Ensinnäkin, tein tänään kaksi tenttiä yhdellä tenttikerralla. Pikaisella epätoivoisella yliopisto-opiskelijamatematiikalla kaava menee seuraavasti:
2 tenttiä/2 h 40 min = paskat vastaukset + nopeusennätys
Olen iloinen että kuitenkin menin tenttiin ja toivon että ne menivät läpi. Minua ei ole ennen hävettänyt palauttaa sosiologian ja filosofian tenttivastauksia, tänään hävetti. Ei ollut tietoa, ei ollut taitoa, eikä luovuus kukkinut. Tuli ns. kiehtovanpaska tulos.
"Kiehtovanpaska" on sana, jonka eräs kaverini laittoi liikenteeseen. Mielestäni tämä on todella erinomainen ilmaus kuvaamaan hyvin monenlaisia erilaisia tilanteita ja asioita. Olen iloinen tästä uudesta sanasta.
Lisäksi olen iloinen Teemu Pukin hienosta maalista eilen HJK-Schalke-jalkapallo-ottelussa, jota katsoin niinä hetkinä kun olisi pitänyt tehdä paniikkikertausta tenttiin. Siirsin paniikkikertauksen yöhön.
Olen myös iloinen kun kuulin, että eräs kaverini oli mennyt naimisiin. Aiemmin päivällä ilostutti luonaan jälkeinen kahvihetki auringonpaisteessa. Oli todella lämmintä ja ihanan valoisaa. Nokkosperhonen liihotteli vielä lähistöllä.
Tulin iloiseksi myös facebookkiin luodusta tapahtumaryhmästä "Kiipeä puuhun" johon eräs kaverini minut kutsui. Loistava ajatus! Tapahtuman pointti on seuraava: "Kiipeä puuhun -viikko on paitsi hauskaa tekemistä, myös yhteisöllinen tempaus lasten elintilan, vapauden ja liikkumisen ilon puolesta."
Sivulla on siteerattu Tatu Hirvosta (syksyn tietoteoksen Varo, varo - irti ylisuojelevasta kasvatuksesta (Minerva 2011) kirjoittaja).
”Useimmilla nykyaikuisilla on muistoja lempipuusta, johon he ovat voineet kiivetä roikkumaan ja tarkastelemaan maailmaa. Samanlainen vapaus ei ole itsestään selvää omille lapsillemme, kun aikuisten varoitukset, kiellot ja huolet ovat perusteetta lisääntyneet. Puuhun kannattaisi silti kiivetä. Lapset, jotka saavat kehittää fyysisiä ja motorisia taitoja, tasapaino- ja rytmitajua sekä käsitystä ruumillista rajoistaan, kasvavat osaavammiksi kohtaamaan ja hallitsemaan riskejä, joita elämä heidän eteensä tuo. He luottavat itseensä ja tuntevat olonsa maailmassa varmemmiksi kuin lapset, joilla on heikko tai olematon koordinaatiokyky, käsitys painovoimasta tai siitä, kuinka paljon painoa heidän käsivartensa jaksavat kantaa. Onnettomuksilla on tutkimusten mukaan todennäköisemmin myös ikäviä seurauksia lapsille, jotka eivät ole tottuneet ottamaan pieniäkään riskejä, kuin lapsille, jotka ovat opetelleet juoksemaan menettämättä hallintaansa, laskeutumaan hyvin hypätessään tai kaatumaan ilman että satuttavat itseään.”
Viikolla 38 kiipeilemään. "Puussa syyskuussa."
perjantai 26. elokuuta 2011
maanantai 15. elokuuta 2011
Merkin todellistuminen – ihminen eksistentiaalimerkkinä II
Ihminen merkkinä on eri asia kuin pelkkä sana merkkinä; tiivistetysti voi sanoa, että ihminen on tehty sekä lihasta että puheesta ja tämä on erityislaatuista. Otan pari aiheeseen liittyvää pointtia kandistani.
“Siiralan sanoin: “Ihmisen mieli ja ruumis ovat ainutkertaisen yksilöllisen olemassaolon ja saman kokonaisuuden eri tasoja, jotka elämän haasteissa – ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään.” ja “Kieli on ihmisruumiin keskeinen funktio. Sana - on elimellinen osa ihmistä.” (Psykoterapia 2/2010 s. 134, 159) - - Ihminen on “puheolento”, metafora, merkki - - Puhe saa merkityksensä aina ruumillisiin vaikutuksiin saakka, sillä kaikki saa kielen merkityksen ja näin ruumis subjektivoituu siksi, joka sanoo “minä”.(Dolto: Evankeliumit ja usko psykoanalyysissä) ”
Dolton mukaan “Halumme, jolta puuttuu aina jotakin, on olla puhe, joka olisi ihminen itse, verbi itse. Tässä tyydyttymättömyydessä tapahtuu lihan tihentymistä puheeksi, verbiksi, joka on liike, jokaisen alkuperäinen sysäys liikkeeseen.” Tämä sopii hyvin yhteen sen ajatuksen kanssa, että eksistentiaalinen merkki on toimintaa ja että fenomenologisesti tarkasteltuna oleminen on sama asia kuin läsnäolo nykyisyydessä.
Kun edelläolevia ajatuksia vetää yhteen, voi todeta, että ihminen on eksistentiaalinen merkki, halun ohjaamaa toiminnallista läsnäoloa nykyisyydessä, jonka pyrkimys on olla verbiksi tihentynyt liha. Tämä on olemisen lapseksi tulemista jatkuvassa luomisen preesensissä. Ihminen luo toisia ihmisiä ja itseään eläytymällä toisiin jotka ovat elävästi annettuja.
Aila Meriluodon runossa “Tämä täyteys, tämä paino” on kenties jotakin samaa:
Hyvin hidas leveä sävel,
ehkä largo.
Valkoinen liljankukka muistaa ikkunaa vasten,
toinen, nuppu, vasta kokemassa.
Kaikella on merkitys.
Että voikin näin tajuta.
Ei äkkiä – hitaasti, pidätellen
aueta itse kuin nuppu.
Tämä täyteys, tämä paino.
Viivy vielä, odota.
Kypsy. Vasta nyt tapahtuu.
Tyynny jo, älä tuhlaa.
Älä tyydy sekuntiin.
Nyt se syntyy.
Iankaikkinen preesens.
“Siiralan sanoin: “Ihmisen mieli ja ruumis ovat ainutkertaisen yksilöllisen olemassaolon ja saman kokonaisuuden eri tasoja, jotka elämän haasteissa – ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään.” ja “Kieli on ihmisruumiin keskeinen funktio. Sana - on elimellinen osa ihmistä.” (Psykoterapia 2/2010 s. 134, 159) - - Ihminen on “puheolento”, metafora, merkki - - Puhe saa merkityksensä aina ruumillisiin vaikutuksiin saakka, sillä kaikki saa kielen merkityksen ja näin ruumis subjektivoituu siksi, joka sanoo “minä”.(Dolto: Evankeliumit ja usko psykoanalyysissä) ”
Dolton mukaan “Halumme, jolta puuttuu aina jotakin, on olla puhe, joka olisi ihminen itse, verbi itse. Tässä tyydyttymättömyydessä tapahtuu lihan tihentymistä puheeksi, verbiksi, joka on liike, jokaisen alkuperäinen sysäys liikkeeseen.” Tämä sopii hyvin yhteen sen ajatuksen kanssa, että eksistentiaalinen merkki on toimintaa ja että fenomenologisesti tarkasteltuna oleminen on sama asia kuin läsnäolo nykyisyydessä.
Kun edelläolevia ajatuksia vetää yhteen, voi todeta, että ihminen on eksistentiaalinen merkki, halun ohjaamaa toiminnallista läsnäoloa nykyisyydessä, jonka pyrkimys on olla verbiksi tihentynyt liha. Tämä on olemisen lapseksi tulemista jatkuvassa luomisen preesensissä. Ihminen luo toisia ihmisiä ja itseään eläytymällä toisiin jotka ovat elävästi annettuja.
Aila Meriluodon runossa “Tämä täyteys, tämä paino” on kenties jotakin samaa:
Hyvin hidas leveä sävel,
ehkä largo.
Valkoinen liljankukka muistaa ikkunaa vasten,
toinen, nuppu, vasta kokemassa.
Kaikella on merkitys.
Että voikin näin tajuta.
Ei äkkiä – hitaasti, pidätellen
aueta itse kuin nuppu.
Tämä täyteys, tämä paino.
Viivy vielä, odota.
Kypsy. Vasta nyt tapahtuu.
Tyynny jo, älä tuhlaa.
Älä tyydy sekuntiin.
Nyt se syntyy.
Iankaikkinen preesens.
Merkin todellistuminen – ihminen eksistentiaalimerkkinä I
Mitä tulee Gadamerin analyysiin kokemuksesta, tämä analyysi sopii ainakin osittain myös ihmiseen eksistentiaalimerkkinä. Jokainen ihminen on ajallisesti ja paikallisesti erityinen yksilö. Psykologin asiakastyön näkökulmasta lienee merkityksellistä se, että toinen ihminen voi aina johtaa avautumaan kohti uutta ja tuntematonta omassa ajattelussa. Ihminen ei palaudu yleisiin säännön- tai järjestelmänmukaisuuksiin tai niiden pohjalta muodostettuihin oletuksiin.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö psykologiassa olisi mielekkäitä teorioita joita voi soveltaa ajattelun välineinä. Kyse on siitä, että teorioita ei pidä samaistaa todellisuuteen eikä ihmistä voi palauttaa teoreettisiin järjestelmiin. Teoreettisen tietämyksen pohjalta muodostetut oletukset ovat vain oletuksia, jotka pitää testata. Paras tapa testata ne kohtaamisessa ihmisen kanssa on antaa ihmisen toiseudelle mahdollisuus ilmetä sellaisenaan ja pyrkiä eläytymään tähän läsnäoloon. Teorioiden liimaaminen ihmisyyden päälle etäännyttää toiseuden kohtaamisesta.
Fenomenologinen reduktio toiseuden kohtaamisessa on eri asia kuin ihmisyyden redusoiminen ihmistieteen tuottamaan kuvaan ihmisyydestä. Fenomenologinen tarkastelu johtaa siihen ajatukseen, että havaitsemme niin asioista kuin ihmisistäkin ainakin aluksi vain yhden aspektin. Pikkuhiljaa havainnoimme lisää aspekteja ja niin asiat kuin ihmisetkin ilmenevät meille todellisemmin.
Näin lienee myös toisen ihmisen kohtaamisessa. Lisääntyvän kokemuksen myötä ihmisestä ilmenee ajan myötä yhä enemmän aspekteja jotka olivat aiemmin tuntemattomia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toisen ihmisen voisi jonakin hetkenä tietää täysin. Eksistentiaaliset merkit – myös ihmiset - ovat luonteeltaan avoimia eivätkä rajaudu pysyviksi entiteeteiksi eikä niistä näin ollen voi esittää tyhjentävää tulkintaa.
