Alf Rehn: vaarallinen ajattelu

Vaarallinen ajattelu

Paniikki!

“...saatamme tuntea itsemme joskus suorastaan nerokkaiksi, kun joudumme tekemään asioita deadlinen lähestyessä.” Jotta aivot voisivat olla todella tehokkaat, “ne täytyy joskus saada “pois pelistä”, niitä pitää ravistella. Siksi kohtuullinen määrä alkoholia voi olla avuksi luovassa työssä, sanovatpa muut asiantuntijat mitä hyvänsä.”

“Luovuutta ei voi potkaista käyntiin ilman esityötä. - - Luovuutta täytyy harjoittaa jatkuvasti: ravistella aivoja tasaisin väliajoin ja pakottaa ne ulos mukavuusvyöhykkeeltään. - - Sillä jos aivoja lakkaa haastamasta, ne jähmettyvät siitä riippumatta, miten paljon niitä on aikaisemmin haastanut.”

Maailman lyhyin luovuuskurssi toimii näin: “Pidä huolta, että omaksut joka päivä jotain uutta, jotain odottamatonta, mitä et tiennyt aikaisemmin, mutta rajoittamatta millään lailla sitä, mistä tämän uuden tiedon hankit.” “Luovuus voi hyvin, kun se altistuu monenlaisille vaikutteille, ja vaaditaan alituista työtä, jotta vältytään lankeamasta kaavamaisuuksiin.”

Lisäksi “luovuus on tuoretavaraa” mutta ei pelkästään nuorille varattua. “Oikeastaan suurin luovuuspotentiaali on vanhemmilla sukupolvilla – sillä edellytyksellä, että he ovat valmiit panostamaan itseensä.”

“Omat aivonsa voi oppia puristamaan ohi niiden asettamien esteiden, ja siitä on mahdollista oppia tekemään rutiinia, sellaista minkä toistaa aina silloin, kun ajattelu tahtoo hakeutua takaisin vanhoihin uomiinsa. Sillä tavoin aivot voi pitää joustavina ja luovina – vastoin niiden tahtoa. Mutta vain jos itse haluaa.”


Hyväksy ja innovoi

“Kaikki kunnia kyseenalaistamiselle, mutta joskus luovuus tarvitsee myös sokeaa hyväksyntää.” “Siinä missä luovuus tarvitsee vapautta ja tilaa, innovaatio vaatii sokeaa tiettyjen rajoitusten hyväksymistä.” “Jossain vaiheessa meidän on vain aivan yksinkertaisesti pakko hyväksyä, että niin vain on - - ilman hyväksymistä mikään oppiminen ei olisi mahdollista.”

“...ajatus luovuudesta pelkästään kyseenalaistamisena on naiivi ja suorastaan vaarallinen.” Taiteilijoita voi käyttää esimerkkinä siinä, miten luovuutta toteutetaan käytännössä: “Taiteilija tajuaa, ettei ole paljonkaan järkeä alkaa puhua ideoita puhki, vaan että kaikessa luomisessa on kyse toiminnasta, maailman muuttamisesta.”

Johtajien täytyy pystyä myös pysäyttämään ideat ja lyömään asioita lukkoon. Johtaminen on myös yksi niistä tuista, joiden avulla organisaatioon voidaan luoda sellainen rakenne että käynnistyvät prosessit saavat tukea.

“Johtajan tärkein kyky on rohkeus.” Koska esimiehillä on monia epämiellyttäviä ja rankkoja tehtäviä, he saattavat mielellään turvautua luovuuteen vain keinona mukavaan virkistäytymiseen. Kuitenkin “kyky pelkästään tehdä - just do it – erottaa oikeasti luovat yritykset niistä, jotka väittävät panostavansa luovuuteen”.

“Esimiehen ja johtajan ero on juuri siinä, että jälkimmäinen menee askeleen pitemmälle eikä salli organisaation päätyvän ajattelemisen ja puhumisen umpikujaan vaan vaatii sen sijaan työntekijöiltä toimintaa. Siksi johtajalla kuuluu olla myös rohkeutta kohdata luovuus tosissaan myös sen vähemmän mukavissa tai vastenmielisissä muodoissa.” “Vahvat johtajat tunnistaa myös siitä, että he pystyvät ajamaan läpi muutoksia, joihin organisaatio reagoi negatiivisesti.” “Todellinen luovuus edellyttää, että - - päätät, että enää ei leikitä ideoilla vaan sen sijaan pannaan toimeksi.”


Nykyajan kerettiläisyys

Rehn toteaa, että hänen motivaationsa kirjan kirjoittamiseen on ollut se, “...että olin kauhistuneena nähnyt, miten tämä rakastamani käsite (luovuus) on kesytetty ja tehty sisäsiistiksi ja miten se siinä samalla on hivenen kuollut.” Rehn sanoo: “ambitioni on herättää kysymyksiä, jopa kysymyksiä kysymysten herättämisen prosessista. Maailma tarvitsee vaarallisia ajattelijoita. Yksi nimitys näille on kerettiläiset, ihmiset, jotka eivät sulata kaikkia ikuisia totuuksia.”

Nykypäivän uskonnollisessa mielenkiinnossa luovuutta kohtaan on hyvä puolensa: “on hyväksytympää hyökätä asioita, jopa itse luovuutta vastaan. Ja ellei muuta niin on tullut mahdolliseksi hyödyntää yhdenlaista luovuuden aikidoa ja käyttää sen uskonlauseita sitä itseään vastaan.”

Historian suurille kerettiläisille “tunnusomaista ei ollut se, miten he epäilivät, vaan se, miten paljon he uskoivat”. Kaikki totuudet tarvitsevat kerettiläisensä, sillä “kaikki kehitys vaatii meitä uhraamaan jotain ja siten ottamaan vastaan paljonkin iskuja seuratessamme, miten aiempia järjestelmiä romutetaan”. Kerettiläiset ovat tärkeitä siksi, että he “pystyvät järkyttämään järjestelmän tasapainoa ja tuomaan siihen epävarmuutta, mihin kaikenlainen arvon luominen perustuu”.

“Luovuuden todelliset kasvot tuntuvat epämiellyttäviltä, ja juuri siinä on sen voima.” Rehn siteeraa ystävänsä, toimitusjohtaja ja innovaattori Claudia Suragan ajatuksia: “olisi mielenkiintoista kerätä luovuusoppeja niiltä, jotka eivät normaalisti koskaan pääse ääneen – rikollisilta, mielisairailta, vaihtoehtoisesti seksuaalisesti suuntautuneilta, papeilta ja niin edelleen.”

“Vaarallinen ajattelu on paradoksaalista energiaa, eikä sitä pysty koskaan selittämään täysin tai pitämään aisoissa, ja lisäksi se on radikaalia siksi, että sen täytyy aina mennä syvälle juuriin. Vaarallisille ajattelijoille luovuus ei ole mitään valmista, vahvistettua tai määritelmien sitomaa. - - se on houkutushuuto, se on “mutta”, ilo tajuta että on ollut täysin väärässä.” “On helppo olla kyseenalaistaja mutta paljon vaikeampi on suhtautua omaan roolinsa vakavissaan.

“...maailma tarvitsee vastusta, ja kaiken muutoksen on tehtävä hiukan kipeää.” “Kerettiläiset - - eivät olleet kiinnostuneita siitä, siedettiinkö heidän ideoitaan. Kerettiläiset halusivat vain muuttaa maailmaa. He tiesivät, että sitä pidettiin vaarallisena, mutta he olivat valmiit taistelemaan asiansa puolesta. Meidän ajastamme on tullut varovaisuuden ai.kakausi, ja nykyinen luovuuskeskustelu on merkillisesti hyväksynyt tämän ja alistunut.”

“Eläköön siis kerettiläiset! - - Juuri nyt jossain toisaalla on joku, josta et luultavasti pitäisi kovin paljon, ja hän ajattelee jotain sellaista, mikä sinusta on epämiellyttävää tai typerää. Hän uhkaa kaikkea sinulle rakasta ja kaikkea sitä, mikä sinusta on oikein. Jos joudut kohtaamaan tämän ihmisen, pidät häntä vastenmielisenä. Ja silti yksikään ihminen maailmassa ei ole sinulle tai yrityksellesi tärkeämpi kuin juuri tämä ihminen. Koska siinä kohtaamisessa saatat keksiä todella vaarallisia ideoita.”

Alf Rehn: vaarallinen ajattelu - arvioi ympäristösi uudelleen II

Halutaanko luovuutta oikeasti?

“...johtamisen luonteeseen ei kuulu pitää luovuudesta omissa organisaatioissa.” Luovuus ja organisaatio saattavat jopa olla ristiriidassa keskenään. “ Luovuus ei yksinomaan auta yritystä.

...luovissa ihmisissä voi olla usein sellaisia piirteitä kuten itsekeskeisyyttä, kiivasta temperamenttia, vaikeuksia viedä projektia loppuun ja lukuisia muita paheita, joiden vuoksi he ovat hankalia työtovereita. - - aina he vain eivät ole mutkattomia tai mukavia, eivätkä he käyttäydy aina hyvin – samoin kuin ei käyttäydy itse luovuuskaan!”

Organisaation johtaminen on tasapainoilua luovuuden, toiminnan ja tuotannon välillä. “Luovuus on yritysmaailman karkkia”. Karkkia ei pidä saada lisää koko ajan, kuten ei luovuuttakaan. “Luovuus saa energiansa erilaisuudesta, siitä että se on tavallisen vaihtoehto, rikkoo normaalin rajat.” “Organisaatioissa on oltava tietty määrä tylsyyttä - - johtajien täytyy ajatella organisaation vakauden tarvetta.”

Organisaation tulee voida vaihdella luovan energian vapaasta virtauksesta tuotannon ja tehokkuuden hallitsemaan kauteen ja päinvastoin. “Organisaatioilla on taipumusta juuttua jommallekummalle raiteelle.”


Yksilö ei ole niin tärkeä kuin voisi luulla

Elämme kulttuurissa, joka uskoo myyttisen luovan yksilön romantisoituun ihanteeseen. Kuitenkin elämme “mutkikkaassa maailmassa, jossa luovuutta voi ilmetä verkostoissa, tiimeissä, hajanaisissa ryhmissä.” Luovuus syntyy “useampien aivojen välillä” ja “suuret edistysaskeleet tapahtuvat yhteistyön tuloksena tai pienempien edistysaskelten ketjuina”.

Konfiliktit ovat sekä kivoja että rakentavia. On tärkeää hyväksyä se, että toiset voivat kyseenalaistaa ja romuttaa oman ajattelun. Samalla voidaan pyrkiä antamaan ja ottamaan vastaan “jaettua kritiikkiä”, jossa kritiikki kohdistyy ryhmän yhdistettyihin olettamuksiin.

On kuunneltava enemmän ja hallittava vähemmän. “Miksi yritykset ovat niin huonoja ottamaan vastaan ideoita asiakkailtaan?” Eräs vastaus on, että silloin joudumme suojautumaan, koska haluamme uskoa yksilön ylivaltaan johon kuuluu myös tunne omasta tärkeydestä. “Nöyryys strategisena prosessina on elinkeinoelämässä vasta kehdossaan.” “...hallinta siirtyy yhä enemmän yrityksen insitutionaalisten seinien ulkopuolelle.”

“...joissakin tilanteissa riskinä on suorastaan, että panostukset henkilökunnan luovuuteen tekevät yrityksestä vähemmän luovan!” Näin käy silloin, jos tehdään esimerkiksi sellaisia luovuusharjoituksia joissa ripustaudutaan siihen ajatukseen että yksilön pitää olla luovuuden hallitsija.

“Kaikkein parhaassa tapauksessa luovuus on tapa tehdä maailmaa osaltaan paremmaksi.” Tässä meidän on tärkeää ymmärtää, että emme ole aina itse pääosassa emmekä ole niin tärkeitä kuin haluaisimme luulla.


Moninaisuuden moninaisuus

“On yksinkertaisesti helpompi kuvitella yhdentyyppistä moninaisuutta kuin toisenlaisuutta.” Moninaisuus nähdään usein joidenkin ominaisuuksien kautta. “...jos emme enää katso jotain tiettyä ominaisuutta, mistä paloista me silloin rakennamme moninaisuuden? - - millainen moninaisuus meitä johtaa kohti suurempaa luovuuta?” “...kun puhutaan moninaisuudesta ja luovuudesta, täytyy lähteä liikkeelle kysymyksestä “millaista moninaisuutta?”” Ratkaistava ongelma täytyy pystyä “sovittamaan oikeantyyppiseen moninaisuuteen” - “me emme koskaan tarvitse vain yhdentyyppisiä ihmisiä - - edes pelkästään luovaa tyyppiä.”

Kaikkien ei tarvitse olla luovia, joskus luovuus on suorastaan hyvän elämän tiellä. Vaikka joidenkin tutkimusten välillä luovuuden ja hyvinvoinnin välillä on kytkentä, emme voi vaatia “organisaation ihmisiltä joidenkin tiettyjen luovuuden vaatimusten täyttämistä” - “jokainen luova organisaatio tarvitsee myös ihmisiä, jotka edustavat “ei-luovaa”...”

“Moninaisuus kaikissa eri muodoissaan pitäisi ymmärtää niin, että emme lyö edeltä käsin lukkoon, mitä moninaisuuden kuuluu olla, ja samalla meillä pitäisi olla herkkyyttä ymmärtää, että moninaisuus syntyy aina jossain yhteydessä.” Moninaisuuden “täytyy kehittyä organisaation todellisuudesta ja miljööstä” ja sen tulisi olla yksi tapa “kohdata se, mikä on olemassa salaisen laatikkomme ulkopuolella”. “Mikään ei toimi aina, mutta kaikki toimii joskus.”

Alf Rehn: vaarallinen ajattelu – arvioi ympäristösi uudelleen I

Vaali vihollisiasi

“Jos halutaan, ett jokin idea saavuttaa päivänvalon, sen on kohdattava vastustusta, koska juuri se testaa ja kehittää ideaa.” Siksi onkin suunnattoman typerää yrittää opettaa eroon negatiivisuudesta niitä ihmisiä jotka eivät pidä uusista ideoista. “Jotta pystyisi kehittämään todella hyviä ideoita, on välttämätöntä ajaa ne niin ahtaalle, että niiden ja status quon välilel syntyy ristiriitaa.” Organisaatiot ja yhteiskunnat kehittyvät kivuliaiden prosessien kautta. “...jokaisella oikeasti arvokkaalla idealla on vähintäänkin yksi vihollinen...”

“Ongelma on siinä, että organisaatiokulttuureistamme on tullut arkoja niin, että varotaan pahoittamast kenenkään mieltä ja pyritään siihen, että kaikkien pitää saada olla mukana. Tässä ne muistuttavat valtavan paljon nykyisiä päiväkoteja, joskin retket vain ovat paljon tylsempiä.”

Kritiikki on rakentavaa, “jos se uppoutuu ideaan idean omilla ehdoilla”. Organisaatioon tulee yrittää rakentaa tuottavaa vastusta. Viholliset osoittavat joukosta erottumisen tärkeyden ja toimivat testialustoina ideoille, siksi heistä tulee olla kiitollisia. Konsensus tekee meistä harmaata massaa. “...vakavahenkisessä luovuudessa on kyse erottujista ja skandaaleista.”

Kolme tärkeintä vihollista ovat traditionalisti eli vartija, pirun asianajaja ja kilpailija. Nämä edustavat kolmea erilaista roolia, testausta ja kritiikkiä joille idea täytyy sen kehittymiseksi altistaa. Johtajan tulisi pystyä luomaan miljöö jossa on tuottavaa vastusta ja jossa ihmiset uskaltavat esittää ideoitaan ilman että heidän tarvitsee pelätä epäonnistumista ja maineenmenetystä.

Traditionalisti eli vartija on se henkilö, jonka uudet ideat tekevät epävarmaksi ja ärtyneeksi – tämä testaa sitä, oliko ehdotus ollenkaan mielenkiintoinen. Pirun asianajajan rooliin “kuuluu kyseenalaistaa ideaa useasta eri perspektiivistä ja samalla antaa luovalle toimijalle tilaa kehittää ajatuksiaan niin, että ne vahvistuvat ja kestävät hyökkäykset.”

