On hyvästä yrittää joskus murtautua pois omista jäsennystavoistaan ja katsoa asioita jotenkin toisenlaisesta näkökulmasta. Minusta S- ja N-erojen miettimisestä on apua tässä. S- ja N-funktioiden käyttöä ei voi tietenkään liimata kenenkään päälle. Toisista ihmisistä ei voi varmuudella tietää, mitä preferenssiä he mahdollisesti käyttävät. Sitä paitsi MBTI:n perusoletus on että kaikki ihmiset käyttävät jossain määrin kaikkia preferenssejä. Preferenssien ajattelu voi kuitenkin edesauttaa ihmisen erilaisuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä.
Olen viimeiset pari vuotta yrittänyt tietoisesti kehittää S-preferenssin käyttöä kiinnittämällä enemmän huomiota konkreettisiin asioihin, nykyhetkessä tapahtuviin aistihavaintoihin ja kehollisiin reaktioihin sekä niiden havainnointiin. Yritän silloin mennä kokemuksen ytimeen tietoisella läsnäololla. Se on introspektiivinen metodini aiheen tutkimiseen.
Tulin nimittäin siihen tulokseen, että kiinnitän ehkä liian vähän huomiota kehollisiin olotiloihin. Tämä johtuu osittain siitä, että pystyn sietämään varsin mainiosti epämiellyttäviltä tuntuvia tiloja. Tällä on varmaan tekemistä lapsuuden luontoretkien kanssa. Siellä oppi sietämään mainiosti väsymystä, nälkää, vaatteiden kastumista, hikoilua jne. tunteja putkeen. Lisäksi minulle on tyypillistä, että pystyn ohittamaan kehollisia tiloja kuten kivun.
Kerran vuosia sitten menin pelaamaan futista kaveriporukalla. Olin jo ollut päivän fyysisessä työssä ts. siivonnut ihmisten koteja sekä pyöräillyt noin nelisenkymmentä kilometriä. Arvelin sen riittävän alkulämmittelyksi. Juoksin täydellä vauhdilla ja potkaisin palloa. Minusta tuntui siltä, kuin jotain olisi reisilihaksen sisältä revennyt. Kipu oli kova, mutta en tietenkään lopettanut jalkapallopeliä kesken, vaan jatkoin vielä noin tunnin verran kunnes lopetimme, osittain yhdellä jalalla nilkuttaen. Sitten vielä pyöräilin kotiin veden valuessa silmistä.
Sairauslomaa en ottanut, vaan menin normaalisti töihin. Aina esimerkiksi tuolille noustessa tai kyykistyessä lihasta vihloi, mutta en kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Parisen viikkoa olin töissä ilman särkylääkkeitä. Sitten kun kipu ei mennyt ohi, menin apteekkiin hakemaan tavallista buranaa.
Apteekissa oli töissä henkilö, joka oli harrastanut keihäänheittoa ja sanoi, että vammat ovat osittain samanlaisia kuin jalkapallossa. Hän arveli, että todennäköisesti reisilihakseni kiinnikkeet ovat revenneet ja suositteli buranakuuria. Suosituksen syy oli se, että särkylääkkeet parantavat lihastulehduksen joka ei ole bakteeriperäinen ja toimivat parhaiten nimenomaan kuuriluontoisesti. Tottelin farmaseuttia ja reisilihakseni parani. Töistä en tosin ollut poissa, enkä jalkapallosta. Lääkäriinkään en mennyt – miksi varaisin ajan vain kuullakseni, että lepää ja ota buranaa, sen verran osaan päätellä itsekin.
Jälkikäteen joskus reisilihas on ärtynyt jos olen rasittanut sitä liialla kuntoilulla. Olen tullut siihen tulokseen, että joskus on parempi kuunnella kehoaan. Muutin myös mielipidettäni särkylääkkeistä sikäli, että ne ilmeisesti toimivat parhaiten kuuriluontoisesti ja saman tien käytettynä.
Tämä asenteeni kivun sietoon ja lääkärien välttelyyn on peräisin isältäni, jota ei kovin helpolla lääkäriin saa. Hän on myös hyvin itsepäinen, sitkeä ja sietää kipua hyvin. Hän ei käytä juuri ollenkaan särkylääkkeitä, ei edes silloin, kun hän todella tarvitsisi niitä. Hän on myös hyvin rohkea ja pystyy ohittamaan kivun, nälän, pelon ja unen tarpeen impulsseja.
Eräs esimerkki on se, että kun isältäni aikoinaan työtapaturman takia katkesi useampi sormi sirkkelissä, hän ei suinkaan tilannut taksia työpaikaltaan sairaalaan vaan ajeli sairaalaan yksin ratikalla, välillä kädestään verta roskikseen valuttaen. Isäni on selviytyjä. Nämä ovat asioita, joita isässäni ihailen.
Olen miettinyt usein, kuinka kaukana joskus psykologian teoretisointi on joistakin inhimillisistä todellisuuksista. Tekisi mieli kysyä, kuinka moni pärjäisi esimerkiksi asunnottomana, kadulla eläen, roskiksessa tai kellarissa nukkuen, kuoleman vaarassa, syömättä ja nukkumatta useamman päivän putkeen. Tekisi mieli sanoa, että kokeilkaapa sitä ja tulkaa vasta sitten uudestaan kertomaan niistä teorioistanne.
Voi olla, että kokemus saattaisi opettaa, että niissä on vähän muokkaamisen varaa. Minusta akateemiseen maailmaan tarvittaisiin enemmänkin ihmisiä jotka ovat nähneet todellisuudesta myös tällaisia puolia, joko itse eläen tai jonkun läheisen elämää seuraten. Voisi teorian kehittelyihinkin tulla uutta, realistisempaa näkökulmaa.
Ehdotan tutkimusaiheeksi esimerkiksi osallistuvaa havainnointia asunnottomien selviytymiskeinoista ja elämäntarinoista. Tervemenoa kadulle elämänkoulun kenttätutkimukseen. En tiedä onko tällaista tutkimusta tehty, mutta sellainen olisi enemmän kuin paikallaan. Harkitsin tätä graduaiheeksi. Toisaalta olen harkinnut graduaiheeksi myös rakkautta ja psykologian argumentaatiovirheitä. Ongelmani on se, että keksin kiinnostavia aiheita nopeammin kuin ehdin toteuttaa.
sunnuntai 8. huhtikuuta 2012
lauantai 7. huhtikuuta 2012
Ajatuksellisia innoittajiani XI - Carl Jung 2 ja muutakin
Carl Jung 2
Jungin psykologia on pohjana Myers-Briggsin tyyppi-indikaattorissa. Eräs ystäväni on erittäin kiinnostunut Myers-Briggsin tyyppi-indikaattorista ja hän on siihen liittyvien ajatusten kehittelyssä hyvin lahjakas ja oivaltava. Jos tulevaisuudessa joku psykologi MBTI:tä voi kehittää merkittävissä määrin ja olla aiheen asiantuntija, se on hän. Toivon että hän jatkaa ajatuksellista työskentelyään MBTI:n parissa, sillä hänellä on kyseiselle teorialle paljon annettavaa.
Olemme puhuneet hänen kanssaan S- ja N-funktioiden erosta teoreettisessa ajattelussa. Kyseiset funktiot kuvaavat tiedonhankintatapaa. Olemme molemmat N-preferenssiä käyttäviä.
Tässä englanniksi kyseisistä funktioista:
http://en.wikipedia.org/wiki/Myers-Briggs_Type_Indicator
Sensing and intuition are the information-gathering (perceiving) functions. They describe how new information is understood and interpreted. Individuals who prefer sensing are more likely to trust information that is in the present, tangible and concrete: that is, information that can be understood by the five senses. They tend to distrust hunches, which seem to come "out of nowhere".[1]:2 They prefer to look for details and facts. For them, the meaning is in the data. On the other hand, those who prefer intuition tend to trust information that is more abstract or theoretical, that can be associated with other information (either remembered or discovered by seeking a wider context or pattern). They may be more interested in future possibilities. They tend to trust those flashes of insight that seem to bubble up from the unconscious mind. The meaning is in how the data relates to the pattern or theory.
Tulimme ystäväni kanssa asiaa ajatellessamme siihen tulokseen, että S-funktion omaaville teoriat näyttäytyvät tosiasioina, ja mahdollisesti teorian käsitteet toisistaan irrallisina. N-funktion omaaville taas teoriat ovat laajoja, abstrakteja, sovellettavia järjestelmiä, kokonaisuuksien ei-irrallista suhdetta osiin ja päinvastoin.
Luulen että tämä on eräs ero, joka tuottaa S- ja N-funktioiden omaaville vaikeuksia ymmärtää toisiaan. S-funktiota käyttävän mielestä N-funktiota käyttävän ajattelu saattaa näyttäytyä merkityksettömänä pyörittelynä jolla ei ole yhteyttä käytännön elämään. N-funktiota käyttävä taas saattaa tuskastua siihen, että abstrakti todellisuus olennoidaan niin, että puhutaan ja käsitellään samalla tavalla esineitä ja käsitteitä ihan kuin sillä ei olisi väliä, puhutaanko kukkaruukuista vai Cantorin joukoista, yksilöistä vai yleisistä malleista jne.
Omassa ajattelussani tämä näkyy siten, että en pidä siitä, että ihmisestä tehdään teorian mallikappale, sillä kukaan yksilö ei ole sitä. Teoreettinen ajattelu kuvaa ilmiötasoa, joka on eri taso kuin yksilötaso, johon teoreettista ajattelua sovelletaan. Tässä soveltamisessa teorian ja ihmisyyden tulisi käydä vuoropuhelua teorioiden kehittämiseksi.
