvin rehellisesti ja tarkasti reflektoinut omaa toimintaansa ja pyytänyt moneen kertaan anteeksi tekemiään virheitä.
Olen sanonut antavani virheet anteeksi ja myös tarkoittanut sitä. En minäkään ollut täydellinen lapsi enkä ole täydellinen ihminen – sellaisia ei ole. Mielestäni kyky antaa anteeksi, pyytää anteeksi ja saada anteeksi ovat inhimillisesti tärkeiden peruskysymysten ytimessä. Siinä on mahdollisuus kokea tarvitsevansa ihmisiä, saada jotakin mitä tarvitsee ja myös havaita toisen ihmisen tarvitsevuus ja vastata siihen. Sitäpaitsi, sekä anteeksi antaminen että anteeksi saaminen tuntuvat hyvältä ja rakentavalta.
Äidilleni terveydenhuoltoon liittyvät kohtaamiset olivat aina pelottavia. Tämä surettaa minua ja tuntuu minusta pahalta. Olen sekä melankolinen että iloinen. Melankolia kumpuaa tästä syvästä elämän ajoittaisen surullisuuden kokemuksesta. Eikö se ole surullista, että ihminen joka on halunnut lapsen parikymmentä vuotta, lapsen saatuaan joutuu pelkäämään lapsen menetystä?
Äitini ei kai koskaan puhunut tästä pelostaan terveydenhuoltoalan ammattilaisille. Minusta tämä on psykologille hyvä tietää. Vanhempien mahdollisia pelkoja voi yrittää hälventää ja tukea heitä heidän vanhemmuudessaan. Uskon että se voi heijastua myönteisesti kasvatukseen ja vanhemmuuteen.
Mitä tulee lapsen kokemuksiin vanhemmastaan, mielestäni jokaisella on oikeus valita miten vanhempiinsa suhtautuu. Minä en voi sanoa kenellekään muulle, miten heidän tulee lapsuutensa ja vanhempansa kokea. Jos on tullut kaltoin kohdelluksi lapsena, viha ja suru ovat luonnollisia reaktioita ja voivat auttaa ihmistä suojaamaan rajojaan. Jos ihminen on joutunut kokemaan kärsimystä toisten ihmisten taholta, tämän kärsimystä kohdanneen puolesta ei voi eikä pidä yrittää antaa anteeksi – se on kärsimyksen vähättelyä.
Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia V
Jatkan Mikael Leimanin tekstistä. ”Kaikki aloitamme elämämme avuttomuudessa, sillä vauva on syntyessään täysin riippuvainen muiden huolenpidosta. Kun se on kohdallaan, vauvalle kehittyy muutaman kuukauden kuluessa luottavaisuus siihen, että maailma vastaa. Hänelle kehittyy myös varhainen toimijuuden kokemus. Se on sikäli illusorinen, että vauvan toimijuus on edelleen hoitavien aikuisten oikein ajoitetun toiminnan varassa.”
”Luottavaisuus ja toimijuuden kokemus ovat edellytyksiä, joiden avulla vauva vähitellen alkaa tutustua elinympäristönsä ihmisiin, esineisiin ja tapahtumiin. Niiden pohjalta hän uskaltautuu tutkimaan maailmaansa aktiivisesti ja vähitellen itsenäisesti. Entä, jos nämä edellytykset eivät täyty? Kohdallinen huolenpito on vain yksi monista tavoista, joilla avuttomuuteen voidaan vastata. Tyytymätön kriittisyys on aika tavallinen vastaus: ”Mikäs itkuiikka sinä olet?” Vihainen hätääntyminen on sekin yleistä: ”Pitikö sinun mennä sille laudalle keikkumaan?!!”, kun lapsi kompastuu ja saa verinaarmuja polveen. Ivallinen ja mitätöivä vastaus on torjuvan suhtautumisen esiaste: ”Vai on muka yritetty.” Huolenpito voi olla myös kriittistä ja kontrolloivaa: ”Pane paha asialle, mene itse perässä.””
Ihmisestä ei tietenkään kehity ihmistä sanan nykymerkityksessä ilman toisia ihmisiä. Vauva on kyllä avuton – hän kuolee ilman hoivaa ja toimijuus on toisten varassa. Luottamusta ja toimijuuden kokemusta tarvitaan ympäristön tutkimiseen. Vanhempien vastausta joka on luonteeltaan tyytymättömän kriittinen, vihaisen hätääntynyt, ivallinen ja mitätöivä tai kriittinen ja kontrolloiva, ei voitane pitää kehitystä edesauttavina tekijöinä. On hyvä tuoda esiin tällaiset ilmiöt ja todeta niiden mahdollinen haitallinen vaikutus lapsen kasvulle ja kehitykselle.