Jokaiseen muutokseen kuuluu kilpailun piirteitä: mukana oleva kilpailija tai kuvitelma siitä. Kilpailijan rooli laittaa organisaation paneutumaan. “Luovilla ihmisillä on taipumusta kilpailuviettiin, he saavat energiaa kritiikistä ja siitä, että ihmiset eivät ymmärrä.” “...meidän pitää pohtia sitä, pystyykö luovuus lainkaan selviytymään hengissä, jos se rakastetaan kuoliaaksi.”



Kopioi enemmän!

“Kulttuurimme on - - muokannut meidät näkemään kaikki viittaukset kopioimiseen – tai omaperäisyyden puutteeseen – kielteisinä lausuntointa.” Kopioimista ei ole syytä halveksua – se ilmentää vain luovuuden erään aspektin, omaperäisyyden, romantisointia. Kopiointi voi ainakin liikemaailmassa olla onnistunut strategia – sillä, miten hienoksi yritys koetaan on paljon vähemmän merkitystä kuin sillä että yritys tekee tulosta.

“Hyvin harvalla yrityksellä tuntuu olevan harkittuja kopioimisstrategioita. Tämä on taas esimerkki siitä, miten tarpeeton moralisoiminen ja “sopivan” etsiminen rajoittaa meitä ja tekee meistä vähemmän luovia.” “Luovuuden keskeisin idea on siinä, ettei se saa sulkea ovia vaan sen pitää avata niitä. Kopioimalla “vältymme keksimästä pyörää uudelleen. Eikä meillä ole muuta menetettävää kuin omat ennakkokäsityksemme.”Toki “Aivan kuten kaikessa toiminnassa, myös kopioimisessa täytyy pitää huoli siitä, että käyttäytyy vallitsevan yhteiskuntaetiikan mukaisesti.”

Alf Rehn: vaarallinen ajattelu - ajattelun provosoiminen II

Rietastele.

“Rietas eroaa ällöttävästä: jälkimmäinen herättää meissä epämiellyttäviä tunteita, ja edellinen taas siihen, mitä pidetään sopimattomana.” “...seksin ja luovuuden välillä on kytkentä. Seksi on - - erittäin tärkeä ja perustavavanlaatuinen käyttövoima, ja moni on ryhtynyt luovaan toimintaan, kuten esimerkiksi musiikin, teatterin ja taiteen pariin siksi, että se tuntuu olevan hyvä tapa saada enemmän panoja. Myös tiede tukee tätä!” Luovat ihmiset saavat enemmän seksiä ainakin Rehnin esimerkkinä käyttämän D. Nettlen ja H. Gleggin tutkimuksen “Schizotypy, creativity and mating success in humans” mukaan.

Rehn käyttää käsitettä “ensimmäisen hupakon periaate”. Ensimmäinen hupakko on “se, joka tuo esille idean, joka ei pelkästään riko normeja vaan on myös vastoin organisaation identiteettiä ja omakuvaa”. “Hupakkoperspektiivissä peliin pannaan ihmisen identiteetti. Ei ole yhtä rankkaa palata töihin, jos on ensimmäisenä sanonut jotain tyhmää edellisen päivän kokouksessa, kuin jos todellakin rikkoi voimassa olevia identiteettinormeja vastaan. Ympäröivä maailma saattaa hyvinkin nopeasti määritellä ihmisen uudelleen yhden ainoan normi-/normaalisuusrikoksen kautta.”

“... me suljemme usein täysin automaattisesti ulkopuolelle sen, minkä kulttuurimme ja kasvatuksemme on opettanut olevan sopimaton puheenaihe. Kaikki seksuaalisuus kuuluu tähän...” “Me elämme moralisoivassa yhteiskunnassa, ja kaikki siihen sopimaton yritetään vaieta kuoliaaksi tai sivuuttaa merkityksettömänä.”

Moralisoiminen “on yksi vahvimmista salaista laatikkoa suojelevista voimista” joka sitoo meidät siihen, “mikä on sopivaa, minkä kaikki voivat hyväksyä, siihen mikä on sopivaa ja normaalia eikä ärsytä ketään. Toisin sanoen moralisointi pitää meitä edelleen luomattomuuden tilassa.”

“Perustasolla on kyse halusta ja kyvyttömyydestämme tai haluttomuudestamme puhua halun roolista ja pohtia sitä yhteiskunnassa ja omassa toiminnassamme. - enimpiä asioita elämässämme ohjaa halu; me haluamme jotain, mitä emme kenties tarvitse mutta silti kaipaamme sitä.”

Kysymys ei ole siitä, että “toimistossa pitäisi järjestää orgiat” vaan siitä, “että meidän pitää ohittaa halujamme hallitseva sulku.” “Jos haluaa saada aikaan luovemman organisaation, yksi tapa siihen on hyväksyä, että ihmisillä on erilaisia haluja ja erilaisia tapoja haluta tehdä asioita.”


Hittoon aikuisuus.

Lapset “ovat kuin luonnon omia punkkareita”. Lapsia ei voi syyttää hienostelusta, eikä heidän luovuutensa “ole ollenkaan kilttiä ja mukavaa”. He eivät ole aikuisen lailla estoisia, joten “ehkä luovuus on yksinkertaisesti “vähemmän aikuista”?”

“Siinä missä aikuiset on ohjelmoitu selittämään typeryyksiään monenlaisilla tekosyillä, lapsille on ihan okei, että he pitävät sellaisesta, minkä me aikuiset määrittelemme typeryyksiksi. Me kaikki rakastamme hupsutuksia, tyhmiä juttuja, leluja ja tingeltangelia. - - Sohvasi on vain yksi muunnos lapsen Barbiesta tai G. I. Joesta – yhtä tarpeeton ja yhtä typerä. Mutta ei siinä mitään! Ei ole mitään syytä väittää, että kaikki mieltymyksemme teeskenneltyä, tarpeetonta ja kevytmielistä kohtaan olisi ongelma tai erehdys. Päinvastoin.”

Pronssikaudesta lähtien kuluttaneet kaikenlaista hyödytöntä kuten koruja, leluja ja viihdettä. Tämän tulisi luonnollisesti tapahtua kestävällä tavalla. “Se prosessi ajattelussamme, joka saa meidät uskomaan, että oma käyttäytymisemme on vakavahenkisempää ja välttämättömämpää kuin se oikeasti on, vaikuttaa meihin - - myös silloin, kun yritämme keksiä uusia ideoita.” “Luovassa tuotekehittelyssä - - pitää haaveilla esille jotain sellaista, joka myöhemmin voi synnyttää tarpeen.”

“Haluatko tulla paremmaksi ideoiden tuottajaksi? Tee itsestäsi tyhmempi. Haistata pitkät sille, mitä ihmiset tarvitsevat tai mikä toimisi tai mistä ihmiset ovat valmiita maksamaan.Ei ole mitään takeita, että yksikään kulutuskäyttäytymistämme aikaisemmin ohjanneista malleista toimisi tulevaisuudessa...”

Järkiperäisen ja luovan välillä tulee aina olemaan ristiriita. Ne esimerkit, joita luovuuskirjallisuudessa kuvaillaan tyhmyyden esimerkkeinä, ovat olleet omana aikanaan järkeviä päätöksiä. “Järkiperäisyydessä on kyse siitä, että toimitaan sen linjan mukaisesti, jonka tietää ja josta on historian perustaa, luovuudessa taas on irrottauduttava olemassa olevista malleista (jotka ovat) määritelmä sille, mikä kussakin tilanteessa on järkiperäistä.”

“Jotta meistä voisi tulla luovempia, meidän täytyy yksinkertaisesti hylätä uskomme siihen, että prosessi olisi hallittavissa, järkeistettävissä ja ohjattavissa...” Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei ideoita saisi arvostella tai että kaikille ideoille annettaisiin yhtä paljon tilaa.. “Ideantuottamisprosessi täytyy altistaa tietynlaiselle stressille...” Meidän on uskottava ideoihimme ja siinä kritiikki on hyvästä – se teroittaa ideoita ja antaa voimaa jatkaa. “Järkiperäiset argumentit ja epäkriittiset aplodit eivät riitä, jos haluamme viedä uutta ideaa eteenpäin.”

Alf Rehn: vaarallinen ajattelu – ajattelun provosoiminen I

Kohtaa omat ja organisaation kipu- ja tabupisteet. Mieti mikä tuntuu miellyttävältä ja tee juuri päinvastoin.

“Sanasta luovuus on tullut yhdenlaista hissimusiikkia, se on sana, joka edustaa sellaista, mistä kaikki voivat olla yhtä mieltä ja pitää”. Tämä on pahinta, mitä luovuudelle voi tapahtua.

Meidän täytyy kohdata kaikki epämukava ja suhtautua siihen vakavasti. “Analyyttis-rationaalisella tasolla näemme melko nopeasti, että - - pahantahtoinen luovuus on aivan yhtä todellista kuin mukavammat luovuuden muodot, mutta silti puhumme mieluummin jälkimmäisestä kuin edellisestä.” “Millaista luovuutta emme lähesty siksi, että se ei tunnu riittävän miellyttävältä?”

Luovuudessa on tärkeää oman ajattelun tai organisaation kipu- ja tabupisteiden etsintä. “Jos organisaatio tai yksilö haluaa kehittyä luovemmaksi, paremmaksi kehittämään uusia ideoita, silloin täytyy aloittaa pohtimalla, mitkä ideat ovat kiellettyjä tai mihin on vaikea tartua – kysymykseen luovuuden tabuista.”

“Organisaation tai oman ajattelun kipupisteiden etsiminen ei tietenkään ole helppoa. Kuitenkin se onnistuu, jos sen eteen tekee työtä. Yksi tapa on listata ne viisi asiaa, jotka sinusta ovat tärkeitä työssäsi tai yrityksessäsi, ja yrittää sen jälkeen työskennellä niiden täydellisten vastakohtien parissa.”

“Inspiraatio, kodikkuus ja mukavuus ovat sumuharsoja!”. Luovemmaksi kehittyminen “edellyttää keskittynyttä ja sitkeää työtä olla tekemättä niin kuin tuntuu oikealta, olla menemättä siihen suuntaan mihin intohimo haluaa viedä”. Tämä ei kuitenkaan ole tapa sanoa, että kaikki pitäisi kyseenalaistaa. “On tyhmää kyseenalaistaa kaikki, koska se on jälleen vain yksi muunnos siitä, että haluaa toiminnan olevan mukavaa...”


Ällötys on tärkeää.

Voimme kohdata oman salaisen laatikkomme fenomenologisella tasolla juuri siinä, mikä tuntuu meistä ällöttävältä. On kaksi prosessia, joiden avulla voimme työstää ajatteluamme. Toinen on “prosessi, jolloin opimme asioita; toisin sanoen lisäämme sellaisen olemassa olevan tiedon määrää, joka hypoteettisesti on mahdollista yhdistää. Juuri tähän meillä on tapana keskittyä, koska sitä on varsin helppo työstää.”

“Toinen on luovuuden legimiteettiprosessi, ja juuri sitä yritämme työstää, kun kohtaamme kysymyksen ällöttävästä.” Ällötyksen tunne on hyvä osoittamaan ajattelumme rajoituksia. Kun tunnemme ällötystä, se “on kuin pieni lobotomia”. Tuona hetkenä tunnemme suorastaan fyysisen esteen.”Kaikilla aloilla on sellaista, mitä pidetään sopivana, hienona ja hyvänä. Vallankumouksia synnyttävät sellaiset tekijät, jotka rohkenevat olla piittaamatta näistä.”

Eräänä esimerkkinä Rehn mainitsee yhden maailman parhaimpiin kuuluvan maistelumenyyn The Fat Duck-ravintolaketjussa. Menyystä löytyy etanapuuro. Ravintolan keittiömestari ja omistaja on Heston Blumenthal, jolle ei ole olemassa ällöttävää ruokaa vaan ainostaan ruokaa jota hän ei ole laittanut tai maistanut.

Rehn mainitsee erääksi lempikysymyksekseen sen, “miten usein mietit vanhusten välistä seksiä?”. Rehn toteaa, että vaikka on paljon yli 65-vuotiaita sinkkuja jotka eivät halua olla seksuaalisesti toimettomia, silti eläkeläisdeittailualalta puuttuu yrittäjiä.
“Jos haluat kehittää luovuuttasi, kokoa luettelo kahdestakymmenestä sellaisesta asiasta, joista pidät kaikkein vähiten - - ota mukaan kaikki sellainen, mitä et normaalisti tunnustaisi.” Tehtävän tarkoitus ei ole opettaa rakastamaan kaikkea, vaan auttaa tajuamaan se, että “luovuustyössä on kyse sen kohtaamisesta, mistä mieluummin ollaan puhumatta”. “...pystyt todellakin kehittymään luovemmaksi tulemalla vähän ällöttävämmäksi.”

Alf Rehn: Vaarallinen ajattelu - Mukavuusajattelu II

Luovuus ei ole helppoa vaan vaatii paljon työtä ja sen tulisi olla vaikeaa, epämiellyttävää, kuvottavaa, ärsyttävää, vaikeaa, uhkaavaa, riitaisaa...

Alf Rehn rakastaa luovuutta ja tahtoo suhtautua siihen vakavasti. Luovuuden tulee olla sopimatonta, vaarallista, hankalaa, rumaa, likaista ja ilkeää, kuin punk rockia tai gansta rapia. “Rankkaa luovuuskeskusteluissa on se, että niissä on paljon pelkkää hattaraa: pöyheää ja makeaa.”

Aivot ovat mukavuudenhaluiset – ne omaksuvat mielellään mitä tahansa mikä on entuudestaan tuttua ja huijaavat samalla itseään luulemaan, että ne kehittyvät. Kun aivot saavat sopivan mukavia virikkeitä jotka eivät oikeasti pakota työhön, alkaa erittyä elimistön omaa huumetta, dopamiinia.

Tämän takia luovuusharjoitukset eivät yleensä toimi. Ihminen ei kehity luovemmaksi vain siten, että hän “altistaa aivonsa esitelmille, peleille ja leikeille, vaan tekemällä asioita eri tavalla, tekemällä epämukavia ja vaikeita asioita” “aivan samoin kuin fyysinen kestävyys kehittyy pitkiä matkoja juoksemalla, ei sunnuntaikävelyllä. Aivojen työskentelytapaa voi muuttaa vasta vieraissa ja mutkikkaissa tilanteissa.”

“Mikään tekemisen arvoinen ei ole helppoa. Vaikeaa, epäsuosittua ja epämukavaa – siinä luovuuden arvoinen motto.”


Olemme kultakaloja – oman ajattelun rajoista joita tulisi rikkoa ilman että niiden rikkomisesta tulee itsetarkoitus

On lapsellista uskoa, että voisimme ajatella rajattomasti. Meillä kaikilla on ajattelussamme rajoja. Ongelmana eivät ole rajat, vaan se, ettemme tiedä missä ne ovat. Meidän tulisi miettiä sitä, mitä emme osaa ajatella ja millaisia rajoja me emme tunne. Näitä rajoja täytyy testata, niiden yli täytyy mennä ja tulla taas takaisin – samalla, kun rajojen ylittämisestä ei saa tulla itsetarkoitus.

Kultakala elää koko elämänsä vedessä ja kokee sen joka hetki täydellisesti. Vesi on kultakalalle kaikki: alku ja loppu. Ei ole olemassa tapaa kuvata sellaista, mikä on jollekin kaikki. Meillä kaikilla on omassa elämäntavassamme muunnelma kultakalan vedestä; asia mikä on niin itsestäänselvä, että mitään muuta ei pysty ajattelemaankaan. Tämän yhtäläisyyden lisäksi on eräs olennainen ero – ihmiset pystyvät pohdiskelemaan, mitkä asiat meille ovat itsestäänselviä.

Ajattelussa on erilaisia rajoituksia. On tärkeä ero konseptuaalisuuslaajenemisen ja normi- ja normaalisuusmurroksen välillä. Konseptuaalisuuden laajenemista pidetään perustavanlaatuisena vaikka se luultavasti on vähemmän tärkeää kuin millaisena sitä pidämme.

