Kirjassa puhutaan myös tyhjyydestä ja kuolemasta sekä Jumalan kohtaamisesta näissä, mystikoiden kirjoituksissa. ”…ihminen on kuolemaansa kohti käyvä olento, joka ikään kuin harjoittelee ja koskettelee kuolemaansa eroottisessa suhteessa toiseen. Aidossa eroottisessa suhteessa ihminen heittäytyy tyhjyyteen - - hän saattaa löytää hetkellisesti itsensä toisessa. - - Rakkaus perustuu uskoon, luottamukseen, että toinen antaa minun olla.” (s. 92)
”Levinas antaa hyvän vihjeen siihen, miten syvällinen luottamus elämään syntyy. Hänen mukaansa hyväily on sellainen suhde toiseen, jossa toista ei oteta osaksi itseä, jossa ei tartuta toiseen. Hyväily antaa siis kokemuksellisen hyvän, tunteen hyvyyden läsnäolosta elämässä. Hyvyys on olemassa ennen minää. Luottamus elämään voi syntyä vain hyvyyden varassa. Hyväily on kosketuksella vastuun ottamista, toisen kantamista. Jumalaan ja tyhjyyteen luottamisen perusta on hyväilyssä. Jos emme ota enää kantaaksemme lasta, toisen olemista, elämän painoa toisessa, ei meille synny kokemuksellista perustaa luottamuksesta. Toki emme voi ottaa toiselta pois vastuuta hänen omasta elämästään. Hyväilyllä siirrämme hyvyyttä energiaksi toisen kykyyn elää omaa elämäänsä aidosti. Toista ei voi määräillä eikä ohjailla, vaan toiselle voidaan tuella luoda uskallusta ja tilaa omalla tavallaan. Rakkautta ei ole niinkään se, että koen ”rakastavani” toista tai kun saan ”vastarakkautta”. Rakkaus ei ole rakentamaamme vuorovaikutusta. - - Hyvyys ei ole minän ominaisuus, vaan se on Jumalaa, joka kannattelee ja ylläpitää elämää rakkauden varassa.” (s. 94-95)
”Levinasin ajattelussa ”Toisen kasvot” merkitsevät ääretöntä, Jumalaa. Suhde äärettömään ei ole tietoa, vaan haluamista (halua, jota ei voi koskaan tyydyttää). Siksi Jumalaa ei voi määrittää ja nimetä.” (s. 97)
”Kulttuurissamme olemme ottamassa kaikkea inhimillistä elämää ja siihen liittyen toisia ihmisiä hallintaan terapiatieteitten, psykologian ja muiden ihmistieteitten kautta. Kuvittelemme, että elämän ongelmat ratkaistaan hallitsemalla tilanteita: ohjaamalla, muuttamalla, käskemällä ja syyttelemällä toisia. Sisältä tulevaa uhkaakin yritetään hallita käskemällä muita. Avuksi otetaan oma kokemus ja ulkoinen tieto, joilla käydään taisteluun ongelmia vastaan. Ratkaisu on aina joukko hallintayrityksiä. Aito toisen kohtaaminen on harvoin esillä terapiassakaan. Aki Mauri Huhtinen on hyvin kuvannut tätä kirjassaan ”Sielun parantamisesta sielun hoitamiseen”. Terapiaprosessin pitäisi tapahtua kahden ihmisen kohtaamisessa syntyvänä uuden luomisena, jossa molemmat panevat itsensä likoon. Yritykset muuttaa ihmistä ulkoapäin tai ylhäältä käsin ohjaamalla ovat tuomittuja epäonnistumaan.” (s. 101)
”Ihmisen minä ei havainnoillaan tee todellisuutta, vaan on olemisen valo eli vain tiedostaja, kuuntelija ja näkyvyyden mahdollistaja. Kaikki, minkä ihminen voi havaita tai tiedostaa, on jotain, joka ilmenee logoksen, sanan kautta. Aidot ”havainnot” eivät ole aktiivista todellisuuden määrittämistä, vaan herkkää kuuntelemista ja vastaanottamista. - - Ympäröivä todellisuus on ääretön. tuo äärettömyys voi pienessä sameassa peilissämme herättää monenlaisia elämyksiä, loputtomuudessaan myös kauhua ja ahdistusta. Levinasin mukaan tapa, jolla äärettömyys manifestoituu minässä on niin sanottu ”inspiraatio”, joka on eräänlainen kuva henkisyydestä. Elämä on henkisyyttä, elämän hengittämistä. Ihminen voi parhaimmillaan havaita sen, olla todistaja, olla todistuksena siitä, mikä on tullut ilmi. Tässä kokemuksessa syntyy tunne olemisesta: ”Tässä olen!” Äärettömyyden ulkopuolisuudesta tulee ihmisen sisäinen tunne.” (130)
”Hedelmällisin tapa suhtautua ympärillä olevaan on avoin ihmettely. Siksi on hyvä nimetä pyhiä tekstejä Levinasin tavoin salattujen asioiden kokemisen kirjaamiseksi, muistiinmerkinnöiksi. Ihmettelyyn ohjaa myös ilmaisut pysähtymisestä elämän mysteerin eteen. Mysteeri on jotain, jota ei voi ymmärtää. Elämä on aina ihme.” (133)
”Armoa on se, että voidaan aloittaa joka päivä uudelta perustalta. Tämä edellyttää armon vastaanottamista. Sitä voi kuvata niin, että ihminen aamulla herätessään voi avoimesti nauttia elämän ilosta, auringosta, kukista, olemisesta ympärillä olevien ihmisten kanssa. Kyse on elämästä tässä ja nyt, nykyhetkessä läsnä olemisesta.” (s. 137-138)
”Huoli on se tapa, jolla ja jossa ihminen tarttuu omaan välttämättömään paikkaansa maailmassa. Huoleen on käytettävä aikaa ja siksi on otettava aika huomioon. Maailman oliot kohdataan ajassa. Vain ajan horisontissa voidaan olevaisen merkitys tajuta, vain ajan horisontissa paljastuu jokapäiväisen elämän merkitys. Ajan horisontissa myös kuoleman tietoisuus aktivoituu.” (s. 145)
”Ihmisen oleminen täällä on epätäydellistä niin kauan kuin se ei ole kohdannut loppuaan. Ihmisen oleminen on olemista kuolemaa kohti. Läheisen kuolema puhuttelee, koska ”täällä oleminen” siinä lakkaa. Jälkeenjääneet voivat edelleen olla vainajan kanssa. Kuolleet voivat olla meille läheisempiä kuin elävät. Kuolleen muistaminen on yksi olemisemme muoto: kunnioittavaa poistuneesta huolehtimista. Emme kuitenkaan voi kokea toisen kuolemaa. Kuollut muistuttaa meitä omasta kuolemasta. Jokaisen yksilön oma oleminen kohti kuolemaa on hänelle ratkaisevaa. Olemisestaan ”kohti kuolemaa” aito ihminen ei voi vieraantua. Toisen puolesta kuoleminenkaan ei ota toisen ihmisen kuolemaa pois. Ihminen täälläolona on aina epävalmis, kypsymätön: epätäydellistä, täyttymätöntä olemista. Heti, kun ihminen syntyy hän on riittävän vanha kuolemaan. Kuolemaa itseään ei kuitenkaan voi elää.” (s. 145-146)
”Kohti kuolemaa oleminen merkitsee kattavaa tietoisuutta omasta rajallisuudesta. Ilman rajallisuutta ja kaiken keskeneräisyyttä ei ole totuutta. Vain synnillinen ja syyllinen voi rakastaa aidosti ja tuntea viattomuutta. Omatunto kutsuu jokaista olemaan oma itsensä. - -Heideggerin mukaan sielu ei ole kotona eikä edes löydä kotia täällä maanpäällä. Sen olemus on vaeltamisessa, kotia kohti kulkemisessa.” (s. 146)
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
Ajatuksellisista innoittajistani XVI - Olavi Moilanen 1
Olavi Moilanen
Olavi Moilasen kirja Runoileva Jumala on puhutteleva. Hänen kirjansa ”on syntynyt kymmenien vuosien ihmettelyn ja pohdinnan tuloksena”. Moilanen sanoo tunnistaneensa, että ”ihminen on jotain muuta kuin mitä näemme. Havaitsin, että meissä on jokin tuntematon salattu syvyys”. (s. 5) Ehkä tämä sopii yhteen sen Tapio Malisen Wittgenstein-sitaatin kanssa, että ”On todella jotain, jota ei voi ilmaista. Se ilmenee, se on mystistä”. Moilasen kirjassa esiintyy lukuisia ajattelijoita, kuten Martti Siirala, Emmanuel Levinas, Martti Luther, Paavo Ruotsalainen, Sigmund Freud, Karl Marx, Emile Durkheim…
Moilasen kirjan keskeinen väite on, että kirkon ongelma on vääristynyt kuva Jumalasta. ”Jumalan tunteminen ja itsetuntemus ovat sama asia. Jumala ei ole olento vaan tietoisuus, joka suojelee meissä rakkauden henkeä.” (s. 6)
Moilanen käsittelee kirjassaan Heideggeria ja hänen tapaansa jäsentää olemista ja ihmisen suhdetta olemiseen. Moilanen kuvaa Jumalaa tietoisuuden valona, josta on kuitenkin tehty olento ja pohtii syitä tähän. Moilanen käsittelee mm. Jungin, Anthony de Mellon ja Eckhart Tollen ajatuksia ja toteaa seuraavasti.
”Mystikkojen ja Heideggerin opetuksen jälkeen Jumalaa ei voi määritellä havainnon kohteeksi, esineeksi tai olioksi tai edes tapahtumaksi. Kyse on jostain, jonka varassa kaikki on: ”Hänessä me lepäämme, liikumme ja olemme”. - - Heideggerin mukaan Jumala voidaan ymmärtää olemisen perustaksi tai varsinaiseksi olemiseksi, Olemiseksi suurella O:lla.” (s. 23)
Moilanen ottaa myös kriittisesti kantaa siihen, miten ”miten systemaattista niin sanottujen kanonisten tekstien valinnassa naisten torjunta oli” ja miten ylipäätään ”eri tavoin ajattelevat tuomittiin harhaoppisiksi ja erotettiin seurakuntien yhteydestä”. (s. 28)
Otan muutamia otteita kirjasta. Teen joskus myöhemmin paremman referaatin kirjasta.