Toisen ihmisen todellistuminen on päättymätön prosessi, joka kutsuu jatkuvasti tutkimaan omien käsitysten ja tietojen rajallisuutta ja ylittämään nämä rajat. Parhaimmillaan tämä tapahtuu tuon toisen kanssa lähikehityksen vyöhykkeellä, jossa kohtaamisen molemmilla osapuolilla on mahdollisuus syventää ymmärrystään maailmasta, toisesta ihmisestä ja itsestään.
Myös ihmistä eksistentiaalisena merkkinä voi lähestyä tapahtumisen ja joksikin tulemisen käsittein.
Ihminen pitää semiosiksen liikkeessä ja kiinnittää sen yhteen tilanteeseen. Semiosis eli merkkiprosessi “on jatkuva, kaiken elämän kannalta keskeinen prosessi. Elävien olentojen kyky havaita ja tulkita merkkejä mahdollistaa olemassaolon jatkumisen.” (Veivo & Huttunen: Semiotiikka. Merkeistä mieleen ja kulttuuriin)
Ihminen osallistuu semiosikseen myös muulla tavoin kuin pelkästään sanallisesti. Kirjassa “Se ei sittenkään pyöri” oli siteerattu Nietzscheä jonka mukaan ihmisten välisenä siltana on kielen lisäksi myös katse, kosketus ja ele sekä näiden aistivaikutelmien tietoiseksi tuleminen, tarkkailun kohteeksi ottaminen ja ulkopuolellemme sijoittaminen.
Tämä rinnastuu siihen Veivon ja Huttusen kirjassa esitettyyn ajatukseen, että yksilöllinen kokemus joudutaan merkkiyttämään eli ulkoistamaan ihmisten havaittavissa olevaan merkitsevään materiaan, kuteen puheeseen, kirjoituksiin, kuviin, toimintaan jne. Tätä oli hahmotettu käsiteparin endogeenisyys ja eksogeenisyys avulla.
Ihminen haluaa tulla merkitykselliseksi itselleen ja muille. Tämä ohjaa yksilöä objektivoimaan sisäiset, endogeeniset merkkitapahtumansa ulkoisesti havaittaviksi, eksogeenisiksi merkeiksi. Ihminen onkin ainutlaatuinen eksistentiaalimerkki siinä mielessä, että ihminen eksistentiaalisena merkkinä koostuu sekä sisäisistä että ulkoisesti havaittavista merkkiprosesseista jotka vastaavat toisiaan enemmän tai vähemmän.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö psykologiassa olisi mielekkäitä teorioita joita voi soveltaa ajattelun välineinä. Kyse on siitä, että teorioita ei pidä samaistaa todellisuuteen eikä ihmistä voi palauttaa teoreettisiin järjestelmiin. Teoreettisen tietämyksen pohjalta muodostetut oletukset ovat vain oletuksia, jotka pitää testata. Paras tapa testata ne kohtaamisessa ihmisen kanssa on antaa ihmisen toiseudelle mahdollisuus ilmetä sellaisenaan ja pyrkiä eläytymään tähän läsnäoloon. Teorioiden liimaaminen ihmisyyden päälle etäännyttää toiseuden kohtaamisesta.
Fenomenologinen reduktio toiseuden kohtaamisessa on eri asia kuin ihmisyyden redusoiminen ihmistieteen tuottamaan kuvaan ihmisyydestä. Fenomenologinen tarkastelu johtaa siihen ajatukseen, että havaitsemme niin asioista kuin ihmisistäkin ainakin aluksi vain yhden aspektin. Pikkuhiljaa havainnoimme lisää aspekteja ja niin asiat kuin ihmisetkin ilmenevät meille todellisemmin.
Näin lienee myös toisen ihmisen kohtaamisessa. Lisääntyvän kokemuksen myötä ihmisestä ilmenee ajan myötä yhä enemmän aspekteja jotka olivat aiemmin tuntemattomia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toisen ihmisen voisi jonakin hetkenä tietää täysin. Eksistentiaaliset merkit – myös ihmiset - ovat luonteeltaan avoimia eivätkä rajaudu pysyviksi entiteeteiksi eikä niistä näin ollen voi esittää tyhjentävää tulkintaa.
Toisen ihmisen todellistuminen on päättymätön prosessi, joka kutsuu jatkuvasti tutkimaan omien käsitysten ja tietojen rajallisuutta ja ylittämään nämä rajat. Parhaimmillaan tämä tapahtuu tuon toisen kanssa lähikehityksen vyöhykkeellä, jossa kohtaamisen molemmilla osapuolilla on mahdollisuus syventää ymmärrystään maailmasta, toisesta ihmisestä ja itsestään.
Myös ihmistä eksistentiaalisena merkkinä voi lähestyä tapahtumisen ja joksikin tulemisen käsittein.
Ihminen pitää semiosiksen liikkeessä ja kiinnittää sen yhteen tilanteeseen. Semiosis eli merkkiprosessi “on jatkuva, kaiken elämän kannalta keskeinen prosessi. Elävien olentojen kyky havaita ja tulkita merkkejä mahdollistaa olemassaolon jatkumisen.” (Veivo & Huttunen: Semiotiikka. Merkeistä mieleen ja kulttuuriin)
Ihminen osallistuu semiosikseen myös muulla tavoin kuin pelkästään sanallisesti. Kirjassa “Se ei sittenkään pyöri” oli siteerattu Nietzscheä jonka mukaan ihmisten välisenä siltana on kielen lisäksi myös katse, kosketus ja ele sekä näiden aistivaikutelmien tietoiseksi tuleminen, tarkkailun kohteeksi ottaminen ja ulkopuolellemme sijoittaminen.
Tämä rinnastuu siihen Veivon ja Huttusen kirjassa esitettyyn ajatukseen, että yksilöllinen kokemus joudutaan merkkiyttämään eli ulkoistamaan ihmisten havaittavissa olevaan merkitsevään materiaan, kuteen puheeseen, kirjoituksiin, kuviin, toimintaan jne. Tätä oli hahmotettu käsiteparin endogeenisyys ja eksogeenisyys avulla.
Ihminen haluaa tulla merkitykselliseksi itselleen ja muille. Tämä ohjaa yksilöä objektivoimaan sisäiset, endogeeniset merkkitapahtumansa ulkoisesti havaittaviksi, eksogeenisiksi merkeiksi. Ihminen onkin ainutlaatuinen eksistentiaalimerkki siinä mielessä, että ihminen eksistentiaalisena merkkinä koostuu sekä sisäisistä että ulkoisesti havaittavista merkkiprosesseista jotka vastaavat toisiaan enemmän tai vähemmän.
Merkin todellistuminen – ruumis ja eläytyminen
Kirjan “se ei sittenkään pyöri” mukaan luvun todellistumisen tapa on laskeminen. Kenties merkin todellistumisen tapa on toisen ihmisen kokeminen – ja erityisesti toisen ihmisen kehon kokeminen.
Kirjassa “Se ei sittenkään pyöri” on käsitelty ruumiskäsityksen eroja luonnollisessa ja fenomenologisessa asenteessa, toisen kehon ilmenemistä sekä toiseutta ylipäätään.
Referoin kirjassa esitettyä luonnollisen ja fenomenologisen asenteen eroa suhteessa ruumiiseen. Luonnollisen asenteen näkökulmasta ruumis on anatomian esine josta voidaan erottaa elimet joiden toimintaa ja yhteyksiä voidaan selventää. Yksi näistä anatomisista ruumiista sattuu olemaan omani.
Fenomenologisessa asenteessa taas käännytään sekä oman että toisten ruumiin läsnäoloon. Ruumiini on aina tässä ja voin halutessani liikuttaa sitä. Näin liike ilmentyy eri tavalla kuin esineiden yhteydessä. Oman ruumiinsa voi nähdä, sitä voi koskettaa itse ja myös toiset voivat sitä koskettaa. Ruumis on keskeinen osa aistimista ja siten suhdetta maailmaan ja muihin. Husserl päätyi asiaan syvennyttyään siihen näkemykseen, että ruumis ja sen ilmentyminen ruumiina riippuu olennaisesti toisten ruumiista. Yksittäinen ruumis ei ole aidossa mielessä ruumis.
Fenomenologisen perusnäkemyksen mukaan asia ilmenee aina jotenkin, ja toisen ilmenemisen tapa on eläytyminen. “Eläytymisen kohde on itse, mutta jokin toinen itse kuin minä.” Toista ei havaita kuten esinettä, vaan ruumiissa jossa tiedän itsekin olevani. Toisen ruumis ei ole kuitenkaan omani, vaikka muistuttaakin sitä.
Husserl selvittää tätä yhteyttä appresentaation käsitteellä. Aistihavainnon kohteet näyttäytyvät aina osittain. Appresentteja ovat ne havainnossa mukana olevat osat jotka eivät näy suoraan. Samalla tavoin toinen subjektiviteetti on mukana muttei suoraan tavoitettavissa tai löydettävissä itsenään. Tämän eläydytyn kokemuksen suhteen omaan kokemukseen voi rinnastaa nykyistetyn ja nykyisen eroon. Tieteistä katsoen tämä eläytyminen on mystistä hiljaisuutta jota ei saada matematisoiduksi tai paikallistetuksi massapisteisiin.
Husserlin näkemyksen mukaan “oma ruumis tulee omaksi vasta vastakkaisuudessa muihin ruumiisiin. Toisen ruumiin tavoittaminen on ensimmäinen askel objektiivisuuteen eli intersubjektiivisuuteen tai yhteisöön. - - Fenomenologiassa eläytyminen tarkoittaa nimenomaan toimintaa, jossa ruumis ymmärretään ruumiiksi.” Oma ruumis on elämällemme välttämätön, koska omaa ruumista ei voi suoraan löytää. Vieraan ruumiillisuuden kokeminen on “käänne” joka antaa koetulle oliolle alkuperäisessä omintakeisuudessaan ja koettavuudessaan merkityksen, joka on vain tälle toiselle ominainen.
“Ainoastaan vieras ruumis voi rakentaa “sillan” oman ensisijaisen maailman ja toisen maailman välille: muodostuu yhteisö, jonka jäsen olen.” Toisen tavoittaminen edeltää maailman objektiivisuuden kokemusta. “Erityistä toisen elämään tien avaavaa kokemusta ei aina tunnusteta vaan ajatellaan, että ymmärrän toista pelkästään hänen puheensa kautta. Fenomenologisesti on kuitenkin selvää, että osassa kokemuksistamme toinen on läsnä vahvemmin kuin toisissa, eikä tämä palaudu ainoastaan sanallisen kommunikaation poissa- tai läsnäoloon.“
Samassa yhteydessä on siteerattu myös Nietzscheä. “Huomautettakoon vielä, ettei ihmisen ja ihmisen välisenä siltana ole vain kieli, vaan myös katse, kosketus, ele; aistivaikutelmiemme tietoiseksi tuleminen meissä itsessämme, kyky tarkata niitä ja ikään kuin sijoittaa ne ulkopuolellemme. (Iloinen tiede, 204).”