Systeemiteoreettinen tulkintani asialle on, että kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa. Kaikkien mahdollisten yksilöiden ilmentämien inhimillisten asioiden joukko muodostaa emergentisti kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa. Tätä voi kutsua ilmiötasoksi. Teoria kuvaa tätä tasoa, mutta tekee sen ilmiötä yksinkertaistaen. Teorian muodostus on tavallaan ilmiön systematisointityötä. Siinä kuitenkin jää jotakin pois inhimillisestä ainutlaatuisuudesta. Teorian soveltaminen ilmiötasolta yksilötasolle on palautemekanismi teoreettisesta tiedosta yksilöön, ilmiötasolta yksilötasolle. Eräs tapa tähän soveltamiseen esimerkiksi psykologin asiakastyössä on muodostaa teoreettisen ja kokemustiedon pohjalta hypoteeseja tutkittavaksi. Yksilön antama vastaus hypoteeseihin taas on palautetta yksilötasolta ilmiötasolle. Yksilö tulisi ottaa vakavissaan, mikäli teorioita halutaan kehittää.
Tästä syystä pidän löytämisen käsitettä ihmistieteissä ongelmallisena. Löytämisestä tieteessä tulee mieleen, että jokin ilmiö on siinä määrin tunnistettu ja nimetty, että sitä ei tarvitse ajatella ainakaan alusta lähtien uudelleen. Tämä on ongelma ihmistieteissä, sillä ihmisyyden asioista perustavimmanlaatuiset – läsnäolo, poissaolo, syntymä, kuolema, todellistuminen, rakkaus jne. ovat ensisijaisesti juuri ajattelun asioita joita ei voi varmasti ja lopullisesti tietää. Niihin ei yksinkertaisesti ole sellaista yksiselitteistä vastausta kuin kysymykseen, missä lämpötilassa Maan olosuhteissa vesi jäätyy. Jopa jotkin näennäisesti selvästi tiedetyt asiat sisältävät subjektiivisen elementin.
Esimerkiksi otan Himankan kirjasta hyvin vapaasti referoiden sen, että ”vesi on 15 astetta” ei kerro meille mitään, jollei meillä ole kokemuksia erilaisista lämpötiloista ja siitä, miltä erilaiset veden lämpötilat tuntuvat. Lisäksi suhteutamme kokemuksiamme yhteisöön. Toinen esimerkki Himankan kirjassa oli se, että jos yksilöstä tuntuu siltä, että hänellä on huoneessa kylmä, hän saattaa miettiä, onko siellä todella kylmä vai onko hän tulossa kipeäksi. Todennäköisesti hän tarkistaa asian kysymällä muilta huoneessa olijoilta, onko heillä kylmä ja päättelee tästä vastauksesta jotakin liittyen omaan kokemukseensa.
Tästä tulee mieleeni se Sajaman Logiikka ja argumentaatio 2012-monisteessaan esittämä ajatus, että induktiivisessa päättelyssä on mahdollista, että uusi tosi premissi kumoaa johtopäätöksen. Kaavion muodossa tämä menee näin:
P ‐‐‐‐‐‐> H
P&Q ‐‐‐‐‐‐> ei‐H
P&Q&R ‐‐‐‐‐‐> H
P&Q&R&S ‐‐‐‐‐‐> ei‐H” (s. 48)
Tämä näkyy arkipäivän induktiossakin. Himankan esimerkkiä käyttäen voin ensiksi todeta, että minulla on kylmä. Mietin olenko tulossa kipeäksi. Kysyn muilta huoneessa olijoilta, onko heilläkin kylmä. Yksi heistä vastaa myöntävästi. Tästä voin päätellä, että en ehkä ole tulossa kipeäksi vaan huoneessa on kylmä. Toisaalta, jos sitten saan tietää että kyseinen ihminen on herkkä kylmyydelle ja palelee helposti, vastaus ei autakaan minua enää päättelemään olenko tulossa kipeäksi vaan joudun etsimään lisäinformaatiota jne.
Jungin psykologia on pohjana Myers-Briggsin tyyppi-indikaattorissa. Eräs ystäväni on erittäin kiinnostunut Myers-Briggsin tyyppi-indikaattorista ja hän on siihen liittyvien ajatusten kehittelyssä hyvin lahjakas ja oivaltava. Jos tulevaisuudessa joku psykologi MBTI:tä voi kehittää merkittävissä määrin ja olla aiheen asiantuntija, se on hän. Toivon että hän jatkaa ajatuksellista työskentelyään MBTI:n parissa, sillä hänellä on kyseiselle teorialle paljon annettavaa.
Olemme puhuneet hänen kanssaan S- ja N-funktioiden erosta teoreettisessa ajattelussa. Kyseiset funktiot kuvaavat tiedonhankintatapaa. Olemme molemmat N-preferenssiä käyttäviä.
Tässä englanniksi kyseisistä funktioista:
http://en.wikipedia.org/wiki/Myers-Briggs_Type_Indicator
Sensing and intuition are the information-gathering (perceiving) functions. They describe how new information is understood and interpreted. Individuals who prefer sensing are more likely to trust information that is in the present, tangible and concrete: that is, information that can be understood by the five senses. They tend to distrust hunches, which seem to come "out of nowhere".[1]:2 They prefer to look for details and facts. For them, the meaning is in the data. On the other hand, those who prefer intuition tend to trust information that is more abstract or theoretical, that can be associated with other information (either remembered or discovered by seeking a wider context or pattern). They may be more interested in future possibilities. They tend to trust those flashes of insight that seem to bubble up from the unconscious mind. The meaning is in how the data relates to the pattern or theory.
Tulimme ystäväni kanssa asiaa ajatellessamme siihen tulokseen, että S-funktion omaaville teoriat näyttäytyvät tosiasioina, ja mahdollisesti teorian käsitteet toisistaan irrallisina. N-funktion omaaville taas teoriat ovat laajoja, abstrakteja, sovellettavia järjestelmiä, kokonaisuuksien ei-irrallista suhdetta osiin ja päinvastoin.
Luulen että tämä on eräs ero, joka tuottaa S- ja N-funktioiden omaaville vaikeuksia ymmärtää toisiaan. S-funktiota käyttävän mielestä N-funktiota käyttävän ajattelu saattaa näyttäytyä merkityksettömänä pyörittelynä jolla ei ole yhteyttä käytännön elämään. N-funktiota käyttävä taas saattaa tuskastua siihen, että abstrakti todellisuus olennoidaan niin, että puhutaan ja käsitellään samalla tavalla esineitä ja käsitteitä ihan kuin sillä ei olisi väliä, puhutaanko kukkaruukuista vai Cantorin joukoista, yksilöistä vai yleisistä malleista jne.
Omassa ajattelussani tämä näkyy siten, että en pidä siitä, että ihmisestä tehdään teorian mallikappale, sillä kukaan yksilö ei ole sitä. Teoreettinen ajattelu kuvaa ilmiötasoa, joka on eri taso kuin yksilötaso, johon teoreettista ajattelua sovelletaan. Tässä soveltamisessa teorian ja ihmisyyden tulisi käydä vuoropuhelua teorioiden kehittämiseksi.
Systeemiteoreettinen tulkintani asialle on, että kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa. Kaikkien mahdollisten yksilöiden ilmentämien inhimillisten asioiden joukko muodostaa emergentisti kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa. Tätä voi kutsua ilmiötasoksi. Teoria kuvaa tätä tasoa, mutta tekee sen ilmiötä yksinkertaistaen. Teorian muodostus on tavallaan ilmiön systematisointityötä. Siinä kuitenkin jää jotakin pois inhimillisestä ainutlaatuisuudesta. Teorian soveltaminen ilmiötasolta yksilötasolle on palautemekanismi teoreettisesta tiedosta yksilöön, ilmiötasolta yksilötasolle. Eräs tapa tähän soveltamiseen esimerkiksi psykologin asiakastyössä on muodostaa teoreettisen ja kokemustiedon pohjalta hypoteeseja tutkittavaksi. Yksilön antama vastaus hypoteeseihin taas on palautetta yksilötasolta ilmiötasolle. Yksilö tulisi ottaa vakavissaan, mikäli teorioita halutaan kehittää.
Tästä syystä pidän löytämisen käsitettä ihmistieteissä ongelmallisena. Löytämisestä tieteessä tulee mieleen, että jokin ilmiö on siinä määrin tunnistettu ja nimetty, että sitä ei tarvitse ajatella ainakaan alusta lähtien uudelleen. Tämä on ongelma ihmistieteissä, sillä ihmisyyden asioista perustavimmanlaatuiset – läsnäolo, poissaolo, syntymä, kuolema, todellistuminen, rakkaus jne. ovat ensisijaisesti juuri ajattelun asioita joita ei voi varmasti ja lopullisesti tietää. Niihin ei yksinkertaisesti ole sellaista yksiselitteistä vastausta kuin kysymykseen, missä lämpötilassa Maan olosuhteissa vesi jäätyy. Jopa jotkin näennäisesti selvästi tiedetyt asiat sisältävät subjektiivisen elementin.
Esimerkiksi otan Himankan kirjasta hyvin vapaasti referoiden sen, että ”vesi on 15 astetta” ei kerro meille mitään, jollei meillä ole kokemuksia erilaisista lämpötiloista ja siitä, miltä erilaiset veden lämpötilat tuntuvat. Lisäksi suhteutamme kokemuksiamme yhteisöön. Toinen esimerkki Himankan kirjassa oli se, että jos yksilöstä tuntuu siltä, että hänellä on huoneessa kylmä, hän saattaa miettiä, onko siellä todella kylmä vai onko hän tulossa kipeäksi. Todennäköisesti hän tarkistaa asian kysymällä muilta huoneessa olijoilta, onko heillä kylmä ja päättelee tästä vastauksesta jotakin liittyen omaan kokemukseensa.
