Ollessani pääkaupunkiseudulla satuin kerran Helsingin rautatieasemalle. Odottelin junaa ja olin aseman ulkopuolella tupakalla - laiturialueen sisällä kun ei saa nykyisin tupakoida. Vaikka olenkin asenteiltani jossain määrin ikuinen kapinallinen, niin usein kyllä noudatan sääntöjä melko mukisematta, kuten tätäkin tupakointikieltoa. Sääntöjä voi noudattaa monesta syystä.
Eräs syy noudattaa sääntöjä on se yleinen periaate, että yhteiskunta ei toimisi ilman sääntöjä, eikä se myöskään toimisi jos kaikki jatkuvasti rikkoisivat sääntöjä mielivaltaisesti. Tämä on minulle yleinen periaate sääntöjen noudattamiseen. Jokaista sääntöä voi kuitenkin tarkastella myös erikseen. Tupakointikieltoa yleensä noudatan ja teen sen siksi, että passiivinen tupakointi lisää riskiä sairastua syöpään ja mielestäni ihmisen joka on valinnut tupakoimattomuuden ei tule joutua kärsimään siitä, että joku muu tekee erilaisen valinnan.
Poikkeuksia tähän teen joskus. Esimerkiksi eräs yliopistoalueen tupakointipaikoista siirrettiin kävelyväylän reunalta keskelle kävelyväylää - täysin järjetön siirto. Ennen tupakkaa polttelevien savut eivät kulkeutuneet kovin paljoa muiden kävelijöiden reitille. Nyt tupakkapaikka on sellaisessa kohdassa, että aivan varmasti jokainen ohikulkija joutuu hengittämään savua.
Kun kritisoin sääntöjen ja normien ottamista annettuna, en kritisoi sitä, että sääntöjä, normeja ja lakeja yleensä on olemassa, kyllä niitä tarvitaan. Kritisoin sellaista asennetta, jossa sääntöjen, normien ja lakien noudattamisesta tulee itsetarkoitus joka voi jopa ohittaa niiden alkuperäisen tarkoituksen, ihmiselämän suojelemisen.
Erään esimerkin näin tästä Helsingin rautatieasemalla. Vanhempi, hieman resuisen ja humalassa olevan näköinen mies yritti päästä laiturialueelle. Kaksi vartijaa pysäytti hänet ja kielsi häntä menemästä laiturialueelle. Mies sanoi, että hänen täytyi päästä junaan - oli jo yömyöhä ja se saattoi hyvinkin olla viimeisimpiä junia kotiin.
Vartijat totesivat, että hänet on jo kerran häädetty asemalta ja siitä syystä hän ei voi päästä takaisin. Hänen kohdallaan ei voi tehdä poikkeusta, koska ihmiset eivät kunnioittaisi auktoriteetteja jos säännöistä tehtäisiin poikkeuksia. Samalla he sanoivat, että "mene bussilla tai tilaa taksi tai soita poliiseille niin pääset putkaan".
Ymmärtäisin, jos mies olisi käyttäytynyt jotenkin aggressiivisesti tai uhkaavasti. Hän ei tehnyt niin. En toki tiedä mitä hän oli tehnyt aiemmin. Joka tapauksessa, vartijat olisivat voineet ottaa suhteessa tuohon mieheen ystävällisen palveluasenteen, kuten tarjoutua soittamaan hänelle taksin tai jotenkin varmistaa, että mies pääsee johonkin lämpimään paikkaan kylmästä yöstä. Sen sijaan he vain asettautuivat sääntöjen merkeiksi ja auktoriteetin edustajaksi tuon miehen yläpuolelle tylyllä kohtelullaan. Jos kerran mies oli liian humalainen päästäkseen junaan, silloin hän oli myös liian humalainen huolehtimaan ja vastaamaan täysin itse itsestään ko. hetkellä.
Mies näytti lähtevän pois. Vartijat poistuivat myös. Näin kun mies livahti takaisin juna-asemalle ja varmaan hän yritti uudestaan päästä junaan. En tiedä miten lopussa kävi. En ilmoittanut siitä vartijoille, että mies palasi asemalle. Ehkä siinä sitten itsekin rikoin jotakin sääntöä. Mielestäni ei voi kuitenkaan olla niin, että jonkin järjestyssäännön noudattaminen säännön itsensä takia on tärkeämpää kuin se, jäätyykö elävä ihminen ulos pakkaseen.
tiistai 22. helmikuuta 2011
syvän eksistentiaalisen melankolian muuntuminen infantiiliksi regressioksi ja muita mietteitä
Kolmisen viikkoa sitten tein pikavisiitin Helsinkiin. Minulle tuli Tampereella järjestetyn SPOL-seminaarin jälkeen syvän eksistentiaalinen olo yhdistettynä melankoliaan vaikka seminaari sinänsä oli antoisa ja oli mukavaa nähdä kavereita.
Tämä eksistentiaalinen melankolia alkoi junassa istuessani tuntua sen verran sietämättömältä, että kun tiesin ensimmäisen vaihtoyhteyteni jatkavan matkaansa Helsinkiin, päätin suunnata pääkaupunkiseudulle.
Tämä syvällinen eksistentiaalinen melankolia aiheutti infantiilin regression. Suomeksi sanottuna minulle tuli ikävä äitiä. Sallittakoon sellaiset tuntemukset tämän ikäisellekin aina joskus, asunhan vanhemmistani yli viidensadan kilometrin päässä kuten olen asunut yli kolme ja puoli vuotta ja yleisesti ottaen olen tyytyväinen tähän asiaintilaan.
Turvallisen objektikonstanssin pysyvyyden kokemukseni ansioista ihmiset eivät lakkaa olemasta siksi, että he ovat etäisyyden päässä ja joskus etäisyys tekee ihmissuhteille ihan hyvää. Ihminen tarvitsee sekä kokemusta erillisyydestä ja erilaisuudesta että yhteenliittymisestä ja samankaltaisuudesta.
Joka tapauksessa, tällä kertaa päätin suunnata kotiin käymään. Tein sen myös siitä syystä, että viime kerralla käydessäni pääkaupunkiseudulla minulla jäi muutama tärkeä sukulainen ja ystävä tapaamatta. Paikkasin tätä asiantilaa sen verran kun jaksoin ja ehdin. Välillä koen syvää ristiriitaa siitä, että varsin touhukkaasti yritän parannella maailmaa blogeissani ja käytän hyvin paljon aikaani omiin asioihini ja kiinnostuksen kohteisiini.
Minulla on kuitenkin paljon ystäviä, kavereita ja sukulaisia joihin ehkä pitäisi käyttää aikaa enemmän kuin käytän nyt. Olen usein miettinyt mm. sitä, onko siinä pointtia että minulle rakkaat jo iäkkäät sukulaiseni asuvat pääkaupunkiseudulla eikä minulla juuri koskaan ole mahdollisuutta nähdä heitä, koska asun etäällä ja olen kiireinen. Tämä ristiriita on vaivannut minua jo pitkään. Onko ihminen todella hyvä psykologian opiskelija, jos hän itsekkäästi käyttää aikansa ihan muuhun kuin niihin ihmisiin joiden tulisi olla hänelle rakkaimpia?
Mitä äitiini tulee, pidän paljon hänen pragmaattisesta empatiastaan. En pystynyt ilmoittamaan tulostani etukäteen, kuten yleensä aina teen. Luotin kuitenkin siihen, että olen varmasti tervetullut. Niin olinkin, äitini yllättyi iloisesti kun tulin kotiin. Kun sanoin, että minulla on syvä eksistentiaalinen melankolia, hän totesi: "Lämmitän sinulle kanakeittoa. Istu alas ja syö se ja sitten haluan kyllä kuulla tarkemmin olotilastasi." Äidiltä hoituu tämä "saippuaa, soppaa ja sielunhoitoa"-periaate joskus paljon paremmin kuin enemmän teoreettiselta ja vähemmän pragmaattiselta junioriltaan.
Tämä eksistentiaalinen melankolia alkoi junassa istuessani tuntua sen verran sietämättömältä, että kun tiesin ensimmäisen vaihtoyhteyteni jatkavan matkaansa Helsinkiin, päätin suunnata pääkaupunkiseudulle.
Tämä syvällinen eksistentiaalinen melankolia aiheutti infantiilin regression. Suomeksi sanottuna minulle tuli ikävä äitiä. Sallittakoon sellaiset tuntemukset tämän ikäisellekin aina joskus, asunhan vanhemmistani yli viidensadan kilometrin päässä kuten olen asunut yli kolme ja puoli vuotta ja yleisesti ottaen olen tyytyväinen tähän asiaintilaan.
Turvallisen objektikonstanssin pysyvyyden kokemukseni ansioista ihmiset eivät lakkaa olemasta siksi, että he ovat etäisyyden päässä ja joskus etäisyys tekee ihmissuhteille ihan hyvää. Ihminen tarvitsee sekä kokemusta erillisyydestä ja erilaisuudesta että yhteenliittymisestä ja samankaltaisuudesta.
Joka tapauksessa, tällä kertaa päätin suunnata kotiin käymään. Tein sen myös siitä syystä, että viime kerralla käydessäni pääkaupunkiseudulla minulla jäi muutama tärkeä sukulainen ja ystävä tapaamatta. Paikkasin tätä asiantilaa sen verran kun jaksoin ja ehdin. Välillä koen syvää ristiriitaa siitä, että varsin touhukkaasti yritän parannella maailmaa blogeissani ja käytän hyvin paljon aikaani omiin asioihini ja kiinnostuksen kohteisiini.
Minulla on kuitenkin paljon ystäviä, kavereita ja sukulaisia joihin ehkä pitäisi käyttää aikaa enemmän kuin käytän nyt. Olen usein miettinyt mm. sitä, onko siinä pointtia että minulle rakkaat jo iäkkäät sukulaiseni asuvat pääkaupunkiseudulla eikä minulla juuri koskaan ole mahdollisuutta nähdä heitä, koska asun etäällä ja olen kiireinen. Tämä ristiriita on vaivannut minua jo pitkään. Onko ihminen todella hyvä psykologian opiskelija, jos hän itsekkäästi käyttää aikansa ihan muuhun kuin niihin ihmisiin joiden tulisi olla hänelle rakkaimpia?
Mitä äitiini tulee, pidän paljon hänen pragmaattisesta empatiastaan. En pystynyt ilmoittamaan tulostani etukäteen, kuten yleensä aina teen. Luotin kuitenkin siihen, että olen varmasti tervetullut. Niin olinkin, äitini yllättyi iloisesti kun tulin kotiin. Kun sanoin, että minulla on syvä eksistentiaalinen melankolia, hän totesi: "Lämmitän sinulle kanakeittoa. Istu alas ja syö se ja sitten haluan kyllä kuulla tarkemmin olotilastasi." Äidiltä hoituu tämä "saippuaa, soppaa ja sielunhoitoa"-periaate joskus paljon paremmin kuin enemmän teoreettiselta ja vähemmän pragmaattiselta junioriltaan.
maanantai 21. helmikuuta 2011
Akateeminen apina - näennäisestä aggressiosta leikkinä
Mietin edelleen sitä persoonallisuuspsykologian kirjan aggressio-osiota. Siinä ei ollut käsitelty aggressiota leikkinä - tai sitä, että aluksi ulospäin aggressiiviselta näyttävä toiminta voikin olla leikkiä. Tulee mieleen Helsingin Sanomien nettisivuilla 15.7.2010 ollut uutinen gorillojen hippaleikistä. Tässä linkki:
http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Gorillat+vahvistavat+itsetuntoaan+leikkim%C3%A4ll%C3%A4+hippaa/1135258611302
Siinä tarhassa olevat "gorillat aloittivat lähes joka iltapäivä painimisottelun, joka huipentui eräänlaiseen hippaleikkiin. Siinä gorilla läimäytti painikaveriaan kunnon humauksella ja juoksi sitä pakoon." Erityisesti lauman alempiarvoiset koirasgorillat "saattoivat läimäyttää ylempiarvoista koirasta leikin varjolla vailla pelkoa kostosta. Leikin ansiosta alempiarvoinen koiras saa hetken tuntea, millaista olisi olla sosiaalisessa hierarkiassa ylempänä".
Tämä toiminta siis saattaa näyttää aggressiiviselta, mutta se onkin sosiaalista leikkiä. Itse olen sen verran apina, että tykkään ajoittain väitellä, kritisoida, kommentoida kärkevästi ja kyseenalaistaa erityisesti omaan opiskelualaani liittyviä asioita, myös oppitunneilla.
Toisaalta olen myös käynyt jokusen väittelyn oman tieteen- ja ammattialani puolesta mm. pubeissa ja facebookissa. Olenkin havainnut sellaisen mielenkiintoisen ilmiön, että koen välillä aikamoista tarvetta kritisointiin ja kapinointiin suhteessa psykologiaan (pentuikä ei kai ole vielä mennyt ohi), mutta jos jonkin toisen ammatti- ja/tai tieteenalan edustaja kritisoi psykologiaa mielestäni väärin perustein, koen yhteenkuuluvuutta psykologian alan ihmisten suhteen sekä halua puolustaa omaa tieteen- ja ammattialaani.
Joka tapauksessa minulle väittely on verbaalista hippaa, leikkiä. Monesti olen kyllä miettinyt sitä, miten toinen osapuoli tähän verbaaliseen hippaleikkiin suhtautuu. Ihmiset ovat hyvin erilaisia. Se mikä on yhdelle leikkiä, voi toisen kokemusmaailmassa näyttäytyä aggressiona, hyökkäävyytenä, mitätöintinä jne. Ongelmaksi tulee se, että ihmiset eivät aina jaa keskenään kokemuksiaan. Jos joku sanoisi minulle, että jokin sanomiseni on pahoittanut hänen mielensä, pyytäisin anteeksi ja muuttaisin käytöstäni. Niin että sori opettajat, en ole oikeasti hankala, olen vain nuori apina joka tykkää leikkiä hippaa.
http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Gorillat+vahvistavat+itsetuntoaan+leikkim%C3%A4ll%C3%A4+hippaa/1135258611302
Siinä tarhassa olevat "gorillat aloittivat lähes joka iltapäivä painimisottelun, joka huipentui eräänlaiseen hippaleikkiin. Siinä gorilla läimäytti painikaveriaan kunnon humauksella ja juoksi sitä pakoon." Erityisesti lauman alempiarvoiset koirasgorillat "saattoivat läimäyttää ylempiarvoista koirasta leikin varjolla vailla pelkoa kostosta. Leikin ansiosta alempiarvoinen koiras saa hetken tuntea, millaista olisi olla sosiaalisessa hierarkiassa ylempänä".
Tämä toiminta siis saattaa näyttää aggressiiviselta, mutta se onkin sosiaalista leikkiä. Itse olen sen verran apina, että tykkään ajoittain väitellä, kritisoida, kommentoida kärkevästi ja kyseenalaistaa erityisesti omaan opiskelualaani liittyviä asioita, myös oppitunneilla.
Toisaalta olen myös käynyt jokusen väittelyn oman tieteen- ja ammattialani puolesta mm. pubeissa ja facebookissa. Olenkin havainnut sellaisen mielenkiintoisen ilmiön, että koen välillä aikamoista tarvetta kritisointiin ja kapinointiin suhteessa psykologiaan (pentuikä ei kai ole vielä mennyt ohi), mutta jos jonkin toisen ammatti- ja/tai tieteenalan edustaja kritisoi psykologiaa mielestäni väärin perustein, koen yhteenkuuluvuutta psykologian alan ihmisten suhteen sekä halua puolustaa omaa tieteen- ja ammattialaani.
Joka tapauksessa minulle väittely on verbaalista hippaa, leikkiä. Monesti olen kyllä miettinyt sitä, miten toinen osapuoli tähän verbaaliseen hippaleikkiin suhtautuu. Ihmiset ovat hyvin erilaisia. Se mikä on yhdelle leikkiä, voi toisen kokemusmaailmassa näyttäytyä aggressiona, hyökkäävyytenä, mitätöintinä jne. Ongelmaksi tulee se, että ihmiset eivät aina jaa keskenään kokemuksiaan. Jos joku sanoisi minulle, että jokin sanomiseni on pahoittanut hänen mielensä, pyytäisin anteeksi ja muuttaisin käytöstäni. Niin että sori opettajat, en ole oikeasti hankala, olen vain nuori apina joka tykkää leikkiä hippaa.
Filosofian ja psykologian lukukokemuksista
Jos jokin on varmaa, niin se, ettei oikein koskaan voi tietää etukäteen minkälaisia lukukokemuksia jokin kirja herättää. Tällä viikolla on etiikan tentti. Siihen luettavana on Arringtonin Western Ethics - An Historical Introduction, John Stuart Millin Utilitarismi sekä G. H. von Wrightin Hyvän Muunnelmat. Näistä vain viimeisimmän sain lainaan joten joudun muiden teosten suhteen asumaan kirjastossa perjantaihin asti.
Jostakin syystä filosofian suhteen en ajaudu koskaan äreisiin positioihin toisin kuin joskus käy suhteessa psykologiaan. Mietin tänään syitä siihen. Kun luin yliopiston kirjastossa Western Ethicsiä, Sokrateen tapa keskustella ja väitellä teki hyväntuuliseksi - vaikka tiesin lukiessani, että olisin päätynyt ihan samanlaiseen solmuun ajatusteni kanssa kuin Sokrateen kanssa keskustelleetkin.
Millin Utilitarismia lukiessani taas havaitsin, miten vähän utilitarismista tiedän. Samalla havaitsin, että olisin itse asiassa kritisoinut utilitarismia juuri sellaisella tavalla, josta Mill toteaa että sillä tavalla ei uskoisi kenenkään järkevän ja älykkään ihmisen utilitarismia kritisoivan. No ehkä en sitten ole kovin järkevä tai älykäs... Mutta siitäkin huolimatta Millin käyttämät ajoittain herkulliset kielikuvat hänen teoksessaan naurattivat, seuraavassa niistä muutama.
"Minkä tahansa eettisen mittapuun voi helposti todistaa toimivan huonosti, jos oletetaan, että siihen liittyy yleismaailmallinen typeryys." Tämä kommentti viittasi siihen utilitarismiin kohdistettuun kritiikkiin jonka sisältönä on se, millä tavalla utilitarismi toimisi huonosti sekä Millin vastaukseen siihen.
"Kun tietä kysyvälle neuvotaan reitti kohti hänen lopullista määränpäätään, ei ole kiellettyä hyödyntää matkan varrella sijaitsevia maamerkkejä ja tienviittoja. Väite onnellisuudesta moraalin päämääränä ja tavoitteena ei tarkoita, että tähän päämäärään ei saisi rakentaa tietä ja että sitä kohti matkaavia ihmisiä ei saisi neuvoa kulkemaan tiettyyn suuntaan. Ihmisten tulisi lakata puhumasta tästä asiasta sellaista hölynpölyä, jota he eivät puhuisi eivätkä kuuntelisi missään muussakaan käytännöllisessä asiassa. Kukaan ei väitä, että navigointitaito ei perustu astronomiaan, koska merimiehillä ei ole aikaa laskea merenkulkualmanakan taulukoita." (s. 41-42) (Tämä liittyi siihen, että siitä, että oletetaan olevan jokin perustavanlaatuinen ensimmäinen moraalinen tai eettinen periaate, ei seuraa sitä, että ei voisi käyttää myös toissijaisia periaatteita.)
Tykkäsin myös lukea nyt illalla G. H. von Wrightin Hyvän muunnelmat-kirjaa. Sain luetuksi suunnilleen sata sivua. En voi väittää, että kyseistä teosta voisi todellakaan ottaa yhdellä lukukerralla haltuun. Ei onnistu näin lyhyessä ajassa ainakaan minulta. Eräs ystäväni totesi, että hänelle ko. kirja oli lukukokemuksena on aika rankka luettavaksi, vaikea, kuivakka ja yksityiskohtainen. On se sitäkin. Mutta jotenkin hyvin kummallisesti tykkään lukea Hyvän muunnelmat-kirjaa vaikka se ei ole sen tyyppinen kirja jonka lukeminen välttämättä yleensä toisi nautintoa.
Jotenkin pidän Wrightin ajattelun analyyttisyydestä, yksityiskohtaisuudesta, selkeydestä ja perusteellisuudesta sekä siitä, että hän myös kertoo mitä hän ei vielä tiedä tai minkä suhteen hän ei ole varma. Lisäksi pidän ko. kirjasta myös siksi, että siitä mielestäni löytyy relevantteja yhteyksiä esimerkiksi psykologiaan ja psykologin ammatin harjoittamiseen.
Esimerkiksi psykologisen testauksen osalta on mielestäni olennaista huomioida Wrightin erottelu tunnusmerkkitestien ja kriteeritestien suhteen. Ensimmäiset kuvaavat "hyväksi tekeviä ominaisuuksia", jälkimmäiset taas "toiminnassa havaittua hyvyyttä". Tämä on relevanttia sikäli, että toiminnassa havaittua hyvyyttä suhteen asian x voi mielestäni ilmetä, vaikka se ei ilmenisi olion ominaisuutena x. Ensimmäinen on myös vaikeampi mitattava kontekstistaan irrotettuna.
Mitä tulee vaikkapa piirreteorioihin ja niihin yhteyksiin, joita on tutkittu erilaisten persoonallisuuden piirteiden ja käyttäytymisen välillä, voisi sanoa, että niissä on etsitty korrelaatioita "joksikin x tekevien ominaisuuksien" sekä "toiminnassa havaitun x tai y" välille. Joskus nämä on myös samaistettu toisiinsa, mikä on mielestäni looginen virhe.
Mitä ystäväni kuvaamaan lukukokemukseen tulee, itse muutin hänen kuvaamaansa lukukokemuksen luonnetta siten, että ensinnäkin nautiskelin siitä käsitteiden pyörittelystä, jota Wright harrastaa. Suhtauduin siihen kuin katsoisin leikkivää lasta elementissään. Toisekseen, koska olen edelleen syvästi rakastunut psykologiaan (tätä on jatkunut vuodesta 2005), pohdiskelin samalla huvikseni sitä, miten luetun voisi liittää psykologiaan - kuten vaikkapa psykologiseen testaukseen tai piirreteoreettisiin mittareihin. Kolmannekseen, en ota lukemisesta mitään paineita tai ainakin yritän olla ottamatta, sillä kuten jo totesin, ei kyseistä teosta voi millään saada hallintaan ja oppia kerralla. Keskityn siis iloa ja omaa pohdintaa herättäviin hetkiin lukiessa.