Jäin kuitenkin miettimään seuraavia asioita. Nykypsykologiassa on se käsitys, että vauva suuntautuu nimenomaan hoitaviin aikuisiin ja että ympäristön tutkiminen on mahdollista vasta kun luottavaisuus ja toimijuus on saavutettu. Entä jos nämä ovatkin vuorovaikutteisia prosesseja?
Aktiivinen toiminta ei ole ainoa keino tutkia ympäristöä. Myös havainnointi on sitä. Entä jos vauva suuntautuukin myös ympäristön tutkimiseen havainnoimalla heti alusta lähtien? Muistelen erästä tutkimusta, jossa oli todettu, että vauva tunnistaa syntymänsä jälkeen esimerkiksi musiikkia, jota hän on kuullut kohdussa.
Entä jos perusturvallisuus rakentuukin paitsi vauvan suhteesta häntä hoitaviin aikuisiin, myös vauvan suhteessa hänen ympäristöönsä? Eikö turvallinen ja pysyvä fyysinen ympäristö – kuten turvallisuuden tunnetta tuottavan musiikin kuuleminen – voi ollenkaan paikata puutteita sosiaalisessa vuorovaikutuksessa? En nyt tällä kysymyksellä tarkoita väittää, että vuorovaikutuksen ihmisen kanssa voisi korvata vuorovaikutuksella asioiden kanssa.
Eikö ole mahdollista, että jos lapsi ei saa turvallista vuorovaikutuskokemusta yhden vanhemman kanssa, hän voi kuitenkin saada sen toisen vanhemman tai jonkun muun ihmisen – kuten sisaruksen tai muun sukulaisen kanssa?
Jäin myös miettimään kysymystä oikein ajoitetusta toiminnasta. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Ajattelen, että ihmisten kokemukset ajasta voivat poiketa toisistaan. Aika subjektiivisena, sisäisenä, virtaavana tietoisuuden kokemuksena on eri asia kuin kronologinen aika ja aika mitattuna. Voisiko oikein ajoitettu toiminta siis tarkoittaa sitä, että hoitava aikuinen osaa sovittautua vauvan ajan kokemukseen?
Olen miettinyt tätä kysymystä ajasta aiemminkin. Eräs ystäväni joka lukee sekä minun että Mikael Leimanin blogeja, esitti sellaisen ajatuksen että meillä on ero aikakäsityksessä. Luulen että ystäväni saattaa olla oikeassa. Hän esitti ajatuksensa tämän Mikael Leimanin Itseriittoisuus-blogikirjoituksessa esitetystä toteamuksesta ”Miten sitä pystyy kahdessa kuukaudessa pyyhkimään tunteistaan useamman vuoden suhteen järkyttävän kariutumisen jättämät jäljet?”
Minun kokemusmaailmassani se, onko jostakin asiasta tai tapahtumasta kaksi kuukautta (tai kolme vuotta tai viisi päivää), ei kerro paljonkaan. Kokemukseni ajasta ei noudata kovin paljon kronologista aikakäsitystä. Tai ainakin siihen kuuluu paljon muitakin elementtejä kuten kokemus elämän laadusta, tapahtuneiden asioiden määrä, laatu ja sisältö jne. Lisäksi ajan kokemukseen vaikuttavat erilaiset oppimiskokemukset. Aika tuntuu toisenlaiselta sellaisella aikavälillä, jolla ajattelussani on tapahtunut jonkinlainen laadullinen muutos. Esimerkiksi flow-kokemus - joka on tietoisuutta uudelleenorganisoiva - muuttaa ajan kokemista. Lisäksi aikakokemukseni saattaa vaihdella sosiaalisen seuran, vuorokauden hetken, vuodenajan, muun ympäristön ja vireystilan mukaan.
Minusta olisi mielenkiintoista tietää, minkälaisia aikakokemuksia ihmisillä on ja mihin kokemus ajasta perustuu. Löytyisikö erilaisia tyypillisiä aikakäsityksiä? Mitkä olisivat niille yhteisiä tekijöitä?
”Luottavaisuus ja toimijuuden kokemus ovat edellytyksiä, joiden avulla vauva vähitellen alkaa tutustua elinympäristönsä ihmisiin, esineisiin ja tapahtumiin. Niiden pohjalta hän uskaltautuu tutkimaan maailmaansa aktiivisesti ja vähitellen itsenäisesti. Entä, jos nämä edellytykset eivät täyty? Kohdallinen huolenpito on vain yksi monista tavoista, joilla avuttomuuteen voidaan vastata. Tyytymätön kriittisyys on aika tavallinen vastaus: ”Mikäs itkuiikka sinä olet?” Vihainen hätääntyminen on sekin yleistä: ”Pitikö sinun mennä sille laudalle keikkumaan?!!”, kun lapsi kompastuu ja saa verinaarmuja polveen. Ivallinen ja mitätöivä vastaus on torjuvan suhtautumisen esiaste: ”Vai on muka yritetty.” Huolenpito voi olla myös kriittistä ja kontrolloivaa: ”Pane paha asialle, mene itse perässä.””