“Ruumiin kokemisessa tuntoaisti erottuu muista aisteista. Voin tuntea kosketuksen, mutta en voi nähdä näkemistä enkä kuulla kuulemista. Oman ruumiin koskettaminen ei kuitenkaan riitä ruumiin - - todellistumiseksi. Tältä kannalta eläytyminen onkin sukua tunteille: tunteminen ja koskettaminen ovat molemmissa keskeisiä.”
“Ei ole sattumaa, että kosketus on niin olennainen tekijä kohtaamistavoissamme – toisaalta olemme myös kosketuksen suhteen kovin arkoja, siinä haavoittuvaisuutemme tai liikuttuvaisuutemme nousee pintaan.”
“Se objektivoitu kenen tahansa ruumis, jonka löydän anatomian oppikirjoista, ei eläydy kehenkään. Oma ruumiini sen sijaan eläytyy, liikuttuu ja koskettaa, mutta myös sitä kosketetaan. Nämä asiat ovat yhdessäolon ja elämän kannalta olennaisia. Siitä, millainen kosketus kohtaamiseen liittyy, ollaan usein tarkkoja, siihen suhtaudutaan vakavasti. Juuri kohdatessa yhteisöllisyyden perusasiat ovat avainroolissa.”
“Ruumis on kohtaamistilanteissa tärkeä, mutta sillä että osaan luideni sijainnit ja nimet ulkoa ei ole merkitystä. Myöskään se, mitä hermoratoja pitkin impulssi etenee aivoihin kun kosketan toisen ruumista, ei tavoita olennaista tästä tapahtumasta – sen elävää läsnäoloa minulle ja meille. Toisen kohtaava ruumis on ajattelun eikä tiedon asia.”
Kirjassa “Se ei sittenkään pyöri” on käsitelty ruumiskäsityksen eroja luonnollisessa ja fenomenologisessa asenteessa, toisen kehon ilmenemistä sekä toiseutta ylipäätään.
Referoin kirjassa esitettyä luonnollisen ja fenomenologisen asenteen eroa suhteessa ruumiiseen. Luonnollisen asenteen näkökulmasta ruumis on anatomian esine josta voidaan erottaa elimet joiden toimintaa ja yhteyksiä voidaan selventää. Yksi näistä anatomisista ruumiista sattuu olemaan omani.
Fenomenologisessa asenteessa taas käännytään sekä oman että toisten ruumiin läsnäoloon. Ruumiini on aina tässä ja voin halutessani liikuttaa sitä. Näin liike ilmentyy eri tavalla kuin esineiden yhteydessä. Oman ruumiinsa voi nähdä, sitä voi koskettaa itse ja myös toiset voivat sitä koskettaa. Ruumis on keskeinen osa aistimista ja siten suhdetta maailmaan ja muihin. Husserl päätyi asiaan syvennyttyään siihen näkemykseen, että ruumis ja sen ilmentyminen ruumiina riippuu olennaisesti toisten ruumiista. Yksittäinen ruumis ei ole aidossa mielessä ruumis.
Fenomenologisen perusnäkemyksen mukaan asia ilmenee aina jotenkin, ja toisen ilmenemisen tapa on eläytyminen. “Eläytymisen kohde on itse, mutta jokin toinen itse kuin minä.” Toista ei havaita kuten esinettä, vaan ruumiissa jossa tiedän itsekin olevani. Toisen ruumis ei ole kuitenkaan omani, vaikka muistuttaakin sitä.
Husserl selvittää tätä yhteyttä appresentaation käsitteellä. Aistihavainnon kohteet näyttäytyvät aina osittain. Appresentteja ovat ne havainnossa mukana olevat osat jotka eivät näy suoraan. Samalla tavoin toinen subjektiviteetti on mukana muttei suoraan tavoitettavissa tai löydettävissä itsenään. Tämän eläydytyn kokemuksen suhteen omaan kokemukseen voi rinnastaa nykyistetyn ja nykyisen eroon. Tieteistä katsoen tämä eläytyminen on mystistä hiljaisuutta jota ei saada matematisoiduksi tai paikallistetuksi massapisteisiin.
Husserlin näkemyksen mukaan “oma ruumis tulee omaksi vasta vastakkaisuudessa muihin ruumiisiin. Toisen ruumiin tavoittaminen on ensimmäinen askel objektiivisuuteen eli intersubjektiivisuuteen tai yhteisöön. - - Fenomenologiassa eläytyminen tarkoittaa nimenomaan toimintaa, jossa ruumis ymmärretään ruumiiksi.” Oma ruumis on elämällemme välttämätön, koska omaa ruumista ei voi suoraan löytää. Vieraan ruumiillisuuden kokeminen on “käänne” joka antaa koetulle oliolle alkuperäisessä omintakeisuudessaan ja koettavuudessaan merkityksen, joka on vain tälle toiselle ominainen.
“Ainoastaan vieras ruumis voi rakentaa “sillan” oman ensisijaisen maailman ja toisen maailman välille: muodostuu yhteisö, jonka jäsen olen.” Toisen tavoittaminen edeltää maailman objektiivisuuden kokemusta. “Erityistä toisen elämään tien avaavaa kokemusta ei aina tunnusteta vaan ajatellaan, että ymmärrän toista pelkästään hänen puheensa kautta. Fenomenologisesti on kuitenkin selvää, että osassa kokemuksistamme toinen on läsnä vahvemmin kuin toisissa, eikä tämä palaudu ainoastaan sanallisen kommunikaation poissa- tai läsnäoloon.“
Samassa yhteydessä on siteerattu myös Nietzscheä. “Huomautettakoon vielä, ettei ihmisen ja ihmisen välisenä siltana ole vain kieli, vaan myös katse, kosketus, ele; aistivaikutelmiemme tietoiseksi tuleminen meissä itsessämme, kyky tarkata niitä ja ikään kuin sijoittaa ne ulkopuolellemme. (Iloinen tiede, 204).”
“Ruumiin kokemisessa tuntoaisti erottuu muista aisteista. Voin tuntea kosketuksen, mutta en voi nähdä näkemistä enkä kuulla kuulemista. Oman ruumiin koskettaminen ei kuitenkaan riitä ruumiin - - todellistumiseksi. Tältä kannalta eläytyminen onkin sukua tunteille: tunteminen ja koskettaminen ovat molemmissa keskeisiä.”
“Ei ole sattumaa, että kosketus on niin olennainen tekijä kohtaamistavoissamme – toisaalta olemme myös kosketuksen suhteen kovin arkoja, siinä haavoittuvaisuutemme tai liikuttuvaisuutemme nousee pintaan.”
“Se objektivoitu kenen tahansa ruumis, jonka löydän anatomian oppikirjoista, ei eläydy kehenkään. Oma ruumiini sen sijaan eläytyy, liikuttuu ja koskettaa, mutta myös sitä kosketetaan. Nämä asiat ovat yhdessäolon ja elämän kannalta olennaisia. Siitä, millainen kosketus kohtaamiseen liittyy, ollaan usein tarkkoja, siihen suhtaudutaan vakavasti. Juuri kohdatessa yhteisöllisyyden perusasiat ovat avainroolissa.”
“Ruumis on kohtaamistilanteissa tärkeä, mutta sillä että osaan luideni sijainnit ja nimet ulkoa ei ole merkitystä. Myöskään se, mitä hermoratoja pitkin impulssi etenee aivoihin kun kosketan toisen ruumista, ei tavoita olennaista tästä tapahtumasta – sen elävää läsnäoloa minulle ja meille. Toisen kohtaava ruumis on ajattelun eikä tiedon asia.”
Merkin todellistuminen – välitön ja dynaaminen objekti
Ihminen eksistentiaalisena merkkinä on toisen ihmisen kokemuksena subjektiivinen. Myös vauvalla merkin kokeminen tapahtuu vauvan yksilöllisessä maailmassa, tilanteessa, jota määrittävät subjektiiviset käsitykset merkin, ajan ja paikan keskinäisestä jäsentymisestä. Vauva kokee olemisen ensisijaisen hoitajan läsnä- ja poissaolona nykyisyydessä. Tämä ensisijaisen hoitajan läsnä- ja poissaolevuus viittaa samalla esimerkiksi siihen kuinka turvalliseksi maailma koetaan.
Samalla opitaan, miten sama asia voi viitata useampaan asiaan tai useampi asia palautua yhteen: ensisijaisen hoitajan tarjoaman ravinnon, lämmön, hoitavan kosketuksen jne. yhteisnimittäjä on turvallisuuden kokemus.
Arvelen että fenomenologinen tulkinta auttaa ymmärtämään mitä vauvan kokemusmaailmassa tapahtuu. Eräs esimerkki on kirjassa “Se ei sittenkään pyöri” esitetty luonnollisen asenteen ja fenomenologian välinen ero mitä tulee esimerkiksi ajattelun käsitteeseen. Luonnollisessa asenteessa puhutaan ajattelevista aivoista – kun ajattelen, aivoissani tapahtuu muutoksia. Fenomenologian näkökulmasta taas ajatukseni ilmenevät minulle. Tässä ilmenemisessä niihin ei liity paikkaa, vaan sisäinen virtaava aikatietoisuuteni.
Tässä mielessä vauva voi omassa subjektiudessaan kokea ensisijaisen hoitajan ja hänen läsnä- ja poissaolonsa sekä toimintansa merkkinä, vaikkei vauva olekaan vielä tietoinen omasta subjektiivisuudestaan. Vauva voi virtaavassa aikatietoisuudessaan kokea läsnä- ja poissaoloja ja niiden kestoja. Jos ensisijainen hoitaja viipyy liian kauan poissa, kun vauva ilmaisee jonkin tarpeensa, tämä voi aiheuttaa kokemuksen tarpeisiin vastaamattomuudesta – ja maailman turvattomuudesta, mikäli kokemus toistuu usein.
Tietoisuus ja ajatusten todellistuminen lienevät muutenkin kaksi eri asiaa. Jokin ajatukseni voi tällä hetkellä olla tietoinen vain omassa mielessäni. Ajatuksen todellistuminen voi kuitenkin tapahtuva verkostossa jonka osia ovat esimerkiksi kirja jota luen, tietokone jolla kirjoitan ajatuksiani, toinen ihminen jonka kanssa ajatuksiani jaan, musiikki jota kuuntelen ajattelun virittämiseksi jne. Tämän verkoston toiminnan lopputulos on ajatus, joka tulee tietoiseksi mielessäni, mutta jonka synty tapahtuu laajemassa järjestelmässä kuin vain omat aivoni.
Mietin ensisijaisen hoitajan (merkin) todellistumista. Mieleeni tuli kirjassa “Se ei sittenkään pyöri” annettu esimerkki kokemuksen eroista mitä tulee esimerkiksi juna-asemaan, jossa olemme joskus olleet.
Mitä juna-asemaan tulee, todellistumisen muotoja oli lajiteltu seuraavasti.