Mietin samalla syitä lukukokemusten eroihin psykologiassa ja filosofiassa. Yksi syy kokemusten eroihin on varmaan ainakin se, että en ole filosofian pääaineopiskelija, psykologian pääaineopiskelija taas olen. Todennäköisesti otan oman pääaineeni jotenkin henkilökohtaisemmin.
Koen yleensäkin aika paljon erilaisia tunteita kirjoja lukiessani sillä harjoitan osin ihan tietoisesti projektiivista lukutapaa - se, mitä luen, herättää aina minussa jonkin kaiun. Tämä ajatus on peräisin Doltolta. Joskus tämä kaiku voi olla myös vitutus ja väsymys. Persoonallisuuspsykologian kirjallisuus herätti minussa systemaattisen vitutuksen kokemuksen johtuen ko. kirjojen tavasta hahmottaa persoonallisuuden olemus. Joskus taas se, mitä luen, osuu johonkin henkilökohtaiseen. En itse näe syytä, miksei niin saisi olla.
En usko siihen, että psykologian opiskelu voisi olla täysin objektiivista - miten se voisi, kun psykologia on ihmistä tutkiva tiede ja jokainen psykologian opiskelija on ihminen. Ajatus siitä, että psykologian opiskelu ei saisi tuntua millään tavalla henkilökohtaiselta on rinnastettavissa siihen ajatukseen, että psykologian opiskelun pitäisi tapahtua jotenkin täydellisessä tyhjiössä, irrallaan kaikesta siitä mihin psykologian opiskelija itse liittyy. Tämä ei ajatuksena kuulosta sen paremmin järkevältä kuin toimivaltakaan. Ennemminkin uskon siihen, että on hyvä tiedostaa omat projektionsa lukiessaan ja käyttää niitä sekä itsensä tutkimisen että oppimisen välineinä.
Jostakin syystä filosofian suhteen en ajaudu koskaan äreisiin positioihin toisin kuin joskus käy suhteessa psykologiaan. Mietin tänään syitä siihen. Kun luin yliopiston kirjastossa Western Ethicsiä, Sokrateen tapa keskustella ja väitellä teki hyväntuuliseksi - vaikka tiesin lukiessani, että olisin päätynyt ihan samanlaiseen solmuun ajatusteni kanssa kuin Sokrateen kanssa keskustelleetkin.
Millin Utilitarismia lukiessani taas havaitsin, miten vähän utilitarismista tiedän. Samalla havaitsin, että olisin itse asiassa kritisoinut utilitarismia juuri sellaisella tavalla, josta Mill toteaa että sillä tavalla ei uskoisi kenenkään järkevän ja älykkään ihmisen utilitarismia kritisoivan. No ehkä en sitten ole kovin järkevä tai älykäs... Mutta siitäkin huolimatta Millin käyttämät ajoittain herkulliset kielikuvat hänen teoksessaan naurattivat, seuraavassa niistä muutama.
"Minkä tahansa eettisen mittapuun voi helposti todistaa toimivan huonosti, jos oletetaan, että siihen liittyy yleismaailmallinen typeryys." Tämä kommentti viittasi siihen utilitarismiin kohdistettuun kritiikkiin jonka sisältönä on se, millä tavalla utilitarismi toimisi huonosti sekä Millin vastaukseen siihen.
"Kun tietä kysyvälle neuvotaan reitti kohti hänen lopullista määränpäätään, ei ole kiellettyä hyödyntää matkan varrella sijaitsevia maamerkkejä ja tienviittoja. Väite onnellisuudesta moraalin päämääränä ja tavoitteena ei tarkoita, että tähän päämäärään ei saisi rakentaa tietä ja että sitä kohti matkaavia ihmisiä ei saisi neuvoa kulkemaan tiettyyn suuntaan. Ihmisten tulisi lakata puhumasta tästä asiasta sellaista hölynpölyä, jota he eivät puhuisi eivätkä kuuntelisi missään muussakaan käytännöllisessä asiassa. Kukaan ei väitä, että navigointitaito ei perustu astronomiaan, koska merimiehillä ei ole aikaa laskea merenkulkualmanakan taulukoita." (s. 41-42) (Tämä liittyi siihen, että siitä, että oletetaan olevan jokin perustavanlaatuinen ensimmäinen moraalinen tai eettinen periaate, ei seuraa sitä, että ei voisi käyttää myös toissijaisia periaatteita.)
Tykkäsin myös lukea nyt illalla G. H. von Wrightin Hyvän muunnelmat-kirjaa. Sain luetuksi suunnilleen sata sivua. En voi väittää, että kyseistä teosta voisi todellakaan ottaa yhdellä lukukerralla haltuun. Ei onnistu näin lyhyessä ajassa ainakaan minulta. Eräs ystäväni totesi, että hänelle ko. kirja oli lukukokemuksena on aika rankka luettavaksi, vaikea, kuivakka ja yksityiskohtainen. On se sitäkin. Mutta jotenkin hyvin kummallisesti tykkään lukea Hyvän muunnelmat-kirjaa vaikka se ei ole sen tyyppinen kirja jonka lukeminen välttämättä yleensä toisi nautintoa.
Jotenkin pidän Wrightin ajattelun analyyttisyydestä, yksityiskohtaisuudesta, selkeydestä ja perusteellisuudesta sekä siitä, että hän myös kertoo mitä hän ei vielä tiedä tai minkä suhteen hän ei ole varma. Lisäksi pidän ko. kirjasta myös siksi, että siitä mielestäni löytyy relevantteja yhteyksiä esimerkiksi psykologiaan ja psykologin ammatin harjoittamiseen.
Esimerkiksi psykologisen testauksen osalta on mielestäni olennaista huomioida Wrightin erottelu tunnusmerkkitestien ja kriteeritestien suhteen. Ensimmäiset kuvaavat "hyväksi tekeviä ominaisuuksia", jälkimmäiset taas "toiminnassa havaittua hyvyyttä". Tämä on relevanttia sikäli, että toiminnassa havaittua hyvyyttä suhteen asian x voi mielestäni ilmetä, vaikka se ei ilmenisi olion ominaisuutena x. Ensimmäinen on myös vaikeampi mitattava kontekstistaan irrotettuna.
Mitä tulee vaikkapa piirreteorioihin ja niihin yhteyksiin, joita on tutkittu erilaisten persoonallisuuden piirteiden ja käyttäytymisen välillä, voisi sanoa, että niissä on etsitty korrelaatioita "joksikin x tekevien ominaisuuksien" sekä "toiminnassa havaitun x tai y" välille. Joskus nämä on myös samaistettu toisiinsa, mikä on mielestäni looginen virhe.
Mitä ystäväni kuvaamaan lukukokemukseen tulee, itse muutin hänen kuvaamaansa lukukokemuksen luonnetta siten, että ensinnäkin nautiskelin siitä käsitteiden pyörittelystä, jota Wright harrastaa. Suhtauduin siihen kuin katsoisin leikkivää lasta elementissään. Toisekseen, koska olen edelleen syvästi rakastunut psykologiaan (tätä on jatkunut vuodesta 2005), pohdiskelin samalla huvikseni sitä, miten luetun voisi liittää psykologiaan - kuten vaikkapa psykologiseen testaukseen tai piirreteoreettisiin mittareihin. Kolmannekseen, en ota lukemisesta mitään paineita tai ainakin yritän olla ottamatta, sillä kuten jo totesin, ei kyseistä teosta voi millään saada hallintaan ja oppia kerralla. Keskityn siis iloa ja omaa pohdintaa herättäviin hetkiin lukiessa.
Mietin samalla syitä lukukokemusten eroihin psykologiassa ja filosofiassa. Yksi syy kokemusten eroihin on varmaan ainakin se, että en ole filosofian pääaineopiskelija, psykologian pääaineopiskelija taas olen. Todennäköisesti otan oman pääaineeni jotenkin henkilökohtaisemmin.
Koen yleensäkin aika paljon erilaisia tunteita kirjoja lukiessani sillä harjoitan osin ihan tietoisesti projektiivista lukutapaa - se, mitä luen, herättää aina minussa jonkin kaiun. Tämä ajatus on peräisin Doltolta. Joskus tämä kaiku voi olla myös vitutus ja väsymys. Persoonallisuuspsykologian kirjallisuus herätti minussa systemaattisen vitutuksen kokemuksen johtuen ko. kirjojen tavasta hahmottaa persoonallisuuden olemus. Joskus taas se, mitä luen, osuu johonkin henkilökohtaiseen. En itse näe syytä, miksei niin saisi olla.
En usko siihen, että psykologian opiskelu voisi olla täysin objektiivista - miten se voisi, kun psykologia on ihmistä tutkiva tiede ja jokainen psykologian opiskelija on ihminen. Ajatus siitä, että psykologian opiskelu ei saisi tuntua millään tavalla henkilökohtaiselta on rinnastettavissa siihen ajatukseen, että psykologian opiskelun pitäisi tapahtua jotenkin täydellisessä tyhjiössä, irrallaan kaikesta siitä mihin psykologian opiskelija itse liittyy. Tämä ei ajatuksena kuulosta sen paremmin järkevältä kuin toimivaltakaan. Ennemminkin uskon siihen, että on hyvä tiedostaa omat projektionsa lukiessaan ja käyttää niitä sekä itsensä tutkimisen että oppimisen välineinä.
torstai 17. helmikuuta 2011
Tenttiin lukua. Persoonallisuuspsykologia. Taulun yksityiskohdat. VI Aggressiosta
Tämä aggressioon liittyvä aihe on mainio tilaisuus purkaa myös omia ajatuksia ja (erityisesti psykologiaan liittyviä) aggressioita. Eräs ajatukseni koskee nimetöntä aggressiivisuutta internetin ihmemaailmassa. Aina silloin tällöin olen lueskellut seiskan uutisia julkisuuden henkilöistä ja erityisellä mielenkiinnolla olen lukenut toisten ihmisten kommentteja näihin uutisiin. En ota kantaa siihen, minkälainen ihminen Johanna Tukiainen on. En tunne häntä.
Silmääni on kuitenkin pistänyt se, että osa häntä koskevien uutisten kommentoijista on laittanut keskusteluihin todella törkeitä ja ala-arvoisia kommentteja. Minua kiinnostaisi se, miksi joku ottaa niin kovin henkilökohtaisesti Johanna Tukiaisen edesottamukset, että katsoo asiakseen haukkua häntä esimerkiksi huoraksi tai valaaksi jos ei kyseistä ihmistä edes tunne. Onko siinä kysymyksessä jonkinlainen aggression ilmaisu?
Varmaa on ainakin se, että on raukkamaista ns. ampua puskista, nimettömänä nimimerkin suojista törkykommentteja. Vaikka kyseessä onkin julkisuudenhenkilö joka mahdollisesti myös itse haluaa olla julkisuudessa, se ei silti tee hänestä vapaata riistaa mille tahansa nimittelylle. Jos ei ole pokkaa kertoa mielipiteitään omalla nimellä ja naamalla ihmisestä joka kuitenkin itse esiintyy omalla nimellä ja naamalla, niin voisi sitten jättää ne mielipiteensä sanomatta.
Tähän liittyen - vaikka lähdenkin taas varsinaisesta asiasta sivupoluille - toinen asia mikä julkisuuden henkilöiden kommentoinnissa häiritsee, on psykodiagnostisten termien käyttö ihmisistä joita ei oikeasti edes tunneta. Esimerkiksi tämän hetken trendinimityksellä "narsisti" on lätkitty niin Martina Aitolehteä, viime kauden Diili-ohjelman Miraa kuin Hjallis Harkimoakin (katselin Diiliä aina silloin tällöin ja lueskelin myös aiheeseen liittyvää kommentointia mtv3:en nettisivuilla). Eivät varmaan liene ainoat.
En tunne kyseisiä ihmisiä enkä ota heidän persoonallisuuteensa kantaa. Joka tapauksessa, minusta se on jo riittävän surullista, että maallikot käyttävät tuntemattomista ihmisistä psykodiagnostisia termejä. Vielä surullisempaa on, että myös jotkut psykologit harrastavat samaa. Mielestäni psykologin koulutus tai edes kokemus psykologin työstä ei anna oikeutta heittää psykodiagnostisia termejä itselle täysin tuntemattomista ihmisistä pelkän julkisuuskuvan perusteella. Ensinnäkin, julkisuuskuva on toisen käden tietoa johon ei psykologisissa arvioinneissa pitäisi varauksetta luottaa. Media voi luoda ihmisistä vaikutelmia - joskus toki näiden ihmisten myötävaikutuksella - jotka ovat vain yksi näkökulma tähän ihmiseen.
Toisekseen, julkkikset ovat (liian) helppoja psykodiagnostiikan maalitauluja. Kun ihmistä ei oikeasti tunne eikä hänen kanssaan koskaan joudu tekemisiin, ei sanomisistaan tarvitse vastata eikä ajatustensa ja oletustensa todenmukaisuutta tarvitse koskaan testata. Julkkisten psykodiagnosointia voi siis käyttää oman maailmankuvansa vahvistamiseen ja todellisuuskäsitysten liimaamiseen todellisuuden päälle huoletta.
Kolmannekseen, tässä on tehty psykologiasta vallankäytön väline, pakkopaidan psyykkinen versio: jos poikkeat joukosta, voit saada kauhakuormallisen paskaa niskaan psykologisten termien muodossa ja vieläpä yhteisöllisesti hyväksytysti. Tällainen ei toimi inhimillistä kärsimystä vähentävästi. Mieleeni tulee esim. H. Harkimo, josta tiedän käytetyn narsismiin viittaavia termejä hänen parisuhdekäyttäytymisensä takia. Se on kuulemma osoitus narsistisesta tavasta rakastaa: "rakkaus ei häviä, kohde vain vaihtuu". Mitä me oikeasti tiedämme Harkimon tai jonkun muun julkisuuden henkilön kokemusmaailmasta?
Tällaisissa yhteyksissä lause "minä en ymmärrä" on liian usein synonyymi lauseelle "minä en haluakaan ymmärtää, mutta onneksi minä olen sentään parempi ihminen kuin tuo tuolla". Tuntemattoman julkisuuden henkilön psykologisoimisesta puuttuu aito dialogi. Lisäksi olen miettinyt yleisesti ottaen seuraavaa mitä tähän aiheeseen liittyy.
Entä jos ihminen on dynamiikaltaan sellainen, että hän lähtee aina rakastumisen tunteeseen täysillä sekä rakastaa voimakkaalla intensiteetillä lyhyen aikaa pitäen aina senhetkistä kumppaniaan elämänsä suurena rakkautena? Miksi se on ongelma jos hän on aito ja tosissaan, ei suhtaudu toisiin ihmisiin hyväksikäyttävästi ja jos se suhteen toinen osapuoli on varustettu samanlaisella dynamiikalla, tällainen suhde on kummallekin osapuolelle ok ja ehkä ainoa mahdollinen tapa elää? Mikä oikeuttaa leimaamaan tällaisen rakastamisen tavan narsistiseksi? Millä perusteella jokin muu rakastamisen tapa on vähemmän narsistinen?
Olen selaillut persoonallisuuden kehitykseen ja elämänkulkuun liittyviä tenttikirjojani läpi ja olen muutamiin asioihin todella kyllästynyt ja turhautunut ja väsynyt. Sellaisiin asioihin, jotka saavat aikaan sen tunteen että psykologia tympii ja pahasti. Sellaiset asiat, jotka saavat ajattelemaan, että tämä psykologia ei ole sitä mitä sen pitäisi olla: ymmärtävä ja auttava ihmistiede. Tämä psykologia on normittavaa, normaaliuden määrittelevää, toiseutta hyljeksivää, arvottavaa ja yrittää kertoa sen, mikä kaikille ihmisille on parasta. Tällainen psykologia on sukua terveysterrorismille: tietyntyyppisestä terveyskäyttäytymisestä on tehty suorastaan moraalinen velvollisuus.
Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että joku esimerkiksi menee hyvin nuorena naimisiin ja elää saman kumppanin kanssa koko elämänsä - tai että joku muuten elää hyvin psykologian kirjan ihmisyyden mallikertomuksiin sopivan elämän. Olen vain sitä vastaan, että tällaisesta elämäntavasta tehdään jokin normaaliuden määritelmä ja normi jota kaikkien tulisi noudattaa eikä yhtään pohdita sitä, että tällainen elämäntapa normina ja siihen liittyvät mallikertomukset on tietynlaisen aikakauden, kulttuurin ja yhden tieteenalan tuote.
Kyseenalaistan myös sen, että ihmisen ulkoinen status kertoisi ihmisestä sinänsä yhtään mitään. Minulle ei ainakaan kerro, enkä usko pelkkiin ulkonaisen toiminnan perusteella saataviin vaikutelmiin - minua kiinnostaa paljon enemmän se, mitä ihmisen mielessä liikkuu. Se taas ei aina käy toiminnasta ja puheesta ilmi. Joillekin pitkä parisuhde on narsistisen ylpeyden aihe. Miksi sellainen narsismi on sallittua, mutta täysillä uuteen suhteeseen heittäytyvä ja suhteesta toiseen vaihtava narsismi ei? Jälkimmäinen sitäpaitsi sisältää paljon enemmän sosiaalisia riskejä: oma kuva tuskin säilyy kovin kiiltävänä ja ihminen asettaa itsensä alttiiksi toisten arvostelulle, kritiikille ja psykodiagnosoinnille.
Miksi ei saisi tehdä erilaisia valintoja silloin, jos ne eivät vahingoita muita ihmisiä? Pitäisikö kaikkien ihmisten olla samanlaisia? Miksi aito erilaisuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen on niin vaikeaa? Miksi pitää moralisoida tai diagnosoida ihmisiä ja asioita joita ei ymmärrä? Miksi miksi miksi miksi?
Minulle ainakin tulee tällaisesta kommentoinnista lähinnä surullinen ja pahoinvoiva olo. Miltä kommentoijista tuntuisi, jos he itse tai joku heidän perheenjäsenistään joutuisi vastaavantyyppisen kommentoinnin kohteeksi? Jos johonkin oman alamme ihmisten pitäisi puuttua, niin ei itselleen täysin tuntemattomien ihmisten persoonaan vaan psykologian käyttämiseen normittavan ja normalisoivan hallinnan välineenä.
Silmääni on kuitenkin pistänyt se, että osa häntä koskevien uutisten kommentoijista on laittanut keskusteluihin todella törkeitä ja ala-arvoisia kommentteja. Minua kiinnostaisi se, miksi joku ottaa niin kovin henkilökohtaisesti Johanna Tukiaisen edesottamukset, että katsoo asiakseen haukkua häntä esimerkiksi huoraksi tai valaaksi jos ei kyseistä ihmistä edes tunne. Onko siinä kysymyksessä jonkinlainen aggression ilmaisu?
Varmaa on ainakin se, että on raukkamaista ns. ampua puskista, nimettömänä nimimerkin suojista törkykommentteja. Vaikka kyseessä onkin julkisuudenhenkilö joka mahdollisesti myös itse haluaa olla julkisuudessa, se ei silti tee hänestä vapaata riistaa mille tahansa nimittelylle. Jos ei ole pokkaa kertoa mielipiteitään omalla nimellä ja naamalla ihmisestä joka kuitenkin itse esiintyy omalla nimellä ja naamalla, niin voisi sitten jättää ne mielipiteensä sanomatta.
Tähän liittyen - vaikka lähdenkin taas varsinaisesta asiasta sivupoluille - toinen asia mikä julkisuuden henkilöiden kommentoinnissa häiritsee, on psykodiagnostisten termien käyttö ihmisistä joita ei oikeasti edes tunneta. Esimerkiksi tämän hetken trendinimityksellä "narsisti" on lätkitty niin Martina Aitolehteä, viime kauden Diili-ohjelman Miraa kuin Hjallis Harkimoakin (katselin Diiliä aina silloin tällöin ja lueskelin myös aiheeseen liittyvää kommentointia mtv3:en nettisivuilla). Eivät varmaan liene ainoat.
En tunne kyseisiä ihmisiä enkä ota heidän persoonallisuuteensa kantaa. Joka tapauksessa, minusta se on jo riittävän surullista, että maallikot käyttävät tuntemattomista ihmisistä psykodiagnostisia termejä. Vielä surullisempaa on, että myös jotkut psykologit harrastavat samaa. Mielestäni psykologin koulutus tai edes kokemus psykologin työstä ei anna oikeutta heittää psykodiagnostisia termejä itselle täysin tuntemattomista ihmisistä pelkän julkisuuskuvan perusteella. Ensinnäkin, julkisuuskuva on toisen käden tietoa johon ei psykologisissa arvioinneissa pitäisi varauksetta luottaa. Media voi luoda ihmisistä vaikutelmia - joskus toki näiden ihmisten myötävaikutuksella - jotka ovat vain yksi näkökulma tähän ihmiseen.
Toisekseen, julkkikset ovat (liian) helppoja psykodiagnostiikan maalitauluja. Kun ihmistä ei oikeasti tunne eikä hänen kanssaan koskaan joudu tekemisiin, ei sanomisistaan tarvitse vastata eikä ajatustensa ja oletustensa todenmukaisuutta tarvitse koskaan testata. Julkkisten psykodiagnosointia voi siis käyttää oman maailmankuvansa vahvistamiseen ja todellisuuskäsitysten liimaamiseen todellisuuden päälle huoletta.
Kolmannekseen, tässä on tehty psykologiasta vallankäytön väline, pakkopaidan psyykkinen versio: jos poikkeat joukosta, voit saada kauhakuormallisen paskaa niskaan psykologisten termien muodossa ja vieläpä yhteisöllisesti hyväksytysti. Tällainen ei toimi inhimillistä kärsimystä vähentävästi. Mieleeni tulee esim. H. Harkimo, josta tiedän käytetyn narsismiin viittaavia termejä hänen parisuhdekäyttäytymisensä takia. Se on kuulemma osoitus narsistisesta tavasta rakastaa: "rakkaus ei häviä, kohde vain vaihtuu". Mitä me oikeasti tiedämme Harkimon tai jonkun muun julkisuuden henkilön kokemusmaailmasta?
Tällaisissa yhteyksissä lause "minä en ymmärrä" on liian usein synonyymi lauseelle "minä en haluakaan ymmärtää, mutta onneksi minä olen sentään parempi ihminen kuin tuo tuolla". Tuntemattoman julkisuuden henkilön psykologisoimisesta puuttuu aito dialogi. Lisäksi olen miettinyt yleisesti ottaen seuraavaa mitä tähän aiheeseen liittyy.
