yths:lle päästyäni kuljin edelleen kaksin kerroin, tärisin ja itkin. Onneksi eteen osui ajanvarauksessa pari ystävällistä ja ihanaa hoitajaa; toinen antoi nenäliinoja ja kysyi mitä oli tapahtunut. Kerroin tapahtuneesta ja pyysin lisää kipulääkettä.
Toinen hoitaja kysyi, haluaisinko jäädä yths:lle hetkeksi. Sanoin että haluan, koska minuun sattuu niin paljon että pelkään tajunnan menetystä ja en haluaisi olla yksin kotona. Sanoin että pitäisi jäädä vielä yliopistolle. Hoitaja kehotti että menisin kotiin lepäämään. Hän myös saattoi minut lepohuoneeseen, peitteli viltin alle ja antoi särkylääkkeet.
Noin tunnin verran hoitotoimenpiteen jälkeen kipu oli samanlainen kuin hoidon kivuliaimmassa vaiheessa. Koko sen tunnin ajan tärisin, itkin, vilutti ja hieman tuli paha olokin. Mietin oksentaisinko lepohuoneen roskikseen, mutta onneksi se olo meni ohi.
Sain siis kunnon kipushokkikohtauksen ja näin myöhemmin ajatellen minua ei olisi saanut päästää pois terveysasemalta siinä kunnossa. Kukaan ei myöskään kysynyt, olenko liikkeellä yksin ja millä menopelillä. Ymmärrän, että terveysasemalla on kiire, mutta olisin oikeasti voinut satuttaa itseni ajellessa pyörällä shokkitilassa. Äitini soitti empatiapuhelun päivällä ja totesi mm. sen, että onneksi en ollut autolla liikenteessä (eipä ole ajokorttiakaan).
Shokkitilassa ihminen on riski sekä itselleen että ympäristölleen. Jos olisin lähtenyt ajamaan autoa, olisin huonon tuurin sattuessa voinut ajaa vahingossa jonkun ihmisen päälle. Olen ajanut skootterilla ja tiedän että jo noin 60-80 kilometrin tuntinopeudessa vaaditaan huolellista tarkkaavaisuutta ympäristön suhteen sekä kykyä reagoida nopeasti yllättäviin tilanteisiin.
Onneksi ihmisyydessä on säilynyt jokin lajihistoriallisesti varhainen kyky toimia edes jollain tavalla rationaalisesti shokissakin. Selviydyin yths.lle jossa hoitajat onneksi ymmärsivät tilanteeni. He myös suosittelivat loppupäivää vapaata ja pyysivät että käyn ilmoittautumassa vastaanotossa ennen kuin lähden.
En kuitenkaan mennyt kotiin vaan jäin yliopistolle hengailemaan ja tapaamaan kavereita. Kaverit ja asioiden sosiaalinen jakaminen ovat paras lääke ikävien kokemusten äärellä. Ensi kerralla en kyllä mene juurihoitoon yksin. Eilisen päivän pidin lepoa ja toivuin nopeasti. Tänään olin jo aamuseitsemältä töissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti