Se niistä filosofian tenttikirjoista - Coltrane auttaa

Ylihuomenna olisi filosofian tentti, johon pitäisi lukea Häyryn Ihannevaltio, Räikän Esseitä etiikasta sekä Sihvolan Maailmankansalaisen etiikka. Muuten hyvä, mutta yliopiston kirjasto on normaalia lyhyempiä aikoja auki remontin takia.

Perjantaina jäivät kirjat tentin takia saamatta kun kirjasto oli ehtinyt mennä kiinni, tänään muuten vaan meni ovet kiinni nenän edestä. Hurraa. Yliopistolla tapaamani kaveri kysyi, mikä on tarinan opetus. Sitä voinkin sitten miettiä tämän päivän.

Kaupunginkirjastollakaan kirjoja ei ole. Muualla on, mutta tilaaminen vie liikaa aikaa. Saa nähdä mitä tästä tulee. Huomenna uusi yritys. Ylistressaantuminen ei auta joten kuuntelen kaverilta bongaamani musalinkkiä (Alice Coltranen Blue Nile) ja nautin auringonpaisteesta sekä teen jotain kivaa.

Kuoleman kohtaaminen-seminaari – Siltalan ajatuksia ja pohdintaa II

Kuoleman monista kasvoista Siltala mainitsi suomalaisen tuutulauluperinteen, joissa käsitellään lapsen kuolemaa ja sitä ajatusta että lapsi elää pari elämänsä ensimmäistä viikkoa elämän ja kuoleman jännitteestä.

Suomalaisessa kansanperinteessä ja mytologiassa on kuolemaa käsitelty muutenkin. Kesällä livutaan hiljaa veneessä kuolema peränpitäjänä, talvella taas liikutaan reessä kuoleman kyydissä. Kuolemaa on myös kuvattu matkaksi niittyjen halki.

Varhaiskulttuureissa kuolema on saanut hyvin monenlaiset kasvot: kuolemaa on pidetty tuhoavana, vapauttavana, seksuaalisena, viettelevänä... Melankolian avulla kuolemasta luodaan turvallinen. Karjalaisissa itkuvirsissä kuolema saa arkaaisen, syvällisen, uskonnollisen luonteen.

Minulle tuli kuoleman monista kasvoista kaikki ne nimitykset, joita on annettu Jumalalle. Suuret tuntemattomat välittyvät nimeämisen kautta – ja usein nämä nimet ovat samankaltaisia kuin ne, joiden avulla kuvaamme toisia ihmisiä tai suhteitamme heihin.

Kuoleman valhe on Siltalan mukaan sitä, että valehtelemme itsellemme ettei kuolemaa ole ja muutamme kuoleman läheisyyden joksikin muuksi. Kuolemasta puhumattomuus on toivotonta toivoa silloin kuin pitäisi puhua totuuksia eikä puuta heinää. Minulle tästä tuli mieleen rinnastus Doltoon, jonka mielestä lapsia (ja ihmisiä yleensä) autetaan parhaiten rehellisellä puheella.

Elämän petoksista voi kehittyä kuoleman petos. Kuolema kutsuu esiin häväistyksi tulemisen, loukkaantumisen, petetyksi tulemisen jne. kokemuksia. Jos ihmisellä on riittävästi sisäistettynä rakkauden kokemuksia ja ymmärtäviä läheisiä, hän voi luopua kuoleman valheesta ja avautua kuolemalle.

Ihminen palaa aina uudelleen kysymykseen: keneen voin luottaa, kenelle voin näyttää suruani, kauhuani, tyhjyyttäni, heikkenevän ruumiini... Kuoleminen avautumisen ja sulkeutumisen jännitteenä rakentuu usein erilaisten vastakohtaparien jännitteessä: pelko-toivo, viha-rakkaus, murhe-ilo, kosto-anteeksianto jne. Kuolemassa on myös kaikenikäisillä läsnä paljaana hoivan kokemus vauvana.

Luopumisen suruun kuuluu suru oman ruumiin elävyydestä luopumisesta. Samalla voi viritä toivo siitä, että voi luopua elämästä ja lähteä rakentamaan elämäänsä. Surun avulla elämästä luopuminen tulee todelliseksi.

Kuolevan kanssa työskentelevän on tärkeää olla herkkä moniaistimuksellisuudelle: ruumiin kielelle, katseille, tilakokemuksille... Ruumiilla on proseduraalinen muisti: ruumis muistaa asioita joita mieli ei; ruumiin muisti ei koskaan valehtele. Trauma rikkoo symbolisen ulottuvuuden meissä. Silloin toimii vain piilotajuinen ja ruumiillinen muisti, vähemmän sanallinen. Unta ja kuolemaa on usein pidetty veljeksinä: uni on valmistautumista kuolemaan.

Saattohoidossa tuetaan kuolevaa löytämään oma persoonallinen kuolemansa niin että kuoleva saa kuolla turvallisesti silloin kun aika on, subjektiutensa säilyttäen. Tämä edellyttää hyvää vuorovaikutusta; surun, pelon, vihan, kauhun jne. tunnistamista sekä sen miettimistä, mitä tunteita, ajatuksia ja mielikuvia niin työntekijässä kuin kuolevassakin herää. Läsnä ovat rinnakkain niin sanallinen kuin aistimuksellinenkin.

Kuolevan maailmaan ei voi eikä saa tunkeutua väkivaltaisesti; häntä ei myöskään jätetä missään vaiheessa. Kuolevasta luopuminen tapahtuu vuorovaikutuksen turvassa; omaisilla on mahdollisuus olla läsnä milloin tahansa. Jos omaiset eivät voi olla läsnä, henkilökunta on. Omaiset ovat kietoutuneita toisiinsa persoonallisilla vuorovaikutuksen tavoillaan.

Erityisen paljon kannattelua tarvitsevat vanhemmat, joiden lapsi on kuolemassa ja lapset, joiden vanhempi on kuolemassa. Lapsilla on hyvin usein käsitys, että kun hän kuolee, joku lähtee hänen mukaansa. Lapset ilmaisevat myös erilaisia tunteita kuoleman edessä ja käyttävät erilaisia symboleita kuvaamaan kuolemaa.

Läsnäoloon kuolevien kanssa tarvitaan kiireettömyyttä, myötätuntoa ja keskustelemista. Monilla työntekijöillä ammatillinen kasvu on saanut alkunsa ahdistuksesta, kriiseistä jne. oman mielen tutkimisesta. Tämä edellyttää myös hyvää työnohjausta.

Kuoleman kohtaaminen-seminaari – Siltalan ajatuksia ja pohdintaa I

Seuraavat ajatukset ovat Siltalan luennosta. Mitä filosofiseen merkityksenantoon tulee, Siltala käsitteli mm. Orfeus ja Eurydike-myyttiä. Eurydiken oli kuoltava että hän tulisi uudelleen eläväksi lauluissa ja sanoissa. Näin emme koskaan menetä rakkaitamme. Orfeus siis vapautti rakkauden symboliseen muotoon – taiteessa rakkaus on poissaoloa.

Olemme aina kuoleman kanssa ja ihmisen elämä on asettumista alttiiksi kuolemalle. Siltala siteerasi eri filosofeja. Erään filosofin nimi ei ollut tuttu enkä muistanut kysyä sitä jälkikäteen. Pitänee kysyä se myöhemmin. Tämä filosofi oli kuitenkin todennut, että meidän tulisi olla oman kuolemamme muotoilijoita. Heidegger puolestaan on todennut, että elämä saa merkityksensä kuoleman kautta. Levinas on todennut, että kuoleman hetki on vailla tiedon ja kokemuksen merkitystä – tieto ja kokemus tulee vain toisten kuolemista.

Siltala totesi, että ihminen saattaa pelätä kuoleman väkivaltaisuutta. Tämä voi hyvinkin olla totta. Olen aina välillä miettinyt, millä tavalla itse kuolisin jos saisin tavan valita. En haluaisi kuolla esimerkiksi liikenneonnettomuudessa. Mieluiten kuolisin vanhana, nukahtaen rauhallisesti pois kevätaamuun.

Luulen että kuoleman väkivaltaisuus tuntuu ylipäätään pahalta ajatukselta. Tuntuu pahalta katsoa uutiskuvia siitä, miten ihmisiä kuolee sodissa, nälänhätään, onnettomuuksissa, rikosten uhreina, sairauksiin... Se tuntuu todellakin luonnottamalta, väkivaltaiselta, epäreilultakin.

On helpompaa hyväksyä kuolema silloin, jos kuoleva henkilö itse hyväksyy sen ja kokee että hänen on jo aika lähteä. Näin on esimerkiksi silloin, jos hyvin vanha henkilö sanoo, että hän on saanut elää hyvän elämän ja kuolema on hänelle mieluinen päätös, nukahtamista lopulliseen uneen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki hyvin vanhat henkilöt haluaisivat kuolla – päinvastoin – tai että olisi koskaan miellyttävää menettää hyvin vanhakaan läheinen. Surullista se aina on.

Tietysti kuoleman väkivaltaisuudella voidaan viitata myös siihen, että ihminen joutuu kuolemaan vaikka ei haluaisi kuolla ja pelkäisi kuolemaa. Kuolema ei kysele, haluaako ihminen kuolla ja jos niin millä hetkellä. Kuoleman suhteen täytyy erottaa se mikä on todennäköistä ja se mikä on mahdollista.

Jos ihminen yhdistää suotuisan geeniperimän riittävän terveellisiin elämäntapoihin, on todennäköistä että hän ainakin Suomessa elää n. 80-vuotiaaksi tai vanhemmaksikin. Ihmisen on kuitenkin mahdollista kuolla jokaisena päivänä, jokaisena hetkenä. Kuoleman mahdollisuus on aina läsnä.

Mitä Siltalan siteeraamaan Levinasin ajatukseen siitä, että kuoleman hetkellä ihminen on vailla tiedon ja kokemuksen merkitystä, mielestäni se on hyvä niin. On ihmiselle hyväksi, että on jotakin ihmistä suurempaa ja tuntematonta. Se pitää elämässä oikeat mittasuhteet – ja toisaalta uteliaan asenteen elävänä. On mysteerejä, joita voi pohdiskella niiden ratkeamatta.

Takaisin Siltalan ajatuksiin. On kaksi suurta voimaa ja niiden välinen jännite: rakkaus ja kuolema, Eros ja Thanatos. Siltala siteerasi Pascalin ajatusta “ihminen on ajatteleva ruoho” ja rinnasti sen Psalmien ajatukseen “ihminen on kuin ruoho, kedon kukka...”Siltala siteerasi myös venäläistä filosofia (nimi ei tullut muistiin), jonka mukaan kuoleman ja kärsimyksen kokemus antaa elämän intensiteetin; rakkauden voimalla uskallamme lähestyä kuolemaa.

Kuoleman kohtaaminen-seminaari – läsnäolo ja koskettavuus

Pirkko Siltala avasi seminaarin kertomalla omasta elämänhistoriastaan. Se oli hyvä tapa aloittaa seminaari – tuo puhujan lähemmäksi yleisöä. Siltalan läsnäolo seminaarissa oli muutenkin koko ajan todella intensiivistä.

Olen miettinyt, mistä toisen ihmisen läsnäolon intensiteetin kokemus tulee – viimeksi mietimme tätä viime viikon keskiviikkona erään opiskelukaverini kanssa. Silloin se liittyi erääseen terapiamuotoon, jota hän on opiskellut.

Puhuimme mm. siitä, miten läsnäolon intensiteetti on merkitsevämpää kuin sanat joita käyttää. Vaikka toinen käyttäisi miten hienoja ja hyviä ilmaisuja tahansa mutta läsnäolevuus puuttuu, ne ilmaisut eivät auta – ja toisin päin: jos toisen läsnäolon tuntee, sanallisilla ilmaisuilla ei ole niin paljon merkitystä.

Puhuimme myös siitä, että jos huomaa ettei ole läsnä, se alkaa vaivata ja läsnäoloon alkaa pyrkiä tietoisesti – mikä vie vain kauemmas läsnäolevuudesta. Keskustelumme jäi valitettavasti tältä osin kesken.

Siltalalla oli luennossaan kiinnostavat väliotsikoinnit: kuolema filosofisessa merkityksenannossa, kuoleman monet kasvot, kuoleman valhe, kuoleminen avautumisen ja sulkeutumisen jännitteessä, luopuminen ja suru, kuoleminen ja kuolema moniaistimuksellisen ja sanallisen vuorovaikutuksen turvassa, uni ja kuolema, saattohoito, lapsen kuolema... Siltala käytti luennoidessaan myös todella koskettavia esimerkkejä asiakaskohtaamisistaan.

Tästä läsnäolon intensiteetistä, Siltalan viisaista ja kulttuurisesti rikkaista ajatuksista sekä koskettavista esimerkeistä syntyi todella syvällinen kokemus joka tuntui koko olemuksessani. Seminaari kesti kahvitaukoineen noin neljä tuntia, mutta sen jälkeen oli sellainen olo kuin olisi tehnyt täyden työpäivän – vaikka ei tarvinnut muuta kuin olla paikalla ja kuunnella. Erityisesti joidenkin koskettavien esimerkkien kohdalla osa seminaariyleisöstä itki avoimesti.

Minä itkin myös. Vuoron perään valuivat kyyneleet ja kulkivat vilunväristykset koko kehon läpi, useammankin kerran seminaarin aikana. Se seminaari teki todella hyvää. Kosketetuksi tulemisella on hyvää tekevä vaikutus. Sen jälkeen olo on vähän sama, kuin olisi ollut kuiva, pölyinen ja paahteinen kesäpäivä ja sen jälkeen tulisi lämmin ja pehmeä kesäsade joka virkistää, tuntuu hyvältä iholla, kirkastaa värit ja saa kasvien tuoksun esiin vahvempana.

Samalla mietin, että olen kiitollinen äidilleni eräästä asiasta jossa hän on näyttänyt esimerkkiä. Äitini nimittäin näyttää tunteensa avoimesti – myös julkisesti. Lapsena minua nolotti, jos äitini itki julkisesti. Nykyään olen siitä kiitollinen eikä nolota yhtään.

Äitini on elävä ihminen: hän itkee, nauraa, suuttuu, iloitsee... Tunteet ja niiden osoittaminen tekee hänet hyvin eläväksi. Vaikka äitini on matemaattisesti laskettuna lähempänä seitsemääkymmentä kuin kuuttakymmentä, hänessä on jotain ajatonta, monenikäistä, todella elinvoimaista ja elävää. Liityn mielelläni tässä asiassa sukupolvien jatkumoon, noudatan äitini esimerkkiä ja kuulun niihin ihmisiin jotka itkevät julkisesti.

Tasoista ja kategorioista - missä välittäjä?

Kirjoihin sisältyy varsin paljon erilaisiin kategorioihin ja tasoihin liittyvää jaottelua. McAdamsin malli persoonallisuudesta on tasomalli. Tunteiden säätelyä on kytketty laajempaan hierarkkiseen kontekstiin: tunteita voidaan alisäädellä tai ylisäädellä ja keinot on jaoteltu kognitiivisiin ja toimintaan perustuviin. Tämä tunteiden säätely on osa laajempaa tunnetilan säätelyä joka taas on mielletty osaksi itsesäätelyä.

Lisäksi on kuvattu tunteiden säätelyn yhteyksiä neurobiologiaan – kuten temperamenttipiirteistä positiivisen ja negatiivisen emotionaalisuuden yhteyksiä keskushermoston lähestymis- ja välttämiskäyttäytymisjärjestelmään. Lisäksi on todettu, että tunteiden säätelyssä on osansa niin geeneillä, aivorakenteilla ja hermostolla kuin myös lapsen ja vanhempien välisellä onnistuneella vuorovaikutuksella, perheessä vallitsevalla tunneilmastolla, vanhempien kasvatuskäytänteillä sekä lapsuuden myönteisillä kiintymyssuhteilla.