Aivojen voi kuvitella olevan kaksi laatikkoa sisäkkäin. Sisempi laatikko edustaa normaalia ajattelua ja konseptuaalisen muutoksen mahdollisuuksia – on mahdollista keksiä kiva mainoskampanja tai sininen ketsuppi. Toinen rajoitus on se, jonka olemassaolosta ei ole tietoinen – ulompi, salainen laatikko. Tämä laatikko on meidän versiomme kultakalan vedestä. Ensimmäisen laatikon rajojen venyttäminen voi joskus jopa olla tapa suojata sitä laatikkoa, jonka olemassaoloa emme tiedosta.

Yksinkertaiset luovuusharjoitukset aiheuttaa muutoksia sisemmässä laatikossa ja huijata meidät uskomaan että olemme tehneet jotain merkittävää ja rakentavaa jolloin ulompaan laatikkoon ei kohdistu uhkaa. Aivot palkitsevat meitä eniten silloin, kun emme provosoi aivoja vakavissaan rikkomaan omia olettamuksiaan. Jos teemme päinvastoin kuin olemme tottuneet, aivot vähentävät dopamiinin tuotantoa ja sen sijaan ne alkavat erittää stressihormoneja. Oikea luovuus tuntuu fyysisesti epämiellyttävältä.

Rehn kuvaa Charles Limbin johdolla tehtyä tutkimusta luovuudesta ja aivotoiminnasta John Hopkins Universityssä. “Tutkimuksessa selvitettiin, mitä jazz-muusikoiden aivoissa tapahtui heidän improvisoidessaan. Tutkijat huomasivat, että kaikilla tutkituilla ilmeni improvisoinnin aikana huomattavasti vähentynyttä aivotoimintaa alueella nimeltä dorsolateraalinen etuotsalohkon kuori. Juuri tämä osa hallitsee suunnittelua ja itsehillintää – ja jos osan pystyy vaientamaan, silloin luominen on helpompaa.”

Yleismuodossa luovuudessa on kyse siitä että tulemme pois omalta mukavuusvyöhykkeeltämme ja murramme ne ajattelumme esteet jotka ohjaavat sitä mitä pidämme normaalina, luonnollisena, sopivana, epäilemättä totena ja itsestäänselvyyksinä “joista ei tarvitse keskustella siksi että niin... vain... on...”

Tämä on se salainen laatikko ja vyöhyke, jossa ajattelu kokee olonsa mukavaksi ja tyytyväiseksi. Professori Claes Gustafsson on nimittänyt tätä rajaa itsestäänselvyyden muuriksi. Sen murtamiseksi täytyy tietoisesti kohdata omia vaikeita rajoituksiaan. Täytyy uskaltautua tutkimaan, miten ja milloin ajattelu muuttuu epämukavaksi ja ajatella juuri sitä. Pitää kyseenalaistaa kultakalan vesi.

Alf Rehn: Vaarallinen ajattelu – Mukavuusajattelu I

Luovuuskirjoja vaivaa luovuusongelma.

Luovuusharjoituksilla huijataan lukijaa – ne saavat lukijan tekemään pikkunäppäriä harjoituksia joista suoriutumisesta jää hyvänolontunne. Tosiasiassa nämä harjoitukset eivät välttämättä ollenkaan kehitä luovuutta. Myös luovuuskirjoja vaivaa vakava luovuusongelma. Ne “ovat yksinkertaisesti liian samanlaisia - - tavalla - - joka olisi oikein hauska, jos se olisi toistuvaa pilaa – viekas silmänisku kirjojen välillä.”

Jokainen voi halutessaan kirjoittaa oman luovuuskirjansa. Jos haluaa olla todella ilkeä, voi sanoa, että lähes kaikki luovuuskirjat perustuvat vuodelta 1926 peräisin olevaan Graham Wallasin kehittämään malliin luovasta prosessista: valmistautuminen, ongelman sulatteleminen, valaistuminen, arviointi.


Tämän hetken luovuuspuhe muistuttaa uskonnollisia ilmiöitä ja siihen sisältyy myös luokittelua ja vallankäyttöä.

“Nykyajan luovuudesta on tullut uskonto, joka ei siedä pilkkaa.” Ihminen on enemmän tai vähemmän epäsuorasti epäonnistunut ihmisenä, mikäli hän ei antaudu luovaan ajatteluun – usko tai olet hukassa. Näin luovuus-sana saa valtaulottuvuuksia ja sen avulla voidaan luokitella ihmisiä: “On olemassa Toisia, jotka ovat huonompia ja kaipaavat kehitystä, herätystä tai pelastusta.”

Erilaisten luovuusteosten kirjoittajat saarnaavat: ““Tässä on harjoitus, selviätkö siitä? Ai et? No sitähän minäkin. Tule tänne, pönttö ystäväiseni, minä näytän miten rajoittunutta ajattelusi on, tule niin minä näytän sinulle valon...” Tällaisten harjoitusten tarkoituksena on kohentaa kirjoittajan egoa, ei kertoa luovuudesta.”


Muutos ei ole aina luovuutta mutta luovuudessa on aina kyse muutoksesta – mahdollisuuksien ja tuhon dialogista.

Muuttumattomuuden ajatuksesta voi tulla luova mahdottomuus – joskus kuitenkin muuttumattomuus on juuri oikea, luova valinta. Muutos itsessään ei vielä ole merkki luovuudesta.

Sen sijaan luovuudessa on aina kyse muutoksesta, ja tässä muutoksessa tapahtuu monimutkaista yhteispeliä luovan ja tuhoavan välillä. Rehn puhuu tässä yhteydessä Joseph Schumpterin käsitteestä creative distruction.

Luovuudessa on kyse voimasta, energiasta ja potentiaalin näkemisestä. “Kaikki mahdollisuudet eivät ole mukavia, salonkikelpoisia tai edes rakentavia”. Luovuus on mukana myös sodissa, vankiloissa, vankileireillä, narkomaaninen parissa... ja tämä voima “voi puhjeta kukoistukseen myös kaikkein karuimmassa maaperässä”.

Tässä on kyse hengissäselviytymisyrittäjyydestä, talttumattomasta alkuvoimaisesta energiasta jota voi suunnata monilla eri tavoilla eikä sitä voi käsitellä noin vain haltuunotettavana asiana. Suljemme liian usein silmämme luovuuden tuhoavilta ja epämiellyttäviltä aspekteilta.


Tarvitaanko luovuutta – voiko toisinajattelemisesta ajatella toisin?

Luovuuden tarvitsemisen kyseenalaistaminen on verrattavissa kirkossa kiroilemiseen. Kuitenkaan luovuus ei ratkaise kaikkia ongelmia – joissakin tilanteissa se on kerrassaan surkea ajatus. Toisinaan pitää uskaltaa epäillä ja kieltäytyä luovuudesta.

Mitä luovuusintoilijoihin tulee, “Kukaan järkevä aikuinen ei usko, että joku Opel-myyjä kehuisi Opelia muuten kuin oman etunsa nimissä, tai että asuntoaan myyvä ihminen esittelisi muuta kuin kaunistellun kuvan todellisuudesta. Mutta kun luovuudesta puhumalla leipänsä ansaitsevat selittävät, että luovuus on aina hyvästä ja tavoittelemisen arvoista, se hyväksytään silmää räpäyttämättä. Aivan kuten yrittäjyysprofessorit (tai muut, joille maksetaan siitä, että he pitävät jostain tietystä aiheesta) ovat kyvyttömiä sanomaan muuta kuin että heidän tutkimusalansa on tärkeä...”

Nykyään kaikki pitävät luovuudesta – on jopa innovaatiovirastoja, joka käsitteenä kuulostaa “suurinpiirtein samalta kuin byrokratian improvisointiviranomainen”. “Jos kaikki kerran pitävät luovuudesta, voisi olla mielenkiintoista kokeilla olla pitämättä siitä.”

Tässä tullaan luovuuden idean paradoksaalisuuteen: luovuus määritellään prosessiksi, jonka kautta syntyy uusia ideoita ja jotakin joka murtaa aiempaa ymmärrystä. Mutta eikö luovuuden pitäisi murtaa silloin aiempaa ymmärrystämme siitä, mitä luovuus on?

Vakavasti luova ihminen ei välttämättä ole se, jolla on eniten ideoita tai kaikkein hulluimpia ideoita. Luovuutta ei myöskään välttämättä määrittele kaikkein uusin tai edistynein ratkaisu. Todella luovan ihmisen tunnusmerkki on se, että hän ei suostu lukkiutumaan.

Alf Rehn ja vaarallinen ajattelu – laatikon ulkopuolelta

Sain syntymäpäivälahjaksi jotain mitä olin hinkunut pitkään: Åbo Akademin liiketalouden professori Alf Rehnin (toisenlaisen) kirjan luovuudesta: Vaaralliset ideat – kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi.

Kirja alkaa varoituksen sanoilla: “Tämä ei ole yhtä leppoisa, kiltti ja avulias kuin muut luovuuskirjat, ja se on helvetti soikoon myös tarkoitus. - - luovuus on vaikeaa ja vaativaa, ja jos haluat kehittyä luovemmaksi, sinun täytyy pakottaa itsesi katsomaan ajatteluasi uudella tavalla ja kyseenalaistamaan valtavan monia asioita – jopa itse luovuuden”.

Ei ole varmaan vaikea arvata, että ahmin kirjan heti kannesta kanteen. Halusin katsoa, kuinka paljon kirjan kirjoittaja onnistuu ärsyttämään ja provosoimaan minua, tallomaan ajatteluani varpaille tässä kirjoittajan ja lukijan dialogisessa tanssissa jossa toinen vie ja toista viedään jos viedään.

Kirjassa on neljä osaa: Johdanto, Mukavuusajattelu, Ajattelun provosoiminen sekä Arvioi ympäristösi uudelleen. Käsittelen niitä seuraavissa kirjoituksissa, jotka siis ovat referointia tai suoria lainauksia kirjasta jollen toisin mainitse. Omat mielipiteet hetkeksi narikkaan, ja kirjan kyytiin. Yy, kaa, koo... Nyt!

Rakkaus ICD-10:iin

Rakkaus, rakastuminen ja ihastuminen ovat kaikki tiloja jotka voisi luokitella mielenterveyshäiriöksi. Käytän tässä tässä kuvauksessa kaikista edellämainituista tiloista yhteisnimitystä rakkaus – yksinkertaisesti siitä syystä, että pääsen erittelemästä näitä kolmea käsitettä analyyttisesti eikä minun aina tarvitse kirjoittaa kolmea sanaa erikseen. Päädyimme tämän kirjoituksen ajatuksiin erään opiskelukaverimme kanssa.


Suojaavat tekijät.
Niitä ei ole. Rakkauteen voi empiiristen havaintojen mukaan sairastua kuka tahansa, missä tahansa, milloin tahansa.


Äkillinen toimintakyvyn lasku
Rakkaushäiriölle tyypillistä on, että siitä kärsivä unohtelee kaikkia muita paitsi rakkauden kohteeseen liittyviä asioita tavalla joka saattaa haitata arkipäivästä selviämistä. Se voi tuntua hämmentävältä, että rakkaushäiriöinen saattaa muistaa erilaisia sosiaalisesti epärelevanteilta vaikuttavia yksityiskohtia rakkautensa kohteesta mutta saattaa samaan aikaan unohtaa jopa oman nimensä tai sen, missä asuu. Tämä on kuitenkin rakkaushäiriöiselle tyypillistä toimintaa. Eräs hyvä tapa testata em. käyttäytymistä on kysyä potilaalta, mikä hänen nimensä on tai missä hän asuu. Jos potilas vastaa tuloksesi rakkauden kohteen nimen, tila on vakava.

Äkillisen toimintakyvyn laskun määrä on suoraan verrannollinen etäisyyteen rakkauden kohteesta. Mitä lähempänä rakkauden kohde on, sitä merkittävämpiä äkilliset toimintakyvyn laskuun liittyvät muutokset yleensä ovat.

Toimintakyvyn laskuun saattavat liittyä erilaiset motoriset häiriöt (henkilö saattaa kuvata kokemustaan esimerkiksi siten, että hän istuisi tuolista ohi vaikka tuolia ei tilassa edes olisi), puhekyvyn häiriöt (henkilö alkaa yhtäkkiä änkyttää tai puhuu katkonaisesti tai sekavasti), hermoston yliaktivoituminen (henkilö saattaa punastua, täristä, hikoilla jne.).


Pakkoajatukset ja -toiminnot.
Rakkaushäiriöön sairastuneilla esiintyy hyvin usein erilaisia pakkoajatuksia ja -toimintoja. Yleisimpiä ovat mm. “pakko saada toi”-tyyppiset toistuvat ajatukset. Hyvin yleistä on myös, että rakkaushäiriöön sairastunut kokee nk. yleistynyttä rakkaudenkohteenajattelua: mikä tahansa asia on assosioitavissa jollain tavalla rakkauden kohteeseen.

Tämä saattaa aiheuttaa hankaluuksia henkilökohtaisissa suhteissa kun rakkaushäiriöön sairastunut palauttaa kaikki arkipäiväisetkin keskustelut aina tavalla tai toisella rakkauden kohteeseensa liittyviin aihepiireihin riippumatta siitä kuinka epäsopiva konteksti on.

Rakkaushäiriöön sairastunut saattaa ajatella rakkauden kohdetaan hyvin usein, joskus jopa ns. “joka hetki ja kaikkina muinakin aikoina”. Joskus tämä jatkuva rakkauden kohteen ajattelu purkautuu normaalia unirytmiä häiritsevänä toimintana, kun rakkaushäiriöinen jää keskellä yötä tuijottamaan rakkauden kohteensa kuvaa tuntikausiksi ja unohtaa mennä nukkumaan. Rakkaushäiriöllä onkin todettu olevan positiivinen korrelaatio unihäiriöiden kanssa.


Aistiharhat.
Useat vieraat kadulla kulkijat näyttävät lähes varmasti rakkauden kohteelta. Tämä muistuttaa Pasila-ohjelmasta tuttua Phil Collins-darraa jossa kaikki kadulla kulkijat näyttävät Phil Collinsilta ja päässä soi Phil Collinsin musiikki ilman taukoa.

Lopputuloksena tästä rakkauskrapulasta saattaa olla itselle täysin tuntemattomien ihmisten lähestyminen maaninen hymy kasvoilla: “hei, onpa kiva nähdä sinua eikun anteeksi et se ollutkaan sinä, tai siis olit sinä, mutta et se sinä jonka luulin sinun olevan, tai siis...”

Tällaisten kohtaamisten toistuessa rakkaushäiriöön sairastunut saattaa alkaa vältellä julkisilla paikoilla liikkumista tai liikkua julkisilla paikoilla paperipussi päässä. Toisaalta kaupungilla kulkeminen voi muuttua myös sitä haastavammaksi ongelmanratkaisutehtäväksi, mitä enemmän kaupungilla liikkuu välteltäviä tuntemattomia ihmisiä.


Havainnoinnin vinoutuminen
Havainnoinnin kohteen toiminnasta pyritään etsimään mitä tahansa viitteitä jotka antaisivat ymmärtää kiinnostuksen olevan molemminpuolista. Lisäksi kaikki mitä rakkauden kohde tekee, tulkitaan aina positiivisesti ja aivan ihanaksi riippumata siitä, onko se sitä. Tätä kutsutaan nk. vaaleanpunaiset rillit päässä-syndroomaksi. Siihen on tuloksetta kokeiltu hoitomuotona realististen näkökohtien kertomista, pussillista jääpaloja niskaan jne.


Narsististen ja epäkypsien defenssien käyttö.
Jos rakkauden kohde ei vastaa tunteisiin, tyypillisiä epäkypsiä defenssejä tilanteessa ovat mm. kohteen arvon kieltäminen “no ei olis kiinnostanutkaan, ei ollut riittävän hyvä mulle” tai humalahakuinen juominen – monet rakkaushäiriöön sairastuneet kuvaavat jälkimmäistä kokemustaan sanoilla “oli pakko vetää perseet kun pisti niin vituttamaan tämä tilanne”.