1)asema – nykyisenä – asema itse – elävästi annettu
2)asema – nykyistettynä – asema itse – ei elävästi annettu
3)asema - “tavataan asemalla” - asema itse – tyhjästi tarkoitettu
4)asema – kortti – kuva asemasta/kuvattu asema - kuvahavainto
Ensimmäisessä tapauksessa ihminen kokee aseman juuri sillä hetkellä. Kirjassa on todettu, että “Läsnäolon pitäminen todellisuuden vahvimpana asteena onkin meille luontevaa.” Toisessa tapauksessa ihminen ajattelee asemaa. Kolmannessa tapauksessa ihminen mainitsee aseman lyhyesti ohimennen jossakin keskustelussa. Neljännessä tapauksessa ihminen katselee kuvaa asemasta.
Ajattelin, että vauvan kokemus ensisijaisesta hoitajasta vastaa kohtaa 1. Ensisijainen hoitaja on vauvalle elävästi annettu. Millä tavalla tämä ensisijainen hoitaja sitten on vauvalle elävästi annettu, jos ajatellaan että tämä ensisijainen hoitaja on merkki?
Mieleeni tuli Veivon ja Huttusen kirjassa merkin käsitteen yhteydessä esitetty jaottelu välittömään ja dynaamiseen objektiin. Välitön objekti on olemassa sellaisena kuin esimerkiksi kuva sen esittää. Dynaaminen objekti taas on itsenäisesti olemassaoleva asia. “Merkin vastaanottaja ei havaitse dynaamista objektia”, joka “on merkkiin vaikuttava todellinen tekijä, se itsenäisesti olemassa oleva syy, joka aiheuttaa merkin”.
Palaan takaisin fenomenologiaan. Kirjassa “Se ei sittenkään pyöri” oli käsitelty luonnollisen asenteen ja fenomenologian eroja mitä tulee esineen todellistumiseen. Luonnollisen asenteen kautta näen koko esineen, materiaalisen kokonaisuuden. Tämä asenne sivuuttaa todellistumisen, jossa esine rakentuu ja jonka kautta esineet ymmärretään kolmiulotteisina. Ennen kuin esine ilmenee kolmiulotteisena, ilmenee ainoastaan aspekti esineestä, sen yksi puoli.
Tämän pohjalta ajattelin, että kenties ensisijainen hoitaja (ja ihmiset ylipäätään) todellistuu vauvalle ensin välittömänä objektina, joka vastaa esineen yhden aspektin ilmenemistä. Vauva ei aluksi havaitse dynaamista objektia (eli esimerkiksi äitiä, jonka rintaa vauva imee), sillä tämä suhde on symbioottinen. Vauvan persoonan erottautuminen äidistä lienee käytännössä sama asia kuin äidin ilmeneminen dynaamisena objektina. Ajan kuluessa ihmiset siis alkavat todellistua myös dynaamisina objekteina (joka siis vastaa ymmärrystä kolmiulotteisesta esineestä).
Samalla opitaan, miten sama asia voi viitata useampaan asiaan tai useampi asia palautua yhteen: ensisijaisen hoitajan tarjoaman ravinnon, lämmön, hoitavan kosketuksen jne. yhteisnimittäjä on turvallisuuden kokemus.
Arvelen että fenomenologinen tulkinta auttaa ymmärtämään mitä vauvan kokemusmaailmassa tapahtuu. Eräs esimerkki on kirjassa “Se ei sittenkään pyöri” esitetty luonnollisen asenteen ja fenomenologian välinen ero mitä tulee esimerkiksi ajattelun käsitteeseen. Luonnollisessa asenteessa puhutaan ajattelevista aivoista – kun ajattelen, aivoissani tapahtuu muutoksia. Fenomenologian näkökulmasta taas ajatukseni ilmenevät minulle. Tässä ilmenemisessä niihin ei liity paikkaa, vaan sisäinen virtaava aikatietoisuuteni.
Tässä mielessä vauva voi omassa subjektiudessaan kokea ensisijaisen hoitajan ja hänen läsnä- ja poissaolonsa sekä toimintansa merkkinä, vaikkei vauva olekaan vielä tietoinen omasta subjektiivisuudestaan. Vauva voi virtaavassa aikatietoisuudessaan kokea läsnä- ja poissaoloja ja niiden kestoja. Jos ensisijainen hoitaja viipyy liian kauan poissa, kun vauva ilmaisee jonkin tarpeensa, tämä voi aiheuttaa kokemuksen tarpeisiin vastaamattomuudesta – ja maailman turvattomuudesta, mikäli kokemus toistuu usein.
Tietoisuus ja ajatusten todellistuminen lienevät muutenkin kaksi eri asiaa. Jokin ajatukseni voi tällä hetkellä olla tietoinen vain omassa mielessäni. Ajatuksen todellistuminen voi kuitenkin tapahtuva verkostossa jonka osia ovat esimerkiksi kirja jota luen, tietokone jolla kirjoitan ajatuksiani, toinen ihminen jonka kanssa ajatuksiani jaan, musiikki jota kuuntelen ajattelun virittämiseksi jne. Tämän verkoston toiminnan lopputulos on ajatus, joka tulee tietoiseksi mielessäni, mutta jonka synty tapahtuu laajemassa järjestelmässä kuin vain omat aivoni.
Mietin ensisijaisen hoitajan (merkin) todellistumista. Mieleeni tuli kirjassa “Se ei sittenkään pyöri” annettu esimerkki kokemuksen eroista mitä tulee esimerkiksi juna-asemaan, jossa olemme joskus olleet.
Mitä juna-asemaan tulee, todellistumisen muotoja oli lajiteltu seuraavasti.
1)asema – nykyisenä – asema itse – elävästi annettu
2)asema – nykyistettynä – asema itse – ei elävästi annettu
3)asema - “tavataan asemalla” - asema itse – tyhjästi tarkoitettu
4)asema – kortti – kuva asemasta/kuvattu asema - kuvahavainto
Ensimmäisessä tapauksessa ihminen kokee aseman juuri sillä hetkellä. Kirjassa on todettu, että “Läsnäolon pitäminen todellisuuden vahvimpana asteena onkin meille luontevaa.” Toisessa tapauksessa ihminen ajattelee asemaa. Kolmannessa tapauksessa ihminen mainitsee aseman lyhyesti ohimennen jossakin keskustelussa. Neljännessä tapauksessa ihminen katselee kuvaa asemasta.
Ajattelin, että vauvan kokemus ensisijaisesta hoitajasta vastaa kohtaa 1. Ensisijainen hoitaja on vauvalle elävästi annettu. Millä tavalla tämä ensisijainen hoitaja sitten on vauvalle elävästi annettu, jos ajatellaan että tämä ensisijainen hoitaja on merkki?
Mieleeni tuli Veivon ja Huttusen kirjassa merkin käsitteen yhteydessä esitetty jaottelu välittömään ja dynaamiseen objektiin. Välitön objekti on olemassa sellaisena kuin esimerkiksi kuva sen esittää. Dynaaminen objekti taas on itsenäisesti olemassaoleva asia. “Merkin vastaanottaja ei havaitse dynaamista objektia”, joka “on merkkiin vaikuttava todellinen tekijä, se itsenäisesti olemassa oleva syy, joka aiheuttaa merkin”.
Palaan takaisin fenomenologiaan. Kirjassa “Se ei sittenkään pyöri” oli käsitelty luonnollisen asenteen ja fenomenologian eroja mitä tulee esineen todellistumiseen. Luonnollisen asenteen kautta näen koko esineen, materiaalisen kokonaisuuden. Tämä asenne sivuuttaa todellistumisen, jossa esine rakentuu ja jonka kautta esineet ymmärretään kolmiulotteisina. Ennen kuin esine ilmenee kolmiulotteisena, ilmenee ainoastaan aspekti esineestä, sen yksi puoli.
Tämän pohjalta ajattelin, että kenties ensisijainen hoitaja (ja ihmiset ylipäätään) todellistuu vauvalle ensin välittömänä objektina, joka vastaa esineen yhden aspektin ilmenemistä. Vauva ei aluksi havaitse dynaamista objektia (eli esimerkiksi äitiä, jonka rintaa vauva imee), sillä tämä suhde on symbioottinen. Vauvan persoonan erottautuminen äidistä lienee käytännössä sama asia kuin äidin ilmeneminen dynaamisena objektina. Ajan kuluessa ihmiset siis alkavat todellistua myös dynaamisina objekteina (joka siis vastaa ymmärrystä kolmiulotteisesta esineestä).
Merkin todellistuminen – oleminen toisen läsnäolossa
Mielestäni vauvalle vanhemmat sekä heidän antamansa hoiva ravinnon, läheisyyden, sanojen, ilmeiden, eleiden jne. muodossa on kokonaisvaltainen merkkikokemus jonka tulkinta vauvalla on perusturvallisuuden kokemus.
Mieleeni tulee Dolton ajatuksia (kirjasta Evankeliumit ja usko psykoanalyysissä – halun elämä). Dolto kuvaa vauvaa joka imee äitinsä rintaa: “...lapsi ja hänen äitinsä ovat kaksi olentoa, jotka kommunikoivat keskenään: äiti rakastaa lasta, ja lapsi, samalla kun tyydyttää ruumiin tarpeensa, juo äidin sanoja, hän ahmii silmillään äidin kasvojenilmeitä. Hän rakentaa näin kielellistä olentoaan.”
En usko että jonkin asian todellistuminen välttämättä edellyttää tietoista havaintoa siitä. Esimerkiksi syntymä on todellistunut tapahtuma vaikka itse tapahtuman kulusta ei olekaan tietoisia muistoja ja havaintoja. Merkin voi kokea, vaikka siitä ei olisikaan vielä tietoista havaintoa ja vaikka sitä ei osaisikaan vielä nimetä.
Ainakin kirjan “Se ei sittenkään pyöri” mukaan fenomenologisesti tarkasteltuna oleminen on sama asia kuin läsnäolo nykyisyydessä. Ajattelin tältä pohjalta, että kun vauvaa ei vielä ole erillisenä äidistä, hänen olemisensa on äidin läsnäolossa. Tässä yhteydessä tuli mieleeni muutama kandissa pohtimani asia. Sitaatit kandistani.
