Istuin tänään yliopistolla lukemassa tenttiin noin klo 12-18. Käytännössä käytin tenttiin lukemiseen hieman yli kolme tuntia ja sain luetuksi n. 150 sivua joista tein vielä käsin muistiinpanotkin.:) Ainoa asia mikä harmitti oli se, että jouduin perjantaisen tenttiin lukemisen takia olemaan pois kahdelta psykologian kurssilta - jotka olivat vielä samaan aikaan.
Yliopistolta lähdin suoraan Pohjois-Karjalan Psykologiyhdistyksen kokoukseen. Menen kokouksiin mielelläni. Pidän kokousten rennosta mutta aikaansaavasta ilmapiiristä sekä siitä, että yhdistyksen toimintaan osallistumiseen opiskelijoilla on matala jollei lähes olematon kynnys. Kokouksissa käyvä psykologiporukka on mukavaa ja heidän kanssaan on kiva viettää aikaa yhdessä myös kokoustamisen merkeissä.
Kävelin kokouksesta kotiin samaa matkaa erään vanhemman kollegan kanssa joka ystävällisesti tarjosi vielä kotonaan teet lämmikkeeksi - minulla kun oli vielä matkaa kotiin ja ulkona noin parikymmentä astetta pakkasta. Istuskelimme teen ja pienen purtavan äärellä noin tunnin verran, sitten jatkoin matkaani kotiin.
Oltuani noin kymmenen tuntia aktiivisen toiminnan äärellä oloni on väsynyt mutta onnellinen. Lukemisen nälkä on jäljellä, ja endorfiini virtaa. Alan taas olla entisessä vedossa.:) Jes. Tästä tulee hyvä kevät.:)
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
tiistai 25. tammikuuta 2011
Tenttiin lukua. Marjo Laukkanen - Sähköinen seksuaalisuus. Tutkimus tyttöydestä nettikeskusteluissa. IIII
KIPEÄ KEPEÄ KEHO:
RUUMIS KÄYTTÄJÄTIEDOISSA JA PUHEENAIHEENA
"Rekisteröitymislomakkeessa sukupuolen kohdalla on kaksi vaihtoehtoa: mies ja nainen". Laukkanen siteeraa Teresa de Lauretiksen, Louis Althusserin ja Michel Foucaultn ajatuksia ja toteaa, että kun valitsemme ja merkitsemme jomman kumman vaihtoehdon, tuo merkintä merkitsee meidät. Astumme virallisesti sisään sukupuolijärjestelmään, interpellaation ja sukupuoliteknologian prosessiin jossa yksilö hyväksyy kuvitteellisen yhteiskunnallisen representaation omaksi representaatiokseen ja identiteetin muodokseen joka näin tulee yksilölle todelliseksi.
Demiin rekisteröityessä ruumis on pakko merkitä vain sukupuolella. "Näin sukupuolesta rakentuu sivuston toimesta käyttäjän ruumiin keskeisin määrittäjä". Keskusteluissa käyttäjätietoihin merkitty sukupuoli voi kuitenkin erota keskusteluissa esitetyistä sukupuolesta, kuten eräällä nimimerkillä joka jakoi sukupuolensa henkiseen miehuuteen ja fyysiseen naiseuteen. Järjestelmän voi myös haastaa valitsemalla ”väärän” sukupuolen.
"De Lauretis osoittaa, että kokemus rakentuu yksilön henkilökohtaisista sidoksista käytäntöihin, diskursseihin ja instituutioihin, jotka antavat maailman tapahtumille merkityksen." Demissä käyttäjä jatkaa keskusteluissa rekisteröitymisen yhteydessä valitun ruumiskuvan luomista. Laukkanen on analysoinut sitä, miten ruumista rakennetaan keskusteluissa ja jaotellut analyysinsä osioihin ulkonäköruumis, identiteettiruumis, teiniruumis sekä seksiruumis.
"Demissä ulkonäköruumis on keskeinen ruumiin representaatio". Keskusteluissa määritellään ja rakennetaan käsitystä ihanteellisesta vartalosta heteroseksuaalisesti. Omaa vartaloa verrataan suhteessa ihanteeseen sekä seurusteluun ja vastakkaiselle sukupuolelle kelpaamiseen. Monissa viesteissä tytöt pilkkovat vartalonsa palasiksi ja sekä koko ruumista että näitä palasia arvioidaan pojan katseen kautta.
Normittaminen myös kyseenalaistetaan ironian, vastustamisen, yksilöpuheen ja sisäisestä kauneudesta puhumisen avulla. Epävarmuus omaan ulkonäköön liittyen on normaalina pidettyä, kunhan se on nuoruuteen kuuluva ohimenevä vaihe. Odotukset ovat ristiriitaisia: tytön tulee sekä näyttää viehättävältä mutta samalla hyväksyä itsensä sellaisena kuin hän on. Arvioiva katse voi kuulua myös tytöille, jotka määrittelevät pojan ihannevartalon.
Identiteettiruumis on samanaikaisesti sekä sosiaalinen että yksilöllinen. "Ruumiin ja
tyylin ajatellaan kertovan ainakin jotain siitä, minkälainen henkilö on. Ne kiinnittävät yksilön johonkin tiettyyn ryhmään" ja "tuottavat myös yksilön ainutlaatuisuuden". "Identiteettiruumiin merkittävin kategoria on sukupuoli, jonka esittämisessä yksilö voi onnistua tai epäonnistua."
Demin keskusteluissa käytetään ironiaa, huumoria ja huvittuneisuutta suhtautumistapana niihin, joita pidetään itseä kypsymättömämpinä ja tyhmempinä. Kaksi tällaista kategoriaa ovat "amis" ja "pissis" jotka viittaavat tietynlaiseen käyttäytymiseen ja ulkonäköön, kuten ylikorostettuun seksuaalisuuteen.
Nämä nimitykset voidaan "tulkita sosiaalisena erontekona, jopa luokkaeroja rakentavana nimittelynä". "Sekä tytön että pojan tulee välttää liiallista naisellisuutta" ja tytöillä vääränlainen ulkonäkö voi johtaa huoritteluun, pojilla vastaavasti homotteluun. "Tämänkaltaista leimaamista myös vastustetaan" ja "sukupuolierosta neuvotellaan myös sukupuoliroolien kautta" kuten keskusteluissa poikatytöistä. "Jyrkkä sukupuoliero voidaan kyseenalaistaa, mutta kaikki keskusteluihin osallistujat ovat tietoisia siitä, mitä heiltä sukupuolensa edustajina odotetaan."
Teiniruumiiseen liittyy vahvasti normaaliuden käsite suhteessa oman kehon fyysisiin muutoksiin joiden ajatellaan liittyvän ikään, kehittymiseen ja aikuiseksi kypsymiseen. Tyttöjä mietityttävät esimerkiksi rintojen koko ja kuukautisten alkaminen. "Tytöt häpeävät vääränlaisena tai epänormaalina pitämäänsä ruumista", tosin sitä "voidaan pitää ikään liittyvänä vaiheena". Tytön ruumista määrittää lisääntyminen, halun kohteena oleminen ja viehättävyys. Sekä tytön että pojan ruumis on vaillinainen ennen murrosikää, jolloin kasvetaan sukupuolekseen.
Seksiruumiiseen liittyvät käsitteet seksuaalisuus ja haluttavuus. Sekä tytön että pojan ruumis pilkotaan katseen ja arvioinnin kohteena oleviin palasiin: rintoihin, sääriin, takapuoleen... "Seksiruumista voidaan peittää tai paljastaa pukeutumisella. Demittäjien keskusteluissa erityisesti tytön vaatetusta arvioidaan sen paljastavuuden perusteella."
"Juuri seksiruumis on ruumiin representaatioista eniten loukkauksien kohteena." Jos esimerkiksi tytön poikaystävällä ei seiso, vika löydetään helposti tytön ei-haluttavuudesta: "tytön päähän kannattaisi seksin ajaksi laittaa muovipussi, mikä poistaisi seksin jälkeiset ongelmat". Tyylin vaihtelu, nautinto nähdyksi tulemisesta tai huomion saamisesta on sallittua tietyissä rajoissa, mutta liian seksikäs tyttö leimataan helposti huoraksi. "Keskusteluiden perusteella pahin loukkaus pojan ruumista kohtaan on haukkua hänen sukupuolielintään pieneksi tai toimintakyvyttömäksi." Tämän uhan taas "Keskusteluun osallistuvat pojat kääntävät -- tyttöjen seksitaitojen ja sukupuolielinten arvosteluksi."