Yleinen epänormaali käyttäytyminen.
Kaikki normaalina ja normatiivisena pidetystä käyttäytymisestä poikkeaminen, jota ei voi selittää johtuvan esimerkiksi liiallisesta alkoholinkäytöstä, aivovammasta jne. Tosin nk. onneton rakkaus saattaa myös aiheuttaa edellämainittuja asioita. Kuten yleensäkin mielenterveydenhäiriöissä, syy-seuraussuhteet ovat monimutkaisia.


Hoito.
Tehokkain hoitomenetelmä on vierihoito rakkauden kohteen kanssa. Tämä tosin ei poista oireita kokonaan vaan saa ne usein vain muuttamaan muotoaan. Joskus tämä voi myös johtaa moniin uusiin oireisiin, kuten vakavaan seurusteluun, hallitsemattomaan tai hallittuun lisääntymiseen, avioliittoon jne. Em. aiheuttamaa problematiikkaa (kuten valtataisteluja siitä, mistä kohtaa hammastahnatuubia kuuluu puristaa tai pitääkö wc-pöntön kannen olla alhaalla vai ylhäällä) ei kuitenkaan käsitellä tässä yhteydessä.

Jos tavoitteena on rakkaudesta parantuminen suhteessa kohteeseen, silloin pitäisi potilaan mielellään viettää useampi kuukausi rakkauden senhetkisestä kohteesta eristettynä. Aina tosin tämäkään ei auta – tiedetään tapauksia joissa potilas on edelleen sairastanut häiriötä useamman kuukauden eristyksestä huolimatta. Usein tämä johtuu siitä, että potilailla on taipumus jatkaa kohteeseen liittyvien mielikuvien ylläpitoa fyysisestä eristyksestä huolimatta.

Tähän auttaa ainoastaan se, että potilaalle järjestetään niin paljon toiminnallisia virikkeitä, ettei rakkauden kohteen ajatteleminen ole mahdollista. Tämäkin on tosin haastavaa, sillä potilailla on usein voimakas taipumus assosioida mikä tahansa asia rakkauden kohteeseen senhetkisestä toiminnan sisällöstä riippumata. Potilailla on myös todettu taipumusta eristyksistä karkaamiseen.

Hoidossa hyviä asiakkaan tilaa selventäviä kysymyksiä ovat mm. “tekikö kipeää kun järki lähti?”. Jos asiakas vastaa “ei, se oli aivan ihanaa!” hänen tilansa on todennäköisesti vakava.


Hoitoennuste
Yleensä ei kovin hyvä. Noin 99 %:lla rakkauteen sairastuneista oireet uusivat säännöllisesti koko elämän ajan.

ei oo, tämä kylä ei oo kylmä ja ikävä - fuksi-infoilua, synttäreitä ja stand upia

Sitten oli fuksi-infoilta joka myös meni varsin mukavasti. Ennen tilaisuuden alkua kävimme yhdessä vanhempien opiskelijoiden kanssa kaupassa ja infojen aikana laitoimme ruokaa (lämpimät kiitokset niille ahkerille ihmisille jotka tulivat avuksi) ja jaoimme infoa Oidipuksesta, SPOL:ista, Psykologiliitosta ja Pohjois-Karjalan Psykologiyhdistyksestä (paikalla oli porukkaa myös viimeksimainitusta yhdistyksestä, kiitokset heille). Söimme, saunoimme ja vietimme hyvää aikaa yhdessä.

Viimeisin illanvietto oli nimellä “killeri-ilta”. Pari opiskelijaystävääni pitivät yhteiset syntymäpäivät, 50-vuotisbileet kun täyttivät yhdessä noin viisikymmentä vuotta. Bileet olivat toisen ystäväni kotona, jossa oli tarjolla mm. maukasta pizzaa, mokkapaloja ja boolia. Bileissä oli kirjavasti porukkaa eri opiskelualoilta ja kotibileiden tunnelma oli lämmin ja kodikas.

Kotibileistä toiset jatkoivat matkaansa suoraan Kerubiin, itse käväisin ennen Kerubiin menoa toisessa pubissa jossa pari futiskaveriani oli katsomassa stand up-esitystä. Toinen näistä kavereista oli soittanut minulle aiemmin illalla ja kysynyt jos liittyisin seuraan. Se tuntui hyvältä ja oli kiva nähdä näitä futiskamujani, joiden kanssa aiemmin olemme samantyyppisessä tilaisuudessa kunnostautuneet mm. drinkeissä olevien limepaljon ampumisella.

Stand up-esitys oli hauska ja oli mukavaa hengata näiden futiskamujen ja muutamien muiden tuttujen kanssa. Toinen heistä on opettaja, toinen sairaanhoitaja. Arvostan tätä inhimillistä erilaisuutta ja moninaisuutta. Toisilta ihmisiltä voi oppia niin paljon ja saada hyviä näkökulmia asioihin.

Ei iltaa ilman leikkiä; päädyimme pelaamaan “futista” pubin pöydällä, pallona jääpalat ja maaleina juoma-alustat jne. Lopuksi menin vielä Kerubiin hetkeksi tanssilattialle pyörähtämään ystävieni kanssa.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmäksi sosiaalinen vuorovaikutus ja ajanvietto yhdessä ystävien kanssa muodostuu. Aiemmin saatoin ihan hyvin olla omissa oloissani useita päiviä näkemättä ystäviäni. Nykyään taas on niin, että jos olen monta päivää putkeen vain yksin kotonani, ns. seinät kaatuvat päälle ja alan pikkuhiljaa hiipua apaattiseen tilaan. Ajanvietto ystävien kanssa palauttaa taas intoni, elämäniloni ja energiani.

ei oo, tämä kylä ei oo kylmä ja ikävä - oidipusolutta ja synttäreitä

Sitten oli eräs oidipusolutkerta. Menin sinne tosin varsin myöhään ja jätin olutta edeltävät bileet väliin. Kun eräs ystäväni lähetti minulle tekstarin ja kysyi missä olen, vastasin että “sori, merkkiteoria vei mukanaan ja tulen heti kun olen valmis”. Saatuani yhden blogivastauksen valmiiksi (noin kello yksi yöllä) lähetin sen ja sitten lähdin oidipusoluelle. Ehdin vielä ihan hyvin mukaan. Kantapubimme mentyä kiinni päädyimme vielä jatkoille yhdelle opiskelukaverilleni. Jatkot kestivätkin sitten aamuyhdeksään. Se oli uusi ennätys - edellinen on aamukahdeksaan parin vuoden takaa.

Seuraavana päivänä heräsin iltapäivällä. Illalla menin erään vanhemman tuttavapariskunnan luo syömään. He ovat pariskunta, jonka luona asuin jonkin aikaa ennenkuin sain asunnon Joensuuhun muutettuani. Meillä oli mukava ilta. Vaihdoimme kuulumisia ja he olivat myös laittaneet todella hyvää ruokaa – täyslihapihvejä, salaattia, uunikasviksia... Oi, oi. En voi kuin olla kiitollinen siitä, että köyhä opiskelija tulee hyvin ruokituksi.

Sitten olivat omat synttäribileeni. Ehdotin että pidetään synttärit nyyttäriperiaatteella taloudellisen tilanteeni takia – lupasin tarjota jotakin pientä. Päätin pitää bileet kotonani. Jos minulla ei olekaan muuta tarjottavaa, niin kotini tarjoan mielelläni yhteiseksi ajanviettopaikaksi. Olen aiemminkin järjestänyt bileitä kotonani. Tykkään siitä tunnelmasta, kun kotona on ihmisiä, heillä on jotakin syötävää ja juotavaa ja he voivat viettää aikaa yhdessä. Siitä tulee kotoisa olo ja mieleni tekee käpertyä jonnekin rauhaisaan nurkkaukseen vain kuuntelemaan ihmisten ääniä ja nauttimaan tunnelmasta: sen katselemisesta ja kuuntelemisesta, jos ja kun ihmiset viihtyvät.

Kävin kuitenkin synttäribileitäni varten kaupassa. Jouduin tekemään kompromissin pienen budjetin kanssa, sen kanssa että koin etten voi tuhlata sekä sen kanssa, että halusin tarjota ystävilleni jotakin. Kompromissiksi valitsin sen, että kävin ostamassa tarjottavat Lidlistä mistä ne edullisimmin saa.

Koska oli huono sää ja ruokakassit olivat painavat, talutin pyöräni kotiin. Matkaa kertyi useita kilometrejä, joista viimeiset eturengas tyhjänä - tosin päätin jo Lidlin pihalla seistessäni, että kyllä se matka rakkauden voimalla menee.

Kotiin päästyäni olin niin hikinen, väsynyt ja viluissani että nukahdin nojatuoliini tunniksi melkein saman tien. Olin kuitenkin samalla myös hyvin onnellinen – rakkaus on hyvä voima. Myöhemmin vielä siivosin kotini niin että kaikki oli mahdollisimman valmista kun ystäväni tulivat. Suihkuun en tosin ehtinyt ennenkuin ensimmäinen vieras tuli – tästä alkaa jo muodostua jonkinlainen perinne, että olen vielä suihkussa kun ensimmäinen vieras saapuu.

Synttäribileeni olivat mukavat ja ystäviä tuli kylään päivän ja illan mittaan. Iloitsin suuresti jokaisesta niistä ystävistäni jotka tulivat käymään ja meillä oli mukavaa yhdessä. Ystäväni toivat jokainen mukanaan jotakin herkullista jaettavaa yhteiseen pöytään: viiniä, keksejä, karkkia, sipsejä... Sain myös kahta ihanaa teelaatua joita nautiskelen iltaisin ystäviäni ajatellen sekä kauniita kortteja jotka ovat vieläkin esillä kirjahyllyssäni ja keittiön pöydällä muistuttamassa minua ystävistäni.

Loppuillasta ennen kuin lähdimme hieman pyörähtämään kaupungilla, eräs soittotaitoinen opiskelukaverini soitti syntikkaa. Syntikastani saa myös valmiina erilaisia äänimaailmoja. Osa näistä äänimaailmoista kuulostaa ihan lastenmusiikilta. Hauska opiskelukaverini soitti niitä ja soitti siihen itse sävelkuvioita päälle. En voinut pysyä paikallani, vaan tanssin Oidipuksen maskotin, pehmoapina Bobon kanssa pitkin olohuonetta (myös nojatuolilla loikkien).

Tämä opiskelukaverini on varsin taitava soittaja. Mietin hänen soittaessaan mm. sitä, miten paljon enemmän ihmiset voivat olla yhdessä kuin yksin. Kun ihmiset kokoontuvat, jokainen voi tuoda jotakin itsestään muille joka yhdessä jaettuna tuottaa paljon iloa. Yksi antaa kotinsa käyttöön, toinen soittotaitonsa, kolmas tuo viiniä, neljäs tuo sipsejä, viides karkkia jne. ja kaikki tuovat oman ainutlaatuisen ihanan persoonansa. Se on Doltolaisittain tunteiden leipää ja ajatusten viiniä.

Lähdimme käväisemään kaupungilla. Matka oli ratkiriemukas. Pohdimme mm. tilhien kännikuvioita kun ne ovat syöneet käyneitä pihlajanmarjoja. Kaupungilta vielä yksi pari kaveria tuli luokseni jatkoille. Muutaman tunnin istuimme ja juttelimme ja menimme nukkumaan joskus aamulla puoli kuuden aikoihin. Sanoin että kaapissa on vielä jauhelihaa jota voi paistaa, olutta saa juoda ja muutenkin saa syödä kaikkia tarjottavia. Aamulla heräsin siihen, että toinen näistä nuorista miehistä koputti makuuhuoneeni oveen ja sanoi “Sinna, tuu syömään jauhelihaa ja katsomaan Salkkareita”. Se oli todella mukava aamuherätys.

ei oo, tämä kylä ei oo kylmä ja ikävä - kevätrullia ja synttäreitä

Eräänä iltapäivänä minun piti lukea yliopiston kirjaston lukusalissa etiikan tenttiin (filosofia on toinen sivuaineeni). Törmäsin kuitenkin opiskelukaveriini ja hänen kaveriinsa jota en ollut tavannut aiemmin. Meillä oli heti tosi hauskaa yhdessä. Nämä kaverit olivat lähdössä syömään kevätrullia. Päätin lähteä mukaan. Juuri silloin kun on eniten sellainen tunne, että ei ole aikaa itselle eikä ystäville ja on oikeastaan niin kiire ettei ehdi mitään, juuri silloin on oikea hetki ottaa sitä aikaa.

Vietimme hauskoja hetkiä yhdessä kevätrullia nautiskellen ja heittäen hyvää läppää. Vatsalihaksiin sattui sen nauruterapian jälkeen. Kovaääninen ilonpitomme tosin taisi herättää ympäröivissä pöydissä hieman pahennusta.

Koska halusin syödä ystävieni kanssa mutta minulla ei ollut juuri rahaa ja superegoni oli sitä mieltä että minun tulisi elää säästeliäästi koska olen toisille ihmisille velkaa, päädyin siihen lopputulokseen että tilaan kevätrullia pienemmän ja edullisemman annoksen ja syön sen hitaammin. Kun syö hitaasti, tulee pienemmästäkin annoksesta kylläiseksi. Lisäksi halusin että kaikilla on mukavaa - ja tiedän että empaattisista ystävistäni ei olisi ollut mukavaa, jos olisin katsellut nälkäisen näköisenä heidän aterioivan.

En sanonut tästä mitään. Ystäväni kuitenkin huomasi asian ja kerroin että hidastettu ateriointini oli strateginen veto ja selitin syyn. Ystäväni sanoi sen olevan sosiaalisesti älykästä. Itse en ollut miettinyt asiaa sen kummemmin – kunhan olin pyrkinyt kaikkien kannalta positiivisen lopputuloksen tuottavaan ongelmanratkaisuun. On hämmästyttävää, miten jotkut itselle itsestäänselvät asiat voivat saada kokonaan uuden katsantotavan ystävien empaattisessa sanallistamisessa. Tämä ystäväni on muutenkin taitava huomaamaan ihmisistä heidän hyvät puolensa ja kertomaan niistä heille sekä antamaan hyväksyntää ja positiivista tukea.

Kevätrullat olivat todella hyviä ja oli ihanaa syödä yhdessä tämän vanhan ystäväni ja uuden kaverini kanssa. He ovat hulvattoman hauskoja ja oivaltavia. En katunut päätöstäni lukemisen sijasta valita heidän seuransa.

Sitten oli erään ystäväni synttärit toisessa kaupungissa. Lähdin sinne suoraan etiikan tentistä eräänä perjantaina muutaman muun ystävän kyydillä. Meitä oli sitten synttäreillä yli kymmenen hengen porukka viettämässä kokonaista viikonloppua yhdessä. Illalla söimme tortilloja ja vietimme leppoisaa koti-iltaa yhdessä.

Lauantaina kävimme mm. jäällä kävelemässä ystäväni perheen koiran kanssa, teimme herkullista ruokaa pihalla olevassa kodassa, saunoimme ja illalla lähdimme baariin. Synttäreitä juhliva ystäväni oli nähnyt paljon vaivaa ruokia ostaessaan ja laittaessaan, koristellessaan vanhempiensa kodin juhlanviettopaikaksi ja valmistaessaan meille nukkumapaikat viikonlopuksi. Sellainen vaivannäkö toisten ihmisten eteen on arvostettavaa.

Baarissa päätimme muiden ystävieni kanssa laulaa tälle synttärisankarille omistetun laulun karaokessa. Lauloimme Tik Takin “Heilutaan”: “Pidä kiinni hei mua /
Niin mä pitää voin sua / Kyllä kavereilta pitää aina saada tukea... Hei me heilutaan taas mutta ei me kaaduta / Ehkä väsyttää vähän mutta nyt ei nukuta...”

ei oo, tämä kylä ei oo kylmä ja ikävä - koti-ilta ja Kerubin avajaiset

Keväällä kun persoonallisuuspsykologian tenttikirja, flunssa ja lopulta tentin nukkuminen pommiin ja muutamat muut syyt aiheuttavat äreän mielentilan, menin lopulta myttyyn menneen tenttipäivän iltana istumaan hetkeksi rauhallisen koti-illan merkeissä erään tietojenkäsittelytiedettä opiskelevan ystäväni luokse.

Mietin, jaksaisinko lähteä vai en, mutta lähdin kuitenkin. Ilta oli todella mukava ja vei äreyteni mennessään. Opin myös uusia asioita ja huomasin jälleen kerran sen, miten paljon maailmassa on tiedettävää ja miten vähän tiedän. Tietojenkäsittelytieteen oppikirjat näyttivät vaikeilta, en todella ymmärtänyt niistä mitään. Samalla opin mm. avoimen ja suojatun lähdekoodin eron jne.

Sitten opiskelijaystäväpariskunnallani oli kotibileet. Tupa oli täynnä porukkaa. En ehtinyt päästä ovea pidemmälle tai edes riisua päällystakkiani, kun pari opiskelukaveriani kiiruhti huoneen poikki, loikkasi syliini, rutisti kunnolla ja sanoi "ihanaa että tulit, tuot aina tullessasi energiaa". Nämä ystäväni ovat myös itse varsin energisiä ja varmaankin osa siitä, minkä he näkivät minussa, on heijastuksia heidän omasta ilosta ja energiastaan. Sitten yhdessä kerroimme toisillemme, kuinka energisiksi toisemme koemme ja energiamme vain lisääntyi siitä.

Minkälainen vaikutus yhteisesti jaetuilla myönteisillä sanoilla voikaan olla. Tunnen kiitollisuutta näistä ystävistäni joiden kanssa saan olla. Muutenkin ilta oli mukava. Tarjolla oli hyvää naposteltavaa ja erityisesti laadukasta seuraa. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa ihmisiä, joita ei ole vähään aikaan nähnyt – kaikki kun eivät millään aina ennätä kaikkiin tapahtumiin.

Sitten oli illanvietto ensin erään opiskelukaverini ja ystäväni synttärien merkeissä tämän ystävän kotona. Yhdessä vaiheessa iltaa seisoimme kaikki ringissä, lauloimme yhdessä tälle ystävälle onnittelulaulun ja jokainen myös kertoi jotakin myönteistä tästä ystävästä. Sitä kyllä löytyikin. Tämä synttäreitä viettänyt ystäväni on erinomainen tuleva psykologi. Hän on hauska, iloinen, empaattinen, hyvä kuuntelija, ei-tuomitseva asenteiltaan, tekee tarkkanäköisiä huomioita toisista ihmisistä pientenkin vihjeiden perusteella...

Illanvieton jälkeen siirryimme legendaarisen Kerubin avajaisbileisiin. Siellä oli esiintymässä mm. Tuomari Nurmio, Neljä Ruusua, Happoradio, Mariska & Pahat sudet... Sain uusia musiikillisia elämyksiä. Esimerkiksi Happoradion musiikista en ole aiemmin pitänyt; mieleni muuttui kun kuuntelin heitä livenä, erityisesti sellaisia kappaleita joita en ole heiltä aiemmin kuullut.

Tuomari Nurmio on aivan omaa luokkaansa. Hän esiintyi tällä kertaa yksin, soittaen omintakeista sähkökitaraansa. Erään opiskelukaverini ja hyvän ystäväni kanssa hengasimme esiintymislavan edessä ja pompimme tukka hiessä, ulvoimme ja taputimme. Lavan luona hengaava vartija katsoi riekkumistamme vähän pahasti – ehkä hän luuli että hyppäämme kohta lavalle. No emme me sellaista olisi tehneet.

Mutta hei, se on rock-musiikkia. Rokkiin kuuluu positiivinen riehuminen. Eräs ystävistäni bongasi myöhemmin Tuomari Nurmion keikkoja seurailemasta, ja kävimme pyytämässä nimmarit. Pakkohan se oli, Tuomari Nurmio on niin legendaarinen. Pitää varmaan kehystää se nimmari.

Kuuntelimme Happoradiota ja Neljää Ruusua ihan esiintymislavan edessä. Se oli todella energisoivaa. Se on huikea fiilis, miten esiintyjien ja musiikin energia välittyy yleisöön ja miten yleisö voi antaa energiaa takaisin tanssimalla, hyppimällä, laulamalla mukana, huutamalla kannustushuutoja, taputtamalla...

Eräs tuttavani kysyi minulta, miksi pompin. Sanoin, että siksi koska minua pompituttaa ja pomppininen on kivaa. Aina ei tarvitse keksiä jotakin syvällistä syytä sille miksi jokin toiminta on mukavaa – ainakin jos se toiminta on samalla prososiaalista.

Yhdessä kavereiden kanssa pomppininen on prososiaalista: siinä jaetaan yhteinen myönteinen liikunnallis-musiikillis-sosiaalinen kokemus. Lienee myös esiintyjän kannalta mukavaa, että yleisö ei nökötä kuin halot halkopinossa vaan elää musiikin ja esiintymisen mukana. Mm. seuraavia biisejä fiilistelimme yhdessä: Neljä Ruusua - Elän vain kerran; Neljä Ruusua - Luotsivene; Happoradio - Puhu äänellä jonka kuulen; Mariska ja Pahat sudet: sua kaipaan

ei oo, tämä kylä ei oo kylmä ja ikävä - joululomamuistoja

Kun olin joululomalla, tapasimme kolmen muun opiskelukaverini kanssa Helsingissä Cafe Javassa. Vietimme hyviä hetkiä keskustellen ja kahvia juoden. Join myös "flunssantorjujan", melko happaman makuisen juoman joka sisälsi inkivääriä, sitruunaa ja teetä. Se tuntui toimivan mainiosti – pienet flunssaoireeni katosivat. Varmaan myös ystävien seuralla oli osuutensa. Mikään ei tue fyysistä ja psyykkistä terveyttä niin hyvin kuin merkityksellisten toisten seura.

Yhden näistä ystävistäni näin viimeksi kesällä – istuimme silloin Espan kahvilassa. Toisen heistä näin myös alkusyksystä, kävimme Helsingin yliopiston eräällä sosiologian luennolla. Kolmatta heistä en ollut nähnyt pitkään aikaan. Oli ihanaa olla heidän kanssaan. Jaoimme kirjavinkkejä puolin ja toisin ja kerroimme kuulumisiamme.

Joululomalla olin myös nuorten filosofiatapahtumassa jota eräs sukulaiseni on jo pitkään ollut mukana järjestämässä. Filosofiatapahtuma kesti pari päivää. Ensimmäisenä päivänä ehdin viettää siellä aikaa vain hetken verran, jonka jälkeen lähdin ystäväni järjestämiin synttäribileisiin. Ystäväni oli vuokrannut bileille oman tilan eräästä helsinkiläisestä baarista ja bileet olivat teemalla "Hello Kittyn pinkit bileet". Tämä ystäväni on ammatiltaan kosmetologi ja hänen estetiikan tajunsa sekä bileiden teema näkyi mukavasti niin paikan koristelussa kuin tarjottavissakin.

Seuraavana päivänä olin myös nuorten filosofiatapahtumassa. Vietin siellä ajatuksia herättäviä hetkiä ja törmäsin myös pariin ystävääni ihan sattumalta. Filosofiatapahtuman päätyttyä kävimme oluella ja pizzalla tämän sukulaiseni ja hänen puolisonsa kanssa. Sieltä lähdin keskiyöllä ja suuntasin vielä toisiin synttäribileisiin. Ne piti yhdessä Espoon baarissa eräs ystäväni joka työkseen mm. ajaa lumiauraa.

Joululomalla ehdin myös pitkästä aikaa nähdä erään ystäväpariskuntani, jota en ollut nähnyt hyvin pitkään aikaan. He olivat noin puoli vuotta aikaisemmin saaneet ensimmäisen lapsensa, ja oli ihanaa nähdä tämä noin puolen vuoden ikäinen vauva myös. Tulin onnelliseksi joululomalla siitä, että ehdin nähdä sellaisia ystäviäni joita en ollut nähnyt pitkään aikaan. Tunnen näiden ihmisten olemassaolosta iloa.

"ei oo, tämä kylä ei oo kylmä ja ikävä...

...meil on täällä värikäs kaunis ja kuohuva elämä". Sitaatti on rap-muusikko Asan viimeisimmän levyn (Jou jou) kappaleesta Mikä Mikä Kylä. Sitaatti sopii hyvin kuvaamaan hyviä hetkiä yhdessä ystävieni kanssa. Mitä Asan uusimpaan levyyn muuten tulee, sitä voi todellakin suositella.

Mieleeni tulee viimeisten kuukausien ajalta paljon hyviä muistoja joita koen vaikeaksi edes tavoittaa sanoin. Niin paljon merkityksellisiä ihmisiä joita ei voi palauttaa mihinkään symbolijärjestelmään. Niin paljon iloa, energiaa, läheisyyttä... Seuraavat elämäniloa kuvaavat kirjoitukseni omistan ystävilleni.

Elämäni kissat - Nöpö

Nöpö oli yksi niistä viidestä pennuista jotka Mirrille syntyivät - juuri se viides, jonka syntymää en nähnyt. Nöpö oli alusta alkaen hieman erilainen kuin muut pennut. Minulla on eräs valokuva, jossa loion sängyssä Mirrin ja muiden pentujen kanssa. Muut pennut telmivät keskenään tai kiehnäävät emonsa kyljessä - Nöpö nuolee polveani.

Nöpö halusi olla aina kanssani kun se oli kotona. Kun istuin lukemassa kirjaa, se tuli syliini nukkumaan ja se oli kiinnostuneempi minusta kuin muista pennuista tai emostaan. Muistan erään kerran, kun Nöpö nukkui sylissäni ja minun piti lähteä katsomaan äitiä työpaikkaan - äitini oli töissä siivoojana ja hän siivosi läheisiä kerrostaloja. Nostin haikein mielin Nöpön sylistäni Mirrin viereen. Ajattelin että Nöpölle ei tulisi niin ikävä minua kun laittaisin sen emonsa viereen. Se ei auttanut. Kun lähdin, näin kuinka Nöpö jäi sängylle istumaan, katseli jälkeeni ja naukaisi surkeana. En mielelläni jättänyt Nöpöä.

Myöhemmin kun pennut tulivat luovutusikään, ne annettiin yksitellen pois. Myös Nöpö, joka annettiin tosin perheeseen joka asui lähellä meitä. Nöpöllä oli siellä perheessä hyvät oltavat - mutta silti se halusi olla meidän kanssamme. Aluksi kun Nöpö annettiin pois, se pian karkasi uudesta perheestään ja löytyi myöhemmin noin neljän kilometrin päästä kotoa.

Nöpön perhe päästi Nöpön ulos. Aina kun Nöpö näki äitini tai minut ulkona, se seurasi meitä kotiimme. Se yksinkertaisesti oli päättänyt että se haluaa olla kanssamme ja tuli itsepäisesti luoksemme aina kun oli tilaisuus. Lopulta jouduimme pyytämään, saisimmeko kissamme takaisin. Ei ollut mitenkään mukavaa pyytää kissaa takaisin perheeltä jonne se oli annettu - mutta Nöpö oli valinnut meidät.

Niin sitten perheessämme oli Mirri ja Nöpö siihen asti, kunnes Mirri katosi. Nöpö oli mitä hurmaavin kollikissa - leikkaamaton sekin ja ulkoilmaelämään tottunut. Ulkona pihalla Nöpö oli hyvin itsetietoinen ja varsinainen kulmakunnan kingi - muut kollikissat saattoivat saada siltä tylytystä niin että karvat pöllysivät.

Kotona Nöpö oli aivan toisenlainen: hyvin hellyydenkipeä, lempeä, kiltti, rakastava, rakastettava ja empaattinen olento. Nöpö tykkäsi suunnattomasti hellyydestä. Se tuli syliini monta kertaa päivässä. Nöpö tykkäsi myös "puskea" poskiani omilla poskillaan. Kissoilla on poskissaan hajurauhasia ja ne merkkaavat reviirinsä "puskemalla".

Nöpön tapauksessa ei ollut pelkästä reviirinmerkkauksesta kysymys. Se myös nuoli kielellään kasvoni märiksi ja tykkäsi pussata kuonollaan. Jos en huomioinut sitä päivän aikana riittävästi, se tuli syliini tai loikkasi työpöydälleni kirjojen päälle kun tein läksyjä. Monet kerrat tein läksyjä Nöpö sylissä. Tai sitten keskeytin läksyjen teon, kun Nöpö hyppäsi pöydälle ja asettui kirjojen ja vihkojen päälle makaamaan: "hei, olen tässä, pidä tauko ja rapsuta minua".

Nöpö myös nukkui vieressäni: kerällä kainalossani tai vatsan päällä tai sitten pää samalla tyynyllä, poski poskea vasten, toinen tassu kaulallani tai rintakehäni päällä. Nöpö oli hyvin empaattinen ja vaistosi tunnetilojani. Kun olin yläasteella ja minua kiusattiin ja itkin yksin huoneessani, Nöpö tuli aina luokseni lohduttamaan. Muistan myös erään kerran, kun minulla oli todella kova migreenipäänsärky - migreenipäänsäryt alkoivat minulla joskus yläasteella.

Makasin sängyssä pystymättä tekemään mitään. Päätä särki ja valoilmiöt tanssivat silmissä (nk. aurallinen migreeni). Nöpö hyppäsi sängylle, tassutteli hiljaa luokseni ja kiertyi tiiviille kerälle pääni ympärille niin että sen takajalat koskettivat toista korvaani ja pää toista. Sillä tavalla se ei ollut koskaan ennen nukkunut vieressäni eikä se tehnyt koskaan niin sen jälkeen. Tiedän kyllä, että tässä yhteydessä voidaan väittää, että kyse oli sattumasta.

Itse taas väitän, että ihmiset ja eläimet voivat oppia tulkitsemaan toisiaan ja tunnetilat voivat välittyä puolin ja toisin. Eläimillä (ainakin kissoilla ja koirilla) on myös kykyä empatiaan jos niitä kohtelee hyvin ja empaattisesti. Nöpöllä ainakin oli empatiakykyä. Rakastin Nöpöä syvästi. Nöpö oli valinnut minut kun olimme molemmat pieniä, ja Nöpö oli erityisesti minun kissani vaikka perheessämme oli myös isäni ja äitini silloin kun olin yläasteikäinen. Tapasinkin sanoa, että minulla ei ole kissaa vaan kissalla on minut.

Vaikka Nöpö oli ulkona ollessaan hurjimus, minua kohtaan se ei koskaan käyttäytynyt aggressiivisesti lukuunottamatta yhtä kertaa. Tuona kertana tuoksuin vahvasti vieraalta kissalta, jota olin rapsuttanut ja pitänyt sylissä. Ehkä Nöpö koki uhkaa reviirillään, ehkä se tuli mustasukkaiseksi... Ei voi olla varma. Sillä kertaa Nöpö puri minua - mitä se ei ollut tehnyt koskaan aiemmin eikä koskaan sen jälkeen. Muutoin Nöpö oli kotona hyvin lempeä ja kiltti kissa.

Eräänä päivänä silloin noin 11-vuotias Nöpö löytyi kuolleena pihamme penkin alta. Se oli yksinkertaisesti todella kamalaa. Mietimme jälkikäteen, mihin Nöpö oli mahtanut kuolla. Silloin liikkui huhuja siitä, että joku olisi saattanut yrittää myrkyttää pihan kissoja rotanmyrkyllä. Huhun paikkansapitävyydestä on vaikea sanoa mitään. Toivon että se huhu ei pitänyt paikkaansa ja jos piti, toivon että ihminen jonka mielihuvia oli myrkyttää eläimiä ja joka mahdollisesti myrkytti kissani, ei tule koskaan minua vastaan.

Kirjoitin Mirristä ja Nöpöstä runoja - kirjoitin Nöpölle muistorunon, kun se kuoli. Minulta meni pitkään selvitä siitä, että Nöpö oli kuollut. Itkin Nöpöä pitkään. Isäni oli tehnyt Nöpölle hienon oman majan - tuosta majasta sitten tuli Nöpön arkku. Hautasimme Nöpön kotipihaan yhdessä ja haimme kukkia haudalle. Nöpö todella jätti tassunjälkensä sydämeeni - kuten muutkin kissamme.

Elämäni kissat - Mirri

Kissat ovat jokainen omia persoonallisuuksiaan. Omassa perheessäni on aina ollut kissa tai useampi siitä lähtien kun täytin neljä vuotta. Ensimmäinen kissamme tuli meille niin, että naapuritalossa oli syntynyt kissapoikue josta yksi pentu ei ollut kelvannut kenellekään. Se oli mahdollisesti joutumassa lopetettavaksi.

Äiti kuuli tästä tältä naapuriperheeltämme jolle kissanpennut olivat syntyneet ja kertoi asian minulle. Keskustelimme yhdessä asiasta ja olimme molemmat sitä mieltä, että suloinen kissavauva ei saa joutua lopetettavaksi. Niin taloomme sitten tuli perheemme ensimmäinen kissa joka sai nimekseen Mirri. Se oli ihana kissanpentu, turkki raidallinen ja hieman punertava kuin tiikerillä - ja luonnettakin yhden tiikerin verran.

Mitä äitiini tulee, mielestäni on arvostettavaa, että vaikka olin niin pieni, neljän vanha, silti kanssani keskusteltiin tällaisesta asiasta ennenkuin teimme päätöksen. Lasten ei tarvitse aina saada kaikkea mitä haluavat ja joskus vanhempien on tehtävä päätöksiä jotka eivät välttämättä ole samanlaisia kuin mitä lapset tekisivät jos he saisivat päättää. On kuitenkin tärkeää, että lapsen kanssa keskustellaan asioista - myös erilaisista päätöksistä - ja että lapsi voi kokea, että hänen näkökantansa on ymmärretty ja otettu huomioon.

Yritin aluksi kouluttaa Mirriä kuin koiraa - no siitä nyt ei tullut mitään. Asetelmat vaihtuivat kun Mirri kasvoi - se alkoi pitää minua pentunaan ja osoitti selvästi omat rajansa ja mm. läppäisi minua tassulla, jos tein sen mielestä jotain typerää. Mirri siis koulutti minua, mikä teki varmaankin ihan hyvää.

Myöhemmin kun olin ala-asteen ensimmäisellä luokalla, Mirri karkasi retkilleen pariksi viikoksi. Myöhemmin se alkoi odottaa pentuja. Pennut syntyivät eräänä syksyisenä arkiaamuna, odottamatta. Äidilläni oli onneksi suhteellisuudentajua ja sain jäädä kotiin siksi aikaa kun pennut syntyivät vaikka minulla olisi koulua ollutkin. Muutoin en koulusta pois ollut paitsi jos olin kipeänä.

Olen vieläkin kiitollinen siitä äidilleni, että sain jäädä katsomaan pentujen syntymää. En ole toiste päässyt seuraamaan elävien olentojen syntymistä. Se on yksi onnellisimmista lapsuusmuistoistani ja kokemuksena hieno, kieltämättä myös hieman pelottava ja jännittävä kokemus. Olin Mirrin takia huolissani, miten se selviäisi. Kaikki meni onneksi hyvin - lukuunottamatta sitä, että pentuja syntyi neljä, ja kun palasin koulusta, niitä olikin viisi. Muistakin vieläkin, kuinka laskin pennut yhä uudestaan ja uudestaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä... viisi. Viisi??? Viides pentu oli syntynyt sillä aikaa kun äiti oli töissä ja minä koulussa.

Rakastin Mirriä ja puolustin sitä tarpeen vaatiessa. Muistan kun olimme kerran pihalla. Eräs isokokoinen poika uhkasi heittää Mirriä kivellä. Sanoin "et heitä" vaikka minua pelotti. Poika ei heittänyt Mirriä kivellä - tosin en usko että se poika olisi muutenkaan heittänyt kissaani kivellä, luultavasti hän vain halusi hieman kiusoitella minua. Otin kuitenkin asian vakavasti.

Kun Mirri oli saanut yhdet pennut, äitini päätti että se viedään leikattavaksi. Vastustin asiaa henkeen ja vereen, koska ajattelin että se vahingoittaa Mirriä ja että kissaani sattuu. Äitini aina välillä muistuttaa minua siitä, kuinka taistelin viimeisen asti siitä, että Mirriä ei leikattaisi. Kiinnitin mm. koko asunnon täyteen pikku lappuja, joissa luki "Mirriä ei leikata". No, Mirri kuitenkin vietiin leikattavaksi, mikä kyllä on kissalle hyväksi varsinkin kaupunkiolosuhteissa. Näin jälkikäteen sen toki ymmärtää.

Mirri oli huolehtivainen emo pennuilleen. Se mm. vei ne sängyn ja seinän väliseen rakoon turvaan. Minä ja äitini taas pelkäsimme, että pennut juuttuvat sinne ja niinpä nostimme ne sängyn ja seinän välistä pois - kunnes Mirri taas vei ne takaisin. Mahtoi olla turhauttavaa Mirrin mielestä tämä ihmisten hivenen ymmärtämätön sekaantuminen huolehtivaisen kissaemon toimintaan.

Mirri oli ulkokissa, koska se oli ulkoilemaan tottunut. Tiesimme kyllä, että järjestyssäännöt kieltävät kissan vapaana pidon. Voin kuitenkin kokemuksesta sanoa, että jos kissa haluaa ulos, sehän myös keksii keinon päästä ulos. Ja jos kissa on tottunut olemaan ulkona, sitä on lähes mahdotonta totuttaa sisäkissaksi ilman että kissa kärsii todella paljon.

Samalla olimme kyllä aina huolissamme kun Mirri oli ulkona - pelkäsimme että sille tapahtuu jotain. Kissojen kanssa todella oppii sen, kuinka vaikea on välillä valinta vapauden ja turvallisuuden välillä - erityisesti jos se valinta täytyy tehdä jonkun toisen puolesta.

Eräänä juhannuksena sitten Mirri katosi. Emme koskaan saaneet tietää mitä sille kävi. Etsimme Mirriä pitkin ja poikin kotikyläämme, kyselimme ihmisiltä näköhavaintoja... Se oli tuskallista. Muistan kuinka itkin pitkään kun ymmärsin että Mirri ei tule enää takaisin, että se on kadonnut tai kuollut. Kissamme oli meille perheenjäsen ja surimme sen menetystä todella paljon.

Esteettinen kokemus - symbolijärjestelmien yhtenevyyttä? - Philip Glassin musiikin inspiroimana

Eräs mielisäveltäjäni on Philip Glass. Hän on säveltänyt mm. elokuvamusiikkia esimerkiksi elokuvaan Illusionist (Silmänkääntäjä). En ole nähnyt kyseistä elokuvaa, mutta löysin joskus Philip Glassin musiikkia youtubesta etsiessäni erään elokuvan kohtauksen. Siinä yksi elokuvan päähenkilöistä, taikuri Eisenheim, puhuu ajasta (kuten siitä miten inhimillistä on haluta että aika kulkisi joskus nopeammin, joskus hitaammin). Tässä kohtauksessa hän saa appelsiinipuun kasvamaan nopeutetusti - tai ainakin saa tuotetuksi yleisölle uskottavan illuusion.

Tämä kohtaus (joka löytyy youtubesta hakusanoilla "The Illusionist - Orange Tree") kiinnitti huomiotani siksi, että siinä Glassin musiikki sopi täydellisesti yhteen appelsiinipuun kasvun kanssa. Aivankuin jokainen nuotti olisi ollut yhteensovitettu versovien lehtien kanssa. Visuaaliset ja musiikilliset merkit - jos niitä sellaisiksi haluaa kutsua - tuntuivat yhteneviltä.

Samalla mietin, että kenties ainakin joskus kokemus harmoniasta ja estetiikasta on kokemus erilaisten symbolijärjestelmien yhteneväisyydestä. Tai sitten on kyse siitä, että erilaisten symbolijärjestelmien (kuten kuvan, sanan, musiikin eri osien) merkit viittaavat mielessä samaan kohteeseen. En ole varma. Sen vain tiedän, että kokemuksellisesti varsinkin erilaisia taiteenmuotoja yhdistelevissä elämyksissä on eroja. Kokemus siitä, että kuva ja musiikki eivät aivan sovi yhteen on erilainen kuin kokemus musiikin ja kuvan täydellisestä yhteensopivuudesta.

Mitä muuten tulee juuri kyseiseen Glassin kappaleeseen, ko. sävellys kokonaisuudessaan löytyy hakusanoilla "The Illusionist Soundtrack - 05 The Orange Tree". Muita kauniita ja mielenkiintoisia sävellyksiä ovat mm. The hours, Glassworks, Opening, Freezing, Japura river, metamorphosis 1, Morning Passages, The Kiss, Ravi Shankar & Philip Glass - Meetings Along The Edge!...

The hours-kappaleesta minulla on muisto eräältä kesältä. Kuuntelin kyseistä kappaletta kotonani tietokoneen ääressä. Katselin ikkunasta ulos. Ensin ulkona paistoi aurinko, sitten alkoi jossain vaiheessa hieman sataa ja lopuksi paistoi taas aurinko. Erityiseksi kokemuksen teki se, että kun kuuntelin hours-kappaletta, sade alkoi samaan aikaan kuin musiikissa kuului säveliä jotka tuntuivat vastaavan sadepisaroita (vaikka kappale ei kai sateesta kerrokaan). Kyseinen sävellys kuvasi sillä hetkellä täydellisesti sitä maisemaa jota ikkunasta katselin.

Kappaleessa "freezing" on myös hyvät sanat. Alku menee näin:

If you had no name
If you had no history
If you have no books
If you had no family

If it were only you
Naked on the grass
Who would you be then?

Hyvä kysymys. Omasta puolestani vastaus on, että sitten tuskin olisin olemassa samassa mielessä kuin nyt koen olevani. Ihmisen mieli syntyy dialogista ja minuutta ei todella ole olemassa ilman merkityksellisiä toisia ihmisiä. Suurin osa toiminnasta liittyy kuitenkin aina tavalla tai toisella toisiin ihmisiin.

Japura river taas kuulostaa... Joelta. Kuuntelen mielelläni Glassin musiikkia kun kirjoitan. Toistuvat rakenteet tekevät mielen rauhalliseksi ja levolliseksi, kauneus taas inspiroi luomaan. Glassin musiikilla on kyky olla samaan aikaan sekä innostavaa ja luomisen energiaa antavaa että integroivaa ja luomisen energian keskittävää. Eräs kappale joka saa minut ajattelemaan nopeammin ja luovemmin on Ravi Shankar & Philip Glass - Meetings Along The Edge!.

Mitä perinteisiin älykkyys- ja luovuustesteihin tulee, niiden ihmiskäsitys on että yksilön älykkyys ja luovuus on palautettavissa yksilöön. Olen tästä eri mieltä. Jos löydän uusia sanallistamisen tapoja, keksin uusia ajatuksia, löydän uusia kuvallisia muotoja ja koen erilaisia tunteita kuunnellessani Philip Glassin musiikkia niin voiko nämä uudet asiat, tunnekokemukset ja oppimisen kokemukset todella palauttaa vain yhteen yksilöön? Mielestäni ei voi.

Jos esimerkiksi kirjoitan esseetä läppärillä tai piirrän ja väritän jotakin kuvaa sekä kuuntelen Philip Glassia, niin se teksti ja kuvat jotka syntyvät ovat emergenttejä tuloksia järjestelmän toiminnasta. Järjestelmän, johon kuulun minä (mutta vain yhtenä osana). Muita osia ovat kaikki ne ihmiset jotka ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet kehitykseeni, tekniset apuvälineet (kuten läppäri, kynä, värikynät, paperi) jotka mahdollistavat symbolisten muotojen antamisen omille kokemuksille sekä Glassin musiikki.

Emotionaalisuus, Jumala ja intuitio - väärinymmärretyt käsiteraukat III

Intuitio. Jos haluat saada konservatiivisesti orientoituneesta psykologista esiin käsitteentorjuntareaktion, sano "intuitio". Toimii. Siinä vaiheessa minulle herää kysymys siitä, miksi tämä käsite pitää torjua sen sijaan että sen ottaisi tarkasteltavaksi.

Emme me psykologit niin rationaalisia aina ole kuin annamme ymmärtää. Voin myöntää että itsellenikin tietyt käsitteet ja ajattelunmuodot saavat esiin psykofyysissanallisia torjuntareaktioita. Otan esiin käsiteritsani ja alan tykittää pieniä verbaalisia kiviä kuin kiukkuinen orava käpyjä.

Usein jos sanon käyttäväni intuitiota tiedonhankintaan, siitä saatetaan vetää se johtopäätös, että olen irrationaalisesti emootioideni vallassa enkä kykene tekemään rationaalisia päätöksiä. Kykenen kyllä. Olen vain huomannut että joskus nimenomaan pelkän rationaalisen järjen käyttö se vasta kiville viekin.

Mitä taas intuitioon tulee, se ei ole rationaalisen ajattelun vastakohta. Käsittelen niitä nyt kuitenkin erikseen. Minulla on niin, että nimenomaan intuitiolla havaitsen toisista ihmisistä sellaisia asioita, jotka taas rationaalisella ajattelulla selitän pois. Jos olisin useammin uskonut intuitiooni, olisin nimenomaan välttynyt tietyiltä vaikeuksilta - jotka taas toisaalta ovat olleet jossain määrin hyväksi dynamiikkani kehitykselle.

Luulen, että tämä johtuu siitä, että toisen ihmisen rationaalinen arviointi perustuu ihmisen ulkoisesti havaittavan käyttäytymisen arviointiin. Jos siinä ilmenee jokin ristiriita, se on helppo selittää pois järjellä - sillä järki nojautuu hyvin vahvasti siihen, mikä ihmisten maailmassa on tavanomaista ja tyypillistä kuten erilaisiin sopimuksiin ja konventioihin (esimerkiksi siihen että ihmiset ovat yleensä luotettavia).

Intuitio-parka on mystifioitu. Sitä on kutsuttu "kuudenneksi aistiksi". Wikipediakin määrittelee asian näin: "intuitio on sanaton, ei-looginen ja tiedostamaton tapa ajatella. Toinen tapa on verbaalinen, looginen ja tietoinen". Tässä taas näkyy ajattelumme dualistisuus, josta on todella vaikea päästä eroon.

Mitä intuitio voisi olla? Jos määrittelisin intuition oman kokemukseni pohjalta (josta ei tietenkään voi yleistää toisiin), sanoisin että se on holistinen tapa hankkia tietoa. Intuitio perustuu koko elämänkokemukseen sekä tietoisten prosessien lisäksi myös tiedostamattomiin havaintoihin (toisesta ihmisestä - ja mahdollisesti tuon toisen ihmisen tiedostamattomasta). Intuitio voisi siis ihmistenvälisessä kommunikaatiossa olla jotakin, jonka avulla oma tiedostamaton voi keskustella toisen tiedostamattoman kanssa.

Intuitio ei ole minulle sanaton tapa ajatella, se on ennemminkin pieniä huomioita jotka nousevat sanalliseen tietoisuuteen. Ongelma intuition kanssa on se, että intuitiivisia havaintoja on paljon vaikeampi perustella oikeiksi kuin loogiseen järkeen pohjautuvia argumentteja. Usein vasta valintoja seuraava kokemus näyttää, oliko intuitiivinen arvio oikea. Tähän mennessä minulla on ollut niin, että intuitioon perustuvat havainnot ovat osoittautuneet myöhemmin oikeaksi - myös sellaiset havainnot, jotka olen rationalisoinut pois.

Se, että intuition käsite on mystifioitu, ei tarkoita sitä että ilmiössä itsessään olisi mitään mystistä. Mielestäni intuitio tulisi ottaa tietoisen tutkimuksen kohteeksi ja samalla miettiä sitä, miten intuitiosta voisi tehdä laadukkaan ja systemaattisen tiedonhankintavälineen.

Intuitiota mystifioiva ja tiedonhankintamenetelmänä aliarvioiva suhtautuminen kuvaavat enemmän suhtautujan tarvetta pitää yllä tiettyä uskomusjärjestelmää - kuten uskoa (erityisesti oman) loogisen järjen ylivertaisuuteen kuin sitä, miten todella intuition käsitteeseen tulisi suhtautua.