Ihmisestä ei tietenkään kehity ihmistä sanan nykymerkityksessä ilman toisia ihmisiä. Vauva on kyllä avuton – hän kuolee ilman hoivaa ja toimijuus on toisten varassa. Luottamusta ja toimijuuden kokemusta tarvitaan ympäristön tutkimiseen. Vanhempien vastausta joka on luonteeltaan tyytymättömän kriittinen, vihaisen hätääntynyt, ivallinen ja mitätöivä tai kriittinen ja kontrolloiva, ei voitane pitää kehitystä edesauttavina tekijöinä. On hyvä tuoda esiin tällaiset ilmiöt ja todeta niiden mahdollinen haitallinen vaikutus lapsen kasvulle ja kehitykselle.
Jäin kuitenkin miettimään seuraavia asioita. Nykypsykologiassa on se käsitys, että vauva suuntautuu nimenomaan hoitaviin aikuisiin ja että ympäristön tutkiminen on mahdollista vasta kun luottavaisuus ja toimijuus on saavutettu. Entä jos nämä ovatkin vuorovaikutteisia prosesseja?
Aktiivinen toiminta ei ole ainoa keino tutkia ympäristöä. Myös havainnointi on sitä. Entä jos vauva suuntautuukin myös ympäristön tutkimiseen havainnoimalla heti alusta lähtien? Muistelen erästä tutkimusta, jossa oli todettu, että vauva tunnistaa syntymänsä jälkeen esimerkiksi musiikkia, jota hän on kuullut kohdussa.
Entä jos perusturvallisuus rakentuukin paitsi vauvan suhteesta häntä hoitaviin aikuisiin, myös vauvan suhteessa hänen ympäristöönsä? Eikö turvallinen ja pysyvä fyysinen ympäristö – kuten turvallisuuden tunnetta tuottavan musiikin kuuleminen – voi ollenkaan paikata puutteita sosiaalisessa vuorovaikutuksessa? En nyt tällä kysymyksellä tarkoita väittää, että vuorovaikutuksen ihmisen kanssa voisi korvata vuorovaikutuksella asioiden kanssa.
Eikö ole mahdollista, että jos lapsi ei saa turvallista vuorovaikutuskokemusta yhden vanhemman kanssa, hän voi kuitenkin saada sen toisen vanhemman tai jonkun muun ihmisen – kuten sisaruksen tai muun sukulaisen kanssa?
Jäin myös miettimään kysymystä oikein ajoitetusta toiminnasta. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Ajattelen, että ihmisten kokemukset ajasta voivat poiketa toisistaan. Aika subjektiivisena, sisäisenä, virtaavana tietoisuuden kokemuksena on eri asia kuin kronologinen aika ja aika mitattuna. Voisiko oikein ajoitettu toiminta siis tarkoittaa sitä, että hoitava aikuinen osaa sovittautua vauvan ajan kokemukseen?
Olen miettinyt tätä kysymystä ajasta aiemminkin. Eräs ystäväni joka lukee sekä minun että Mikael Leimanin blogeja, esitti sellaisen ajatuksen että meillä on ero aikakäsityksessä. Luulen että ystäväni saattaa olla oikeassa. Hän esitti ajatuksensa tämän Mikael Leimanin Itseriittoisuus-blogikirjoituksessa esitetystä toteamuksesta ”Miten sitä pystyy kahdessa kuukaudessa pyyhkimään tunteistaan useamman vuoden suhteen järkyttävän kariutumisen jättämät jäljet?”
Minun kokemusmaailmassani se, onko jostakin asiasta tai tapahtumasta kaksi kuukautta (tai kolme vuotta tai viisi päivää), ei kerro paljonkaan. Kokemukseni ajasta ei noudata kovin paljon kronologista aikakäsitystä. Tai ainakin siihen kuuluu paljon muitakin elementtejä kuten kokemus elämän laadusta, tapahtuneiden asioiden määrä, laatu ja sisältö jne. Lisäksi ajan kokemukseen vaikuttavat erilaiset oppimiskokemukset. Aika tuntuu toisenlaiselta sellaisella aikavälillä, jolla ajattelussani on tapahtunut jonkinlainen laadullinen muutos. Esimerkiksi flow-kokemus - joka on tietoisuutta uudelleenorganisoiva - muuttaa ajan kokemista. Lisäksi aikakokemukseni saattaa vaihdella sosiaalisen seuran, vuorokauden hetken, vuodenajan, muun ympäristön ja vireystilan mukaan.
Minusta olisi mielenkiintoista tietää, minkälaisia aikakokemuksia ihmisillä on ja mihin kokemus ajasta perustuu. Löytyisikö erilaisia tyypillisiä aikakäsityksiä? Mitkä olisivat niille yhteisiä tekijöitä?
tiistai 29. marraskuuta 2011
Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia IV
Kontakteista vetäytyminen ei sekään ole helppo käsite. Kontakteista vetäytymistä pidetään monien mielenterveysongelmien oireena. Kontakteista vetäytyminen tulisi kuitenkin suhteuttaa yksilön aiempaan sosiaalisten suhteiden määrään ja laatuun sekä yksilön tyypillisiin toimintatapoihin sosiaalisissa suhteissa. Ihmiset ovat erilaisia.
Joillekin ihmisille on luontevaa, että heillä on vain muutamia ystäviä joihin pidetään yhteyttä silloin kun jaksetaan ja ehditään. Samoin joillekin ihmisille on luontevaa viettää pitkiäkin aikoja yksin ja he haluavat välillä vetäytyä kontakteista omiin oloihinsa. Yksinolo, vähäiset sosiaaliset kontaktit tai hetkellinen vetäytyminen sosiaalisista kontakteista eivät sinänsä siis ole vielä oire mistään.
Tässäkin yhteydessä otan esiin Myer-Briggsin tyyppi-indikaattorin. Kommenttini aiheesta ovat Vesa Routamaan kirjasta ”Katse naamion taa – itsetuntemuksesta voimaa”. MBTI:ssä on neljä preferenssiparia joista yksi on introversio-ekstraversio. Kyseinen ulottuvuus nähdään toisin kuin Big Fivessa. MBTI:ssä kyseinen ulottuvuus kuvaa ihmisen asennetta ympäristöön ja energian suuntaa.
Ekstrovertti saa energiaa ensisijaisesti ulkomaailman kohteista, introvertti sisäisestä maailmastaan. Big Fiven mukaan kaikissa ihmisissä on jonkin verran kaikkien preferenssien piirteitä. Introvertit kuitenkin viihtyvät pidempiä aikoja yksin – he tarvitsevat yksinäisyyttä energisoituakseen. Ekstroverteilla tämä on toisin päin. Vähäinen sosiaalisten kontaktien määrä tai tarve vetäytyä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta aina välillä saattaa siis olla ihan normaalia.
Päihteiden käyttö tulisi erottaa päihteisiin turvautumisesta. Ensimmäinen ei aina tarkoita jälkimmäistä. Ei ole tarkoitus kieltää sitä, että jotkut ihmiset kokevat esimerkiksi jonkinlaista epämääräistä, sanallistamatonta pahaa oloa jota helpottaakseen he turvautuvat päihteisiin. Jos ihmisellä ei ole keinoja sietää tai muuttaa epämiellyttävää olotilaansa ja hän sammuttaa sen päihteillä, se voi olla monella tavalla ongelmallista. Ihmisestä voi tulla päihderiippuvainen mikä yleensä huonontaa elämän laatua ja vie mahdollisuuksia oman yksilöllisen potentiaalin toteuttamiselta. Päihteiden käyttö vastauksena sisäiseen pahaan oloon ei pidemmällä aikavälillä poista pahaa oloa vaan lisää sitä.
Tässä yhteydessä tulisi kuitenkin erottaa päihteiden käyttö, jonka motiivina on esimerkiksi uteliaisuus ja kokeilunhalu tai päihteiden käyttö, joka liittyy kohtuulliseen sosiaaliseen juhlimiseen. Nyt ei ole tarkoitus sanoa, että päihteitä pitäisi välttämättä kokeilla. Eikä uteliaisuuden tai kokeilunhalun tarvitse liittyä päihteiden käyttöön. Lisäksi juhlia voi myös ilman päihteitä ja on monia muitakin tapoja olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kuin sellaisia, joihin liittyy päihteiden käyttö.
Itse olin 18-vuotias kun join alkoholia ensimmäisen kerran. Aiemmin en juonut, koska halusin noudattaa alkoholiin liittyvää lainsäädäntöä. Toinen syy oli se, että ajattelin, että alkoholi on hermomyrkky, jota en halua käyttää tunteiden ja ajatusten käsittelyyn. Tietoisesti valitsin olla käyttämättä alkoholia – sitä olisi kyllä ollut tarjolla. Ystäväni olivat humaaneja ja empaattisia eivätkä yrittäneet painostaa minua päihdekokeiluihin.
Jos menisin psykologille joka ei tuntisi minua ennestään, kertoisin hänelle vain elämänhistoriani haasteellisista kokemuksista erityisesti lapsuuteen liittyen, sekä kertoisin joidenkin omaisteni ongelmallisesta alkoholinkäytöstä ja toteaisin, että olin eilen muuten juhlimassa, tämä saatettaisiin tulkita täysin väärin. En todellakaan olisi mielissäni, jos minun tulkittaisiin vain mitään ymmärtämättä toistavan jotakin lähiympäristöni käyttäytymismallia. Se ei sitäpaitsi edes tavoittaisi kokemusmaailmaani.
Kun pääsin yliopistoon opiskelemaan, tein täysin tietoisen valinnan sen suhteen, että haluan elää ns. opiskelijaelämää ja hieman villiä ja vapaata nuoruusaikaa. Tämä tietoinen valinta perustui useisiin tekijöihin. Ensinnäkin ajattelin, että se on välttämätöntä tulevan työni kannalta. Jos asiakkaakseni tulisi värikkään nuoruuden omaavia henkilöitä, miten voisin ymmärtää heitä jos en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa?
Tieto ei ole kaikki ja kokemuksella on merkitystä. Ihminen joka ei ole koskaan ollut humalassa, ei voi ymmärtää miltä se tuntuu. Toisekseen ajattelin, että minullakin on oikeus elää edes pieni jakso ns. huoletonta nuoruutta. Ennen yliopistoa minulla ei oikein ollut siihen mahdollisuutta eikä haluakaan. En tiedä olenko kuitenkaan ollut mitenkään erityisen huoleton; olen ollut jatkuvasti mukana järjestötoiminnassa ja ajattelen psykologian kysymyksiä jatkuvasti. Huomautan myös, että huolettomuus on eri asia kuin vastuuttomuus.
Tarkoitan tässä huolettomuudella mm. samaa kuin pappi ja kirjailija Jaakko Heinimäki Pyhän huolettomuuden käsitteellään: ”Pyhästi huoleton osaa itsensä ja elämän kevyesti. Hänellä ei ole tarvetta pakottaa itseään jaksamaan, vaan hän on päättänyt hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, vaikka välillä väsähtäneenäkin. Hän tietää, että elämää ei voi hallita ja siksi hän voi hullun tilanteen sattuessa vaikka nauraa itselleen.”
Kolmannekseen ajattelin, että joistakin omaa elämää varjostavista asioista - kuten lähipiiriin kuuluvien ihmisten inhimillisistä tragedioista liittyen päihteisiin – voi päästä lopullisesti ohi vain kokemalla samankaltaisia asioita ja selviytymällä niistä. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että pitäisi hankkia itselleen päihdeongelma. Jossain määrin minulla on vieläkin kontrolloiva suhde alkoholiin – lasken annokseni joka kerta kun alkoholia nautin. Tässä asiassa lienee pieni ylikontrollointi kuitenkin parempi asia kuin alikontrollointi.
Päihteiden käyttö voi myös liittyä doltolaisesti tulkittuna yhteiseen ilonpitoon. En ole ainakaan opiskelijaporukoissa kokenut, että päihteitä käytettäisiin ensisijaisesti siksi, että niillä yritettäisiin välttyä jonkin sietämättömän sisäisen kokemuksen kohtaamiselta tai käsittelyltä. En ole myöskään kokenut, että asioita, tunteita tai ajatuksia pystyttäisiin käsittelemään vain päihteiden nauttimisen äärellä.
Joillekin ihmisille on luontevaa, että heillä on vain muutamia ystäviä joihin pidetään yhteyttä silloin kun jaksetaan ja ehditään. Samoin joillekin ihmisille on luontevaa viettää pitkiäkin aikoja yksin ja he haluavat välillä vetäytyä kontakteista omiin oloihinsa. Yksinolo, vähäiset sosiaaliset kontaktit tai hetkellinen vetäytyminen sosiaalisista kontakteista eivät sinänsä siis ole vielä oire mistään.
Tässäkin yhteydessä otan esiin Myer-Briggsin tyyppi-indikaattorin. Kommenttini aiheesta ovat Vesa Routamaan kirjasta ”Katse naamion taa – itsetuntemuksesta voimaa”. MBTI:ssä on neljä preferenssiparia joista yksi on introversio-ekstraversio. Kyseinen ulottuvuus nähdään toisin kuin Big Fivessa. MBTI:ssä kyseinen ulottuvuus kuvaa ihmisen asennetta ympäristöön ja energian suuntaa.
Ekstrovertti saa energiaa ensisijaisesti ulkomaailman kohteista, introvertti sisäisestä maailmastaan. Big Fiven mukaan kaikissa ihmisissä on jonkin verran kaikkien preferenssien piirteitä. Introvertit kuitenkin viihtyvät pidempiä aikoja yksin – he tarvitsevat yksinäisyyttä energisoituakseen. Ekstroverteilla tämä on toisin päin. Vähäinen sosiaalisten kontaktien määrä tai tarve vetäytyä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta aina välillä saattaa siis olla ihan normaalia.
Päihteiden käyttö tulisi erottaa päihteisiin turvautumisesta. Ensimmäinen ei aina tarkoita jälkimmäistä. Ei ole tarkoitus kieltää sitä, että jotkut ihmiset kokevat esimerkiksi jonkinlaista epämääräistä, sanallistamatonta pahaa oloa jota helpottaakseen he turvautuvat päihteisiin. Jos ihmisellä ei ole keinoja sietää tai muuttaa epämiellyttävää olotilaansa ja hän sammuttaa sen päihteillä, se voi olla monella tavalla ongelmallista. Ihmisestä voi tulla päihderiippuvainen mikä yleensä huonontaa elämän laatua ja vie mahdollisuuksia oman yksilöllisen potentiaalin toteuttamiselta. Päihteiden käyttö vastauksena sisäiseen pahaan oloon ei pidemmällä aikavälillä poista pahaa oloa vaan lisää sitä.