”Kertomukset maailman ja todellisuuden synnystä ovat ihmisen mielessä syntyneitä kertomuksia. Jumalakuvat ovat ihmisen luomuksia. Jumalallinen luova sana, logos tulee olevaksi, koettavaksi ihmisessä. Ihminen ei kuitenkaan itse tee, luo sanoja vaan ne luo meissä vaikuttava luova ”logos”. Maailma tulee näkyväksi sanan kautta. Ihmisen kokema ja näkemä maailma luodaan koko ajan ihmisen tajunnassa.” (s. 35)
”Tutkiminen ja etsiminen riittää. Ei tarvitse edes yrittää ymmärtää asioita. Kaikkien asioiden syvyyden tieto annetaan, tulee lahjana ihmettelijälle, hiljaisuudessa mietiskelijälle. Gnostilainen perinne on hyvin tarkkaa ja oivaltavaa terapeuttista tietoa. - - terapeuttisen tiedon ja gnostilaisen perinteen välillä on kuitenkin ero. Mielen tuottamat kuvat ovat terapeuttien mukaan mielentilan kuvauksia, joita usein vähätellään ja sanotaan harhoiksi. Gnostilaisen perinteen mukaan ne ovat totuus.” (s. 38-39)
”Olennaista on elää ruumiina, tunnustaa ja tunnistaa oma ruumiillinen olemuksensa. Täytyy tunnustaa myös se, että juuri ruumiina ihminen kulkee kohti kuolemaansa ruumiin voimien vähetessä. Aidosti ruumiilliseksi tuleminen on ehto sille, että maailma menettää liiallisen arvonsa. Silloin emme takerru omaisuuteen ja kunniaan, vaan pystymme kulkemaan omaa tietämme.” (s. 41)
”Taivasten valtakunta on sitä, että uskaltaa häpeilemättä paljastaa tekonsa, tavoitteensa ja sisimmät tunteensa. Kun niissä ei ole mitään hävettävää, rakkauden mukainen oleminen on mahdollista.” (s. 42)
”Jeesuksen ylösnousemuksen symbolinen tulkinta näyttääkin olleen varsinkin gnostilaisilla aika yleinen. Ylösnousemus on ymmärretty muiden muassa Jeesuksen valaistumiskokemukseksi. - - Oma valaistumiskokemus on jokaisen oma ”ylösnousemus”. Se koetaan omassa ruumiissa. Tuo kokemus on ehkä juuri selkeän tietoisuuden herääminen.” (s. 53)
Moilanen pohtii myös sitä, mistä seksuaalikielteisyys on tullut. ”Perinteessämme on lähes aina herättänyt ihmetystä se, miksi Jeesuksen lihallisuus ja ruumiillisuus seksuaalisine piirteineen on haluttu kieltää. - - Olisiko kirkolle ongelma, jos Jeesus olisi ollut seksuaalisessa suhteessa? Miten se olisi vienyt hänen pyhyytensä?- - Ihmisen mieli on ruumiillinen ja seksuaalinen.” (s. 58-59)
”Olemme ehkä kaiken alussa alkaneet kutsua Jumalaksi sitä, mikä meitä tavatussa/kohdatussa puhuttelee syvemmin. Ihminen ei voi luoda odottamisella kohtaamista, vaan kokemus syntyy siitä, että elämä syvyydessään puhuttelee meitä. Kyse on asioista, jotka saattavat meidät liikuttumisen tilaan.” (s. 79)
”Olennaista on juuri hämmästelevä, ihmettelevä asenne, jossa koko elämä muuttuu pyhäksi, salaisuudeksi, jossa riittää jatkuvasti ihmeteltävää.” (s. 79)
”Tieteessä totuuden käsitteeksi on tullut jokin pysäytetty, staattinen kuvaus tilasta, joka otetaan erilleen havaitsijasta. - - Tosiasiassa subjektin ja objektin samuus synnyttää kaiken. Perinteisessä havaintoteoriassa ajatellaan, että Ihminen tekee sisälleen, mieleensä käsitteiden ”laatikoita”, joita hän vertaa ulkopuolellaan oleviin esineisiin. Varsinkin kouluissa asiat opetetaan tällä tavalla. Asioille annetaan nimilaput, joiden avulla ne sijoitetaan laatikoihin. Osaamme näin sijoittaa esimerkiksi ruusut kukkien laatikkoon. Tällainen tietäminen kyllä auttaa ymmärtämään toisten puhetta, mutta estää aidon havainnon. Asioille annettujen nimilappujen avulla tiedämme, mistä on puhe. Samalla havaintokenttämme kuitenkin supistuu.” (s. 87)
”Ihmisen olemukseen kuuluu, että hän pyrkii avautumaan, tulemaan yhä enemmän ja enemmän esille omasta sulkeutuneisuudestaan. Tämän avautumisen mahdollistaa rakkaus. Rakkaudellinen ilmapiiri synnyttää lapsuudessa kyvyn uskaltautua olemaan luottamuksellisessa tilassa toisten kanssa. Yksi tapa kuvata syvyyden (Jumalan) läsnäoloa voisi olla tuo rakkaudellisen hengen läsnäolo. Se on se avaava ilmapiiri, tunnelma, jossa elämä voi kasvaa, jossa usko = luottamus elämään voi syntyä ja olla olemassa. Tähän liittyy myös totuudellisuus ja avoimuus. Totuus on avautumista, avointa läsnäoloa, erilaisten tunteiden rehellistä ja aitoa tunnistamista. Silloin oleminen paljastuu, jotain tulee esille elämän salaisuudesta. Elämä on suuri mysteerio. Jumalakokemukseksi voitaneen jossain mielessä kutsua myös tuota elämän salaisuuden määrittelemätöntä perustaa, jonka varassa olemme.” (s. 88-89)
”Toinen tapa kuvata syvyyttä on puhua olemisen kauneudesta. Kauneuden aistimus pysäyttää, lumoaa ihmisen. Tuo lumon hetki on aidon läsnäolon hetki. Katsojan ja kohteen ero häviää. Jumalan läsnäolo voisi siis olla myös kauneuden aistimusta, kauneuden läsnäoloa. Tuo tila tekee ihmisen tietoiseksi luomakunnan lumosta. Kauneus voisi olla tilaa, missä itse kukin asia ilmenee säteilevimmässä, loistavimmassa muodossaan. - - Kaunista on se, mikä on olemisen totuutta. Sitä, missä oleva paljastuu kirkkaimmillaan.” (89)
Olavi Moilasen kirja Runoileva Jumala on puhutteleva. Hänen kirjansa ”on syntynyt kymmenien vuosien ihmettelyn ja pohdinnan tuloksena”. Moilanen sanoo tunnistaneensa, että ”ihminen on jotain muuta kuin mitä näemme. Havaitsin, että meissä on jokin tuntematon salattu syvyys”. (s. 5) Ehkä tämä sopii yhteen sen Tapio Malisen Wittgenstein-sitaatin kanssa, että ”On todella jotain, jota ei voi ilmaista. Se ilmenee, se on mystistä”. Moilasen kirjassa esiintyy lukuisia ajattelijoita, kuten Martti Siirala, Emmanuel Levinas, Martti Luther, Paavo Ruotsalainen, Sigmund Freud, Karl Marx, Emile Durkheim…
Moilasen kirjan keskeinen väite on, että kirkon ongelma on vääristynyt kuva Jumalasta. ”Jumalan tunteminen ja itsetuntemus ovat sama asia. Jumala ei ole olento vaan tietoisuus, joka suojelee meissä rakkauden henkeä.” (s. 6)
Moilanen käsittelee kirjassaan Heideggeria ja hänen tapaansa jäsentää olemista ja ihmisen suhdetta olemiseen. Moilanen kuvaa Jumalaa tietoisuuden valona, josta on kuitenkin tehty olento ja pohtii syitä tähän. Moilanen käsittelee mm. Jungin, Anthony de Mellon ja Eckhart Tollen ajatuksia ja toteaa seuraavasti.
”Mystikkojen ja Heideggerin opetuksen jälkeen Jumalaa ei voi määritellä havainnon kohteeksi, esineeksi tai olioksi tai edes tapahtumaksi. Kyse on jostain, jonka varassa kaikki on: ”Hänessä me lepäämme, liikumme ja olemme”. - - Heideggerin mukaan Jumala voidaan ymmärtää olemisen perustaksi tai varsinaiseksi olemiseksi, Olemiseksi suurella O:lla.” (s. 23)
Moilanen ottaa myös kriittisesti kantaa siihen, miten ”miten systemaattista niin sanottujen kanonisten tekstien valinnassa naisten torjunta oli” ja miten ylipäätään ”eri tavoin ajattelevat tuomittiin harhaoppisiksi ja erotettiin seurakuntien yhteydestä”. (s. 28)
Otan muutamia otteita kirjasta. Teen joskus myöhemmin paremman referaatin kirjasta.