Myös tunneälyä on jaoteltu joukoksi hierarkkisesti järjestäytyneitä tunnepitoisen tiedon havaitsemiseen ja ymmärtämiseen tarvittavia kognitiivisia kykyjä, joihin on lueteltu kuuluvan “1) kyky tunnistaa ja ilmaista omat tunteensa sekä tunnistaa toisten ihmisten tunteet aidosti, rehellisesti ja tarkasti, 2) kyky käyttää tunteitaan ajattelun apuna... 3) kyky analysoida ja ymmärtää tunnepitoista tietoa ja tunne-elämän lainalaisuuksia sekä 4) kyky säädellä omia ja muiden ihmisten tunteita.” Myös aggressiivisuutta on jaoteltu suoraan ja epäsuoraan, hyökkäävään ja puolustavaan aggressiivisuuteen, välineelliseen aggressioon jne.

Identiteettikin on kuvattu elinikäisesti muotoutuvaksi prosessiksi, joka on samalla persoonallisuuden ohjaava ja kokoava rakenne. Erilaisia identiteettejä on luokiteltu tasoihin: selkiintymätön identiteetti, omaksuttu identiteetti, etsivä identiteetti sekä saavutettu identiteetti. Näihin tasoihin on liitetty erilaisia kuvauksia. Prosessi- ja tasoajattelu näkyy siis tässäkin, samoin kuin se ajattelu että ihmisen kehitys tapahtuu sosiaalisessa ympäristössä: “identiteetti voi kehittyä ainoastaan yhteydessä toisiin ihmisiin”.

Ympäristökin on jaoteltu Bronfenbrennerin mallin mukaisesti tasoihin: mikrosysteemi (yksilön henkilökohtaiset suhteet), mesosysteemi (mikrosysteemien väliset suhteet kuten työ- ja perhe-elämän vuorovaikutus), eksosysteemi (edellisten systeemien yhdistelmä joka sisältää myös muita sosiaalisia rakenteita) ja makrosysteemi (edellisten yhdistelmä sekä laajemmat kulttuuriset järjestelmät).

Yksilönkehitystä on myös jäsennelty iän mukaisiin tasoihin lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden mukaan jotka on vielä jaoteltu alatasoihin (kuten varhaislapsuus, myöhäisaikuisuus jne.) Lisäksi on kuvattu Freudin psykoseksuaalisen kehityksen tasot (oraalinen 0-1 v., anaalinen 2-3 v., fallinen 4.-5. v, latenssi 6-11 v. ja genitaalinen 12+ v.), Piaget'n kognitiivisen kehityksen tasot (sensorimotorinen 0-2 v., esioperationaalinen 2-7 v., konkreettisten operaatioiden taso 7-12 v., formaalit operaatiot 12+)...

Ja lisää tasoteorioita tulee mitä pidemmälle toista tenttikirjaa etenee: Kohlbergin moraalisen kehityksen tasot (esikonventionaalinen, konventionaalinen, postkonventionaalinen), Gilliganin vastine Kohlbergin teorialle (kiinnostus omaan selviytymiseen, toisista välittäminen, edellisten tasojen integraatio), Eriksonin psykososiaalisen kehityksen tasot joissa joutuu ratkomaan erilaisia kehitystehtäviä ja joiden ratkaisemisen onnistuneisuudesta seuraa erilaisia tunteita ( perusluottamus-epäluottamus 0-1 v., autonomia vs. häpeä ja epäily 1-6 v., aloitekyky vs. syyllisyys 6-10 v., identiteetti vs. roolien epäselvyys 14-20 v., läheisyys vs. eristäytyneisyys 20-35 v., generatiivisuus vs. pysähtyminen 35-65 v., egon integraatio vs. epätoivo 65+)... Eivätkä mallit vielä tähän loppuneet, mutta loppukoon niiden luettelointi.

Nähdäkseni kaikkien tasojen peruspointin voi kiteyttää niin että kehitys on jatkumo joka perustuu aina jollakin tavalla edellisiin tasoihin; lisäksi ihmisen kehityksen potentiaalisena parhaana lopputuloksena pidetään sitä, että viimeistään vanhuudessa on oppinut sovittamaan yhteen oman itsen toteuttamisen ja yhteisöllisen elämän omaa hyvinvointia tukevalla ja generatiivisella tavalla. Freudilaisittain: ihminen on terve, jos hän kykenee rakastamaan ja tekemään työtä.

Tässä yhteydessä on paikallaan todeta, että tämä tiivistys on tietysti tietynlaisesta näkökulmasta tehty. Kaikilla ihmisillä on taipumus etsiä tietoa, joka vahvistaa heidän olettamuksiaan. Seuraava askel tässä tiivistelmässä olisikin havainnoida kirjojen sisältöjä vastakkaisesta näkökulmasta: etsiä tietoa, joka kyseenalaistaa tiivistykseni ja on siihen nähden vastakkainen. Ja oli kirjoissa toki paljon muutakin tietoa, kuin vain ihmisyyden kuvausta tasojen, prosessien ja järjestelmien kautta.


Missä välittäjä?

Havaitsin, että kirjoissa puhuttiin kyllä yksilöstä ja ympäristöstä ja niiden välisistä suhteista samoin kuin yksilön sisäisen dynamiikan erilaisista yhteyksistä. Kuitenkin eri kategorioiden ja tasojen väliltä puuttui systemaattisesti välittäjä. Se on hieman sama, kuin olettaisi ihmisen fyysisesti leijuvan ilmassa.

Tämä välittäjän puuttuminen oikeastaan vastaa arkiajattelua. Ihminen vaikuttaa fyysisesti erilliseltä ympäristöstään – ihmisen keholla on havaittavat rajat. Kuitenkaan ihminen ei todella ole irti ympäristöstään. Ihmisen fyysiseen olemassaoloon maailmassa vaikuttaa mm. painovoima kaiken aikaa.

Psykologiassa on kausiluontoisesti vallalla erilaisia paradigmoja. Välillä vallitsevana on luonnontieteellinen näkökulma. Toisaalta tätä näkökulmaa ei tavallaan ole otettu ihan tosissaan. Luonnontieteiden puolelta on omaksuttu objektiivisuuden ihanne – mutta esimerkiksi tietyt teoreettiset ajatukset on jätetty ottamatta huomioon – kuten välittyminen.

Fysiikassa on ymmärretty välittäjän idea – kaikki voimat perustuvat vuorovaikutukseen; perusvuorovaikutuksia välittävät alkeishiukkaset. Mielestäni merkin käsite psykologiassa vastaa välittäjähiukkasia fysiikassa. Jos kerran halutaan omaksua luonnontieteelinen näkökulma, otetaan se sitten tosissaan.

Selviytymiskeinojen, toiminta- ja tulkintatapojen sekä elämänkulun motivaatiomallin samankaltaisuudesta

Selviytymiskeinojen, toiminta- ja tulkintatapojen sekä elämänkulun motivaatiomallissa on paljon samaa.

Tulkintatapojen osalta malli menee niin, että ensin ovat aiemmat kokemukset joiden pohjalta syntyy minäkäsitys. Tämä minäkäsitys ohjaa odotuksia ja emootioita ennen toimintaa. Toiminta synnyttää tuloksia, joiden pohjalta tehdään syypäätelmiä tulokseen johtaneista syistä. Syypäätelmät taas vaikuttavat minäkäsitykseen ja siihen, miten toiminta sujuu jatkossa.

Selviytymiskeinoissa aluksi on tapahtuma, jonka merkitystä arvioidaan (uhka, mahdollisuus, harmiton). Tästä seuraa selviytymiskeinojen (ongelma- ja tunnesuuntautuneet) käyttö. Käsittelyn lopputulos on joko suotuisa tai epäsuotuisa. Tästä seuraa tunnereaktio (myönteinen tai kielteinen). Tunnereaktio vaikuttaa tulevaisuudessa tapahtumien arviointiin.

Jos käsittelyn lopputulos on epäsuotuisa ja tunnereaktio kielteinen, ihminen ei välttämättä tyydy tähän vaan saattaa ottaa käyttöön merkityssuuntautuneet selviytymiskeinot. Niitä on viisi pääluokkaa: etujen ja myönteisten asioiden löytäminen, niiden itsemuistuttelu, tavoitteiden sopeuttaminen, prioriteettien uudelleenjärjestely sekä myönteisten merkitysten liittäminen arkisiin asioihin. Tästä taas voivat seurata myönteiset tunteet, selviytymiskeinojen ylläpito sekä voimavarojen palautuminen. Selviytymiskeinoja suuntaavat erilaiset tunteet, kuten koherenssi ja optimistisuus.

Tästä tulee mieleen myös kolmas malli, elämänkulun motivaatiomalli 4S (suuntaaminen, suunnistaminen, säätely ja sopeuttaminen). “Erilaiset instituutiot, kehitystehtävät ja roolisiirtymät suuntaavat ja kanavoivat yksilön mahdollisuuksia ja rajoituksia. - - Ihmiset tekevät kuitenkin myös itse valintoja ja suunnistavat ja ohjaavat elämäänsä omien tavoitteidensa avulla. - - Itsesäätelyn avulla ihmiset pyrkivät saavuttamaan tavoitteensa. - - säätely tapahtuu usein muiden ihmisten kanssa. - - kaikki ei aina mene toivotulla tavalla. Tällöin joudutaan sopeutumaan: yksi keskeinen sopeutumiskeino on tavoitteiden muokkaaminen ja niistä luopuminen.”

Yhteistä näille kaikille malleille on, että molemmat ovat prosessimalleja ja jossain määrin oppimisteoriaan ja kognitiiviseen psykologiaan perustuvia.

Nämä mallit voi tiivistää muutamaan yleisluontoiseen perusperiaatteeseen.
Sosiaalinen ympäristö mahdollistaa ja rajoittaa yksilön kokemuksia, valintoja ja tavoitteita. Nämä vaikuttavat yksilön minäkäsitykseen, jonka pohjalta ihminen luo odotuksia ja kokee emootioita. Nämä odotukset ja emootiot vaikuttavat siihen, miten uuden toiminnan ja elämäntapahtumien tuloksia ja merkityksiä arvioidaan.

Tämä arviointi on itsesäätelyä johon käytetään erilaisia selviytymiskeinoja (ongelma- ja tunnesuuntautuneet, sopeutuminen) ja tehdään syypäätelmiä. Erilaisten selviytymiskeinojen ja syypäätelmien käyttö johtaa erilaisiin tunnereaktioihin. Nämä puolestaan vaikuttavat minäkäsitykseen ja selviytymiskeinojen käyttöön jatkossa.

Temperamentista

Temperamentti on määritelty seuraavasti: “yleisesti temperamentilla tarkoitetaan eroja ihmisten välillä heidän taipumuksessaan tai tyylissään reagoida sekä ympäristöön että omiin sisäisiin tiloihinsa - - nämä - - erot ovat synnynnäisiä, ainakin osaksi perinnöllisiä, ja seurausta biologisista eroista keskushermoston aktiivisuudessa sekä aivojen neuraalisissa säätelyjärjestelmissä - - (ne ovat) suhteellisen pysyviä läpi elämän”.

Kysymys on siis toimintatyylistä, siitä, “miten ihminen tekee sen, mitä tekee”. Kasvatus, kulttuuri ja yksilönkehitys (kuten kognitiivisten taitojen ja sosiaalisten strategioiden kehitys) muovaavat sitä, millaisia ilmiasuja temperamentin ilmaisu saa ja kuinka hyvin yksilö ja ympäristö sopivat yhteen temperamentin osalta.

Temperamentin käsitteessä on mielestäni lohdullista se, että esimerkiksi “ujous ei siis ole itsetunnon tai perusluottamuksen puutetta tai kasvatuksen epäonnistumista, vaan joillakin ihmisillä on siihen synnynnäinen valmius”. Temperamentti-käsitteen hyvä puoli on se, että ihmisen ei tarvitse kokea olevansa vääränlainen siksi, että hän on erilainen.

Temperamenttiteorioita on monia erilaisia – osa niistä liittyy ensisijaisesti lapsiin, osa aikuisiin. Jos eri teorioita hieman niputtaisi yhteen, niistä voisi sanoa seuraavaa. Jokin ärsyke – uutuus, jännitys, epämukava olo jne. - herättää ihmisessä biologispohjaisen reaktion. Näitä reaktioita voidaan kuvata sanoilla estyneisyys ja ei-estyneisyys, emotionaalisuus, aktiivisuus ja sosiaalisuus tai elämyshakuisuus, harmin välttäminen ja palkintoriippuvuus.

Nämä käsitteet kuvaavat sitä, kuinka nopeasti ihminen lähestyy uusia ihmisiä tai asioita, kuinka riippuvainen ihminen on toisista ihmisistä, kuinka herkästi ihminen reagoi esimerkiksi epämiellyttävään oloon negatiivisilla tunteilla, pyrkiikö ihminen ensisijaisesti etsimään aktiivisesti kaikkea uutta vai hakemaan tuttua ja turvallista sekä sitä voimaa ja tempoa jolla ihminen toimintansa suorittaa. Synnynnäinen temperamentti myös “määrää ärsykkeen valenssin - - merkityksen ja ärsykearvon ihmiselle”.Tämä saattaa selittää sitä, miksi stressi vaikuttaa eri ihmisiin eri tavalla.

Sekä temperamentin että piirreteorioiden yhteydessä voisi käyttää Pearmanin ja Albrittonin sitaattia: “I'm not crazy, I'm just not you.” Alunperin tuon sitaatin olen lukenut Vesa Routamaan ja Tiina M. Hautalan kirjasta “Katse naamion taa – Itsetuntemuksesta voimaa” joka käsittelee Myers-Briggsin tyyppi-indikaattoria. Tuo sitaatti on mielestäni hyvä ja tähän tapaan käytettynä pidän temperamentti- ja piirreteorioista.

Temperamentti selittää myös koulumenestystä sekä suoraan että välillisesti niin opiskelutyylin, opettajan asenteiden kuin oppimisympäristönkin kautta. Tämä on mielestäni erityisen merkittävää:

“Ihmiset myös arvioivat toisiaan usein temperamentin perusteella. Tällöin temperamenttiin liittyvä voimakas siirtovaikutus on omiaan vääristämään arvioita. Tietyt temperamenttipiirteet nimittäin yhdistetään helposti älykkyyteen, harkintaan ja kypsyyteen, kun taas toiset piirteet johtavat arvioon kypsymättömyydestä, epävakaasta persoonallisuudesta ja jopa vähäisestä kognitiivisesta kapasiteetista. Kuitenkin temperamentti on näistä luetelluista ominaisuuksista riippumaton.” Tämä olisi hyvä pitää mielessä ihmisiä arvioitaessa.

Geeniperimästä

Geenit on mainittu perintöaineksen välittäjiksi. Jokainen yksilö perii vanhemmiltaan ainutlaatuisen geenien kokonaisuuden jota kutsutaan genotyypiksi. “Ohjaamiensa proteiinien toiminnan kautta genotyyppi saa aikaan ihmisen fenotyypin eli ilmiasun vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa”.

Vaikka ihminen perii geenien kokonaisuuden vanhemmiltaan, yksilö on silti ainutlaatuinen. Samanpaikkaisia vastingeenejä kutsutaan alleeleiksi. Alleelien ei-additiivinen geneettinen vaikutus ei periydy vanhemmalta lapselle, koska lapsen alleeliparit eivät ole samoja kuin vanhemmalla.

Tämä on mielestäni psykologisesti merkittävää. Lapsen kehityskulkua ei voi koskaan täysin ennakoida siitä, millaiset vanhemmat hänellä on, sillä jokainen lapsi on aina ainutlaatuinen, uusi yksilö. Ihmisen kehitys ei ole deterministinen eikä määrätty. Eikä tässä mielessä psykologiassa voi olla lopullisia totuuksia – uudet ihmiset voivat aina tuoda jotakin uutta ja yllättävää ihmistieteisiin. Tästäkin syystä on tärkeää, että teoriat ja todellisuus ovat keskenään dialogissa.

Minusta on mielenkiintoista, miten samanlaisia ja erilaisia me ihmiset samaan aikaan olemme. “Ihmisen genomi on arviolta 99.9-prosenttisesti täysin sama yksilöiden välillä”. Kuitenkin jokainen yksilö on ainutlaatuinen ja ihmiset ovat keskenään hyvin erilaisia.