Tässä yhteydessä tulisi kuitenkin erottaa päihteiden käyttö, jonka motiivina on esimerkiksi uteliaisuus ja kokeilunhalu tai päihteiden käyttö, joka liittyy kohtuulliseen sosiaaliseen juhlimiseen. Nyt ei ole tarkoitus sanoa, että päihteitä pitäisi välttämättä kokeilla. Eikä uteliaisuuden tai kokeilunhalun tarvitse liittyä päihteiden käyttöön. Lisäksi juhlia voi myös ilman päihteitä ja on monia muitakin tapoja olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kuin sellaisia, joihin liittyy päihteiden käyttö.
Itse olin 18-vuotias kun join alkoholia ensimmäisen kerran. Aiemmin en juonut, koska halusin noudattaa alkoholiin liittyvää lainsäädäntöä. Toinen syy oli se, että ajattelin, että alkoholi on hermomyrkky, jota en halua käyttää tunteiden ja ajatusten käsittelyyn. Tietoisesti valitsin olla käyttämättä alkoholia – sitä olisi kyllä ollut tarjolla. Ystäväni olivat humaaneja ja empaattisia eivätkä yrittäneet painostaa minua päihdekokeiluihin.
Jos menisin psykologille joka ei tuntisi minua ennestään, kertoisin hänelle vain elämänhistoriani haasteellisista kokemuksista erityisesti lapsuuteen liittyen, sekä kertoisin joidenkin omaisteni ongelmallisesta alkoholinkäytöstä ja toteaisin, että olin eilen muuten juhlimassa, tämä saatettaisiin tulkita täysin väärin. En todellakaan olisi mielissäni, jos minun tulkittaisiin vain mitään ymmärtämättä toistavan jotakin lähiympäristöni käyttäytymismallia. Se ei sitäpaitsi edes tavoittaisi kokemusmaailmaani.
Kun pääsin yliopistoon opiskelemaan, tein täysin tietoisen valinnan sen suhteen, että haluan elää ns. opiskelijaelämää ja hieman villiä ja vapaata nuoruusaikaa. Tämä tietoinen valinta perustui useisiin tekijöihin. Ensinnäkin ajattelin, että se on välttämätöntä tulevan työni kannalta. Jos asiakkaakseni tulisi värikkään nuoruuden omaavia henkilöitä, miten voisin ymmärtää heitä jos en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa?
Tieto ei ole kaikki ja kokemuksella on merkitystä. Ihminen joka ei ole koskaan ollut humalassa, ei voi ymmärtää miltä se tuntuu. Toisekseen ajattelin, että minullakin on oikeus elää edes pieni jakso ns. huoletonta nuoruutta. Ennen yliopistoa minulla ei oikein ollut siihen mahdollisuutta eikä haluakaan. En tiedä olenko kuitenkaan ollut mitenkään erityisen huoleton; olen ollut jatkuvasti mukana järjestötoiminnassa ja ajattelen psykologian kysymyksiä jatkuvasti. Huomautan myös, että huolettomuus on eri asia kuin vastuuttomuus.
Tarkoitan tässä huolettomuudella mm. samaa kuin pappi ja kirjailija Jaakko Heinimäki Pyhän huolettomuuden käsitteellään: ”Pyhästi huoleton osaa itsensä ja elämän kevyesti. Hänellä ei ole tarvetta pakottaa itseään jaksamaan, vaan hän on päättänyt hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, vaikka välillä väsähtäneenäkin. Hän tietää, että elämää ei voi hallita ja siksi hän voi hullun tilanteen sattuessa vaikka nauraa itselleen.”
Kolmannekseen ajattelin, että joistakin omaa elämää varjostavista asioista - kuten lähipiiriin kuuluvien ihmisten inhimillisistä tragedioista liittyen päihteisiin – voi päästä lopullisesti ohi vain kokemalla samankaltaisia asioita ja selviytymällä niistä. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että pitäisi hankkia itselleen päihdeongelma. Jossain määrin minulla on vieläkin kontrolloiva suhde alkoholiin – lasken annokseni joka kerta kun alkoholia nautin. Tässä asiassa lienee pieni ylikontrollointi kuitenkin parempi asia kuin alikontrollointi.
Päihteiden käyttö voi myös liittyä doltolaisesti tulkittuna yhteiseen ilonpitoon. En ole ainakaan opiskelijaporukoissa kokenut, että päihteitä käytettäisiin ensisijaisesti siksi, että niillä yritettäisiin välttyä jonkin sietämättömän sisäisen kokemuksen kohtaamiselta tai käsittelyltä. En ole myöskään kokenut, että asioita, tunteita tai ajatuksia pystyttäisiin käsittelemään vain päihteiden nauttimisen äärellä.
Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia III
Mietin myös hankalaa käyttäytymistä, kontakteista vetäytymistä, päihteisiin turvautumista ja mielenterveyden häiriön oireita. On hyvä tunnistaa, että joskus em. käyttäytyminen on vastaus sietämättömään kokemukseen tai tilanteeseen joka voi olla näkymätöntä ihmiselle itselleen tai ulkopuoliselle havainnoitsijalle. Tämän tunnistaminen voi auttaa suhtautumaan ihmiseen hyväksyvämmin ja ymmärtävämmin. Luulisin, että asiakaskohtaamisessa tämä voi auttaa sekä psykologia että asiakasta ymmärtämään jotakin käyttäytymistä paremmin. En kuitenkaan voi olla tuomatta esiin myös toisenlaista näkökulmaa joka toki on vain oma, yksi näkökulma asiaan eikä näin ollen kuvaa tyhjentävästi mitään.
Se, mikä määritellään hankalaksi käyttäytymiseksi, on ympäristösidonnaista ja vaihtelee jonkin verran fyysisen ja sosiaalisen tilan, kulttuurin ja aikakauden sekä yksilön iän, sukupuolen jne. mukaan.
En tiedä mitä tässä on tarkoitettu hankalalla käyttäytymisellä, mutta ainakin koulukontekstissa joskus hankalaksi määritelty käyttäytyminen voi olla osoitus siitä, että yksilö ajattelee asioita itse ja ottaa niihin ja ympäristöönsä kantaa. Tämä riippuu tietysti siitä, millä tavalla yksilö on hankala. Osa tavoista on motivaatioperustaltaan ja tavoitteiltaan mielekästä, osa ei. Joskus kysymys voi olla myös siitä, että yksilöllä on liikaa energiaa ja hän ei saa riittävästi haasteita oppimisympäristöstään.
Kysymys voi olla myös temperamenttieroista. Kirjassa ”Meitä on moneksi – persoonallisuuden psykologiset perusteet” oli esitetty sellainen tutkimustulos, että pojilla temperamentti vaikuttaa kouluarvosanoihin enemmän kuin tytöillä. Tämän tutkimustuloksen tulkinta ei ole mitenkään yksiselitteistä, mutta selvää on ettei temperamentti saisi vaikuttaa arvosanoihin.
Jonkin yksilön määritteleminen hankalaksi perustuu aina sosiaalisen vuorovaikutukseen, neuvotteluun ja sopimiseen ja tapahtunee ainakin osaksi vertaamalla ihmisen käyttäytymistä normatiiviseen ideaaliin sopivasta käyttäytymisestä. Tämä taas kertoo jotakin myös tästä ideaalista ja sen synnyttäneestä yhteiskunnasta, ei pelkästään ihmisestä jota arvioidaan. Mielestäni Foucaultilla on monia mielekkäitä näkökulmia vallan analyysissään.
Osa vallasta on normalisoivaa hallintaa jota löytyy kaikista instituutioista ja ympäristöistä. Normalisoivan hallinnan tavoitteena on tehdä yksilöistä mahdollisimman ”normaaleja”. Tämä normalisoiva hallinta toteutuu erilaisten instituutioiden käytännöissä ja ruumis on eräs keskeinen tämän vallan toteutumisen aspekti. Tämä toteutuu esimerkiksi siinä, miten jonkin instituution fyysinen ympäristö on organisoitu. Koulu on taas hyvä esimerkki. Aktiiviselle, energiselle, fyysisesti toiminnalliselle ja älyllisiä haasteita kaipaavalle yksilölle voi olla vaikeaa istua pitkiä aikoja hiljaa paikallaan etenkin jos hänelle annetut tehtävät ovat liian helppoja tai eivät herätä hänen mielenkiintoaan.
Tässä yhteydessä tulee mieleeni Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori. Aihetta tutkineen Vesa Routamaan mukaan ENFP on tyyppi, joka tarvitsee välillä fyysistä liikettä oppiakseen. ENFP:t ovat myös kahden muun tyypin kanssa yliedustettuina seuraavissa kahdessa ryhmässä: vaikeuksiin joutuminen koulussa ja akateeminen lahjakkuus.
”Hankala” käyttäytyminen ei vielä sinänsä ole osoitus siitä, etteikö yksilö olisi voinut tehdä täysin tietoisen valinnan käyttäytymisensä suhteen. Vaikka ihmisellä olisi ollut kokemusmaailmassaan jokin hyvin sietämätön tunne, hän on silti voinut tehdä valinnan sietääkö hän tunnetta hiljaa omassa mielessään vai toimiiko hän jollakin ulospäin näkyvällä tavalla. Ihmisen käyttäytymisen arvioinnissa tulisi ottaa huomioon intentionaalisuus.