“Dolto korostaa erityisesti symbolisuuden osuutta ihmisen subjektiivisessa itsensä toteuttamisessa. Freudista ja Lacanista poiketen Dolto katsoi subjektin tietoisuuden heräävän jo hedelmöityshetkellä. Siitä lähtien ihmisolentoon jää jälki symbolisista prosesseista ihmistenvälisten suhteiden materiaalisuudessa. (Dolto; Kieli kaikki kaikessa)
“Symbolifunktion toiminta on haluavaa ja edellyttää käsitystä tilasta, itsen erottamista toisesta sekä yhteisestä välittäjästä kahden ihmisolennon välillä. Lapsi on tahtonut syntyä: äänet, joita lapsi kuulee kohdussa neljännestä kuukaudesta lähtien, ovat juuri niitä mitkä houkuttavat häntä syntymään ollakseen suhteessa näihin. Elämänsä alussa vauvalla on intuitiivinen ymmärrys siitä mitä hänelle halutaan sanoa. Lapsi jää elämään jos hän joka päivä uudistaa subjektina sopimuksen ruumiinsa kanssa. (Dolto: Evankeliumit ja usko psykoanalyysissä – halun elämä)”
“Winnicott näkee tämän mahdollisesti eri tavalla. "Aikuiselle vauva on "toinen". Vauvalle aikuinen ei vielä ole sitä, eikä muukaan maailma. Winnicott sanoo, että imiessään rintaa vauva on rinta ja rinta on vauva. Yhteys on vielä välittymätön. Kun vastasyntynyt antaa katseen kulkea seinän ja katon rajaviivaa, hän ei ole subjekti joka tekee havaintoja maailman rakenteesta. Vauva on tuolloin välittömässä yhteydessä rajaviivaan, jos mukaillaan Winnicottin ajattelua. Emme pääse kurkistamaan vauvan fenomenaaliseen maailmaan, joten tämä väite on spekulatiivinen." (Mikael Leiman, blogikirjoitus 2010) Myös Dolton väite on spekulatiivinen.”
Minua on vaivannut Dolton ja Winnicottin näkemysten (näennäinen) vastakkaisuus ja olen miettinyt, miten nuo näkemykset voisi yhdistää. Tulin siihen tulokseen, että nämä näkemykset voi kenties yhdistää mikäli hahmottaa asian näin: olla tietoinen itsestään subjektina on eri asia kuin kokea asioita subjektina. Vauva kokee asioita subjektina, vaikka ei vielä ole tietoinen siitä, että kokee asioita subjektina.
Vauvan ei tarvitse tiedostaa olevansa “toinen” suhteessä äitiin, äidin rintaan, muuhun maailmaan jne. Merkki kokemuksena on jo läsnä, vaikka vauva ei ole vielä tietoinen itsestään tai välittymisen prosesseista.
Mieleeni tulee Dolton ajatuksia (kirjasta Evankeliumit ja usko psykoanalyysissä – halun elämä). Dolto kuvaa vauvaa joka imee äitinsä rintaa: “...lapsi ja hänen äitinsä ovat kaksi olentoa, jotka kommunikoivat keskenään: äiti rakastaa lasta, ja lapsi, samalla kun tyydyttää ruumiin tarpeensa, juo äidin sanoja, hän ahmii silmillään äidin kasvojenilmeitä. Hän rakentaa näin kielellistä olentoaan.”
En usko että jonkin asian todellistuminen välttämättä edellyttää tietoista havaintoa siitä. Esimerkiksi syntymä on todellistunut tapahtuma vaikka itse tapahtuman kulusta ei olekaan tietoisia muistoja ja havaintoja. Merkin voi kokea, vaikka siitä ei olisikaan vielä tietoista havaintoa ja vaikka sitä ei osaisikaan vielä nimetä.
Ainakin kirjan “Se ei sittenkään pyöri” mukaan fenomenologisesti tarkasteltuna oleminen on sama asia kuin läsnäolo nykyisyydessä. Ajattelin tältä pohjalta, että kun vauvaa ei vielä ole erillisenä äidistä, hänen olemisensa on äidin läsnäolossa. Tässä yhteydessä tuli mieleeni muutama kandissa pohtimani asia. Sitaatit kandistani.
“Dolto korostaa erityisesti symbolisuuden osuutta ihmisen subjektiivisessa itsensä toteuttamisessa. Freudista ja Lacanista poiketen Dolto katsoi subjektin tietoisuuden heräävän jo hedelmöityshetkellä. Siitä lähtien ihmisolentoon jää jälki symbolisista prosesseista ihmistenvälisten suhteiden materiaalisuudessa. (Dolto; Kieli kaikki kaikessa)
“Symbolifunktion toiminta on haluavaa ja edellyttää käsitystä tilasta, itsen erottamista toisesta sekä yhteisestä välittäjästä kahden ihmisolennon välillä. Lapsi on tahtonut syntyä: äänet, joita lapsi kuulee kohdussa neljännestä kuukaudesta lähtien, ovat juuri niitä mitkä houkuttavat häntä syntymään ollakseen suhteessa näihin. Elämänsä alussa vauvalla on intuitiivinen ymmärrys siitä mitä hänelle halutaan sanoa. Lapsi jää elämään jos hän joka päivä uudistaa subjektina sopimuksen ruumiinsa kanssa. (Dolto: Evankeliumit ja usko psykoanalyysissä – halun elämä)”
“Winnicott näkee tämän mahdollisesti eri tavalla. "Aikuiselle vauva on "toinen". Vauvalle aikuinen ei vielä ole sitä, eikä muukaan maailma. Winnicott sanoo, että imiessään rintaa vauva on rinta ja rinta on vauva. Yhteys on vielä välittymätön. Kun vastasyntynyt antaa katseen kulkea seinän ja katon rajaviivaa, hän ei ole subjekti joka tekee havaintoja maailman rakenteesta. Vauva on tuolloin välittömässä yhteydessä rajaviivaan, jos mukaillaan Winnicottin ajattelua. Emme pääse kurkistamaan vauvan fenomenaaliseen maailmaan, joten tämä väite on spekulatiivinen." (Mikael Leiman, blogikirjoitus 2010) Myös Dolton väite on spekulatiivinen.”
Minua on vaivannut Dolton ja Winnicottin näkemysten (näennäinen) vastakkaisuus ja olen miettinyt, miten nuo näkemykset voisi yhdistää. Tulin siihen tulokseen, että nämä näkemykset voi kenties yhdistää mikäli hahmottaa asian näin: olla tietoinen itsestään subjektina on eri asia kuin kokea asioita subjektina. Vauva kokee asioita subjektina, vaikka ei vielä ole tietoinen siitä, että kokee asioita subjektina.
Vauvan ei tarvitse tiedostaa olevansa “toinen” suhteessä äitiin, äidin rintaan, muuhun maailmaan jne. Merkki kokemuksena on jo läsnä, vaikka vauva ei ole vielä tietoinen itsestään tai välittymisen prosesseista.
Merkin todellistuminen – merkki kokemuksena
Ajattelen että merkin alkuperä on toisen ihmisen läsnä- ja poissaolon kokonaisvaltainen kokemus. Tämä sopinee yhteen sen ajatuksen kanssa, että ihminen on elävä eksistentiaalimerkki. Otin eksistentiaalimerkin ajatuksen Veivon ja Huttusen kirjasta “Semiotiikka – merkeistä mieleen ja kulttuuriin” kappaleesta “Merkin kokeminen”. Siteeraan ja referoin kyseisen kappaleen ajatuksia tässä.
“Eksistentiaalisemiotiikassa pyritään antamaan aidosti positiivinen asema merkkien tilanne- ja yksilösidonnaisuudelle. - - Merkkiä lähestytään kokemuksena, joka tapahtuu merkin vastaanottajassa – ei niinkään entiteettinä, vastaavuutena tai välittävänä suhteena, vaikka nämäkin piirteet ovat merkin kokemuksellisuudessa mukana. Keskeisessä asemassa on myös yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden suhde: tapa, jolla sisäinen kokemusmaailma suhteutuu ulkoiseen, konkreettisen todellisuuden, objektiivisten merkkijärjestelmien ja kommunikaation maailmaan.”
Samaisessa merkin kokemista käsittelevässä kappaleessa on kerrottu kokemuksen käsitteestä hermeneuttisessa filosofiassa, etenkin Hans-Georg Gadamerin ajatuksia aiheesta. Referoin niitä tähän.
Kokemus on kaksitahoinen, sekä negatiivinen että luova prosessi. Kokemuksen negatiivisuudella tarkoitetaan sitä, että kokemus ei mukaudu eikä palaudu yleisiin säännön- tai järjestelmänmukaisuuksiin eikä niiden tuntemuksen perusteella muodostettuihin oletuksiin.Kokemus ei sopeudu käsityksiin siitä, miten asioiden pitäisi ilmetä ja tapahtua. Tässä kokemuksen negatiivisuudessa piilee myös kokemuksen luova aspekti.
Kun kokemus tuo esiin entuudestaan tuntemattoman aspektin todellisuudesta, se paljastaa käsitysten ja tiedon rajallisuuden ja johtaa ylittämään nämä rajat. Tämä johtaa parempaan maailman tuntemiseen sekä syvempään itsetuntemukseen. Kokeneisuus, kokemusten synnyttämä näkemys, on kykyä tajuta tilanteen paikallinen ja ajallinen erityisyys sekä kykyä nähdä asiat omassa redusoimattomassa yksilöllisyydessään. Kokemus pakottaa avautumaan kohti uutta ja tuntematonta.
Merkin kokemista käsittelevässä kappaleessa oli Gadamerin ajatusten jälkeen jatkettu analyysillä siitä, miten tästä näkökulmasta katsottuna ajatusta merkistä voidaan lähestyä. Hermeneuttisen kokemuksen käsitteen avulla ajatusta merkistä voidaan lähestyä tulemisena ja tapahtumisena. Eksistentiaaliset merkit eivät rajaudu pysyviksi entiteeteiksi vaan ovat olemukseltaan avoimia.
“Merkkivälineen ja siihen liittyvän käsitesisällön suhde ei ole vakaa ja yksiselitteinen. Siksi eksistentiaalisesta merkistä ei voida esittää tyhjentävää tulkintaa. Merkkiin jää merkitsevää ylijäämää – aspekteja, jotka tuntuvat merkitseviltä, mutta joita ei vallitsevien koodien perusteella voida tulkita.”
Merkki on kokemus joka “osoittaa tulkintaperiaatteiden rajat ja kutsuu luovaan ymmärtämiseen, joka avautuu kohti merkin yksilöllistä, järjestelmään palautumatonta paikallisuutta ja hetkellisyyttä. Merkki on tulemista, tapahtumista, koska se samanaikaisesti sekä pitää semiosiksen liikkeessä että kiinnittää sen yhteen tilanteeseen. Tulkinnan ketju ei palaa vakiintuneille päättelyn radoille, vaan pureutuu syvälle merkin ehtymättömään tapahtumaan.”
“Eksistentiaalinen merkki on kokemuksena subjektiivinen. Se tapahtuu tulkitsijan yksilöllisessä maailmassa, tilanteessa, jota määrittävät subjektiiviset käsitykset merkin, ajan ja paikan keskinäisestä jäsentymisestä. Jotta eksistentiaalisen merkin merkitys välittyisi, se on kyettävä ilmaisemaan objektiivisten, kommunikatiivisten merkkien avulla. Tarastin mukaan “merkityksen synnyn lähtökohtana on jokaisen ihmisen halu tulla merkitykselliseksi, merkityksiä täynnä olevaksi itselleen ja muille” (Tarasti 1996, 19).”
Yksilöllinen kokemus joudutaan siis merkkiyttämään, ts. ulkoistamaan ihmisten havaittavissa olevaan merkitsevään materiaan: puheeseen, kirjoitukseen, kuviin, toimintaan jne. Tilannetta voidaan hahmottaa käsiteparin endogeenisyys ja eksogeenisyys avulla.
