Maa ei pyöri ja olemme suurin osa jollakin tavalla hulluja koska emme voi tietää kaikkea tiedettävissä olevaa - poikkeuksena se että löydämme oven vaikka onkin kummallista että niin iso esine mahtuu niin pieneen silmään. Tiede muistuttaa välillä tosi-tv:tä hiekkalaatikolla jossa retoriikkakukkaset rönsyilevät ja pikku oravat pureskelevat ongelmapähkinöitä. Toisaalta tällä ei ole niin paljon merkitystä, koska saatamme olla aivot altaassa.
Tässä hyvä filosofiapätkä: Foucault on Bachelard
http://www.youtube.com/watch?v=am6TghIrYEc&feature=related
torstai 27. lokakuuta 2011
perjantai 21. lokakuuta 2011
Juurihoito - mikä todennäköisesti meni pieleen
Tajusin juuri, mikä saattoi mennä hoidossa pieleen. Otin hammassärkyyn särkylääkkeen ti-ke-yönä kolmen aikaan aamuyöstä. Keskiviikkona en ottanut mitään särkylääkettä, kun ei kerran särkenyt. Käytän särkylääkkeitä muutenkin hyvin vähän ja ne yleensä toimivat.
Menin hammaslääkäriin torstaiaamuna. Ehkä hammaslääkäri käsitti väärin, että olin ottanut särkylääkkeen edellisenä yönä. Asia olisi kuitenkin pitänyt ehdottomasti tarkistaa, tai sitten olisi pitänyt ymmärtää että jokin on pielessä kun huudan kivusta.
Keskustelin asiasta ystävieni kanssa sekä etu- että jälkikäteen. Kaikki ystäväni ovat halutessaan saaneet joko kipulääkkeen tai rauhoittavia ennen toimenpiteitä. En saanut mitään vaikka pyysin. Eräs ystäväni kertoi saaneensa vähintään seitsemän puudutuspiikkiä; mielestäni en saanut niin montaa vaan ehkä enintään neljä. Ainakaan vaikutus ei kestänyt edes sitä kahta tuntia. Toinen ystäväni taas kertoi, että operaation aikana hammaslääkäri oli välillä keskeyttänyt työskentelyn, kysynyt miltä tuntuu ja oli pidetty taukoa. Minulla ei taukoja pidetty.
Kolmas ystäväni kertoi, että hän oli toimenpiteen jälkeen saanut kaksi buranaa 800:sta kerralla, minä sain yhden burana 600:en. Ensimmäinen juurihoitokerta on vielä yleensä kivuliain, eikä tavanomainen määrä puudutusta tai kipulääkkeitä toimi kunnolla. Papereissani luki, että hammas oli vielä osittain elossa. Minulla siis juurihoidettiin elävä hammas ilman kipulääkkeitä ja riittämättömällä puudutuksella. Ei ihme että sain kipushokin. En ole koskaan ennen saanut kipushokkia. Kokemus se tuokin.
Menin hammaslääkäriin torstaiaamuna. Ehkä hammaslääkäri käsitti väärin, että olin ottanut särkylääkkeen edellisenä yönä. Asia olisi kuitenkin pitänyt ehdottomasti tarkistaa, tai sitten olisi pitänyt ymmärtää että jokin on pielessä kun huudan kivusta.
Keskustelin asiasta ystävieni kanssa sekä etu- että jälkikäteen. Kaikki ystäväni ovat halutessaan saaneet joko kipulääkkeen tai rauhoittavia ennen toimenpiteitä. En saanut mitään vaikka pyysin. Eräs ystäväni kertoi saaneensa vähintään seitsemän puudutuspiikkiä; mielestäni en saanut niin montaa vaan ehkä enintään neljä. Ainakaan vaikutus ei kestänyt edes sitä kahta tuntia. Toinen ystäväni taas kertoi, että operaation aikana hammaslääkäri oli välillä keskeyttänyt työskentelyn, kysynyt miltä tuntuu ja oli pidetty taukoa. Minulla ei taukoja pidetty.