Perimän ja ympäristön vaikutusta yksilönkehitykseen on tutkittu mm. perhetutkimuksen, adoptiotutkimuksen ja kaksostutkimuksen keinoin. Niiden avulla on selvitetty perinnöllisyyttä eli heritabiliteettia, arviota geneettisen vaihtelun osuudesta kokonaisvaihtelussa. Heritabiliteetti “riippuu ympäristön vaikutusten voimakkuudesta tutkimushetkellä” ja kuvaa “populaatiota eikä ole sovellettavissa yksilötasolla”.

Ympäristön vaikutusta fenotyyppiin on kuvattu jaottelemalla ympäristötekijät yhteisiin eli jaettuihin sekä yksilöllisiin. Kaksostutkimusten osalta “mikä tahansa ympäristötekijä voi toimia joko yhteisenä tai yksilöllisenä”.

Perimän merkitys persoonallisuudesa esiintyvästä vaihtelusta on noin 40-60 prosenttia. Perimällä on merkitystä “erityisesti persoonallisuuden ja käyttäytymisen ilmenemisessä samantyyppisenä tilanteesta ja ikävaiheesta toiseen”. Tämä on varsin ymmärrettävää siihen nähden, että DNA:n emäsparien järjestys ei muutu.

Ympäristötekijöiden vaikutus ei muovaa ihmisiä samanlaisiksi vaan erilaisiksi – päinvastoin kuin aiemmin oletettiin. Lisäksi, monet muuttujat joiden on ajateltu mittaavan ympäristön vaikutusta, mittaavatkin geneettistä vaihtelua.

Perimän ja ympäristön korrelaatio voi olla passiivista, aktiivista tai reaktiivista. Passiivisessa “vanhempien perinnölliset taipumukset ovat vaikuttaneet heidän lapselleen tarjoamaan kasvuympäristöön ja heidän tapaansa toimia vanhempana”. Aktiivinen korrelaatio syntyy silloin, kun “yksilö hakeutuu valintoja tekemällä ja omalla käyttäytymisellään tietynlaiseen ympäristöön”. Reaktiivinen korrelaatio “tarkoittaa ympäristön reagoimista yksilön perinnöllisiin taipumuksiin”.

Myös epigeneettiset tekijät on mainittu. “Vaikka DNA aloittaa proteiinien synteesin, geenien aktivaatio on ensisijaisempi, ja tähän geenien toiminnalliseen aktivaatioon ympäristötekijät vaikuttavat olennaisesti.” Epigeneesi lienee prosessi, joka jatkuu läpi elämän.

Geneettisten ja ympäristötekijöiden vaikutusta persoonallisuuteen käsittelevässä luvussa oli käsitelty myös serotoniinin toimintaa säätelevien geenien ja lapsuuden kokemusten välistä yhteyttä. Luvussa oli todettu, että tietty geeni (TPH1) ei ole itsessään riskitekijä, “mutta yhdistettynä puutteellisiin lapsuuden kasvuolosuhteisiin sen tietty muoto näyttäisi altistavan masennukselle, ylihuolestuneisuudelle ja voimakkaalle reagoinnille uusissa tilanteissa”.

Luvun loppuun oli todettu myös, että “yksi molekyyligenetiikan suurimmista haasteista onkin löytää vastaavanlaisia - - vuorovaikutusprosesseja, joissa ympäristöön vaikuttamalla voitaisiin estää haitallinen geenin toiminta.”

Mielestäni kysymyksen voisi kääntää myös toisin päin. On mahdollista, että ihminen oppii ns. kääntämään tappiot voitoksi. Pidän mahdollisena sitä, että joidenkin geenien toiminta kykenee muuttamaan stressaavien elämänkokemusten yhteyttä ihmisen hyvinvointiin myös myönteiseen suuntaan.

Se on hieman liian itsestäänselvä oletus, että stressaavat kasvuolot ovat aina pahasta ja että tietyt geenit vielä vahvistavat tätä taipumusta. Pidän mahdollisena, että ihmisellä voi olla myös geenejä, jotka kykenevät muuntamaan stressaavia kokemuksia yksilön kannalta hyödylliseen suuntaan. Se tuntuisi ainakin evolutiivisesti järkevältä ajatukselta, sillä se parantaisi yksilön sopeutumismahdollisuuksia – ja sitähän yksilön hengissäsäilyminen pohjimmiltaan ainakin osin on, sopeutumiskykyä.

Tässä yhteydessä herää myös kysymys siitä, mitä on ihmisten tasavertainen kohtelu kun ihmiset ovat todella niin erilaisia ja samanlaisetkin kokemukset vaikuttavat eri ihmisiin hyvin eri tavalla. Tulee myös mieleen, että psykologia ei voi olla (tai sen ei pitäisi olla) ainakaan täysin kovin normittavaa. On mahdotonta kertoa, miten yksilön tulisi elämäntapahtumansa kokea, sillä jo geneettisistä eroista johtuen yksilöiden kokemukset samantyyppisistä elämäntapahtumista voivat olla hyvin erilaisia.

Samalla tämä näkökulma tuo mieleen sen ajatuksen, että ihmisten väliset erot ovat hyvin todellisia ja tulee vaikeaksi sanoa, mikä on “oikea” tapa kokea asioita tai elää elämäänsä. Yksilöllä tulisi olla omistusoikeus kokemukseensa.

Assosiatiivinen mieli eksyi taas sivupoluille

Assosiatiivinen mieleni eksyy taas sivupoluille. Elämäntarinoista tuli mieleeni laadullisen tutkimuksen harjoituskurssi, jossa oma ryhmämme analysoi eräitä tarinoita. Havaitsimme, että tarinoissa (niiden kuvaamasta aihepiiristä johtuen) toistuivat tietyntyyppiset ilmaisut, jotka välittivät ajatusta siitä, onko tarinan päähenkilö menestynyt. Nimesimme ne menestyksen merkeiksi.

Teimme näistä menestyksen merkeistä eräänlaisen semioottisen analyysin. Sen tekeminen oli hurjan hauskaa – en nimittäin koskaan ennen ollut tehnyt sellaista. Varmaankin tarinoiden semioottiseen analyysiin on olemassa välineitä, mutta käytössämme ei sellaisia ollut.

Lainasin yliopiston kirjastosta Harri Veivon ja Tomi Huttusen kirjan “Semiotiikka – Merkeistä mieleen ja kulttuuriin” ja selasin sen läpi. Käytin sitä analyysin pohjana olevien ideoiden kehittelyyn. Sitten etsin ryhmämme tekemien tarinatyypittelyjen pohjalta erilaisia menestyksen merkkejä tarinatyypeittäin.

Oli mielenkiintoista havaita, miten nämä merkit (eli eri sanat) rakensivat paitsi kuvaa menestyksestä, myös tarinatyyppiä (tarinatyyppejä olivat mm. Vilma Hännisen työttömien tarinoita tyypitelleessä tutkimuksessaan käyttämät sankaritarina, tragedia, komedia, ironia ja rikostarina sekä muutama itse keksimämme luokka).

Sillä hetkellä olisin kaivannut sellaista tilastollisen analyysin tietokoneohjelmaa, jonne olisi voinut syöttää tarinat ja laskea niistä eri sanojen esiintymistiheydet. Analyysistä olisi tullut siten systemaattisempi ja mahdollisesti objektiivisempi.

Persoonallisuus, kehitys ja elämänkulku-tenttiin lukiessa ajatuksia

Luin viime viikolla tenttiin persoonallisuus, kehitys ja elämänkulku. Minun piti tehdä kyseinen tentti jo aiemminkin, mutta nukuin silloin tentin ohi. Tälläkin kertaa lukemiset jäivät hieman vähemmälle, joten epäilen menikö kyseinen tentti läpi. Priorisoin hieman muihin asioihin, kuten yhden ystävän tuparijuhliin, toisen ystävän kihlajaisjuhliin sekä jääkiekon MM-finaalin katsomiseen.

En muistanut yhdessä tenttikysymyksessä, mikä on OPS-malli. Kirjoitin kyseiseen kohtaan, että OPS-mallista tuli nyt UPS-malli: mieliparkani lyö täysin tyhjää ja olen liian nälkäinen pystyäkseni keskittymään, joten ups: uusintaan.

Tenttialueeseen kuului kolme kirjaa – joita en ehtinyt lukea kunnolla mutta niitä selatessani mietin asioita sen verran kuin ehdin. Kirjojen perusteella voi todeta seuraavaa. Persoonallisuuden psykologian piiriin kuuluu ihminen kokonaisuutena: tapamme ajatella, tuntea ja käyttäytyä sekä ihmisten väliset erot ja yhtäläisyydet ja niiden kehitys ja vaikutus ihmisen elämään.

Persoonallisuuspsykologian historia ulottuu Antiikin aikaan ja silloisiin käsityksiin ihmisten välisistä eroista joiden oletettiin perustuvan siihen, mikä neljästä kehon perusnesteestä kullakin ihmisellä on vallitsevin.

Modernin persoonallisuuspsykologian kehittymiseen on vaikuttanut kaksi suuntausta, kliininen ja tieteelliseen tutkimukseen perustuva. Ensimmäisessä tarkastellaan ihmistä kokonaisuutena: hänen persoonallisuutensa eri puolia ja niiden välisiä suhteita. Jälkimmäisessä on yritetty selvittää ihmisen käyttäytymisen yleisiä lainalaisuuksia ja ihmisten välisiä eroja psykologisissa ominaisuuksissa.

Mielestäni nämä kaksi traditiota ja niiden tapa hahmottaa ihminen eivät ole toisensa poissulkevat varsinkaan jos ihmistä tarkastelee systeemiteoreettisesta näkökulmasta. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa – mutta osilla on merkitystä sen kannalta, minkälaiseksi kokonaisuus muotoutuu.

Kokeellisen tutkimuksen vahvuutena on pidetty sitä, että siinä toteutuu lähimmin objektiivisen tutkimuksen ihanne kun tutkija tarkastelee ilmiötä kontrolloiduissa olosuhteissa. On varmaankin totta, että kontrolloiduissa olosuhteissa on helpointa tutkia erilaisia muuttujia ja kontrolloida niitä. Mielestäni on kuitenkin paikallaan kysyä, mikä on todella objektiivista ja onko kontrolloitu tutkimustilanne sinällään objektiivinen ilmiö.

Kirjassa on käytetty persoonallisuuden käsitteen jäsentämiseen Dan P. McAdamsin kolmitasoista persoonallisuusmallia. Ensimmäiseen tasoon kuuluvat taipumukselliset piirteet, kuten temperamentti ja persoonallisuuden piirteet. Niitä sanotaan yhdistävän niiden biologisen perustan. Niiden sanotaan myös olevan tilanteesta, ajasta ja roolista riippumattomia, perustavanlaatuisia yksilön ominaisuuksia. Toisaalta todetaan, että “ympäröivä kulttuuri muovaa yksilön kehityksen varrella myös biologisperäisiä ominaisuuksia”.

Näiden kahden lauseen välillä tuntuu olevan ristiriita. Mielestäni ainoa asia, jota voidaan todella pitää täysin ja kokonaan tilanteesta, ajasta ja roolista riippumattomana persoonallisuuden perustana on yksilön hedelmöitymisen hetkellä muodostunut DNA:n emäsparien järjestys. Ja jos tarkkoja ollaan, niin uuteen yksilöön tarvitaan aina yksi solu kahdelta eri ihmiseltä.

Voitaisiin siis sanoa, että ihminen on perusolemukseltaan dialoginen prosessi. Lähden taas aiheesta hieman sivupoluille, mutta olisi mielenkiintoista tietää, millä perusteella ja miten uudelle yksilölle valikoituu juuri jokin tietty emäsparien järjestys. Taidan kysyä biologiystävältäni joka tietänee asian paremmin.

Toiselle tasolle sanotaan kuuluvan tyypilliset sopeutumistavat jotka “ovat sidoksissa aikaan, paikkaan ja sosiaalisiin rooleihin”. Kolmannelle tasolle kuuluu tarinamuotoinen identiteetti, jolla “tarkoitetaan tässä yhteydessä sisäistettyä, koko ajan kehittyvää tarinaa, jonka ihminen itsestään ja elämästään tuottaa - - (se) tekee elämästä ymmärrettävän ja yhtenäisen. Se luo myös jatkuvuuden ja tarkoituksellisuuden tunnetta elämään.”

Tarinamuotoisen identiteettitason sanotaan alkavan rakentua aikuisuuden kynnyksellä, 18-25-vuotiaana. Voi olla, että ihminen alkaa vasta siinä vaiheessa itse kertoa omaa elämäntarinaansa. Toisaalta mietin, eivätkö lapset hahmota omaa elämäänsä tarinallisesti. Ainakin lasten leikeissä näkyy erilaisia tarinallisia hahmoja kulttuurin tarinavarannosta.

“Kulttuuri tarjoilee yksilölle vaihtoehtoja suotavista (eli kulttuuriin sopivista) elämäntarinoista elämänkulun eri vaiheissa ja antaa myös suuntaa sille, miten tarinoita tulisi kertoa ja miten ihmisen tulisi elää tarinoidensa viitoittamalla tiellä.”

Graffitimaalailua virtuaaliseinälle

Tämä teos (flow) on tehty kesällä 2008, mutta sopii hyvin myös tämän hetken keväisiin fiiliksiin - varsinkin sen jälkeen, kun vietin tunnin laadukkaassa oidipusseurassa. Minätila vaihtui huonotuulisesta hyväntuuliseksi, stressi helpotti ja vatsalihaksiin sattuu nauramisesta. Oidipuslaiset tulisi luokitella mielenterveyttä edistäväksi asiaksi.

Seminaari kuoleman kohtaamisesta

Viimeiset kolme päivää kuluivat töissä. Kauniit kevätillat tuottavat iloa: lämpimän hehkuvat pastellisävyt, lintujen laulu aamuvarhaisesta, jatkuvasti lisääntyvä valon määrä ja vihreys...

Ja huomenna on luvassa laadukas seminaari - aiheena kuoleman kohtaaminen ja puhujana psykoanalyytikko Pirkko Siltala, jota eräs opiskelukaverini luonnehtii Suomen Julia Kristevaksi.

Pirkko Siltala luennoi kuolemasta elämän prosessiin liittyvänä ja kunkin ihmisen oman ajan päätepisteenä. Hän puhuu kuolevan potilaan hoitamisesta yksilöllisen hoitopsykoterapian ja kokonaisvaltaisen hoidon näkökulmasta sekä siitä, miten työntekijä joutuu kohtaamaan myös oman kuolemansa. Tärkeiden aiheiden äärellä siis ollaan.

Pääsiäisiloa - "sinulla on kaamea superego"

Eräs vanhempi psykologikollega sanoi minulle kerran hyvin suoraan ja spontaanisti: sinulla on kaamea superego. Kiitos vaan siitä havainnosta. Sen jälkeen olen mietiskellyt superegoani.

On se kaamea aina välillä. Ankara, vaativa ja kriittinen. Olen oppinut analysoimaan siitä kulttuurisia ääniä - erityisesti äitini ääntä. Olen myös oppinut käymään dialogia sen kanssa tai laittamaan sen hyvin suorasukaisesti järjestykseen: ole sinä nyt hiljaa, olet kohtuuton. Mene vaikka sinne keittiön nurkkaan keskenäsi miettimään ja jäkättämään, idini ja egoni siirtyvät nyt olohuoneeseen nauttimaan elämästä.

Oikeasti tietenkään ei ihmisen yhtä osaa voi irrottaa toisista vaan ne ovat aina kaikki jatkuvasti läsnä. Mutta minusta on mukavaa välillä pistää superegoni järjestykseen metaforisilla ilmaisuilla. Vaikka superegoni nyt on sellainen kuin on, olen saanut valtavasti oppimisen iloa psykoanalyyttisten käsitteiden kokemuksellisesta avautumisesta.

Lukiossa kun luin psykologiaa, minusta psykoanalyysi oli helppoa ymmärtää mutta en pitänyt sitä oikein mielekkäänä tai järkevänä katsantokantana. Pidin paljon enemmän kognitiivisesta psykologiasta ja neuropsykologiasta. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän pidän psykoanalyysistä. Ehkä se oli jonkinlaista defensiivisyyttä ja elämänkokemuksen puutetta että en kymmenisen vuotta sitten oikein pitänyt psykoanalyysiä järkevänä lähestymistapana ihmisyyteen.