Entä jos ihminen on dynamiikaltaan sellainen, että hän lähtee aina rakastumisen tunteeseen täysillä sekä rakastaa voimakkaalla intensiteetillä lyhyen aikaa pitäen aina senhetkistä kumppaniaan elämänsä suurena rakkautena? Miksi se on ongelma jos hän on aito ja tosissaan, ei suhtaudu toisiin ihmisiin hyväksikäyttävästi ja jos se suhteen toinen osapuoli on varustettu samanlaisella dynamiikalla, tällainen suhde on kummallekin osapuolelle ok ja ehkä ainoa mahdollinen tapa elää? Mikä oikeuttaa leimaamaan tällaisen rakastamisen tavan narsistiseksi? Millä perusteella jokin muu rakastamisen tapa on vähemmän narsistinen?
Olen selaillut persoonallisuuden kehitykseen ja elämänkulkuun liittyviä tenttikirjojani läpi ja olen muutamiin asioihin todella kyllästynyt ja turhautunut ja väsynyt. Sellaisiin asioihin, jotka saavat aikaan sen tunteen että psykologia tympii ja pahasti. Sellaiset asiat, jotka saavat ajattelemaan, että tämä psykologia ei ole sitä mitä sen pitäisi olla: ymmärtävä ja auttava ihmistiede. Tämä psykologia on normittavaa, normaaliuden määrittelevää, toiseutta hyljeksivää, arvottavaa ja yrittää kertoa sen, mikä kaikille ihmisille on parasta. Tällainen psykologia on sukua terveysterrorismille: tietyntyyppisestä terveyskäyttäytymisestä on tehty suorastaan moraalinen velvollisuus.
Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että joku esimerkiksi menee hyvin nuorena naimisiin ja elää saman kumppanin kanssa koko elämänsä - tai että joku muuten elää hyvin psykologian kirjan ihmisyyden mallikertomuksiin sopivan elämän. Olen vain sitä vastaan, että tällaisesta elämäntavasta tehdään jokin normaaliuden määritelmä ja normi jota kaikkien tulisi noudattaa eikä yhtään pohdita sitä, että tällainen elämäntapa normina ja siihen liittyvät mallikertomukset on tietynlaisen aikakauden, kulttuurin ja yhden tieteenalan tuote.
Kyseenalaistan myös sen, että ihmisen ulkoinen status kertoisi ihmisestä sinänsä yhtään mitään. Minulle ei ainakaan kerro, enkä usko pelkkiin ulkonaisen toiminnan perusteella saataviin vaikutelmiin - minua kiinnostaa paljon enemmän se, mitä ihmisen mielessä liikkuu. Se taas ei aina käy toiminnasta ja puheesta ilmi. Joillekin pitkä parisuhde on narsistisen ylpeyden aihe. Miksi sellainen narsismi on sallittua, mutta täysillä uuteen suhteeseen heittäytyvä ja suhteesta toiseen vaihtava narsismi ei? Jälkimmäinen sitäpaitsi sisältää paljon enemmän sosiaalisia riskejä: oma kuva tuskin säilyy kovin kiiltävänä ja ihminen asettaa itsensä alttiiksi toisten arvostelulle, kritiikille ja psykodiagnosoinnille.
Miksi ei saisi tehdä erilaisia valintoja silloin, jos ne eivät vahingoita muita ihmisiä? Pitäisikö kaikkien ihmisten olla samanlaisia? Miksi aito erilaisuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen on niin vaikeaa? Miksi pitää moralisoida tai diagnosoida ihmisiä ja asioita joita ei ymmärrä? Miksi miksi miksi miksi?
Minulle ainakin tulee tällaisesta kommentoinnista lähinnä surullinen ja pahoinvoiva olo. Miltä kommentoijista tuntuisi, jos he itse tai joku heidän perheenjäsenistään joutuisi vastaavantyyppisen kommentoinnin kohteeksi? Jos johonkin oman alamme ihmisten pitäisi puuttua, niin ei itselleen täysin tuntemattomien ihmisten persoonaan vaan psykologian käyttämiseen normittavan ja normalisoivan hallinnan välineenä.
Tenttiin lukua. Persoonallisuuspsykologia. "Taulun yksityiskohdat" V Aggressio
Aggressiivisuudesta
Kirjassa aggressio on määritelty "käyttäytymiseksi, jonka tarkoituksena on aiheuttaa toiselle ihmiselle harmia ja jossa toisen ihmisen tunteista ei välitetä". Aggressiota on luokiteltu suoraksi (kohteeseen suuntautuvaksi), epäsuoraksi (joka on osittain päällekkäinen sosiaalisen aggressiivisuuden ja ihmissuhteisiin liittyvän aggressiivisuuden kanssa), hyökkääväksi aggressiivisuudeksi ja puolustavaksi aggressiivisuudeksi.
Aggression motiiveiksi on määritelty tunne (viha tai suuttumus, uhkan kokemus) ja välineellisyys (lopputulokseen suuntautuminen). Antisosiaalinen käyttäytyminen on aggressiota laajempi käsite; aggressio ei ole aina antisosiaalista käyttäytymistä eikä yhtä pysyvää.
Aggression syinä on pidetty opittua reagointia stressaaviin ärsykkeisiin ja sen on myös katsottu liittyvän tunteiden hallinnan ja käyttäytymisen aktiivisuuden tasoon. Taipumukseen on sanottu vaikuttavan temperamentti (esimerkiksi reaktiivisuus), kotikasvatus, sosiaalisen havainnointikyvyn tarkkuus, selviytymiskeinot sekä kognitiivisten taitojen kypsyysaste.
Aggression jatkuvuutta ja pysyvyyttä on luonnehdittu sellaisilla käsitteillä kuin vuorovaikutustyyliin liittyvä jatkuvuus (käyttäytymistaipumuksia ylläpitävät niiden muissa herättämät reaktiot), kumulatiivinen jatkuvuus (ihmiset valitsevat ympäristöjä jotka ylläpitävät heidän taipumuksiaan), suhteellinen pysyvyys (yksilöiden järjestyksen pysyminen samana tietyn käyttäytymisen suhteen), absoluuttinen pysyvyys (pysyvyys ikävaiheesta toiseen), rakenteellinen pysyvyys (tiettyjen muuttujien välisen korrelatiivisten yhteyksien säilyminen ikävaiheesta toiseen) sekä ipsatiivinen pysyvyys (yksilön ominaisuuksien keskinäisten suhteiden ja persoonallisuuden rakenteen pysyvyys kehityksen kuluessa).
Tutkimustuloksia en käsittele tässä. Mieleeni tulee taas muutama ajatus. Ensinnäkin tästä luvusta puuttuivat ajatukset aggressiosta voimavarana sekä ajatukset siitä, miten aggressiota voi käyttää rakentavasti - kuten muitakin tunteita. Eräs ihminen on aikoinaan sanonut, että hän tykkää välillä ottaa asioita tunteella, ja sitten taas vetäytyä etäisyyden päähän tarkastelemaan niitä. Tässä ajatuksessa on oikeasti pointtia ja se kuvaa myös omaa hahmotustapaani.
Samoin puuttuivat myös ajatukset siitä, että varsinkaan sanallistamisen suhteen ihmisiä ei pidä ottaa liian konkreettisesti. Totesin eräässä blogissani kesällä eräästä bileillasta, että "Yksi tapaus taas tuli tanssiessa suoraan iholleni kiinni ja laittoi käden perseelleni. -- Kaveri uskoi kieltoa. Hyvä niin, sillä muussa tapauksessa seuraava tanssiliikkeeni olisikin hyvin saattanut olla reipas kyynärpään heilautus taaksepäin."
No joo, se oli itselleni ominaista kärkevää ja kantaaottavaa mielikuvailmaisua. En olisi alkanut ketään tinttailla kyynärpäällä tai muullakaan ruumiinosalla. Olisin aloittanut keskustelun ja mikäli asiat eivät olisi keskustelemalla selvinneet, olisin yksinkertaisesti kävellyt pois. Samalla kyseinen lause oli kannanotto sen puolesta, että naisetkin saavat pitää puolensa ja puolustaa rajojaan ja oikeuttaan fyysiseen koskemattomuuteen jos sellaiseen on tarvetta. Se oli samalla kulttuurinen kannanotto jonka tarkoitus oli rikkoa stereotyyppisiä naiskäsityksiä joissa nainen asetetaan helposti avuttoman positioon silloinkin kun hän ei itse koe sellaiseen kuuluvansa.
Lisäksi verbaalinen aggressio voi joskus myös olla tarkoitettu emotionaaliseksi tueksi jollekin muulle. Itse ainakin joskus käytän sanallistettuja aggressioväritteisiä mielikuvia osoittaakseni puolustavaa tukea ystävilleni mikäli heitä on jossakin asiassa kohdeltu väärin. Myös osa ystävistäni osoittaa tällaista tukea minulle. He eivät todellakaan ole väkivaltaisia arjen toiminnassaan.
Kirjassa aggressio on määritelty "käyttäytymiseksi, jonka tarkoituksena on aiheuttaa toiselle ihmiselle harmia ja jossa toisen ihmisen tunteista ei välitetä". Aggressiota on luokiteltu suoraksi (kohteeseen suuntautuvaksi), epäsuoraksi (joka on osittain päällekkäinen sosiaalisen aggressiivisuuden ja ihmissuhteisiin liittyvän aggressiivisuuden kanssa), hyökkääväksi aggressiivisuudeksi ja puolustavaksi aggressiivisuudeksi.
Aggression motiiveiksi on määritelty tunne (viha tai suuttumus, uhkan kokemus) ja välineellisyys (lopputulokseen suuntautuminen). Antisosiaalinen käyttäytyminen on aggressiota laajempi käsite; aggressio ei ole aina antisosiaalista käyttäytymistä eikä yhtä pysyvää.
Aggression syinä on pidetty opittua reagointia stressaaviin ärsykkeisiin ja sen on myös katsottu liittyvän tunteiden hallinnan ja käyttäytymisen aktiivisuuden tasoon. Taipumukseen on sanottu vaikuttavan temperamentti (esimerkiksi reaktiivisuus), kotikasvatus, sosiaalisen havainnointikyvyn tarkkuus, selviytymiskeinot sekä kognitiivisten taitojen kypsyysaste.
Aggression jatkuvuutta ja pysyvyyttä on luonnehdittu sellaisilla käsitteillä kuin vuorovaikutustyyliin liittyvä jatkuvuus (käyttäytymistaipumuksia ylläpitävät niiden muissa herättämät reaktiot), kumulatiivinen jatkuvuus (ihmiset valitsevat ympäristöjä jotka ylläpitävät heidän taipumuksiaan), suhteellinen pysyvyys (yksilöiden järjestyksen pysyminen samana tietyn käyttäytymisen suhteen), absoluuttinen pysyvyys (pysyvyys ikävaiheesta toiseen), rakenteellinen pysyvyys (tiettyjen muuttujien välisen korrelatiivisten yhteyksien säilyminen ikävaiheesta toiseen) sekä ipsatiivinen pysyvyys (yksilön ominaisuuksien keskinäisten suhteiden ja persoonallisuuden rakenteen pysyvyys kehityksen kuluessa).
Tutkimustuloksia en käsittele tässä. Mieleeni tulee taas muutama ajatus. Ensinnäkin tästä luvusta puuttuivat ajatukset aggressiosta voimavarana sekä ajatukset siitä, miten aggressiota voi käyttää rakentavasti - kuten muitakin tunteita. Eräs ihminen on aikoinaan sanonut, että hän tykkää välillä ottaa asioita tunteella, ja sitten taas vetäytyä etäisyyden päähän tarkastelemaan niitä. Tässä ajatuksessa on oikeasti pointtia ja se kuvaa myös omaa hahmotustapaani.
Samoin puuttuivat myös ajatukset siitä, että varsinkaan sanallistamisen suhteen ihmisiä ei pidä ottaa liian konkreettisesti. Totesin eräässä blogissani kesällä eräästä bileillasta, että "Yksi tapaus taas tuli tanssiessa suoraan iholleni kiinni ja laittoi käden perseelleni. -- Kaveri uskoi kieltoa. Hyvä niin, sillä muussa tapauksessa seuraava tanssiliikkeeni olisikin hyvin saattanut olla reipas kyynärpään heilautus taaksepäin."
No joo, se oli itselleni ominaista kärkevää ja kantaaottavaa mielikuvailmaisua. En olisi alkanut ketään tinttailla kyynärpäällä tai muullakaan ruumiinosalla. Olisin aloittanut keskustelun ja mikäli asiat eivät olisi keskustelemalla selvinneet, olisin yksinkertaisesti kävellyt pois. Samalla kyseinen lause oli kannanotto sen puolesta, että naisetkin saavat pitää puolensa ja puolustaa rajojaan ja oikeuttaan fyysiseen koskemattomuuteen jos sellaiseen on tarvetta. Se oli samalla kulttuurinen kannanotto jonka tarkoitus oli rikkoa stereotyyppisiä naiskäsityksiä joissa nainen asetetaan helposti avuttoman positioon silloinkin kun hän ei itse koe sellaiseen kuuluvansa.
Lisäksi verbaalinen aggressio voi joskus myös olla tarkoitettu emotionaaliseksi tueksi jollekin muulle. Itse ainakin joskus käytän sanallistettuja aggressioväritteisiä mielikuvia osoittaakseni puolustavaa tukea ystävilleni mikäli heitä on jossakin asiassa kohdeltu väärin. Myös osa ystävistäni osoittaa tällaista tukea minulle. He eivät todellakaan ole väkivaltaisia arjen toiminnassaan.
Tenttiin lukua. Persoonallisuuspsykologia. "Taulun yksityiskohdat" IV
Kirjassa on käsitelty tunteiden säätelyn perustaa, yhteyksiä persoonallisuuden rakenteisiin ja piirteisiin sekä tunteiden säätelyä dynaamisena prosessina. Tiivistän kuvauksen tähän. Tunteiden käsittelyn pysyvyyden perustana pidetään tunnereaktioiden perinnöllistä ja neurobiologista perustaa, jonka kehitystä muokkaavat vuorovaikutukselliset ja kiintymyssuhteisiin liittyvät kokemukset. Keskeisessä roolissa tunteiden käsittelyssä ovat isojen aivojen otsalohko joka vaikuttaa tavoitteellisen toiminnan ohjelmointiin sekä limbinen järjestelmä johon kuuluva mantelitumake eli amygdala arvioi ja tulkitsee tunteisiin liittyviä ärsykkeitä.
Viestit autonomiseen hermostoon ja HPA-järjestelmään (hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiset) saavat aikaan tunteen virittämät fysiologiset vasteet. Temperamenttipiirteistä positiivinen ja negatiivinen emotionaalisuus ovat merkityksellisiä. Ne liittyvät aivojen lähestymis- ja välttämiskäyttäytymisjärjestelmiin.
Tunteiden säätelyn yhteydessä puhutaan tunneälystä, aleksitymiasta ja ambivalenttiudesta. Tunneäly määritellään joukoksi hierarkkisesti järjestäytyneitä tunnepitoisen tiedon havaitsemiseen ja ymmärtämiseen tarvittavia kognitiivisia kykyjä, joihin kuuluvat kyky tunnistaa ja ilmaista omat tunteensa sekä tunnistaa toisten ihmisten tunteet aidosti, rehellisesti ja tarkasti; kyky käyttää tunteitaan ajattelun apuna; kyky analysoida ja ymmärtää tunnepitoista tietoa ja tunne-elämän lainalaisuuksia; sekä kyky säädellä omia ja muiden ihmisten tunteita.
Empiirisissä tutkimuksissa tunneälyn on todettu olevan yhteydessä viiteen suureen persoonallisuuden piirteeseen sekä optimismiin ja itsetuntoon. Aleksitymia taas viittaa ihmisen vaikeuksiin tunnistaa tunteitaan sekä erottaa niitä aistihavainnoista ja ruumiin muista tuntemuksista, köyhään mielikuvitukseen ja ulkoisesti suuntautuneeseen kognitiiviseen tyyliin.
Sen on havaittu olevan yhteydessä vähäiseen neuroottisuuteen, runsaaseen ulospäin suuntautuneisuuteen ja avoimuuteen uusille kokemuksille. Tämä jäi ihmetyttämään minua, sillä viiden suuren persoonallisuuden piirteen teoriassa avoimuus uusille kokemuksille yhdistettiin mm. tunteellisuuteen ja taiteellisuuteen sekä ekstraversio esimerkiksi lämminhenkisyyteen, seurallisuuteen, innostuvuuteen ja optimistisuuteen.
Emotionaalisen ambivalenttiuden on sanottu sisältävän sekä taipumusta vatvoa kielteisiä tunteita että ilmaista tunteita ehkäistyneesti, tunteiden ilmaisua silloinkin kun yksilö ei sitä oikeastaan halua tehdä tai joiden ilmaisemista jälkikäteen katuu. Sen on havaittu olevan yhteydessä huonoon itsetuntoon, runsaaseen neuroottisuuteen ja aleksitymiaan.
Taas jäin miettimään. Havaitsen tulevani näiden juttujen lukemisesta huonolle tuulelle. Tuntuu että näissä on vedetty mutkia suoriksi ja yksinkertaistettu asioita ja välillä yksinkertaisesti näissä väitelauseissa on sisäisiä ristiriitoja. Emotionaalinen ambivalenttius siis liittyy runsaaseen neuroottisuuteen ja aleksitymiaan joka taas liittyy vähäiseen neuroottisuuteen... Siis mikä liittyikään mihin ja millä tavalla?
Havaitsen myös itsessäni protestimielialan. Eivät ihmiset ole näin yksinkertaisia. Ja miksi erilaisuudesta pitää tehdä ongelma, ainakin jos se ei ihmiselle itselleen ole ongelma? Jos ihminen joutuu katumaan tunteiden ilmaisua, niin eikö yhtään muka ole kyse siitä, mikä kulttuurissa on sallittua ja mikä kiellettyä? Tarvitseeko oman kulttuurin näkemykset tunteista ottaa annettuina?
Erityisesti alkaa ottaa pannuun, jos tällaisten määritelmien ja pelkän käyttäytymisen ulkoisen havainnoinnin pohjalta tehdään päätelmiä ihmisen persoonallisuudesta. Ihmisen sisäinen maailma on kuitenkin eri asia kuin pelkkä ulkoisesti näyttäytyvä todellisuus. Jotkut ihmiset ovat hyvin ehkäistyneitä tunteidensa ilmaisemisessa, mutta se ei tarkoita sitä ettei näillä ihmisillä olisi tunteita ja he ilmaisevat niitä kyllä jos heille annetaan riittävän turvallinen ilmapiiri ja tarpeeksi aikaa ja tilaa tulla omaa vauhtiaan tunneilmaisun lähikehitykselliselle vyöhykkeelle.
Joskus tunteiden ilmaisemattomuuden tai hitaan ilmaisun taustalla voi olla vain yksinkertaisesti ujous tai halu olla päästämättä ihmisiä kovin lähelle kovin nopeasti eikä taustalla tarvitse olla mitään dramaattista. Joskus taas voi olla kyse siitä, että ihmiselle on kertynyt tunteiden ilmaisun seurauksista paljon negatiivisia kokemuksia: hänen on annettu ymmärtää että tunteiden ilmaisu ei ole suotavaa tai että vain tietyn tyyppisiä tunteita saa ilmaista.
Ehkä ihminen on joutunut peittämään itselleen aitojen ja ominaisten tunteiden ja niiden intensiteetin ilmaisuja. Ehkä ihmisellä on käsittelemättömiä hylkäämiskokemuksia. Tai sitten kysymys on vain aidosta ihmisten välisestä erilaisuudesta. Mitä taas tulee sellaisten tunteiden ilmaisuun jota ei pidetä yleisesti ottaen suotavana, se voi olla yhtä hyvin tietoisen harkinnan tulosta kuin yksilön kyvyttömyyttä tunteiden suhteen. Sitä taas ei tiedä kuin ihminen itse.
Tällaisiin seikkoihin liittynee kuvaus tunteiden säätelystä dynaamisena prosessina. Prosessia on kuvattu siten, että tunteiden säätely vaihtelee tilanteen ja tunteiden ajallisen keston mukaan. Tunteiden säätelykeinot jakautuvat tiedollisiin ja toimintaan perustuviin - tosin tässä on tarkoitettu kyseisillä keinoilla yksilöön itseensä liittyviä, kuten järkeily, etäännyttäminen, nukkuminen, liikunnan harjoittaminen, kirjoittaminen jne.
Tunteiden säätelyä on luokiteltu ulkoinen-sisäinen ja sosiaalinen-yksinäinen-ulottuvuuksien avulla. Ihminen voi käyttää myös sekä tilannesidonnaisia että reaktiosidonnaisia strategioita. Säätelykeinojen on todettu olevan ikäsidonnaisia, toistuvia ja tiettyihin persoonallisuudenpiirteisiin sidoksissa olevia. Toisaalta näiden strategioiden pysyvyys voi kertoa myös vähintäänkin yhtä paljon ympäristön pysyvyydestä kuin esimerkiksi tiettyjen persoonallisuuden piirteiden pysyvyydestä.
Mitä säätelykeinojen tehokkuuteen tulee, niiden suotuisuuden tai epäsuotuisuuden on todettu riippuvan paitsi keinosta, myös siitä, kuinka yksipuolisesti, tietoisesti, tilannekohtaisesti tai tavoitteellisesti ihminen tunteidensäätelykeinojaan käyttää. Monet näistä asioista eivät välttämättä näy ulkoisessa käyttäytymisessä ollenkaan ja jos ihmistä pyrkii ymmärtämään pelkän ulkoisen käyttäytymisen perusteella, saattaa tulkinnassaan mennä metsään.
Viestit autonomiseen hermostoon ja HPA-järjestelmään (hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiset) saavat aikaan tunteen virittämät fysiologiset vasteet. Temperamenttipiirteistä positiivinen ja negatiivinen emotionaalisuus ovat merkityksellisiä. Ne liittyvät aivojen lähestymis- ja välttämiskäyttäytymisjärjestelmiin.