"Myös internetissä käyttäjän sukupuoli palautuu materiaaliseen ruumiiseen, jota kulttuurissamme käytetään jatkuvasti kategorisoimaan ja arvottamaan sekä itseä että toisia."
Nämä erilaiset ruumiin ulottuvuudet ovat "päällekkäisiä, samanaikaisia ja lomittaisia ulottuvuuksia" joihin kohdistuvat yleiset toiveet ovat "normaalius ja viehättävyys toisen
sukupuolen silmissä".
Ruumis asetetaan sekä oman että toisten jatkuvan tarkkailun ja arvioinnin kohteeksi mikä aiheuttaa epävarmuuden tunteita. "Keskusteluun osallistuvat pääse-
vät tukemaan tai kiistämään toistensa normaaliutta ja haluttavuutta." "Normittavalle puheelle on aina vastapuhetta, mutta vastapuhe ei ikinä onnistu vaientamaan normittavaa puhetta."
Julkisuuden intimisoituminen sekä ruumiin hallinnan ja siihen liittyvän oman vastuun korostuminen tarkoittaa lisääntynyttä tietoisuutta omasta ruumiillisuudesta ja siihen kohdistuneista kulttuurisista odotuksista. Identiteetin tulee liittyä omaan ihannevartaloon sekä normaaliin kehityksen. Tätä tulee tavoitella ja ilmaista tyylillään ja vartalollaan. "Tyttöihin kohdistuva näkyvä julkinen kontrolli on löystynyt, mutta samalla se on pakottanut tytöt suurempaan itsekontrolliin." "Heteroseksuaalinen miehinen katse määrittää yhä vahvasti tytön asemaa ja siksi toimijuuden saavuttaminen voi olla vaikeaa erityisesti seksuaalisuuden alueella." "Tyttöjen tulee -- säädellä seksikkyyttään" ja tämä "tekee ruumisprojektista jatkuvan tasapainoilun ja epävarmuuden areenan."
RUUMIS KÄYTTÄJÄTIEDOISSA JA PUHEENAIHEENA
"Rekisteröitymislomakkeessa sukupuolen kohdalla on kaksi vaihtoehtoa: mies ja nainen". Laukkanen siteeraa Teresa de Lauretiksen, Louis Althusserin ja Michel Foucaultn ajatuksia ja toteaa, että kun valitsemme ja merkitsemme jomman kumman vaihtoehdon, tuo merkintä merkitsee meidät. Astumme virallisesti sisään sukupuolijärjestelmään, interpellaation ja sukupuoliteknologian prosessiin jossa yksilö hyväksyy kuvitteellisen yhteiskunnallisen representaation omaksi representaatiokseen ja identiteetin muodokseen joka näin tulee yksilölle todelliseksi.
Demiin rekisteröityessä ruumis on pakko merkitä vain sukupuolella. "Näin sukupuolesta rakentuu sivuston toimesta käyttäjän ruumiin keskeisin määrittäjä". Keskusteluissa käyttäjätietoihin merkitty sukupuoli voi kuitenkin erota keskusteluissa esitetyistä sukupuolesta, kuten eräällä nimimerkillä joka jakoi sukupuolensa henkiseen miehuuteen ja fyysiseen naiseuteen. Järjestelmän voi myös haastaa valitsemalla ”väärän” sukupuolen.
"De Lauretis osoittaa, että kokemus rakentuu yksilön henkilökohtaisista sidoksista käytäntöihin, diskursseihin ja instituutioihin, jotka antavat maailman tapahtumille merkityksen." Demissä käyttäjä jatkaa keskusteluissa rekisteröitymisen yhteydessä valitun ruumiskuvan luomista. Laukkanen on analysoinut sitä, miten ruumista rakennetaan keskusteluissa ja jaotellut analyysinsä osioihin ulkonäköruumis, identiteettiruumis, teiniruumis sekä seksiruumis.
"Demissä ulkonäköruumis on keskeinen ruumiin representaatio". Keskusteluissa määritellään ja rakennetaan käsitystä ihanteellisesta vartalosta heteroseksuaalisesti. Omaa vartaloa verrataan suhteessa ihanteeseen sekä seurusteluun ja vastakkaiselle sukupuolelle kelpaamiseen. Monissa viesteissä tytöt pilkkovat vartalonsa palasiksi ja sekä koko ruumista että näitä palasia arvioidaan pojan katseen kautta.
Normittaminen myös kyseenalaistetaan ironian, vastustamisen, yksilöpuheen ja sisäisestä kauneudesta puhumisen avulla. Epävarmuus omaan ulkonäköön liittyen on normaalina pidettyä, kunhan se on nuoruuteen kuuluva ohimenevä vaihe. Odotukset ovat ristiriitaisia: tytön tulee sekä näyttää viehättävältä mutta samalla hyväksyä itsensä sellaisena kuin hän on. Arvioiva katse voi kuulua myös tytöille, jotka määrittelevät pojan ihannevartalon.
Identiteettiruumis on samanaikaisesti sekä sosiaalinen että yksilöllinen. "Ruumiin ja
tyylin ajatellaan kertovan ainakin jotain siitä, minkälainen henkilö on. Ne kiinnittävät yksilön johonkin tiettyyn ryhmään" ja "tuottavat myös yksilön ainutlaatuisuuden". "Identiteettiruumiin merkittävin kategoria on sukupuoli, jonka esittämisessä yksilö voi onnistua tai epäonnistua."
Demin keskusteluissa käytetään ironiaa, huumoria ja huvittuneisuutta suhtautumistapana niihin, joita pidetään itseä kypsymättömämpinä ja tyhmempinä. Kaksi tällaista kategoriaa ovat "amis" ja "pissis" jotka viittaavat tietynlaiseen käyttäytymiseen ja ulkonäköön, kuten ylikorostettuun seksuaalisuuteen.
Nämä nimitykset voidaan "tulkita sosiaalisena erontekona, jopa luokkaeroja rakentavana nimittelynä". "Sekä tytön että pojan tulee välttää liiallista naisellisuutta" ja tytöillä vääränlainen ulkonäkö voi johtaa huoritteluun, pojilla vastaavasti homotteluun. "Tämänkaltaista leimaamista myös vastustetaan" ja "sukupuolierosta neuvotellaan myös sukupuoliroolien kautta" kuten keskusteluissa poikatytöistä. "Jyrkkä sukupuoliero voidaan kyseenalaistaa, mutta kaikki keskusteluihin osallistujat ovat tietoisia siitä, mitä heiltä sukupuolensa edustajina odotetaan."
Teiniruumiiseen liittyy vahvasti normaaliuden käsite suhteessa oman kehon fyysisiin muutoksiin joiden ajatellaan liittyvän ikään, kehittymiseen ja aikuiseksi kypsymiseen. Tyttöjä mietityttävät esimerkiksi rintojen koko ja kuukautisten alkaminen. "Tytöt häpeävät vääränlaisena tai epänormaalina pitämäänsä ruumista", tosin sitä "voidaan pitää ikään liittyvänä vaiheena". Tytön ruumista määrittää lisääntyminen, halun kohteena oleminen ja viehättävyys. Sekä tytön että pojan ruumis on vaillinainen ennen murrosikää, jolloin kasvetaan sukupuolekseen.
Seksiruumiiseen liittyvät käsitteet seksuaalisuus ja haluttavuus. Sekä tytön että pojan ruumis pilkotaan katseen ja arvioinnin kohteena oleviin palasiin: rintoihin, sääriin, takapuoleen... "Seksiruumista voidaan peittää tai paljastaa pukeutumisella. Demittäjien keskusteluissa erityisesti tytön vaatetusta arvioidaan sen paljastavuuden perusteella."
"Juuri seksiruumis on ruumiin representaatioista eniten loukkauksien kohteena." Jos esimerkiksi tytön poikaystävällä ei seiso, vika löydetään helposti tytön ei-haluttavuudesta: "tytön päähän kannattaisi seksin ajaksi laittaa muovipussi, mikä poistaisi seksin jälkeiset ongelmat". Tyylin vaihtelu, nautinto nähdyksi tulemisesta tai huomion saamisesta on sallittua tietyissä rajoissa, mutta liian seksikäs tyttö leimataan helposti huoraksi. "Keskusteluiden perusteella pahin loukkaus pojan ruumista kohtaan on haukkua hänen sukupuolielintään pieneksi tai toimintakyvyttömäksi." Tämän uhan taas "Keskusteluun osallistuvat pojat kääntävät -- tyttöjen seksitaitojen ja sukupuolielinten arvosteluksi."
"Myös internetissä käyttäjän sukupuoli palautuu materiaaliseen ruumiiseen, jota kulttuurissamme käytetään jatkuvasti kategorisoimaan ja arvottamaan sekä itseä että toisia."
Nämä erilaiset ruumiin ulottuvuudet ovat "päällekkäisiä, samanaikaisia ja lomittaisia ulottuvuuksia" joihin kohdistuvat yleiset toiveet ovat "normaalius ja viehättävyys toisen
sukupuolen silmissä".
Ruumis asetetaan sekä oman että toisten jatkuvan tarkkailun ja arvioinnin kohteeksi mikä aiheuttaa epävarmuuden tunteita. "Keskusteluun osallistuvat pääse-
vät tukemaan tai kiistämään toistensa normaaliutta ja haluttavuutta." "Normittavalle puheelle on aina vastapuhetta, mutta vastapuhe ei ikinä onnistu vaientamaan normittavaa puhetta."
Julkisuuden intimisoituminen sekä ruumiin hallinnan ja siihen liittyvän oman vastuun korostuminen tarkoittaa lisääntynyttä tietoisuutta omasta ruumiillisuudesta ja siihen kohdistuneista kulttuurisista odotuksista. Identiteetin tulee liittyä omaan ihannevartaloon sekä normaaliin kehityksen. Tätä tulee tavoitella ja ilmaista tyylillään ja vartalollaan. "Tyttöihin kohdistuva näkyvä julkinen kontrolli on löystynyt, mutta samalla se on pakottanut tytöt suurempaan itsekontrolliin." "Heteroseksuaalinen miehinen katse määrittää yhä vahvasti tytön asemaa ja siksi toimijuuden saavuttaminen voi olla vaikeaa erityisesti seksuaalisuuden alueella." "Tyttöjen tulee -- säädellä seksikkyyttään" ja tämä "tekee ruumisprojektista jatkuvan tasapainoilun ja epävarmuuden areenan."
maanantai 24. tammikuuta 2011
Tenttiin lukua. Marjo Laukkanen - Sähköinen seksuaalisuus. Tutkimus tyttöydestä nettikeskusteluissa. IIII
TILASSA: DEMI VUOROVAIKUTUKSEN TILANA
Demin keskustelupalstat ovat yhteisöllistä kirjoitetun ja puhutun rajankäyntiä, jota säätelevät erilaiset säännöt ja rajoitukset ja jossa läsnäolevina on käyttäjien materiaalinen, kuvattu ja kuviteltu ruumis.
Demin keskusteluihin osallistuminen edellyttää rekisteröitymistä. Demillä on keskustelijoille oma opas, jonka kohdat pyrkivät "lisäämään käyttäjien tietoisuutta verkkokeskusteluille ominaisista vuorovaikutusmuodoista" sekä viestimään siitä, että "on olemassa vuorovaikutukseen liittyviä, kulttuurisesti jaettuja huomaavaisuussääntöjä, jotka kaikki keskusteluun osallistuvat tietävät" ja joiden osalta "internet-vuorovaikutus ei eroa ”tosimaailman” vuorovaikutuksesta.
Säännöissä on määritelty mm. kielletyt puheenaiheet sekä hyvän maun vastaiset viestit. Sääntöihin
pyritään johdattelemaan "rentoa ja positiivista ilmapiiriä korostaen". Samalla Demillä on kuitenkin ehdoton yksinoikeus määritellä säännöt sisältöineen. "Käyttäjät voivat kuitenkin vastustaa ylläpitoa ja valvontaa sivuston rakenteen mahdollistamissa rajoissa."
Kirjoitetun kulttuurin piirteitä ovat viestien tallentuminen keskusteluihin myöhemmin luettaviksi sekä mahdollisuus siteerata toista sanatarkasti ja jatkaa keskustelua joka on voitu aloittaa vaikkapa kuukausia aiemmin. Koska vuorovaikutus on tekstivälitteistä, "keskustelijoita ei vuorovaikutustilanteessa nähdä eikä kuulla eikä heitä voi koskettaa. Toisaalta koneella kirjoitettu teksti hävittää tekstistä esimerkiksi käsialaan sisältyvät vihjeet ja "mahdollistaa viestijän anonyymiyden". Suullisen kulttuurin piirteitä ilmentävät viestien lyhyys ja vuorovaikutuksen nopeus sekä puheenvuorojen kielenkäytön suullista vuorovaikutusta muistuttavat piirteet, kuten täytesanat ja tauot.
Osallistujat tulkitsevat toistensa ilmaisua ja puhetyyliä "joka liittää käyttäjän tiettyihin sukupuoli-, ikä- tai käyttäjäkategorioihin". Eräs jaottelu on kirjoitustyylin ääripäät: kirjakielinen ja hyvin puhemainen ilmaisu. Kielenkäyttö paikantaa keskustelijoita suhteessa toisiinsa ja sekä omaan että toisten kielenkäyttöön puututaan. Äänenpainoja, -sävyjä, tunnetiloja, aikomuksia ja kasvonilmeitä ilmaistaan erilaisilla typografisilla merkeillä kuten hymiöillä. Viestit sisältävät myös englanninkielisiä sanoja, sanontoja ja lauseita. Näiden avulla tavoitellaan nopeaa ja tiivistä ilmaisua. Internetissä myös "rakentuu kokonaan omanlaisia kommunikaation muotoja".
Laukkanen puhuu tutkimuksessaan demittäjien yhteisöllisyydestä, sillä heidän maailmaansa kuuluvat "sosiaalinen tuki, yhteiset arvot, kuulumisen tunne ja toisista huolehtiminen mutta myös kontrolli, säännöt, rangaistukset, hierarkiat ja rajat" sekä jaetut ominaispiirteet muiden internetin yhteisöjen kanssa, "kuten anonyymiys, osallistumisen eriaikaisuus ja yhteisöön kuulumisen vapaaehtoisuus". Lisäksi "Demin keskusteluihin osallistuvat käyttävät puheessaan itse kehittämiään sanoja, jotka yhdistävät heitä vuorovaikutustilaan ja toisiinsa".
Laukkanen määrittelee demittäjien yhteisön kuvitteelliseksi Benedict Andersonin käsitettä lainaten: "Demittäjäksi itsensä mieltävät käyttäjät eivät tiedä eivätkä tunne kaikkia muita demittäjiä, mutta heidän kuvitteellista yhteisöään määrittää yhteinen vuorovaikutustila ja käyttäjien väliset sosiaaliset verkostot." Laukkanen määrittelee yhteisön mm. Jan Fernbackin ajatuksia siteeraten prosessiksi, jolla on oma rakenteensa. Tätä prosessia määrittävät sen jäsenet jotka neuvottelevat jatkuvasti yhteisön rakenteista ja rajoista.
Laukkanen toteaa, että internetiin on usein liittynyt ruumiittomuuden oletus ja siitä seuraava vapauden ja vapaiden identiteettien fantasia ja toteaa myös, että "Internetin psykologiasta kirjoittava Adam Joinson (2003, 23) nimittää materiaalisen ruumiin näkymättömyyttä visuaaliseksi anonyymiydeksi".
Kuitenkin nettikeskusteluihin osallistuvat "hahmottavat nettituttujaan todellisina materiaalisina ihmisinä ruumiittomuuden utopian sijaan" ja ovat kiinnostuneita näistä toisista. "Käyttäjän ruumiilla on demittäjien yhteisössä kolme ulottuvuutta: materiaalinen, kuvattu ja kuviteltu. Kaikissa ulottuvuuksissa ruumis saa merkityksensä sosiaalisesti ja kulttuurisesti".
Materiaalisella ruumiilla Laukkanen viittaa käyttäjän ruumiiseen tietokoneruudun ääressä. Tämä ruumis "sekä mahdollistaa keskusteluihin osallistumisen että rajoittaa sitä". Kuvattu ruumis on "käyttäjän ruumiin kielellinen esitys, representaatio", joka "rakennetaan nettivuorovaikutuksessa sanoin, merkein ja valokuvin". Kuvitellulla ruumiilla viitataan mielikuviin toisten käyttäjien ruumiista, jotka syntyvät "paitsi ulkonäön, sukupuolen ja iän kuvauksista myös toisen käyttämästä kielestä, mielipiteistä ja keskustelunaiheista". Näiden ruumiiden eri ulottuvuuksista keskustellaan ja niiden voidaan myös kokea jonkin käyttäjän osalta olevan ristiriidassa.
Nettikeskustelujen kulttuuriin kuuluvat Laukkasen mukaan sekä "toisten keskustelijoihin aitouteen luottaminen että heidän aitoutensa kyseenalaistaminen". Viimeksimainittu "tapahtuu nimittämällä toista trolliksi eli trollittelemalla". Trolleiksi kutsutaan Demissä sekä sellaisia henkilöitä, joiden epäillään kuuluvaan eri sukupuoli- tai ikäkategoriaan kuin he esittävät kuuluvansa, tai joiden uskotaan kuuluvan niihin kategorioihin joihin he väittävät kuuluvansa, mutta joiden kertomuksia ei pidetä tosina vaan esimerkiksi provosointina. Keskustelu trolleista on jatkuva prosessi.
Laukkanen hyödyntää keskustelujen analyysissä Kirsi Juhilan "kehittelemää metodologista ajatusta kulttuurin jatkuvasti rakentuvista diskursiivisista kehistä" jonka "lähtökohtana on, että
yksittäisissä puhetilanteissa käytettyjä sanoja, lauseita ja lauseyhteyksiä sekä niiden tuottamia merkityksiä voi tarkastella paitsi osana esittämistilannetta, myös osana laajempaa kulttuurista jatkumoa".
Laukkanen siteeraa Juhilan ajatusta, jonka mukaan "tilanteista keskustelua eli ydintä tutkimalla voidaan tutkia myös ydintä ympäröivän ja läpäisevän kulttuurisen kehän diskurssikerrostumia - (jotka) koostuvat Kenneth Gergenin käsittein ilmaistuna vakiintuneista kuvaamisen tavoista eli yhteisymmärryksen ontologioista".
Laukkanen on valinnut tutkimuksen ytimeksi keskustelujen muodostamat ydinryppäät joista tutkimuksen suunta kulkee kohti kerrostumia, niitä "diskursseja, joissa sukupuolta ja seksuaalisuutta kulttuurissamme tuotetaan". Keskustelut voivat luoda tai käyttää tulkintaresursseinaan useita, keskenään ristiriitaisiakin eri kerrostumia. Keskusteluissa voidaan toistaa tai kyseenalaistaa vanhoja ajatusmalleja sekä luoda uusia ajattelutapoja.
Laukkasen tutkimissa "nettikeskusteluissa keskustelijat käyttävät viestejä kirjoittaessaan suku-
puolen ja seksuaalisuuden kulttuurisia kerrostumia tulkintaresursseinaan. He myös laittavat kerrostumia liikkeelle ja muuttavat niitä". Tutkimuksen kohteena "ovat keskusteluissa rakentuvat kulttuuriset kerrostumat eli sukupuolen ja seksuaalisuuden diskurssit ja representaatiot".
Demin keskustelupalstat ovat yhteisöllistä kirjoitetun ja puhutun rajankäyntiä, jota säätelevät erilaiset säännöt ja rajoitukset ja jossa läsnäolevina on käyttäjien materiaalinen, kuvattu ja kuviteltu ruumis.
Demin keskusteluihin osallistuminen edellyttää rekisteröitymistä. Demillä on keskustelijoille oma opas, jonka kohdat pyrkivät "lisäämään käyttäjien tietoisuutta verkkokeskusteluille ominaisista vuorovaikutusmuodoista" sekä viestimään siitä, että "on olemassa vuorovaikutukseen liittyviä, kulttuurisesti jaettuja huomaavaisuussääntöjä, jotka kaikki keskusteluun osallistuvat tietävät" ja joiden osalta "internet-vuorovaikutus ei eroa ”tosimaailman” vuorovaikutuksesta.
Säännöissä on määritelty mm. kielletyt puheenaiheet sekä hyvän maun vastaiset viestit. Sääntöihin
pyritään johdattelemaan "rentoa ja positiivista ilmapiiriä korostaen". Samalla Demillä on kuitenkin ehdoton yksinoikeus määritellä säännöt sisältöineen. "Käyttäjät voivat kuitenkin vastustaa ylläpitoa ja valvontaa sivuston rakenteen mahdollistamissa rajoissa."
Kirjoitetun kulttuurin piirteitä ovat viestien tallentuminen keskusteluihin myöhemmin luettaviksi sekä mahdollisuus siteerata toista sanatarkasti ja jatkaa keskustelua joka on voitu aloittaa vaikkapa kuukausia aiemmin. Koska vuorovaikutus on tekstivälitteistä, "keskustelijoita ei vuorovaikutustilanteessa nähdä eikä kuulla eikä heitä voi koskettaa. Toisaalta koneella kirjoitettu teksti hävittää tekstistä esimerkiksi käsialaan sisältyvät vihjeet ja "mahdollistaa viestijän anonyymiyden". Suullisen kulttuurin piirteitä ilmentävät viestien lyhyys ja vuorovaikutuksen nopeus sekä puheenvuorojen kielenkäytön suullista vuorovaikutusta muistuttavat piirteet, kuten täytesanat ja tauot.
Osallistujat tulkitsevat toistensa ilmaisua ja puhetyyliä "joka liittää käyttäjän tiettyihin sukupuoli-, ikä- tai käyttäjäkategorioihin". Eräs jaottelu on kirjoitustyylin ääripäät: kirjakielinen ja hyvin puhemainen ilmaisu. Kielenkäyttö paikantaa keskustelijoita suhteessa toisiinsa ja sekä omaan että toisten kielenkäyttöön puututaan. Äänenpainoja, -sävyjä, tunnetiloja, aikomuksia ja kasvonilmeitä ilmaistaan erilaisilla typografisilla merkeillä kuten hymiöillä. Viestit sisältävät myös englanninkielisiä sanoja, sanontoja ja lauseita. Näiden avulla tavoitellaan nopeaa ja tiivistä ilmaisua. Internetissä myös "rakentuu kokonaan omanlaisia kommunikaation muotoja".
Laukkanen puhuu tutkimuksessaan demittäjien yhteisöllisyydestä, sillä heidän maailmaansa kuuluvat "sosiaalinen tuki, yhteiset arvot, kuulumisen tunne ja toisista huolehtiminen mutta myös kontrolli, säännöt, rangaistukset, hierarkiat ja rajat" sekä jaetut ominaispiirteet muiden internetin yhteisöjen kanssa, "kuten anonyymiys, osallistumisen eriaikaisuus ja yhteisöön kuulumisen vapaaehtoisuus". Lisäksi "Demin keskusteluihin osallistuvat käyttävät puheessaan itse kehittämiään sanoja, jotka yhdistävät heitä vuorovaikutustilaan ja toisiinsa".
Laukkanen määrittelee demittäjien yhteisön kuvitteelliseksi Benedict Andersonin käsitettä lainaten: "Demittäjäksi itsensä mieltävät käyttäjät eivät tiedä eivätkä tunne kaikkia muita demittäjiä, mutta heidän kuvitteellista yhteisöään määrittää yhteinen vuorovaikutustila ja käyttäjien väliset sosiaaliset verkostot." Laukkanen määrittelee yhteisön mm. Jan Fernbackin ajatuksia siteeraten prosessiksi, jolla on oma rakenteensa. Tätä prosessia määrittävät sen jäsenet jotka neuvottelevat jatkuvasti yhteisön rakenteista ja rajoista.
Laukkanen toteaa, että internetiin on usein liittynyt ruumiittomuuden oletus ja siitä seuraava vapauden ja vapaiden identiteettien fantasia ja toteaa myös, että "Internetin psykologiasta kirjoittava Adam Joinson (2003, 23) nimittää materiaalisen ruumiin näkymättömyyttä visuaaliseksi anonyymiydeksi".