”Kertomukset maailman ja todellisuuden synnystä ovat ihmisen mielessä syntyneitä kertomuksia. Jumalakuvat ovat ihmisen luomuksia. Jumalallinen luova sana, logos tulee olevaksi, koettavaksi ihmisessä. Ihminen ei kuitenkaan itse tee, luo sanoja vaan ne luo meissä vaikuttava luova ”logos”. Maailma tulee näkyväksi sanan kautta. Ihmisen kokema ja näkemä maailma luodaan koko ajan ihmisen tajunnassa.” (s. 35)
”Tutkiminen ja etsiminen riittää. Ei tarvitse edes yrittää ymmärtää asioita. Kaikkien asioiden syvyyden tieto annetaan, tulee lahjana ihmettelijälle, hiljaisuudessa mietiskelijälle. Gnostilainen perinne on hyvin tarkkaa ja oivaltavaa terapeuttista tietoa. - - terapeuttisen tiedon ja gnostilaisen perinteen välillä on kuitenkin ero. Mielen tuottamat kuvat ovat terapeuttien mukaan mielentilan kuvauksia, joita usein vähätellään ja sanotaan harhoiksi. Gnostilaisen perinteen mukaan ne ovat totuus.” (s. 38-39)
”Olennaista on elää ruumiina, tunnustaa ja tunnistaa oma ruumiillinen olemuksensa. Täytyy tunnustaa myös se, että juuri ruumiina ihminen kulkee kohti kuolemaansa ruumiin voimien vähetessä. Aidosti ruumiilliseksi tuleminen on ehto sille, että maailma menettää liiallisen arvonsa. Silloin emme takerru omaisuuteen ja kunniaan, vaan pystymme kulkemaan omaa tietämme.” (s. 41)
”Taivasten valtakunta on sitä, että uskaltaa häpeilemättä paljastaa tekonsa, tavoitteensa ja sisimmät tunteensa. Kun niissä ei ole mitään hävettävää, rakkauden mukainen oleminen on mahdollista.” (s. 42)
”Jeesuksen ylösnousemuksen symbolinen tulkinta näyttääkin olleen varsinkin gnostilaisilla aika yleinen. Ylösnousemus on ymmärretty muiden muassa Jeesuksen valaistumiskokemukseksi. - - Oma valaistumiskokemus on jokaisen oma ”ylösnousemus”. Se koetaan omassa ruumiissa. Tuo kokemus on ehkä juuri selkeän tietoisuuden herääminen.” (s. 53)
Moilanen pohtii myös sitä, mistä seksuaalikielteisyys on tullut. ”Perinteessämme on lähes aina herättänyt ihmetystä se, miksi Jeesuksen lihallisuus ja ruumiillisuus seksuaalisine piirteineen on haluttu kieltää. - - Olisiko kirkolle ongelma, jos Jeesus olisi ollut seksuaalisessa suhteessa? Miten se olisi vienyt hänen pyhyytensä?- - Ihmisen mieli on ruumiillinen ja seksuaalinen.” (s. 58-59)
”Olemme ehkä kaiken alussa alkaneet kutsua Jumalaksi sitä, mikä meitä tavatussa/kohdatussa puhuttelee syvemmin. Ihminen ei voi luoda odottamisella kohtaamista, vaan kokemus syntyy siitä, että elämä syvyydessään puhuttelee meitä. Kyse on asioista, jotka saattavat meidät liikuttumisen tilaan.” (s. 79)
”Olennaista on juuri hämmästelevä, ihmettelevä asenne, jossa koko elämä muuttuu pyhäksi, salaisuudeksi, jossa riittää jatkuvasti ihmeteltävää.” (s. 79)
”Tieteessä totuuden käsitteeksi on tullut jokin pysäytetty, staattinen kuvaus tilasta, joka otetaan erilleen havaitsijasta. - - Tosiasiassa subjektin ja objektin samuus synnyttää kaiken. Perinteisessä havaintoteoriassa ajatellaan, että Ihminen tekee sisälleen, mieleensä käsitteiden ”laatikoita”, joita hän vertaa ulkopuolellaan oleviin esineisiin. Varsinkin kouluissa asiat opetetaan tällä tavalla. Asioille annetaan nimilaput, joiden avulla ne sijoitetaan laatikoihin. Osaamme näin sijoittaa esimerkiksi ruusut kukkien laatikkoon. Tällainen tietäminen kyllä auttaa ymmärtämään toisten puhetta, mutta estää aidon havainnon. Asioille annettujen nimilappujen avulla tiedämme, mistä on puhe. Samalla havaintokenttämme kuitenkin supistuu.” (s. 87)
”Ihmisen olemukseen kuuluu, että hän pyrkii avautumaan, tulemaan yhä enemmän ja enemmän esille omasta sulkeutuneisuudestaan. Tämän avautumisen mahdollistaa rakkaus. Rakkaudellinen ilmapiiri synnyttää lapsuudessa kyvyn uskaltautua olemaan luottamuksellisessa tilassa toisten kanssa. Yksi tapa kuvata syvyyden (Jumalan) läsnäoloa voisi olla tuo rakkaudellisen hengen läsnäolo. Se on se avaava ilmapiiri, tunnelma, jossa elämä voi kasvaa, jossa usko = luottamus elämään voi syntyä ja olla olemassa. Tähän liittyy myös totuudellisuus ja avoimuus. Totuus on avautumista, avointa läsnäoloa, erilaisten tunteiden rehellistä ja aitoa tunnistamista. Silloin oleminen paljastuu, jotain tulee esille elämän salaisuudesta. Elämä on suuri mysteerio. Jumalakokemukseksi voitaneen jossain mielessä kutsua myös tuota elämän salaisuuden määrittelemätöntä perustaa, jonka varassa olemme.” (s. 88-89)
”Toinen tapa kuvata syvyyttä on puhua olemisen kauneudesta. Kauneuden aistimus pysäyttää, lumoaa ihmisen. Tuo lumon hetki on aidon läsnäolon hetki. Katsojan ja kohteen ero häviää. Jumalan läsnäolo voisi siis olla myös kauneuden aistimusta, kauneuden läsnäoloa. Tuo tila tekee ihmisen tietoiseksi luomakunnan lumosta. Kauneus voisi olla tilaa, missä itse kukin asia ilmenee säteilevimmässä, loistavimmassa muodossaan. - - Kaunista on se, mikä on olemisen totuutta. Sitä, missä oleva paljastuu kirkkaimmillaan.” (89)
Ajatuksellisista innoittajistani XV - John Stuart Mill
John Stuart Mill
John Stuart Mill oli omana aikanaan edistyksellinen, hän mm. pyrki edistämään naisten oikeuksia. Lisäksi pidin Millin kirjasta Utilitarismi. Kävin sisäistä dialogia kyseistä kirjaa lukiessani. Mill kritisoi juuri sellaisia käsityksiä utilitarismista, joita minullakin oli ollut. Se oli hyvin hauskaa. Mill vaikutti taitavalta kirjoittajalta ja ajattelijalta ja pidin hänen kriittisestä asennoitumisestaan.
John Stuart Mill oli omana aikanaan edistyksellinen, hän mm. pyrki edistämään naisten oikeuksia. Lisäksi pidin Millin kirjasta Utilitarismi. Kävin sisäistä dialogia kyseistä kirjaa lukiessani. Mill kritisoi juuri sellaisia käsityksiä utilitarismista, joita minullakin oli ollut. Se oli hyvin hauskaa. Mill vaikutti taitavalta kirjoittajalta ja ajattelijalta ja pidin hänen kriittisestä asennoitumisestaan.
Omista kirjoituksistani
Omissa teksteissäni käytän kolmea eri aikatasoa: mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Se, mitä aikatasoa käytän, ei ole välttämättä suoraan pääteltävissä teksteistäni. Lisäksi joskus kuvaan omia kokemuksiani, joskus taas mielessäni on joku toinen ihminen jonka kokemusta yritän ymmärtää tai tuoda esille, esimerkiksi jonkun psykologiatieteessä ilmenevän ongelman esiin tuomiseksi. Lisäksi joskus kirjoitan vain siitä asiasta josta kirjoitan, joskus taas sanon jotakin rivien välissä. Minulle on luontevaa käyttää kirjoittaessa näitä kaikkia tasoja ja tapoja. Tämä on eräs muoto käsitteisiin takertumattomuudesta ja yleisesti ottaen mielen moniulotteisuudesta eri aikatasoilla, joka ei liity vain omaan mieleeni.
Otan muutaman esimerkin potentiaalisesti problemaattisista kirjoituksista. Kirjoitin joskus kuvauksen, jossa kerroin katsoneeni kaverini kanssa Twiligh-elokuvan. Totesin, että päähenkilöllä ei varmaan ole helppoa kun rakastaa sekä ihmissutta että vampyyriä samaan aikaan. Ensinnäkin se oli tarkoitettu yleiseksi kuvaukseksi siitä, miten oman elämänkokemuksen pohjalta myytit voivat avautua aivan uudella tavalla. Se kirjoitus ei koskenut vain omia elämänkokemuksiani.
Toisekseen yritin siinä osoittaa rivien välissä, että en ole mistään aiemmassa elämähistoriassani tapahtuneesta vihainen kenellekään, vaan käytän kaikkea elämässäni tapahtunutta esimerkiksi psykologian ajattelemiseen ja psykologin työssäni tarvitsemien työvälineiden kehittämiseen. Tässä mielessä siis sijoitin itseni tulevaisuuden aikatasolle, sellaiseen mahdollisuuden maailmaan, jossa tarvitsen jotakin elämäni kokemusta ja sen pohjalta kehittämiäni välineitä jossakin aivan uudessa ympäristössä tai kontekstissa johon ei sisälly ketään tähän mennessä tapaamistani ihmisistä.
Olen kyllä kokenut vihaa ja kostonhalua sellaisissa tilanteissa, jossa olen kokenut, että minua on kohdeltu epäreilusti silloin kun en ole sitä ansainnut, tavalla joka rikkoo joitakin ihmisyyden perussääntöjä vastaan. Tämä ansaitsemattomuuden tunne tulee silloin, kun olen yrittänyt kohdella toista ihmistä reilusti siitä huolimatta että olen kokenut jonkin hänen toimintatapansa minua kohtaan epäreiluna.
Tähän on kuulunut mm. se, että olen antanut ihmiselle itselleen suoraan palautetta hänen toiminnastaan vaikka olen ollut tietoinen siitä, että siitä saattaa seurata minulle ongelmia. Tähän kuuluu myös se, että olen kokemastani epäreiluudesta huolimatta yrittänyt ymmärtää toista ihmistä etsimällä omasta dynamiikastani vastaavia piirteitä kuin toisella on, ja kun olen yrittänyt kaikesta huolimatta olla hylkäämättä ihmistä sekä tästä johtuen osoittaa ystävällisyyttä ja hän on vastannut tähän tulkitsemalla ystävällisyyteni joko välineelliseksi tai riippuvuudeksi.
Tällaisia tilanteita ei ole sattunut kovin usein elämäni aikana ja olen kykenevä käsittelemään tunteitani. Olen useamman kerran elämässäni tehnyt täysin tietoisesti sellaisen päätöksen, että jos tulen kohdelluksi perustavalla tavalla väärin, en kosta. Syitä tähän on useita. Ensinnäkin minusta ei ole järkevää omalla toiminnallani lisätä maailmaan sellaista, jota haluan vähentää.
Toisekseen, tiedän itsekin tehneeni virheitä ja ainakin yhdessä asiassa sellaisen väärän valinnan, että ymmärtäisin jos ko. ihminen olisi halunnut minulle kostaa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Anteeksianto palveli kehitystäni paljon paremmin, vaikka en olisikaan voinut sitä edellyttää saati vaatia. Jos ihmiset aina kostaisivat minulle kun teen virheitä sen sijaan, että antaisivat kehittymisen mahdollisuuksia, se olisi varsin ikävää. Ihan yleisesti ottaen elämästä tulisi mahdotonta, jos ihmisten tulisi joutua jatkuvasti pelkäämään sitä, että jos he tekevät pienenkin virheen, siitä on laajamittaisia ikäviä seurauksia.
Kolmannekseen, katson että kostoon käytetty aika olisi elämäni heittämistä hukkaan sekä elämäni päätösvallan luovuttamista jollekin toiselle. Silloin toisella ihmisellä olisi valtaa minuun sillä tavalla, että sen sijaan että keskittyisin omaan elämääni, omiin kiinnostuksen kohteisiini ja minulle läheisiin ihmisiin, käyttäisinkin ajatuksiani negatiivisiin tunteisiin ja toimintaan. Sellaista valtaa en kenellekään anna. Näissä blogeissa olen kirjoittanut itseäni kiinnostavista asioista ja ilmiöistä ja omasta elämästäni, yhtenä tavoitteena kertoa että keskityn omaan elämääni ja siihen mikä minua kiinnostaa ja innostaa.
Tästä ei kuitenkaan seuraa se, etten puuttuisi asioihin jos pidän mahdollisena, että jotakin toista ihmistä kohdellaan väärin ilman hänen omaa syytään, sellaisella tavalla joka voi vahingoittaa vakavasti hänen terveyttään tai hänen yleisiä toimintamahdollisuuksiaan ja mahdollisesti hänen itsensä siitä tietämättä. Silloin yritän tehdä tai sanoa jotakin, siitäkin huolimatta, että se asettaisi minut tai persoonani ikävään valoon tai että siitä syntyisi perusteellinen virhetulkinta omista motiiveistani. Oma persoona ja kuva toisten silmissä eivät saa olla niin rakkaita ja arvokkaita, että sulkee silmänsä ihmisen systemaattiselta huonolta kohtelulta.
Tällä en kuitenkaan todellakaan tarkoita mitään tavanomaisia problemaattisia tilanteita ja ihmissuhdeongelmia, sillä niihin minulla ei ole syytä eikä oikeutta puuttua enkä toisten ihmisten elämästä voi tietää, mikä heille on parasta kulloisessakin tilanteessa. En myöskään tee tätä siksi, että katsoisin olevani erinomaisen täydellinen ihminen, vaan yksinkertaisesti siksi, että pidän sitä oikeana toimintani jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, olenko itse tehnyt virheitä, kuinka paljon niitä olen tehnyt ja millainen ihminen olen muuten.
Lisäksi mainitsemani kirjoitus ei kertonut ollenkaan omasta senhetkisestä elämäntilanteestani. Erotan toisistaan rakastamisen, ihastumisen, rakastumisen ja eroottisen vetovoiman. Ne ovat sekä kognitiivisesti, emotionaalisesti että ruumiillisesti eri asioita jotka voivat tietysti liittyä toisiinsa. Rakkaus on kuitenkin sellainen asia, jota en ole koskaan tuntenut kahteen ihmiseen samaan aikaan (poislukien tietysti sukulaisia ja ystäviä sekä asioita kohtaan tunnetun rakkauden).
Minusta se, ettei ole jotain asiaa itse kokenut, ei ole mikään syy olla miettimättä sitä, mahdollisesti aivan toisenlaista kokemusta. Esimerkiksi draamakasvatuksen opinnoissa joutui itse kukin osallistuja välillä ottamaan sellaisia rooleja, jota ei voinut tiedollisesti eikä edes kokemuksellisesti tietää. Esimerkiksi eräässä harjoituksessa teimme pareittain harjoituksen, jossa toinen oli eläintenkesyttäjä ja toinen kissapeto.
Jälkimmäinen on rooli, johon asettautuminen vaatii kykyä roolinottoon sellaisen hahmon suhteen, jota ei voi kokea. Lisäksi se vaatii myös fantasian ja realiteettien erottamista. Kissaeläimen roolissa murisin eläintenkesyttäjälle joka yritti lyödä minua piiskalla. Todellisessa elämässä kumpikin tiedämme, ettemme suhtaudu toisiimme aggressiivisesti. Hän ei ole yrittänyt lyödä minua enkä minä ole murissut hänelle.
Toinen esimerkkikirjoitukseni on kuvaukseni ystävieni koiran, Pontuksen, kanssa vietetystä iltapäivästä. Se todella kertoi asiasta itsestään, mukavista hetkistä koiravauvan kanssa, eikä mistään muusta. Minusta oli mukavaa kertoa minulle merkityksellisestä tapahtumasta sekä siitä, miten eläimet ja ystävät voivat tuoda iloa elämään. Se kirjoitus oli siis todella hyvin konkreettinen.
Joskus taas kirjoitus sisältää sekä reaalisesti tapahtuneita, konkreettisia asioita, että jonkin muun, ajatuksellisen ja abstraktin ulottuvuuden. Eräs esimerkki tästä on kirjoitukseni poikkitieteellisestä liidokkitutkimusryhmästä. Sitä ei ollut tarkoitettu piikittelyksi kenellekään tutkijalle. Sitä kirjoittaessani kuvasin tapahtunutta asiaa ja sellaista kohtaamistani parin muun ihmisen kanssa, johon sisältyi humoristinen, spontaani luovuus. Lisäksi sijoitin itseni mielessäni siihen mahdollisuuksien maailmaan, että olisin tutkija ja ironisoin omaa potentiaalista tutkijuuttani. Tämä on tietysti vain mahdollinen maailma, joka ei välttämättä toteudu. Sillä ei kuitenkaan ole minulle merkitystä, sillä minusta on hauskaa suhtautua itseeni ironisesti ja myös kuvitella itseni mahdollisiin maailmoihin ja karnevalisoida omaa toimintaani niissä.
Otan muutaman esimerkin potentiaalisesti problemaattisista kirjoituksista. Kirjoitin joskus kuvauksen, jossa kerroin katsoneeni kaverini kanssa Twiligh-elokuvan. Totesin, että päähenkilöllä ei varmaan ole helppoa kun rakastaa sekä ihmissutta että vampyyriä samaan aikaan. Ensinnäkin se oli tarkoitettu yleiseksi kuvaukseksi siitä, miten oman elämänkokemuksen pohjalta myytit voivat avautua aivan uudella tavalla. Se kirjoitus ei koskenut vain omia elämänkokemuksiani.
Toisekseen yritin siinä osoittaa rivien välissä, että en ole mistään aiemmassa elämähistoriassani tapahtuneesta vihainen kenellekään, vaan käytän kaikkea elämässäni tapahtunutta esimerkiksi psykologian ajattelemiseen ja psykologin työssäni tarvitsemien työvälineiden kehittämiseen. Tässä mielessä siis sijoitin itseni tulevaisuuden aikatasolle, sellaiseen mahdollisuuden maailmaan, jossa tarvitsen jotakin elämäni kokemusta ja sen pohjalta kehittämiäni välineitä jossakin aivan uudessa ympäristössä tai kontekstissa johon ei sisälly ketään tähän mennessä tapaamistani ihmisistä.
Olen kyllä kokenut vihaa ja kostonhalua sellaisissa tilanteissa, jossa olen kokenut, että minua on kohdeltu epäreilusti silloin kun en ole sitä ansainnut, tavalla joka rikkoo joitakin ihmisyyden perussääntöjä vastaan. Tämä ansaitsemattomuuden tunne tulee silloin, kun olen yrittänyt kohdella toista ihmistä reilusti siitä huolimatta että olen kokenut jonkin hänen toimintatapansa minua kohtaan epäreiluna.
Tähän on kuulunut mm. se, että olen antanut ihmiselle itselleen suoraan palautetta hänen toiminnastaan vaikka olen ollut tietoinen siitä, että siitä saattaa seurata minulle ongelmia. Tähän kuuluu myös se, että olen kokemastani epäreiluudesta huolimatta yrittänyt ymmärtää toista ihmistä etsimällä omasta dynamiikastani vastaavia piirteitä kuin toisella on, ja kun olen yrittänyt kaikesta huolimatta olla hylkäämättä ihmistä sekä tästä johtuen osoittaa ystävällisyyttä ja hän on vastannut tähän tulkitsemalla ystävällisyyteni joko välineelliseksi tai riippuvuudeksi.
Tällaisia tilanteita ei ole sattunut kovin usein elämäni aikana ja olen kykenevä käsittelemään tunteitani. Olen useamman kerran elämässäni tehnyt täysin tietoisesti sellaisen päätöksen, että jos tulen kohdelluksi perustavalla tavalla väärin, en kosta. Syitä tähän on useita. Ensinnäkin minusta ei ole järkevää omalla toiminnallani lisätä maailmaan sellaista, jota haluan vähentää.
Toisekseen, tiedän itsekin tehneeni virheitä ja ainakin yhdessä asiassa sellaisen väärän valinnan, että ymmärtäisin jos ko. ihminen olisi halunnut minulle kostaa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Anteeksianto palveli kehitystäni paljon paremmin, vaikka en olisikaan voinut sitä edellyttää saati vaatia. Jos ihmiset aina kostaisivat minulle kun teen virheitä sen sijaan, että antaisivat kehittymisen mahdollisuuksia, se olisi varsin ikävää. Ihan yleisesti ottaen elämästä tulisi mahdotonta, jos ihmisten tulisi joutua jatkuvasti pelkäämään sitä, että jos he tekevät pienenkin virheen, siitä on laajamittaisia ikäviä seurauksia.
Kolmannekseen, katson että kostoon käytetty aika olisi elämäni heittämistä hukkaan sekä elämäni päätösvallan luovuttamista jollekin toiselle. Silloin toisella ihmisellä olisi valtaa minuun sillä tavalla, että sen sijaan että keskittyisin omaan elämääni, omiin kiinnostuksen kohteisiini ja minulle läheisiin ihmisiin, käyttäisinkin ajatuksiani negatiivisiin tunteisiin ja toimintaan. Sellaista valtaa en kenellekään anna. Näissä blogeissa olen kirjoittanut itseäni kiinnostavista asioista ja ilmiöistä ja omasta elämästäni, yhtenä tavoitteena kertoa että keskityn omaan elämääni ja siihen mikä minua kiinnostaa ja innostaa.