Lisäksi olen ajatellut, että en todella oikeasti tiedä, onko sellaisia rakenteita kuin id, ego ja superego olemassa. Ne kuitenkin toimivat hyvin tiettyjen inhimillisten puolien jäsentämisessä ja se riittää minulle. Jos jokin kerran toimii, antaa sen toimia.

Kuluneena vuonna jouduin paljonkin reflektoimaan erilaisia asioita. Kun minulla oli vähän rahaa ja olin velkaa ja olin kaupungilla nälkäinen sekä liian väsynyt laittaakseni itse ruokaa, menin ulos syömään. Superegoni huomautti, että onko nyt ihan reilua maksaa enemmän siitä että syö kaupungilla, kun voisi mennä kotiin laittamaan ruokaa.

Että oikeastaan siinäkin voisi säästää rahaa - vaikkapa velan maksua varten. Totesin superegolleni, että se on nyt kohtuuton. Pidemmällä aikavälillä on toiminnallisesti funktionaalisempaa syödä kun on nälkä vaikka se maksaisikin hieman enemmän. Ja että pidemmällä aikavälillä tämä myös edesauttaa velkojen maksua paremmin kuin se, että näännyttää itsensä loppuun.

Toisaalta ajattelen, että on hyvä asia, että toisten avun varassa pitkään oleminen ei tunnu hyvältä. Jos se ei aiheuttaisi ahdistusta, ei myöskään olisi niin paljon paineita pyrkiä siitä tilasta pois. Ja jos ei yhtään kirpaisi pyytää toisilta taloudellista apua, suhteesta toisiin voisi tulla hyväksikäyttävä. Mieluummin kaamea superego kuin ei superegoa ollenkaan.

Minusta tuntuu siltä, että sekä idin että superegon ongelma voi hyvinkin olla se, että kumpikaan niistä ei ota huomioon asioita pidemmällä aikavälillä. Kumpikin keskittyy liiaksi tähän hetkeen. Toiminnan arvioinnin ulottamiseen pidemmälle aikavälille tarvitaan ego - joka minulla on hyvin tulevaisuus- ja potentiaaliorientoitunut. Ei ihme että dynamiikkani tuntuu välillä ihan kirjaimellisesti hyvin dynaamiselta. Jännitteitä riittää. Toisaalta niiden tutkiminen ja analysoiminen tuottaa iloa.

Tiedän myös, että jos on kyseessä ihminen jonka superegon toiminta muistuttaa omaani, niin virheiden ja epäonnistumisten yhteydessä tarvitaan ensisijaisesti ja ensin armoa, vasta sitten kritiikkiä. Jos olen tehnyt jotakin väärin toista ihmistä kohtaan, tunnen siitä joka tapauksessa syyllisyyttä - näkyy se sitten ulospäin tai ei. Osaan halutessani olla näyttämättä tunteitani ulospäin ja puolustautua vaikka mielen sisäisessä maailmassani kokisinkin syyllisyyttä.

Siinä tilanteessa lisäsyyllistäminen ei auta, sillä egoni on jo muutenkin täystyöllistetty. Ensin täytyy antaa turvallisuuden tunne ja armoa että voin päästä asian kriittiseen tarkasteluun. Syyllistäminen vain vie minut kauemmaksi puolustusreaktion vähentämisestä. Pystyn siihen tosin ajan kanssa, mutta prosessi on nopeampi jos siihen lisätään armo ja ymmärrys.

Tämä riippuu myös siitä, kuinka vakavasta asiasta on kysymys. Mitä perustavanlaatuisemman teon teen vastaan superegoni eettisiä ja moraalisia käsityksiä vastaan, sitä vaikeampaa se on koko dynamiikalle. Silloin joskus minun on pakko käyttää sitä strategiaa, että siirrän tekoon liittyvien emootioiden ja ajatusten käsittelyä myöhemmäksi kunnes niihin on riittävästi ajallista etäisyyttä. Asiat säilyvät kyllä muistissani, mutta otan niitä käsittelyyn koko dynamiikalleni sopivalla aikataululla.

Tässä on yksi syy, miksi välillä vastustan ehdotonta konventionaalisuutta syyllisyys-rangaistus-muotoineen. Jos ihminen kokee jo olonsa syylliseksi, lisäsyyllistämisestä ei ole apua toiminnan muuttamisessa ja kriittisessä tarkastelussa. Tästä syystä uskon myös, että asiakastyöskentelyssä on hyvin tärkeää luoda lähikehityksen vyöhyke, johon kuuluu hyväksynnän ja turvallisuuden tunne.

Tiedän myös, miten mahdollisesti superegon valtaa voi vähentää ja miten sen toimintaa voi muuttaa. Eräs tapa on antaa välillä ohjakset idille. Se on tosin rankkaa niin superegolle kuin egollekin. Ongelma voi olla siinä, että pohjimmiltaan sekä id, ego että superego voivat haluta samoja asioita mutta ne valitsevat erilaisia keinoja erilaisilla aikajänteillä.

Superego joutuu vaikeuksiin, jos antaa ohjakset idille. Ne kun saattavat pyrkiä eri suuntiin ja olla keskenään eri mieltä siitä, mitä pitää tavoitella, miten ja miksi. Jos yleensä superego on ollut egon kanssa vallitsevampi kuin id ja ohjakset antaa idille, sen jälkeen egolla riittääkin superegon ja idin toiminnallisessa yhteensovittamisessa tekemistä pitkäksi aikaa.

Pääsiäisiloa - kandin huippuelämyksiä suoraan ja välillisesti I

Sain kandin työn tekemisestä paljon iloa. Ensinnäkin huomasin, että energiani siihen riitti. Sitä vain riitti, riitti ja riitti. Joskus tein työtä vuorokauden putkeen, kun aika ei olisi muuten riittänyt työn valmiiksi saamiseen - ja jaksoin ihan hyvin ja tunsin iloa siitä mitä tein.

Suhtautumiseni psykologiaan on osittain eksperimentaalis-etnografinen ja harrastan erilaisten psykologisten ilmiöiden tutkimista omassa dynamiikassani. Mielestäni sekin on hyvä tietää, minkälaisia ilmiöitä siitä seuraa omassa dynamiikassa kun on yliväsynyt. Olen havainnut, että unentarpeeseeni vaikuttavat monenlaiset eri asiat ja erilaiset unideprivaation määrät vaikuttavat eri tavalla. En nyt analysoi asiaa tarkemmin.

Luulen että yksi syy energian riittävyyteen oli se, että kaikki minussa oli sopusoinnussa sen kanssa mitä tein. Myös superego, ego ja id joiden välillä usein on ainakin hieman ristiriitaa. Toisaalta erilaiset ristiriidat ja jännitteet pitävät ihmisen dynaamisena, liikkeellä, oppimishaluisena ja - kykyisenä, muutoksessa, elävänä...

Kun tein kandia, tunsin, että tätä minä haluan, koko olemuksellani. Kun seminaarissa minulta kysyttiin, miksi tein työni Doltosta (tarkemmin sanottuna aiheena Dolton halun käsite), vastasin että koska koin siihen halua.

Laitoin siihen työhön kaikkeni, elämäni pelissä: intoni, epätoivoni, epävarmuuteni, iloni, rakkauteni psykologiaan, haluni, energiani, yritykseni saada elämäni takaisin, inhimillisen arvokkuuteni...

Opintotukeani ei syksyllä pyynnöstäni huolimatta palautettu ennenkuin oli 25 opintopistettä kasassa - ei, vaikka selitin mikä johti opintojen hidastumiseen, kerroin että sairauslomatkin keväällä ja kesällä menivät omaan piikkiin, kerroin mitä elämänkriisejä olin kokenut jne. Välillä armoa vain ei tule vaikka sitä tarvitsisi. Tarvitsin siis myös opintopisteitä. Halusin elämäni takaisin.

En pidä pitkittyneestä toisten taloudellisen avun varassa elämisestä - en vaikka siihen olisi hyvät syyt. En ole samaa mieltä siitä, että vaikeudet pyytää apua tarvittaessa johtuisivat pelkästään siitä, että ihminen joko kokee ettei ole avun arvoinen tai siitä, että oma heikkouden kokemus tuottaa häpeää ja syyllisyyttä tai että se on juuri heikkouden ja avun tarvitsevuuden kokemus joka tuottaa vaikeita tunteita. En ole myöskään sitä mieltä, että ihmisen suhde itseen välttämättä kertoisi siitä, millainen hänen suhteensa on toisiin. Näkökulma on liian yksilökeskeinen.

Kyllä se tietysti tuottaa syyllisyyttä ja häpeää, jos kokee ettei pysty hoitamaan asioitaan. Tämä on kuitenkin vahvasti yhteisöllinen tunne. Ensinnäkin se liittyy siihen, miten toiset näkevät sinut. Tässä on kulttuurilla merkityksensä.

Suomalainen kulttuuri on osittain vieläkin joiltain osin melko armoton. Onnistumista pidetään omana ansiona, epäonnistumista omana vikana. Virheiden tekemisestä on tehty pelottava asia, epäonnistumisesta häpeän ja syyllisyyden aihe. Osittain on kysymys myös siitä, että ihminen helposti nähdään staattisena ja muuttumattomana olentona, ei dynaamisena, kehittyvänä, muuttuvana ja oppivana olentona.

Toisekseen kasvatuksella on merkitystä. Olen nähnyt miten vaikeita tunteita se äidilleni tuottaa, jos hän on joutunut turvautumaan esimerkiksi sosiaalietuuksiin tai sukulaisten apuun. Osittain se johtuu juuri siitä, että kulttuurissa on joissakin tapauksissa hyvin vahvana se eetos, että pitää pärjätä itse. Mutta tässä ei ole kaikki, ei ollenkaan.

Äitini etiikka ja moraali on sellainen, että ihmisen tulee mahdollisuuksien mukaan tehdä töitä elääkseen ja että ei saa käyttäytyä kuin pummi. Tiedän, että äidilleni ei ole vaikeaa myöntää olevansa heikko, osaamaton, apua tarvitseva jne. Kyllä hän sen pystyy myöntämään. Äitini on joissakin asioissa hyvin armottoman itsekriittinen ja -reflektiivinen.

Se mikä hänelle on vaikeaa, on toisten ihmisten vaivaaminen omilla tarpeilla. Äitini ei halua olla vaivaksi kenellekään, eikä käyttää ketään hyväksi. Äitini on sitä mieltä, että jokaisella on velvollisuus ainakin yrittää hankkia leipänsä itse ja että toisiin ihmisiin ei saa asennoitua siten, että heillä on velvollisuus auttaa. Nämä käsitykset ovat vahvasti sosiaalisia, ja vaikuttaneet minuunkin.

Voin kyllä myöntää olevani välillä heikko, osaamaton ja apua tarvitseva. Ihmisarvoni sinänsä ei ole siitä kiinni. Ihmisarvo perustuu pelkkään ihmisen olemassaoloon, ei mihinkään muuhun. Mutta omaan superegooni on sisäistynyt hyvin vahvasti äitini ääni siltä osin, että ihmisen pitää ainakin yrittää itse elättää itsensä, ja että ei saa ottaa sellaista asennetta toisiin, että toisia voi vaivata loputtomasti ja että toisilla olisi velvollisuus loputtomasti antaa rahaa, aikaa jne.

Havaitsinkin viime vuonna itsessäni kovan tarpeen todistaa, että en ole pummi enkä halua sillä tavalla käyttäytyä. Että vaikka olen vaikeuksissa, se ei ole pysyvä tila, enkä lainaa ihmisiltä rahaa ja "unohda" maksaa takaisin. Puhuinkin tästä ystävilleni - sillä mielestäni asiat eivät parane puhumattomuudella vaan puhumisella.

Se on myös eräs syy, miksi olen töissä. Aion maksaa kaikki velkani takaisin sentilleen - muunlainen toiminta olisi minusta kunniatonta. Ihmisten luottamusta ei tule käyttää väärin. Jos joskus jokin velkani on jäänyt hoitamatta tai olen hoitanut sen myöhässä, syyllistän siitä itseäni pitkään - muistini ikävä kyllä tai onneksi ei pyyhi sellaisia asioita pois vaan ne säilyvät muistissa vuosikausia. Superegoni on ankarampi kuin useinkaan ulospäin näkyy.

Asenteeni tässä taas suhteessa toisiin on erilainen. En pitäisi samassa tilanteessa olevaa ihmistä pummina. Jos minulta on joskus rahaa lainattu, en edes muista onko ne maksettu takaisin vai ei. Mielestäni sillä ei ole edes mitään merkitystä. Rahasta on turha tehdä numeroa.

Ihmiset lainaavat yleensä rahaa vain oikeasti todelliseen tarpeeseen. Äitini itse suhtautuu rahan lainaamiseen siten, että hän lainaa sillä periaatteella, että hän lainaa vain sen verran kuin hänellä on varaa ottaen oletusarvoksi sen että toinen ei ehkä maksa takaisin. Itselläni on sama periaate suhteessa toisiin ihmisiin - mutta ei itseeni.

Joskus se on myös kannattelevaa, että joku on lainannut rahaa. Silloin kun ei elämä oikein hirveästi muuten huvita, minun on pakko yrittää että voin maksaa velkani takaisin. En voisi poistua maailmasta hoitamatta velkojani. Kandin tekeminen oli siis varsinkin näiden tavoitteiden osalta superegoni mukaista.

Pääsiäisiloa - takaisin hevosen selkään

Syksyllä kun oli suunnilleen kuukausi-pari aikaa kandin seminaariin, mietin jäänkö saikulle uudestaan vai teenkö kandin. Päätin tehdä kandin. Ja sitten tein kandin. Ja sen jälkeen nipun muitakin tenttejä ja kursseja. Ja elin jatkuvasti elämääni käyden bileissä, seminaareissa, Berliinissä...

Siksi lause "nyt vasta alan elää" ei sovi ainakaan omaan elämääni - koen että olen kyllä elänyt koko elämäni joka sekunnin ja saanut ja voinut olla oman elämäni aktiivinen toimija sekä vaikuttaa elämääni siltä osin kuin se yhden ihmisen osalta on mahdollista. Niinkuin eräs ystäväni sanoo: olemme täällä vain käymässä, mutta jokainen kyllä tietää käyneensä. Tiedän käyneeni.

Toisaalta voin hyvin ymmärtää tuon "nyt vasta alan elää"-tunteen omien kokemuksieni pohjalta. Jos jonkun ihmisen elämässä on pidellyt koko elämän ajan yhtä synkkää kuin itselläni viime vuoden alkukuukausina ja muutamina muina hetkinä elämässäni ja sitten hän kokee saaneensa elämänsä takaisin, on se hyvin järisyttävä kokemus.

Sitä ei varmaan voi ymmärtää, jos ei ole itse kokenut. Se, että itse ei ole jotakin kokenut, ei ole syy tuomita toisen kokemusta. Sen sijaan sen pitäisi herättää uteliaisuutta: miten tämän teit? Miten tähän päädyit? Miksi koet niin kuin koet?

Pidän sitä myös jossain määrin vahingollisena, että psykologian nimissä sanellaan ihmisille, miten heidän tulisi kokea, mitä heidän tulisi kokea ja millä aikataululla. Elämä - ja myös ihmiselämä - on psykologiatiedettä suurempi. Tieteen pitäisi käydä dialogia inhimillisen todellisuuden kanssa - ei niin, että inhimillinen todellisuus yritetään tunkea muottiin johon se ei sovi.

Menin nyt myös uudestaan töihin useamman vuoden tauon jälkeen. Itse asiassa olen taas siivoamassa - ja se on tehnyt minulle hyvää. Oliko sitten helppoa mennä töihin pidemmän tauon jälkeen - varsinkin sellaiselle alalle, josta on saanut uupumiskokemuksen? Ei tietenkään.

Mutta ajattelin noudattaa sitä alfrehniläistä ajatusta, että joskus on luovuuden ja kehittymisen kannalta parasta tehdä juuri sitä mikä tuntuu epämiellyttävältä. Ja samalla noudatin sitä sanontaa, että jos tippuu hevosen selästä, pitää nousta uudelleen ratsaille. Ratsailla ollaan.