Kuitenkin nettikeskusteluihin osallistuvat "hahmottavat nettituttujaan todellisina materiaalisina ihmisinä ruumiittomuuden utopian sijaan" ja ovat kiinnostuneita näistä toisista. "Käyttäjän ruumiilla on demittäjien yhteisössä kolme ulottuvuutta: materiaalinen, kuvattu ja kuviteltu. Kaikissa ulottuvuuksissa ruumis saa merkityksensä sosiaalisesti ja kulttuurisesti".
Materiaalisella ruumiilla Laukkanen viittaa käyttäjän ruumiiseen tietokoneruudun ääressä. Tämä ruumis "sekä mahdollistaa keskusteluihin osallistumisen että rajoittaa sitä". Kuvattu ruumis on "käyttäjän ruumiin kielellinen esitys, representaatio", joka "rakennetaan nettivuorovaikutuksessa sanoin, merkein ja valokuvin". Kuvitellulla ruumiilla viitataan mielikuviin toisten käyttäjien ruumiista, jotka syntyvät "paitsi ulkonäön, sukupuolen ja iän kuvauksista myös toisen käyttämästä kielestä, mielipiteistä ja keskustelunaiheista". Näiden ruumiiden eri ulottuvuuksista keskustellaan ja niiden voidaan myös kokea jonkin käyttäjän osalta olevan ristiriidassa.
Nettikeskustelujen kulttuuriin kuuluvat Laukkasen mukaan sekä "toisten keskustelijoihin aitouteen luottaminen että heidän aitoutensa kyseenalaistaminen". Viimeksimainittu "tapahtuu nimittämällä toista trolliksi eli trollittelemalla". Trolleiksi kutsutaan Demissä sekä sellaisia henkilöitä, joiden epäillään kuuluvaan eri sukupuoli- tai ikäkategoriaan kuin he esittävät kuuluvansa, tai joiden uskotaan kuuluvan niihin kategorioihin joihin he väittävät kuuluvansa, mutta joiden kertomuksia ei pidetä tosina vaan esimerkiksi provosointina. Keskustelu trolleista on jatkuva prosessi.
Laukkanen hyödyntää keskustelujen analyysissä Kirsi Juhilan "kehittelemää metodologista ajatusta kulttuurin jatkuvasti rakentuvista diskursiivisista kehistä" jonka "lähtökohtana on, että
yksittäisissä puhetilanteissa käytettyjä sanoja, lauseita ja lauseyhteyksiä sekä niiden tuottamia merkityksiä voi tarkastella paitsi osana esittämistilannetta, myös osana laajempaa kulttuurista jatkumoa".
Laukkanen siteeraa Juhilan ajatusta, jonka mukaan "tilanteista keskustelua eli ydintä tutkimalla voidaan tutkia myös ydintä ympäröivän ja läpäisevän kulttuurisen kehän diskurssikerrostumia - (jotka) koostuvat Kenneth Gergenin käsittein ilmaistuna vakiintuneista kuvaamisen tavoista eli yhteisymmärryksen ontologioista".
Laukkanen on valinnut tutkimuksen ytimeksi keskustelujen muodostamat ydinryppäät joista tutkimuksen suunta kulkee kohti kerrostumia, niitä "diskursseja, joissa sukupuolta ja seksuaalisuutta kulttuurissamme tuotetaan". Keskustelut voivat luoda tai käyttää tulkintaresursseinaan useita, keskenään ristiriitaisiakin eri kerrostumia. Keskusteluissa voidaan toistaa tai kyseenalaistaa vanhoja ajatusmalleja sekä luoda uusia ajattelutapoja.
Laukkasen tutkimissa "nettikeskusteluissa keskustelijat käyttävät viestejä kirjoittaessaan suku-
puolen ja seksuaalisuuden kulttuurisia kerrostumia tulkintaresursseinaan. He myös laittavat kerrostumia liikkeelle ja muuttavat niitä". Tutkimuksen kohteena "ovat keskusteluissa rakentuvat kulttuuriset kerrostumat eli sukupuolen ja seksuaalisuuden diskurssit ja representaatiot".
Tenttiin lukua. Marjo Laukkanen - Sähköinen seksuaalisuus. Tutkimus tyttöydestä nettikeskusteluissa. III
I DEMITTÄMINEN
MATKALLA: ENSIMMÄISEN KESKUSTELUTILAN JA TUTKIMUSPROSESSIN KUVAUS
Laukkanen toteaa, että "Yhtenä internetin merkittävänä piirteenä on pidetty aikaan ja paikkaan liittyvien sidosten heikentymistä, jopa kumoutumista. Toisaalta "meidän täytyy yhä valita, missä ja milloin olemme."
Demi-lehden sivusto on kaupallinen, mutta käyttäjilleen ilmainen. Sekä lehden että sivuston kohderyhmänä ovat nuoret, 12-19-vuotiaat tytöt. Mielestäni ne Laukkasen tekemät huomiot, että "Sivujen ulkoasu on näin toistuvasti viitannut internetiä vanhempiin tyttökulttuurissa
käytettyihin viestintämuotoihin, kuten ilmoitustauluun, ystäväkirjaan, vihkoon
ja piirustuksiin." ja "Demin sivujen visuaaliset ja sisällölliset ratkaisut tuovat suhteellisen uuteen mediaan eli internetiin jatkuvuutta ja tuttuutta. Samalla ne rakentavat tietynlaista, jopa stereotyyppistä käsitystä teini-ikäisistä tytöistä." ovat mielenkiintoisia.
Nämä huomiot herättävät kysymyksen siitä, tuovatko uudet viestintämuodot todella jotain uutta ihmisten kommunikaatio- ja keskustelukulttuuriin vai toimivatko ne vain vanhojen ajatusten uuden tuottamisen välineenä.
Laukkasen tutkimusote Demissä on "tutkimusmatkan edetessä muotoutunut etnografiseksi" olematta sitä kuitenkaan täysin puhtaasti. Laukkanen kertoo virtuaaliseen etnografiaan perehtyneen Christine Hinen ajatuksista virtuaalisesta etnografiasta. Pääajatus on se, että tutkijan tulee viettää ajanjakso "kentällä kentällä havainnoiden ihmissuhteita, toimintaa sekä toimijoiden niille antamia merkityksiä", "oikeassa ajassa eli silloin, kun asiat tapahtuvat".
Laukkanen määrittelee internetissä tehdyn etnografian internet-etnografiaksi, jossa internet nähdään yhtenä erilaisista sosiaalisista tiloista muodostuvana reaalimaailman sosiaalisena ympäristönä. Samalla Laukkanen pohtii niitä haasteita, joita nämä erilaiset tilat tarjoavat tutkijalle siitä näkökulmasta, että tutkijan tulisi olla tutkimansa kentän äärellä. Tutkija jakaa keskusteluun osallistuvien kanssa saman vuorovaikutustilan mutta ei aina samaan aikaan eikä samasta fyysisestä paikasta käsin.
Internet-keskusteluja tarkkailemalla "tutkija näyttää pääsevän käsiksi niin sanottuun luonnolliseen aineistoon" jonka syntyyn tutkija kuitenkin samalla vaikuttaa aineistoa valikoimalla.
Laukkasen mukaan tutkimuksen suurimmaksi heikkoudeksi "on osoittautunut aineiston keruun impulsiivisuus eli hyppääminen yhdestä menetelmästä toiseen ilman selkeää suunnitelmaa ja tästä johtuvat puutteet aineiston tallentamisen systemaattisuudessa". Havainnointiaikana hän on myös useasti unohtanut aineistojen keräämisen jäädessään selaamaan keskusteluja sekä kokenut myös kiusausta osallistua keskusteluihin. Tällaiset asiat tuonevat erityistä haasteellisuutta tutkimuksen tekoon.
Mielenkiintoisia ovat myös ne Laukkasen siteeraamat ajatukset, että "lähdemme kentältä, koska meidän on pakko, emmekä siksi, että työmme olisi tehty" (Margery Wolf) ja "etnografi voi yrittää
lähteä kentältä, mutta lähdöstä huolimatta hän kantaa kenttää mukanaan, koska se on sulautunut osaksi hänen elämäkertaansa, ymmärrystään ja ihmissuhteitaan" (Vered Amit). Nämä ajatukset näyttävät toteutuneen käytännön tasolla Laukkasen väitöskirjassa: hän lopetti keskustelupalstojen tutkimisen kun hän koki että aineistoa oli riittävästi, ei siksi että uutta tutkittavaa ei olisi enää ollut, ja hän on myös palannut keskustelupalstoille tutkimusprosessin päätyttyä.