Kolmas ystäväni kertoi, että hän oli toimenpiteen jälkeen saanut kaksi buranaa 800:sta kerralla, minä sain yhden burana 600:en. Ensimmäinen juurihoitokerta on vielä yleensä kivuliain, eikä tavanomainen määrä puudutusta tai kipulääkkeitä toimi kunnolla. Papereissani luki, että hammas oli vielä osittain elossa. Minulla siis juurihoidettiin elävä hammas ilman kipulääkkeitä ja riittämättömällä puudutuksella. Ei ihme että sain kipushokin. En ole koskaan ennen saanut kipushokkia. Kokemus se tuokin.
torstai 20. lokakuuta 2011
Juurihoito - kipushokkielämys II
yths:lle päästyäni kuljin edelleen kaksin kerroin, tärisin ja itkin. Onneksi eteen osui ajanvarauksessa pari ystävällistä ja ihanaa hoitajaa; toinen antoi nenäliinoja ja kysyi mitä oli tapahtunut. Kerroin tapahtuneesta ja pyysin lisää kipulääkettä.
Toinen hoitaja kysyi, haluaisinko jäädä yths:lle hetkeksi. Sanoin että haluan, koska minuun sattuu niin paljon että pelkään tajunnan menetystä ja en haluaisi olla yksin kotona. Sanoin että pitäisi jäädä vielä yliopistolle. Hoitaja kehotti että menisin kotiin lepäämään. Hän myös saattoi minut lepohuoneeseen, peitteli viltin alle ja antoi särkylääkkeet.
Noin tunnin verran hoitotoimenpiteen jälkeen kipu oli samanlainen kuin hoidon kivuliaimmassa vaiheessa. Koko sen tunnin ajan tärisin, itkin, vilutti ja hieman tuli paha olokin. Mietin oksentaisinko lepohuoneen roskikseen, mutta onneksi se olo meni ohi.
Sain siis kunnon kipushokkikohtauksen ja näin myöhemmin ajatellen minua ei olisi saanut päästää pois terveysasemalta siinä kunnossa. Kukaan ei myöskään kysynyt, olenko liikkeellä yksin ja millä menopelillä. Ymmärrän, että terveysasemalla on kiire, mutta olisin oikeasti voinut satuttaa itseni ajellessa pyörällä shokkitilassa. Äitini soitti empatiapuhelun päivällä ja totesi mm. sen, että onneksi en ollut autolla liikenteessä (eipä ole ajokorttiakaan).
Shokkitilassa ihminen on riski sekä itselleen että ympäristölleen. Jos olisin lähtenyt ajamaan autoa, olisin huonon tuurin sattuessa voinut ajaa vahingossa jonkun ihmisen päälle. Olen ajanut skootterilla ja tiedän että jo noin 60-80 kilometrin tuntinopeudessa vaaditaan huolellista tarkkaavaisuutta ympäristön suhteen sekä kykyä reagoida nopeasti yllättäviin tilanteisiin.
Onneksi ihmisyydessä on säilynyt jokin lajihistoriallisesti varhainen kyky toimia edes jollain tavalla rationaalisesti shokissakin. Selviydyin yths.lle jossa hoitajat onneksi ymmärsivät tilanteeni. He myös suosittelivat loppupäivää vapaata ja pyysivät että käyn ilmoittautumassa vastaanotossa ennen kuin lähden.
En kuitenkaan mennyt kotiin vaan jäin yliopistolle hengailemaan ja tapaamaan kavereita. Kaverit ja asioiden sosiaalinen jakaminen ovat paras lääke ikävien kokemusten äärellä. Ensi kerralla en kyllä mene juurihoitoon yksin. Eilisen päivän pidin lepoa ja toivuin nopeasti. Tänään olin jo aamuseitsemältä töissä.
Toinen hoitaja kysyi, haluaisinko jäädä yths:lle hetkeksi. Sanoin että haluan, koska minuun sattuu niin paljon että pelkään tajunnan menetystä ja en haluaisi olla yksin kotona. Sanoin että pitäisi jäädä vielä yliopistolle. Hoitaja kehotti että menisin kotiin lepäämään. Hän myös saattoi minut lepohuoneeseen, peitteli viltin alle ja antoi särkylääkkeet.