Sitäpaitsi, olen oikeasti innostunut töistäni. Ajattelin, että oppimisprosessini siivoustyössä jäi kesken, ja halusin oppia lisää sellaista mitä en vielä osaa. Ajattelen myös, että kaikki työ on yhtä arvokasta. Kaipasin myös fyysistä ja konkreettista tekemistä.

Pidän paljon erään ystäväni siteeraamasta lauseesta "mahdottomat asiat pitää aloittaa heti" sekä siitä lauseesta "hän ei tiennyt että se oli mahdotonta, joten hän meni ja teki sen". Joskus pitää vain päättää tehdä jokin asia, ja tehdä se. Luottamuksestä elämään on apua tässä.

Pääsiäisiloa - pääsykokeen jälkeen

En unohda pääsykokeen päivämäärää - se oli 4.6.2007, kirjaimellisesti Toivon päivänä. Hauska yhteensattuma. Tuo kesäinen päivä olikin täynnä toivoa. Pääsykokeen jälkeen olin kuitenkin surullinen.

Koin että minulla oli pääsykokeessa hyvä flow. Kysymykset olivat juuri sopivat. Ja sitten koe tuntui kaatuvan oman ajankäytön virheisiin. Löysin päiväkirjastani merkinnät miten käsittelin asiaa silloin.

Ensin kävin hyvin suoraan pettymykseni ytimeen. Sitten kirjoitin muistiin, mitkä pääsykoekysymykset olivat olleet. Sen jälkeen analysoin, mitkä olisivat mahdolliset toimintavaihtoehdot mikäli en pääsisi opiskelemaan.

Yksi vaihtoehto oli mm. kirjoittaa yo-kirjoitukset uusiksi että saisin siitä enemmän pisteitä seuraavassa pääsykokeessa. Laskin, mitä arvosanoja pitäisi korottaa ja minkä verran niistä saisi pisteitä.

Olin käynyt systemaattiseti läpi muitakin mahdollisia vaihtoehtoja - kuten psykologian opiskelun ulkomailla (olin valmis lähtemään vaikka Kuuhun jos siellä opetettaisiin psykologiaa), pyrkimisen Joensuuhun lukemaan jotakin muuta ammattikorkeaan (sillä silloin minun olisi sieltä käsin helpompi pyrkiä uudestaan), pyrkimisen yliopistoon lukemaan jotakin muuta ainakin aluksi jne.

Lisäksi totesin että haluan kiusata itseäni laskutoimituksilla. Laskin edellisten vuosien sisäänpääsyprosentit ja tutkin pisterajat. Tiesin mitkä olivat pääsykokeiden maksimipistemäärät. Tein erikseen toiveikkaan laskennan, realistisen tuloksen ja pessimistisen tulkinnan siitä, mitkä pisteeni mahdollisesti pääsykokeesta olisivat.

Sitten analysoin sen, missä tein pääsykokeessa virheitä, miksi aikani loppui kesken, mitä voisin ensi kerralla tehdä paremmin... Analysoin mm. sitä, miksi luonnostelin kaikki kysymykset ennen kuin kirjoitin ne puhtaaksi, minkätyyppiset kysymykset mahdollisesti kannattaisi jättää luonnostelematta ensi kerralla että aika riittäisi, mihin kysymykseen vastaamisesta kannattaisi aloittaa että saisi kokeesta mahdollisimman paljon pisteitä, miten ajankäyttöä kannattaisi suunnitella etukäteen... Lopuksi olin kirjoittanut miksi minulla on kuitenkin syytä olla onnellinen vaikka suoritus ei mennytkään nappiin enkä ehkä pääsisi opiskelemaan.

Käytin em. asioiden analysoimiseen parikymmentä käsinkirjoitettua sivua (tosin muistikirjani oli sentään A4-kokoa pienempi). Analysoiminen on ihanaa - silloinkin kun on juuri kokenut pettymyksen joka johtuu osittain tai kokonaan itsestä.

Pääsykokeessa myös halusin tutkia itse oppimistilannetta. Minulla oli kokeessa sykemittari ja kirjoitin tiedot muistiin. Pääsykokeen kesto oli neljä tuntia. Keskisykkeeni oli 106, maksimisyke 127. Kaloreitakin paloi 993. Kertonee jotain tilanteen kuormittavuudesta - normaalisykkeeni kun on yleensä jotakin 60-80.

Viiden päivän päästä pääsykokeesta, 9.7. olin taas jo palautunut sille tasolle, että olin kirjoittanut psykologiasta runon nimellä "psykologia, mielitieteeni" joka sisälsi viittauksen sekä psykologiaan ihmisen mieltä tutkivana tieteenä että omana lempparitieteenalanani.

Loppukesän käytin futiksen pelailuun, fillariretkeilyyn Ahvenanmaalla - ja tietysti luin muutaman kiinnostavan kirjan, mm. Jaana Venkulan Taiteen välttämättömyydestä ja Kirsi Salosen eko- ja ympäristöpsykologian näkökulma-kirjan. Intoni psykologiaan ei vain ottanut loppuakseen edes pääsykoepettymyksen jälkeen.

Muistan varmaan koko loppuelämäni sen päivän, kun sain soiton että olen päässyt opiskelemaan. Se oli 26.6.2007. Seuraavana päivänä tulivat paperit yliopistosta jotka täytin saman tien ja laitoin menemään.

Sinä keväänä pääsi aika pitkälle uskolla ja toivolla. Usko oli mm. uskoa Tutkivaan oppimiseen - kuten oli ollut jo useamman vuoden. Tutkivan oppimisen sanoma on, että oppimiseen kannattaa uskoa ja töitä kannattaa tehdä. Kyseisen pääsykoekevään omistauduin mahdollisimman hyvin asioiden lukemiselle siksi, että pidän niistä asioista itsessään.

Yritin unohtaa kokonaan sen, että luen pääsykokeisiin ja muistaa sen, että luen oppimisen itsensä takia. Ainakin tuolla kerralla Tutkivan oppimisen metodi toimi. Pidän sitä yhtenä elämääni eniten vaikuttaneista ja merkittävimmistä kulttuurituotteista. Tutkiva oppiminen sai minut rakastumaan psykologiaan ja se antoi minulle uskoa yliopistoon pyrkimiseen joka tuotti sitten tulosta.

Sanoissa on todella energiaa. Tutkivasta oppimisesta välittyy sen tekijöiden henkilökohtainen kokemuksellisuus, oppimisen voima, tieteellinen ajattelu sekä syvä innostus omaan asiaan. Olen ikuisesti kiitollinen kyseisen kirjan tekijöille.

Pääsiäisiloa - työuupumuksesta yliopistoon III

Kyseisen kevään aikana myös lenkkeilin paljon erään ystäväni kanssa, kävin muutaman kerran baarissa sekä kuuntelemassa irkkumusiikkia livekeikalla ystävieni kanssa, näin ystäviäni aina välillä muutenkin, siivosin muutaman kerran kotona isän kanssa kun äiti oli töissä, kävin isän kanssa hänen kavereillaan kylässä...

Kirjoitin oppimiani asioita runomuotoon - mm. runon fonologisen tietoisuuden kehittymisestä... Luin kaikkea kiinnostavaa psykologiaan liittyvää - yritin siinä noudattaa tutkivan oppimisen periaatetta: asioita opitaan niiden itsensä vuoksi.

Luin mm. Helsingin Sanomien artikkelin 29.5. joka käsitteli verkostoja. Sen pohjalta sitten mietin semanttisia verkkoja ja oppimista, ihmisten keskenään muodostamien verkostojen yhtäläisyyksiä hermoverkkoihin, mietin sitä voisiko fraktaaligeometriasta olla apua hermoverkkojen mallintamisessa jne.

Koska minulla oli mahdollisuus käydä psykologilla juttelemassa, kävin. En ollut silloin enkä ole edelleenkään siinä asiassa defensiivinen. Minusta olisi todella ristiriitaista ajatella, että uskon että psykologin työstä voi olla apua asiakkaille, mutta samaan aikaan ajatella että itse en kyllä psykologin apua koskaan tarvitse. Että muilla vaan on tarvetta nupin säätöön, minulla itselläni ei koskaan ikinä missään olosuhteissa.

Kerran keskustelin erään vanhemman ja viisaan psykologin kanssa aiheeseen liittyvistä teemoista ja hän totesi, ettei siitä välttämättä tule mitään, jos psykologi vain katselee asiakkaitaan jostain terveystornista. Itselläni ei ole terveystorniin linnoittautumisen tarvetta. Ihmisiä me kaikki olemme - psykologitkin. Sitäpaitsi, mielestäni psykologin olisi hyvä käydä itse psykologilla jo siitäkin syystä, että siinä saa samalla kokemuksen siitä, miltä tuntuu olla asiakas.

Kyseisen kevään aikana näin unia ja kirjoitin niitä muistiin, kävin ystäväni valmistujaisjuhlissa, ajelin skootterilla... Isäni on haasteellinen persoona, mutta yrittää myös rakastaa niin kuin parhaiten osaa.

Kun töissä olin todella väsynyt ja ajoin työmatkat polkupyörällä, isäni kävi minua sääliksi ja hän osti minulle skootterin että elämäni olisi vähän helpompaa ja voisin kulkea työmatkat joutuisammin. Ajokorttia minulla ei ole, mutta riittävän aikaisin viime vuosituhannella syntyneet eivät sellaista tarvitse skootteria ajaakseen.

Omassa elämässäni aina välillä toimii se, että laitan kaiken peliin ottaen samalla asiat rennosti ja toimimalla ehkä välillä hieman päinvastoin kuin vaikuttaisi ainakaan ulospäin järkevältä tai loogiselta.

On sanonta "vahinko kiertämään". Olen aivan eri mieltä. Se että itse on joskus kokenut, että elämä on välillä kovaa, raskasta, epäoikeudenmukaista jne. ei ole mikään syy laittaa sellaisia asioita eteenpäin. Päinvastoin.

Tunnen kiitollisuutta kaikista elämäni asioista - niin hyvistä kuin vaikeista hetkistäkin. Jälkimmäiset tekevät minusta inhimillisen. Kun on kokenut paljon kaikenlaista raskasta, osittain johtuen omista valinnoista, osittain syistä joihin ei ole voinut vaikuttaa ja on myös tehnyt paljon virheitä, on varaa olla inhimillinen ja armollinen - ainakin ajatusmaailmassaan, käytännön toteutus onkin sitten toinen asia.

Nähdäkseni kuitenkin ihmiset useimmiten kaipaavat enemmän armoa kuin kovuutta - silloinkin kun he ovat tehneet virheitä joiden takia he eivät kaikkien mielestä armoa ansaitse. Armon pointti onkin juuri siinä - sitä ei tarvitse ansaita.

Pääsiäisiloa - työuupumuksesta yliopistoon II

Löysin vanhan päiväkirjani johon olin tehnyt paljon merkintöjä sen kevään ja kesän aikana, kun pyrin yliopistoon. Hyvin samantyyppisiä metodeja olen käyttänyt silloinkin haasteellisista kokemuksista selviämiseen.

Silloin keväällä ostin vihreäkuvioisen päiväkirjan. Vihreän siksi, että pidän väreistä ja vihreä on minulle elämän, toivon ja kevään väri. Päätin tietoisesti kirjoittaa päiväkirjaa mahdollisimman monena päivänä ja kirjoittaa nimenomaan niistä asioista, jotka pitävät yllä hyvää mieltä ja lukuintoa.

Kyse ei ole siis siitä, etteikö elämässä olisi tai ettenkö kokisi myös ahdistavia, vaikeita ja kipeitä puolia, mutta silloin kun yrittää tosissaan saavuttaa jotakin - kuten päästä yliopistoon - niin olen kokenut että on välttämätöntä tsempata itseään, löytää asioista positiivisia puolia ja pitää yllä hyvää mielialaa.

Päätin myös uskoa siihen, että pääsen opiskelemaan. Sekin näkyy päiväkirjastani. En tietenkään oikeasti voinut tietää, pääsenkö, mutta uskossa ei olekaan kysymys tiedosta vaan luottamuksesta elämän epävarmuuden keskellä.

Päiväkirjastani löytyi mm. seuraavia merkintöjä.

26.2.2007.
Kevään tuoksu ensimmäisen kerran ja linnut lauloi.:)
27.2.
Sain juostuksi 45 min (!) vaikka olin ihan varma etten jaksaisi, kun lauantaina jo kahdeksan minuuttia tuotti vaikeuksia ja hengenahdistusta.

5.3.
Tulen yleensä onnelliseksi kun näen unia... (Sitten olin kuvaillut erään uneni.)
6.3.
Olin onnellinen kun osallistuin "aivoituksia"-tilaisuuteen Meilahden yksikössä; Biomedicumissa ja Työterveyslaitoksella oli kiinnostavia luentoja liittyen aivoihin... Ja ystäväni pitää synttäribileet.:) Ja on hauskaa olla hajamielinen tohelo.:D Tipautin silitysraudan johdon wc-pönttöön.:D

8.3.
...Heräsin aamulla kun äiti lähti töihin. Nousin ylös ja aamupäivän vietin harrastaen jalon joutilaisuuden hyvettä.:) Söin aamupalaa useitakin kertoja, join kahvia ja teetä, löhöilin sängyssä ja luin äidiltä lahjaksi saamaani Markku Ojasen kirjaa Onnellisuus.:) Se kyllä teki onnelliseksi, kun olin vatsa täynnä sängyssä, löhöilin kissa jaloissa ja pohdin hyveitä ja luin onnellisuudesta.:)

9.3.
...Eilen näkyi videokuvaa uutisissa Joensuun jostakin kauppakeskuksesta. Täytyy tutustua siihen syksyllä. Muutan viimeistään loppukesästä Joensuuhun, sillä pääsen sinne yhteiskuntatieteiden tiedekuntaan lukemaan psykologiaa.:)

22.3.
Juoksimme noin tunnin... Oli ihanan keväistä: lämmintä, linnut lauloivat, aurinko oli juuri laskenut, oli jotenkin pehmeän punaista.:) Näin maisemia joita en ollut ennen nähnyt, jännät isot puuportaat, kapeita kujia, kävelykatu jonka keskellä oli puita ja lamppuja... Satakieli/mustarastas lauloi puun nokassa.:) Kevät, kevät, kevät.:)

1.4.
Olen onnellinen: rakastan psykologiaa ja sen opiskelua, joka on haasteellista ja aikaa ja paneutumista vaativaa.:) Tänä vuonna pääsen Joensuuhun, yliopistoon.:) Ja huomenna pääsen juttelemaan psykologille. Jee.:D

Pääsiäisiloa - työuupumuksesta yliopistoon I

Päätin laittaa kaiken peliin kun mietin lopetanko työni. Päätin että lopetan työt ja haen vain yhteen yliopistoon sekä optimoin mahdollisuuteni päästä sisään hakemalla sellaiseen yliopistoon, jossa on minulle sopivin pääsykoemuoto. Silloisessa Joensuun, nykyisessä Itä-Suomen yliopistossa oli sopivin pääsykoemuoto. Pääsykokeisiin luettiin psykologian ja filosofian kirja ja pääsykoemuoto oli esseemuotoinen.

Laitoin kaiken yhden kortin varaan - ja se kannatti. Sitä ei tietenkään voinut tietää etukäteen. Elämässä on vähän niinkuin korttipelissä; ei voi tietää etukäteen millaiset kortit saa mutta niillä pelataan. Tämä kortti taisi olla ässä tai jokeri, koska pääsin sisään yliopistoon.

Ei muuten ollut helppoa sekään. Kun aloitin lukemisen, olin aivan todella väsynyt. Olin pitänyt pari kuukautta lomaa. Aivoissa ei ole tuntoaistia, mutta minusta tuntui että aivoihini sattui. Varmaan se tuntui jossain muualla kehossa. Menin hiljentymään, rauhoittumaan ja lomailemaan enoni ja tätini mökille jossa olin muutaman päivän yksin. Se mökki on ympäristönä voimaannuttava: kauniisti sisustettu, valoisa ja siisti, keskellä luontoa, lähellä järveä.