Tästä ei kuitenkaan seuraa se, etten puuttuisi asioihin jos pidän mahdollisena, että jotakin toista ihmistä kohdellaan väärin ilman hänen omaa syytään, sellaisella tavalla joka voi vahingoittaa vakavasti hänen terveyttään tai hänen yleisiä toimintamahdollisuuksiaan ja mahdollisesti hänen itsensä siitä tietämättä. Silloin yritän tehdä tai sanoa jotakin, siitäkin huolimatta, että se asettaisi minut tai persoonani ikävään valoon tai että siitä syntyisi perusteellinen virhetulkinta omista motiiveistani. Oma persoona ja kuva toisten silmissä eivät saa olla niin rakkaita ja arvokkaita, että sulkee silmänsä ihmisen systemaattiselta huonolta kohtelulta.
Tällä en kuitenkaan todellakaan tarkoita mitään tavanomaisia problemaattisia tilanteita ja ihmissuhdeongelmia, sillä niihin minulla ei ole syytä eikä oikeutta puuttua enkä toisten ihmisten elämästä voi tietää, mikä heille on parasta kulloisessakin tilanteessa. En myöskään tee tätä siksi, että katsoisin olevani erinomaisen täydellinen ihminen, vaan yksinkertaisesti siksi, että pidän sitä oikeana toimintani jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, olenko itse tehnyt virheitä, kuinka paljon niitä olen tehnyt ja millainen ihminen olen muuten.
Lisäksi mainitsemani kirjoitus ei kertonut ollenkaan omasta senhetkisestä elämäntilanteestani. Erotan toisistaan rakastamisen, ihastumisen, rakastumisen ja eroottisen vetovoiman. Ne ovat sekä kognitiivisesti, emotionaalisesti että ruumiillisesti eri asioita jotka voivat tietysti liittyä toisiinsa. Rakkaus on kuitenkin sellainen asia, jota en ole koskaan tuntenut kahteen ihmiseen samaan aikaan (poislukien tietysti sukulaisia ja ystäviä sekä asioita kohtaan tunnetun rakkauden).
Minusta se, ettei ole jotain asiaa itse kokenut, ei ole mikään syy olla miettimättä sitä, mahdollisesti aivan toisenlaista kokemusta. Esimerkiksi draamakasvatuksen opinnoissa joutui itse kukin osallistuja välillä ottamaan sellaisia rooleja, jota ei voinut tiedollisesti eikä edes kokemuksellisesti tietää. Esimerkiksi eräässä harjoituksessa teimme pareittain harjoituksen, jossa toinen oli eläintenkesyttäjä ja toinen kissapeto.
Jälkimmäinen on rooli, johon asettautuminen vaatii kykyä roolinottoon sellaisen hahmon suhteen, jota ei voi kokea. Lisäksi se vaatii myös fantasian ja realiteettien erottamista. Kissaeläimen roolissa murisin eläintenkesyttäjälle joka yritti lyödä minua piiskalla. Todellisessa elämässä kumpikin tiedämme, ettemme suhtaudu toisiimme aggressiivisesti. Hän ei ole yrittänyt lyödä minua enkä minä ole murissut hänelle.
Toinen esimerkkikirjoitukseni on kuvaukseni ystävieni koiran, Pontuksen, kanssa vietetystä iltapäivästä. Se todella kertoi asiasta itsestään, mukavista hetkistä koiravauvan kanssa, eikä mistään muusta. Minusta oli mukavaa kertoa minulle merkityksellisestä tapahtumasta sekä siitä, miten eläimet ja ystävät voivat tuoda iloa elämään. Se kirjoitus oli siis todella hyvin konkreettinen.
Joskus taas kirjoitus sisältää sekä reaalisesti tapahtuneita, konkreettisia asioita, että jonkin muun, ajatuksellisen ja abstraktin ulottuvuuden. Eräs esimerkki tästä on kirjoitukseni poikkitieteellisestä liidokkitutkimusryhmästä. Sitä ei ollut tarkoitettu piikittelyksi kenellekään tutkijalle. Sitä kirjoittaessani kuvasin tapahtunutta asiaa ja sellaista kohtaamistani parin muun ihmisen kanssa, johon sisältyi humoristinen, spontaani luovuus. Lisäksi sijoitin itseni mielessäni siihen mahdollisuuksien maailmaan, että olisin tutkija ja ironisoin omaa potentiaalista tutkijuuttani. Tämä on tietysti vain mahdollinen maailma, joka ei välttämättä toteudu. Sillä ei kuitenkaan ole minulle merkitystä, sillä minusta on hauskaa suhtautua itseeni ironisesti ja myös kuvitella itseni mahdollisiin maailmoihin ja karnevalisoida omaa toimintaani niissä.
Ajatuksellisia innoittajiani XIV - Anthony de Mello 4
Mitä tulee de Mellon ajatuksiin, hän on minusta oikeassa siinä asiassa, että sitten-kun-ajattelu on energian tuhlausta. Olen onnellinen sitten kun valmistun, saan töitä, olen parisuhteessa tai sitten kun en enää ole parisuhteessa, sitten kun minulla on se ja tämä koulutus tai tutkintonimike, tai harrastus tai vaate tai talo tai auto jne. Tämä taas ei tarkoita sitä, etteivät em. asiat voisi tuntua hyvältä ja ettei tulevaisuutta voisi suunnitella. Tulevaisuusorientoitunutta ajattelua voi käyttää motivaatiotekijänä. Itse aion pitää kunnon bileet kun valmistun. Se on kuitenkin eri asia kuin se, että onnellisuuteni ei ole sidottu siihen, olenko valmistunut vai en ja minä hetkenä valmistun.
Ihmiset tietysti kokevat ja jäsentävät olemistaan hyvin eri tavalla ja se täytyy myös hyväksyä, varsinkin asiakastyöskentelyssä jossa asioita tulee jäsentää toisen ihmisen lähtökohdista käsin eikä omista lähtökohdistaan käsin.
de Mellon ajatuksista seuraa, että ihminen on vapaa rakastamaan tai olemaan rakastamatta sekä valitsemaan tietoisuutensa sisällöt riippumatta muista ihmisistä tai vastarakkaudesta. Jos rakkaus on tietoinen valinta jonka kohteet ja sisällöt voi itse päättää, se on sisäsyntyistä hetkessä lepäämistä vailla intentionaalisuutta. Joskus jokin vain on. Minusta nykypsykologiassa ei oikein ymmärretä tätä ajatusta.
Länsimainen psykologia valtavirraltaan on jotenkin niin vahvasti kulttuuristen käsitteellisten jäsennyksiemme vanki, dualistista jaottelua kehoon ja mieleen, yksilön irrottamista ympäristöstään, suoritus-saavutus-tavoite-orientoitunutta. Toiminnalla pitää olla kohde johon intentio suuntautuu motivaatiopohjalta, toiminta määrittyy sitten tästä käsin ja yleisesti ottaen elämän pitää sujua tiettyjen lainalaisuuksien ja kausaalisuhteiden mukaan tai muuten on kysymys häiriöstä. (Kärjistetty yleistys.)
Omassa elämässään suhtautumistapansa saa valita. Minä esimerkiksi olen onnellinen juuri tällä hetkellä, koska olen olemassa, koska voin käyttää tämän hetken kirjoittamiseen, koska olen voinut kokea yhteyttä eksistenssiin sinänsä ja elämälläni on tarkoitus ja merkitys. Lisäksi minusta kaiken arvioinnin kulminaatiopisteenä toimii se, että joka tapauksessa jokin päivä kuolen ja tietoisuuteni häviää. Sen jälkeen ei ole enää merkitystä sillä, mikä kokemusmaailmani on siihen mennessä ollut. Tämä ei tarkoita sitä, ettei elämän tarkoituksella ja toisilla ihmisillä olisi väliä. Tarkoitan sitä, että omat tuntemukset ja ajatukset ovat pohjimmiltaan katoavia. ”Hetken aikaa kestää vaikka aidanseipäänä”, kuten vanhan kansan sanonta kuuluu.
Minusta kuoleman ajatteleminen helpottaa elämää hyvin paljon. Kuolemani hetkeä en kyllä haluaisi tietää etukäteen vaikka se olisi mahdollistakin. Voin myöntää että kuoleman ajatteleminen on välillä pelottavaa, se herättää kauhua. Kuolema on pelottava, koska se on suuri tuntematon, jotakin mitä ei voi kokea kuin kerran. Välillä minusta tuntuu kummalliselta ajatella, että jokin päivä kuolen ja minusta tulee tuhkaa tai multaa joka haudataan maahan. Elämä on kuitenkin jatkuvasti matkaa kuolemaa kohti.
Anthony de Mello puhuu ruumiin uusiutumisesta käsitteisiin tarttumattomuuden yhteydessä. Ruumiin solut kyllä uusiutuvat. Mutta samalla kun ne uusiutuvat, esimerkiksi telomeerit lyhenevät.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Telomeeri
Uusiutuminenkin on siis kuolemaa kohti kulkemista. En pitäisi ollenkaan mahdottomana sitä ajatusta, että mitä intensiivisemmin elää ja uusiutuu, sitä nopeammin myös kuluu loppuun. En sellaisenaan osta ajatusta siitä, että elämän pituus on juuri se asia, jota eniten pitäisi tavoitella. Minulle merkitystä on elämän laadulla ja mielekkyydellä. Ainakin yksi ihminen on hieman järkyttynyt tästä kysymyksestä.
Minusta tämä on asia, jota on paikallaan kysyä. Miksi tavoittelemme niin kovasti juuri elämän pituutta? Miksi sitä ei saisi kysyä? Monet länsimaiset ihmiset eivät usko ikuisuuden olemassaoloon uskonnollisessa mielessä – mutta kuitenkin tavoittelevat sitä eräällä tavalla yrittäessään pidentää elämäänsä mahdollisimman pitkäksi tieteen keinoin.