Tunteiden säätelyn yhteydessä puhutaan tunneälystä, aleksitymiasta ja ambivalenttiudesta. Tunneäly määritellään joukoksi hierarkkisesti järjestäytyneitä tunnepitoisen tiedon havaitsemiseen ja ymmärtämiseen tarvittavia kognitiivisia kykyjä, joihin kuuluvat kyky tunnistaa ja ilmaista omat tunteensa sekä tunnistaa toisten ihmisten tunteet aidosti, rehellisesti ja tarkasti; kyky käyttää tunteitaan ajattelun apuna; kyky analysoida ja ymmärtää tunnepitoista tietoa ja tunne-elämän lainalaisuuksia; sekä kyky säädellä omia ja muiden ihmisten tunteita.
Empiirisissä tutkimuksissa tunneälyn on todettu olevan yhteydessä viiteen suureen persoonallisuuden piirteeseen sekä optimismiin ja itsetuntoon. Aleksitymia taas viittaa ihmisen vaikeuksiin tunnistaa tunteitaan sekä erottaa niitä aistihavainnoista ja ruumiin muista tuntemuksista, köyhään mielikuvitukseen ja ulkoisesti suuntautuneeseen kognitiiviseen tyyliin.
Sen on havaittu olevan yhteydessä vähäiseen neuroottisuuteen, runsaaseen ulospäin suuntautuneisuuteen ja avoimuuteen uusille kokemuksille. Tämä jäi ihmetyttämään minua, sillä viiden suuren persoonallisuuden piirteen teoriassa avoimuus uusille kokemuksille yhdistettiin mm. tunteellisuuteen ja taiteellisuuteen sekä ekstraversio esimerkiksi lämminhenkisyyteen, seurallisuuteen, innostuvuuteen ja optimistisuuteen.
Emotionaalisen ambivalenttiuden on sanottu sisältävän sekä taipumusta vatvoa kielteisiä tunteita että ilmaista tunteita ehkäistyneesti, tunteiden ilmaisua silloinkin kun yksilö ei sitä oikeastaan halua tehdä tai joiden ilmaisemista jälkikäteen katuu. Sen on havaittu olevan yhteydessä huonoon itsetuntoon, runsaaseen neuroottisuuteen ja aleksitymiaan.
Taas jäin miettimään. Havaitsen tulevani näiden juttujen lukemisesta huonolle tuulelle. Tuntuu että näissä on vedetty mutkia suoriksi ja yksinkertaistettu asioita ja välillä yksinkertaisesti näissä väitelauseissa on sisäisiä ristiriitoja. Emotionaalinen ambivalenttius siis liittyy runsaaseen neuroottisuuteen ja aleksitymiaan joka taas liittyy vähäiseen neuroottisuuteen... Siis mikä liittyikään mihin ja millä tavalla?
Havaitsen myös itsessäni protestimielialan. Eivät ihmiset ole näin yksinkertaisia. Ja miksi erilaisuudesta pitää tehdä ongelma, ainakin jos se ei ihmiselle itselleen ole ongelma? Jos ihminen joutuu katumaan tunteiden ilmaisua, niin eikö yhtään muka ole kyse siitä, mikä kulttuurissa on sallittua ja mikä kiellettyä? Tarvitseeko oman kulttuurin näkemykset tunteista ottaa annettuina?
Erityisesti alkaa ottaa pannuun, jos tällaisten määritelmien ja pelkän käyttäytymisen ulkoisen havainnoinnin pohjalta tehdään päätelmiä ihmisen persoonallisuudesta. Ihmisen sisäinen maailma on kuitenkin eri asia kuin pelkkä ulkoisesti näyttäytyvä todellisuus. Jotkut ihmiset ovat hyvin ehkäistyneitä tunteidensa ilmaisemisessa, mutta se ei tarkoita sitä ettei näillä ihmisillä olisi tunteita ja he ilmaisevat niitä kyllä jos heille annetaan riittävän turvallinen ilmapiiri ja tarpeeksi aikaa ja tilaa tulla omaa vauhtiaan tunneilmaisun lähikehitykselliselle vyöhykkeelle.
Joskus tunteiden ilmaisemattomuuden tai hitaan ilmaisun taustalla voi olla vain yksinkertaisesti ujous tai halu olla päästämättä ihmisiä kovin lähelle kovin nopeasti eikä taustalla tarvitse olla mitään dramaattista. Joskus taas voi olla kyse siitä, että ihmiselle on kertynyt tunteiden ilmaisun seurauksista paljon negatiivisia kokemuksia: hänen on annettu ymmärtää että tunteiden ilmaisu ei ole suotavaa tai että vain tietyn tyyppisiä tunteita saa ilmaista.
Ehkä ihminen on joutunut peittämään itselleen aitojen ja ominaisten tunteiden ja niiden intensiteetin ilmaisuja. Ehkä ihmisellä on käsittelemättömiä hylkäämiskokemuksia. Tai sitten kysymys on vain aidosta ihmisten välisestä erilaisuudesta. Mitä taas tulee sellaisten tunteiden ilmaisuun jota ei pidetä yleisesti ottaen suotavana, se voi olla yhtä hyvin tietoisen harkinnan tulosta kuin yksilön kyvyttömyyttä tunteiden suhteen. Sitä taas ei tiedä kuin ihminen itse.
Tällaisiin seikkoihin liittynee kuvaus tunteiden säätelystä dynaamisena prosessina. Prosessia on kuvattu siten, että tunteiden säätely vaihtelee tilanteen ja tunteiden ajallisen keston mukaan. Tunteiden säätelykeinot jakautuvat tiedollisiin ja toimintaan perustuviin - tosin tässä on tarkoitettu kyseisillä keinoilla yksilöön itseensä liittyviä, kuten järkeily, etäännyttäminen, nukkuminen, liikunnan harjoittaminen, kirjoittaminen jne.
Tunteiden säätelyä on luokiteltu ulkoinen-sisäinen ja sosiaalinen-yksinäinen-ulottuvuuksien avulla. Ihminen voi käyttää myös sekä tilannesidonnaisia että reaktiosidonnaisia strategioita. Säätelykeinojen on todettu olevan ikäsidonnaisia, toistuvia ja tiettyihin persoonallisuudenpiirteisiin sidoksissa olevia. Toisaalta näiden strategioiden pysyvyys voi kertoa myös vähintäänkin yhtä paljon ympäristön pysyvyydestä kuin esimerkiksi tiettyjen persoonallisuuden piirteiden pysyvyydestä.
Mitä säätelykeinojen tehokkuuteen tulee, niiden suotuisuuden tai epäsuotuisuuden on todettu riippuvan paitsi keinosta, myös siitä, kuinka yksipuolisesti, tietoisesti, tilannekohtaisesti tai tavoitteellisesti ihminen tunteidensäätelykeinojaan käyttää. Monet näistä asioista eivät välttämättä näy ulkoisessa käyttäytymisessä ollenkaan ja jos ihmistä pyrkii ymmärtämään pelkän ulkoisen käyttäytymisen perusteella, saattaa tulkinnassaan mennä metsään.
Tenttiin lukua. Persoonallisuuspsykologia. "taulun yksityiskohdat" IIII
Tunteiden säätely ja persoonallisuus
Kirjassa on esitetty, että "tunteiden osatekijät löytyvät fysiologisten reaktioiden, tunteisiin liittyvän käyttäytymisen ja omakohtaisten kokemusten järjestelmistä. Tunteiden säätely kohdistuu näihin kolmeen järjestelmään ja tarkoittaa tunteisiin liittyvien fysiologisten prosessien ja sisäisten tunnetilojen synnyttämistä sekä niiden voimakkuuden ja keston ylläpitämistä tai muuttamista".
Tunteiden alisäätelyyn liittyy suurta kiihtyneisyyttä, tunteiden takia ylikuormittumista sekä vaikeuksia muuntaa ja käsitellä tunteita. Tunteiden ylisäätelyyn taas liittyy estoisuutta sekä tunteiden syvällisen ymmärtämisen, sanallisen kuvaamisen ja jäsentämisen vaikeuksia.
Jäin miettimään tätä. Tämä kuvaus siitä, mikä on "hyvää" tunteiden säätelyä on varmaankin osittain kulttuurisidonnainen. Minusta usein tuntuu siltä, että kulttuurissamme vallitsee jonkinlainen keskimääräisyyden ideaali joka on samaistettu normaaliuteen. Ei ole hyvä olla liikaa eikä liian vähän mitään. Entä jos joku nauttii voimakkaistakin emotionaalisista kokemuksista ja sallii ne tietoisesti? Miksi tunteiden ilmaisussa ei saisi olla vaikka hieman estynytkin? Miksi ihmisen pitäisi olla juuri tietynlainen?
En itse usko siihen, että se on ihmisille yksilöinä tai lajinakaan hyväksi, että pyritään määrittelemään keskimääräiset ideaalit ja sopeuttamaan ihmistä niihin - varsinkaan jos ihminen itse ei halua niihin sopeutua vaan kokee elämänlaatunsa ihan hyväksi sellaisenaan. Ihmiset eivät ole piparkakkutaikinamassaa, johon yhteiskunta voi lätkiä mielekkäänä pitämiään muotteja. Tällä hetkellä puhutaan paljon siitä, että pitäisi lisätä luovuutta ja innovatiivisuutta. No, sellaisia asioita ei kyllä ole odotettavissa tasapäistämällä ja ilman erilaisuuden, erikoisuuden ja ristiriitojen sietoa.
Takaisin itse aiheeseen. Tunteiden säätelyn on katsottu sisältyvän laajempaan tunnetilan säätelyyn; se on mielletty sellaiseksi itsesäätelyn muodoksi joka "kielteisiin tunteisiin kohdistuessaan saattaa edellyttää muunlaisen itsesäätelyn hellittämistä". Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta ja varmaan pitää paikkansakin. Seuraava lause kuitenkin herättää taas mietteitä psykologiasta normittavana ja normalisoivana hallinnan välineenä: "Tice ja Bratlavsky (2000) pitävät muun muassa kohtuutonta syöpöttelyä, juopottelua, tupakointia ja uhkapelien pelaamista merkkinä siitä, että ihminen on pyrkinyt säätelemään tunteitaan muun itsesäätelyn kustannuksella".
Hei tutkijat, määritelkää käsite kohtuuton. Entä oletteko koskaan kuulleet iloisista opiskelijailloista joissa nautitaan virvokkeita, syödään herkkuja, poltetaan tupakkaa ja tehdään se ihan jakamisen iloisessa hengessä elämästä nauttien eikä vaikeita tunteita torjuen? Nyt pois sieltä sarkofagista. Siteeraan www.nautiskelijat.net-sivustolla olevaa sitaattia: "Jos luovut tupakasta, viinistä ja rakastelusta, et itse asiassa elä kauemmin elämä vaan tuntuu pitemmältä" (Clement Frend).
Onneksi sentään liiallisesta harrastuneisuudesta eroottisluonteisissa asioissa ei oltu tässä tutkijoiden lausahduksessa puhuttu mitään. Välillä tuntuu että psykologia on aika synkkä tiede jolla on ankea ja elämäniloton maailmankuva sekä terveysterroristin otteet: psykologiatermihirviöpommeja sataa niskaan, jos poikkeaa psykologiatiedon viitoittamalta keskimääräisyyden polulta. Minusta on aika surullista, jos pitää jatkuvasti tarkkailla, rajoittaa ja varoa niin itseä, toisia, virheiden tekoa kuin elämääkin. Sääli, jos pitää näyttää siltä että on jatkuvasti jääkylmä rautatanki takapuolessa ja on lisäksi syönyt kilon raakoja sitruunoita aamiaiseksi.
Hyvin lähti taas asiasta tämäkin pohdiskelu. Takaisin sinne tunteiden säätelyyn. Itsesäätelyä on pidetty adaptiivisempana ja kypsempänä hallinnan muotona kuin sen lähikäsitettä itsehallintaa, jossa saattaa korostua itsehillintä ja tunne-elämän pidättyväinen suitseminen. No mutta hei, olkoon sekin sallittua. Kaikille ihmisille ei ole helppoa noin vaan heittäytyä fiiliksiin. Osa ihmisistä säilyy pitkään varautuneina toisten ihmisten seurassa, kunnes nuo toiset tuntuvat riittävän turvallisilta. Sallittakoon tällainen varovainen suhtautuminen myös. Miksi ihminen ei saisi olla estynyt, varsinkaan jos hän ei itse pidä sitä ongelmallisina? Ympäristö saattaa tehdä siitä ongelman, mutta onko silloin ongelma tässä ihmisessä vai ympäristössä?
Kirjassa on esitetty, että "tunteiden osatekijät löytyvät fysiologisten reaktioiden, tunteisiin liittyvän käyttäytymisen ja omakohtaisten kokemusten järjestelmistä. Tunteiden säätely kohdistuu näihin kolmeen järjestelmään ja tarkoittaa tunteisiin liittyvien fysiologisten prosessien ja sisäisten tunnetilojen synnyttämistä sekä niiden voimakkuuden ja keston ylläpitämistä tai muuttamista".
Tunteiden alisäätelyyn liittyy suurta kiihtyneisyyttä, tunteiden takia ylikuormittumista sekä vaikeuksia muuntaa ja käsitellä tunteita. Tunteiden ylisäätelyyn taas liittyy estoisuutta sekä tunteiden syvällisen ymmärtämisen, sanallisen kuvaamisen ja jäsentämisen vaikeuksia.
Jäin miettimään tätä. Tämä kuvaus siitä, mikä on "hyvää" tunteiden säätelyä on varmaankin osittain kulttuurisidonnainen. Minusta usein tuntuu siltä, että kulttuurissamme vallitsee jonkinlainen keskimääräisyyden ideaali joka on samaistettu normaaliuteen. Ei ole hyvä olla liikaa eikä liian vähän mitään. Entä jos joku nauttii voimakkaistakin emotionaalisista kokemuksista ja sallii ne tietoisesti? Miksi tunteiden ilmaisussa ei saisi olla vaikka hieman estynytkin? Miksi ihmisen pitäisi olla juuri tietynlainen?
En itse usko siihen, että se on ihmisille yksilöinä tai lajinakaan hyväksi, että pyritään määrittelemään keskimääräiset ideaalit ja sopeuttamaan ihmistä niihin - varsinkaan jos ihminen itse ei halua niihin sopeutua vaan kokee elämänlaatunsa ihan hyväksi sellaisenaan. Ihmiset eivät ole piparkakkutaikinamassaa, johon yhteiskunta voi lätkiä mielekkäänä pitämiään muotteja. Tällä hetkellä puhutaan paljon siitä, että pitäisi lisätä luovuutta ja innovatiivisuutta. No, sellaisia asioita ei kyllä ole odotettavissa tasapäistämällä ja ilman erilaisuuden, erikoisuuden ja ristiriitojen sietoa.
Takaisin itse aiheeseen. Tunteiden säätelyn on katsottu sisältyvän laajempaan tunnetilan säätelyyn; se on mielletty sellaiseksi itsesäätelyn muodoksi joka "kielteisiin tunteisiin kohdistuessaan saattaa edellyttää muunlaisen itsesäätelyn hellittämistä". Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta ja varmaan pitää paikkansakin. Seuraava lause kuitenkin herättää taas mietteitä psykologiasta normittavana ja normalisoivana hallinnan välineenä: "Tice ja Bratlavsky (2000) pitävät muun muassa kohtuutonta syöpöttelyä, juopottelua, tupakointia ja uhkapelien pelaamista merkkinä siitä, että ihminen on pyrkinyt säätelemään tunteitaan muun itsesäätelyn kustannuksella".
Hei tutkijat, määritelkää käsite kohtuuton. Entä oletteko koskaan kuulleet iloisista opiskelijailloista joissa nautitaan virvokkeita, syödään herkkuja, poltetaan tupakkaa ja tehdään se ihan jakamisen iloisessa hengessä elämästä nauttien eikä vaikeita tunteita torjuen? Nyt pois sieltä sarkofagista. Siteeraan www.nautiskelijat.net-sivustolla olevaa sitaattia: "Jos luovut tupakasta, viinistä ja rakastelusta, et itse asiassa elä kauemmin elämä vaan tuntuu pitemmältä" (Clement Frend).
Onneksi sentään liiallisesta harrastuneisuudesta eroottisluonteisissa asioissa ei oltu tässä tutkijoiden lausahduksessa puhuttu mitään. Välillä tuntuu että psykologia on aika synkkä tiede jolla on ankea ja elämäniloton maailmankuva sekä terveysterroristin otteet: psykologiatermihirviöpommeja sataa niskaan, jos poikkeaa psykologiatiedon viitoittamalta keskimääräisyyden polulta. Minusta on aika surullista, jos pitää jatkuvasti tarkkailla, rajoittaa ja varoa niin itseä, toisia, virheiden tekoa kuin elämääkin. Sääli, jos pitää näyttää siltä että on jatkuvasti jääkylmä rautatanki takapuolessa ja on lisäksi syönyt kilon raakoja sitruunoita aamiaiseksi.
Hyvin lähti taas asiasta tämäkin pohdiskelu. Takaisin sinne tunteiden säätelyyn. Itsesäätelyä on pidetty adaptiivisempana ja kypsempänä hallinnan muotona kuin sen lähikäsitettä itsehallintaa, jossa saattaa korostua itsehillintä ja tunne-elämän pidättyväinen suitseminen. No mutta hei, olkoon sekin sallittua. Kaikille ihmisille ei ole helppoa noin vaan heittäytyä fiiliksiin. Osa ihmisistä säilyy pitkään varautuneina toisten ihmisten seurassa, kunnes nuo toiset tuntuvat riittävän turvallisilta. Sallittakoon tällainen varovainen suhtautuminen myös. Miksi ihminen ei saisi olla estynyt, varsinkaan jos hän ei itse pidä sitä ongelmallisina? Ympäristö saattaa tehdä siitä ongelman, mutta onko silloin ongelma tässä ihmisessä vai ympäristössä?
Tenttiin lukua. Persoonallisuuspsykologia. "taulun yksityiskohdat" III
Henkilökohtaiset tavoitteet elämän kulussa
Elämänkulkua on kirjassa hahmotettu motivaatiopsykologian ja kronologiseen ikään liittyvien elämäntapahtumien kautta. Motivaatiopsykologian keskeisenä kysymyksenä on pidetty sitä, työntääkö jokin asia ihmiset liikkeelle vai vetääkö jokin asia ihmisiä puoleensa. Mielestäni sekä että. Riippuu asiasta ja elämäntilanteesta ja samaan toimintaakin liittyvät motivaatiotekijät voivat olla sekä vetäviä että työntäviä.
Minua psykologian opiskeluun motivoi se, että asia vetää puoleensa; kiinnostus motivoi. Toisaalta, kun KELA laittoi opintotukeni poikki kun en henkilökohtaisista hyvistä syistä saavuttanut riittävästi opintopisteitä, ruoan ja asunnon ym. elämän peruedellytysten säilyttäminen työntää liikkeelle olotilasta riippumatta. Ei ole kovin kiva ajatus nukkua ulkona ja syödä jäkälää.
Ja toki tukien saamiseen takaisin motivoi sekin, että en halua olla toisten ihmisten elätettävänä, se on niin sanotusti kunniakysymys. Opintotuen katson palkaksi tehdystä työstä so. opiskelusta vaikkei tuki kyllä vastaa tehtyjä työmääriä ollenkaan, tuntipalkka on varmaan laskettavissa senteissä. Toisaalta taas saadun tuen suhteella työmäärään ei ole minulle niin väliä, koska motivaationi oppimiseen on sisäsyntyistä. Katson opintotuen yhteiskunnan sijoitukseksi tulevaisuuteen ja pyrin itse maksamaan tämän sijoituksen takaisin.
Motivaatiomalliin kuuluu neljä prosessia: suuntaaminen, suunnistaminen (valinta), säätely ja sopeuttaminen. Suuntaaminen on vuorovaikutuksellisuutta ihmisen ja hänen ympäristönsä välillä: erilaiset instituutiot, kehitystehtävät, roolisiirtymät sekä läheiset ihmiset suuntaavat yksilöä. Suunnistaminen tapahtuu tavoitteiden ja valintojen pohjalta. Säätelyyn kuuluu itsesäätely joka tapahtuu yhdessä toisten ihmisten kanssa. Kun kaikki ei mene toivotulla tavalla, ihminen joutuu sopeuttamaan tavoitteitaan niitä muokkaamalla tai niistä luopumalla.
Nuorten tavoitteet heijastelevat heidän kehitystehtäviään sekä roolisiirtymien kuluessa tapahtuvia ympäristömuutoksia ja liittyvät etenkin koulutukseen, tulevaan ammattiin, kavereihin ja tulevaan perheeseen. Nuorena - kuten myöhemminkin - tavoitteisiin vaikuttavat myös sosialisaatio ja selektio: esimerkiksi kaverit voivat vaikuttaa ammatinvalintaan ja toisaalta taas oma kaveripiiri voi olla jollakin tavalla valikoitunutta. Muotoutuvan aikuisuuden vaiheessa, 18-25-vuotiaana, keskeisiä kehitystehtäviä ovat työ ja rakkaus. Siirtymä vanhemmuuteen muuttaa elämän suuntaa: se on yksi keskeisimmistä aikuisuuden kehitystehtävistä ja pysyvä roolimuutos.
Sosiaalisiin rooleihin liittyvissä odotuksissa ja suuntautumisessa siirtymien suhteen on sukupuolieroja. Yksinkertaistetusti voisi todeta, että naisten tavoitteet suuntautuvat enemmän perheeseen, ihmissuhteisiin ja vanhemmuuteen, miesten tavoitteet enemmän omaisuuteen ja työhön.
Tässäkin mielestäni tosin toteutuu se, että siitä miten asiat ovat, ei tulisi päätellä sitä miten niiden tulisi olla. Lisäksi on mahdollista, että ihmiset vastaavat tällaisiin kysymyksiin ainakin jonkin verran odotusten mukaisesti. Se on edelleen jonkinlainen odotus, että naisen pitää olla kiinnostunut ihmissuhteista, perheestä ja lapsien hankkimisesta, muuten saattaa tulla ihmettelyä.
Nainen joka on ensisijaisesti kiinnostunut urasta tai jonkin aseman tai tietyn palkkatason saavuttamisesta eikä esimerkiksi halua perhettä ollenkaan, saa edelleen helposti kylmän ja itsekkään ihmisen leiman. Miehille taas vastaavien asioiden tavoittelua saatetaan pitää "luonnollisina". En väitä, että ensisijaisesti miehet pitäisivät tällaisia käsityksiä yllä; kyllä stereotypioiden ylläpitoon osallistuvat molemmat sukupuolet.