Kävimme tätini kanssa ruokakaupassa. Hän osti ruoat ja täytti jääkaapin niillä. Sitten jäin pitämään omaa aikaa. Mukanani oli psykologian pääsykoekirja. Minua ahdisti, pelotti, tunsin kipua. Ajattelin, että olen ennenkin tehnyt töitä vaikka olo olisi epämiellyttävä joten miksi en pystyisi siihen nytkin.

Avasin kirjan ja keskityin asiaan ja unohdin kaiken muun. Yhtäkkiä olinkin lukenut kuusikymmentä sivua. Kevään luin pääsykokeisiin sillä metodilla, että luen sen verran kuin ehdin ja jaksan. Niin teinkin. Sain kirjat luetuksi noin kuusi kertaa neljän kuukauden aikana.

Tulin Joensuuhun pääsykokeita edeltävänä iltana. Oli aurinkoinen ja lämmin kesäpäivän ilta. Kaupunki hehkui vihreää lämpöä ja sinistä taivasta. En ollut koskaan ennen käynyt Joensuussa. Heti kun astuin junasta asemalaiturille, minulle tuli sellainen olo että olen tullut kotiin. Sellaista oloa minulle tulee hyvin harvoin.

Pääsykoepäivä oli myös kaunis ja aurinkoinen. Sain hyvän flown jo kulkiessani majapaikastani yliopistolle. Siellä katselin, kuin jotkut vielä tekivät viime hetken paniikkikertausta. Itse ajattelin että kerratkaa te vaan, minä otan rennosti. Menin nurtsille pitkäkseni, otin aurinkoa ja katselin pilvien vaeltelua taivaalla.

Kokeessa minulla oli todella hyvä flow, optimaalinen. Yksikään kysymyksistä ei osunut alueelle jota en hallinnut niin kovin hyvin. Aikani tosin loppui kesken, sillä luonnostelin kysymykset ennen kuin kirjoitin vastaukset puhtaaksi. Viimeisen pääsykoekysymyksen kirjoitin puhtaaksi kokeen viimeisen kymmenen minuutin aikana. Vastaus jäi kesken; tiestin jo vastauksen puhtaaksikirjoittamista aloittaessani että niin tulee käymään.

Päätin silti tehdä parhaani. Päätin kirjoittaa täysillä viimeiseen sekuntiin asti. Ajattelin, että nyt taistellaan pisteistä ja yksi pisteen sadasosakin voi olla ratkaiseva. Täysillä loppuun asti. Se kannatti. Pääsin yliopistoon ensimmäiseltä varasijalta. Kuukauden ylimääräinen odottelu tiedon saamiseksi siitä, pääseekö opiskelemaan vai ei, oli piinallista.

Lopulta sihteerimme soitti (olin muuten soittanut hänelle kuluneen kuukauden aikana melkoisen monta kertaa). Hän aloitti lauseen: "Niin, siitä opiskelupaikasta..." Ajattelin että no niin, en sitten varmaan saanut sitä. Kunnes lause jatkui: "...Sait opiskelupaikan."

Opiskelupaikan saamisessa on vähän niin kuin maalien tekemisessä. Ei ole niin justiinsa, pääseekö opiskelemaan varasijalta - ihan samoin kuin maali on aina maali, riippumatta siitä onko se kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tehty tai kuinka tyylikkäältä se maali näyttää.

Tuuletin puhelimeen niin lujaa, että sihteeriparaltamme taisi melkein tärykalvo hajota. Tunsin villiä iloa. Ihan ansaitusti. Tunnen vieläkin. Oma yliopistoni on kotini enkä haluaisi opiskella missään muualla. Rakastan tätä paikkaa.

Pääsiäisiloa - työuupumuksesta II

Jossain vaiheessa minulla alkoi olla sellainen olo, että tarvitsisin lomaa. Sen sijaan otin lisää töitä. Oliko tämä sitten todella pelkästään oma valinta? Ei siinä mielessä, että koin ettei minulla ole vaihtoehtoja taloudellisista syistä. Ilman ruokaa ja asuntoa ei voi olla. Lisäksi koin vaikeaksi kieltäytyä töistä. Se nyt menee varmaan nuoruuden ja kokemattomuuden piikkiin. Ensimmäisessä työpaikassaan sitä on aika arka sanomaan mihinkään mitään.

Elin kyllä muutenkin täysillä - kesällä pyöräilin työmatkani satoi tai paistoi, kahdesta neljäänkymmeneen kilometriin päivässä. Lisäksi opiskelin avoimessa yliopistossa ja välillä lähdin vielä kokonaisen työpäivän ja useiden kymmenien kilometrien pyöräilyn jälkeen pelaamaan jalkapalloa tai sitten treenasin lihaskuntoa.

Liikunta sinänsä on kyllä välttämätöntä jos tekee fyysistä työtä. Liikunta pitää kunnossa työssä, joka usein sisältää epäergonomisia työskentelyasentoja ja paljon tiettyihin kehon osiin kohdistuvaa fyysistä rasitusta.

Oliko toimintani sitten suorituskeskeistä? Ei siinä mielessä, että tein tuon kaiken, koska minusta oli ihanaa tuntea olevani nuori, terve ja vahva. Miksi niin ei saisi kokea ja haluta kokea? Kyllä nuori tarvitsee positiivisia ylpeyden aiheita elämäänsä. Erityisen tärkeää se on silloin, jos ympäristö on muuten jotenkin haasteellinen. Minulle kyky tehdä välillä vaativia suorituksia oli ilon ja ylpeyden aihe vaikka olinkin stressaantunut ja väsynyt.

Jossain vaiheessa aloin saada todella pahoja migreenikohtauksia. Muiden asioiden joukossa olen perinyt vanhemmiltani taipumuksen auralliseen migreeniin. Pahin kohtaus töissä oli sellainen, että minulta lähti tunto vasemmasta kädestä ja puhekyky - onneksi paikalla ei ollut ketään kenen kanssa puhua.

Puhekyvyn lähtemisen tiesin siitä, että kun mielessäni yritin muodostaa sanoja, ne eivät muodostuneet oikein. Aivojen verenkiertohäiriöhän migreeni on. Myönnän että se kerta oli todella pelottava. Mikä oli vastaukseni? Kävin myöhemmin lääkärillä hakemassa migreenilääkkeet ja jatkoin töiden tekoa.

Muistan kun kerran laitoin töissä ollessani tauolla ystävälleni tekstiviestin. Ystäväni sanoi, että kuulostan siltä että olen sairausloman tarpeessa. Silloin aloin miettiä asiaa. Oli syksy 2006. Tulin asiaa mietittyäni siihen tulokseen, että lopetan työni ja seuraavana keväänä keskityn vain pääsykokeisiin enkä tee mitään muuta.

En halunnut jäädä ensimmäisestä työpaikastani sairauslomalle - en työnantajani enkä itseni takia. Siksi ilmoitin työnantajalleni ajoissa että lopetan työt - päätin lopettaa ne jouluna. Näin työnantajallenikin jäi aikaa etsiä uusi työntekijä, eikä heidän tarvinnut maksaa sairauslomakorvauksia.

Viimeisen kuukauden tein töitä niin, että joka aamu ja joskus myös pitkin työpäivää katsoin itseäni peilistä silmiin ja sanoin itselleni: sinä pystyt siihen. Ja minä pystyin. Olin vielä kuukauden töissä sen jälkeen kun koin että olisi pitänyt jäädä sairauslomalle. Äitini siteeraa joskus lausetta, että hetken kestää vaikka aidan seipäänä. Siitä lauseesta on ollut minulle paljon lohtua. Jos minusta ei tulisi psykologia, voisin harkita aidan seipääksi ryhtymistä. Siinä saattaisin olla hyväkin.

Pääsiäisiloa - työuupumuksesta I

Ennen kuin pääsin yliopistoon, olin töissä kaksi ja puoli vuotta, ilman lomia. Pisin lomani oli neljä päivää, josta kaksi viikonloppupäiviä. Sairauslomalla olin tasan kaksi päivää - toisen vatsataudissa, toisen työtapaturman takia kun satutin jalkani.

Olin töissä kodinhoitajana. Vaikka pidinkin todella paljon asiakkaistani ja he olivat mukavia, koin työn kuitenkin stressaavana ja paloin loppuun. Näin vuosia töiden lopettamisen jälkeen säännöllisesti painajaisia joiden yleisin sisältö oli se, että en saanut töitäni valmiiksi tai tehdyksi ajoissa.

Olen miettinyt usein sitä, miten ristiriitainen tiede psykologia on ihmisen kannalta. Monet sellaiset asiat, jotka tieteenalamme näkökulmasta ovat positiivisia ja ihmisen vahvuuksia, voivat olla myös heikkouksia.

Joskus kuulee esitettävän työuupumukselle sellaisia syitä, joissa uupumuksen syyt palautetaan ensisijaisisesti yksilöön. Eräs kuulemani syy on, että työuupumus johtuisi siitä, että yksilö haluaa aina vain enemmän asioita ja uupuu siksi. Ehkä joidenkin kohdalla onkin näin, mutta kyllä tuo väite yleistyneenä työuupumuksen tulkintamallina on kerrassaan ikävä.

Työuupuneita ei ole paikallaan syyllistää. Minun käy ainakin uupuneita empaattisesti sääliksi enkä näe, miten sellaisen tapahtuman kokeneen ihmisen syyllistäminen auttaisi mihinkään. Enemmänkin se on lyödyn lyömistä josta ei seuraa mitään hyvää.

Joskus myös psykologiatieteen näkökulmasta myönteisinä pidetyt ominaisuudet ja toimintatavat voivat johtaa uupumukseen. Maailma ei koostu yksinkertaisista syy-seuraussuhteista ja yksilö on aina ympäristönsä osa.

Kun menin töihin kodinhoitajaksi, en koskaan ollut tehnyt vastaavaa työtä - enkä juuri siivonnut kotonakaan. Päätin kuitenkin tarttua haasteeseen sillä ajattelin jo silloin (ennen kuin olin lukenut kirjaa Tutkiva oppiminen) että oppiminen on toiminnan tulos eikä sen edellytys. Psykologiatieteen näkökulmasta sitä pidetään yleensä positiivisena, että ihminen uskaltaa yrittää ja tarttua haasteisiin sekä opetella uutta.

Työ oli siinä mielessä stressaavaa, että ensinnäkin se oli ensimmäinen työpaikkani. Halusin kovasti olla hyvä työntekijä niin työntantajan kuin asiakkaidenkin näkökulmasta. Otin työn hyvin henkilökohtaisesti ja yritin aina tehdä parhaani ja jos mahdollista, enemmän kuin vaadittiin.

Kerran eräällä työpaikallani syttyi viallisesta sähkökatkaisijasta tulipalo silloin kun olin töissä. Olin paikalla yksin. Soitin asiakkaalle ja hätäkeskukseen, hälytin palokunnan paikalle ja alkusammutin palon vaahtosammuttimella hätäkeskuksesta saamieni ohjeiden mukaan. Oliko se pelottavaa? No tietysti oli.

Olisin toki voinut vain soittaa palokunnan paikalle ja jäädä odottelemaan, mutta se olisi täysin ollut sen periaatteeni vastaista, että yritän huolehtia asiakkaani omaisuudesta yhtä hyvin kuin omastani. En olisi yksinkertaisesti vain voinut istuskella katselemassa kun talo palaa.

Jos minulla oli aikaa ja mahdollisuus, yritin tehdä enemmän kuin vaadittiin. Kerran talvella huomasin, että minulla on puolisen tuntia aikaa ennenkuin seuraava läheltä lähtevä liikennevälineeni menee kotiin. Loin sitten huvikseni ja asiakasta ilahduttaakseni lumet portaikosta vaikka se ei töihini kuulunutkaan. Miksi tehdä työnsä hyvin, jos voi tehdä paremmin. Sitä paitsi on kivaa tuottaa toisille iloisia yllätyksiä.

Tässä yhteydessä se on mielestäni varsin masentava tulkintamalli, että uupuvat ovat suorituskeskeisiä ihmisiä jotka suorittavat saadakseen hyväksyntää. Itselleni ainakin pyrkimys tehdä työni hyvin oli tunnollisuutta ja koin myös iloa siitä, jos pystyin tekemään työni hyvin ja vielä ilahduttamaan asiakkaita tekemällä jotain ekstraa.

Kodinhoito on työtä jota tehdään yksin, joten siinä on yksin vastuussa työn laadusta. Se on hyvin vastuullista ja vaativaa työtä siinä mielessä, että sitä tehdään ihmisten kodeissa. Se on myös työtä, jota täytyy kyetä tekemään annettujen sääntöjen ja ohjeiden mukaan - sekä tarvittaessa olemaan joustava ja kehittämään työtään palautteen avulla.

Kun siis aina välillä kritisoin liiallista normatiivisuutta ja sääntöuskoivaisuutta, ei se johdu siitä etten pystyisi itse noudattamaan mitään sääntöjä tai tekemään sellaistakin työtä, jota tehdään ohjeiden mukaan. Tein sellaista työtä yli kaksi vuotta. Ja minusta on itse asiassa välillä hyvin vapauttavaa vain tehdä mitä käsketään, liikoja kyseenalaistamatta tai miettimättä.

Vastuullisen ja vaativan kodinhoitajan työstä tekee myös se, että se on sekä fyysisesti että mentaalisesti kuormittavaa - varsinkin jos on nuori ja tunnollinen, joutuu opettelemaan koko ajan uutta, haluaa tehdä parhaansa...

Työssä ei voi pitää itseään liian hienona likaamaan käsiään ja valumaan hikeä - kuten lattiakaivoja kuuratessa. Työajat on mitoitettu niin, että jos haluaa tehdä sekä laadukasta jälkeä että saada työt tehdyksi, pitää työskennellä ripeään tahtiin. Olen dynamiikaltani enemmän hidas ja rauhallinen kuin nopea ja tehokas, joten kyseinen työ oli osittain dynamiikkani vastaista. Mielestäni kuitenkin asioita voi oppia - myös nopeutta, tehokkuutta ja tarkkuutta.

En aina kokenut työssäni onnistumisia, vaan riittämättömyyttä. Koin olevani liian hidas, liian osaamaton, liian kokematon, en riittävän tehokas, tarkka, nopea... Koin stressaavaksi sen, että jouduin jatkuvasti tekemään valintoja työn nopeuden ja työnjäljen laadun ja tarkkuuden välillä. On kuitenkin niin, että mitään työtä ei voi oppia kuin tekemällä - ja myös tekemällä virheitä joita niitäkin tuli.

Asuin silloin vielä kotona jossa olot myös olivat stressaavat. Yhdessä vaiheessa molemmat vanhempani olivat työttöminä joten palkkani piti riittää kolmen henkilön menoihin. Isäni katosi välillä ryyppyreissuilleen. Omat tuloni myös vaikuttivat vanhempieni saamiin tukiin. Minut siis laitettiin elättämään vanhempiani - kysymättä sitä, kuinka nöyryyttävää se vanhemmilleni oli, olisinko ehkä halunnut säästää hieman rahaa opintoja varten, jaksanko sellaista kuormitusta... Silti muutaman kerran haimme ruokamme leipäjonosta.

Kun sitten joku valopää kirjoitti lehteen siitä, kuinka leipäjonot pitäisi lopettaa sillä ne kannustavat ihmisiä laiskuuteen, suutuin ja kirjoitin kärkevän vastineen. Tuollainen kovuus ja ymmärtämättömyys saa minut menettämään malttini. Onneksi tätä suuttumusta voi käyttää poleemiseen mielipidekirjoitteluun.

En näe mitään syytä olla katkera senhetkisestä elämänvaiheesta, sillä se oli hyvin opettavaista. Sitä paitsi, vaikka olen tehnyt elämässäni virheitä ja asioita väärin, jotain olen tehnyt oikeinkin. Se on minulle positiivinen ylpeyden aihe, että olen joskus voinut antaa rahaa vanhemmilleni. Olisin kokenut, että silloin kun minulla oli mahdollisuus huolehtia vanhemmistani, niin jollen olisi sitä tehnyt, se olisi ollut kunniatonta.