Tästä tulee mieleeni se Sajaman Logiikka ja argumentaatio 2012-monisteessaan esittämä ajatus, että induktiivisessa päättelyssä on mahdollista, että uusi tosi premissi kumoaa johtopäätöksen. Kaavion muodossa tämä menee näin:
P ‐‐‐‐‐‐> H
P&Q ‐‐‐‐‐‐> ei‐H
P&Q&R ‐‐‐‐‐‐> H
P&Q&R&S ‐‐‐‐‐‐> ei‐H” (s. 48)
Tämä näkyy arkipäivän induktiossakin. Himankan esimerkkiä käyttäen voin ensiksi todeta, että minulla on kylmä. Mietin olenko tulossa kipeäksi. Kysyn muilta huoneessa olijoilta, onko heilläkin kylmä. Yksi heistä vastaa myöntävästi. Tästä voin päätellä, että en ehkä ole tulossa kipeäksi vaan huoneessa on kylmä. Toisaalta, jos sitten saan tietää että kyseinen ihminen on herkkä kylmyydelle ja palelee helposti, vastaus ei autakaan minua enää päättelemään olenko tulossa kipeäksi vaan joudun etsimään lisäinformaatiota jne.
keskiviikko 4. huhtikuuta 2012
Ajatuksellisia innoittajiani XI - Carl Jung 1
Carl Jung
http://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Jung
Sitaatit Wikipediasta lukuun ottamatta sitaatteja Carl Jungin kirjasta ”Nykyhetki ja tulevaisuus” (Kirjayhtymä 1960, Saksankielisestä alkuteoksesta Gegenwart und Zukunft suomentanut Kaj Kauhanen) jotka mainitsen erikseen. Nämä sitaatit mainitsen erikseen. Luin nyt kyseistä kirjaa ensimmäistä kertaa, ostin sen jostakin kirjojen poistomyynnistä 0,5 eurolla. Lähes olematon hinta tärkeästä kirjasta.
Carl Jung on yksi esikuvani, sillä hän tutki ja oli kiinnostunut sellaisista aiheista, joita helposti pidetään hömppänä. Oma mielipiteeni tieteen harjoittamiseen on se, että on helpompaa vain ohittaa jokin asia se hömpäksi leimaten kuin syventyä tutkimaan sitä. Mm. unet, myytit, arkkityypit, filosofia, sosiologia ja uskonnot kiinnostivat Jungia ja kiinnostavat minuakin. Se ei tarkoita sitä, että ottaisin asiat annettuina.
Esimerkiksi arkkityyppien suhteen voisi hyvin miettiä sitä, onko niitä enemmän kuin Jungin nimeämät ja voisiko näitä hahmoja mahdollisesti kehitellä. Jung tutki myös satuja. Siitä tulee mieleeni, että Jungin psykologialla voisi olla annettavaa narratiiviselle psykologialle. Olisi mielenkiintoista tietää, löytyykö nykyisen narratiivisen psykologian tutkimustuloksista arkkityyppejä – joko samanlaisia kuin Jungilla, tai joitakin sellaisia mitä hän ei ole kuvannut. Muuttuvatko arkkityypit historian saatossa vai ovatko ne pysyviä? Miten arkkityypit rakentuvat tarinoissa? Miten tarinat rakentuvat arkkityyppien avulla?
Mieleeni tulee se laadullisen tutkimuksen kurssi, jossa ryhmäläisteni kanssa nimesimme menestyksen merkkejä, joita etsimme tarinoista. Minusta näytti silloin aineistoa käsitellessäni, että tarinat rakentuivat siten, että koko tarina oli ikään kuin verkkomainen rakenne, merkit sen solmukohtia jos asiaa halutaan mallintaa visuaalisesti. Jos pidetään kiinni siitä lähtökohdasta, että ihminen on merkki, niin silloin arkkityypit voisivat olla tällaisia merkkejä, solmukohtia, tarinan verkossa. Tarina edellyttää kertomista. Ehkä tästä löytyy yhtymäkohta pohdiskelemaani systeemiseen merkkiteoriaan. Kertominen on tavallaan systeemistä toimintaa. Ehkä systeeminen merkkiteoria voisi mallintaa narratiivista psykologiaa.
Arvostan Jungia siksi, että hän tarttui moniin sellaisiin aiheisiin, joita nykyään saatetaan pitää epätieteellisinä. Mitä uniin tulee, ihminen nukkuu kolmasosan elämästään ja suurin osa ihmisistä näkee unia. Olen introspektiivisesti kokenut tietoisen ajattelun vaikuttavan uniini enkä varmasti ole ainoa. Onko unien tutkimus siis hömppää? Tieteessä tarvitaan myös rohkeutta tarttua isoihin, ihmiselämän kannalta merkityksellisiin asioihin, fenomenologisesti ajattelun asioihin.
Jung oli teoreettinen psykologi. Ehkä fenomenologia voisi selittää eroa teoreettisen ja empiirisen psykologian välillä. Teoreettinen psykologia käsittelee ihmiselämän isoja kysymyksiä, ajattelun asioita, jotka eivät tule valmiiksi ajattelemalla. Empiirinen psykologia taas tarjoaa vastauksia tiedollisiin kysymyksiin. Kummallakin on paikkansa, eivätkä ne ole toisensa poissulkevat.
Jung sanoo näin luvussa ”Yksilön uhanalaisuus nykyaikaisessa yhteiskunnassa”: ”Koska itsetiedostus merkitsee siis perehtymistä ja tutustumista yksilölliseen asiaintilaan, pystyy teoria tässä suhteessa olemaan hyvin vähän avuksi. Sillä mitä enemmän yleispätevyyttä vaaditaan, sitä vähemmän voidaan tehdä oikeutta yksilölliselle asialle.” (Nykyhetki ja tulevaisuus, s. 9)
”Tilastollinen menetelmä antaa tutkimuskohteesta siis ihanteellisen keskiarvon, mutta ei kuvaa sen kokemusperäisestä todellisuudesta; se välittää meille yhden kiistattoman puolen todellisuudesta, mutta voi vääristää tosiasiallisen totuuden harhakäsityksiin asti. Näin on laita varsinkin tilastotietoihin perustuvien teorioiden. Todellisuudessa esiintyville seikoille on luonteenomaista juuri niiden yksilöllisyys. Kärjistäen voisi sanoa, että todellisuuskuva perustuu kokonaan poikkeamiin säännöstä ja että ehdoton todellisuus on luonteeltaan siten vallitsevasti epäsäännöllinen. - - ” (Nykyhetki ja tulevaisuus, s. 10)
”Yksilöä ei pidä käsittää itseään toistavaksi yksiköksi vaan ainutkertaiseksi yksiköksi, jota ei voida verrata eikä perinpohjin tuntea. Ihmistä ei ainoastaan voida, vaan häntä täytyy kuvata myös tilastollisena yksikkönä, sillä muuten ei hänestä voida lausua kerrassaan mitään yleistävää. Tätä tarkoitusperää varten häntä voidaan käsitellä vertailukelpoisena yksikkönä. Siitä syntyvät edelleen yleispätevä antropologia ja psykologia abstraktisine keskimääräisine ihmiskuvineen, jotka ovat kadottaneet kaikki yksityiset piirteensä. Mutta juuri nämä erikoispiirteet ovat tärkeimmät ihmisen ymmärtämiselle. Jos minä siis haluan ymmärtää yksityistä ihmistä, on minun työnnettävä sivuun kaikki tieteen tuntemukseni keskiarvoihmisestä ja luovuttava yleensäkin kaikesta teoretisoinnista tehdäkseni mahdolliseksi uuden ja ennakkoluuloista vapaan kysymyksen asettelun.” (Nykyhetki ja tulevaisuus, s. 10-11)
Minusta ei ole yllättävää, että Jung sanoo näin ja on teoreettinen psykologi. Pidän teoreettisena ymmärryksenä mm. kykyä erottaa toisistaan abstrakti ja konkreettinen taso ja teoreettisena ajatteluna ajatusrakennelmien kehittämistä ja luomista ja niiden luovaa soveltamista.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Jung
Sitaatit Wikipediasta lukuun ottamatta sitaatteja Carl Jungin kirjasta ”Nykyhetki ja tulevaisuus” (Kirjayhtymä 1960, Saksankielisestä alkuteoksesta Gegenwart und Zukunft suomentanut Kaj Kauhanen) jotka mainitsen erikseen. Nämä sitaatit mainitsen erikseen. Luin nyt kyseistä kirjaa ensimmäistä kertaa, ostin sen jostakin kirjojen poistomyynnistä 0,5 eurolla. Lähes olematon hinta tärkeästä kirjasta.
Carl Jung on yksi esikuvani, sillä hän tutki ja oli kiinnostunut sellaisista aiheista, joita helposti pidetään hömppänä. Oma mielipiteeni tieteen harjoittamiseen on se, että on helpompaa vain ohittaa jokin asia se hömpäksi leimaten kuin syventyä tutkimaan sitä. Mm. unet, myytit, arkkityypit, filosofia, sosiologia ja uskonnot kiinnostivat Jungia ja kiinnostavat minuakin. Se ei tarkoita sitä, että ottaisin asiat annettuina.
Esimerkiksi arkkityyppien suhteen voisi hyvin miettiä sitä, onko niitä enemmän kuin Jungin nimeämät ja voisiko näitä hahmoja mahdollisesti kehitellä. Jung tutki myös satuja. Siitä tulee mieleeni, että Jungin psykologialla voisi olla annettavaa narratiiviselle psykologialle. Olisi mielenkiintoista tietää, löytyykö nykyisen narratiivisen psykologian tutkimustuloksista arkkityyppejä – joko samanlaisia kuin Jungilla, tai joitakin sellaisia mitä hän ei ole kuvannut. Muuttuvatko arkkityypit historian saatossa vai ovatko ne pysyviä? Miten arkkityypit rakentuvat tarinoissa? Miten tarinat rakentuvat arkkityyppien avulla?