Motivaation ja työuupumuksen todettiin olevan yhteydessä siten, että työuupumus oli tyypillisintä niille, joille kaikki elämän tavoitteet liittyivät työhön. Tämä "työppöydeksi" kutsuttu asennoituminen saattoi siis olla uhka työhyvinvoinnille. Tässäkin yhteydessä mietin sitä, että ihmiset ovat erilaisia ja ihmisten tulisi saada olla erilaisia. Jos joku ihminen haluaa elää vain työlleen ja laittaa aina riman pikkuisen korkeammalle, antakaa ihmisen olla sellainen. Joidenkin ihmisten dynamiikkaan se sopii, että laitetaan aina se yli sata prosenttia peliin ja sitten vedetään hetki henkeä. On varsin surullista, jos ihminen alkaa karsia ja muokata omaa dynamiikkaansa siten, että se vastaa jotakin psykologian tarjoamaa ideaalia.
Elämänkulkua on kirjassa hahmotettu motivaatiopsykologian ja kronologiseen ikään liittyvien elämäntapahtumien kautta. Motivaatiopsykologian keskeisenä kysymyksenä on pidetty sitä, työntääkö jokin asia ihmiset liikkeelle vai vetääkö jokin asia ihmisiä puoleensa. Mielestäni sekä että. Riippuu asiasta ja elämäntilanteesta ja samaan toimintaakin liittyvät motivaatiotekijät voivat olla sekä vetäviä että työntäviä.
Minua psykologian opiskeluun motivoi se, että asia vetää puoleensa; kiinnostus motivoi. Toisaalta, kun KELA laittoi opintotukeni poikki kun en henkilökohtaisista hyvistä syistä saavuttanut riittävästi opintopisteitä, ruoan ja asunnon ym. elämän peruedellytysten säilyttäminen työntää liikkeelle olotilasta riippumatta. Ei ole kovin kiva ajatus nukkua ulkona ja syödä jäkälää.
Ja toki tukien saamiseen takaisin motivoi sekin, että en halua olla toisten ihmisten elätettävänä, se on niin sanotusti kunniakysymys. Opintotuen katson palkaksi tehdystä työstä so. opiskelusta vaikkei tuki kyllä vastaa tehtyjä työmääriä ollenkaan, tuntipalkka on varmaan laskettavissa senteissä. Toisaalta taas saadun tuen suhteella työmäärään ei ole minulle niin väliä, koska motivaationi oppimiseen on sisäsyntyistä. Katson opintotuen yhteiskunnan sijoitukseksi tulevaisuuteen ja pyrin itse maksamaan tämän sijoituksen takaisin.
Motivaatiomalliin kuuluu neljä prosessia: suuntaaminen, suunnistaminen (valinta), säätely ja sopeuttaminen. Suuntaaminen on vuorovaikutuksellisuutta ihmisen ja hänen ympäristönsä välillä: erilaiset instituutiot, kehitystehtävät, roolisiirtymät sekä läheiset ihmiset suuntaavat yksilöä. Suunnistaminen tapahtuu tavoitteiden ja valintojen pohjalta. Säätelyyn kuuluu itsesäätely joka tapahtuu yhdessä toisten ihmisten kanssa. Kun kaikki ei mene toivotulla tavalla, ihminen joutuu sopeuttamaan tavoitteitaan niitä muokkaamalla tai niistä luopumalla.
Nuorten tavoitteet heijastelevat heidän kehitystehtäviään sekä roolisiirtymien kuluessa tapahtuvia ympäristömuutoksia ja liittyvät etenkin koulutukseen, tulevaan ammattiin, kavereihin ja tulevaan perheeseen. Nuorena - kuten myöhemminkin - tavoitteisiin vaikuttavat myös sosialisaatio ja selektio: esimerkiksi kaverit voivat vaikuttaa ammatinvalintaan ja toisaalta taas oma kaveripiiri voi olla jollakin tavalla valikoitunutta. Muotoutuvan aikuisuuden vaiheessa, 18-25-vuotiaana, keskeisiä kehitystehtäviä ovat työ ja rakkaus. Siirtymä vanhemmuuteen muuttaa elämän suuntaa: se on yksi keskeisimmistä aikuisuuden kehitystehtävistä ja pysyvä roolimuutos.
Sosiaalisiin rooleihin liittyvissä odotuksissa ja suuntautumisessa siirtymien suhteen on sukupuolieroja. Yksinkertaistetusti voisi todeta, että naisten tavoitteet suuntautuvat enemmän perheeseen, ihmissuhteisiin ja vanhemmuuteen, miesten tavoitteet enemmän omaisuuteen ja työhön.
Tässäkin mielestäni tosin toteutuu se, että siitä miten asiat ovat, ei tulisi päätellä sitä miten niiden tulisi olla. Lisäksi on mahdollista, että ihmiset vastaavat tällaisiin kysymyksiin ainakin jonkin verran odotusten mukaisesti. Se on edelleen jonkinlainen odotus, että naisen pitää olla kiinnostunut ihmissuhteista, perheestä ja lapsien hankkimisesta, muuten saattaa tulla ihmettelyä.
Nainen joka on ensisijaisesti kiinnostunut urasta tai jonkin aseman tai tietyn palkkatason saavuttamisesta eikä esimerkiksi halua perhettä ollenkaan, saa edelleen helposti kylmän ja itsekkään ihmisen leiman. Miehille taas vastaavien asioiden tavoittelua saatetaan pitää "luonnollisina". En väitä, että ensisijaisesti miehet pitäisivät tällaisia käsityksiä yllä; kyllä stereotypioiden ylläpitoon osallistuvat molemmat sukupuolet.
Motivaation ja työuupumuksen todettiin olevan yhteydessä siten, että työuupumus oli tyypillisintä niille, joille kaikki elämän tavoitteet liittyivät työhön. Tämä "työppöydeksi" kutsuttu asennoituminen saattoi siis olla uhka työhyvinvoinnille. Tässäkin yhteydessä mietin sitä, että ihmiset ovat erilaisia ja ihmisten tulisi saada olla erilaisia. Jos joku ihminen haluaa elää vain työlleen ja laittaa aina riman pikkuisen korkeammalle, antakaa ihmisen olla sellainen. Joidenkin ihmisten dynamiikkaan se sopii, että laitetaan aina se yli sata prosenttia peliin ja sitten vedetään hetki henkeä. On varsin surullista, jos ihminen alkaa karsia ja muokata omaa dynamiikkaansa siten, että se vastaa jotakin psykologian tarjoamaa ideaalia.
Tenttiin lukua. Persoonallisuuspsykologia. "taulun yksityiskohdat" II
Kokonaisen tenttikirjan lukeminen jäi eilen haaveeksi, kun nukuin useamman tunnin päikkärit ja lisäksi oloni oli sellainen että olen tulossa kipeäksi - ja sieltähän se keväinen flunssa sitten tuli yhtä varmasti kuin muuttolinnut. Olisin tosin mieluummin kyllä havainnoinut muuttolintuja kuin flunssaista oloa. Viluttaa, väsyttää, oksettaa, lihaksia pistelee ja pää on tukkoinen. Päällä on kaksi villapaitaa ja kolme muuta paitaa ja silti ei ole yhtään liian lämmin. Tänään ei mitään kovin huikeita akateemisia suorituksia tenttiin lukemisen suhteen taida olla luvassa.
Jäin eilen lukemisissani oikein sopivasti kohtaan "miten haastavista tilanteista selvitään". Luvussa käsitellään toiminta- ja tulkintatapoja. Tällä kertaa voisin suosia "itseä vahingoittava toimintatapa"-mallia, jossa epäonnistumiselle keksitään jokin hyvä tekosyy. Jos tentti menee penkin alle, syytän flunssaa. Sillä ei tietenkään ole asian kanssa mitään tekemistä, että en alkuviikosta lukenut tenttiin ollenkaan kun olin viettänyt viikonloppuni iloisissa tunnelmissa ja tarvitsin palautumisaikaa. *krhm*
TOIMINTA- JA TULKINTATAVAT
Toiminta- ja tulkintatapojen teoreettinen perusta on kognitiivinen toiminnanteoria. Toiminta- ja tulkintatapojen viitekehys on dynaaminen, systeeminen prosessimalli. Mallin perusajatukset ovat seuraavat.
Yksilön minäkäsitys sekä motivaatio toiminnalle pohjautuu aiempaan oppimishistoriaan, saatuun palautteeseen sekä biogeneettisiin tekijöihin kuten temperamentti, persoonallisuuden piirteet ja fysiologiseen ikään liittyvät tekijät. Myös yhteiskunnalliset tekijät, kuten elämänkulun siirtymät ja institutionaaliset urat vaikuttavat.
Minäkäsitys vaikuttaa niihin odotuksiin ja emootioihin, joita toiminta herättää. Odotukset ja emootiot vaikuttavat siihen, minkälainen toimintatapa valitaan ja minkälainen tulos toiminnasta seuraa. Toiminnan tulokset tulkitaan syypäätelmillä, jotka taas vaikuttavat yksilön minäkäsitykseen ja motivaatioon jne.
Kirjassa on kuvattu erilaisia toimintatapoja suhteessa koulu-, opiskelu- ja työtilanteisiin sekä sosiaalisiin tilanteisiin. Laitan ne tähän alle.
"Illusorisen hohteen toimintatapa"
Onnistumiset -> Myönteinen minäkäsitys -> onnistumisen odotukset -> tehtävään keskittyminen -> onnistuminen -> minää tukevat syypäätelmät -> onnistumiset
"Defensiivis-pessimistinen toimintatapa"
Onnistumiset -> Realistinen minäkäsitys -> Defensiiviset ja vähäiset odotukset -> Tehtävään keskittyminen -> Onnistuminen -> Realistiset syypäätelmät -> Onnistumiset
"Opittu avuttomuus"
Epäonnistumiset -> Kielteinen minäkäsitys -> Epäonnistumisen odotus -> Passiivinen tehtävän välttäminen -> Epäonnistuminen -> Minää tukevien syypäätelmien puuttuminen -> Epäonnistumiset
"Itseä vahingoittava toimintatapa"
Epäonnistumiset -> Kielteinen minäkäsitys -> Epäonnistumisen ennakointi -> Tekosyyn luonti epäonnistumiselle -> Epäonnistuminen -> Minää tukeva syypäätelmä -> Epäonnistumiset
Suunnittelusuuntautunut sosiaalinen toimintatapa
Yksilö ennakoi pärjäävänsä hyvin sosiaalisissa tilanteissa ja käyttää rationaalista päättelyä etsiessään keinoja ratkaista sosiaalisen elämän ongelmia.
Impulsiivinen toimintatapa
Yksilö uskoo onnistumiseensa sosiaalisissa tilanteissa, käyttää impulsiivista tilanteisiin heittäytymistä.
Vetäytyvä toimintatapa
Tyypillistä sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä epäonnistumisen pelko ja tällaisista tilanteista vetäytyminen.
Ihmisen aiemmin saama palaute ja myös hänen hyvinvointinsa, erilaiset toiminta- ja tulkintapansa sekä myöhempi menestys ja hyvinvointi muodostavat itsensä toteuttavia kehiä.
Minua jäi mietityttämään näissä malleissa muutama asia. Ensinnäkin, olisi ollut kiinnostavaa jos olisi verrattu keskenään sitä, löytyykö yhteyksiä sen väliltä, millaisia
toimintatapoja yksilö käyttää suhteessa koulu-, opiskelu- ja työtilanteisiin ja millaisia toimintatapoja puolestaan sosiaalisiin tilanteisiin. Mielestäni näitä ei välttämättä voi pitää täysin erillisinä, ja pidän mahdollisena sitä että yksilöllä ei ole pelkästään "negatiivisia" tai "positiivisia" kehiä.
Oma kokemus ainakin on sellainen, että kompensoin hyvällä sosiaalisella vuorovaikutuksella koulumenestyksen puutetta ja jos puolestaan on niin kiire lukea tenttiin ettei ehdi millään nähdä kavereita, lohduttaudun hyvällä tenttiarvosanalla ja opintopistesaldon kasvamisella. Minusta tuntuu että erilaiset toimintatavat saattavat riippua myös siitä, mitä alaa opiskelee.
Mitä psykologiaan tulee, mielestäni teoreettisen tiedon soveltaminen opitaan sosiaalisessa kontekstissa ja tulevalle psykologille tekee hyvää viettää aikaa myös toisten ihmisten kanssa eikä pelkästään tenttikirjojen äärellä. Jos minulta jää osa tenttikirjoista lukematta siksi, että olen viettänyt aikaa erityisesti opiskelukaverieni kanssa, voin asennoitua asiaan siten, että tulevan ammatin kannalta ihmisten kanssa oleminen on yhtä tärkeää kuin tenttiin lukeminenkin.
Toisten ihmisten kanssa vuorovaikuttaminen on tärkeää myös oman hyvinvoinnin kannalta. Tiedän että jos nökötän vajaan viikon kotona ilman sosiaalisia kontakteja, minusta tulee vetäytyvä, apaattinen ja energiatasoni laskee. Lisäksi toisten ihmisten kanssa on kiva olla myös niiden toisten ihmisten takia. Ihmisten erilaisuus ja samankaltaisuus, yksilöllisyys ja ainutlaatuisuus ei lakkaa kiehtomasta.
Mitä taas noihin malleihin yleisesti ottaen tulee, ymmärrän kyllä että ne ovat yksinkertaistuksia. Tietyssä mielessä yksinkertaistaminen vähän häiritsee. En ole vakuuttunut siitä, että ihmisen toiminta olisi niin yksinkertaista kuin mallit antavat ymmärtää. Johtaako epäonnistuminen välttämättä kielteiseen minäkäsitykseen? Minusta se riippuu siitä, miten epäonnistumista tulkitsee.
Lisäksi, nuo mallit kuvaavat ihmistä esimerkiksi työ- ja koulukontekstissa. Tulisi huomioida se, että kaikille ihmisille koulu ja työ eivät ole elämän tärkeimpiä sisältöjä tai yleensä suorittaminen tai hyvä suoriutuminen eivät ole minäkäsityksen tai hyvän elämän laadun kannalta olennaisimpia asioita. Noissa malleissa jotenkin tuntuu olevan sellainen perusoletus, että ihmisen minäkäsitys on ainakin osittain sidoksissa koulu- ja työsuoriutumiseen. Näin ei kaikilla ihmisillä kuitenkaan ole, eikä tarvitsekaan olla.
Pidän myös mahdollisena sitä, että ihmisellä voi samaan aikaan olla toiminnastaan ja sen tuloksista useita erilaisia, ristiriitaisiakin tulkintoja samaan aikaan. Myös ympäristö voi tuottaa eri ihmisten taholta samaan aikaan ristiriitaisia tulkintoja yksilöstä.
Jäin eilen lukemisissani oikein sopivasti kohtaan "miten haastavista tilanteista selvitään". Luvussa käsitellään toiminta- ja tulkintatapoja. Tällä kertaa voisin suosia "itseä vahingoittava toimintatapa"-mallia, jossa epäonnistumiselle keksitään jokin hyvä tekosyy. Jos tentti menee penkin alle, syytän flunssaa. Sillä ei tietenkään ole asian kanssa mitään tekemistä, että en alkuviikosta lukenut tenttiin ollenkaan kun olin viettänyt viikonloppuni iloisissa tunnelmissa ja tarvitsin palautumisaikaa. *krhm*
TOIMINTA- JA TULKINTATAVAT
Toiminta- ja tulkintatapojen teoreettinen perusta on kognitiivinen toiminnanteoria. Toiminta- ja tulkintatapojen viitekehys on dynaaminen, systeeminen prosessimalli. Mallin perusajatukset ovat seuraavat.
Yksilön minäkäsitys sekä motivaatio toiminnalle pohjautuu aiempaan oppimishistoriaan, saatuun palautteeseen sekä biogeneettisiin tekijöihin kuten temperamentti, persoonallisuuden piirteet ja fysiologiseen ikään liittyvät tekijät. Myös yhteiskunnalliset tekijät, kuten elämänkulun siirtymät ja institutionaaliset urat vaikuttavat.
Minäkäsitys vaikuttaa niihin odotuksiin ja emootioihin, joita toiminta herättää. Odotukset ja emootiot vaikuttavat siihen, minkälainen toimintatapa valitaan ja minkälainen tulos toiminnasta seuraa. Toiminnan tulokset tulkitaan syypäätelmillä, jotka taas vaikuttavat yksilön minäkäsitykseen ja motivaatioon jne.
Kirjassa on kuvattu erilaisia toimintatapoja suhteessa koulu-, opiskelu- ja työtilanteisiin sekä sosiaalisiin tilanteisiin. Laitan ne tähän alle.
"Illusorisen hohteen toimintatapa"
Onnistumiset -> Myönteinen minäkäsitys -> onnistumisen odotukset -> tehtävään keskittyminen -> onnistuminen -> minää tukevat syypäätelmät -> onnistumiset
"Defensiivis-pessimistinen toimintatapa"
Onnistumiset -> Realistinen minäkäsitys -> Defensiiviset ja vähäiset odotukset -> Tehtävään keskittyminen -> Onnistuminen -> Realistiset syypäätelmät -> Onnistumiset
"Opittu avuttomuus"
Epäonnistumiset -> Kielteinen minäkäsitys -> Epäonnistumisen odotus -> Passiivinen tehtävän välttäminen -> Epäonnistuminen -> Minää tukevien syypäätelmien puuttuminen -> Epäonnistumiset
"Itseä vahingoittava toimintatapa"
Epäonnistumiset -> Kielteinen minäkäsitys -> Epäonnistumisen ennakointi -> Tekosyyn luonti epäonnistumiselle -> Epäonnistuminen -> Minää tukeva syypäätelmä -> Epäonnistumiset
Suunnittelusuuntautunut sosiaalinen toimintatapa
Yksilö ennakoi pärjäävänsä hyvin sosiaalisissa tilanteissa ja käyttää rationaalista päättelyä etsiessään keinoja ratkaista sosiaalisen elämän ongelmia.
Impulsiivinen toimintatapa
Yksilö uskoo onnistumiseensa sosiaalisissa tilanteissa, käyttää impulsiivista tilanteisiin heittäytymistä.
Vetäytyvä toimintatapa
Tyypillistä sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä epäonnistumisen pelko ja tällaisista tilanteista vetäytyminen.
Ihmisen aiemmin saama palaute ja myös hänen hyvinvointinsa, erilaiset toiminta- ja tulkintapansa sekä myöhempi menestys ja hyvinvointi muodostavat itsensä toteuttavia kehiä.
Minua jäi mietityttämään näissä malleissa muutama asia. Ensinnäkin, olisi ollut kiinnostavaa jos olisi verrattu keskenään sitä, löytyykö yhteyksiä sen väliltä, millaisia
toimintatapoja yksilö käyttää suhteessa koulu-, opiskelu- ja työtilanteisiin ja millaisia toimintatapoja puolestaan sosiaalisiin tilanteisiin. Mielestäni näitä ei välttämättä voi pitää täysin erillisinä, ja pidän mahdollisena sitä että yksilöllä ei ole pelkästään "negatiivisia" tai "positiivisia" kehiä.
Oma kokemus ainakin on sellainen, että kompensoin hyvällä sosiaalisella vuorovaikutuksella koulumenestyksen puutetta ja jos puolestaan on niin kiire lukea tenttiin ettei ehdi millään nähdä kavereita, lohduttaudun hyvällä tenttiarvosanalla ja opintopistesaldon kasvamisella. Minusta tuntuu että erilaiset toimintatavat saattavat riippua myös siitä, mitä alaa opiskelee.
Mitä psykologiaan tulee, mielestäni teoreettisen tiedon soveltaminen opitaan sosiaalisessa kontekstissa ja tulevalle psykologille tekee hyvää viettää aikaa myös toisten ihmisten kanssa eikä pelkästään tenttikirjojen äärellä. Jos minulta jää osa tenttikirjoista lukematta siksi, että olen viettänyt aikaa erityisesti opiskelukaverieni kanssa, voin asennoitua asiaan siten, että tulevan ammatin kannalta ihmisten kanssa oleminen on yhtä tärkeää kuin tenttiin lukeminenkin.
Toisten ihmisten kanssa vuorovaikuttaminen on tärkeää myös oman hyvinvoinnin kannalta. Tiedän että jos nökötän vajaan viikon kotona ilman sosiaalisia kontakteja, minusta tulee vetäytyvä, apaattinen ja energiatasoni laskee. Lisäksi toisten ihmisten kanssa on kiva olla myös niiden toisten ihmisten takia. Ihmisten erilaisuus ja samankaltaisuus, yksilöllisyys ja ainutlaatuisuus ei lakkaa kiehtomasta.
Mitä taas noihin malleihin yleisesti ottaen tulee, ymmärrän kyllä että ne ovat yksinkertaistuksia. Tietyssä mielessä yksinkertaistaminen vähän häiritsee. En ole vakuuttunut siitä, että ihmisen toiminta olisi niin yksinkertaista kuin mallit antavat ymmärtää. Johtaako epäonnistuminen välttämättä kielteiseen minäkäsitykseen? Minusta se riippuu siitä, miten epäonnistumista tulkitsee.
Lisäksi, nuo mallit kuvaavat ihmistä esimerkiksi työ- ja koulukontekstissa. Tulisi huomioida se, että kaikille ihmisille koulu ja työ eivät ole elämän tärkeimpiä sisältöjä tai yleensä suorittaminen tai hyvä suoriutuminen eivät ole minäkäsityksen tai hyvän elämän laadun kannalta olennaisimpia asioita. Noissa malleissa jotenkin tuntuu olevan sellainen perusoletus, että ihmisen minäkäsitys on ainakin osittain sidoksissa koulu- ja työsuoriutumiseen. Näin ei kaikilla ihmisillä kuitenkaan ole, eikä tarvitsekaan olla.
Pidän myös mahdollisena sitä, että ihmisellä voi samaan aikaan olla toiminnastaan ja sen tuloksista useita erilaisia, ristiriitaisiakin tulkintoja samaan aikaan. Myös ympäristö voi tuottaa eri ihmisten taholta samaan aikaan ristiriitaisia tulkintoja yksilöstä.
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Tenttiin lukua. Persoonallisuuspsykologia. "taulun yksityiskohdat" I
Toinen taso, "taulun yksityiskohdat" ovat tyypilliset sopeutumistavat. Ne ovat aikaan, paikkaan ja sosiaalisiin tekijöihin sidoksissa olevia motivationaalisia, strategisia, kognitiivis-sosiaalisia ja kehityksellisiä osatekijöitä kuten yksilön tavoitteet, elämäntehtävät, arvot ja selviytymiskeinot.
COPING- ELI SELVIYTYMISKEINOT JA NIIDEN SUUNTAAJAT: KOHERENSSI JA OPTIMISTISUUS
Kirjassa on esitelty Richard Lazaruksen stressi- ja coping-teoria, johon hänen oppilaansa Susan Folkman on tehnyt lisäyksensä. Teoria on prosessisuuntautunut.
Selviytymiskeinot ovat ihmisen jatkuvasti muuntuvia tiedollisia (kognitiivisia) ja toimintaan suuntautuneita pyrkimyksiä käsitellä eli vähentää, minimoida, hallita tai sietää sellaisia ulkoisia tai sisäisiä vaatimuksia, jotka kuluttavat ihmisen voimavaroja tai ylittävät ne. Selviytymiskeinojen suuntaamiseen vaikuttavat koherenssi (Aaron Antonovskyn salutogeenisen teorian ydinkäsite) sekä optimistisuus.
1. Tapahtuma ->
2. Tapahtuman arviointi (primaari arviointi) ->
- harmiton
- uhka
- mahdollisuus
3. Selviytymiskeinot (sekundaari arviointi) ->
* muuntuvia
* perustuvat kognitiiviseen arviointiin
* liittyvät tahdonalaiseen ponnisteluun
* liittyvät stressin käsittelyyn ennemmin kuin sen hallintaan
* eivät aina johda myönteiseen lopputulokseen
- ongelmasuuntautuneet (pyritään aktiivisesti ratkaisemaan tilanne)
- tunnesuuntautuneet (pyritään lievittämään tilanteen aiheuttamia epämiellyttäviä tunteita)
- merkityskeskeiset
* vähemmän tilannesidonnaisia kuin ongelma- ja tunnesuuntautuneet
* etujen ja myönteisten asioiden löytäminen
* etujen ja myönteisten asioiden itsemuistuttelu
* tavoitteiden sopeuttaminen
* prioriteettien uudelleenjärjestely
* myönteisten merkitysten liittäminen arkisiin asioihin
- tulevaisuuteen suuntautuneet
- suuntaajat
* koherenssi
- ymmärrettävyyden tunne (kognitiivinen eli tiedollinen osa-alue; kyky löytää loogisia asiayhteyksiä ympäristön tapahtumista)
- hallittavuuden tunne (välineellinen osa-alue; yksilön usko siihen, että asioita ja tapahtumia voi säädellä ja niihin voi vaikuttaa)
- mielekkyyden tunne (motivationaalinen osa-alue; taipumus tulkita ympäristön tapahtumat mielekkäiksi, kiinnostusta herättäviksi ja haasteellisiksi)
- voimakas koherenssin tunne edistää terveyttä ja hyvinvointia suuntaamalla tehokkaaseen ja joustavaan selviytymiskeinojen käyttöön
* optimismi
- suhteellisen pysyvä yleistynyt odotus hyvästä lopputuloksesta
- odotusarvoteoria: luottamus tavoitteiden saavuttamiseen, sitkeys, hyväksyntä, vaihtoehtoisten tavoitteiden löytäminen
- tiedon hakeminen, tilanteen myönteinen (uudelleen)tulkinta, toiminnan suunnittelu, huumorin käyttö, myönteisten puolten etsiminen
* pessimismi
- luovuttaminen, vetäytyminen
- välttely
- tunteiden ja ajatusten tukahduttaminen
- kieltäminen
- etäännyttäminen
- kielteiseen tulkintaan ja pahaan oloon juuttuminen
4. Käsittelyn lopputulos ->
- suotuisa
- epäsuotuisa
5. Tunnereaktio ->
- myönteiset tunteet
* motivoivat merkityskeskeisten selviytymiskeinojen käyttöön
- kielteinen stressi
6. Voimavarojen palautuminen ->
7. Selviytymiskeinojen ylläpito ->
8. Tapahtuma jne.
COPING- ELI SELVIYTYMISKEINOT JA NIIDEN SUUNTAAJAT: KOHERENSSI JA OPTIMISTISUUS
Kirjassa on esitelty Richard Lazaruksen stressi- ja coping-teoria, johon hänen oppilaansa Susan Folkman on tehnyt lisäyksensä. Teoria on prosessisuuntautunut.
Selviytymiskeinot ovat ihmisen jatkuvasti muuntuvia tiedollisia (kognitiivisia) ja toimintaan suuntautuneita pyrkimyksiä käsitellä eli vähentää, minimoida, hallita tai sietää sellaisia ulkoisia tai sisäisiä vaatimuksia, jotka kuluttavat ihmisen voimavaroja tai ylittävät ne. Selviytymiskeinojen suuntaamiseen vaikuttavat koherenssi (Aaron Antonovskyn salutogeenisen teorian ydinkäsite) sekä optimistisuus.
1. Tapahtuma ->
2. Tapahtuman arviointi (primaari arviointi) ->
- harmiton
- uhka
- mahdollisuus
3. Selviytymiskeinot (sekundaari arviointi) ->
* muuntuvia
* perustuvat kognitiiviseen arviointiin
* liittyvät tahdonalaiseen ponnisteluun
* liittyvät stressin käsittelyyn ennemmin kuin sen hallintaan
* eivät aina johda myönteiseen lopputulokseen
- ongelmasuuntautuneet (pyritään aktiivisesti ratkaisemaan tilanne)
- tunnesuuntautuneet (pyritään lievittämään tilanteen aiheuttamia epämiellyttäviä tunteita)
- merkityskeskeiset
* vähemmän tilannesidonnaisia kuin ongelma- ja tunnesuuntautuneet
* etujen ja myönteisten asioiden löytäminen
* etujen ja myönteisten asioiden itsemuistuttelu
* tavoitteiden sopeuttaminen
* prioriteettien uudelleenjärjestely
* myönteisten merkitysten liittäminen arkisiin asioihin
- tulevaisuuteen suuntautuneet
- suuntaajat
* koherenssi
- ymmärrettävyyden tunne (kognitiivinen eli tiedollinen osa-alue; kyky löytää loogisia asiayhteyksiä ympäristön tapahtumista)
- hallittavuuden tunne (välineellinen osa-alue; yksilön usko siihen, että asioita ja tapahtumia voi säädellä ja niihin voi vaikuttaa)
- mielekkyyden tunne (motivationaalinen osa-alue; taipumus tulkita ympäristön tapahtumat mielekkäiksi, kiinnostusta herättäviksi ja haasteellisiksi)
- voimakas koherenssin tunne edistää terveyttä ja hyvinvointia suuntaamalla tehokkaaseen ja joustavaan selviytymiskeinojen käyttöön
* optimismi
- suhteellisen pysyvä yleistynyt odotus hyvästä lopputuloksesta
- odotusarvoteoria: luottamus tavoitteiden saavuttamiseen, sitkeys, hyväksyntä, vaihtoehtoisten tavoitteiden löytäminen
- tiedon hakeminen, tilanteen myönteinen (uudelleen)tulkinta, toiminnan suunnittelu, huumorin käyttö, myönteisten puolten etsiminen
* pessimismi
- luovuttaminen, vetäytyminen
- välttely
- tunteiden ja ajatusten tukahduttaminen
- kieltäminen
- etäännyttäminen
- kielteiseen tulkintaan ja pahaan oloon juuttuminen
4. Käsittelyn lopputulos ->
- suotuisa
- epäsuotuisa
5. Tunnereaktio ->
- myönteiset tunteet
* motivoivat merkityskeskeisten selviytymiskeinojen käyttöön
- kielteinen stressi
6. Voimavarojen palautuminen ->
7. Selviytymiskeinojen ylläpito ->
8. Tapahtuma jne.
Tenttiin lukua. Persoonallisuuspsykologia. "Taulun kehykset" III
Piirreteorioista
Persoonallisuuspsykologiassa piirteillä tarkoitetaan ihmisen biologiaan pohjautuvia taipumuksia ja keskimääräistä, suhteellisen pysyvää tapaa käyttäytyä, tuntea ja ajatella joka muodostaa yhdessä temperamentin kanssa persoonallisuuden perustan. Mitä vähemmän tilanne rajoittaa käyttäytymistä, sitä enemmän piirteet ilmenevät käyttäytymisessä. Suuressa joukossa piirteet ovat melko normaalisti jakautuneita.
Mitä tulee piirteiden pysyvyyteen, kirjasta jäi mieleen eräs ajatus. Piirreteorian todettiin joutuneen kriisiin, kun jossain vaiheessa "käyttäytymisen ajateltiin olevan vaihtelevaa ja määräytyvän tilannetekijöiden perusteella". Sitten todettiin, että "tämä osoittautui kuitenkin liian jyrkäksi näkemykseksi. Perusteellisella tutkimustyöllä osoitettiin, että persoonallisuuden piirreteorian olettama käyttäytymisen pysyvyys ja johdonmukaisuus eri tilanteissa ja ajan kuluessa toteutuvat sitä selvemmin, mitä useampaan kertaan ihmistä tutkitaan ja mitä laajemmin käyttäytymistä mitataan, mitä samanlaisempia tilanteet ovat, mitä tutumpia tilanteissa olevat muut ihmiset ovat ja mitä vähemmän paineita tilanteet asettavat käyttäytymiselle."
Mielestäni em. tutkimusten tulokset eivät itse asiassa täysin vastaa siihen kritiikkiin, että käyttäytyminen vaihtelee tilannetekijöiden perusteella - tämä tilannetekijöiden vaihtelu kun on juuri karsittu pois tutkimuksissa, joissa ihmistä mitataan samanlaisissa tilanteissa joissa ihmiset ovat hänelle ennestään tuttuja. Jos halutaan tavoittaa jokin todellinen pysyvä piirre ihmisestä, eikö sen tulisi olla pysyvä nimenomaan vaihtelevissa tilanteissa?
Kirjassa on esitelty McCraen ja Costan viiden suuren persoonallisuuden piirteen teoria alapiirteineen sekä niiden yhteyksiä kulttuuriin, aivojen järjestelmiin sekä ilmenemiseen lapsuudessa ja aikuisuudessa.
* neuroottisuus
* (yhteydessä aivoissa sijaitsevaan BIS-järjestelmään (behavioral inhibition system))
- ahdistuneisuus
- vihamielisyys
- masentuneisuus
- alemmuudentuntoisuus
- impulsiivisuus
- haavoittuvuus
* ekstraversio
*(herkin kulttuuriselle kontekstille)
*(yhteydessä aivoissa sijaitsevaan BAS-järjestelmään (behavioral approach system))
- lämminhenkisyys,
- seurallisuus
- itsevarmuus
- aktiivisuus
- jännityshakuisuus
- iloisuus
* avoimuus uusille kokemuksille
- haaveellisuus
- taiteellisuus
- tunteellisuus
- joustavuus
- älyllinen uteliaisuus
- suvaitsevaisuus
* sovinnollisuus
* (herkin kulttuuriselle kontekstille)
- luottamus
- mutkattomuus
- altruismi
- mukautuvuus
- vaatimattomuus
- herkkätunteisuus
* tunnollisuus
- kyvykkyys
- järjestelmällisyys
- velvollisuudentuntoisuus
- päämääräsuuntautuneisuus
- itsekuri
- harkitsevuus
Tunne-elämän tasapainoisuuden eli matalan neuroottisuuden tason sekä korkean sovinnollisuuden ja tunnollisuuden tason on ajateltu kuvaavan ihmisen sosialisaatioprosessia ja psykososiaalista kypsyyttä (nk. alfa-faktori), ekstraversion ja avoimuuden puolestaan yksilöllisyyden kehittymistä ja itsensä toteuttamista (nk. beeta-faktori).
Piirreteorian mukaan persoonallisuuden viisi suurta piirrettä ovat käsitteellisesti itsenäisiä ulottuvuuksia, joskin ne ilmentävät myös yksilöiden välisiä eroja piirteiden yhdistelminä. Piirteitä voidaan mitata itsearviointiin perustuvilla kyselylomakkeilla ja ulkopuolisten tekemillä arvioilla. Tutkimusten mukaan viiden suuren persoonallisuuden piirteen hierarkkinen rakenne on yleismaailmallinen. Piirteistä ekstraversio ja sovinnollisuus näyttävät olevan herkimpiä kulttuuriselle kontekstille.
Biologia ja ympäristö näyttävät toimivan yhdessä tavalla, joka vahvistaa perimän eli genotyypin ja persoonallisuuden piirteiden eli fenotyypin välistä yhteyttä. Perimään pohjautuvat vaikutukset voivat myös vaikuttaa tapaan, jolla ihminen rakentaa käsitystä itsestä ja ympäröivästä maailmasta. Lisäksi ihmiset hakeutuvat persoonallisuutensa mukaisesti erilaisiin ympäristöihin.
Tutkimuksissa on osoitettu selvä jatkuvuus lapsuuden psykologisten ominaisuuksien ja myöhempien persoonallisuuden piirteiden välillä. Aikuisuudessa vahva pysyvyys luonnehtii kaikkia viittä persoonallisuuden piirrettä. Piirteiden keskiarvot vaihtelevat erityisesti nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa, mutta ihmisten asema suhteessa toisiinsa piirteiden ilmenemisen osalta on melko pysyvä.
Mielestäni piirreteorioissa on muutama ongelma. Ensinnäkin, kysymyksenasettelu ohjaa sitä, millaisia vastauksia saadaan. Kun tutkitaan piirteiden olemassaoloa ja ilmenemistä mittarilla, joka pohjautuu piirreteoriaan, saadaan vastaukseksi väistämättä piirreteorian mukaisia piirteitä.
Toisekseen, eri piirteiden pitäminen erillisinä on ongelmallista, samoin kuin piirteiden pitäminen itsenäisinä "olioina". Erityisesti se on ongelmallista, jos katsotaan ihmisen koostuvan viittaussuhteista. Tällöin ei ole mahdollista, että olisi olemassa jokin piirre irrallaan kontekstista tai muista piirteistä. Ennemminkin pitäisi tutkia sitä, minkälaisen viittaussuhteiden verkoston eri piirteet luovat. En pidä mahdottomana ajatusta lähestyä piirreteoriaa viittaussuhteiden näkökulmasta - siinä vain piirreteorian perusolemus ymmärrettäisiin toisin kuin tällä hetkellä.
Piirteen voisi katsoa olevan merkki, joka viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen. Kontekstin vaihtuessa pysyvyyttä osoittavat piirteet voisi tulkita merkeiksi joilla on laadullisesti ja/tai määrällisesti vahvemmat viittaussuhteet kuin niillä ominaisuuksilla (merkeillä) joilla ei ole piirreteorioiden piirteiden kaltaista pysyvyyttä. Piirteiden rakennetta pidetään hierarkkisena. Mikään ei sinänsä estä laittamasta merkkejä viittaussuhteineen hierarkkiseen järjestykseen. Hierarkkinen ja verkostomainen järjestys eivät ole toisensa poissulkevia.
Persoonallisuuspsykologiassa piirteillä tarkoitetaan ihmisen biologiaan pohjautuvia taipumuksia ja keskimääräistä, suhteellisen pysyvää tapaa käyttäytyä, tuntea ja ajatella joka muodostaa yhdessä temperamentin kanssa persoonallisuuden perustan. Mitä vähemmän tilanne rajoittaa käyttäytymistä, sitä enemmän piirteet ilmenevät käyttäytymisessä. Suuressa joukossa piirteet ovat melko normaalisti jakautuneita.
Mitä tulee piirteiden pysyvyyteen, kirjasta jäi mieleen eräs ajatus. Piirreteorian todettiin joutuneen kriisiin, kun jossain vaiheessa "käyttäytymisen ajateltiin olevan vaihtelevaa ja määräytyvän tilannetekijöiden perusteella". Sitten todettiin, että "tämä osoittautui kuitenkin liian jyrkäksi näkemykseksi. Perusteellisella tutkimustyöllä osoitettiin, että persoonallisuuden piirreteorian olettama käyttäytymisen pysyvyys ja johdonmukaisuus eri tilanteissa ja ajan kuluessa toteutuvat sitä selvemmin, mitä useampaan kertaan ihmistä tutkitaan ja mitä laajemmin käyttäytymistä mitataan, mitä samanlaisempia tilanteet ovat, mitä tutumpia tilanteissa olevat muut ihmiset ovat ja mitä vähemmän paineita tilanteet asettavat käyttäytymiselle."
Mielestäni em. tutkimusten tulokset eivät itse asiassa täysin vastaa siihen kritiikkiin, että käyttäytyminen vaihtelee tilannetekijöiden perusteella - tämä tilannetekijöiden vaihtelu kun on juuri karsittu pois tutkimuksissa, joissa ihmistä mitataan samanlaisissa tilanteissa joissa ihmiset ovat hänelle ennestään tuttuja. Jos halutaan tavoittaa jokin todellinen pysyvä piirre ihmisestä, eikö sen tulisi olla pysyvä nimenomaan vaihtelevissa tilanteissa?
Kirjassa on esitelty McCraen ja Costan viiden suuren persoonallisuuden piirteen teoria alapiirteineen sekä niiden yhteyksiä kulttuuriin, aivojen järjestelmiin sekä ilmenemiseen lapsuudessa ja aikuisuudessa.
* neuroottisuus
* (yhteydessä aivoissa sijaitsevaan BIS-järjestelmään (behavioral inhibition system))
- ahdistuneisuus
- vihamielisyys
- masentuneisuus
- alemmuudentuntoisuus
- impulsiivisuus
- haavoittuvuus
* ekstraversio
*(herkin kulttuuriselle kontekstille)
*(yhteydessä aivoissa sijaitsevaan BAS-järjestelmään (behavioral approach system))
- lämminhenkisyys,
- seurallisuus
- itsevarmuus
- aktiivisuus
- jännityshakuisuus
- iloisuus
* avoimuus uusille kokemuksille
- haaveellisuus
- taiteellisuus
- tunteellisuus
- joustavuus
- älyllinen uteliaisuus
- suvaitsevaisuus
* sovinnollisuus
* (herkin kulttuuriselle kontekstille)
- luottamus
- mutkattomuus
- altruismi
- mukautuvuus
- vaatimattomuus
- herkkätunteisuus
* tunnollisuus
- kyvykkyys
- järjestelmällisyys
- velvollisuudentuntoisuus
- päämääräsuuntautuneisuus
- itsekuri
- harkitsevuus
Tunne-elämän tasapainoisuuden eli matalan neuroottisuuden tason sekä korkean sovinnollisuuden ja tunnollisuuden tason on ajateltu kuvaavan ihmisen sosialisaatioprosessia ja psykososiaalista kypsyyttä (nk. alfa-faktori), ekstraversion ja avoimuuden puolestaan yksilöllisyyden kehittymistä ja itsensä toteuttamista (nk. beeta-faktori).
Piirreteorian mukaan persoonallisuuden viisi suurta piirrettä ovat käsitteellisesti itsenäisiä ulottuvuuksia, joskin ne ilmentävät myös yksilöiden välisiä eroja piirteiden yhdistelminä. Piirteitä voidaan mitata itsearviointiin perustuvilla kyselylomakkeilla ja ulkopuolisten tekemillä arvioilla. Tutkimusten mukaan viiden suuren persoonallisuuden piirteen hierarkkinen rakenne on yleismaailmallinen. Piirteistä ekstraversio ja sovinnollisuus näyttävät olevan herkimpiä kulttuuriselle kontekstille.
Biologia ja ympäristö näyttävät toimivan yhdessä tavalla, joka vahvistaa perimän eli genotyypin ja persoonallisuuden piirteiden eli fenotyypin välistä yhteyttä. Perimään pohjautuvat vaikutukset voivat myös vaikuttaa tapaan, jolla ihminen rakentaa käsitystä itsestä ja ympäröivästä maailmasta. Lisäksi ihmiset hakeutuvat persoonallisuutensa mukaisesti erilaisiin ympäristöihin.
Tutkimuksissa on osoitettu selvä jatkuvuus lapsuuden psykologisten ominaisuuksien ja myöhempien persoonallisuuden piirteiden välillä. Aikuisuudessa vahva pysyvyys luonnehtii kaikkia viittä persoonallisuuden piirrettä. Piirteiden keskiarvot vaihtelevat erityisesti nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa, mutta ihmisten asema suhteessa toisiinsa piirteiden ilmenemisen osalta on melko pysyvä.
Mielestäni piirreteorioissa on muutama ongelma. Ensinnäkin, kysymyksenasettelu ohjaa sitä, millaisia vastauksia saadaan. Kun tutkitaan piirteiden olemassaoloa ja ilmenemistä mittarilla, joka pohjautuu piirreteoriaan, saadaan vastaukseksi väistämättä piirreteorian mukaisia piirteitä.
Toisekseen, eri piirteiden pitäminen erillisinä on ongelmallista, samoin kuin piirteiden pitäminen itsenäisinä "olioina". Erityisesti se on ongelmallista, jos katsotaan ihmisen koostuvan viittaussuhteista. Tällöin ei ole mahdollista, että olisi olemassa jokin piirre irrallaan kontekstista tai muista piirteistä. Ennemminkin pitäisi tutkia sitä, minkälaisen viittaussuhteiden verkoston eri piirteet luovat. En pidä mahdottomana ajatusta lähestyä piirreteoriaa viittaussuhteiden näkökulmasta - siinä vain piirreteorian perusolemus ymmärrettäisiin toisin kuin tällä hetkellä.