“Endogeeninen merkki viittaa merkkiin subjektin sisäisenä tapahtumana. Se kuvaa niitä mentaalisiin ja fysiologisiin prosesseihin perustuvia kytköksiä ja vaikutuksia, jotka liittyvät merkkiin subjektin yksilöllisessä kokemusmaailmassa. Eksogeeninen merkki puolestaan kuvaa merkin objektiivista olemusta. Se viittaa merkkiin itsenäisesti, havaitsevaan subjektiin nähden autonomisesti olemassa olevana entiteettinä. Kyseessä on etenkin merkin materiaalinen olemus, merkkiväline, mutta käsitteen voidaan katsoa kattavan myös yhteisössä vakiintuneet merkin tulkinnan tavat.”
“Endo- ja eksogeeniset merkit kuvaavat jakoa merkin subjektiiviseen ja objektiiviseen, sisäiseen ja ulkoiseen aspektiin. Aspektit eivät ole irrallaan toisistaan. Subjektin halu tulla merkitykselliseksi itselleen ja muille koskee myös endogeenisiä merkkejä: ne on siis objektivoitava, ilmaistava eksogeenisten merkkien avulla. Voimme havainnoida toisten ihmisten endogeenisiä merkkejä vain eksogeenisten kautta – kommunikaation piiriin tuotuina objektiivisina merkkeinä, joiden tulkinnasta voidaan saavuttaa jonkinaisteinen yksimielisyys. Toisaalta myös eksogeeniset merkit liittyvät tulkitsijan mielessä yksilölliseen käsitysten ja kokemusten verkostoon. Endo- ja eksogeenisen aspektin liitosta ei pitäisi ajatella niinkään vastaavuutena, vaan liikkuvana, jatkuvasti hakevana ja artikuloivana suhteena – pelinä, joka tekee merkistä toimintaa, tapahtumaa.”
“Eksistentiaalisemiotiikassa pyritään antamaan aidosti positiivinen asema merkkien tilanne- ja yksilösidonnaisuudelle. - - Merkkiä lähestytään kokemuksena, joka tapahtuu merkin vastaanottajassa – ei niinkään entiteettinä, vastaavuutena tai välittävänä suhteena, vaikka nämäkin piirteet ovat merkin kokemuksellisuudessa mukana. Keskeisessä asemassa on myös yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden suhde: tapa, jolla sisäinen kokemusmaailma suhteutuu ulkoiseen, konkreettisen todellisuuden, objektiivisten merkkijärjestelmien ja kommunikaation maailmaan.”
Samaisessa merkin kokemista käsittelevässä kappaleessa on kerrottu kokemuksen käsitteestä hermeneuttisessa filosofiassa, etenkin Hans-Georg Gadamerin ajatuksia aiheesta. Referoin niitä tähän.
Kokemus on kaksitahoinen, sekä negatiivinen että luova prosessi. Kokemuksen negatiivisuudella tarkoitetaan sitä, että kokemus ei mukaudu eikä palaudu yleisiin säännön- tai järjestelmänmukaisuuksiin eikä niiden tuntemuksen perusteella muodostettuihin oletuksiin.Kokemus ei sopeudu käsityksiin siitä, miten asioiden pitäisi ilmetä ja tapahtua. Tässä kokemuksen negatiivisuudessa piilee myös kokemuksen luova aspekti.
Kun kokemus tuo esiin entuudestaan tuntemattoman aspektin todellisuudesta, se paljastaa käsitysten ja tiedon rajallisuuden ja johtaa ylittämään nämä rajat. Tämä johtaa parempaan maailman tuntemiseen sekä syvempään itsetuntemukseen. Kokeneisuus, kokemusten synnyttämä näkemys, on kykyä tajuta tilanteen paikallinen ja ajallinen erityisyys sekä kykyä nähdä asiat omassa redusoimattomassa yksilöllisyydessään. Kokemus pakottaa avautumaan kohti uutta ja tuntematonta.
Merkin kokemista käsittelevässä kappaleessa oli Gadamerin ajatusten jälkeen jatkettu analyysillä siitä, miten tästä näkökulmasta katsottuna ajatusta merkistä voidaan lähestyä. Hermeneuttisen kokemuksen käsitteen avulla ajatusta merkistä voidaan lähestyä tulemisena ja tapahtumisena. Eksistentiaaliset merkit eivät rajaudu pysyviksi entiteeteiksi vaan ovat olemukseltaan avoimia.
“Merkkivälineen ja siihen liittyvän käsitesisällön suhde ei ole vakaa ja yksiselitteinen. Siksi eksistentiaalisesta merkistä ei voida esittää tyhjentävää tulkintaa. Merkkiin jää merkitsevää ylijäämää – aspekteja, jotka tuntuvat merkitseviltä, mutta joita ei vallitsevien koodien perusteella voida tulkita.”
Merkki on kokemus joka “osoittaa tulkintaperiaatteiden rajat ja kutsuu luovaan ymmärtämiseen, joka avautuu kohti merkin yksilöllistä, järjestelmään palautumatonta paikallisuutta ja hetkellisyyttä. Merkki on tulemista, tapahtumista, koska se samanaikaisesti sekä pitää semiosiksen liikkeessä että kiinnittää sen yhteen tilanteeseen. Tulkinnan ketju ei palaa vakiintuneille päättelyn radoille, vaan pureutuu syvälle merkin ehtymättömään tapahtumaan.”
“Eksistentiaalinen merkki on kokemuksena subjektiivinen. Se tapahtuu tulkitsijan yksilöllisessä maailmassa, tilanteessa, jota määrittävät subjektiiviset käsitykset merkin, ajan ja paikan keskinäisestä jäsentymisestä. Jotta eksistentiaalisen merkin merkitys välittyisi, se on kyettävä ilmaisemaan objektiivisten, kommunikatiivisten merkkien avulla. Tarastin mukaan “merkityksen synnyn lähtökohtana on jokaisen ihmisen halu tulla merkitykselliseksi, merkityksiä täynnä olevaksi itselleen ja muille” (Tarasti 1996, 19).”
Yksilöllinen kokemus joudutaan siis merkkiyttämään, ts. ulkoistamaan ihmisten havaittavissa olevaan merkitsevään materiaan: puheeseen, kirjoitukseen, kuviin, toimintaan jne. Tilannetta voidaan hahmottaa käsiteparin endogeenisyys ja eksogeenisyys avulla.
“Endogeeninen merkki viittaa merkkiin subjektin sisäisenä tapahtumana. Se kuvaa niitä mentaalisiin ja fysiologisiin prosesseihin perustuvia kytköksiä ja vaikutuksia, jotka liittyvät merkkiin subjektin yksilöllisessä kokemusmaailmassa. Eksogeeninen merkki puolestaan kuvaa merkin objektiivista olemusta. Se viittaa merkkiin itsenäisesti, havaitsevaan subjektiin nähden autonomisesti olemassa olevana entiteettinä. Kyseessä on etenkin merkin materiaalinen olemus, merkkiväline, mutta käsitteen voidaan katsoa kattavan myös yhteisössä vakiintuneet merkin tulkinnan tavat.”
“Endo- ja eksogeeniset merkit kuvaavat jakoa merkin subjektiiviseen ja objektiiviseen, sisäiseen ja ulkoiseen aspektiin. Aspektit eivät ole irrallaan toisistaan. Subjektin halu tulla merkitykselliseksi itselleen ja muille koskee myös endogeenisiä merkkejä: ne on siis objektivoitava, ilmaistava eksogeenisten merkkien avulla. Voimme havainnoida toisten ihmisten endogeenisiä merkkejä vain eksogeenisten kautta – kommunikaation piiriin tuotuina objektiivisina merkkeinä, joiden tulkinnasta voidaan saavuttaa jonkinaisteinen yksimielisyys. Toisaalta myös eksogeeniset merkit liittyvät tulkitsijan mielessä yksilölliseen käsitysten ja kokemusten verkostoon. Endo- ja eksogeenisen aspektin liitosta ei pitäisi ajatella niinkään vastaavuutena, vaan liikkuvana, jatkuvasti hakevana ja artikuloivana suhteena – pelinä, joka tekee merkistä toimintaa, tapahtumaa.”
Väsymyksen todellistuminen - lukukrapula
Olen joskus keskustellut muutaman opiskelukaverini kanssa siitä, kuinka opiskelu voi tuottaa humalan ja krapulan kaltaisia tiloja. Muistan kuinka aikoinani luin matematiikan yo-kirjoituksiin. Parhaimmillaan laskin laskuja noin kahdeksan tuntia päivässä. Sen jälkeen olo oli kuin kevyessä nousuhumalassa. Olin hyvällä tuulella ja tavanomaiset asiat naurattivat, koska ne avautuivat jotenkin koomisessa valossa. Tämä pitää edelleen paikkaansa. En ole ainoa joka kokee näin.
Kuten iloista humalaa saattaa seurata krapula, myös lukuövereistä seuraa jonkinlainen krapulaa muistuttava tila: väsyttää, päätä särkee, olo on hieman kuin flunssassa jne. Väsymys todellistui minulle viikon sisään, kun pohdin tosissani merkin käsitteen fenomenologista reduktiota.
Viikko sitten lauantaina pohdin asiaa noin kuusi tuntia, kunnes totesin että nyt haluan todellistua reaalimaailmaan ideoiden pyörittelystä. Paras tapa on tehdä jotakin konkreettista ja olla ihmisten kanssa; näin ollen kävin kaupassa, tein ruokaa ja lähdin oluelle opiskelukaverieni kanssa.
Kuluneen viikon aikana kun olen miettinyt merkin todellistumista, en ole yksinkertaisesti jaksanut enää lukea tentteihin. Idean kehittely on varsin keskeneräistä. Kun kirjoitan ja ajattelen samaan aikaan, ajattelu sisältää varmasti virheitä ja sisäisiä loogisia ristiriitaisuuksia. Huomaan että olen todella väsynyt, kun kysymys on asiasta jota en hallitse ja yritän yhdistellä useampia teoreettisia käsitteitä toisiinsa. Ajattelu todella käy työstä.
Kuten iloista humalaa saattaa seurata krapula, myös lukuövereistä seuraa jonkinlainen krapulaa muistuttava tila: väsyttää, päätä särkee, olo on hieman kuin flunssassa jne. Väsymys todellistui minulle viikon sisään, kun pohdin tosissani merkin käsitteen fenomenologista reduktiota.
Viikko sitten lauantaina pohdin asiaa noin kuusi tuntia, kunnes totesin että nyt haluan todellistua reaalimaailmaan ideoiden pyörittelystä. Paras tapa on tehdä jotakin konkreettista ja olla ihmisten kanssa; näin ollen kävin kaupassa, tein ruokaa ja lähdin oluelle opiskelukaverieni kanssa.
Kuluneen viikon aikana kun olen miettinyt merkin todellistumista, en ole yksinkertaisesti jaksanut enää lukea tentteihin. Idean kehittely on varsin keskeneräistä. Kun kirjoitan ja ajattelen samaan aikaan, ajattelu sisältää varmasti virheitä ja sisäisiä loogisia ristiriitaisuuksia. Huomaan että olen todella väsynyt, kun kysymys on asiasta jota en hallitse ja yritän yhdistellä useampia teoreettisia käsitteitä toisiinsa. Ajattelu todella käy työstä.
keskiviikko 10. elokuuta 2011
Merkin todellistuminen – eron käsite
Ymmärtääkseni merkkiin liittyvän eron käsitettä selailin Harri Veivon ja Tomi Huttusen kirjaa ”Semiotiikka. Merkeistä mieleen ja kulttuuriin”. Kyseisessä kirjassa on todettu, että “Derridan lähtökohta on Saussuren ajatus eron keskeisyydestä merkitsijän ja merkityn perustana. Jos merkityn hahmo perustuu eroamiseen muista merkityistä, kuten Saussure oletti, Derridan mukaan on pääteltävä, ettei yksikään merkitty ole itsessään läsnä.”
Referoin hieman jatkoa ko. kirjasta. Merkityn olemus perustuu negatiivisuuteen, eroon suhteessa muihin merkkeihin. Eroaminen edellyttää viittaussuhdetta. Merkitty on olemassa vain suhteessa toisiin merkittyihin, toisten merkkien kautta. Merkkien käsitesisällöllä ei ole itsenäistä olemusta. Ne hahmottuvat vain jatkuvan, toisiin merkkiin kohdistuvan viittaamisen kautta. “Merkkijärjestelmä muodostaa loputtoman viittaussuhteiden verkoston.” Ja “Kun pyritään määrittämään tietyn merkityn olemus, hahmo, jolle merkin edustama käsite perustuu, voidaan vain nimetä toiset merkit, joihin se viittaa.”
Ajattelin sitä, että merkin käsitettä on totuttu käyttämään erityisesti sanoista, mutta ei ole mitään syytä, miksei merkin käsitettä voisi käyttää ihmisestä. Merkin todellistuminen voi hyvinkin olla mahdollista läsnä-poissaolo-akselilla ja sen juuret voivat olla varhaisessa vuorovaikutuksessa.
On tietyssä mielessä totta, että myös ihminen merkkinä on olemassa vain suhteessa toisiin ihmisiin, merkkeihin. Ihmisestä ei tulisi ihmistä sanan varsinaisessa merkityksessä ilman jatkuvaa ja pitkäkestoista vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa syntymähetkestä lähtien.
Ihminen ei kuitenkaan määrity ainoastaan toisten ihmisten kautta. Ihmisen olemusta voidaan kuvailla ilman, että nimetään hänen kaverinsa ja sukulaisensa ja kerrotaan millaisia he ovat (vaikka toki ihmisen läheisillä on vaikutusta siihen, millainen ihminen on). Ihmisen olemusta voidaan kuvata muutenkin kuin negaation kautta. Sanaa ei voi määritellä ilman toista sanaa, mutta ihminen on aidosti olemassa erillisenä olentona, joka voi olla sekä läsnä että poissa.
Lisäksi, sanoista vain osa on keskenään synonyymejä. Ihmiset taas ovat tavallaan kaikki suhteessa toisiinsa ainakin jossain määrin “synonyymejä”; vaikka jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö, ihmisissä on myös paljon samaa.
Ehkä tässä voidaan tehdä myös jaottelua elollisen ja elottoman merkin välille. Sanat ovat vain yksi merkkien muoto ja sana on eloton merkki siinä mielessä, että sillä ei ole itsenäistä tahtoa, tietoisuutta jne. sisäisiä merkkiprosesseja. Ihminen taas on elävä merkki, jolla on kykyä sisäisiin merkkiprosesseihin. Ihmistä voisi pitää elävänä eksistentiaalimerkkinä, jonka ulkoisesti havaittavan toiminnan viittaussuhteet eivät suoraan vastaa tämän merkin sisäisiä prosesseja. Kieli on inhimillinen järjestelmä, jonka todellistumista voidaan tarkastella ihmisen kautta.
Referoin hieman jatkoa ko. kirjasta. Merkityn olemus perustuu negatiivisuuteen, eroon suhteessa muihin merkkeihin. Eroaminen edellyttää viittaussuhdetta. Merkitty on olemassa vain suhteessa toisiin merkittyihin, toisten merkkien kautta. Merkkien käsitesisällöllä ei ole itsenäistä olemusta. Ne hahmottuvat vain jatkuvan, toisiin merkkiin kohdistuvan viittaamisen kautta. “Merkkijärjestelmä muodostaa loputtoman viittaussuhteiden verkoston.” Ja “Kun pyritään määrittämään tietyn merkityn olemus, hahmo, jolle merkin edustama käsite perustuu, voidaan vain nimetä toiset merkit, joihin se viittaa.”
Ajattelin sitä, että merkin käsitettä on totuttu käyttämään erityisesti sanoista, mutta ei ole mitään syytä, miksei merkin käsitettä voisi käyttää ihmisestä. Merkin todellistuminen voi hyvinkin olla mahdollista läsnä-poissaolo-akselilla ja sen juuret voivat olla varhaisessa vuorovaikutuksessa.
On tietyssä mielessä totta, että myös ihminen merkkinä on olemassa vain suhteessa toisiin ihmisiin, merkkeihin. Ihmisestä ei tulisi ihmistä sanan varsinaisessa merkityksessä ilman jatkuvaa ja pitkäkestoista vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa syntymähetkestä lähtien.
Ihminen ei kuitenkaan määrity ainoastaan toisten ihmisten kautta. Ihmisen olemusta voidaan kuvailla ilman, että nimetään hänen kaverinsa ja sukulaisensa ja kerrotaan millaisia he ovat (vaikka toki ihmisen läheisillä on vaikutusta siihen, millainen ihminen on). Ihmisen olemusta voidaan kuvata muutenkin kuin negaation kautta. Sanaa ei voi määritellä ilman toista sanaa, mutta ihminen on aidosti olemassa erillisenä olentona, joka voi olla sekä läsnä että poissa.
Lisäksi, sanoista vain osa on keskenään synonyymejä. Ihmiset taas ovat tavallaan kaikki suhteessa toisiinsa ainakin jossain määrin “synonyymejä”; vaikka jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö, ihmisissä on myös paljon samaa.
Ehkä tässä voidaan tehdä myös jaottelua elollisen ja elottoman merkin välille. Sanat ovat vain yksi merkkien muoto ja sana on eloton merkki siinä mielessä, että sillä ei ole itsenäistä tahtoa, tietoisuutta jne. sisäisiä merkkiprosesseja. Ihminen taas on elävä merkki, jolla on kykyä sisäisiin merkkiprosesseihin. Ihmistä voisi pitää elävänä eksistentiaalimerkkinä, jonka ulkoisesti havaittavan toiminnan viittaussuhteet eivät suoraan vastaa tämän merkin sisäisiä prosesseja. Kieli on inhimillinen järjestelmä, jonka todellistumista voidaan tarkastella ihmisen kautta.
Merkin todellistuminen? Varhaisen vuorovaikutuksen fenomenologiaa?
Eräs tenttikirjani on Juha Himankan “Se ei sittenkään pyöri – Johdatus mannermaiseen filosofiaan”. Kyseisen kirjan takakansi tiivistää hyvin kirjan idean: “Toisin kuin tiede ja tieto, ajattelu ja filosofia alkavat ihmettelyllä. - - Ajattelu ei ole valmiin tiedon keräämistä eikä sen pohjalta teoretisointia. - - Todellinen todellisuus - - (on) se mikä on elävästi läsnä.”
Seuraava kohta kirjasta jäi mietityttämään. “Fenomenologian ensimmäinen askel oli havainnollistaa todellistuminen aistihavainnon esineen avulla. Kun tämä on saatu selväksi, huomataan läsnä- ja poissaolon välisen eron jäsentävän todellistumisen myös vaikkapa lukujen ja kiittämisen kohdalla. Pari esimerkkiä ei kuitenkaan riitä osoittamaan, että fenomenologia olisi ankara tiede, eli kykenisi selvittämään kaikkea meille todellistuvaa. Läsnäolon lähtökohdan rajoitukset ovatkin olleet keskeinen ongelma fenomenologisessa perinteessä. Esimerkiksi Jacques Derrida on nostanut näitä ongelmia esiin: Sellaiset asiat kuin merkki ja kuolema eivät oikein asetu läsnäolo-poissaolo-akselille.”
Jäin miettimään, miksi merkki ei asettuisi läsnä- ja poissaoloakselille. Lev Vygotskin mukaan työvälineet olivat ensimmäisiä merkkejä. Entä jos asia ei olekaan niin? Entä jos onkin niin, että ihminen oli ja on ensimmäinen merkki toiselle ihmiselle? Jos ihminen tulkitaan merkiksi, eikö silloin myös merkin käsite voisi asettua läsnäolo-poissaoloakselille? Mieleeni tuli varhainen vuorovaikutus, esimerkiksi se, kuinka vanhemman vauvan tarpeisiin oikealla tavalla vastaava läsnäolo välittää vauvalle kokemuksen turvallisuudesta.
Sitten mietin sitä, miten ihmiset alkaisivat hahmottaa merkin ilmenemistä aikuisiällä. Mieleeni tuli erilaisia sanoja, liikennemerkkejä, pukeutumis- ja käyttäytymiskoodeja jne. Tulin ajatelleeksi, että ehkä olemme “liian aikuisia” hahmottaessamme merkin käsitteen ensisijaisesti esimerkiksi sanojen ja työvälineiden kautta. Se on hahmotustapa, joka perustuu siihen miten maailmaa voi ymmärtää aikuisena. Se ei kuitenkaan kerro siitä, miten merkki alkuperäisimmillään on ihmisille ilmennyt.
Entä jos merkkikäsityksen perusta onkin varhaisessa vuorovaikutuksessa ja sen ilmiöissä? Ehkä kyse on siitä, että psykologiatieteessä ajattelu on joskus vain ajattelua “keskiväliltä”; ajattelua ei aina aloiteta ihan alusta tai viedä loppuun asti. Fenomenologiassa pyritään palaamaan ilmiöiden todellistumisen alkulähteille.
Toki voisi miettiä myös sitä, miten merkki todellistuu ihmisille tällä hetkellä. Jäin kuitenkin miettimään sitä, miten merkki todellistuu “alusta” so. syntymästä lähtien? Mielestäni on luontevaa aloittaa merkin todellistumisen ajattelu hyvin varhaisesta vaiheesta alkaen (voisi tämän asian ajattelemisen itse asiassa aloittaa ihmisen kehityksen vielä varhaisemmasta vaiheesta, mutta minusta tuntuu ainakin nyt helpommalta lähteä syntymän jälkeisestä ajasta).