Pidän enemmän suhtautumistavasta, jossa erilaiset inhimilliset ilmiöt otetaan tosissaan eikä jäädä kiinni myyttisiin näkemyksiin tietyistä käsitteistä vaan lähdetään tarkastelemaan ja tutkimaan niitä avoimin mielin.

Emotionaalisuus, Jumala ja intuitio - väärinymmärretyt käsiteraukat II

Kaksi tehokkaasti mystifioitua käsitettä ovat Jumala ja intuitio. Ne ovat niin mystifioituja, että niitä toisinaan vältellään psykologian piirissä. Tämä on sukua maagiselle ajattelulle: samaistetaan kohteeseen liitetyt käsitykset kohteeseen itseensä ja ajatellaan, että käsitteet itsessään ovat jotakin jotka voivat "saastuttaa" tieteen.

Mielestäni asia on juuri päinvastoin. Käsitteet itsessään ovat sitä, minkälaisen merkityksen ihmiset niille antavat. Ja erityisesti mystifioidut ja tabun aseman saaneet käsitteet pitäisi ottaa tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. Lisäksi, psykologialle ei pitäisi minkään inhimillisen olla vierasta ja tästä syystä vaikeilu perusinhimillisten käsitteiden äärellä ei toimi.

Pidin Dolton kirjasta "evankeliumit ja usko psykoanalyysissä" sillä siinä Dolto oli antanut psykoanalyyttisen tulkinnan Raamatun evankeliumeille, Jumalalle sekä muutamille muille kristillisille käsitteille. Samalla hän kuitenkin itse myönsi uskovansa Jumalaan. Se on varsin rohkea tunnustus tieteeseen pohjautuvan ammatin harjoittajalta. Suomessa ei tiettävästi kovin moni psykologi ole tullut julkisesti kaapista ulos jumalauskonsa kanssa. Markku Ojanen on yksi harvoista, joka on tiettävästi julkisesti sanonut haluavansa säilyttää sekä tieteen että uskon.

Tämä saattaa johtua siitä, että hyvin helposti käy niin, että jos ihminen sanoo uskovansa Jumalaan, häntä saatetaan pitää tieteelliseen ajatteluun kykenemättömänä. Minulta on joskus kysytty, onko minun vaikeaa uskoa evoluutioon... Hohhoijaa. Ei ole, vaikkei evoluutio edes mikään uskon asia olekaan.

Tiede ei voi ottaa kantaa siihen, onko Jumala olemassa vai ei. Eikä jumalakokemuksellisuudesta seuraa se, etteikö uskoon liittyviä aiheita voisi ottaa tieteellisen tutkimuksen kohteeksi tai myös analysoida omia kokemuksiaan tieteellisesti. Lisäksi, siitä, että tiede voi selittää maailman synnyn ilman Jumalaa ts. selittää Jumalan pois, ei mitenkään seuraa sitä, etteikö Jumala voisi olla olemassa. Itse haluan säilyttää sen option, että voin myöntää että on mahdollista että on olemassa jokin minua suurempi olento jonka olemassaoloa en pysty käsittämään tai todistamaan tieteellisesti.

Emotionaalisuus, Jumala ja intuitio - väärinymmärretyt käsiteraukat I

Emotionaalisuus

Tykkään kokea mahdollisimman paljon erilaisia tunteita, mahdollisimman laajalla skaalalla ja intensiteetillä. Uppoudun niihin, sanallistan niitä, maistelen niitä. Pyrin systemaattisesti tunteiden kokemiseen ja kokeilemiseen sekä niiden jäsentelyyn symbolisin keinoin.

Tätä ei voi ymmärtää, jos ei tunne henkilöhistoriaani. Minulla on pari kokemusta sen verran syvästä väsymyksestä, että vain kognitioni toimivat. Olo on silloin kun zombiella. Kuvittele että katselet jotakin hauskaa televisio-ohjelmaa. Tajuat kognitiivisesti, mitkä kohdat naurattavat ihmisiä normaalisti - ja mille yleensä myös itse nauraisit. Et kuitenkaan koe mitään tunnepuolella. Se on kerta kaikkiaan kamalaa.

Tästä kokemuksesta tosin on tiettyjä etuja. Siinä pääsee havainnoimaan sitä, miten omaa toimintaa voi ohjata pelkillä kognitioilla ja miten tunteita voi havainnoida toisista ja itsestä lähes pelkästään kognitiivisesti. Samalla huomaa myös sen, miten tunteiden merkitystä ihmisen toiminnalle ja elämän mielekkyyden kokemukselle aliarvioidaan ja mikä merkitys tunteilla on oman elämän merkityksen ja mielekkyyden kannalta. Sen jälkeen haluaa myös nautiskella täysillä kaikista mahdollisista tunteista. Tuntuu paljon enemmän elossaolevalta.

Ironista kyllä, minut on yleensä arvioitu - varsinkin nuorempana - järkeväksi, rauhalliseksi jne. Kymmenisen vuotta sitten uskoin myös, että järki kannattaa laittaa tunteiden edelle ja pidin itseäni enemmän järki- kuin tunneihmisenä. Em. kaltainen vastakkainasettelu on täysin turhaa, ja kuvaa enemmän ajattelumme dualismeja kuin todellisuutta sinänsä.

Ehkä on niin, että ihminen käy - tai ihmisen on ainakin mahdollista käydä omassa kehityksessään läpi historiallisen kehityksen ajanjaksot (tämä ajatus on tavallaan peräisin Tutkivasta oppimisesta, jossa esitettiin ajatus, että ihminen käy oman tieteellisen ajattelunsa kehityksessä läpi tieteen historian).

Ehkä ihminen käy läpi myös erilaisia historiallisen kehityksen jaksoja - kuten valistusajattelun järkiuskon, romantiikan tunnekokemuksen painotuksen jne. Näitä kausia voinee myös systemaattisesti vaihdella omassa kokemusmaailmassa.

Emootioihin liitetään jostakin syystä usein ajatus irrationaalisuudesta. Tämä on kuitenkin vain yksi tapa hahmottaa asia, ei mikään totuus itse asiasta. Itse mietin sitä, olisiko mahdollista että ihmisellä on esimerkiksi "kognitioemootioita" tai "emootiokognitioita"? Mitä ja millaisia nämä siinä tapauksessa olisivat?

Mitä emootioiden irrationaalisena pitämiseen tulee, siinä voidaan helposti arvioida ihmisiä väärin. Ihminen joka heittäytyy jonkin emootion kokemiseen, voi tehdä sen täysin tietoisesti. Jostakin syystä kuitenkin tunteen kokemiseen heittäytyvää ihmistä on helppo aliarvioida: pitää irrationaalisena, epävakaana, kykenemättömänä järkevään ajatteluun, puutteellisesti itsehavainnoivana (ikään kuin ihminen ei tietäisi mistä hänen tunteensa tulevat ja miksi) jne.

Tämä on itse asiassa järkiuskovaisten ajattelun looginen virhe. Siitä, että ihminen heittäytyy emootioon, ei mitenkään loogisesti seuraa se, ettei ihminen ole kykenevä rationaaliseen ajatteluun. Samoin vahvojen emootioiden kokemisesta - tai niiden ilmaisemisesta vahvasti - ei mitenkään voi vetää sitä johtopäätöstä, etteikö ihminen olisi tietoinen siitä mitä hän tuntee ja miksi.

Tämä tunteiden ja järjen vastakkainasettelu on sukua myös mies-nais-dualismille. Tällä hetkellä arkiajattelussa näkyy se oletus, että miehet ovat ns. putkiaivoja ja naiset tippaleipäaivoja. Naista pidetään edelleen helpommin "tunteellisena", "järjettömänä" jne. kuin miestä. Tämä ei kuitenkaan kuvaa todellisuuden luonnetta sinänsä, vaan tämähetkistä uskomusmaailmaamme.

Minusta oli hyvin mielenkiintoista, kun eräs psykologiaa pääaineenaan ja mm. kulttuuriantropologiaa sivuaineenaan lukeva ystäväni kertoi siitä, että joskus aiemmin ajateltiin, että erityisesti luovat miehet ovat niin emotionaalisia ja ailahtelevia, etteivät putkiaivoiset naiset heitä voi mitenkään ymmärtää. Tässä näkyy se, kuinka maskuliinisiksi oletetut piirteet vaihtelevat aikakausittain ja kuinka niistä hyvin usein tehdään ihmisen mitta jota vasten feminiinisinä pidettyjä piirteitä arvioidaan.

Mitä narsismista ja psykopatiasta voi oppia VI

Eettisen tietoisuuden lisääntyminen.

Huomaa entistä selvemmin, miten vaikeita ja monimutkaisia erilaiset ihmissuhteisiin liittyvät eettiset kysymykset ovat. Jos tiedostaa toisen haitalliset vaikutukset itsessä (myös sellaiset jotka eivät ole itsestä riippuvia) ja arvelee että toinen saattaa toimia jotakuta toista kohtaan vahingoittavasti, miten pitäisi toimia? Eikö silloin ole osasyyllinen jos vain seurailee sivusta? Mitä pitäisi tehdä ja miksi? Kuinka paljon omaa elämää voi laittaa likoon?

Samalla asiaa vaikuttaa se, että tunnet empatiaa kaikkia osapuolia kohtaan ja koet että pystyt jossain määrin asettumaan kaikkien osapuolten kokemusmaailmaan. Lisäksi pystyt havainnoimaan itsessäsi niitä piirteitä ja käyttäytymismalleja joita toisessa kritisoit. Ja samalla tiedät että riippumatta siitä mitkä omat motiivisi ovat, ne saatetaan tulkita ulkopuolelta toisin. Ja lisäksi joutuu todella syvällisesti tarkastelemaan omia motiiveja. Tämä kaikki aiheuttaa melkoisia ristiriitoja. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että ihmiselle (varsinkin tulevalle psykologille) tekee hyvää joutua ratkomaan myös henkilökohtaisen elämän puolella monimutkaisia ja ristiriitaisia ongelmia.

Samalla ymmärtää sen, millaista apua tämäntyyppisissä ristiriitatilanteissa ihminen mahdollisesti tarvitsee ja että ihmisen toimintaa ja ajattelua ei todellakaan pidä ennaltatulkita. Siinä jos missä voi mennä metsään.


Tiukkaa vääntöä itsen kanssa.

Se ei ole minulle kovin tyypillistä, että kokisin ihmissuhteissa vihaa tai kostonhalua. Suutun kyllä joskus, mutta lepyn nopeasti - ja suurin osa tuntemistani ihmisistä ei herätä minussa kiukkua. Jos koen negatiivisia tunteita, ne sijoittuvat yleensä enemmän suru-mielipaha-akselille. Enkä jälkimmäistäkään koe kovin usein vaan koen yleensä oloni vuorovaikutuksessa toisten (varsinkin kaikkein läheisimpien ystävieni kanssa) turvalliseksi ja vuorovaikutuksen laadun hyväksi.

Siksi onkin tehnyt hyvää huomata, miten joku ihminen voi herättää todella intensiivisiä negatiivisia tunteita - ja miten toinen ihminen pystyy jossain määrin hallitsemaan omia kognitioita sekä pompottamaan emootioita jotka eivät yleensä heilahtele noin vain laidasta laitaan.

Samalla joutuu tekemään tietoisia valintoja sen suhteen, että ei käytä näitä negatiivisia emootioita epäeettiseen toimintaan. Samalla joutuu ylittämään oman dynamiikkansa ja tekemään tietoisesti työtä sen eteen, että ei käytä toiseen narsistisia defenssejä vaikka kuinka mieli tekisi vaan pystyy näkemään toisen hyvät puolet, omat heikkoudet sekä sen, mitä tilanteesta voi oppia ja miten kokemusta voi käyttää oman toiminnan kehittämiseksi eettisemmäksi.


Empaattinen samaistuminen (suhteessa ihmisiin jotka ovat kokeneet jotain samanlaista).

Oma suhtautumistapa oman elämän kokemuksiin ja suhtautumistapa toisiin ihmisiin tulee erottaa toisistaan. En sanoisi samoja asioita kokeneelle: olepa nyt vain iloinen kokemuksestasi ja ota se oppimisen kannalta - en tietenkään. Jokaisella on omistusoikeus omaan kokemukseensa ja erityisesti psykologin tehtävänä ei ole kertoa asiakkaalle, mitä asiakkaan pitäisi kokea ja miksi.

Narsismin ja psykopatian negatiivisista vaikutuksista muihin ihmisiin on kirjoitettu jo paljon ja hyvää tekstiä. Siksi en tässä nyt lähde kokemusmaailmani negatiivisia ulottuvuuksia luetteloimaan. Sen voin kuitenkin sanoa, että omien kokemusten pohjalta on helpompi ymmärtää tiettyjä asioita - kuten millaisia reaktioita tietyntyyppiset vuorovaikutussuhteet voivat saada ihmisessä aikaan.

Ihmistä ei voi ymmärtää kontekstistaan irrotettuna ja esimerkiksi se mikä saattaisi vaikuttaa ulospäin kummalliselta, muuttukin ymmärrettäväksi kun tarkastelee ihmistä kontekstissaan: hän voi esimerkiksi joutua käsittelemään jonkun toisen projektioita ja reagoida jonkun toisen ihmisen käytökseen - sellaiseen käytökseen jonka olemassaoloon tuntuisi vaikealta uskoa jos ei olisi asiaa kokenut.


Minkä on kerran oppinut, sen voi opettaa toisille.

Omien kokemusteni pohjalta jouduin kehittämään itselleni muutaman selviytymismetodin jotka osoittautuivat sekä varsin toimiviksi että tehokkaiksi ja lisäksi eettisesti kestävällä tavalla. En tähän niitä metodejani kirjoita, mutta olen niihin varsin tyytyväinen. Sen, minkä on kerran oppinut, voi opettaa toisille. Jos joskus joku läheiseni on vastaavantyyppisessä tilanteessa, voin antaa omat kokemuspohjaiset välineeni kokeiltavaksi.

Mitä narsismista ja psykopatiasta voi oppia V

Inhimillisen ymmärryksen kasvu.

Väitän että tiettyjä asioita ei voi ymmärtää riittävän hyvin jos niistä ei ole omaa kokemusta. Joskus parhaimman mahdollisen ymmärryksen erilaisista ilmiöistä saa kokemuksen ja teorian vuoropuhelun kautta. Kumpikaan ei yksinään ole riittävä.

Jos lisäksi lähipiiriin kuuluu ystäviä joilla on samantyyppisiä kokemuksia, niitä voi jakaa ja pohtia yhdessä inhimillisen ymmärryksen lisäämiseksi. Samalla tulee huomatuksi se, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat samantyyppisiin kokemuksiin. Tämä vahvistaa sitä näkemystä, että ei todellakaan ole yhtä ainoaa oikeaa kokemisen tapaa. Kaikki ihmiset ovat yksilöitä ja kaikki ihmisten väliset suhteet ainutlaatuisia. Yhteisiä tekijöitä toki kokemuksista voi etsiä ja niitä kyllä löytyykin.


Parantavia efektejä.

Arkaainen vuorovaikutus on yksi. Muita ovat esimerkiksi tietoisuuden kasvu oman superegon toiminnasta ja superegon löysääminen suhteessa itseen. Joskus voi myös käydä niin, että havaitsee voineensa huonosti joissakin ihmissuhteissa ilman että on ollut asiasta tietoinen. Lisäksi voi löytää oman dynamiikkansa uudelleen, ns. päivitettynä versiona.

Lisäksi voi löytää itsestään uusia puolia, niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin, tai löytää uudelleen sellaista mikä oli unohtunut. Samalla huomaa myös sen, että joskus myös vahvuudet voivat olla heikkouksia ja päinvastoin. Jos on jo aiemminkin ajatellut niin, että elämä, ihmiset ja ihmissuhteet ovat monimutkaisia, tämä vain lisää sitä ajattelua.


Ihmisen arvioinnin vaikeudesta.

Olen havainnut, miten vaikeaa ihmisen arviointi on pelkän keskinäisen vuorovaikutuksen pohjalta. Ihminen pitäisi tuntea todella hyvin ja hänet pitäisi nähdä toiminnassa monissa erilaisissa ympäristöissä että hänestä voisi sanoa jotakin todella varmasti.