Pääsiäisiloa - tenteistä viitosia rennosti II - filosofia

Filosofian tentti meni samalla metodilla kuin sosiologian tentti. Kyseinen tentti käsitteli etiikkaa - ja oli aineopintojen tentti. En ollut tehnyt vielä perusopintojen etiikkaa käsittelevää tenttiä, mutta ajattelin että voi näitä tenttejä tehdä väärässä järjestyksessäkin ja että jos saan aineopintojen etiikan tentin läpi ennenkuin olen tehnyt perusopintojen tenttiä, sitten ei ainakaan jälkimmäisen tekemisessä ole hirveästi paineita.

Tenttikirjoja oli kolme; kahdesta kirjasta ehdin lukea kummastakin puolet. Kolmas kirja meni ns. wikipediametodilla. Se kolmas kirja käsitteli etiikan historiaa kuuluisimpien filosofien kautta. Otin kirjasta ylös kaikki ne filosofit joiden ajatuksia oli käsitelty ja sitten hain nämä filosofit wikipediasta - samoin kuin etiikkaa koskevat artikkelit.

Nämä wikipedia-artikkelit selasin läpi tenttipäivän aamuna. Edellisenä iltana mietin, menenkö nukkumaan vai luenko tenttiin. Ajattelin että kissan viikset, en valvo yötä tentin takia ja että opiskelijan aivot tarvitsevat ensisijaisesti unta. Menin siis nukkumaan. Aamulla etiikkaa koskevia wikipedia-artikkeleita selatessani sain päälle todella hyvän flown. Innostuin todella paljon siitä mitä luin ja ajattelin että perehdyn tähän aiheeseen myöhemmin paremmin.

Kaksi muuta kirjaa olivat G. H. von Wrightin hyvän muunnelmat sekä J. S. Millin Utilitarismi. Vaikka en ehtinyt lukea kumpaakaan kirjaa kokonaan, nautin niiden lukemisesta. Wrightin kirjassa pidin siitä, miten siinä analysoitiin pohjia myöten erilaisia hyvyyteen liittyviä käsitteitä. Se kirja oli yhtä käsiteanalyysin juhlaa. Lisäksi löysin relevantteja yhteyksiä hyvän käsitteiden analyysistä suhteessa psykologian teoreettisten välineiden toimivuuden analyysiin.

Havaitsin myös että Millin kirja Utilitarismi oli ensisijaisesti vastaus utilitarismia vastaan esitettyyn kritiikkiin. Kirjoitin tämän havainnon myös tenttiin. Pidin Millin tyylistä kirjoittaa. Siitä näkyi että hän oli kiinnostunut asiastaan.

Millillä oli aika paljon kärkeviä metaforia ja lausahduksia jotka olivat hauskaa luettavaa - kuten että "minkä tahansa periaatteen soveltamisesta tulee ongelma, jos siihen oletetaan liittyvän yleismaailmallinen typeryys". Kerrassaan herkullista. Lukiessani myös Mill onnistui osoittamaan muutamia ennakkoluulojani utilitarismia kohtaan vääriksi. On välillä ihan hauskaa huomata olleensa väärässä.

Tentissä oli kolme kysymystä. Yksi koski keskiajan etiikkaa, toisessa pyydettiin kuvailemaan Millin utilitarismin pääpiirteet ja kolmannessa Wrightin käsiteanalyysiä.

Keskiajan etiikkaa koskevassa kysymyksessä kuvasin ensisijaisesti Tuomas Akvinolaisen etiikkaa sekä pyrkimystä antiikin hyve-etiikan ja kristillisen etiikan yhdistämiseen. Kuvasin myös, miten tämän kristillisen ja hyve-etiikan yhdistämispyrkimys näkyy jossain määrin piirreteoreettisessa psykologiassa.

Eräs esimerkkini oli se, että piirreteoreettista psykologiaa koskevissa tutkimuksissa on havaittu monien positiivisina pidettyjen piirteiden korreloivan keskenään. Rinnastin tämän siihen antiikin hyve-etiikan ajatukseen, että jos ihmisellä on yksi hyve, hänellä on ne kaikki.

Mill jaotteli kirjassaan utilitaristisia pyrkimyksiä erilaisiin, mm. "alemman" ja "korkeamman" tason pyrkimyksiin. Mill mm. totesi, että utilitarismia on kritisoitu siitä, että ihminen tavoitellessaan hyötyä valitsisi ensisijaisesti "alemman tason" hyödyt - kuten pelkän fyysisen nautinnon - "korkeampien hyötyjen" kuten taiteen ja tieteen tekemisen asemesta. Mill oli tätä ajatusta vastaan.

Rinnastin Millin jaottelun eritasoisten hyötyjen tavoittelusta Maslowin tarvehierarkiaan jossa mm. ravinnon tarve on alempi tarve kuin itsensä toteuttamisen tarve. Maslowin tarvehierarkiasta ja Millin hyötyyn liittyvien tavoitteiden jaottelusta löytyi yhtäläisyyksiä.

Lisäksi kirjoitin tenttiin: "Mill pitää mahdollisena, että ihminen valitsee alemmista ja korkeammista hyödyistä korkeammat. Tällä hetkellä tämä ajatus tuntuu varsin järkevältä, sillä minun on nälkä ja mieleni tekee tupakkaa, mutta istun silti tenttisalissa nauttimassa filosofian iloista."

Wrightin käsiteanalyysiä esitellessäni analysoin samalla sitä, miten Wrightin analyysiä työvälineiden hyvyydestä voi soveltaa arviointiin psykologian teoreettisten työvälineiden hyvyydestä.

Koska tentissä en osannut kovin paljon lukemiani asioita ulkoa, jouduin todella laittamaan ajatteluni töihin ja integroimaan kaikkea aiemmin oppimaani sekä johtamaan tenttivastauksia niiden asioiden pohjalta jotka muistin. Saatoin myös hieman irroitella ja kehitellä omia sovelluksia sen hetkisestä kokemuksestani tentissä olemisesta.

Olen havainnut että joskus on oppimisen kannalta hyödyllisempää ettei tenttitilanteessa osaa vielä niin paljon. Hahmotan oppimisen jatkuvana prosessina. Tenttitilanne on vain yksi hetki; ei juuri sinä hetkessä tarvitse vielä osata tai ymmärtää kaikkia tenttikirjallisuuteen liittyviä asioita vaan kirjat voi lukea loppuun myöhemmin ja jatkaa oppimista. Tässä mielessä innostuksen syttyminenn itse asiaan on paljon tärkeämpää kuin pyrkimys asian täydelliseen hallintaan.

Kun ei osaa asioita ulkoa riittävästi, joutuu todella oppimaan sekä asiasta että itse oppimisesta myös tentissä. Ensimmäisen kerran huomasin tämän jo muutama vuosi sitten eräässä filosofian tentissä, jonka kysymykset koskivat hyvin suurelta osin Kantin ajattelua. Kun en tentissä osannut ulkoa asioita kovinkaan paljon, pääsin kokonaisvaltaisen oman ajattelun flowhon ja sain oivalluksia siitä, miten kantilainen filosofia näkyy psykologiassa.

Tästä etiikan filosofian tentistä tuli myös 5/5 kuten sosiologiastakin. Ensimmäinen oli 8 op:n tentti, jälkimmäinen 6 op:n. Taisivat nuo tenttiarvosanat olla hieman granlundimaisia katupelimaaleja.

Pääsiäisiloa - tenteistä viitosia rennosti I - sosiologia

Tänä keväänä tein pari tenttiä sillä metodilla, että luen sen verran kuin ehdin ja jaksan, nautiskelen lukemisesta, kehittelen assosiaatioita kaikkeen aiemmin oppimaani ja omaan elämänhistoriaani ja se saa luvan riittää.

Tarkoittaako se sitä, että se oli jotenkin helppo valinta? Ei. Ei ole kovin helppoa suostua siihen ajatukseen, että tentistä voi tulla vaikka ykkönen, kun on tottunut olemaan hyvä koulussa ja saamaan hyviä arvosanoja ja tietää myös että oma potentiaali riittää saamaan hyviä arvosanoja jos tekee riittävästi töitä.

Toinen asia mikä vaivaa, on jatkuva dialogi itsensä kanssa siitä, mikä on eettinen ja oikea tapa lukea tentteihin. En omassa elämässäni voi suosia ajatusmallia lukematta läpi yliopiston. Kyllä on mielestäni paikallaan kahlata läpi omaan ammattiin liittyvien opintojen kirjallisuus - silloinkin kun kyseessä ovat asiat jotka eivät erityisemmin kuulu omiin kiinnostuksen alueisiin tai herätä kovin suuria intohimoja.

No, ne kaksi tenttiä eivät kylläkään olleet psykologiaa vaan kahta sivuainettani sosiologiaa ja filosofiaa. Molemmista sain sitten kyllä lopulta 5/5. Ne viitoset tulivat tenttiin menemisen ahdistuksen ylittämisellä, hyvällä flowlla ja omalla ajattelulla, tekemisen ilolla sekä integratiivisella otteella - yhdistelin tenttivastauksissa kaikkea tähän asti oppimaani ja kokemuksiani elämästä.

Sosiologian tentin (Tytöstä naiseksi) kolmesta tenttikirjasta ehdin lukea kaksi, kolmannen selasin läpi ja katsoin mistä siinä kerrotaan. Tentin aihe ja luettavat kirjat eivät kuulostaneet aluksi kovin kiinnostavilta, mutta lukiessani innostuin aiheesta ja koin saavani tenttikirjallisuudesta paljon välineitä omaan ajatteluun.

Havaitsin, että pohjimmiltaan kaikki kolme kirjaa voidaan tiivistää muutamaan sanaan: puhe ja tila. Iloitsin tästä havainnosta, sillä opin oppimisesta. Huomasin, että usein tenttikirjallisuudessa on niin, että kun kirjoja on useampi, niissä on usein jokin tietty yhteinen ja yleinen pointti.

Tulin siihen tulokseen, että tenttejä voi tehdä niin, että selaa läpi tenttikirjat, kehittää asian pohjalta jonkin yleistyökalun joka on tiivistettävissä yhteen lauseeseen ja soveltaa tätä yleistyökalua vastauksissa.

Niin sitten teinkin. Sosiologian ensimmäisen tenttikysymyksen (joka oli soveltava) vastauksen aloitin kertomalla, miten mielestäni niiden kolmen kirjan keskeisen sisällön voin tiivistää yhteen lauseeseen. Soveltavassa kysymyksessä myös reflektoin omia kokemuksiani jotka liittyivät kysymykseen.

Sosiologian tenttikirjallisuudessa oli myös käsitelty halun käsitettä. Tein tentissä vertailevaa analyysiä tenttikirjallisuuden halun käsitteen ja doltolaisen halun käsitteen välillä. Lisäksi taisin mainita pari sanaa mm. merkin käsitteestä, viittaussuhteista jne. Integroin samaan soppaan siis psykologiaa, sosiologiaa, omien elämänkokemusten reflektointia sekä tenttikirjallisuudesta muistamiani asioita.

Sosiologian tentissä aloin myös miettiä sitä, kuinka oikeastaan koko tilanne on sosiaalinen konstruktio. Aloin mielessäni analysoida niitä eri elementtejä, joista kyseinen tilanne rakentuu. Samalla havaitsin, miten erilaiset teoriat ja käsitteet kyllä antavat välineitä todellisuuden analysointiin, mutta samalla irrottavat välittömästä kokemuksellisuudesta joka on välillä ahdistavaa.

Tässä on myös eräs syy, miksi välillä tietoisesti ja tarkoituksellisesti hakeudun pelkän välittömän olemisen, kokemisen ja läsnäolon äärelle. En halua olla jatkuvasti jossain määrin todellisuuden ulkopuolelle asettuvana tarkkailijana ja analysoijana. Haluan myös kokemuksellisuuden ja teoreettisen ajattelun käyvän dialogia. Ne eivät käy dialogia, jos toinen olemassaolon ja kokemisen tavoista puuttuu.

Pääsiäisiloa - "ei mikään ollut vettä raskaampaa"

Mirkka Rekola. Laulu.

Unohda aalto. Ei se enää tule.
Ei mikään ollut vettä raskaampaa.
Unohda kaikki, tämä silmänlume
ja tämä leikki, joka uuvuttaa.

Näe etäälle ja elä lokin lento,
sen levollinen kaari maisemaan
ja sitten laulu, hiljainen ja hento,
ja pieni laine kuulumaisillaan.


Eräs vanhempi viisas psykologi on sanonut mm. suunnilleen sellaisen lauseen, että joskus elämä ja psykologin työ on vähän kuin golfin peluuta. Mailasta täytyy olla rento ote kun lyö. Jos mailaa pusertaa tiukasti ja yrittämällä yrittää osua palloon, silloin siihen ei luultavasti osu. Ja että usein kulttuurillemme tyypillinen tapa suhtautua asioihin on se, että jos lyö eikä osu palloon, mailaa puserretaan vielä tiukemmin ja sitten ei ainakaan osuta siihen palloon.

Olen katsellut taas kevään aikana MM-jääkiekkoa. Jostain luin analyysejä siitä, miksi Suomen joukkue niin usein häviää Ruotsia vastaan pelatessaan (vaikka Suomi ja Ruotsi eivät olekaan vielä tänä keväänä pelanneet). Eräs selitys oli, että Ruotsin joukkueella on pitkä historia voittamisesta; se tuo peliin varmuutta. Heillä ei ole pakkoa voittaa, vaan mahdollisuus voittaa. Suomen joukkueella taas on usein hieman päinvastoin.

Eilen katselin Suomi-Saksa-peliä. Nykyisin kaikki ottelut pelataan ratkaisuun asti, ts. jos peli on varsinaisen peliajan jälkeen tasan, mennään jatkoajalle ja jos se ei tuota tulosta, ratkaisu tapahtuu rankkarikisassa. Suomi voitti eilen. Rankkarikisassa suosikkini oli nuoren pelaajan, Mikael Granlundin maali, jota luonnehdittiin pihapelimaaliksi.

Granlund luisteli kohti maalivahtia, teki viime hetkellä näyttävän harhautuksen suunnanmuutoksella ja laittoi kiekon maaliin. En tietenkään tiedä, mitä Granlund kyseisessä hetkessä koki, mutta minusta siinä maalissa näkyi pelaamisen rentous ja ilo sekä luottamus omiin kykyihin.

Olen ainakin omassa elämässäni havainnut, että yliyrittämisellä ei usein päästä mihinkään järkevään tulokseen - tai ehkä tulosta tulee, mutta olotila on ahdistunut. Jos kokee taitonsa jossakin asiassa riittämättömäksi, kokee että omat resurssit eivät vastaa ympäristön vaatimuksia, kokee paineita onnistua, virheitä tulee aivan varmasti.

Ja sitten jos ns. ottaa siitä golfmailasta vielä tiukemman otteen ja yrittää vielä enemmän onnistua, tulee vielä enemmän virheitä ja sitten kohta on ainakin hetken aikaa paniikki päällä ja peli sekaisin kuten joskus Suomen jääkiekkomaajoukkueella kun toinen joukkue on muutaman maalin johdossa.

Pääsiäisiloa - pari lapsuusmuistoa

Joskus on hyvä, etteivät toiset ihmiset anna liikaa valinnanvaraa. Olen edelleen miettinyt, mistä omassa elämässäni usko, toivo, rakkaus ja luottamus syntyvät. Osittain voi olla kyse lapsuuden kokemuksista.

Eräs muisto on, kun olimme äitini kanssa menossa eräille sukulaisjuhlille. Lapsena aina jännitin sellaisia enkä olisi halunnut mennä. Kävelymatkalla junalle oksensin ojaan. Se oli minun tapani sanoa, etten halua mennä. Ei auttanut. Äitini ei suostunut kääntymään takaisin kotiin vaan sanoi: et ehkä halua mennä, mutta nyt menemme. Ja sitten menimme.

Kieltämättä se ei tuntunut hyvältä. Luulen että yrittäisin toimita tilanteessa ainakin osittain toisin. Pysähtyisin siihen hetkeen kysymään ja keskustelemaan. Toisaalta tämä kokemus on myös voimavara. Lapsena totuin sietämään pahaa oloa - joskus jatketaan matkaa vaikka ojaan oksentaen mutta jatketaan kuitenkin.

Tämä tuli mieleeni syksyllä, kun minun piti kävellä eräs suunnilleen parin kilometrin pituinen matka. Se oli sillä hetkellä pakollista laajemman hengissäselviytymisnäkökulman kannalta. En olisi jaksanut ottaa askeltakaan. Sanoin itselleni: kävele tai kuole. Kävelin, en kuollut. Joskus on hyvä ettei itsekään anna itselleen liikaa vaihtoehtoja. Välilä asiat kannattaa pitää yksinkertaisina.

Tämä tuo mieleeni sen, miten monimutkaista elämä todella on. Sama kokemus voi olla sekä vaikea että voimaannuttava - riippuu paljon myöhemmistä elämäntapahtumista ja tulkinnoista. Ehkä tämä kokemus kuitenkin antoi minulle uskon siihen, että on mahdollista tehdä asioita vaikka tuntisi samaan aikaan pahaa oloa.

Eräs muistoni on, kun olin enoni perheen kanssa viettämässä syyslomaa ja olimme uimahallissa. Pelkäsin jo syvässä vedessä uimista - saati että olisin hypännyt altaaseen jossa jalat eivät yletä pohjaan. Enoni hyppäsi altaaseen edeltä serkkupoikieni kanssa.

Sitten hän käski minua hyppäämään myös. Minua pelotti. Enoni kysyi, olenko mieluummin sankari vai pelkuri. Se veto toimi. Hyppäsin - ja tulin pintaan. Enoni kysyi, eikö olekin mukavampaa olla sankari kuin pelkuri. Joskus se toimii, ettei ihmiselle anneta liikaa vaihtoehtoja. Joskus lähikehityksen vyöhyke on sitä, että annetaan riittävästi tilaa. Joskus se on sitä, että ei anneta yhtään ylimääräistä tilaa. Joskus kaksi selkeää vaihtoehtoa joista valita, on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua.

Olisinko hypännyt jos olisin ollut yksin siellä uimahallissa tai jos siellä olisi ollut pelkästään vieraita ihmisiä? En varmasti. Hyppäsin, koska luotin enooni. Tiesin että jos olisin meinannut hukkua tai jäänyt altaan pohjalle, hän olisi kyllä pelastanut minut. Erilaisten asioiden uskaltamisessa on pohjimmiltaan kysymys luottamuksesta.

Pääsiäisiloa - kognitiivinen toivo ja uneni

Joskus viime keväänä mietin, onko tämä "kognitiivinen toivo" vain itsepetosta, kulttuurisesti ja kasvatuksen myötä omaksuttu ajatus siitä miten elämästä pitäisi ajatella. Haluanko todella oikeasti elää, vai huijaanko vain itseäni.

Sitten näin erään unen. Siinä unessa oli läsnä eräs ihminen, jonka näkeminen tuotti ahdistusta. Sille oli kyllä selityksensä; tämä ihminen on oikeastikin olemassa ja minulla oli eräs tärkeä asia hoitamatta joka liittyi tähän ihmiseen ja olin aiheesta ahdistunut myös todellisessa elämässä.

Siinä unessa minulle tuli jossain vaiheessa sellainen olo, että irtaannun ruumiistani. Se oli varsin mielenkiintoista, sillä minulla ei ole arkielämässä sellaisia kokemuksia eikä yliluonnollisia kokemuksia muutenkaan; taidan olla hieman liian tylsä ja tavanomainen persoona sellaiseen.

Siinä unessa tajusin, että nyt taidan kuolla ja mietin, joudunko taivaaseen vai helvettiin. Sekin oli varsin kiintoisaa, sillä omat uskonnolliset käsitykseni ovat varsin doltolais-systeemiteoreettisia.

Joka tapauksessa, siinä unessa pääsin kuitenkin taivaaseen. Maisema oli sama kuin lentokoneella pilvien päällä auringon paistaessa. Siinä unessa saatoin tehdä valinnan, jäänkö sinne taivaaseen täydellisen onnellisuuden tilaan vai palaanko takaisin. Päätin, että haluan kuitenkin takaisin, haluan elää elämäni loppuun asti, kokonaisuudessaan. Sitten palasin takaisin.

Unesta herättyäni olin tyytyväinen. Olin miettinyt, haluanko todella oikeasti elää. Uneni vastasi siihen siltä osin, että nyt tiesin että myös tiedostamattomani ja alitajuntani haluaa olla elossa. Oli toivoa antavaa tietää, että haluaa todella ihan kokonaisuudessaan olla elossa, olla olemassa.

Tiedän että uniaan voi oppia jossain määrin säätelemään. Eräs psykologiystäväni on opetellut näkemään valveunia. Itse en ole halunnut opetella säätelemään uniani. Haluan nähdä unet sellaisina kuin ne tulevat enkä halua kontrolloida unieni sisältöjä ja tapahtumia. Tiedostamattomani työskennelköön vapaasti kun olen unessa.

Pääsiäisiloa - toivon synnyn henkilökohtais-doltolainen tulkinta

Olen miettinyt, mistä oma perusluottamukseni elämään ja ihmisiin tulee. Samoin olen miettinyt sitä, mistä tulee elämääni kannatteleva kokemukseni siitä, että toivo on olemassa silloinkin kun en tunne sitä.

Erääksi syyksi olen ajatellut sitä, että olen todella ollut haluttu lapsi - vaikka en ollutkaan tarkoituksella suunniteltu. Mielestäni kuitenkin se, että oma olemassaolo ei ole tarkoituksella suunniteltu, ei vähennä olemassaolon arvoa. Jollei sitten satu ajattelemaan niin, että elämä on arvokas vain silloin kun se on hyvin suunniteltu ja hallittu, virheetön sarja täydellisiä suorituksia. Itse en ajattele niin.

Olemme aina harrastaneet äitini kanssa pitkiä keskusteluja (ja myös väittelyjä) uskonnosta, moraalista, etiikasta, ihmisyydestä, keskinäisestä ihmissuhteestamme, lapsuudestani, kirjallisuudesta jne.

Viimeksi äitini kritisoi itseään siitä, että hän on ollut hyvin itsekäs halutessaan minut maailmaan. Äitini oli halunnut lapsen jo noin kahdenkymmenen vuoden ajan ennen kuin synnyin. Totesin siihen, että asialle voi esittää toisenlaisenkin tulkinnan. Minusta tuntuu siltä, että se, että minut on niin kovasti haluttu olemassaolevaksi, voi hyvinkin olla eräs syy vahvalle luottamukselleni elämään ja ihmisiin.

Toinen syy on varmaan se, että olen parantumattomasti utelias. Uteliaisuuteni elämää kohtaan voittaa aina tilapäisen pahanolon kokemuksen. Muistan kuinka pienenä lapsena (saatoin olla alle kouluikäinen) olimme isommalla porukalla Espoon eräässä ulkosaaressa. Olen viettänyt paljonkin aikaa Espoon ulkosaaristossa äitini kanssa lapsena ja yleisesti ottaen muistoni ovat positiivisia.

Tuolla kerralla en kuitenkaan ollut kahdestaan äitini kanssa. Eräs toinen henkilö kiusoitteli minua. Lapsena olin monessa asiassa tosikompi kuin aikuisena. Tämä henkilö sanoi jotakin, mistä oikeasti todella pahoitin mieleni. Juoksin rantaan ja katselin kalliolta alas kivikkoiseen veteen.

Mietin, että jos nyt hyppään tuonne, kuolen ja tämä paha olo loppuu. Sitten mietin, että jos hyppään tuonne, en saa koskaan tietää mitä elämästäni tulee. Tästä päädyin siihen lopputulokseen, että en hyppää. En hypännyt, olen edelleen olemassa. Ja ihan yhtä utelias kuin silloinkin.

Tuolloin tekemäni päätös oli oikea. Käytän itse asiassa samaa uteliaisuusvälinettä vieläkin pahaan oloon: sanon itselleni, että elämä pitää elää loppuun asti että tietää miten siinä käy. Olen yksinkertaisesti niin utelias, että en malta jättää tätä elämää kesken. Haluan tietää mitä tästä tulee. Uteliaisuuteni on siis osa toivoani - kuten myös halu. Elämän halu. Olemisen halu.

Tämä halu tosiaan hyvin vahvasti tulee varmaan siitä, että minut on niin kertakaikkisesti, kokonaisuudessaan haluttu olemassaolevaksi ja minulla on edelleen sellaisia ihmisiä elämässäni jotka haluavat minun olevan olemassaoleva juuri nyt, juuri tällä hetkellä, juuri tällaisena kuin olen.

Ja siksi haluan itsekin olemassaoloa. Sekä olemassaoloa sinänsä, että olemassaoloa joka on jatkuvasti kehittyvää, oppivaa, uteliasta, oman potentiaalin täyttävää, rakentavasti yhteiskuntaan osallistuvaa, yhteistoiminnallista yhdessä toisten ihmisten kanssa.

Uskon että elämän tarkoitus on elää, silloinkin kun elämä ei tunnu elämisen arvoiselta. Tämä on tietysti sellainen asia, johon jokaisen täytyy löytää itse oma vastauksensa. Valmiita vastauksia ei voi antaa.

Pääsiäisiloa - oman elämän kantavia voimia

Usko, toivo ja rakkaus - näillä mentiin viime vuosi kuten kyllä aiemmatkin vuodet. Kyseisten käsitteiden sisältö ei ole pelkkää tunnetta, vaan myös kognitioita. Viime vuoden huhtikuussa en tuntenut toivoa, mutta tiesin sen olevan olemassa.

Minulle riittää pelkkä tietokin - on riittänyt ennenkin joten kulunut vuosi ei ole poikkeus. Olen kokenut, että elämäänsä voi ohjata jonkin aikaa myös pelkkien kognitioiden varassa silloinkin kun ei koe jotakin tunnetta. Tunteen puuttuminen tosin tekee elämästä pidemmän päälle elämättömän tuntuisen.

Näin on erityisesti siitä syystä, että olen tottunut kokemaan hyvin paljon erilaisia tunteita laajalla skaalalla ja intensiteetillä. Niiden puuttuminen on tuskallista. Pidän kaikenlaisten tunteiden - myös vaikeiden - kokemisesta. Näin siitä syystä, että ensinnäkin tunteet ovat toimintani energiaa.

Toisekseen pidän tunteista siksi, että minulla on paljon erilaisia keinoja niiden käsittelyyn: voin piirtää, kirjoittaa, kuunnella musiikkia, liikkua, puhua ystävieni kanssa, ja oppia. Nautin siitä prosessista, jossa saan tunteisiini ja ajatuksiini uusia näkökulmia - kuten silloin kun jaan niitä toisten ihmisten kanssa. Nautin myös siitä prosessista, jossa muunnan tunteita ja ajatuksia symboliseen muotoon kuviksi ja sanoiksi. Uuden luominen on ilo, yksi iloista suurimpia.

Kannatan sitä tutkivan oppimisen ajatusta, että osaaminen ei ole tekemisen edellytys vaan sen seuraus ja että asioita voi tehdä siksi, että niistä saa iloa. En välitä aina mitata kaikkea - kuten sitä, kuinka hyviä piirrokseni tai runoni ovat verrattuna muiden ihmisten vastaaviin.

Toki tällainen arviointi on hyvästä silloin jos ja kun haluaa kehittyä paremmaksi erilaisissa taidoissa. Mutta iloa ja tyydytystä tuo jo sekin, että voi luoda jotakin jota ei ennen ole ollut olemassa - riippumatta siitä, onko tuo jokin uusi tuote yleisinhimillisellä mittakaavalla mitenkään hyvä.

Omassa elämässäni on hyvin paljon kantavia voimia. Kyky erilaisten symbolisten keinojen käyttöön on niistä yksi. Toinen on kyky tietää toivon ja rakkauden olemassaolo silloinkin kun en pysty niitä emotionaalisesti kokemaan. Tämä tieto auttaa sietämään emotionaalisen kokemuksen puutetta ja uskomaan siihen että se on vain ohimenevä vaihe - niin kuin ainakin omassa elämässäni onkin.

Kolmas kantava voima on se, että olen todella oppimisorientoitunut. Pystyn halutessani oppimaan aina jotakin mistä tahansa kokemuksesta. Tästä oppimisorientoituneisuudesta on todella paljon hyötyä, sillä sen avulla voi tulkita minkä tahansa kokemuksen merkitykselliseksi ja tarkoitukselliseksi ja saada myös vaikeista kokemuksista ja tunteista aina kuitenkin lopulta iloa.

Oppimisorientoituneisuus auttaa myös säilyttämään tunteen - tai tiedon - toivosta. Se auttaa sanomaan itselleen: kestä vielä hetki. Tämä menee kyllä ohi - ja olet taas oppinut jotakin uutta.

Neljäs kantava voima ovat toiset ihmiset, hyvin monessakin mielessä. Minulla on ollut onni saada elämääni hyviä, pitkiä ja kestäviä ihmissuhteita joissa olen kokonaisvaltaisen hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin olen. Ei se tietenkään tarkoita sitä, ettei ihmissuhteissa koskaan olisi ristiriitoja, erimielisyyksiä jne. Läheisissä, hyvissä ja kestävissä ihmissuhteissani ne on kuitenkin aina voitu selvittää.

Lisäksi näissä ihmissuhteissa olen kokenut, että näillä ihmisillä on kyky nähdä minussa jotakin olennaista ja jotakin - Doltolaista termiä käyttäen - tuloillaan olevaa. Nämä ihmiset siis näkevät potentiaalini ja sen minulle ääneen sanallistassaan myös antavat minulle jotakin mitä kohti pyrkiä sekä uskoa oman olemassaolon mielekkyyteen. Nämä ihmiset myös ovat sellaisia, jotka tuovat iloa jo pelkällä olemassaolollaan. Lisäksi, näiden ihmisten kanssa olen myös saanut kokemuksia siitä, että olen kykenevä rakastamaan. Se on hyvin tärkeä kokemus.

Uskon että ihminen tarvitsee ihmissuhteita, joissa hän voi sekä rakastaa että tulla rakastetuksi. Rakastaminen on sekä antamisen että inhimillisesti rakentavaan toimintaan kykenemisen iloa - ja rakastetuksi tuleminen on iloa toisen kyvystä rakastaa, olemassaolon iloa sekä vastaanottamisen iloa. Ja myös: yhteisen jaetun kokemuksen iloa.

Toinen ihmisiin liittyvä asia on myös tuleva ammattini. Silloin kun minulla on todella vaikeaa, mietin aina tulevia asiakkaitani sekä sitä, miten voisin käyttää omia kokemuksiani toisten ihmisten hyödyksi tulevassa ammatissani. Tämä auttaa antamaan mille tahansa omille kokemuksille samoin kuin koko omalle elämälle yleensä merkityksen ja tarkoituksen. Eräs elämäni kantava voima onkin kyky antaa elämälleni merkitys ja tarkoitus - joka hyvin usein liittyy tavalla tai toisella toisiin ihmisiin.

Viides kantava voima on optimismi. Minusta on sääli, että optimismi saatetaan tulkita elämän vaikeiden puolien ignooraamiseksi. Ei se sitä ole. On sanonta, että optimistin lasi on aina puoliksi täynnä. Minusta tuntuu että oma lasini on kokonaan täynnä - sekoitussuhteella puolet melankoliaa, puolet iloa. Nämä kummatkin tunnekokemukset ovat olemassaoloni kaksi pohjavirtaa, eivätkä mitenkään toisensa poissulkevat.

Ehkä optimistin ja pessimistin eroa voisi kuvata sillä, että optimistin mielestä ei ole yötä, jota aamu ja päivä ei olisi seurannut - pessimistin mielestä taas ei ole aamua ja päivää, jota yö ei olisi seurannut. Kumpikaan ei ole väärässä; kysymys on vain lähestymistavan eroista.

On hyvä erottaa se, mikä omassa elämässä on toimivaa ja mikä toisten ihmisten elämässä on toimivaa. Omassa elämässäni optimismi toimii pessimismiä paremmin. Minulla on kyky halutessani löytää asioista - myös vaikeista - positiivisia puolia ja käytän sitä tulkintamallina sillä se on funktionaalista.