Noin tunnin verran hoitotoimenpiteen jälkeen kipu oli samanlainen kuin hoidon kivuliaimmassa vaiheessa. Koko sen tunnin ajan tärisin, itkin, vilutti ja hieman tuli paha olokin. Mietin oksentaisinko lepohuoneen roskikseen, mutta onneksi se olo meni ohi.
Sain siis kunnon kipushokkikohtauksen ja näin myöhemmin ajatellen minua ei olisi saanut päästää pois terveysasemalta siinä kunnossa. Kukaan ei myöskään kysynyt, olenko liikkeellä yksin ja millä menopelillä. Ymmärrän, että terveysasemalla on kiire, mutta olisin oikeasti voinut satuttaa itseni ajellessa pyörällä shokkitilassa. Äitini soitti empatiapuhelun päivällä ja totesi mm. sen, että onneksi en ollut autolla liikenteessä (eipä ole ajokorttiakaan).
Shokkitilassa ihminen on riski sekä itselleen että ympäristölleen. Jos olisin lähtenyt ajamaan autoa, olisin huonon tuurin sattuessa voinut ajaa vahingossa jonkun ihmisen päälle. Olen ajanut skootterilla ja tiedän että jo noin 60-80 kilometrin tuntinopeudessa vaaditaan huolellista tarkkaavaisuutta ympäristön suhteen sekä kykyä reagoida nopeasti yllättäviin tilanteisiin.
Onneksi ihmisyydessä on säilynyt jokin lajihistoriallisesti varhainen kyky toimia edes jollain tavalla rationaalisesti shokissakin. Selviydyin yths.lle jossa hoitajat onneksi ymmärsivät tilanteeni. He myös suosittelivat loppupäivää vapaata ja pyysivät että käyn ilmoittautumassa vastaanotossa ennen kuin lähden.
En kuitenkaan mennyt kotiin vaan jäin yliopistolle hengailemaan ja tapaamaan kavereita. Kaverit ja asioiden sosiaalinen jakaminen ovat paras lääke ikävien kokemusten äärellä. Ensi kerralla en kyllä mene juurihoitoon yksin. Eilisen päivän pidin lepoa ja toivuin nopeasti. Tänään olin jo aamuseitsemältä töissä.
Juurihoito - kipushokkielämys I
Eräänä päivänä tällä viikolla olin iltavuorossa töissä, kun alkoi lähes sietämätön hammassärky. Minulla ei ollut tietenkään mitään särkylääkettä mukana, joten seuraavat viisi tuntia töissä ennen kotiinpääsyä menivät hammassäryssä. Yöllä en saanut unta ja kipu yltyi niin kovaksi että teki mieli huutaa ja lyödä päätä seinään.
Jouduin sitten ottamaan useamman Panadolin. Aamulla olin kivusta ja töistä niin väsynyt, että nukuin ohi hammaslääkärin soittoajan enkä saanut hammaslääkäriaikaa minnekään.
Tänään sitten pääsin hammaslääkäriin. Hampaastani oli lohjennut pala ja hammas jouduttiin juurihoitamaan. Sanoin etukäteen, että pelkään ihan hirveästi hammaslääkäriä, sitä että hoito sattuu ja omia refleksireaktioitani kipuun. Sanoin että mieleni tekisi juosta karkuun. Hammaslääkärin vastaus oli, että he pääsisivät helpommalla jos tekisin niin. En kuitenkaan juossut karkuun.
Pyysin että saisin jotain lääkettä ennen operaatiota. En saanut mitään. Jälkikäteen tästä asiasta keskustellessani olen kuullut, että ainakin osalle lääkäri on tarjonnut oma-aloitteisesti rauhoittavia ennen operaatiota.
Puudutus ei sattunut, mutta jossain vaiheessa tuntui siltä, että aine ei vaikuta enää kunnolla. Sanoin asiasta, mutta se ei kuulemma ollut mahdollista, sillä aine vaikuttaa ainakin 2-4 tuntia. Mahdollista tai ei, aine ei loppujen lopuksi vaikuttanut minulla sitä kahtakaan tuntia päätelleen suun puutumisasteesta.