Piirteen voisi katsoa olevan merkki, joka viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen. Kontekstin vaihtuessa pysyvyyttä osoittavat piirteet voisi tulkita merkeiksi joilla on laadullisesti ja/tai määrällisesti vahvemmat viittaussuhteet kuin niillä ominaisuuksilla (merkeillä) joilla ei ole piirreteorioiden piirteiden kaltaista pysyvyyttä. Piirteiden rakennetta pidetään hierarkkisena. Mikään ei sinänsä estä laittamasta merkkejä viittaussuhteineen hierarkkiseen järjestykseen. Hierarkkinen ja verkostomainen järjestys eivät ole toisensa poissulkevia.
tiistai 15. helmikuuta 2011
Tenttiin lukua. Persoonallisuuspsykologia. "Taulun kehykset" II
Temperamentti
Mitä temperamentti on ja mitä se ei ole
Temperamentilla tarkoitetaan varhain ilmaantuvia ja suhteellisen pysyviä eroja ihmisten välillä heidän taipumuksissaan tai tyylissään reagoida sekä ympäristöön että omiin sisäisiin tiloihinsa, kuten nälkään, kipuun, väsymykseen ja tunnetiloihin. Nämä erot ovat synnynnäisiä, ainakin osittain perinnöllisiä, ja seurausta biologisista eroista keskushermoston aktiivisuudessa sekä aivojen neuraalisissa säätelyjärjestelmissä. Erityisesti serotoniini- ja dopamiinijärjestelmillä on yhteyksiä temperamenttiin.Temperamentti tarkoittaa toimintatyyliä, ei toiminnan sisältöä eikä "korkeamman tason" kognitiivista ja tietoista päätöksentekoa, harkintaa tai ratkaisuja.
Temperamentti näyttää kehityksen myötä muuttuvan joskus paljonkin, sillä sen ulospäin näkyvä ilmiasu saa uusia muotoja kognitiivisten taitojen ja sosiaalisten strategioiden kehittyessä, kasvatuksen ohjatessa temperamentin ilmaisemista sekä ikävaiheiden määrittäessä erilaista suhtautumista samaan ominaisuuteen.
Kun piirre säilyy samanlaisena yli erilaisten kehitysvaiheiden, puhutaan homotyyppisestä temperamentin pysyvyydestä; kun piirteen ilmiasu muuttuu, puhutaan heterotyyppisestä pysyvyydestä. Ihmisten välinen järjestys temperamentin ilmiasun suhteen ei yleensä muutu.
Temperamenttitutkimus ja temperamenttiteoriat
Temperamenttitutkimuksen kliiniseen traditioon kuuluvat mm. Thomasin ja Chessin sekä Bussin ja Plominin tutkimukset. Muita keskeisiä temperamenttiteorioita ovat Kaganin estyneen ja ei-estyneen temperamentin teoria sekä Cloningerin ja Grayn temperamenttiteoriat. Thomas ja Chess päätyivät vastaanotoillaan toteamaan, että lapsen ongelmissa ulkomaailman kanssa ei aina ole kysymys puutteellisesta vanhemmuudesta kuten psykodynaaminen lähestymistapa asian usein selitti. Myös lapsi vaikuttaa ympäristöön.
Thomas ja Chess päätyivät nimeämään yhdeksän temperamenttipiirrettä, joita olivat aktiivisuus, rytmisyys, alkureaktio uudessa tilanteessa (lähestyminen vs vetäytyminen), sopeutumisnopeus, sensitiivisyys, mieliala, tunteiden ilmaisun intensiteetti, häirittävyys ja sinnikkyys (tai tarkkaavaisuuden kesto). He jakoivat lapsen temperamentin kolmeen tyyppiin: helppo, kasvattajalle haastava (vaikea) ja hitaasti lämpenevä. Thomas ja Chess myös kehittivät käsitteen "goodness of fit" sekä "poorness of fit" kuvaamaan tilannetta ihmisen temperamentin ja ympäristön odotusten välillä.
Buss ja Plomin ulottivat ensimmäisinä temperamenttikäsitteensä myös aikuisuuteen. Heillä temperamenttipiirteitä oli kolme: emotionaalisuus, aktiivisuus ja sosiaalisuus. Emotionaalisuus tarkoittaa vauvan herkkyyttä reagoida epämukavaan oloon negatiivisilla tunneilmaisuilla. Aktiivisuus tarkoittaa sitä energian määrää, joka toimintaan on käytettävissä. Sosiaalisuus rajoittui teorian ensivaiheessa siihen, miten lapsi lähestyy uusia ihmisiä. Bussin ja Plominin teoriaan pohjaa temperamenttimittari EAS (emotionaalisuus-aktiivisuus-sosiaalisuus).
Kagan totesi, että estyneillä lapsilla on ei-estyneitä lapsia herkempi ja voimakkaammin reagoiva autonominen hermosto ja heidän stressihormonitasonsa nousee herkemmin. Kagan erotteli toisistaan estyneisyyden uusissa sosiaalisissa tilanteissa ja estyneisyyden tai varautuneisuuden uusien asioiden edessä. Hän myös huomasi että kyse oli vain alkureaktiosta, jolla on fysiologinen tausta.
Cloningerilla ja Graylla temperamenttiteoria on malli, joka lähtee ärsykkeestä ja päätyy käytökseen. Synnynnäinen biologia ohjaa yksilöllistä valintaa ja taipumusta reagoida ärsykkeeseen. Ärsyke johtaa emootioon, joka puolestaan herättää tietyn fysiologisen reaktion. Ketju päättyy taipumukseen valita tietty käyttäytymismalli.
Temperamenttipiirteitä on kolme: elämyshakuisuus, harmin välttäminen ja palkintoriippuvuus. Elämyshakuisuus tarkoittaa taipumusta lähestyä aktiivisesti kaikkea uutta, etsiä jännitystä ja torjua yksitoikkoisuutta. Selittäjäksi on esitetty dopamiinitason alhaisuutta. Harmin välttäminen tarkoittaa taipumusta olla kroonisesti huolestunut ja ahdistunut, hakea tuttua ja turvallista, karttaa tuntematonta ja välttää kaikkia riskejä. Selittäjäksi on esitetty matalaa serotoniinitasoa. Palkintoriippuvuus vastaa sisällöltään sosiaalisuutta. Siihen ovat yhteydessä noradrenaliinin taso ja aktiivisuus aivoissa.
Temperamentti vaikuttaa esimerkiksi koulumenestykseen ja stressin käsittelyyn. Temperamentti vaikuttaa koulumenestykseen sekä suoraan, opiskelutyylin kautta, että epäsuorasti, opettajan asenteiden ja odotusten kautta. Joidenkin tutkimusten mukaan temperamentti selittää kouluarvosanoista jopa 40 prosenttia ja käytösnumeron melkein kokonaan - koulussa suositaan ja arvostetaan tietyntyyppistä temperamenttia.
Mitä stressiin tulee, se on sellainen tila jossa temperamentin merkitys on suurimmillaan: ihminen joutuu poikkeukselliseen tilanteeseen tai kohtaa äärimmäisiä vaatimuksia jolloin rationaalisesti perustellut käyttäytymismallit joutuvat taka-alalle ja synnynnäiset taipumukset saavat enemmän tilaa. Synnynnäinen temperamentti määrää ärsykkeen valenssin eli uuden tilanteen, odottamattoman muutoksen tai yllättävän haasteen merkityksen ja ärsykearvon ihmiselle sekä vaikuttaa herääviin emootioihin ja fysiologiseen kiihtymystilaan. Temperamentti myös selittää eroja stressin terveysvaikutuksissa.
Mitä temperamentti on ja mitä se ei ole
Temperamentilla tarkoitetaan varhain ilmaantuvia ja suhteellisen pysyviä eroja ihmisten välillä heidän taipumuksissaan tai tyylissään reagoida sekä ympäristöön että omiin sisäisiin tiloihinsa, kuten nälkään, kipuun, väsymykseen ja tunnetiloihin. Nämä erot ovat synnynnäisiä, ainakin osittain perinnöllisiä, ja seurausta biologisista eroista keskushermoston aktiivisuudessa sekä aivojen neuraalisissa säätelyjärjestelmissä. Erityisesti serotoniini- ja dopamiinijärjestelmillä on yhteyksiä temperamenttiin.Temperamentti tarkoittaa toimintatyyliä, ei toiminnan sisältöä eikä "korkeamman tason" kognitiivista ja tietoista päätöksentekoa, harkintaa tai ratkaisuja.
Temperamentti näyttää kehityksen myötä muuttuvan joskus paljonkin, sillä sen ulospäin näkyvä ilmiasu saa uusia muotoja kognitiivisten taitojen ja sosiaalisten strategioiden kehittyessä, kasvatuksen ohjatessa temperamentin ilmaisemista sekä ikävaiheiden määrittäessä erilaista suhtautumista samaan ominaisuuteen.
Kun piirre säilyy samanlaisena yli erilaisten kehitysvaiheiden, puhutaan homotyyppisestä temperamentin pysyvyydestä; kun piirteen ilmiasu muuttuu, puhutaan heterotyyppisestä pysyvyydestä. Ihmisten välinen järjestys temperamentin ilmiasun suhteen ei yleensä muutu.
Temperamenttitutkimus ja temperamenttiteoriat
Temperamenttitutkimuksen kliiniseen traditioon kuuluvat mm. Thomasin ja Chessin sekä Bussin ja Plominin tutkimukset. Muita keskeisiä temperamenttiteorioita ovat Kaganin estyneen ja ei-estyneen temperamentin teoria sekä Cloningerin ja Grayn temperamenttiteoriat. Thomas ja Chess päätyivät vastaanotoillaan toteamaan, että lapsen ongelmissa ulkomaailman kanssa ei aina ole kysymys puutteellisesta vanhemmuudesta kuten psykodynaaminen lähestymistapa asian usein selitti. Myös lapsi vaikuttaa ympäristöön.
Thomas ja Chess päätyivät nimeämään yhdeksän temperamenttipiirrettä, joita olivat aktiivisuus, rytmisyys, alkureaktio uudessa tilanteessa (lähestyminen vs vetäytyminen), sopeutumisnopeus, sensitiivisyys, mieliala, tunteiden ilmaisun intensiteetti, häirittävyys ja sinnikkyys (tai tarkkaavaisuuden kesto). He jakoivat lapsen temperamentin kolmeen tyyppiin: helppo, kasvattajalle haastava (vaikea) ja hitaasti lämpenevä. Thomas ja Chess myös kehittivät käsitteen "goodness of fit" sekä "poorness of fit" kuvaamaan tilannetta ihmisen temperamentin ja ympäristön odotusten välillä.
Buss ja Plomin ulottivat ensimmäisinä temperamenttikäsitteensä myös aikuisuuteen. Heillä temperamenttipiirteitä oli kolme: emotionaalisuus, aktiivisuus ja sosiaalisuus. Emotionaalisuus tarkoittaa vauvan herkkyyttä reagoida epämukavaan oloon negatiivisilla tunneilmaisuilla. Aktiivisuus tarkoittaa sitä energian määrää, joka toimintaan on käytettävissä. Sosiaalisuus rajoittui teorian ensivaiheessa siihen, miten lapsi lähestyy uusia ihmisiä. Bussin ja Plominin teoriaan pohjaa temperamenttimittari EAS (emotionaalisuus-aktiivisuus-sosiaalisuus).
Kagan totesi, että estyneillä lapsilla on ei-estyneitä lapsia herkempi ja voimakkaammin reagoiva autonominen hermosto ja heidän stressihormonitasonsa nousee herkemmin. Kagan erotteli toisistaan estyneisyyden uusissa sosiaalisissa tilanteissa ja estyneisyyden tai varautuneisuuden uusien asioiden edessä. Hän myös huomasi että kyse oli vain alkureaktiosta, jolla on fysiologinen tausta.
Cloningerilla ja Graylla temperamenttiteoria on malli, joka lähtee ärsykkeestä ja päätyy käytökseen. Synnynnäinen biologia ohjaa yksilöllistä valintaa ja taipumusta reagoida ärsykkeeseen. Ärsyke johtaa emootioon, joka puolestaan herättää tietyn fysiologisen reaktion. Ketju päättyy taipumukseen valita tietty käyttäytymismalli.
Temperamenttipiirteitä on kolme: elämyshakuisuus, harmin välttäminen ja palkintoriippuvuus. Elämyshakuisuus tarkoittaa taipumusta lähestyä aktiivisesti kaikkea uutta, etsiä jännitystä ja torjua yksitoikkoisuutta. Selittäjäksi on esitetty dopamiinitason alhaisuutta. Harmin välttäminen tarkoittaa taipumusta olla kroonisesti huolestunut ja ahdistunut, hakea tuttua ja turvallista, karttaa tuntematonta ja välttää kaikkia riskejä. Selittäjäksi on esitetty matalaa serotoniinitasoa. Palkintoriippuvuus vastaa sisällöltään sosiaalisuutta. Siihen ovat yhteydessä noradrenaliinin taso ja aktiivisuus aivoissa.
Temperamentti vaikuttaa esimerkiksi koulumenestykseen ja stressin käsittelyyn. Temperamentti vaikuttaa koulumenestykseen sekä suoraan, opiskelutyylin kautta, että epäsuorasti, opettajan asenteiden ja odotusten kautta. Joidenkin tutkimusten mukaan temperamentti selittää kouluarvosanoista jopa 40 prosenttia ja käytösnumeron melkein kokonaan - koulussa suositaan ja arvostetaan tietyntyyppistä temperamenttia.
Mitä stressiin tulee, se on sellainen tila jossa temperamentin merkitys on suurimmillaan: ihminen joutuu poikkeukselliseen tilanteeseen tai kohtaa äärimmäisiä vaatimuksia jolloin rationaalisesti perustellut käyttäytymismallit joutuvat taka-alalle ja synnynnäiset taipumukset saavat enemmän tilaa. Synnynnäinen temperamentti määrää ärsykkeen valenssin eli uuden tilanteen, odottamattoman muutoksen tai yllättävän haasteen merkityksen ja ärsykearvon ihmiselle sekä vaikuttaa herääviin emootioihin ja fysiologiseen kiihtymystilaan. Temperamentti myös selittää eroja stressin terveysvaikutuksissa.
Tenttiin lukua. Persoonallisuuspsykologia. "Taulun kehykset". I
Ensimmäinen taso Dan P. McAdamsin persoonallisuusteoriassa on "taulun kehykset", taipumukselliset piirteet. Niihin kuuluvat ajasta ja roolista riippumattomat yksilön perustavanlaatuiset, biologiseen perustaan pohjautuvat ominaisuudet kuten temperamentti ja persoonallisuuden piirteet jotka on määritelty esim. Big Five-piirreteoriassa.
Geenit toimivat perintöaineksen välittäjänä. Organismin kaikkea perintöainesta kutsutaan genomiksi. Perintöaines sijaitsee solun tumassa, kromosomeissa (ja osin myös mitokondrioissa) jotka koostuvat DNA:sta eli deoksiribonukleiinihaposta joka puolestaan on rakentunut nukleotideista eli emäksistä. Geeni eli perintötekijä on toiminnallisesti yhtenäinen jakso DNA:ta joka ohjaa solujen tai koko eliön elintoimintoja ja kehitystä proteiinien välityksellä. Vanhemmilta perittyä kaikkien geenien kokonaisuutta kutsutaan genotyypiksi joka saa aikaan ihmisen fenotyypin ohjaamiensa proteiinien toiminnan kautta.
Perinnöllisyys eli heritabiliteetti on yksi käyttäytymisgenetiikan keskeinen käsite. Se on arvio geneettisen vaihtelun osuudesta fenotyyppien välisessä vaihtelussa ja riippuu ympäristön vaikutusten voimakkuudesta tutkimushetkellä. Perimän merkitystä tutkitaan perhetutkimuksen, adoptiotutkimuksen ja kaksostutkimuksen avulla. Perhetutkimuksen keinoin voidaan selvittää, missä määrin perheenjäsenet muistuttavat toisiaan. Adoptio- ja kaksostutkimuksen avulla puolestaan voidaan erottaa perimän ja ympäristön vaikutukset toisistaan.
Kaksosmenetelmän taustalla on kaksi oletusta: se, että identtiset ja epäidenttiset kaksoset ovat ympäristötekijöiden suhteen samassa asemassa sekä valikoiva parinvalinta: vanhemmat ovat voineet valita toisensa puolisoikseen keskinäisen samanlaisuuden perusteella, jolloin epäidenttisten kaksosten geneettinen samankaltaisuus tietyssä ominaisuudessa on suurempi kuin mitä se olisi satunnaisessa parinvalinnassa.
Ympäristötekijöiden vaikutus fenotyyppiin voidaan jakaa kahteen ryhmään. Yhteiset eli jaetut ympäristötekijät lisäävät perheen jäsenten samankaltaisuutta, yksilölliset ympäristötekijät taas saavat aikaan eroja perheenjäsenten välille.
Kaksostutkimusten mukaan noin 40-60 % persoonallisuudessa esiintyvästä vaihtelusta selittyy geneettisillä tekijöillä. Muita yleisiä tutkimustuloksia on, että samat geneettiset tekijät vaikuttavat useisiin persoonallisuuden piirteisiin ja että perimällä on merkitystä erityisesti persoonallisuuden ja käyttäytymisen ilmenemisessä samantyyppisenä tilanteesta ja ikävaiheesta toiseen. Eräs keskeinen havainto on ollut se, ettei ympäristötekijöiden vaikutus muovaakaan ihmisiä keskenään samanlaisiksi vaan erilaisiksi. Kasvatus ja perheympäristö ovat merkityksellisiä lapsen kehityksen ohjaajia, mutta eivät toimi yhdenmukaistamalla sisaruksia keskenään.
Perimän ja ympäristön yhteisvaihtelu eli korrelaatio voi olla passiivista, aktiivista tai reaktiivista. Passiivinen GE-korrelaatio on kyseessä silloin, kun vanhempien perinnölliset taipumukset ovat vaikuttaneet heidän lapselleen tarjoamaan kasvuympäristöön ja heidän tapaansa toimia vanhempana. Aktiivinen GE-korrelaatio syntyy, kun yksilö hakeutuu valintoja tekemällä ja omalla käyttäytymisellään tietynlaiseen ympäristöön. Reaktiivinen eli evokatiivinen GE-korrelaatio tarkoittaa ympäristön reagoimista yksilön perinnöllisiin taipumuksiin.
Käyttäytyminen on seurausta ympäristön ja epigeneettisten tekijöiden aikaansaamasta geenien toiminnasta. Epigeneettisillä mekanismeilla tarkoitetaan perinnöllisen tiedon siirtymistä jälkeläisille ilman, että se olisi koodattuna DNA:han. Ympäristötekijöillä on yhdessä geneettisten tekijöiden kanssa vaikutusta DNA:n ohjaamaan RNA:n synteesiin.
Geenien ja ympäristötekijöiden välisestä vuorovaikutuksesta on saatu näyttöä tutkimuksissa, joissa on selvitelty serotoniinin ja dopamiinin toimintaa säätelevien geenien ja käyttäytymisen välistä yhteyttä.
Geenit toimivat perintöaineksen välittäjänä. Organismin kaikkea perintöainesta kutsutaan genomiksi. Perintöaines sijaitsee solun tumassa, kromosomeissa (ja osin myös mitokondrioissa) jotka koostuvat DNA:sta eli deoksiribonukleiinihaposta joka puolestaan on rakentunut nukleotideista eli emäksistä. Geeni eli perintötekijä on toiminnallisesti yhtenäinen jakso DNA:ta joka ohjaa solujen tai koko eliön elintoimintoja ja kehitystä proteiinien välityksellä. Vanhemmilta perittyä kaikkien geenien kokonaisuutta kutsutaan genotyypiksi joka saa aikaan ihmisen fenotyypin ohjaamiensa proteiinien toiminnan kautta.
Perinnöllisyys eli heritabiliteetti on yksi käyttäytymisgenetiikan keskeinen käsite. Se on arvio geneettisen vaihtelun osuudesta fenotyyppien välisessä vaihtelussa ja riippuu ympäristön vaikutusten voimakkuudesta tutkimushetkellä. Perimän merkitystä tutkitaan perhetutkimuksen, adoptiotutkimuksen ja kaksostutkimuksen avulla. Perhetutkimuksen keinoin voidaan selvittää, missä määrin perheenjäsenet muistuttavat toisiaan. Adoptio- ja kaksostutkimuksen avulla puolestaan voidaan erottaa perimän ja ympäristön vaikutukset toisistaan.
Kaksosmenetelmän taustalla on kaksi oletusta: se, että identtiset ja epäidenttiset kaksoset ovat ympäristötekijöiden suhteen samassa asemassa sekä valikoiva parinvalinta: vanhemmat ovat voineet valita toisensa puolisoikseen keskinäisen samanlaisuuden perusteella, jolloin epäidenttisten kaksosten geneettinen samankaltaisuus tietyssä ominaisuudessa on suurempi kuin mitä se olisi satunnaisessa parinvalinnassa.
Ympäristötekijöiden vaikutus fenotyyppiin voidaan jakaa kahteen ryhmään. Yhteiset eli jaetut ympäristötekijät lisäävät perheen jäsenten samankaltaisuutta, yksilölliset ympäristötekijät taas saavat aikaan eroja perheenjäsenten välille.
Kaksostutkimusten mukaan noin 40-60 % persoonallisuudessa esiintyvästä vaihtelusta selittyy geneettisillä tekijöillä. Muita yleisiä tutkimustuloksia on, että samat geneettiset tekijät vaikuttavat useisiin persoonallisuuden piirteisiin ja että perimällä on merkitystä erityisesti persoonallisuuden ja käyttäytymisen ilmenemisessä samantyyppisenä tilanteesta ja ikävaiheesta toiseen. Eräs keskeinen havainto on ollut se, ettei ympäristötekijöiden vaikutus muovaakaan ihmisiä keskenään samanlaisiksi vaan erilaisiksi. Kasvatus ja perheympäristö ovat merkityksellisiä lapsen kehityksen ohjaajia, mutta eivät toimi yhdenmukaistamalla sisaruksia keskenään.
Perimän ja ympäristön yhteisvaihtelu eli korrelaatio voi olla passiivista, aktiivista tai reaktiivista. Passiivinen GE-korrelaatio on kyseessä silloin, kun vanhempien perinnölliset taipumukset ovat vaikuttaneet heidän lapselleen tarjoamaan kasvuympäristöön ja heidän tapaansa toimia vanhempana. Aktiivinen GE-korrelaatio syntyy, kun yksilö hakeutuu valintoja tekemällä ja omalla käyttäytymisellään tietynlaiseen ympäristöön. Reaktiivinen eli evokatiivinen GE-korrelaatio tarkoittaa ympäristön reagoimista yksilön perinnöllisiin taipumuksiin.
Käyttäytyminen on seurausta ympäristön ja epigeneettisten tekijöiden aikaansaamasta geenien toiminnasta. Epigeneettisillä mekanismeilla tarkoitetaan perinnöllisen tiedon siirtymistä jälkeläisille ilman, että se olisi koodattuna DNA:han. Ympäristötekijöillä on yhdessä geneettisten tekijöiden kanssa vaikutusta DNA:n ohjaamaan RNA:n synteesiin.
Geenien ja ympäristötekijöiden välisestä vuorovaikutuksesta on saatu näyttöä tutkimuksissa, joissa on selvitelty serotoniinin ja dopamiinin toimintaa säätelevien geenien ja käyttäytymisen välistä yhteyttä.
Tenttiin lukua. Persoonallisuuspsykologia - käsitteestä, historiasta, tieteenalasta, nykykäsityksiä...
Persoonallisuuspsykologian historia ulottuu antiikin aikaan. Sekä Hippokrates että Galenso ajattelivat ihmisen elimistön koostuvan tietystä määrästä perusnesteitä joista jokin oli vallitseva ja tämä vallitseva neste määritti ihmisten välisiä psykologisia eroja.
Modernin persoonallisuuspsykologian kehittymiseen on vaikuttanut kliiniseen ja tieteelliseen tutkimukseen perustuvat suuntaukset. Kliiniseen suuntaukseen katsotaan kuuluvaksi psykoanalyyttinen, humanistinen ja kognitiivinen lähestymistapa. Kliinistä suuntausta on kutsuttu myös idiografiseksi lähestymistavaksi jossa tavoitteena on tavoittaa yksilö mahdollisimman syvällisesti. Suuntauksen vahvuutena on pidetty ihmisen tarkastelua kokonaisuutena.
Tieteellisessä tutkimustyössä on tavoitteena ollut selvittää ihmisen käyttäytymisen yleisiä lainalaisuuksia (kokeellinen psykologia) tai ihmisten välisiä eroja psykologisissa ominaisuuksissa (differentiaalipsykologia). Tätä on kutsuttu nomoteettiseksi lähestymistavaksi jossa tavoitteena on muodostaa persoonallisuudesta käsitys joka sopii useimpiin ihmisiin. Kokeellisen tutkimuksen vahvuutena on pidetty sitä, että se antaa tietoa ilmiöiden välisistä syy-seuraus-suhteista ja on myös lähimpänä objektiivisen tutkimuksen ihannetta. Differentiaalipsykologiassa pääpaino on tutkittavien ilmiöiden välisten tilastollisten yhteyksien todentamisessa.
Mitä tulee kokeellisen tutkimuksen vahvuuksien toteutumiseen, en itse ole siitä yhtä vakuuttunut kuin kirjan tekijät. Siteeraan erästä lausetta: "Tutkittavasta ilmiöstä kerätään puolueetonta tietoa objektiivisin mittarein, jolloin tutkittavan yksilöllinen vastaustapa tai vaikeus kertoa itsestään tai kokemuksistaan ei vaikuta tutkimusaineistoon."
Mielestäni yksilöllisen vastaustavan vaikutusta ei voi koskaan täysin poistaa ainakaan aikuisilla yksilöillä. Vaikka yksilö olisi vain tarkkailtavana laboratorio-olosuhteissa, hän on tietoinen siitä ja tämä tietoisuus saattaa vaikuttaa yksilön toimintaan - ja vaikuttaa eri yksilöiden toimintaan eri tavalla. Tutkimustilanne on aina myös sosiaalinen konstruktio, jolla on sosiaalisia seurauksia. Yksilön voi myös katsoa "kertovan itsestään" koko ajan ja muillakin tavoin kuin pelkään puheen avulla.
Persoonallisuus on kirjassa määritelty ajatusten (kognitioiden), tunteiden (emootioiden) ja käyttäytymisen muodostamaksi kokonaisuudeksi "joka on kullekin ihmiselle luonteenomainen ja melko pysyvä eri tilanteissa ja eri aikoina". Persoonallisuutta luonnehtii sekä pysyvyys että muutos. Itse mietin tässä yhteydessä sitä, että entä jos jonkun ihmisen persoonan keskeisin ulottuvuus on vain jatkuva muutos, siis että ainoa pysyvyyden muoto on muutos? Edellä mainitulta pohjalta liikkeelle lähtevä psykologia ei tavoita sellaisen ihmisen olemusta.
Persoonallisuuspsykologia tieteenalana on määritelty kokoavaksi tieteenalaksi jonka pyrkimys on persoonallisuuden eri puolien kuvaamiseen, selittämiseen tai ennustamiseen ja jolla on huomattavaa sovellusarvoa esimerkiksi työ- ja organisaatiopsykologian alalla, ammatinvalinnan ohjauksessa sekä terveyskäyttäytymisen ymmärtämisessä jne.
Yhdeksi persoonallisuuspsykologian haasteeksi on mainittu sen selvittäminen, miten eri käsitteet ja niiden kuvaamat ilmiöt suhteutuvat toisiinsa. Kirjassa on mainittu muuttujakeskeinen tutkimusote joka kuvaa yksittäisten persoonallisuuden ominaisuuksia kuvaavien muuttujien keskinäisiä suhteita sekä henkilökeskeinen tutkimusote jossa paneudutaan ymmärtämään ominaisuuksien muodostamaa kokonaisuutta. Mielestäni nämä eri lähestymistavat eivät ole toisiltaan pois. Kenties myös systeemiteoriasta voisi olla apua tässä; kyseisessä teoriassa kun huomioidaan sekä osat, osien vaikutukset kokonaisuuteen että kokonaisuuden vaikutus osiin.
Modernin persoonallisuuspsykologian kehittymiseen on vaikuttanut kliiniseen ja tieteelliseen tutkimukseen perustuvat suuntaukset. Kliiniseen suuntaukseen katsotaan kuuluvaksi psykoanalyyttinen, humanistinen ja kognitiivinen lähestymistapa. Kliinistä suuntausta on kutsuttu myös idiografiseksi lähestymistavaksi jossa tavoitteena on tavoittaa yksilö mahdollisimman syvällisesti. Suuntauksen vahvuutena on pidetty ihmisen tarkastelua kokonaisuutena.
Tieteellisessä tutkimustyössä on tavoitteena ollut selvittää ihmisen käyttäytymisen yleisiä lainalaisuuksia (kokeellinen psykologia) tai ihmisten välisiä eroja psykologisissa ominaisuuksissa (differentiaalipsykologia). Tätä on kutsuttu nomoteettiseksi lähestymistavaksi jossa tavoitteena on muodostaa persoonallisuudesta käsitys joka sopii useimpiin ihmisiin. Kokeellisen tutkimuksen vahvuutena on pidetty sitä, että se antaa tietoa ilmiöiden välisistä syy-seuraus-suhteista ja on myös lähimpänä objektiivisen tutkimuksen ihannetta. Differentiaalipsykologiassa pääpaino on tutkittavien ilmiöiden välisten tilastollisten yhteyksien todentamisessa.
Mitä tulee kokeellisen tutkimuksen vahvuuksien toteutumiseen, en itse ole siitä yhtä vakuuttunut kuin kirjan tekijät. Siteeraan erästä lausetta: "Tutkittavasta ilmiöstä kerätään puolueetonta tietoa objektiivisin mittarein, jolloin tutkittavan yksilöllinen vastaustapa tai vaikeus kertoa itsestään tai kokemuksistaan ei vaikuta tutkimusaineistoon."
Mielestäni yksilöllisen vastaustavan vaikutusta ei voi koskaan täysin poistaa ainakaan aikuisilla yksilöillä. Vaikka yksilö olisi vain tarkkailtavana laboratorio-olosuhteissa, hän on tietoinen siitä ja tämä tietoisuus saattaa vaikuttaa yksilön toimintaan - ja vaikuttaa eri yksilöiden toimintaan eri tavalla. Tutkimustilanne on aina myös sosiaalinen konstruktio, jolla on sosiaalisia seurauksia. Yksilön voi myös katsoa "kertovan itsestään" koko ajan ja muillakin tavoin kuin pelkään puheen avulla.
Persoonallisuus on kirjassa määritelty ajatusten (kognitioiden), tunteiden (emootioiden) ja käyttäytymisen muodostamaksi kokonaisuudeksi "joka on kullekin ihmiselle luonteenomainen ja melko pysyvä eri tilanteissa ja eri aikoina". Persoonallisuutta luonnehtii sekä pysyvyys että muutos. Itse mietin tässä yhteydessä sitä, että entä jos jonkun ihmisen persoonan keskeisin ulottuvuus on vain jatkuva muutos, siis että ainoa pysyvyyden muoto on muutos? Edellä mainitulta pohjalta liikkeelle lähtevä psykologia ei tavoita sellaisen ihmisen olemusta.
Persoonallisuuspsykologia tieteenalana on määritelty kokoavaksi tieteenalaksi jonka pyrkimys on persoonallisuuden eri puolien kuvaamiseen, selittämiseen tai ennustamiseen ja jolla on huomattavaa sovellusarvoa esimerkiksi työ- ja organisaatiopsykologian alalla, ammatinvalinnan ohjauksessa sekä terveyskäyttäytymisen ymmärtämisessä jne.
Yhdeksi persoonallisuuspsykologian haasteeksi on mainittu sen selvittäminen, miten eri käsitteet ja niiden kuvaamat ilmiöt suhteutuvat toisiinsa. Kirjassa on mainittu muuttujakeskeinen tutkimusote joka kuvaa yksittäisten persoonallisuuden ominaisuuksia kuvaavien muuttujien keskinäisiä suhteita sekä henkilökeskeinen tutkimusote jossa paneudutaan ymmärtämään ominaisuuksien muodostamaa kokonaisuutta. Mielestäni nämä eri lähestymistavat eivät ole toisiltaan pois. Kenties myös systeemiteoriasta voisi olla apua tässä; kyseisessä teoriassa kun huomioidaan sekä osat, osien vaikutukset kokonaisuuteen että kokonaisuuden vaikutus osiin.
Tenttiin lukua - Persoonallisuuspsykologiaa. Dan P. McAdamsin mallista.
Heräsin tänään hyvin aikaisin aamuyöstä ja koska minulla on paljon tekemistä ja vähän aikaa, päätin aloittaa saman tien tenttiin lukemisen. Ylihuomenna olisi persoonallisuuspsykologiaan liittyvä tentti. Tänään on tavoitteena lukea yksi tenttikirjoista, Riitta Leena Metsäpellon ja Taru Feldtin toimittama "Meitä on moneksi - Persoonallisuuden psykologiset perusteet" josta teen huvikseni tiiviin lyhennelmän.
Kirja on jäsennelty Dan P. McAdamsin persoonallisuuskäsitteistöä jäsentävän kolmitasoisen mallin mukaan josta on käytetty taulun metaforaa. Ensimmäinen taso on "taulun kehykset", taipumukselliset piirteet. Niihin kuuluvat ajasta ja roolista riippumattomat yksilön perustavanlaatuiset, biologiseen perustaan pohjautuvat ominaisuudet kuten temperamentti ja persoonallisuuden piirteet jotka on määritelty esim. Big Five-piirreteoriassa.
Toinen taso, "taulun yksityiskohdat" ovat tyypilliset sopeutumistavat. Ne ovat aikaan, paikkaan ja sosiaalisiin tekijöihin sidoksissa olevia motivationaalisia, strategisia, kognitiivis-sosiaalisia ja kehityksellisiä osatekijöitä kuten yksilön tavoitteet, elämäntehtävät, arvot ja selviytymiskeinot.
Kolmas taso, "taulun kertomus" on tarinamuotoinen identiteetti jolla tarkoitetaan sisäistettyä, koko ajan kehittyvää tarinaa jota ihminen itsestään ja elämästään tuottaa. Tarina tekee yksilön elämästä ymmärrettävän ja yhtenäisen sekä tuo jatkuvuuden ja tarkoituksellisuuden tunnetta elämään. Tarinamuotoisen identiteetin on katsottu alkavan rakentua "muotoutuvan aikuisuuden" vaiheessa, 18-25-vuotiaana.
Ympäristö ja kulttuuri vaikuttavat yksilöön kaikilla tasoilla. Ne säätelevät sitä, miten ihminen voi ilmaista taipumuksellisia piirteitään, millaisia tavoitteita, uskomuksia ja arvoja ne ylläpitävät sekä millaisia tarinavaihtoehtoja on tarjolla, miten tarinoita tulisi kertoa ja miten ihmisen tulisi elää tarinoidensa viitoittamalla tiellä.
Kirja on jäsennelty Dan P. McAdamsin persoonallisuuskäsitteistöä jäsentävän kolmitasoisen mallin mukaan josta on käytetty taulun metaforaa. Ensimmäinen taso on "taulun kehykset", taipumukselliset piirteet. Niihin kuuluvat ajasta ja roolista riippumattomat yksilön perustavanlaatuiset, biologiseen perustaan pohjautuvat ominaisuudet kuten temperamentti ja persoonallisuuden piirteet jotka on määritelty esim. Big Five-piirreteoriassa.
Toinen taso, "taulun yksityiskohdat" ovat tyypilliset sopeutumistavat. Ne ovat aikaan, paikkaan ja sosiaalisiin tekijöihin sidoksissa olevia motivationaalisia, strategisia, kognitiivis-sosiaalisia ja kehityksellisiä osatekijöitä kuten yksilön tavoitteet, elämäntehtävät, arvot ja selviytymiskeinot.
Kolmas taso, "taulun kertomus" on tarinamuotoinen identiteetti jolla tarkoitetaan sisäistettyä, koko ajan kehittyvää tarinaa jota ihminen itsestään ja elämästään tuottaa. Tarina tekee yksilön elämästä ymmärrettävän ja yhtenäisen sekä tuo jatkuvuuden ja tarkoituksellisuuden tunnetta elämään. Tarinamuotoisen identiteetin on katsottu alkavan rakentua "muotoutuvan aikuisuuden" vaiheessa, 18-25-vuotiaana.
Ympäristö ja kulttuuri vaikuttavat yksilöön kaikilla tasoilla. Ne säätelevät sitä, miten ihminen voi ilmaista taipumuksellisia piirteitään, millaisia tavoitteita, uskomuksia ja arvoja ne ylläpitävät sekä millaisia tarinavaihtoehtoja on tarjolla, miten tarinoita tulisi kertoa ja miten ihmisen tulisi elää tarinoidensa viitoittamalla tiellä.
lauantai 12. helmikuuta 2011
Väitöstilaisuusiloa :)
Lauantaina oli opettajamme ja tutkijamme Kati Aho-Mustosen väitöstilaisuus. Se meni hyvin ja tilaisuus oli mielenkiintoinen ja antoisa. Väitöskirjan aihe on sekä psykologisesti että yhteiskunnallisesti tärkeä ja merkityksellinen. Siinä on myös rohkeaa yhteiskunnallista sanomaa. Ko. väitöskirja toteutuksineen on konkreettista toimintaa maailman muuttamiseksi paremmaksi paikaksi ja inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi - myös niiden ihmisten suhteen, jotka on saatettu yhteiskunnan näkökulmasta luokitella "pahoiksi", "hulluiksi" ja "toivottomiksi tapauksiksi".
Väitöstilaisuutta seuraamassa oli yli parikymmentä opiskelijaa. Keskustelimme opiskelijoiden kanssa ennen ja jälkeen väitöstilaisuutta heränneistä ajatuksista ja tunteista. Monet opiskelijamme - itseni mukaan lukien - olivat jännittäneet tilaisuutta etukäteen. Ei siksi, että olisimme pelänneet Katin mokaavan jotain, vaan siksi että olimme yksinkertaisesti täpinöissämme. Lisäksi osa meistä jakoi sen kokemuksen, että välillä oli impulssikontrollin kanssa haasteita, kun olisimme väitöstilaisuuden aikana halunneet niin monta kertaa taputtaa, tehdä aaltoja, huutaa "hyvä Kati", "jee!" jne.
Kati on todella pidetty ja arvostettu opiskelijoidemme keskuudessa. Opiskelijat arvostavat Katia siksi, että hänessä on asennetta, hän on inhimillinen, huumorintajuinen, oikeudenmukainen, empaattinen, keskusteleva, viisas, persoonallinen, älykäs, ajattelultaan terävä... Kaikki em. sanat ovat opiskelijoidemme Katista sanomia. Idealisaatiotako? Ei ole nyt siitä kysymys.
Tämä arvostus perustuu kokemukseen Katista siinä, miten hän opiskelijoiden kanssa toimii. Kati osaa asettautua opiskelijoiden lähikehityksen vyöhykkeelle tavalla, johon sisältyy keskustelevuus, kannustavuus, arvostuksen osoittaminen opiskelijoille sekä opiskelijoiden oikeudenmukainen ja reilu arviointi. Jokaisen opiskelijan tehtävä on löytää oma äänensä psykologiassa. Omaan ääneen kuitenkin sisältyy kaikuja toisten ihmisten äänistä. Mielestäni Katin humaani asenne ihmisiä kohtaan - joka myös välittyi hänen väitöskirjastaan - on hyvää esimerkkiä meille opiskelijoille.
Väitöstilaisuuden jälkeen oli onnittelu- ja kahvihetki. Opiskelijat antoivat Katille ryhmähalauksen ja yhteisesti hankkimamme lahjat ja kortin. Oli upeaa saada olla läsnä väitöstilaisuudessa ja myös kokea se yhteinen, jaettu hetki kun halasimme ja annoimme lahjat. Olin iloinen siitä, että opiskelijamme näyttivät sen, miten paljon Katista pitävät ja miten paljon häntä arvostavat. Inhimillisesti tärkeät asiat kannattaa sanoa (tai osoittaa jotenkin muuten) silloin kun ne ovat kohdalla. Aina ei voi tietää, tuleeko välttämättä uutta tilaisuutta.
Olin ja olen iloinen, ylpeä ja onnellinen Katin hienosta saavutuksesta. Se ilo jatkui tilaisuuden päättymisen jälkeenkin. Ennen illan bileitä olin hetken aikaa kotona; kuuntelin musiikkia, pompin ja soitin ilmakitaraa, koska olin niin fiiliksissä. Toisten ihmisten onnistuminen antaa itsellekin iloa ja energiaa.
Väitöstilaisuutta seuraamassa oli yli parikymmentä opiskelijaa. Keskustelimme opiskelijoiden kanssa ennen ja jälkeen väitöstilaisuutta heränneistä ajatuksista ja tunteista. Monet opiskelijamme - itseni mukaan lukien - olivat jännittäneet tilaisuutta etukäteen. Ei siksi, että olisimme pelänneet Katin mokaavan jotain, vaan siksi että olimme yksinkertaisesti täpinöissämme. Lisäksi osa meistä jakoi sen kokemuksen, että välillä oli impulssikontrollin kanssa haasteita, kun olisimme väitöstilaisuuden aikana halunneet niin monta kertaa taputtaa, tehdä aaltoja, huutaa "hyvä Kati", "jee!" jne.
Kati on todella pidetty ja arvostettu opiskelijoidemme keskuudessa. Opiskelijat arvostavat Katia siksi, että hänessä on asennetta, hän on inhimillinen, huumorintajuinen, oikeudenmukainen, empaattinen, keskusteleva, viisas, persoonallinen, älykäs, ajattelultaan terävä... Kaikki em. sanat ovat opiskelijoidemme Katista sanomia. Idealisaatiotako? Ei ole nyt siitä kysymys.
Tämä arvostus perustuu kokemukseen Katista siinä, miten hän opiskelijoiden kanssa toimii. Kati osaa asettautua opiskelijoiden lähikehityksen vyöhykkeelle tavalla, johon sisältyy keskustelevuus, kannustavuus, arvostuksen osoittaminen opiskelijoille sekä opiskelijoiden oikeudenmukainen ja reilu arviointi. Jokaisen opiskelijan tehtävä on löytää oma äänensä psykologiassa. Omaan ääneen kuitenkin sisältyy kaikuja toisten ihmisten äänistä. Mielestäni Katin humaani asenne ihmisiä kohtaan - joka myös välittyi hänen väitöskirjastaan - on hyvää esimerkkiä meille opiskelijoille.
Väitöstilaisuuden jälkeen oli onnittelu- ja kahvihetki. Opiskelijat antoivat Katille ryhmähalauksen ja yhteisesti hankkimamme lahjat ja kortin. Oli upeaa saada olla läsnä väitöstilaisuudessa ja myös kokea se yhteinen, jaettu hetki kun halasimme ja annoimme lahjat. Olin iloinen siitä, että opiskelijamme näyttivät sen, miten paljon Katista pitävät ja miten paljon häntä arvostavat. Inhimillisesti tärkeät asiat kannattaa sanoa (tai osoittaa jotenkin muuten) silloin kun ne ovat kohdalla. Aina ei voi tietää, tuleeko välttämättä uutta tilaisuutta.
Olin ja olen iloinen, ylpeä ja onnellinen Katin hienosta saavutuksesta. Se ilo jatkui tilaisuuden päättymisen jälkeenkin. Ennen illan bileitä olin hetken aikaa kotona; kuuntelin musiikkia, pompin ja soitin ilmakitaraa, koska olin niin fiiliksissä. Toisten ihmisten onnistuminen antaa itsellekin iloa ja energiaa.
perjantai 11. helmikuuta 2011
Kymmenen tuntia vuoden parhaaseen väitökseen - jee :)
Tänään klo 12 tarkastetaan filosofisessa tiedekunnassa opettajamme ja tutkijamme Kati Aho-Mustosen psykologian alaan kuuluva väitöskirja "Group psychoeducation for forensic long-term patients with schizophrenia". Luvassa laadukasta settiä. Olen iloinen ja onnellinen Katin hienosta saavutuksesta ja menen ilolla kuuntelemaan.:) Paikalla on muitakin opiskelijoita ja ne ketkä eivät paikalle pääse, ovat hengessä mukana kuten sanonta kuuluu. En malttaisi edes nukkua, sen verran mehuissani olen.:)
tiistai 8. helmikuuta 2011
Jazzmobile - Jazzmobiili...
on bändin nimi. Bändissä soittaa muutama kaverini, ja hyvin soittaakin. Tietty jazzmainen soittamisen rentous on hyvin hallussa. En malta olla mainostamatta bändiä täälläkin, sillä se on täynnä hyviä ja monipuolisesti lahjakkaita tyyppejä joiden musiikkia kuuntelee mielellään. Toisten osaamista on ilo niin katsoa kuin kuunnellakin, siitä tulee hyvälle mielelle. Jotenkin Valssi Op. 1 kolahtaa fiiliksiin nyt eniten.
Linkki alla.
http://www.mikseri.net/artists/jazzmobile/valssi-op-1-demoversio/458114/
Linkki alla.
http://www.mikseri.net/artists/jazzmobile/valssi-op-1-demoversio/458114/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)