Yleisemmällä tasolla de Mellon käsitykset voidaan liittää sellaiseen ajatuksen kritisointiin, että ihmisen pitäisi jatkuvasti miettiä sitä, mitä hänen pitää muuttaa itsessään kelvatakseen toisille. Vastaus on: ei mitään. Ehdollistamaton rakkaus ei pyri muuttamaan vaan hyväksyy. Se on lähtökohta lähisuhteille. Jos toista rakastaa sillä ehdolla, että toinen muuttaa itsensä joksikin kokonaan toiseksi ihmiseksi, silloin on hyvä kysyä, mitä ihminen oikein rakastaa – todennäköisesti kuvaa, jonka on luonut.
Kuvan luoneen ihmisen kannalta miellyttävä vastaus on yrittää miellyttää, tulla kuvan kaltaiseksi. Minusta pyrkimys ensisijaisesti miellyttämiseen johtaa siihen, että ihminen hukkaa oman persoonansa. Tietysti ihmisille joita rakastaa, voi pyrkiä olemaan miellyttävä, mutta tämä voi tapahtua toisen ihmisen lähtökohdista käsin ja on eri asia kuin ihmisten kohtaaminen miellyttämisen tarpeesta joka oikeastaan on itselähtöistä kohtaamista. Ihmisyyttä havainnoidessani olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus voi muuttaa ihmistä, mutta silloin se johtuu rakkauden voimasta itsestään ja on pakotonta, ihmisen valitsemaa ja vapaaehtoista, ei yleistynyttä miellyttämisen tarvetta.
Ihmiset tietysti kokevat ja jäsentävät olemistaan hyvin eri tavalla ja se täytyy myös hyväksyä, varsinkin asiakastyöskentelyssä jossa asioita tulee jäsentää toisen ihmisen lähtökohdista käsin eikä omista lähtökohdistaan käsin.
de Mellon ajatuksista seuraa, että ihminen on vapaa rakastamaan tai olemaan rakastamatta sekä valitsemaan tietoisuutensa sisällöt riippumatta muista ihmisistä tai vastarakkaudesta. Jos rakkaus on tietoinen valinta jonka kohteet ja sisällöt voi itse päättää, se on sisäsyntyistä hetkessä lepäämistä vailla intentionaalisuutta. Joskus jokin vain on. Minusta nykypsykologiassa ei oikein ymmärretä tätä ajatusta.
Länsimainen psykologia valtavirraltaan on jotenkin niin vahvasti kulttuuristen käsitteellisten jäsennyksiemme vanki, dualistista jaottelua kehoon ja mieleen, yksilön irrottamista ympäristöstään, suoritus-saavutus-tavoite-orientoitunutta. Toiminnalla pitää olla kohde johon intentio suuntautuu motivaatiopohjalta, toiminta määrittyy sitten tästä käsin ja yleisesti ottaen elämän pitää sujua tiettyjen lainalaisuuksien ja kausaalisuhteiden mukaan tai muuten on kysymys häiriöstä. (Kärjistetty yleistys.)
Omassa elämässään suhtautumistapansa saa valita. Minä esimerkiksi olen onnellinen juuri tällä hetkellä, koska olen olemassa, koska voin käyttää tämän hetken kirjoittamiseen, koska olen voinut kokea yhteyttä eksistenssiin sinänsä ja elämälläni on tarkoitus ja merkitys. Lisäksi minusta kaiken arvioinnin kulminaatiopisteenä toimii se, että joka tapauksessa jokin päivä kuolen ja tietoisuuteni häviää. Sen jälkeen ei ole enää merkitystä sillä, mikä kokemusmaailmani on siihen mennessä ollut. Tämä ei tarkoita sitä, ettei elämän tarkoituksella ja toisilla ihmisillä olisi väliä. Tarkoitan sitä, että omat tuntemukset ja ajatukset ovat pohjimmiltaan katoavia. ”Hetken aikaa kestää vaikka aidanseipäänä”, kuten vanhan kansan sanonta kuuluu.
Minusta kuoleman ajatteleminen helpottaa elämää hyvin paljon. Kuolemani hetkeä en kyllä haluaisi tietää etukäteen vaikka se olisi mahdollistakin. Voin myöntää että kuoleman ajatteleminen on välillä pelottavaa, se herättää kauhua. Kuolema on pelottava, koska se on suuri tuntematon, jotakin mitä ei voi kokea kuin kerran. Välillä minusta tuntuu kummalliselta ajatella, että jokin päivä kuolen ja minusta tulee tuhkaa tai multaa joka haudataan maahan. Elämä on kuitenkin jatkuvasti matkaa kuolemaa kohti.
Anthony de Mello puhuu ruumiin uusiutumisesta käsitteisiin tarttumattomuuden yhteydessä. Ruumiin solut kyllä uusiutuvat. Mutta samalla kun ne uusiutuvat, esimerkiksi telomeerit lyhenevät.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Telomeeri
Uusiutuminenkin on siis kuolemaa kohti kulkemista. En pitäisi ollenkaan mahdottomana sitä ajatusta, että mitä intensiivisemmin elää ja uusiutuu, sitä nopeammin myös kuluu loppuun. En sellaisenaan osta ajatusta siitä, että elämän pituus on juuri se asia, jota eniten pitäisi tavoitella. Minulle merkitystä on elämän laadulla ja mielekkyydellä. Ainakin yksi ihminen on hieman järkyttynyt tästä kysymyksestä.
Minusta tämä on asia, jota on paikallaan kysyä. Miksi tavoittelemme niin kovasti juuri elämän pituutta? Miksi sitä ei saisi kysyä? Monet länsimaiset ihmiset eivät usko ikuisuuden olemassaoloon uskonnollisessa mielessä – mutta kuitenkin tavoittelevat sitä eräällä tavalla yrittäessään pidentää elämäänsä mahdollisimman pitkäksi tieteen keinoin.
Yleisemmällä tasolla de Mellon käsitykset voidaan liittää sellaiseen ajatuksen kritisointiin, että ihmisen pitäisi jatkuvasti miettiä sitä, mitä hänen pitää muuttaa itsessään kelvatakseen toisille. Vastaus on: ei mitään. Ehdollistamaton rakkaus ei pyri muuttamaan vaan hyväksyy. Se on lähtökohta lähisuhteille. Jos toista rakastaa sillä ehdolla, että toinen muuttaa itsensä joksikin kokonaan toiseksi ihmiseksi, silloin on hyvä kysyä, mitä ihminen oikein rakastaa – todennäköisesti kuvaa, jonka on luonut.
Kuvan luoneen ihmisen kannalta miellyttävä vastaus on yrittää miellyttää, tulla kuvan kaltaiseksi. Minusta pyrkimys ensisijaisesti miellyttämiseen johtaa siihen, että ihminen hukkaa oman persoonansa. Tietysti ihmisille joita rakastaa, voi pyrkiä olemaan miellyttävä, mutta tämä voi tapahtua toisen ihmisen lähtökohdista käsin ja on eri asia kuin ihmisten kohtaaminen miellyttämisen tarpeesta joka oikeastaan on itselähtöistä kohtaamista. Ihmisyyttä havainnoidessani olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus voi muuttaa ihmistä, mutta silloin se johtuu rakkauden voimasta itsestään ja on pakotonta, ihmisen valitsemaa ja vapaaehtoista, ei yleistynyttä miellyttämisen tarvetta.
Ajatuksellisia innoittajiani XIV - Anthony de Mello 3
Mitä Anthony de Melloon tulee, hän tuntuu ajattelussaan joskus liiankin riippumattomalta, mutta se ei ole syy kyseenalaistaa hänen kokemustaan. Hän lienee päässyt täydellisen vapauden tilaan. Eräs asia, joka tässä yhteydessä ymmärretään helposti väärin, on vapauden sotkeminen piittaamattomuuteen. Ehkä tätä tilaa voisi luonnehtia jonkinlaiseksi välinpitämättömyydeksi käsitteistä, mutta välinpitämättömyys on terminä ongelmallinen herättämiensä mielikuvien takia. On eri asia olla välinpitämätön käsitteiden ja mielikuvien suhteen kuin olla piittaamaton ihmisten ja asioiden suhteen. Välinpitämättömyys käsitteistä ei tarkoita sitä, että asiat ja ihmiset eivät olisi merkityksellisiä.
Itsekeskeisyydestä de Mello sanoo, ettei ole itsekeskeistä elää omalla tavallaan, itsekeskeistä on vaatia muita elämään omalla tavallaan. Minusta hän on oikeassa. Tätä jälkimmäisen vaatimusta kyllä tavallaan esiintyy psykologiassakin: jos käytät näitä ja näitä välineitä, voit paremmin.
Rakkaudesta de Mello on sanonut, että ihmisellä ei ole tarve olla rakastettu vaan rakastaa. Luulen että hän ei tarkoita sitä, että kukaan ihminen ei kokisi, että hänellä on tarve olla rakastettu. Arvelen että hän tarkoittaa sitä, että ihminen on vapaa rakastamaan vasta sitten, kun hän oivaltaa seuraavan asian. Ihminen voi rakastaa toisia riippumatta siitä, rakastavatko he häntä ja oma onnellisuus ei ole sidottua siihen, tuleeko rakastetuksi vai ei.
Kriittinen kommenttini tähän liittyy siihen, että voi olla että tätä tilaa ei ole mahdollista saavuttaa jos ei ole koskaan kokenut tulleensa rakastetuksi. Minä olen kokenut tulleeni rakastetuksi ja hyväksytyksi ihmisenä esimerkiksi vauvana ja lapsena ja se voi olla osasyy siihen, miksi pystyn tiettyyn riippumattomuuteen toisista ihmisistä. Olen huomannut että joillakin ihmisillä on tarve tulkita toinen ihminen hänestä riippuvaisena tai riippuvaisena ylipäätään. Silloin ihmisen toiminta tulkitaan siitä näkökulmasta.
Joskus heitin blogissa vajaat pari vuotta sitten kommentin riippuvuuskäyttäytymisestä liittyen tupakointiin ja kahvinjuontiin. Tiedän että tällaisista kommenteista voi syntyä väärinkäsityksiä. Joskus käytän psykologiaan liittyvää sanastoa itseeni liittyen hieman huolettomasti. Tavallaan heittelen termejä ilmaan kuin ilmapalloja eivätkä ne ole mitään täsmäanalyysejä tai kattavia kuvauksia omasta toiminnastani, vaan tietoisuuden leikkiä ja ideoiden testaamista. Tätä metodia en luonnollisesti soveltaisi asiakkaisiini joiden kohtaamisessa täytyy olla tarkkana sen suhteen, mitä sanoo ja millä tavalla toisen kokemuksen jäsentelyssä apuna toimii.