Lääkäri kyseli aluksi kivusta ja ensin ei sattunutkaan kovin paljon. Sitten kun yhtäkkiä tuli täysin sietämätön kipu, huusin suoraa huutoa ääneen. Veikkaan, että kyseessä oli se hetki, kun porattiin suoraan hermoon. Hammaslääkäri pyysi, etten huutaisi niin kovaa, sillä pelästytän asiakkaat.
Silloin ei naurattanut tippaakaan, mutta jälkikäteen mietin, että tilanne on varmaan ollut kuin suoraan jostain huonosta sketsistä kun hoitohuoneesta kuuluu AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA. Se mielikuva kieltämättä nauratti. En muista, kuinka tyhjillään odotushuone oli vastaanotolta lähtiessäni...
Aloin täristä ja jännitin kehoani niin paljon kuin pystyin. Kyyneleet alkoivat valua. Sanoin monta kertaa, etten kestä enempää. Sanomisillani ei ollut mitään vaikutusta vaan toimenpidettä jatkettiin. En myöskään saanut uutta puudutuspiikkiä.
Lääkäri totesi vain "ei tätä kauan kestä". Käteni nousi refleksinomaisesti ilmaan. Lääkäri käski laittaa käden alas, ja jotenkin kummassa pystyin siihen. Kun ei saanut huutaa, aloin kiroilla. Lääkäri pyysi minua olemaan kiroilematta, sillä se ei kuulosta mukavalta. Pyysin anteeksi ja yritin vain kestää jotenkin.
Ymmärrän, että joskus on pakko tehdä kivuliaita operaatioita, mutta kyllä asiakasta olisi syytä myös kuunnella. Voin vakuuttaa, että se on kauhea tunne kun kokee niin sietämätöntä kipua että ei ole varma pystyykö enää hallitsemaan kehonsa reaktioita tai lähteekö taju. Silti ei voi mitään asialle vaan on täysin toisen ihmisen armoilla eikä kipuun tule lievitystä. Siinä ei ole paniikki kaukana.
Aloin haukkoa henkeäni. Hammaslääkäri sanoi, että "älä huohota, se vain sattuu sinuun enemmän". Epäilemättä, mutta en ollut siinä tilassa että pystyisin täysin hallitsemaan kehon reaktioita. Puristin kynsillä käsiäni että saisin jotain kivunlievitystä.
Toimenpiteen jälkeen, lääkärin kirjoittaessa papereita, taituin kivusta kaksinkerroin, itkin, tärisin ja haukoin henkeä. Sain ainoastaan 600 mg buranan vaikka lääkäri totesi että burana ja panadol yhdessä toimivat ja vaikka on myös olemassa burana 800:ia. En ymmärrä.
Hoipuin vastaanotolta ulos. Sitten ajattelin että minun on pakko saada lisää kipulääkettä. Kävin pyytämässä sitä vastaanotolta; he kehottivat hakemaan sitä hammaslääkäriltä. Sinne en kyennyt enää menemään vaan hyppäsin fillarin selkään ja ajoin yths:lle. Ajomatkasta en muista juuri mitään muuta kuin sen, että aurinko paistoi silmiin ja kipu oli sietämätön. Onneksi en jäänyt auton alle tai pyörtynyt ja kaatunut pyörällä.
Jouduin sitten ottamaan useamman Panadolin. Aamulla olin kivusta ja töistä niin väsynyt, että nukuin ohi hammaslääkärin soittoajan enkä saanut hammaslääkäriaikaa minnekään.
Tänään sitten pääsin hammaslääkäriin. Hampaastani oli lohjennut pala ja hammas jouduttiin juurihoitamaan. Sanoin etukäteen, että pelkään ihan hirveästi hammaslääkäriä, sitä että hoito sattuu ja omia refleksireaktioitani kipuun. Sanoin että mieleni tekisi juosta karkuun. Hammaslääkärin vastaus oli, että he pääsisivät helpommalla jos tekisin niin. En kuitenkaan juossut karkuun.