Mieleeni tulee se laadullisen tutkimuksen kurssi, jossa ryhmäläisteni kanssa nimesimme menestyksen merkkejä, joita etsimme tarinoista. Minusta näytti silloin aineistoa käsitellessäni, että tarinat rakentuivat siten, että koko tarina oli ikään kuin verkkomainen rakenne, merkit sen solmukohtia jos asiaa halutaan mallintaa visuaalisesti. Jos pidetään kiinni siitä lähtökohdasta, että ihminen on merkki, niin silloin arkkityypit voisivat olla tällaisia merkkejä, solmukohtia, tarinan verkossa. Tarina edellyttää kertomista. Ehkä tästä löytyy yhtymäkohta pohdiskelemaani systeemiseen merkkiteoriaan. Kertominen on tavallaan systeemistä toimintaa. Ehkä systeeminen merkkiteoria voisi mallintaa narratiivista psykologiaa.
Arvostan Jungia siksi, että hän tarttui moniin sellaisiin aiheisiin, joita nykyään saatetaan pitää epätieteellisinä. Mitä uniin tulee, ihminen nukkuu kolmasosan elämästään ja suurin osa ihmisistä näkee unia. Olen introspektiivisesti kokenut tietoisen ajattelun vaikuttavan uniini enkä varmasti ole ainoa. Onko unien tutkimus siis hömppää? Tieteessä tarvitaan myös rohkeutta tarttua isoihin, ihmiselämän kannalta merkityksellisiin asioihin, fenomenologisesti ajattelun asioihin.
Jung oli teoreettinen psykologi. Ehkä fenomenologia voisi selittää eroa teoreettisen ja empiirisen psykologian välillä. Teoreettinen psykologia käsittelee ihmiselämän isoja kysymyksiä, ajattelun asioita, jotka eivät tule valmiiksi ajattelemalla. Empiirinen psykologia taas tarjoaa vastauksia tiedollisiin kysymyksiin. Kummallakin on paikkansa, eivätkä ne ole toisensa poissulkevat.
Jung sanoo näin luvussa ”Yksilön uhanalaisuus nykyaikaisessa yhteiskunnassa”: ”Koska itsetiedostus merkitsee siis perehtymistä ja tutustumista yksilölliseen asiaintilaan, pystyy teoria tässä suhteessa olemaan hyvin vähän avuksi. Sillä mitä enemmän yleispätevyyttä vaaditaan, sitä vähemmän voidaan tehdä oikeutta yksilölliselle asialle.” (Nykyhetki ja tulevaisuus, s. 9)
”Tilastollinen menetelmä antaa tutkimuskohteesta siis ihanteellisen keskiarvon, mutta ei kuvaa sen kokemusperäisestä todellisuudesta; se välittää meille yhden kiistattoman puolen todellisuudesta, mutta voi vääristää tosiasiallisen totuuden harhakäsityksiin asti. Näin on laita varsinkin tilastotietoihin perustuvien teorioiden. Todellisuudessa esiintyville seikoille on luonteenomaista juuri niiden yksilöllisyys. Kärjistäen voisi sanoa, että todellisuuskuva perustuu kokonaan poikkeamiin säännöstä ja että ehdoton todellisuus on luonteeltaan siten vallitsevasti epäsäännöllinen. - - ” (Nykyhetki ja tulevaisuus, s. 10)
”Yksilöä ei pidä käsittää itseään toistavaksi yksiköksi vaan ainutkertaiseksi yksiköksi, jota ei voida verrata eikä perinpohjin tuntea. Ihmistä ei ainoastaan voida, vaan häntä täytyy kuvata myös tilastollisena yksikkönä, sillä muuten ei hänestä voida lausua kerrassaan mitään yleistävää. Tätä tarkoitusperää varten häntä voidaan käsitellä vertailukelpoisena yksikkönä. Siitä syntyvät edelleen yleispätevä antropologia ja psykologia abstraktisine keskimääräisine ihmiskuvineen, jotka ovat kadottaneet kaikki yksityiset piirteensä. Mutta juuri nämä erikoispiirteet ovat tärkeimmät ihmisen ymmärtämiselle. Jos minä siis haluan ymmärtää yksityistä ihmistä, on minun työnnettävä sivuun kaikki tieteen tuntemukseni keskiarvoihmisestä ja luovuttava yleensäkin kaikesta teoretisoinnista tehdäkseni mahdolliseksi uuden ja ennakkoluuloista vapaan kysymyksen asettelun.” (Nykyhetki ja tulevaisuus, s. 10-11)
Minusta ei ole yllättävää, että Jung sanoo näin ja on teoreettinen psykologi. Pidän teoreettisena ymmärryksenä mm. kykyä erottaa toisistaan abstrakti ja konkreettinen taso ja teoreettisena ajatteluna ajatusrakennelmien kehittämistä ja luomista ja niiden luovaa soveltamista.
tiistai 3. huhtikuuta 2012
Ajatuksellisia innoittajiani X - Anne Isomursu
Anne Isomursu
”Saman vuonna kun töhryprojekti käynnistettiin julkaisivat valokuvaaja Tuomas Jääskeläinen ja tutkija Anne Isomursu Helsinki graffiti –kirjan”. Se oli mielestäni tarpeellinen työ ja rohkea veto, onhan esimerkiksi Helsingin kaupungilla graffiteihin nollatoleranssilinja.
Tässä vähän toisenlaista näkökulmaa graffitipolitiikkaan.
” Rakennusviraston vuoden 2003 joulukuun Tekniikka-lehdessä Haantie kertoi olevansa erityisen huolissaan töhrityillä seuduilla liikkuvien lasten ja vanhusten turvallisuudesta. Arviot perustuvat projektin ja sen yhteistyökumppaneiden, kuten FPS Securityn toimitusjohtajan Petri Miettisen, ”asiantuntija-arvioihin”, eli projektista hyötyvien tahojen mielivaltaisiin lausuntoihin, joiden ainoa taustoitus on toimijoiden ”pitkä kokemus”. Se ei selviä miten tieto todella on hankittu. Kaiken lisäksi niin sanotut asiantuntijat ovat usein FPS:n tapaan tahoja, jotka hyötyvät taloudellisesti maalaajiin kohdistuneesta mustamaalauksesta ja tätä seuraavasta valvonnasta.”
”Vapaa Helsinki -verkosto keräsi alkusyksyn aikana kymmeniltä helsinkiläisiltä kokemuksia nollatoleranssista. Tapaukset paljastavat, että FPS:n ja poliisin mielivaltaiset kiinniotot eivät enää kohdistu pelkkiin graffitimaalareihin, vaan keneen tahansa vartijafirman määrittelemään ”rikolliseen”.” Näitä ”rikollisia” saatetaan kohdella väkivaltaisesti ilman perusteita.
”Vapaa Helsinki -verkoston keräämien todistusten mukaan vartijat ovat keskenään sopineet ja myös muuttaneet tarinoiden kulkua vielä kesken oikeuskäsittelyidenkin. Pelkkä vartijaedustajan lausunto on riittänyt antamaan tuomion, joka liian monelle on saattanut olla elinikäinen velkavankeus sekä hyvin raskas henkinen taakka.”
” Saman vuonna kun töhryprojekti käynnistettiin julkaisivat valokuvaaja Tuomas Jääskeläinen ja tutkija Anne Isomursu Helsinki graffiti -kirjan. Millaista mahtoi olla tehdä tutkimusta aikana, jolloin virkamiehet aloittelivat kaupunkiharmauden totalitarismia?” Anne Isomursu vastaa mm., että joutui pelkäämään laitonta kotietsintää ja piilottelemaan aineistoa.
”Meistä oli tärkeää kertoa graffitikulttuurista myös sen toimijoiden näkökulmasta. Graffitinvastustajat olivat kyllä saaneet sanoa sanottavansa vapaasti.” Tässä Anne Isomursu käytti tutkijan vapauttaan aivan oikein saattaakseen yhteiskunnassa kuuluville myös sellaisia ääniä, joita ei ollut kuultu riittävästi. Puolueellisuudesta Isomursua ei voi syyttää, sillä hän itse ei ole tehnyt graffiteja.
”Sain niin vihamielisiä yhteydenottoja, että tajusin graffitien tekemisen olevan erittäin poliittinen rikos, vaikka maalarit ja wraitterit uskoivat toimivansa epäpoliittisesti. - - Olisin halunnut selvittää graffitin näkyväksi tekemää yhteiskunnallista konfliktia ja sitä miksi graffiti osui niin täsmällisesti yhteiskunnan symbolijärjestelmään. Miksi se koettiin poliittiseksi rikokseksi? - - Nykyään tutkin muita asioita kuin graffitia, mutta kansalaisena minua järkyttää edelleenkin minkälaisia totalitaristisia piirteitä graffiti-kulttuuri tästä yhteiskunnasta houkuttelee näkyviin.”
”Isomursu huomauttaa, että kaupunki on täynnä erilaisia ihmisiä ja myös monenmoisia merkkejä. Kukkaistutukset saattavat olla vanhemmalle polvelle tärkeitä. Nuoremmalle taas erilaiset piirrosmerkit saattavat muodostaa kotiseudun tunteen. Joka tapauksessa kaupunkikuvaan kuuluu rosoisuus. - - ”nuorisokulttuurit eivät ole aina mukavia, mutta niiden kanssa on tultava toimeen”. - - Missään nimessä ei pitäisi syrjäyttää terhakkaimpia ja aloitekykyisimpiä nuorisokulttuurinsa vuoksi. Näitä nuoria tarvitaan rakentamaan yhteiskuntaa, sillä he osaavat kyseenalaistaa asioita.”