Tässä yhteydessä käsitteisiin takertumisesta seuraa tulkinnallisia ongelmia. Olen kokenut joskus ongelmaksi sen, että ihmisen toimintaa hahmotetaan vahvasti nimenomaan psykologian näkökulmasta, tai pitäisi ehkä ennemminkin sanoa psykologisoivasta näkökulmasta.
Eräs esimerkki on sellainen oletus, että koulussa pärjäävät tytöt etsivät pärjäämisellään hyväksyntää. Minulla se ei pidä paikkaansa eikä muutamalla muullakaan tuntemallani koulussa aikoinaan menestyneellä tytöllä. On siis mahdollista että tulkinnassa on vikaa. Jos siitä pidetään itsepintaisesti kiinni, ymmärretään käsitteitä eikä ihmisiä.
Jos jonkun mielestä ihmisen voi hyväksyä vain menestyvänä, se on hänen tietoisuutensa ongelma, ei minun. Ihmisen olemassaolon arvo ei riipu siitä, kuinka menestyvä hän on. Myöskään persoona- ja minäkäsitykseni ei muutu sen mukaan, olenko aivan kaikkien ihmisten mielestä hyväksyttävä vai en. Kaikkia ei voi miellyttää, kaikista ei tarvitse pitää ja tämä toimii molempiin suuntiin.
Hikaroin koulussa ihan yksinkertaisesti siksi, että olen jossain määrin kilpailuhenkinen ja minulla oli kunnianhimoa kun huomasin että pärjään hyvin siinä mitä teen. On yksinkertaisesti mukavaa olla hyvä jossakin, se tuottaa sisäistä tyydytystä. Lisäksi halusin ja haluan edelleen täyttää oman potentiaalini ja katsoa kuinka pitkälle voin ajattelussani päästä. Minusta kohtuullinen kilpailuhenkisyys ja toisten saavutusten arvostaminen eivät ole mitenkään toisensa poissulkevat. Pääasia on, että kilpailu on reilua ja että voidaan tunnistaa ja tunnustaa toisten ihmisten taitavuus, arvo ja saavutukset.
Esimerkiksi ystäväni jonka ajatuksia olen siteerannut MBTI:hin liittyen, on minua selvästi lahjakkaampi kyseisen teorian suhteen. Kyllä hän käyttää siihen enemmän aikaakin kuin minä, mutta minusta kyse ei ole pelkästään siitä. Hän vain on yksinkertaisesti todella oivaltava, ja arvelen että mikäli käyttäisimme saman määrän aikaa ko. teorian pohtimiseen, hän olisi silti minua paljon etevämpi. Minusta se on todella hyvä asia, sillä iloitsen siitä kun näen mahdollisuuden, että kyseistä teoriaa on mahdollista kehittää. Iloitsen myös ystäväni lahjakkuudesta joka ei ole minulta pois – minä voin oppia häneltä sen mitä en vielä osaa tai tiedä, ja aiheeseen liittyvät keskustelut hänen kanssaan ovat todella antoisia ja ajatteluani kehittäviä.
Hänen kanssaan en kilpaile. Se ei johdu siitä, että tiedän että häviäisin jos kilpailisin tässä asiassa. Hän on niin ystävällinen ihminen, että hänelle häviäminen olisi helppoa ja häviöitäkin on pakko sietää, tuntuvat ne mukavalta tai eivät. Hän on kuitenkin ihminen, joka ei ole yhtään kilpailuhenkinen joten en halua hänen kanssaan sellaista tilannetta luoda. Hänen kanssaan mieluummin teen yhteistyötä ja käyn rakentavia, kehittäviä ja kannustavia keskusteluja, joissa molemmat tsemppaamme toisiamme ylittämään oman potentiaalimme. Tämä on esimerkki siitä, että vaikka miten olisi mieltynyt johonkin teoriaan, siihen ei kuitenkaan pidä tarttua sellaisella henkilökohtaisella tavalla, että on omalle persoonalle uhka jos joku toinen on teorian kehittämisessä parempi. Tätä ongelmaa ei synny, jos asia itsessään on tärkeä.
Itsekeskeisyydestä de Mello sanoo, ettei ole itsekeskeistä elää omalla tavallaan, itsekeskeistä on vaatia muita elämään omalla tavallaan. Minusta hän on oikeassa. Tätä jälkimmäisen vaatimusta kyllä tavallaan esiintyy psykologiassakin: jos käytät näitä ja näitä välineitä, voit paremmin.
Rakkaudesta de Mello on sanonut, että ihmisellä ei ole tarve olla rakastettu vaan rakastaa. Luulen että hän ei tarkoita sitä, että kukaan ihminen ei kokisi, että hänellä on tarve olla rakastettu. Arvelen että hän tarkoittaa sitä, että ihminen on vapaa rakastamaan vasta sitten, kun hän oivaltaa seuraavan asian. Ihminen voi rakastaa toisia riippumatta siitä, rakastavatko he häntä ja oma onnellisuus ei ole sidottua siihen, tuleeko rakastetuksi vai ei.
Kriittinen kommenttini tähän liittyy siihen, että voi olla että tätä tilaa ei ole mahdollista saavuttaa jos ei ole koskaan kokenut tulleensa rakastetuksi. Minä olen kokenut tulleeni rakastetuksi ja hyväksytyksi ihmisenä esimerkiksi vauvana ja lapsena ja se voi olla osasyy siihen, miksi pystyn tiettyyn riippumattomuuteen toisista ihmisistä. Olen huomannut että joillakin ihmisillä on tarve tulkita toinen ihminen hänestä riippuvaisena tai riippuvaisena ylipäätään. Silloin ihmisen toiminta tulkitaan siitä näkökulmasta.
Joskus heitin blogissa vajaat pari vuotta sitten kommentin riippuvuuskäyttäytymisestä liittyen tupakointiin ja kahvinjuontiin. Tiedän että tällaisista kommenteista voi syntyä väärinkäsityksiä. Joskus käytän psykologiaan liittyvää sanastoa itseeni liittyen hieman huolettomasti. Tavallaan heittelen termejä ilmaan kuin ilmapalloja eivätkä ne ole mitään täsmäanalyysejä tai kattavia kuvauksia omasta toiminnastani, vaan tietoisuuden leikkiä ja ideoiden testaamista. Tätä metodia en luonnollisesti soveltaisi asiakkaisiini joiden kohtaamisessa täytyy olla tarkkana sen suhteen, mitä sanoo ja millä tavalla toisen kokemuksen jäsentelyssä apuna toimii.
Tässä yhteydessä käsitteisiin takertumisesta seuraa tulkinnallisia ongelmia. Olen kokenut joskus ongelmaksi sen, että ihmisen toimintaa hahmotetaan vahvasti nimenomaan psykologian näkökulmasta, tai pitäisi ehkä ennemminkin sanoa psykologisoivasta näkökulmasta.
Eräs esimerkki on sellainen oletus, että koulussa pärjäävät tytöt etsivät pärjäämisellään hyväksyntää. Minulla se ei pidä paikkaansa eikä muutamalla muullakaan tuntemallani koulussa aikoinaan menestyneellä tytöllä. On siis mahdollista että tulkinnassa on vikaa. Jos siitä pidetään itsepintaisesti kiinni, ymmärretään käsitteitä eikä ihmisiä.
Jos jonkun mielestä ihmisen voi hyväksyä vain menestyvänä, se on hänen tietoisuutensa ongelma, ei minun. Ihmisen olemassaolon arvo ei riipu siitä, kuinka menestyvä hän on. Myöskään persoona- ja minäkäsitykseni ei muutu sen mukaan, olenko aivan kaikkien ihmisten mielestä hyväksyttävä vai en. Kaikkia ei voi miellyttää, kaikista ei tarvitse pitää ja tämä toimii molempiin suuntiin.
Hikaroin koulussa ihan yksinkertaisesti siksi, että olen jossain määrin kilpailuhenkinen ja minulla oli kunnianhimoa kun huomasin että pärjään hyvin siinä mitä teen. On yksinkertaisesti mukavaa olla hyvä jossakin, se tuottaa sisäistä tyydytystä. Lisäksi halusin ja haluan edelleen täyttää oman potentiaalini ja katsoa kuinka pitkälle voin ajattelussani päästä. Minusta kohtuullinen kilpailuhenkisyys ja toisten saavutusten arvostaminen eivät ole mitenkään toisensa poissulkevat. Pääasia on, että kilpailu on reilua ja että voidaan tunnistaa ja tunnustaa toisten ihmisten taitavuus, arvo ja saavutukset.
Esimerkiksi ystäväni jonka ajatuksia olen siteerannut MBTI:hin liittyen, on minua selvästi lahjakkaampi kyseisen teorian suhteen. Kyllä hän käyttää siihen enemmän aikaakin kuin minä, mutta minusta kyse ei ole pelkästään siitä. Hän vain on yksinkertaisesti todella oivaltava, ja arvelen että mikäli käyttäisimme saman määrän aikaa ko. teorian pohtimiseen, hän olisi silti minua paljon etevämpi. Minusta se on todella hyvä asia, sillä iloitsen siitä kun näen mahdollisuuden, että kyseistä teoriaa on mahdollista kehittää. Iloitsen myös ystäväni lahjakkuudesta joka ei ole minulta pois – minä voin oppia häneltä sen mitä en vielä osaa tai tiedä, ja aiheeseen liittyvät keskustelut hänen kanssaan ovat todella antoisia ja ajatteluani kehittäviä.