Laukkanen tuo esiin myös tutkimuseettisiä ongelmia, kuten yksityisyyden suojan ja tutkittavien informoinnin. Nämä tuovat erityisiä haasteita internet-tutkimuksessa. Voiko keskusteluihin lähetettyjä viestejä pitää julkisina? Ja vaikka voisi, tulisiko silti keskustelijoilta itseltään pyytää lupa heidän viestiensä käyttöön tutkimuksessa? Tulisiko tutkittavia informoida keskustelupalstalle etukäteen siitä, että heidän lähettämänsä viestit tulevat osaksi tutkimusaineistoa? Entä jos tämä häiritsee tutkimusprosessia? Onko kaikkien tutkimukseen viesteillään osallistuneiden henkilöiden informointi edes mahdollista?
MATKALLA: ENSIMMÄISEN KESKUSTELUTILAN JA TUTKIMUSPROSESSIN KUVAUS
Laukkanen toteaa, että "Yhtenä internetin merkittävänä piirteenä on pidetty aikaan ja paikkaan liittyvien sidosten heikentymistä, jopa kumoutumista. Toisaalta "meidän täytyy yhä valita, missä ja milloin olemme."
Demi-lehden sivusto on kaupallinen, mutta käyttäjilleen ilmainen. Sekä lehden että sivuston kohderyhmänä ovat nuoret, 12-19-vuotiaat tytöt. Mielestäni ne Laukkasen tekemät huomiot, että "Sivujen ulkoasu on näin toistuvasti viitannut internetiä vanhempiin tyttökulttuurissa
käytettyihin viestintämuotoihin, kuten ilmoitustauluun, ystäväkirjaan, vihkoon
ja piirustuksiin." ja "Demin sivujen visuaaliset ja sisällölliset ratkaisut tuovat suhteellisen uuteen mediaan eli internetiin jatkuvuutta ja tuttuutta. Samalla ne rakentavat tietynlaista, jopa stereotyyppistä käsitystä teini-ikäisistä tytöistä." ovat mielenkiintoisia.
Nämä huomiot herättävät kysymyksen siitä, tuovatko uudet viestintämuodot todella jotain uutta ihmisten kommunikaatio- ja keskustelukulttuuriin vai toimivatko ne vain vanhojen ajatusten uuden tuottamisen välineenä.
Laukkasen tutkimusote Demissä on "tutkimusmatkan edetessä muotoutunut etnografiseksi" olematta sitä kuitenkaan täysin puhtaasti. Laukkanen kertoo virtuaaliseen etnografiaan perehtyneen Christine Hinen ajatuksista virtuaalisesta etnografiasta. Pääajatus on se, että tutkijan tulee viettää ajanjakso "kentällä kentällä havainnoiden ihmissuhteita, toimintaa sekä toimijoiden niille antamia merkityksiä", "oikeassa ajassa eli silloin, kun asiat tapahtuvat".
Laukkanen määrittelee internetissä tehdyn etnografian internet-etnografiaksi, jossa internet nähdään yhtenä erilaisista sosiaalisista tiloista muodostuvana reaalimaailman sosiaalisena ympäristönä. Samalla Laukkanen pohtii niitä haasteita, joita nämä erilaiset tilat tarjoavat tutkijalle siitä näkökulmasta, että tutkijan tulisi olla tutkimansa kentän äärellä. Tutkija jakaa keskusteluun osallistuvien kanssa saman vuorovaikutustilan mutta ei aina samaan aikaan eikä samasta fyysisestä paikasta käsin.
Internet-keskusteluja tarkkailemalla "tutkija näyttää pääsevän käsiksi niin sanottuun luonnolliseen aineistoon" jonka syntyyn tutkija kuitenkin samalla vaikuttaa aineistoa valikoimalla.
Laukkasen mukaan tutkimuksen suurimmaksi heikkoudeksi "on osoittautunut aineiston keruun impulsiivisuus eli hyppääminen yhdestä menetelmästä toiseen ilman selkeää suunnitelmaa ja tästä johtuvat puutteet aineiston tallentamisen systemaattisuudessa". Havainnointiaikana hän on myös useasti unohtanut aineistojen keräämisen jäädessään selaamaan keskusteluja sekä kokenut myös kiusausta osallistua keskusteluihin. Tällaiset asiat tuonevat erityistä haasteellisuutta tutkimuksen tekoon.
Mielenkiintoisia ovat myös ne Laukkasen siteeraamat ajatukset, että "lähdemme kentältä, koska meidän on pakko, emmekä siksi, että työmme olisi tehty" (Margery Wolf) ja "etnografi voi yrittää
lähteä kentältä, mutta lähdöstä huolimatta hän kantaa kenttää mukanaan, koska se on sulautunut osaksi hänen elämäkertaansa, ymmärrystään ja ihmissuhteitaan" (Vered Amit). Nämä ajatukset näyttävät toteutuneen käytännön tasolla Laukkasen väitöskirjassa: hän lopetti keskustelupalstojen tutkimisen kun hän koki että aineistoa oli riittävästi, ei siksi että uutta tutkittavaa ei olisi enää ollut, ja hän on myös palannut keskustelupalstoille tutkimusprosessin päätyttyä.
Laukkanen tuo esiin myös tutkimuseettisiä ongelmia, kuten yksityisyyden suojan ja tutkittavien informoinnin. Nämä tuovat erityisiä haasteita internet-tutkimuksessa. Voiko keskusteluihin lähetettyjä viestejä pitää julkisina? Ja vaikka voisi, tulisiko silti keskustelijoilta itseltään pyytää lupa heidän viestiensä käyttöön tutkimuksessa? Tulisiko tutkittavia informoida keskustelupalstalle etukäteen siitä, että heidän lähettämänsä viestit tulevat osaksi tutkimusaineistoa? Entä jos tämä häiritsee tutkimusprosessia? Onko kaikkien tutkimukseen viesteillään osallistuneiden henkilöiden informointi edes mahdollista?
Tenttiin lukua. Marjo Laukkanen - Sähköinen seksuaalisuus. Tutkimus tyttöydestä nettikeskusteluissa. II
Takaisin Marjo Laukkasen väitöskirjaan - jonka esipuheessa tulee mielestäni ilmi se, kuinka yksilön saavutukset ovat aina osittain kollektiivisen työn tulosta.
Laukkasen väitöskirjan kimmokkeena on toiminut tyttöjen sosiaaliseen internetin käyttöön liittyvä yhteiskunnallinen huoli. Erityisesti hän on kiinnostunut tytöille suunnatuista internetin keskustelupalstoista sekä seksuaalisuudesta, joka "on läsnä monissa internetiin liittyvissä kauhukuvissa".
Laukkanen ei ajattele nuorten käyttäjien olevan lähtökohtaisesti haavoittuvaisia ja vaarassa. Hän näkee "tytöt toimijoina, jotka osallistuvat keskusteluihin omista lähtökohdistaan käsin, luovat omia vuorovaikutustapoja verkossa ja voivat perustaa myös omia keskustelutiloja". Laukkasen tutkimuskohteena ovat "nettikeskustelut, keskustelutilat ja -tilanteet" ja se miten näissä keskusteluissa keskustelijat "määrittelevät itseään ja toisiaan ja millaisena vuorovaikutusympäristönä internet heille näyttäytyy".
Laukkanen tarkoittaa tytöillä "internet-keskusteluihin osallistuvia keskustelijoita, jotka paikantuvat keskusteluissa tytöiksi" ja hän ymmärtää "tyttöyden sosiaalisena, kulttuurisena ja materiaalisena (identiteetti)kategoriana, johon sijoittumisella on käytännön merkitystä".