Sitaatit ovat Voima-lehden jutusta 8/2008 johon linkki tässä:
http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2008/numero-8/kymmenen-harmaata-vuotta
Minusta on tärkeää tuoda asioista esiin myös tämä puoli. Minulla ei ole ns. oma lehmä ojassa, sillä en ole koskaan tehnyt yhtäkään laitonta graffitia enkä sellaisen tekemiseen yllytä. Yksityisomaisuuteen kohdistuvaa ilkivaltaa en kannata. Julkisten tilojen graffitit ovat kuitenkin yksi taidemuoto, osa elävää kaupunkikulttuuria, ja joskus niillä on myös historiallista arvoa kuten Pompejin graffiteilla. Tämä mielipide on ollut sama melkein viisitoista vuotta, eikä tule muuttumaan. Toisaalta ajattelulleni olisi varmaan hyödyllistä yrittää kirjoittaa oikein poleeminen kannanotto graffitien vastustamisesta ja yrittää keksiä kaikki hyvät argumentit nollatoleranssin puolesta.
Minusta se vain on absurdia, että katukuvaan saa vapaasti laittaa mainoksia, mutta seinämaalauksia harmaissa alikulkutunneleissa ei suvaita. On paikallaan pohtia sitä, että jos joukkoa ihmisiä sattuisivat häiritsemään alusvaatemainosten vähäpukeiset naiset, mainokset jäisivät paikalleen (ei, minua eivät alusvaatemainokset tai muutkaan mainokset häiritse, mutta otan tämän esimerkiksi), mutta kun osaa ihmisistä häiritsevät graffitit, ne poistetaan. Tietysti tässä on kysymys rahasta – mainoksista saa rahaa, graffiteista ei. Olisi kuitenkin hyvä antaa kaupunkikulttuurille tilaa. Kukkaistutukset, seinämaalaukset ja mainokset eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja.
On muutenkin hyvä näyttää yhteiskunnasta sellainen puoli, mikä ei usein tule näkyviin. En ole yllättynyt siitä, että jotkut ovat joutuneet tarpeettoman kovan väkivallan ja voimankäytön kohteeksi. Esimerkiksi isälleni on tehty niin, että kolme poliisia otti hänet kiinni, veivät kujalle ja pamputtivat. Poliisit kietoivat pamppujen ympärille kangasta, ettei pamputtamisesta jää jälkiä ja ettei mitään voida todistaa. En ollut paikalla, mutta olen usein miettinyt, miten olisin toiminut jos olisin ollut paikalla. Miten sinä toimisit? Katselisitko vierestä lainkuuliaisuuden nimissä vai menisitkö väliin siksi, että rakastat omaisiasi? Tämä on minusta hyvä esimerkki eettisten ja moraalisten kysymysten vaikeudesta ja monimutkaisuudesta. Lisäksi tämä on saanut minut ajattelemaan, miten rakenteellinen väkivalta voi uusintaa yksilön henkilökohtaisen elämän hylkäämiskokemuksia tavalla joka ei ole rakentava.
Tiedän, että tällaisten kommenttien ja puheenvuorojen perusteella on helppoa leimata ihminen esimerkiksi yhteiskuntavihamieliseksi. Minä en vihaa yhteiskuntaa – enkä laillista järjestystä, lakia tai poliisia. Olen saanut yhteiskunnalta paljon hyvää, kuten maksuttoman koulutuksen, kohtuuhintaisen perusterveydenhuollon, valtion takaaman opintolainan, opintotuen jne. Ne ovat isoja etuja jotka suurelta osalta maapallomme väestöä puuttuvat. Niistä on paikallaan olla kiitollinen. Yhteiskunnalla on ollut tärkeä rooli omassa kehityksessäni mitä tulee esimerkiksi koulutukseen. Kun olin yläasteikäinen, yhteiskunta tuki jalkapalloharrastustani sekä koulukirjojen hankintaa. En ole myöskään oman toimintani takia joutunut negatiivisessa mielessä tekemisiin poliisin kanssa. Äitini on hyvin lainkuuliainen ihminen ja on aina painottanut esivallan kunnioittamista. Kunnioittaminen ei ole kuitenkaan sama asia kuin kritiikittömyys.
Laki ja poliisi ovat tarvittuja instituutioita, joiden tarkoitus on suojella elämää. Yhteiskuntarakenteiden ylläpitämisen tärkeydestä ei kuitenkaan seuraa se, ettei niissä mitään kehitettävää olisi. Minusta on paikallaan miettiä erilaisten lakien ja instituutioiden merkitystä ja tarkoitusta ja sitä, toteutuvatko ne, sekä tuoda esiin esimerkkejä siitä kun ne eivät toteudu.
”Saman vuonna kun töhryprojekti käynnistettiin julkaisivat valokuvaaja Tuomas Jääskeläinen ja tutkija Anne Isomursu Helsinki graffiti –kirjan”. Se oli mielestäni tarpeellinen työ ja rohkea veto, onhan esimerkiksi Helsingin kaupungilla graffiteihin nollatoleranssilinja.
Tässä vähän toisenlaista näkökulmaa graffitipolitiikkaan.
” Rakennusviraston vuoden 2003 joulukuun Tekniikka-lehdessä Haantie kertoi olevansa erityisen huolissaan töhrityillä seuduilla liikkuvien lasten ja vanhusten turvallisuudesta. Arviot perustuvat projektin ja sen yhteistyökumppaneiden, kuten FPS Securityn toimitusjohtajan Petri Miettisen, ”asiantuntija-arvioihin”, eli projektista hyötyvien tahojen mielivaltaisiin lausuntoihin, joiden ainoa taustoitus on toimijoiden ”pitkä kokemus”. Se ei selviä miten tieto todella on hankittu. Kaiken lisäksi niin sanotut asiantuntijat ovat usein FPS:n tapaan tahoja, jotka hyötyvät taloudellisesti maalaajiin kohdistuneesta mustamaalauksesta ja tätä seuraavasta valvonnasta.”
”Vapaa Helsinki -verkosto keräsi alkusyksyn aikana kymmeniltä helsinkiläisiltä kokemuksia nollatoleranssista. Tapaukset paljastavat, että FPS:n ja poliisin mielivaltaiset kiinniotot eivät enää kohdistu pelkkiin graffitimaalareihin, vaan keneen tahansa vartijafirman määrittelemään ”rikolliseen”.” Näitä ”rikollisia” saatetaan kohdella väkivaltaisesti ilman perusteita.
”Vapaa Helsinki -verkoston keräämien todistusten mukaan vartijat ovat keskenään sopineet ja myös muuttaneet tarinoiden kulkua vielä kesken oikeuskäsittelyidenkin. Pelkkä vartijaedustajan lausunto on riittänyt antamaan tuomion, joka liian monelle on saattanut olla elinikäinen velkavankeus sekä hyvin raskas henkinen taakka.”
” Saman vuonna kun töhryprojekti käynnistettiin julkaisivat valokuvaaja Tuomas Jääskeläinen ja tutkija Anne Isomursu Helsinki graffiti -kirjan. Millaista mahtoi olla tehdä tutkimusta aikana, jolloin virkamiehet aloittelivat kaupunkiharmauden totalitarismia?” Anne Isomursu vastaa mm., että joutui pelkäämään laitonta kotietsintää ja piilottelemaan aineistoa.
”Meistä oli tärkeää kertoa graffitikulttuurista myös sen toimijoiden näkökulmasta. Graffitinvastustajat olivat kyllä saaneet sanoa sanottavansa vapaasti.” Tässä Anne Isomursu käytti tutkijan vapauttaan aivan oikein saattaakseen yhteiskunnassa kuuluville myös sellaisia ääniä, joita ei ollut kuultu riittävästi. Puolueellisuudesta Isomursua ei voi syyttää, sillä hän itse ei ole tehnyt graffiteja.
”Sain niin vihamielisiä yhteydenottoja, että tajusin graffitien tekemisen olevan erittäin poliittinen rikos, vaikka maalarit ja wraitterit uskoivat toimivansa epäpoliittisesti. - - Olisin halunnut selvittää graffitin näkyväksi tekemää yhteiskunnallista konfliktia ja sitä miksi graffiti osui niin täsmällisesti yhteiskunnan symbolijärjestelmään. Miksi se koettiin poliittiseksi rikokseksi? - - Nykyään tutkin muita asioita kuin graffitia, mutta kansalaisena minua järkyttää edelleenkin minkälaisia totalitaristisia piirteitä graffiti-kulttuuri tästä yhteiskunnasta houkuttelee näkyviin.”
”Isomursu huomauttaa, että kaupunki on täynnä erilaisia ihmisiä ja myös monenmoisia merkkejä. Kukkaistutukset saattavat olla vanhemmalle polvelle tärkeitä. Nuoremmalle taas erilaiset piirrosmerkit saattavat muodostaa kotiseudun tunteen. Joka tapauksessa kaupunkikuvaan kuuluu rosoisuus. - - ”nuorisokulttuurit eivät ole aina mukavia, mutta niiden kanssa on tultava toimeen”. - - Missään nimessä ei pitäisi syrjäyttää terhakkaimpia ja aloitekykyisimpiä nuorisokulttuurinsa vuoksi. Näitä nuoria tarvitaan rakentamaan yhteiskuntaa, sillä he osaavat kyseenalaistaa asioita.”