Hänen kanssaan en kilpaile. Se ei johdu siitä, että tiedän että häviäisin jos kilpailisin tässä asiassa. Hän on niin ystävällinen ihminen, että hänelle häviäminen olisi helppoa ja häviöitäkin on pakko sietää, tuntuvat ne mukavalta tai eivät. Hän on kuitenkin ihminen, joka ei ole yhtään kilpailuhenkinen joten en halua hänen kanssaan sellaista tilannetta luoda. Hänen kanssaan mieluummin teen yhteistyötä ja käyn rakentavia, kehittäviä ja kannustavia keskusteluja, joissa molemmat tsemppaamme toisiamme ylittämään oman potentiaalimme. Tämä on esimerkki siitä, että vaikka miten olisi mieltynyt johonkin teoriaan, siihen ei kuitenkaan pidä tarttua sellaisella henkilökohtaisella tavalla, että on omalle persoonalle uhka jos joku toinen on teorian kehittämisessä parempi. Tätä ongelmaa ei synny, jos asia itsessään on tärkeä.
tiistai 10. huhtikuuta 2012
Ajatuksellisia innoittajiani XIV - Anthony de Mello 2
Minusta käsitteistä vapaa oleminen ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan kehityksen tulosta, eikä se kehitys varmaan lopu koskaan. Olen tosin joskus hieman ilkikurisesti todennut, että ensinnäkin mitä Erik Eriksonin kehitystehtäviin tulee, ei ole niin väliä missä järjestyksessä ne ratkaisee, kunhan ratkaisee. Ja että itse ei tarvitse ratkaista aivan kaikkia Elämän Suurimpia Mysteereitä. Ne asiat, jotka eivät tule valmiiksi, voi siirtää seuraaville sukupolville – pitäähän heilläkin olla jotakin tekemistä.
Fenomenologisesti tässä on kyse ihmisen tavoittamisesta erilaisella elävyyden asteella. Himankalla oli kirjassaan ”Se ei sittenkään pyöri – johdatus mannermaiseen filosofiaan” seuraava jaottelu:
1)asema – nykyisenä – asema itse – elävästi annettu
2)asema – nykyistettynä – asema itse – ei elävästi annettu
3)asema - “tavataan asemalla” - asema itse – tyhjästi tarkoitettu
4)asema – kortti – kuva asemasta/kuvattu asema – kuvahavainto
Ensimmäisessä tapauksessa ihminen kokee aseman juuri sillä hetkellä. Kirjassa on todettu, että “Läsnäolon pitäminen todellisuuden vahvimpana asteena onkin meille luontevaa.” Toisessa tapauksessa ihminen ajattelee asemaa. Kolmannessa tapauksessa ihminen mainitsee aseman lyhyesti ohimennen jossakin keskustelussa. Neljännessä tapauksessa ihminen katselee kuvaa asemasta. Himanka on myös kuvannut muitakin tilanteita, joissa ohimennen mainittu käsite voi olla tyhjästi tarkoitettu. Silloin se ei tavoita olennaista siitä, mitä käsite kuvaa.
Mielestäni tyhjästi tarkoitettu käsite, kuvahavainto ja asia nykyistettynä ovat käsitteellistä, suhteellista kuvaustapaa. Absoluuttista, ontologisesti tyhjää kuvaustapaa taas vastaa asia tai ihminen itse, nykyisenä ja elävästi annettuna. Tyhjästi tarkoitettu käsite ei ole ontologisesti tyhjä käsite, sillä näissä tyhjyys on laadullisesti erilaista. Tyhjästi tarkoitettu käsite ei tavoita asiaa tai ihmistä sen syvimmällä elävyyden asteella.
Asia tai ihminen nykyistettynä, tyhjästi tarkoitetussa käsitteessä tai kuvahavainnossa ovat still-kuvia. Ontologinen tyhjyys taas tarkoittaa jatkuvaa joksikin tulemista ja tapahtumista ja tämän on ominaista juuri elävästi annetulla ihmisellä tai asialla, joka on läsnä olevaisuudessaan. Jos ihmistä pidetään eksistentiaalimerkkinä, se on juuri tätä jatkuvaa joksikin tulemista ja tapahtumista, verbinä olemista joka voi aina avata toisen ihmisen kohti uutta ja tuntematonta. Tällöin ihminen on sekä elävästi annettu että ontologisesti tyhjä, todellistuessaan jatkuvana prosessina.
Tässä on myös syy, miksi ihmistä ei voi palauttaa hänen teksteihinsä. Ihmisen kirjoituksista puuttuu paljon aivan olennaisia ymmärtämiseen liittyviä elementtejä. Yksi näistä on ruumiillisuus, johon kuuluvat kehon asennot, ilmeet ja eleet. Niiden poisjättäminen on erittäin ongelmallista tulkinnan kannalta.
Käsitteisiin samaistumisen ongelma tulee myös, jos asetetaan teoria inhimillisen todellisuuden päälle. Eräs syy, miksi teoriat ja inhimillinen todellisuus eivät mene yksi-yhteen on se, että teorioista pyritään tekemään yleistävällä tasolla selitysvoimaisia, ristiriidattomia rakennelmia. En pidä kovin todennäköisenä sitä, että kukaan ihminen olisi täysin ristiriidaton. Voiko siis ristiriidatonta teoriaa sovittaa ristiriitaiseen ihmisyyteen suoraan? Tuskin. Eivätkä teoriat välttämättä ole aina täydellisiä ja ristiriidattomia. Ristiriita tulee viimeistään todellisuuden ja teorian kohtaamispisteessä. Tämä taas liittyy siihen asiaan jota oli käsitelty Jung-sitaatissa, että teoriat eivät tavoita yksilöllisyyttä sen moniulotteisuudessaan.
Teoriat ovat tyhjästi tarkoitettujen käsitteiden muodostelmia, still-kuvia jotka tuottavat kuvahavaintoja ihmisistä yleisellä tasolla. Ihmisen yksilöllistä, prosessiluonteista elävyyttä ne eivät tavoita. Ihmisen ”ymmärtäminen” joka perustuu siihen että ihminen sijoitetaan teoriarakenteeseen suoraan tai teoriarakenne sijoitetaan häneen suoraan, on käsitteiden ymmärtämistä ihmisen ymmärtämisen sijasta.
Fenomenologisesti tässä on kyse ihmisen tavoittamisesta erilaisella elävyyden asteella. Himankalla oli kirjassaan ”Se ei sittenkään pyöri – johdatus mannermaiseen filosofiaan” seuraava jaottelu:
1)asema – nykyisenä – asema itse – elävästi annettu
2)asema – nykyistettynä – asema itse – ei elävästi annettu
3)asema - “tavataan asemalla” - asema itse – tyhjästi tarkoitettu
4)asema – kortti – kuva asemasta/kuvattu asema – kuvahavainto
Ensimmäisessä tapauksessa ihminen kokee aseman juuri sillä hetkellä. Kirjassa on todettu, että “Läsnäolon pitäminen todellisuuden vahvimpana asteena onkin meille luontevaa.” Toisessa tapauksessa ihminen ajattelee asemaa. Kolmannessa tapauksessa ihminen mainitsee aseman lyhyesti ohimennen jossakin keskustelussa. Neljännessä tapauksessa ihminen katselee kuvaa asemasta. Himanka on myös kuvannut muitakin tilanteita, joissa ohimennen mainittu käsite voi olla tyhjästi tarkoitettu. Silloin se ei tavoita olennaista siitä, mitä käsite kuvaa.
Mielestäni tyhjästi tarkoitettu käsite, kuvahavainto ja asia nykyistettynä ovat käsitteellistä, suhteellista kuvaustapaa. Absoluuttista, ontologisesti tyhjää kuvaustapaa taas vastaa asia tai ihminen itse, nykyisenä ja elävästi annettuna. Tyhjästi tarkoitettu käsite ei ole ontologisesti tyhjä käsite, sillä näissä tyhjyys on laadullisesti erilaista. Tyhjästi tarkoitettu käsite ei tavoita asiaa tai ihmistä sen syvimmällä elävyyden asteella.
Asia tai ihminen nykyistettynä, tyhjästi tarkoitetussa käsitteessä tai kuvahavainnossa ovat still-kuvia. Ontologinen tyhjyys taas tarkoittaa jatkuvaa joksikin tulemista ja tapahtumista ja tämän on ominaista juuri elävästi annetulla ihmisellä tai asialla, joka on läsnä olevaisuudessaan. Jos ihmistä pidetään eksistentiaalimerkkinä, se on juuri tätä jatkuvaa joksikin tulemista ja tapahtumista, verbinä olemista joka voi aina avata toisen ihmisen kohti uutta ja tuntematonta. Tällöin ihminen on sekä elävästi annettu että ontologisesti tyhjä, todellistuessaan jatkuvana prosessina.
Tässä on myös syy, miksi ihmistä ei voi palauttaa hänen teksteihinsä. Ihmisen kirjoituksista puuttuu paljon aivan olennaisia ymmärtämiseen liittyviä elementtejä. Yksi näistä on ruumiillisuus, johon kuuluvat kehon asennot, ilmeet ja eleet. Niiden poisjättäminen on erittäin ongelmallista tulkinnan kannalta.
Käsitteisiin samaistumisen ongelma tulee myös, jos asetetaan teoria inhimillisen todellisuuden päälle. Eräs syy, miksi teoriat ja inhimillinen todellisuus eivät mene yksi-yhteen on se, että teorioista pyritään tekemään yleistävällä tasolla selitysvoimaisia, ristiriidattomia rakennelmia. En pidä kovin todennäköisenä sitä, että kukaan ihminen olisi täysin ristiriidaton. Voiko siis ristiriidatonta teoriaa sovittaa ristiriitaiseen ihmisyyteen suoraan? Tuskin. Eivätkä teoriat välttämättä ole aina täydellisiä ja ristiriidattomia. Ristiriita tulee viimeistään todellisuuden ja teorian kohtaamispisteessä. Tämä taas liittyy siihen asiaan jota oli käsitelty Jung-sitaatissa, että teoriat eivät tavoita yksilöllisyyttä sen moniulotteisuudessaan.
Teoriat ovat tyhjästi tarkoitettujen käsitteiden muodostelmia, still-kuvia jotka tuottavat kuvahavaintoja ihmisistä yleisellä tasolla. Ihmisen yksilöllistä, prosessiluonteista elävyyttä ne eivät tavoita. Ihmisen ”ymmärtäminen” joka perustuu siihen että ihminen sijoitetaan teoriarakenteeseen suoraan tai teoriarakenne sijoitetaan häneen suoraan, on käsitteiden ymmärtämistä ihmisen ymmärtämisen sijasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)