Mikäli taas hankalalla käyttäytymisellä viitataan ihmissuhteisiin, niin kokemukseni mukaan ihmiset jotka eivät koskaan ole muodollisesti hankalia eivätkä osoita negatiivisia tunteita ulospäin, saattavat välittää niitä tunteensiirron prosessin kautta toisille ihmisille. Tämä on mielestäni paljon isompi haaste kuin ulospäin näkyvä ”hankala” käyttäytyminen. Jälkimmäinen on helpompi tunnistaa ja siihen on helpompi vastata.
Se, mikä määritellään hankalaksi käyttäytymiseksi, on ympäristösidonnaista ja vaihtelee jonkin verran fyysisen ja sosiaalisen tilan, kulttuurin ja aikakauden sekä yksilön iän, sukupuolen jne. mukaan.
En tiedä mitä tässä on tarkoitettu hankalalla käyttäytymisellä, mutta ainakin koulukontekstissa joskus hankalaksi määritelty käyttäytyminen voi olla osoitus siitä, että yksilö ajattelee asioita itse ja ottaa niihin ja ympäristöönsä kantaa. Tämä riippuu tietysti siitä, millä tavalla yksilö on hankala. Osa tavoista on motivaatioperustaltaan ja tavoitteiltaan mielekästä, osa ei. Joskus kysymys voi olla myös siitä, että yksilöllä on liikaa energiaa ja hän ei saa riittävästi haasteita oppimisympäristöstään.
Kysymys voi olla myös temperamenttieroista. Kirjassa ”Meitä on moneksi – persoonallisuuden psykologiset perusteet” oli esitetty sellainen tutkimustulos, että pojilla temperamentti vaikuttaa kouluarvosanoihin enemmän kuin tytöillä. Tämän tutkimustuloksen tulkinta ei ole mitenkään yksiselitteistä, mutta selvää on ettei temperamentti saisi vaikuttaa arvosanoihin.
Jonkin yksilön määritteleminen hankalaksi perustuu aina sosiaalisen vuorovaikutukseen, neuvotteluun ja sopimiseen ja tapahtunee ainakin osaksi vertaamalla ihmisen käyttäytymistä normatiiviseen ideaaliin sopivasta käyttäytymisestä. Tämä taas kertoo jotakin myös tästä ideaalista ja sen synnyttäneestä yhteiskunnasta, ei pelkästään ihmisestä jota arvioidaan. Mielestäni Foucaultilla on monia mielekkäitä näkökulmia vallan analyysissään.
Osa vallasta on normalisoivaa hallintaa jota löytyy kaikista instituutioista ja ympäristöistä. Normalisoivan hallinnan tavoitteena on tehdä yksilöistä mahdollisimman ”normaaleja”. Tämä normalisoiva hallinta toteutuu erilaisten instituutioiden käytännöissä ja ruumis on eräs keskeinen tämän vallan toteutumisen aspekti. Tämä toteutuu esimerkiksi siinä, miten jonkin instituution fyysinen ympäristö on organisoitu. Koulu on taas hyvä esimerkki. Aktiiviselle, energiselle, fyysisesti toiminnalliselle ja älyllisiä haasteita kaipaavalle yksilölle voi olla vaikeaa istua pitkiä aikoja hiljaa paikallaan etenkin jos hänelle annetut tehtävät ovat liian helppoja tai eivät herätä hänen mielenkiintoaan.
Tässä yhteydessä tulee mieleeni Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori. Aihetta tutkineen Vesa Routamaan mukaan ENFP on tyyppi, joka tarvitsee välillä fyysistä liikettä oppiakseen. ENFP:t ovat myös kahden muun tyypin kanssa yliedustettuina seuraavissa kahdessa ryhmässä: vaikeuksiin joutuminen koulussa ja akateeminen lahjakkuus.
”Hankala” käyttäytyminen ei vielä sinänsä ole osoitus siitä, etteikö yksilö olisi voinut tehdä täysin tietoisen valinnan käyttäytymisensä suhteen. Vaikka ihmisellä olisi ollut kokemusmaailmassaan jokin hyvin sietämätön tunne, hän on silti voinut tehdä valinnan sietääkö hän tunnetta hiljaa omassa mielessään vai toimiiko hän jollakin ulospäin näkyvällä tavalla. Ihmisen käyttäytymisen arvioinnissa tulisi ottaa huomioon intentionaalisuus.
Mikäli taas hankalalla käyttäytymisellä viitataan ihmissuhteisiin, niin kokemukseni mukaan ihmiset jotka eivät koskaan ole muodollisesti hankalia eivätkä osoita negatiivisia tunteita ulospäin, saattavat välittää niitä tunteensiirron prosessin kautta toisille ihmisille. Tämä on mielestäni paljon isompi haaste kuin ulospäin näkyvä ”hankala” käyttäytyminen. Jälkimmäinen on helpompi tunnistaa ja siihen on helpompi vastata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)