Kirjassa “Se ei sittenkään pyöri” oli todettu, että “Fenomenologian kannalta kulttuurien erilaisuudella on rajansa sillä kaikilla niillä on yhteinen Maa-perä. Maa ja taivas ovat ne elämismaailman vakiot, jotka yhdistävät kaikkia inhimillisiä kulttuureja.” Myös syntymä ja kuolema ovat ne ihmisten elämismaailman vakiot, jotka yhdistävät kaikkia inhimillisiä kulttuureja. Tämä tuntuu hyvältä syyltä aloittaa merkin käsitteen todellistumisen pohtimista syntymästä lähtien.
Ajattelin myös sitä käsitystä, että työväline on ollut ihmisen esihistoriassa ensimmäinen merkki. Metsästäjä on esimerkiksi näyttänyt keihästä lähtiessään metsälle, ja tämä on tulkittu metsälle lähtemisen merkiksi. Mielestäni tässä vaiheessa täytyy kuitenkin merkin näyttäjällä ja ymmärtäjällä olla jo vähintään implisiittinen ymmärrys merkistä ja sen välittävästä luonteesta.
En oikein näe mitään perusteltua syytä sille, miksi käsitys merkistä syntyisi vasta työvälineiden näyttämisen yhteydessä, siinä vaiheessa kun ihmiset ovat jo aikuisia. Eihän aikuisen ihmisen tietoisuuskaan synny sillä hetkellä, kun ihmisestä tulee aikuinen, vaan kyseessä on jo ennen syntymää alkanut jatkuva kehitys.
Fenomenologiassa täytyy nähdä asia itse. Kaikki aiemmin opitut teoriat ja käsitykset tulee pyrkiä laittamaan syrjään ja tarkastelemaan, miten jokin asia tai ilmiö todellistuu meille. Tässä mielessä on vähän hankalaa ajatella merkin todellistumista varhaislapsuudessa. Merkin käsite on jo sinällään teoreettinen (vaikkakin todellisuutta kuvaava) käsite. Toisaalta, ei fenomenologista tarkastelua voi tehdä ilman mitään sanoja ja kaikissa kielen sanoissa on myös abstrakti ulottuvuutensa.
Seuraava kohta kirjasta jäi mietityttämään. “Fenomenologian ensimmäinen askel oli havainnollistaa todellistuminen aistihavainnon esineen avulla. Kun tämä on saatu selväksi, huomataan läsnä- ja poissaolon välisen eron jäsentävän todellistumisen myös vaikkapa lukujen ja kiittämisen kohdalla. Pari esimerkkiä ei kuitenkaan riitä osoittamaan, että fenomenologia olisi ankara tiede, eli kykenisi selvittämään kaikkea meille todellistuvaa. Läsnäolon lähtökohdan rajoitukset ovatkin olleet keskeinen ongelma fenomenologisessa perinteessä. Esimerkiksi Jacques Derrida on nostanut näitä ongelmia esiin: Sellaiset asiat kuin merkki ja kuolema eivät oikein asetu läsnäolo-poissaolo-akselille.”
Jäin miettimään, miksi merkki ei asettuisi läsnä- ja poissaoloakselille. Lev Vygotskin mukaan työvälineet olivat ensimmäisiä merkkejä. Entä jos asia ei olekaan niin? Entä jos onkin niin, että ihminen oli ja on ensimmäinen merkki toiselle ihmiselle? Jos ihminen tulkitaan merkiksi, eikö silloin myös merkin käsite voisi asettua läsnäolo-poissaoloakselille? Mieleeni tuli varhainen vuorovaikutus, esimerkiksi se, kuinka vanhemman vauvan tarpeisiin oikealla tavalla vastaava läsnäolo välittää vauvalle kokemuksen turvallisuudesta.
Sitten mietin sitä, miten ihmiset alkaisivat hahmottaa merkin ilmenemistä aikuisiällä. Mieleeni tuli erilaisia sanoja, liikennemerkkejä, pukeutumis- ja käyttäytymiskoodeja jne. Tulin ajatelleeksi, että ehkä olemme “liian aikuisia” hahmottaessamme merkin käsitteen ensisijaisesti esimerkiksi sanojen ja työvälineiden kautta. Se on hahmotustapa, joka perustuu siihen miten maailmaa voi ymmärtää aikuisena. Se ei kuitenkaan kerro siitä, miten merkki alkuperäisimmillään on ihmisille ilmennyt.
Entä jos merkkikäsityksen perusta onkin varhaisessa vuorovaikutuksessa ja sen ilmiöissä? Ehkä kyse on siitä, että psykologiatieteessä ajattelu on joskus vain ajattelua “keskiväliltä”; ajattelua ei aina aloiteta ihan alusta tai viedä loppuun asti. Fenomenologiassa pyritään palaamaan ilmiöiden todellistumisen alkulähteille.
Toki voisi miettiä myös sitä, miten merkki todellistuu ihmisille tällä hetkellä. Jäin kuitenkin miettimään sitä, miten merkki todellistuu “alusta” so. syntymästä lähtien? Mielestäni on luontevaa aloittaa merkin todellistumisen ajattelu hyvin varhaisesta vaiheesta alkaen (voisi tämän asian ajattelemisen itse asiassa aloittaa ihmisen kehityksen vielä varhaisemmasta vaiheesta, mutta minusta tuntuu ainakin nyt helpommalta lähteä syntymän jälkeisestä ajasta).
Kirjassa “Se ei sittenkään pyöri” oli todettu, että “Fenomenologian kannalta kulttuurien erilaisuudella on rajansa sillä kaikilla niillä on yhteinen Maa-perä. Maa ja taivas ovat ne elämismaailman vakiot, jotka yhdistävät kaikkia inhimillisiä kulttuureja.” Myös syntymä ja kuolema ovat ne ihmisten elämismaailman vakiot, jotka yhdistävät kaikkia inhimillisiä kulttuureja. Tämä tuntuu hyvältä syyltä aloittaa merkin käsitteen todellistumisen pohtimista syntymästä lähtien.
Ajattelin myös sitä käsitystä, että työväline on ollut ihmisen esihistoriassa ensimmäinen merkki. Metsästäjä on esimerkiksi näyttänyt keihästä lähtiessään metsälle, ja tämä on tulkittu metsälle lähtemisen merkiksi. Mielestäni tässä vaiheessa täytyy kuitenkin merkin näyttäjällä ja ymmärtäjällä olla jo vähintään implisiittinen ymmärrys merkistä ja sen välittävästä luonteesta.
En oikein näe mitään perusteltua syytä sille, miksi käsitys merkistä syntyisi vasta työvälineiden näyttämisen yhteydessä, siinä vaiheessa kun ihmiset ovat jo aikuisia. Eihän aikuisen ihmisen tietoisuuskaan synny sillä hetkellä, kun ihmisestä tulee aikuinen, vaan kyseessä on jo ennen syntymää alkanut jatkuva kehitys.
Fenomenologiassa täytyy nähdä asia itse. Kaikki aiemmin opitut teoriat ja käsitykset tulee pyrkiä laittamaan syrjään ja tarkastelemaan, miten jokin asia tai ilmiö todellistuu meille. Tässä mielessä on vähän hankalaa ajatella merkin todellistumista varhaislapsuudessa. Merkin käsite on jo sinällään teoreettinen (vaikkakin todellisuutta kuvaava) käsite. Toisaalta, ei fenomenologista tarkastelua voi tehdä ilman mitään sanoja ja kaikissa kielen sanoissa on myös abstrakti ulottuvuutensa.
maanantai 8. elokuuta 2011
Tenttiinlukua tupakkatauolla - 14 päivää taukoa tupakasta
Profiilikuvani on hivenen harhaanjohtava, sillä lopetin päivittäisen tupakoinnin enkä ole vajaaseen kahteen viikkoon poltellut enkä käyttänyt muitakaan nikotiinituotteita. Tiedän myös, että sormus oikeassa nimettömässä on yleensä naimisiin menneillä ortodokseilla, enkä ole kumpaakaan edellä mainituista.
Kyseinen sormus on muisto jonka hankin sinä päivänä kun sain tietää että pääsin opiskelemaan. Jos tämä kuulostaa friikiltä, niin voin vain todeta että en ole edes ainoa, joka on ollut niin innoissaan opiskelupaikasta että on hankkinut siitä muistuttamaan jonkin pysyvän symbolin. En halua kyseistä muistoa hävittää, ja siksi pidän sitä ainoassa sormessa jossa se tuntuu pysyvän tallessa.
Kieltämättä viime aikoina on kyllä tuntunut siltä, että olen naimisissa - psykologian, filosofian ja sosiologian tenttikirjojeni kanssa. Heinä-elokuussa kun on ollut tavoitteena lukea noin kaksitoista kirjaa, yli kolmisentuhatta sivua. Ei ainakaan ole tullut eikä tule vapaa-ajan ongelmia, varsinkaan kun teen kirjoista tiivistelmiä.
Odotan silti ihan innolla syksyn alkua, että pääsee kouluun. Rehellisesti sanottuna eräs suurimmista motivaatiotekijöistä osallistua läsnäoloa vaativille kursseille on kaverien näkeminen.
"Jos luovut tupakasta viinistä ja rakastelusta, et itse asiassa elä kauemmin elämä vaan tuntuu pitemmältä" on sellainen lause nautiskelijat.net-sivustolta jota olen ennenkin siteerannut. Totesin empiirisellä metodilla lauseen paikkansapitäväksi, kun parisen vuotta päivittäin tupakoituani päätin lopettaa päivittäisen sauhuttelun. Ensimmäiset pari päivää tuntuivat viikoilta. Clement Frend todella tiesi mistä puhui.
Kyseinen sormus on muisto jonka hankin sinä päivänä kun sain tietää että pääsin opiskelemaan. Jos tämä kuulostaa friikiltä, niin voin vain todeta että en ole edes ainoa, joka on ollut niin innoissaan opiskelupaikasta että on hankkinut siitä muistuttamaan jonkin pysyvän symbolin. En halua kyseistä muistoa hävittää, ja siksi pidän sitä ainoassa sormessa jossa se tuntuu pysyvän tallessa.
Kieltämättä viime aikoina on kyllä tuntunut siltä, että olen naimisissa - psykologian, filosofian ja sosiologian tenttikirjojeni kanssa. Heinä-elokuussa kun on ollut tavoitteena lukea noin kaksitoista kirjaa, yli kolmisentuhatta sivua. Ei ainakaan ole tullut eikä tule vapaa-ajan ongelmia, varsinkaan kun teen kirjoista tiivistelmiä.
Odotan silti ihan innolla syksyn alkua, että pääsee kouluun. Rehellisesti sanottuna eräs suurimmista motivaatiotekijöistä osallistua läsnäoloa vaativille kursseille on kaverien näkeminen.
"Jos luovut tupakasta viinistä ja rakastelusta, et itse asiassa elä kauemmin elämä vaan tuntuu pitemmältä" on sellainen lause nautiskelijat.net-sivustolta jota olen ennenkin siteerannut. Totesin empiirisellä metodilla lauseen paikkansapitäväksi, kun parisen vuotta päivittäin tupakoituani päätin lopettaa päivittäisen sauhuttelun. Ensimmäiset pari päivää tuntuivat viikoilta. Clement Frend todella tiesi mistä puhui.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)