Tutkimus "sijoittuu feministisen mediatutkimuksen kentälle" jolla tarkoitetaan tässä "kriittistä sukupuolen ja seksuaalisuuden tutkimusta". Huomiota on kiinnitetty erityisesti sukupuolen ja seksuaalisuuden väliseen suhteeseen johon viitataan sukupuolisuuden käsitteellä. Päätutkimuskysymys on, miten sukupuolisuutta tehdään Demissä ja closetissa - molemmat ovat teini-ikäisille tytöille perustettuja virtuaalisia keskustelutiloja. "Demi.fi on painetun tyttöjenlehden kaupallinen internet-sivusto" ja closet on "reaaliaikainen IRC3-kanava - jonka on perustanut pieni joukko Demissä toisiinsa tutustuneita tyttöjä ja joka on tarkoitettu seksuaalivähemmistönuorille".
Lähestymistapoina toimivat diskurssianalyysi ja etnografia. Tutkimuksessa analysoidaan tyttöjen internet-keskusteluissaan kohtaamia ja luomia sukupuolen ja seksuaalisuuden representaatioita jotka rakentuvat diskursiivisessa toistossa ja joissa "yksilö määrittyy toimijaksi sukupuolen ja seksuaalisuuden kentällä". Keskustelutilat ajatellaan tutkimuskenttänä, jossa tutkija havainnoi tapahtumia oikeassa ajassa ja tallentaa vuorovaikutusta tarkempaa analyysiä varten. Tutkimuksen kuluessa tutkijan paikka muuttuu "näkymättömästä ja hiljaisesta havainnoijasta näkyväksi osallistujaksi".
Laukkanen hahmottaa tutkimuksensa "eri analyysitasot kriittisen diskurssianalyytikon
Norman Faircloughin (1995, 2, ja 1997, 78–86) kolmiulotteisen viestintätilanteiden analyysimallin mukaan. Ensimmäisellä analyysitasolla on puhutun tai kirjoitetun tekstin analyysi. Tällä tasolla diskursiivisen analyysin kohteena ovat nettikeskustelut ja -haastattelut sellaisina, kuin (tutkija on) ne keskustelutiloista tallentanut ja kopioinut.
Toisella analyysitasolla on diskurssikäytännön analyysi eli tekstin tuottamisen ja kuluttamisen analyysi. Tällöin analyysin kohteena ovat muun muassa käyttäjien keskusteluille antamat merkitykset, keskustelutilojen ominaisuudet ja niihin liittyvät käytännöt, jotka ovat avautuneet (tutkijalle) paitsi nettikeskusteluja ja -haastatteluja analysoimalla myös havainnoimalla ja osallistumalla. Kolmannella analyysitasolla on sosiokulttuurisen käytännön analyysi". Siinä tutkija hyödyntää "tekstin ja diskurssikäytännön analyysien tuloksia" joita tutkija lukee ja tulkitsee "suhteessa aiempiin tutkimuksiin ja teoriaan".
Laukkanen käyttää analyysin välineenään myös median käyttöä tutkineen Sonia Livingstonen kolmijakoa mediaan "kanavana, kielenä tai tilana". Laukkanen tarkastelee internetiä ensisijaisesti sosiaalisena ympäristönä, jossa on erilaisia sosiaalisesti rakentuvia vuorovaikutustiloja.
(Johdanto, s. 7-14)
Laukkasen väitöskirjan kimmokkeena on toiminut tyttöjen sosiaaliseen internetin käyttöön liittyvä yhteiskunnallinen huoli. Erityisesti hän on kiinnostunut tytöille suunnatuista internetin keskustelupalstoista sekä seksuaalisuudesta, joka "on läsnä monissa internetiin liittyvissä kauhukuvissa".
Laukkanen ei ajattele nuorten käyttäjien olevan lähtökohtaisesti haavoittuvaisia ja vaarassa. Hän näkee "tytöt toimijoina, jotka osallistuvat keskusteluihin omista lähtökohdistaan käsin, luovat omia vuorovaikutustapoja verkossa ja voivat perustaa myös omia keskustelutiloja". Laukkasen tutkimuskohteena ovat "nettikeskustelut, keskustelutilat ja -tilanteet" ja se miten näissä keskusteluissa keskustelijat "määrittelevät itseään ja toisiaan ja millaisena vuorovaikutusympäristönä internet heille näyttäytyy".
Laukkanen tarkoittaa tytöillä "internet-keskusteluihin osallistuvia keskustelijoita, jotka paikantuvat keskusteluissa tytöiksi" ja hän ymmärtää "tyttöyden sosiaalisena, kulttuurisena ja materiaalisena (identiteetti)kategoriana, johon sijoittumisella on käytännön merkitystä".
Tutkimus "sijoittuu feministisen mediatutkimuksen kentälle" jolla tarkoitetaan tässä "kriittistä sukupuolen ja seksuaalisuuden tutkimusta". Huomiota on kiinnitetty erityisesti sukupuolen ja seksuaalisuuden väliseen suhteeseen johon viitataan sukupuolisuuden käsitteellä. Päätutkimuskysymys on, miten sukupuolisuutta tehdään Demissä ja closetissa - molemmat ovat teini-ikäisille tytöille perustettuja virtuaalisia keskustelutiloja. "Demi.fi on painetun tyttöjenlehden kaupallinen internet-sivusto" ja closet on "reaaliaikainen IRC3-kanava - jonka on perustanut pieni joukko Demissä toisiinsa tutustuneita tyttöjä ja joka on tarkoitettu seksuaalivähemmistönuorille".
Lähestymistapoina toimivat diskurssianalyysi ja etnografia. Tutkimuksessa analysoidaan tyttöjen internet-keskusteluissaan kohtaamia ja luomia sukupuolen ja seksuaalisuuden representaatioita jotka rakentuvat diskursiivisessa toistossa ja joissa "yksilö määrittyy toimijaksi sukupuolen ja seksuaalisuuden kentällä". Keskustelutilat ajatellaan tutkimuskenttänä, jossa tutkija havainnoi tapahtumia oikeassa ajassa ja tallentaa vuorovaikutusta tarkempaa analyysiä varten. Tutkimuksen kuluessa tutkijan paikka muuttuu "näkymättömästä ja hiljaisesta havainnoijasta näkyväksi osallistujaksi".
Laukkanen hahmottaa tutkimuksensa "eri analyysitasot kriittisen diskurssianalyytikon
Norman Faircloughin (1995, 2, ja 1997, 78–86) kolmiulotteisen viestintätilanteiden analyysimallin mukaan. Ensimmäisellä analyysitasolla on puhutun tai kirjoitetun tekstin analyysi. Tällä tasolla diskursiivisen analyysin kohteena ovat nettikeskustelut ja -haastattelut sellaisina, kuin (tutkija on) ne keskustelutiloista tallentanut ja kopioinut.
Toisella analyysitasolla on diskurssikäytännön analyysi eli tekstin tuottamisen ja kuluttamisen analyysi. Tällöin analyysin kohteena ovat muun muassa käyttäjien keskusteluille antamat merkitykset, keskustelutilojen ominaisuudet ja niihin liittyvät käytännöt, jotka ovat avautuneet (tutkijalle) paitsi nettikeskusteluja ja -haastatteluja analysoimalla myös havainnoimalla ja osallistumalla. Kolmannella analyysitasolla on sosiokulttuurisen käytännön analyysi". Siinä tutkija hyödyntää "tekstin ja diskurssikäytännön analyysien tuloksia" joita tutkija lukee ja tulkitsee "suhteessa aiempiin tutkimuksiin ja teoriaan".
Laukkanen käyttää analyysin välineenään myös median käyttöä tutkineen Sonia Livingstonen kolmijakoa mediaan "kanavana, kielenä tai tilana". Laukkanen tarkastelee internetiä ensisijaisesti sosiaalisena ympäristönä, jossa on erilaisia sosiaalisesti rakentuvia vuorovaikutustiloja.
(Johdanto, s. 7-14)
Tenttiin lukua. Marjo Laukkanen - Sähköinen seksuaalisuus. Tutkimus tyttöydestä nettikeskusteluissa. I
Luen tenttiin Marjo Laukkasen väitöskirjaa Sähköinen seksuaalisuus - Tutkimus tyttöydestä nettikeskusteluissa. Huviksi ja hyödyksi ajattelin referoida ja hieman kommentoidakin kyseisen väitöskirjan ajatuksia. Tämä referaatti etenee kirjan lukujen mukaisessa järjestyksessä ja kommentit perustuvat vapaaseen tajunnanvirtaan, sillä kirjoitan tätä tekstiä suoraan blogiin ilman muokkausta wordissa. Tämä taas johtuu yksinkertaisesti siitä, että en saanut wordia toimimaan. Heh.