Sitaatit ovat Voima-lehden jutusta 8/2008 johon linkki tässä:
http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2008/numero-8/kymmenen-harmaata-vuotta
Minusta on tärkeää tuoda asioista esiin myös tämä puoli. Minulla ei ole ns. oma lehmä ojassa, sillä en ole koskaan tehnyt yhtäkään laitonta graffitia enkä sellaisen tekemiseen yllytä. Yksityisomaisuuteen kohdistuvaa ilkivaltaa en kannata. Julkisten tilojen graffitit ovat kuitenkin yksi taidemuoto, osa elävää kaupunkikulttuuria, ja joskus niillä on myös historiallista arvoa kuten Pompejin graffiteilla. Tämä mielipide on ollut sama melkein viisitoista vuotta, eikä tule muuttumaan. Toisaalta ajattelulleni olisi varmaan hyödyllistä yrittää kirjoittaa oikein poleeminen kannanotto graffitien vastustamisesta ja yrittää keksiä kaikki hyvät argumentit nollatoleranssin puolesta.
Minusta se vain on absurdia, että katukuvaan saa vapaasti laittaa mainoksia, mutta seinämaalauksia harmaissa alikulkutunneleissa ei suvaita. On paikallaan pohtia sitä, että jos joukkoa ihmisiä sattuisivat häiritsemään alusvaatemainosten vähäpukeiset naiset, mainokset jäisivät paikalleen (ei, minua eivät alusvaatemainokset tai muutkaan mainokset häiritse, mutta otan tämän esimerkiksi), mutta kun osaa ihmisistä häiritsevät graffitit, ne poistetaan. Tietysti tässä on kysymys rahasta – mainoksista saa rahaa, graffiteista ei. Olisi kuitenkin hyvä antaa kaupunkikulttuurille tilaa. Kukkaistutukset, seinämaalaukset ja mainokset eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja.
On muutenkin hyvä näyttää yhteiskunnasta sellainen puoli, mikä ei usein tule näkyviin. En ole yllättynyt siitä, että jotkut ovat joutuneet tarpeettoman kovan väkivallan ja voimankäytön kohteeksi. Esimerkiksi isälleni on tehty niin, että kolme poliisia otti hänet kiinni, veivät kujalle ja pamputtivat. Poliisit kietoivat pamppujen ympärille kangasta, ettei pamputtamisesta jää jälkiä ja ettei mitään voida todistaa. En ollut paikalla, mutta olen usein miettinyt, miten olisin toiminut jos olisin ollut paikalla. Miten sinä toimisit? Katselisitko vierestä lainkuuliaisuuden nimissä vai menisitkö väliin siksi, että rakastat omaisiasi? Tämä on minusta hyvä esimerkki eettisten ja moraalisten kysymysten vaikeudesta ja monimutkaisuudesta. Lisäksi tämä on saanut minut ajattelemaan, miten rakenteellinen väkivalta voi uusintaa yksilön henkilökohtaisen elämän hylkäämiskokemuksia tavalla joka ei ole rakentava.
Tiedän, että tällaisten kommenttien ja puheenvuorojen perusteella on helppoa leimata ihminen esimerkiksi yhteiskuntavihamieliseksi. Minä en vihaa yhteiskuntaa – enkä laillista järjestystä, lakia tai poliisia. Olen saanut yhteiskunnalta paljon hyvää, kuten maksuttoman koulutuksen, kohtuuhintaisen perusterveydenhuollon, valtion takaaman opintolainan, opintotuen jne. Ne ovat isoja etuja jotka suurelta osalta maapallomme väestöä puuttuvat. Niistä on paikallaan olla kiitollinen. Yhteiskunnalla on ollut tärkeä rooli omassa kehityksessäni mitä tulee esimerkiksi koulutukseen. Kun olin yläasteikäinen, yhteiskunta tuki jalkapalloharrastustani sekä koulukirjojen hankintaa. En ole myöskään oman toimintani takia joutunut negatiivisessa mielessä tekemisiin poliisin kanssa. Äitini on hyvin lainkuuliainen ihminen ja on aina painottanut esivallan kunnioittamista. Kunnioittaminen ei ole kuitenkaan sama asia kuin kritiikittömyys.
Laki ja poliisi ovat tarvittuja instituutioita, joiden tarkoitus on suojella elämää. Yhteiskuntarakenteiden ylläpitämisen tärkeydestä ei kuitenkaan seuraa se, ettei niissä mitään kehitettävää olisi. Minusta on paikallaan miettiä erilaisten lakien ja instituutioiden merkitystä ja tarkoitusta ja sitä, toteutuvatko ne, sekä tuoda esiin esimerkkejä siitä kun ne eivät toteudu.
Ajatuksellisia innoittajiani IX - Pentti Ikonen + seiniin tuijottelun jalo taito
Pentti Ikonen
Psykologi-lehdessä 8/2007 oli haastateltu Pentti Ikosta. Mielestäni se, että hän noudatti kuvaamaansa analyytikkojen etiikkaa ottaa ainakin yksi vähävarainen asiakas huomattavasti pienemmällä maksulla, on esimerkillistä toimintaa jota haluan itse myös noudattaa jos joskus olen psykoterapeutti.
Lisäksi minua puhutteli erityisesti hänen tämä ajatuksensa: ”Nykyään on painetta olla nopea ja tehokas. Jos ajateltaisiin esimerkiksi, ettei sinfoniassa tai konsertossa saisi tarvita noin paljon instrumentteja ja teokset pitäisi voida soittaa puolta nopeammin, niin mitä musiikkia se sitten olisi?”. (s. 98-101) Tämä ajatus on ollut usein lohdullinen kiireen keskellä ja silloin, kun olen tarvinnut perusteluja sille että saan tehdä asiat omaan tahtiini, siten kuin sen parhaaksi näen ammattiin kasvamisen näkökulmasta.
Tässä aiheeseen liittyvä teksti seiniin tuijottelun jalosta taidosta:
http://www.hs.fi/kotimaa/Seiniin+tuijottelun+jalo+taito/a1305557925768
Teksti käsittelee tiivistetysti sanottuna sitä, miten aivojen syvät, tiedostamattomat prosessit vaativat aikaa ja miten juuri nämä aikaa vaativat prosessit voivat olla tärkeitä esimerkiksi luovuudelle.
"Syvällä aivojen uumenissa on käynnissä tiedostamaton prosessi, joka näkee mitä me emme näe. Se näkee kehityskulkuja, säännönmukaisuuksia ja yhteyksiä, jotka ovat liian laajoja, liian monimutkaisia ja liian ulottuvaisia tietoisen mielemme nähdä. Se on vastuussa siitä, kun olet pohtinut jotakin ongelmaa ja eräänä aamuna heräät ratkaisu kristallinkirkkaana mielessäsi, mutta et osaa selittää, miten se tapahtui. Tällä tasolla oppiminen ja oivaltaminen tapahtuvat ilman kieltä. Kaikki, mitä se vaatii, on aikaa, ja mahdollisuuden tulla esiin."
Olemme kuitenkin tottuneet siihen, että asiat pilkotaan analyyttisesti, uutterasti ja järjestelmällisesti osiin ja koko ajan on kiire: "Ketään ei tahdo saada kiinni kuin korkeintaan neuvottelujen välillä. - - Sähköposteihin vastataan keskiyöllä tai viideltä aamulla. Olen haastatellut lääkäriä siten, että sairaanhoitaja piti puhelinta lääkärin korvalla samalla kun hän leikkasi potilasta."
Tässä voi olla myös syy, miksi maailma ei enää tuota sellaisia suuria filosofeja kuten Immanuel Kant, "joka teki suuren osan ajattelutyöstään pitkillä päivittäisillä kävelyretkillä". Tässä on pohdittavaa yliopistomaailmallekin.
"Me tarvitsisimme aikaa tuijotella seiniin, aikaa tarkkailla, aikaa hukkua kysymykseen, aikaa eksyä ongelmaan, aikaa kokeilla vikateitä, ja aikaa olla nielaisematta ensimmäistä vastausta ja jatkaa etsimistä. Tarvitsisimme aikaa olla ajattelematta ja aikaa antaa ajatusten nousta itsestään esiin. Mitkään luovan ajattelun työpajat ja koulutusviikonloput eivät tule meitä pelastamaan, sillä aivojen syviä prosesseja ei voi ohjata, kiirehtiä tai pakottaa. Ilman tällaista luovaa aikaa me vain mittaamme, tilastoimme, tulostamme ja nyhjäämme lähtökuopissa."
Kirjoittajan oma sovellus tutkimustulosten pohjalta on seuraava: "Kun koulusta seuraavan kerran tulee noottia siitä, että poikani vain tuijottelee seinään eikä pänttää, lähetän takaisin nootin jossa sanotaan, että seiniin tuijottelevaa lasta ei saa häiritä. Hän oppii parhaillaan omalla tavallaan."
Ajattelun sinfonia vaatii instrumentin nimeltä aika.
Psykologi-lehdessä 8/2007 oli haastateltu Pentti Ikosta. Mielestäni se, että hän noudatti kuvaamaansa analyytikkojen etiikkaa ottaa ainakin yksi vähävarainen asiakas huomattavasti pienemmällä maksulla, on esimerkillistä toimintaa jota haluan itse myös noudattaa jos joskus olen psykoterapeutti.
Lisäksi minua puhutteli erityisesti hänen tämä ajatuksensa: ”Nykyään on painetta olla nopea ja tehokas. Jos ajateltaisiin esimerkiksi, ettei sinfoniassa tai konsertossa saisi tarvita noin paljon instrumentteja ja teokset pitäisi voida soittaa puolta nopeammin, niin mitä musiikkia se sitten olisi?”. (s. 98-101) Tämä ajatus on ollut usein lohdullinen kiireen keskellä ja silloin, kun olen tarvinnut perusteluja sille että saan tehdä asiat omaan tahtiini, siten kuin sen parhaaksi näen ammattiin kasvamisen näkökulmasta.
Tässä aiheeseen liittyvä teksti seiniin tuijottelun jalosta taidosta:
http://www.hs.fi/kotimaa/Seiniin+tuijottelun+jalo+taito/a1305557925768
Teksti käsittelee tiivistetysti sanottuna sitä, miten aivojen syvät, tiedostamattomat prosessit vaativat aikaa ja miten juuri nämä aikaa vaativat prosessit voivat olla tärkeitä esimerkiksi luovuudelle.
"Syvällä aivojen uumenissa on käynnissä tiedostamaton prosessi, joka näkee mitä me emme näe. Se näkee kehityskulkuja, säännönmukaisuuksia ja yhteyksiä, jotka ovat liian laajoja, liian monimutkaisia ja liian ulottuvaisia tietoisen mielemme nähdä. Se on vastuussa siitä, kun olet pohtinut jotakin ongelmaa ja eräänä aamuna heräät ratkaisu kristallinkirkkaana mielessäsi, mutta et osaa selittää, miten se tapahtui. Tällä tasolla oppiminen ja oivaltaminen tapahtuvat ilman kieltä. Kaikki, mitä se vaatii, on aikaa, ja mahdollisuuden tulla esiin."
Olemme kuitenkin tottuneet siihen, että asiat pilkotaan analyyttisesti, uutterasti ja järjestelmällisesti osiin ja koko ajan on kiire: "Ketään ei tahdo saada kiinni kuin korkeintaan neuvottelujen välillä. - - Sähköposteihin vastataan keskiyöllä tai viideltä aamulla. Olen haastatellut lääkäriä siten, että sairaanhoitaja piti puhelinta lääkärin korvalla samalla kun hän leikkasi potilasta."
Tässä voi olla myös syy, miksi maailma ei enää tuota sellaisia suuria filosofeja kuten Immanuel Kant, "joka teki suuren osan ajattelutyöstään pitkillä päivittäisillä kävelyretkillä". Tässä on pohdittavaa yliopistomaailmallekin.
"Me tarvitsisimme aikaa tuijotella seiniin, aikaa tarkkailla, aikaa hukkua kysymykseen, aikaa eksyä ongelmaan, aikaa kokeilla vikateitä, ja aikaa olla nielaisematta ensimmäistä vastausta ja jatkaa etsimistä. Tarvitsisimme aikaa olla ajattelematta ja aikaa antaa ajatusten nousta itsestään esiin. Mitkään luovan ajattelun työpajat ja koulutusviikonloput eivät tule meitä pelastamaan, sillä aivojen syviä prosesseja ei voi ohjata, kiirehtiä tai pakottaa. Ilman tällaista luovaa aikaa me vain mittaamme, tilastoimme, tulostamme ja nyhjäämme lähtökuopissa."
Kirjoittajan oma sovellus tutkimustulosten pohjalta on seuraava: "Kun koulusta seuraavan kerran tulee noottia siitä, että poikani vain tuijottelee seinään eikä pänttää, lähetän takaisin nootin jossa sanotaan, että seiniin tuijottelevaa lasta ei saa häiritä. Hän oppii parhaillaan omalla tavallaan."
Ajattelun sinfonia vaatii instrumentin nimeltä aika.
Väliaikatiedote: Filosofian menetelmät 5/5, 8 op
FILOSOFIAN MENETELMÄT 5/5, 8 op ja lämpimät kiitokset tentaattoreille, tästä riittää poleemista virtaa koko päiväksi! YEAH!!!!! Filosofiaaaaaaaaaa ruleeeeezzzzzz!
Tulin niin iloiseksi kun sain tulokset, että tanssin pitkin huonetta ja soitin ilmakitaraa. Mm. tämän tahtiin:
Duck Sauce: Barbra Streisand, Mikael Granlund remix:
http://www.youtube.com/watch?v=rhZ8EWb7hX8&feature=related
(Mikael Granlundin ilmaveivi on innoittanut minua koko viime vuoden aikana lukemaan tentteihin, oikeastaan olisi pitänyt lisätä se ajatuksellisten innoittajien listaan.)
Parasta tässä on se, että tämä tenttikausi ei päättynyt vielä tähän, vaan tehokasta peliaikaa on jäljellä vielä monta kuukautta. Lisäksi filosofia tuo minulle kestävää iloa - jatkoin tenttialueesta tekemieni tiivistelmien lukemista, muokkausta ja lisäilyä tänne vielä sen jälkeen, kun tentti oli jo tehty. Asioista itsestään saatu ilo on pysyvää. Ihan parasta maailmassa.
Tulin niin iloiseksi kun sain tulokset, että tanssin pitkin huonetta ja soitin ilmakitaraa. Mm. tämän tahtiin:
Duck Sauce: Barbra Streisand, Mikael Granlund remix:
http://www.youtube.com/watch?v=rhZ8EWb7hX8&feature=related
(Mikael Granlundin ilmaveivi on innoittanut minua koko viime vuoden aikana lukemaan tentteihin, oikeastaan olisi pitänyt lisätä se ajatuksellisten innoittajien listaan.)
Parasta tässä on se, että tämä tenttikausi ei päättynyt vielä tähän, vaan tehokasta peliaikaa on jäljellä vielä monta kuukautta. Lisäksi filosofia tuo minulle kestävää iloa - jatkoin tenttialueesta tekemieni tiivistelmien lukemista, muokkausta ja lisäilyä tänne vielä sen jälkeen, kun tentti oli jo tehty. Asioista itsestään saatu ilo on pysyvää. Ihan parasta maailmassa.
maanantai 2. huhtikuuta 2012
Ajatuksellisia innoittajiani VIII - Hakkarainen & Lonka & Lipponen, Hawking, Himanka, Hurme, Husserl
Hakkarainen & Lonka & Lipponen
Tämä kolmikko kiteytyy sanoihin Tutkiva oppiminen. Olen tästä jo kirjoittanut sen verran, että paikallaan on todeta vain, että tämä kirja on jo seitsemän vuoden ajan ruokkinut ajatteluni kehitystä, sytyttänyt innostukseni sekä antanut minulle uskoa tavoitella unelmiani. Tämän kirjan ansiosta olen ensimmäisen kerran tutustunut Bahtinin moniäänisyyden käsitteeseen, systeemiteoriaan sekä saanut sanat kokemalleni ilmiölle - flowlle. Tunsin paljon iloa, kun löysin sanat ja kuvauksen kokemalleni ilmiölle. Tämän kirjan kirjoittajat toimivat myös itse erinomaisina esimerkkeinä tutkivasta oppimisesta. Missään ei ole niin paljon voimaa kuin hyvässä esimerkissä.
Stephen Hawking
Luin yläasteikäisenä Stephen Hawkingin kirjan ”Ajan lyhyt historia”. Pidin siitä todella paljon ja se käsitteli minua kiehtovia asioita. Kirjan lukemisesta on sen verran aikaa, etten siitä asioita enää juurikaan muista, joten en voi kirjan ajatuksia tähän referoida. Pidän myös Hawkingin rennosta asenteesta opiskeluun. Hän laiskotteli ensimmäiset kolme opiskeluvuottaan ja käytti myös alkoholia. En sano tätä siksi, että alkoholinkäyttöön pitäisi kannustaa. En koe myöskään laiskotelleeni opiskeluaikaa tähän mennessä. Minulle laiskuus tarkoittaa sitä, etten tee mitään. Sellaista tilannetta harvemmin on. Psykologiassa sitä paitsi kaikesta, mitä on kokenut, voi olla jotain hyötyä. Välillä vaan tuntuu siltä, että erityisesti psykologian alalla, jossa tunnutaan problematisoitavan kaikki mahdollinen, voitaisiin välillä löysätä pipoa ja ottaa rennosti.
Juha Himanka
Himankan kirja ”Se ei sittenkään pyöri – johdatus mannermaiseen filosofiaan” on yksi merkittävimpiä lukukokemuksiani. Olen kyseistä kirjaa jo paljon käsitellytkin. Lyhyesti totean, että tämän kirjan kautta löysin fenomenologian ja haluni tulla isona psykofenomenologiksi. Ajattelun ja tiedon ero avautui hyvin syvällisesti. Samalla avautui se, kuinka jotkut olemassaolomme perusjäsennykset eivät ole ollenkaan tieteen tulosten mukaisia mutta silti merkittäviä. Eräs näistä on se, että jäsennämme olemassaoloamme liikkumattoman Maan pohjalta. Tämä on jotenkin niin itsestään selvää, ettei sitä tule ajatelleeksi.
Himanka totesi Nuorten filosofiatapahtumassa merkitykselliseksi läsnäolon, poissaolon ja todellistumisen. Inhimilliset perusasiat kiteytyvät hyvin näihin kolmeen, esimerkkeinä syntymä, kuolema ja kommunikaatio. Jälkimmäinen tapahtuu erilaisilla elävyyden asteilla. Tämäkin on tärkeä Himankan kirjasta löytämäni ajatus. Tämä kirja on saanut minut näkemään maailman toisella tavalla, muuttanut ajatteluani laadullisesti ja vaikuttanut hyvin syvällisesti siihen, miten näen psykologian.
Lisäksi olen iloinen siitä, että Himankan kirja johti minut ajattelemaan merkin todellistumista ja päätymään sitä kautta siihen lopputulokseen, että ihminen on ensimmäinen merkki toiselle ihmiselle. Olen lukenut Himankan kirjan noin kolme kertaa, enkä ole vieläkään kyllästynyt. Toivottavasti kyseisestä kirjasta otetaan uusintapainos, sillä ensimmäinen on loppuunmyyty. Haluaisin kyseisen kirjan hyllyyni – ja arvelen että kirjalle olisi kysyntää muutenkin. Se on laadukas, selkeä johdatus fenomenologiaan ja tarjoaa uutta ajateltavaa joka lukukerralla.
Himanka on kirjoittanut tekstin ”Se ei edelleenkään pyöri” (Tieteessä tapahtuu 2/2004) johon linkki tässä:
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0504/himanka.pdf
Helena Hurme
Helena Hurme oli oppiaineemme väitöstilaisuudessa todella hauska ja eläväinen. En ole missään väitöstilaisuudessa nauranut niin paljon. Vaikka voinkin ottaa esikuvikseni ja samaistumiskohteikseni myös miehiä, on myös hyvä että on olemassa naisia, jotka ovat sekä professoreita että hauskoja – epätyypillinen yhdistelmä stereotypioihin nähden.
Edmund Husserl
Husserl on esikuvani todellisesta ajattelijasta ja ajattelun tinkimättömyydestä. Himankan kirjasta luin (hyvin vapaasti referoiden), että Husserl halusi nähdä asioiden ilmenemisen todellistumisen itse. Hän halusi tavoittaa ne ajatusprosessit, jotka menneiden aikojen ajattelijat olivat käyneet läpi. Hän istui alas ja alkoi ajatella. Husserlin tapa suhtautua filosofiaan ja ajatteluun sopii myös siihen omaan ajatukseeni, että asioita pitää aina ajatella itse, varsinkin tieteessä. Husserl innoittaa minua jatkamaan valitsemallani linjalla.
Tämä innoitti minua ajattelemaan merkin käsitteen fenomenologista reduktiota, jota yrittäessäni päädyin siihen ajatukseen, että ihminen oli ja on ensimmäinen merkki toiselle ihmiselle. Näin ollen Vygotskin ajatus siitä, että työvälineet olivat ensimmäisiä merkkejä, ei välttämättä olekaan oikea. Kenties tämä työväline-metafora kuvaakin enemmän sen ajan – ja myös tämän ajan – suhtautumista työntekoon ja työn tekemisen arvostusta, eikä merkin todellistumista niin kuin se todella ilmenee ihmiselle ensimmäistä kertaa. Pidän edelleen kiinni siitä ajatuksesta, että ihminen oli ja on ensimmäinen merkki toiselle ihmiselle. Muutan mielipidettäni, jos joku osoittaa minun olevan väärässä.
Huomasin, että fenomenologinen reduktio on hyvä tapa koetella psykologian alan perustavia käsityksiä, menetelmä kaivautua aivan perimmäisten asioiden syntyhetkeen. Olen tästä innoissani. Tunnen itseni koiranpennuksi, joka tahtoo kaivaa tiensä sen kaikkein mehevimmän, perimmäisen ydinluun äärelle. Vähät siitä, jos kaivaessa välillä väsyy tai naamaan tulee multaa. Ihmisen todellistumisen ydin pitää löytyä. Tai ainakin sitä pitää etsiä. Etsiminen tekee eläväksi.
Tämä kolmikko kiteytyy sanoihin Tutkiva oppiminen. Olen tästä jo kirjoittanut sen verran, että paikallaan on todeta vain, että tämä kirja on jo seitsemän vuoden ajan ruokkinut ajatteluni kehitystä, sytyttänyt innostukseni sekä antanut minulle uskoa tavoitella unelmiani. Tämän kirjan ansiosta olen ensimmäisen kerran tutustunut Bahtinin moniäänisyyden käsitteeseen, systeemiteoriaan sekä saanut sanat kokemalleni ilmiölle - flowlle. Tunsin paljon iloa, kun löysin sanat ja kuvauksen kokemalleni ilmiölle. Tämän kirjan kirjoittajat toimivat myös itse erinomaisina esimerkkeinä tutkivasta oppimisesta. Missään ei ole niin paljon voimaa kuin hyvässä esimerkissä.
Stephen Hawking
Luin yläasteikäisenä Stephen Hawkingin kirjan ”Ajan lyhyt historia”. Pidin siitä todella paljon ja se käsitteli minua kiehtovia asioita. Kirjan lukemisesta on sen verran aikaa, etten siitä asioita enää juurikaan muista, joten en voi kirjan ajatuksia tähän referoida. Pidän myös Hawkingin rennosta asenteesta opiskeluun. Hän laiskotteli ensimmäiset kolme opiskeluvuottaan ja käytti myös alkoholia. En sano tätä siksi, että alkoholinkäyttöön pitäisi kannustaa. En koe myöskään laiskotelleeni opiskeluaikaa tähän mennessä. Minulle laiskuus tarkoittaa sitä, etten tee mitään. Sellaista tilannetta harvemmin on. Psykologiassa sitä paitsi kaikesta, mitä on kokenut, voi olla jotain hyötyä. Välillä vaan tuntuu siltä, että erityisesti psykologian alalla, jossa tunnutaan problematisoitavan kaikki mahdollinen, voitaisiin välillä löysätä pipoa ja ottaa rennosti.
Juha Himanka
Himankan kirja ”Se ei sittenkään pyöri – johdatus mannermaiseen filosofiaan” on yksi merkittävimpiä lukukokemuksiani. Olen kyseistä kirjaa jo paljon käsitellytkin. Lyhyesti totean, että tämän kirjan kautta löysin fenomenologian ja haluni tulla isona psykofenomenologiksi. Ajattelun ja tiedon ero avautui hyvin syvällisesti. Samalla avautui se, kuinka jotkut olemassaolomme perusjäsennykset eivät ole ollenkaan tieteen tulosten mukaisia mutta silti merkittäviä. Eräs näistä on se, että jäsennämme olemassaoloamme liikkumattoman Maan pohjalta. Tämä on jotenkin niin itsestään selvää, ettei sitä tule ajatelleeksi.
Himanka totesi Nuorten filosofiatapahtumassa merkitykselliseksi läsnäolon, poissaolon ja todellistumisen. Inhimilliset perusasiat kiteytyvät hyvin näihin kolmeen, esimerkkeinä syntymä, kuolema ja kommunikaatio. Jälkimmäinen tapahtuu erilaisilla elävyyden asteilla. Tämäkin on tärkeä Himankan kirjasta löytämäni ajatus. Tämä kirja on saanut minut näkemään maailman toisella tavalla, muuttanut ajatteluani laadullisesti ja vaikuttanut hyvin syvällisesti siihen, miten näen psykologian.
Lisäksi olen iloinen siitä, että Himankan kirja johti minut ajattelemaan merkin todellistumista ja päätymään sitä kautta siihen lopputulokseen, että ihminen on ensimmäinen merkki toiselle ihmiselle. Olen lukenut Himankan kirjan noin kolme kertaa, enkä ole vieläkään kyllästynyt. Toivottavasti kyseisestä kirjasta otetaan uusintapainos, sillä ensimmäinen on loppuunmyyty. Haluaisin kyseisen kirjan hyllyyni – ja arvelen että kirjalle olisi kysyntää muutenkin. Se on laadukas, selkeä johdatus fenomenologiaan ja tarjoaa uutta ajateltavaa joka lukukerralla.
Himanka on kirjoittanut tekstin ”Se ei edelleenkään pyöri” (Tieteessä tapahtuu 2/2004) johon linkki tässä:
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0504/himanka.pdf
Helena Hurme
Helena Hurme oli oppiaineemme väitöstilaisuudessa todella hauska ja eläväinen. En ole missään väitöstilaisuudessa nauranut niin paljon. Vaikka voinkin ottaa esikuvikseni ja samaistumiskohteikseni myös miehiä, on myös hyvä että on olemassa naisia, jotka ovat sekä professoreita että hauskoja – epätyypillinen yhdistelmä stereotypioihin nähden.
Edmund Husserl
Husserl on esikuvani todellisesta ajattelijasta ja ajattelun tinkimättömyydestä. Himankan kirjasta luin (hyvin vapaasti referoiden), että Husserl halusi nähdä asioiden ilmenemisen todellistumisen itse. Hän halusi tavoittaa ne ajatusprosessit, jotka menneiden aikojen ajattelijat olivat käyneet läpi. Hän istui alas ja alkoi ajatella. Husserlin tapa suhtautua filosofiaan ja ajatteluun sopii myös siihen omaan ajatukseeni, että asioita pitää aina ajatella itse, varsinkin tieteessä. Husserl innoittaa minua jatkamaan valitsemallani linjalla.
Tämä innoitti minua ajattelemaan merkin käsitteen fenomenologista reduktiota, jota yrittäessäni päädyin siihen ajatukseen, että ihminen oli ja on ensimmäinen merkki toiselle ihmiselle. Näin ollen Vygotskin ajatus siitä, että työvälineet olivat ensimmäisiä merkkejä, ei välttämättä olekaan oikea. Kenties tämä työväline-metafora kuvaakin enemmän sen ajan – ja myös tämän ajan – suhtautumista työntekoon ja työn tekemisen arvostusta, eikä merkin todellistumista niin kuin se todella ilmenee ihmiselle ensimmäistä kertaa. Pidän edelleen kiinni siitä ajatuksesta, että ihminen oli ja on ensimmäinen merkki toiselle ihmiselle. Muutan mielipidettäni, jos joku osoittaa minun olevan väärässä.
Huomasin, että fenomenologinen reduktio on hyvä tapa koetella psykologian alan perustavia käsityksiä, menetelmä kaivautua aivan perimmäisten asioiden syntyhetkeen. Olen tästä innoissani. Tunnen itseni koiranpennuksi, joka tahtoo kaivaa tiensä sen kaikkein mehevimmän, perimmäisen ydinluun äärelle. Vähät siitä, jos kaivaessa välillä väsyy tai naamaan tulee multaa. Ihmisen todellistumisen ydin pitää löytyä. Tai ainakin sitä pitää etsiä. Etsiminen tekee eläväksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)