Esimerkiksi itse ainakin joissakin vuorovaikutussuhteissa etsin omasta dynamiikastani sellaisia puolia (myös sosiaalisesti ei-suotavia) joiden avulla voin tuottaa toiselle ymmärretyksi tulemisen kokemuksen. Siitä taas seuraa, että dynamiikkani voi arvioida kokonaan väärin. Toinen ihminen voi ilmentää puolia, joihin oman dynamiikkani joidenkin puolien nostaminen esiin on vastaus. Tämä tietysti toimii myös toisin päin.

Yksi elämäni parhaita oppitunteja mitä tulee ihmisten välisen vuorovaikutuksen monimutkaisuuteen kun kaksi ihmistä keskinäisessä vuorovaikutuksessa peilaavat, projisoivat, samaistuvat, sekä ilmentävät omaa itseään että mahdollisesti pyrkivät myös esittämään minän tietynlaisena milloin mistäkin sisäisistä motiiveista johtuen, yrittävät samaan aikaan tutkia toista ihmistä ja toisaalta vastaavat johonkin mitä toinen ilmentää... Monimutkaista. Ihanan monimutkaista.


Empatian kokemus (suhteessa poikkeaviin dynamiikkoihin).

Kun sanotaan, ettei psykopaatteja ja narsisteja voi auttaa, minua kiinnostaa se, miksi haluamme uskoa niin? Kun olen joskus sanonut, että psykologia on tässä asiassa kädetön tai että myös kyseiset dynamiikat herättävät minussa empatiaa, saan usein kuulla, ettei narsistia tai psykopaattia voi rakastaa terveeksi. Ei siinä olekaan kysymys siitä, että rakastetaan toinen terveeksi (mikä itse asiassa olisi omista lähtökohdista tapahtuvaa toimintaa, pyrkimystä muuttaa toinen sellaiseksi kuin itse haluaisi toisen olevan) vaan että ymmärretään toisen dynamiikkaa.

Narsistit ja psykopaatit ovat tämän päivän "toisia". Mielestäni tapa, jolla narsisteista ja psykopaateista tällä hetkellä ainakin arkikielessä puhutaan, muistuttaa uskontoa siinä mielessä, että heistä on tehty tämän päivän personoitu paha.

Jos toinen ihminen kokee häpeän niin sietämättömänä että hän joutuu välttelemään häpeään joutumista valehtelemalla, se on minusta surullista. Samoin on surullista se, että ihminen saattaa joutua pelkäämään, että hän "jää kiinni" asioista joita hän on tehnyt - joka taas tuottaisi sietämättömän häpeän tunteen. Tältä pohjalta ymmärrän varsin hyvin tarpeen pyrkiä ainakin jossain mielessä kontrolloimaan ihmisiä joiden kanssa on tekemisissä. Tältä pohjalta on ymmärrettävää myös se, miksi narsistinen dynamiikka on vaikeaa.

Olen miettinyt sitä, miltä se tuntuisi, jos ei voisi kokea aitoa yhteyttä toisiin ihmisiin - jos joutuisi jatkuvasti valehtelemaan hylätyksi tulemisen pelossa, jos joutuisi kontrolloimaan ihmisiä joiden kanssa on tekemisissä etteivät he kertoisi itsestä toisille sellaisia puolia joiden ei halua näkyvän, jos kävisi usein niin, että kun toinen huomaa dynamiikan narsistiset puolet, seuraa hylkääminen tai toista ei enää nähdäkään kuin vain jonkin patologian ilmentymänä... Nämä ajatukset tekevät minut surulliseksi ja koen empatiaa vaikka en voi tietenkään tietää, tuntuuko toisesta tältä sillä toisen mielensisäiseen maailmaan ei ole suoraa pääsyä.

Samalla mietin sitä, että eikö se olisi kaikkien edun mukaista, jos pyrittäisiin kehittämään yhä parempia menetelmiä joilla narsisteja ja psykopaatteja voisi auttaa. Tiedän kyllä, että psykopatian sanotaan olevan vahvasti synnynnäistä. Minusta olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, haluammeko vain uskoa siihen, että psykopaatin toimintaa ei voi millään muuttaa, vai onko se oikeasti totta.

Mitä narsismista ja psykopatiasta voi oppia IV

Ymmärrys diagnostisten kategorioiden luonteesta.

Oppii ymmärtämään sen, että diagnostiset kategoriat ovat vain suuntaa antavia - elävää ihmisyksilöä ei voi niihin palauttaa. Eikä tähän tunne haluakaan, kun on ymmärtänyt sen, että jos toista ihmistä analysoisi vain hänet johonkin kategoriaan palauttaen, osa analyysistä menisi metsään ja tuo ihminen tulisi ymmärretyksi väärin. Se ajatus taas tuntuu pahalta. Vaikka tuo toinen olisi tehnyt jotakin joka tuottaa itselle kipua, niin silti ei voi välttää empatian kokemusta.


Arkaainen vuorovaikutus.

Todella syvää arkaaista yhteyttä toisiin ihmisiin ei kovin usein koe, vaikka syvää yhteyttä muuten voikin kokea. Yhteyden arkaainen ulottuvuus on vielä jotakin aivan muuta. On todella muuttava ja vaikuttava kokemus yhdessä ja yhteydessä toisen ihmisen kanssa palautua johonkin hyvin syvälle, ehkä kokemuksellisesti jopa varhaisimpiin vuorovaikutuskokemuksiin asti.

Silloinkin tosin joutuu arvioimaan, onko tämä yhteyden kokemus todellinen vai toisen tuottama sinussa; kokeeko tuo toinen kuten hän sanoo. Se on hämmentävää. Se ei kuitenkaan estä nauttimasta kokemuksesta. Tällaisesta kokemuksesta on mahdollista nauttia, jos ei tarvitse pelätä minän hajoamista. Tällainen kokemus on integroiva, hyvää tekevä ja vaikuttava - mutta se on myös kokemus josta voi tulla riippuvaiseksi.

Lisäksi ristiriitatilanteissa voi nousta esiin kummankin - tai ainakin oma - primäärinarsismi; kaikki infantiilit reaktiot alkaen objektin menetyksen aiheuttamista negatiivisista emotionaalisista reaktioista. Voisiko tällaisista kokemuksista olla muuta kuin kiitollinen? Ei sitä kovin usein tapahdu, että pääsee kokemaan jotakin niin... varhaista.

Mitä narsismista ja psykopatiasta voi oppia III

Voimakkaat vaikutukset omaan dynamiikkaan.

Se on varsin hämmentävä kokemus, että jos on tottunut luottamaan toisiin ihmisiin, joutuukin yhtäkkiä jotakin ihmistä arvioimaan koko ajan sen suhteen, puhuuko hän totta vai ei, yrittääkö hän nyt vaikuttaa minuun joistakin omista motiiveistaan johtuen vai onko hän aito jne. Tällaista kysymystä en todellakaan joudu tavallisesti ihmissuhteissa miettimään ja se on hyvin hämmentävää.

Samalla löytää keinoja testata omia realiteetteja mitä toisen ihmisen arviointiin tulee: toisen ihmisen sanomiset ja tekemiset voi sijoittaa mielessään jonkun muun ihmisen sanomiksi ja tekemiksi ja miettiä tulisiko niistä samoihin johtopäätöksiin ja aiheuttaisivatko ne samanlaisia tunteita ja ajatuksia kuin tuon ihmisen kanssa.

Lisäksi huomaa, että toisen dynamiikka vaikuttaa omaan dynamiikkaan paljon voimakkaammin kuin itse siihen toiseen. Voi olla, että alkaa myös tehdä tekoja joita ei olisi uskonut tekevänsä ja toimii oman arvomaailman ja etiikan vastaisesti. Ei sitä nyt kivaa ole huomata, mutta mielenkiintoista se on. Miten toisella voi olla niin voimakas vaikutus omaan dynamiikkaan? Mihin tämä vaikutus perustuu? Mihin omiin heikkouksiin tai vahvuuksiin se perustuu? Miten tämä vaikutus välittyy?

Lisäksi jossain vaiheessa huomaa että kokemus omasta itsestä on perusteellisen epävarmuuden ja kyseenalaistamisen kohteena. Kuka minä olen? Millainen minä olen? Miksi olen sellainen kuin olen? Ei ole mitenkään huono asia joutua tällaisten peruskysymysten äärelle, joskin tällaisista kysymyksistä ja niiden herättämästä epävarmuuden kokemuksesta selviäminen ottaa aikansa.


Toisen dynamiikasta oppiminen.

Kun toisella kerran on niin vahva vaikutus omaan dynamiikkaan (ja mahdollisesti joidenkin muidenkin ihmisten dynamiikkaan), niin eikö sitä pitäisi miettiä, miksi niin on? Miten tämä ilmiö toimii ja miksi? Mitä voimme tästä oppia? Pidän myös mahdollisena sitä, että näillä dynamiikoilla on mahdollista havainnoida todellisuudesta jotakin sellaista mikä muilla, tavallisemmilla dynamiikoilla ei välttämättä onnistu.


2 + 2 = 4 riippumatta siitä kuka sen sanoo

Myös narsisteilla ja psykopaateilla voi olla jotakin mielekästä sanottavaa, relevantteja pointteja elämästä ja ihmisistä. Mieleeni tulee, kun katsoin erään opiskelukaverini kanssa videota psykopaatista joka oli surmannut raa'asti lapsia. Tietenkään sellaista toimintaa ei voi pitää hyväksyttävänä ja suoraan sanottuna minulle tuli jokseenkin kuvottava olo kun ajattelin sen miehen tekoja. Empaattinen samaistuminen niihin lapsiin ja heidän omaisiinsa tuotti huonon olon.

Tämä mies sanoi, että hänen tekoihinsa vaikutti se, että hän tuli riippuvaiseksi pornografiasta. Tietenkään tällaisella syyllä ei voi oikeuttaa sitä mitä tuo mies teki. Jäin kuitenkin miettimään suhtautumista siihen mitä mies sanoi. Hänen sanomisensa oli helppo selittää pois: "hän on psykopaatti, joten hän selittelee pois sen mitä hän teki väärin".

Samalla en voinut olla ajattelematta sitä, että jos väitteen pornografian ja inhimillisesti väärän toiminnan välillä olisi esittänyt vaikkapa joku psykologian tutkija, hänen sanomisiinsa olisi suhtauduttu toisella tavoin. Sitä olisi ehkä pidetty tutkimisen arvoisena väitteenä tai keskustelunavauksena yhteiskunnan nykytilasta.

Mielestäni ihmisen sanomisia ei pitäisi ohittaa vain siksi, että ihmisellä on jokin diagnoosi. Tässä olisi ollut tilaisuus lähteä tutkimaan sitä, voisiko todella pornografialla olla joissakin tapauksissa sellaisia negatiivisia vaikutuksia ihmisten toimintaan kuin tämä psykopaattimies antoi ymmärtää. Jos hänen sanomisensa olisi tässä asiassa otettu vakavasti, niin se ehkä olisi jopa auttanut ehkäisemään vastaavia tapauksia.

Muutenkin pidän sitä virheellisenä ajatuksena, että jos joku ihminen on kategorisoitu vaikkapa narsistiksi ja narsismin piirrekuvaukseen kuuluu patologinen valehtelu ja manipulointi, niin sitten oletetaan että narsisti ei puhu koskaan totta. Kuitenkin on täysin mahdollista että myös narsisti puhuu joskus täyttä totta.

Mitä narsismista ja psykopatiasta voi oppia II

Narsistin kanssa peilaus ei onnistu.

Itse asiassa narsistin kanssa peilaus onnistuu joiltakin osin tehokkaammin kuin muiden kanssa. Miksi? Siksi, että ko. dynamiikka on kuin suurennuslasi joka näyttää oman dynamiikan vahvuudet ja heikkoudet äärimillään. Toki pitkän ajan vuorovaikutus voi tuottaa itselle ainakin osittain väärän minäkuvan.


Projektio.

Käsite projektio on mielestäni vaikea ymmärtää jos sitä ei koe. Sitten kun sen kokee, teoreettinen käsite avautuu paljon paremmin. Projektio on lahja. Sen avulla voi pyrkiä ymmärtämään toisen ihmisen dynamiikkaa: toisesta ihmisestä tulevat projektiot ovat oman dynamiikan kautta suodattunut ikkuna toisen ihmisen kokemusmaailmaan. Se on tosin varsin vaativaa, sillä toisesta ihmisestä tulevat projektiot alkavat jossain vaiheessa vaikuttaa omaan dynamiikkaan ja muuttaa sitä - tavalla joka ei ole pelkästään mukavaa.

Väitän että projektion vastaanottaminen vaatii jossain mielessä avoimuutta uusille kokemuksille, halua ymmärtää toista ihmistä sekä uskallusta ottaa omaan dynamiikkaan toisen ihmisen dynamiikan piirteitä jotka voivat olla ainakin osin ennustamattomia.

Samalla joutuu teroittamaan mahdollisimman teräviksi omia itsehavainnan välineitään että tietäisi, mitkä ovat todella omia ajatuksia, emootioita ja kokemuksia ja mitkä toiselta tulleita projektioita. Voi olla, että toinen projisoi sinuun jotakin mitä hänestä itsestään puuttuu tai mitä hän ei itsessään havaitse.

Samalla joutuu tekemään mahdollisimman kriittistä ja realistista itsearviota. Ei toki olisi kovin realistista tai itsekriittistä väittää, että itsessä havainnoidut asiat ovat vain toisen projektioita - erityisesti jos nämä havainnot eivät ole oman minäkäsityksen kannalta miellyttäviä. Jos haluaa käyttää projektiota toisen ihmisen ymmärtämiseen, täytyy antaa toisen dynamiikan vaikuttaa vapaasti omaan - mikä voi olla hieman pelottavaakin. Lisäksi täytyy sietää kasvanutta itsetietoisuutta omien ei-niin-miellyttävien itsehavaintojen suhteen.


Narsisti ei ole tietoinen omasta dynamiikastaan.

Fail. Jotkut ovat: tiedostavat ainakin osin omia rajoituksiaan, problematiikkaansa, sitä mikä on vaikeaa ja miksi ja minkälaisia emootioita ja kognitioita kaikki em. tuottaa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä näy ulospäin, varsinkaan jos ihmistä ei oikeasti tunne. Olen vakaasti sitä mieltä että joskus läheltä, henkilökohtaisessa suhteessa, näkee paremmin kuin kaukaa, teoreettisen etäisyyden päässä.


Narsisti on empatiakyvytön.

Pidän empatiarajoitteista parempana ilmaisuna. Toisaalta, olemme kaikki jossain määrin empatiarajoittuneita - toisen ihmisen kokemukseen kun ei ole välitöntä pääsyä. Kukaan ihminen ei voi ymmärtää täysin kaikkia muita ihmisiä. Ja rajoituksiaan voi myös oppia kääntämään vahvuuksiksi; kysymyshän on ensisijaisesti yksilö-ympäristö-yhteensopivuudesta. Joissakin ympäristöissä empatiarajoitteisuus voi tehdä ihmisestä funktionaalisemman.


Narsistilta ei saa suunvuoroa eikä omaa tilaa.

Jos kaikki puheliaat ihmiset olisivat narsisteja, heitä olisi sitten hyvin paljon. Jos toinen ihminen puhuu siitä, mikä hänelle on tärkeää, miksi siihen pitäisi suhtautua negatiivisesti? Antaa sen ihmisen puhua, joka osaa ja haluaa. Minusta on ihanaa olla välillä vain hiljaa ja kuunnella varsinkin jos toisella on jotain relevanttia sanottavaa.

Eikä tuo väite muutenkaan pidä aina paikkaansa. Toinen voi osata olla hiljaa, rauhoittua ja antaa tilaa jos siihen tarjotaan sopiva (vuorovaikutus)ympäristö. Tätäkään ei näe kuin riittävän läheltä. Jokainen joka kritisoi toista siitä ettei häneltä saa suunvuoroa, voikin miettiä, onko hän itse pyytänyt suunvuoroa saati ehdottanut toiselle että hän voisi olla välillä hiljaa. Jos ei, niin sitten ei voi tietää mikä vaikutus tällaisella pyynnöllä on.