Pyysin että saisin jotain lääkettä ennen operaatiota. En saanut mitään. Jälkikäteen tästä asiasta keskustellessani olen kuullut, että ainakin osalle lääkäri on tarjonnut oma-aloitteisesti rauhoittavia ennen operaatiota.
Puudutus ei sattunut, mutta jossain vaiheessa tuntui siltä, että aine ei vaikuta enää kunnolla. Sanoin asiasta, mutta se ei kuulemma ollut mahdollista, sillä aine vaikuttaa ainakin 2-4 tuntia. Mahdollista tai ei, aine ei loppujen lopuksi vaikuttanut minulla sitä kahtakaan tuntia päätelleen suun puutumisasteesta.
Lääkäri kyseli aluksi kivusta ja ensin ei sattunutkaan kovin paljon. Sitten kun yhtäkkiä tuli täysin sietämätön kipu, huusin suoraa huutoa ääneen. Veikkaan, että kyseessä oli se hetki, kun porattiin suoraan hermoon. Hammaslääkäri pyysi, etten huutaisi niin kovaa, sillä pelästytän asiakkaat.
Silloin ei naurattanut tippaakaan, mutta jälkikäteen mietin, että tilanne on varmaan ollut kuin suoraan jostain huonosta sketsistä kun hoitohuoneesta kuuluu AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA. Se mielikuva kieltämättä nauratti. En muista, kuinka tyhjillään odotushuone oli vastaanotolta lähtiessäni...
Aloin täristä ja jännitin kehoani niin paljon kuin pystyin. Kyyneleet alkoivat valua. Sanoin monta kertaa, etten kestä enempää. Sanomisillani ei ollut mitään vaikutusta vaan toimenpidettä jatkettiin. En myöskään saanut uutta puudutuspiikkiä.
Lääkäri totesi vain "ei tätä kauan kestä". Käteni nousi refleksinomaisesti ilmaan. Lääkäri käski laittaa käden alas, ja jotenkin kummassa pystyin siihen. Kun ei saanut huutaa, aloin kiroilla. Lääkäri pyysi minua olemaan kiroilematta, sillä se ei kuulosta mukavalta. Pyysin anteeksi ja yritin vain kestää jotenkin.
Ymmärrän, että joskus on pakko tehdä kivuliaita operaatioita, mutta kyllä asiakasta olisi syytä myös kuunnella. Voin vakuuttaa, että se on kauhea tunne kun kokee niin sietämätöntä kipua että ei ole varma pystyykö enää hallitsemaan kehonsa reaktioita tai lähteekö taju. Silti ei voi mitään asialle vaan on täysin toisen ihmisen armoilla eikä kipuun tule lievitystä. Siinä ei ole paniikki kaukana.
Aloin haukkoa henkeäni. Hammaslääkäri sanoi, että "älä huohota, se vain sattuu sinuun enemmän". Epäilemättä, mutta en ollut siinä tilassa että pystyisin täysin hallitsemaan kehon reaktioita. Puristin kynsillä käsiäni että saisin jotain kivunlievitystä.
Toimenpiteen jälkeen, lääkärin kirjoittaessa papereita, taituin kivusta kaksinkerroin, itkin, tärisin ja haukoin henkeä. Sain ainoastaan 600 mg buranan vaikka lääkäri totesi että burana ja panadol yhdessä toimivat ja vaikka on myös olemassa burana 800:ia. En ymmärrä.
Hoipuin vastaanotolta ulos. Sitten ajattelin että minun on pakko saada lisää kipulääkettä. Kävin pyytämässä sitä vastaanotolta; he kehottivat hakemaan sitä hammaslääkäriltä. Sinne en kyennyt enää menemään vaan hyppäsin fillarin selkään ja ajoin yths:lle. Ajomatkasta en muista juuri mitään muuta kuin sen, että aurinko paistoi silmiin ja kipu oli sietämätön. Onneksi en jäänyt auton alle tai pyörtynyt ja kaatunut pyörällä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)