Jo väitöskirjan otsikko sai assosiaationi eksymään itse aiheesta. Marjo Laukkanen kiittää esipuheessaan hyvin monia ihmisiä jotka ovat auttaneet väitöskirjan teossa monin eri tavoin. Apua on ollut erilaisista seminaareista, kursseista, illanvietoista... Eri ihmiset ja instituutiot ovat auttaneet väitöskirjan teossa eri tavoin: tarjoamalla rahoitusta, vertaistukea, välineitä tutkimuksentekoon ja siitä nauttimiseen, oppia tieteelliseen kirjoittamiseen... Tämä saa minut miettimään kollektiivisen älykkyyden käsitettä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kollektiivinen_%C3%A4lykkyys).
"Kollektiivinen älykkyys on yhteisöllisen viestinnän tuloksena muodostuva yhteinen tietämys; yhteisöön kuuluvat yksilöt tuovat omat näkemyksensä ja mielipiteensä keskusteluun, ja avoimen viestinnän tuloksena syntyy yhteinen näkemys."
Jos hieman integroin wikipedia-artikkelissa olevan James Surowiekin, Don Tapscottin ja Anthony D. Williamsin näkemyksiä kollektiivisesta älystä, sen edellytykset voisi tiivistää seuraavasti:
1. Ryhmän jäsenten monimuotoisuus joka laajentaa perspektiiviä ja lisää ristiriitoja.
2. Yksityinen informaatio joka vähentää ihmisten keskinäistä jäljittelyä ja lisää itsenäisiä mielipiteitä.
3. Hajautus. Mahdollistaa kahden ensimmäisen kohdan toteutumisen.
4. Organisointi ja kokoaminen. Mahdollistaa monimuotoisen ja riippumattoman tiedon kasautumisen.
5. Avoimuus. Ideoiden ja älyllisen omaisuuden jakaminen.
6. Vertaisuus. Ihmiset voivat yhdessä kehittää jotakin järjestelmää, joka palvelee kaikkia sen kehittämiseen osallistuneita.
7. Tiedon jakaminen. Avaa mahdollisuuksia toisin kuin tiedon rajoittaminen.
8. Maailmanlaajuinen toimiminen erityisesti internetin käytön ja verkkoteknologian avulla. Vähentää maantieteellisiä rajoitteita.
Mielestäni yksi olennainen kollektiivisen älyn analysointiin tarvittavista välineistä on systeemiteoria (tai sen johdannainen, kompleksisuusteoria). Kyseisen teorian käsitteet nappasin wikipediasta (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kompleksisuusteoria on pääartikkeli, linkkejä klikkailemalla löytyvät muut infot joita siteeraan tai referoin). Edellämainitut kollektiivisen älyn edellytykset ovat ns. käännettävissä systeemiteorian kielelle. Kollektiivista älyä voidaan pitää kompleksisena, adaptiivisena järjestelmänä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kompleksisuus).
Kollektiivisesta älystä voisi todeta, että siinä äly on hajautunut ryhmän jäsenten välille. Ryhmän jäsenet ovat systeemin osia, joiden yksityinen tieto on osa tämän systeemin monimuotoisuutta. Tämä monimuotoisuus saa aikaan yhteusevolutiivisen ilmiön "kaukana tasapainosta", joka "voidaan ymmärtää myös systeemin sisäiseksi ristiriidaksi ja itseorganisoitumisen välttämättömäksi edellytykseksi". Organisointi ja kokoaminen ovat emergenssiä, jossa "kokonaisuus on tiettyjen edellytysten vallitessa enemmän kuin osansa tai enemmän kuin osiensa summa, ja kokonaisuudesta kehkeytyy (engl. emerge) silloin ominaisuuksia, joita ei ole havaittavissa sen osissa".
Tämä uuden tason, kollektiivisen älyn, saaminen näkyviin on myös jossain määrin "abstraktiotason nostamista, tiedon hukkaamista". Wikipedia-artikkelissa kollektiivisesta älystä on kerrottu Kari A. Hintikan näkemyksiä internet-pohjaisesta kollektiivisesta älystä. Hintikka pitää tätä älyn muotoa verkkovoimana. Sen piirteitä ovat jonkin ihmisjoukon kokoontuminen yhteen jonkin tietyn päämäärän saavuttamiseksi, joukon muodostuminen nopeasti ilman muodollista koordinaatioita, näiden yhteenliittymien väliaikaisuus sekä se, että verkkovoima luo omat työkalunsa, vuorovaikutuksensa ja sisältönsä samanaikaisesti ongelmaa ratkaistaessa. Hintikka painottaa ongelmalähtöisyyttä, avoimuutta ja projektiluontoisuutta.
Tällaisessa työskentelyssä tarvitaan sekä yksilöitynyttä tietoa että sen hukkaamista. Ehkä eräs kollektiivisen älyn edellytyksistä on, että esimerkiksi jonkin ongelman ratkaisemiseen keskittynyt ryhmä kykenee itseorganisoitumaan tavalla, joka tuo systeemikokonaisuuteen kyseisen ongelman ratkaisun kannalta oleellisia puolet kunkin ryhmän jäsenen yksilöityneestä tiedosta.
Jo väitöskirjan otsikko sai assosiaationi eksymään itse aiheesta. Marjo Laukkanen kiittää esipuheessaan hyvin monia ihmisiä jotka ovat auttaneet väitöskirjan teossa monin eri tavoin. Apua on ollut erilaisista seminaareista, kursseista, illanvietoista... Eri ihmiset ja instituutiot ovat auttaneet väitöskirjan teossa eri tavoin: tarjoamalla rahoitusta, vertaistukea, välineitä tutkimuksentekoon ja siitä nauttimiseen, oppia tieteelliseen kirjoittamiseen... Tämä saa minut miettimään kollektiivisen älykkyyden käsitettä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kollektiivinen_%C3%A4lykkyys).
"Kollektiivinen älykkyys on yhteisöllisen viestinnän tuloksena muodostuva yhteinen tietämys; yhteisöön kuuluvat yksilöt tuovat omat näkemyksensä ja mielipiteensä keskusteluun, ja avoimen viestinnän tuloksena syntyy yhteinen näkemys."
Jos hieman integroin wikipedia-artikkelissa olevan James Surowiekin, Don Tapscottin ja Anthony D. Williamsin näkemyksiä kollektiivisesta älystä, sen edellytykset voisi tiivistää seuraavasti:
1. Ryhmän jäsenten monimuotoisuus joka laajentaa perspektiiviä ja lisää ristiriitoja.
2. Yksityinen informaatio joka vähentää ihmisten keskinäistä jäljittelyä ja lisää itsenäisiä mielipiteitä.
3. Hajautus. Mahdollistaa kahden ensimmäisen kohdan toteutumisen.
4. Organisointi ja kokoaminen. Mahdollistaa monimuotoisen ja riippumattoman tiedon kasautumisen.
5. Avoimuus. Ideoiden ja älyllisen omaisuuden jakaminen.
6. Vertaisuus. Ihmiset voivat yhdessä kehittää jotakin järjestelmää, joka palvelee kaikkia sen kehittämiseen osallistuneita.
7. Tiedon jakaminen. Avaa mahdollisuuksia toisin kuin tiedon rajoittaminen.
8. Maailmanlaajuinen toimiminen erityisesti internetin käytön ja verkkoteknologian avulla. Vähentää maantieteellisiä rajoitteita.
Mielestäni yksi olennainen kollektiivisen älyn analysointiin tarvittavista välineistä on systeemiteoria (tai sen johdannainen, kompleksisuusteoria). Kyseisen teorian käsitteet nappasin wikipediasta (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kompleksisuusteoria on pääartikkeli, linkkejä klikkailemalla löytyvät muut infot joita siteeraan tai referoin). Edellämainitut kollektiivisen älyn edellytykset ovat ns. käännettävissä systeemiteorian kielelle. Kollektiivista älyä voidaan pitää kompleksisena, adaptiivisena järjestelmänä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kompleksisuus).
Kollektiivisesta älystä voisi todeta, että siinä äly on hajautunut ryhmän jäsenten välille. Ryhmän jäsenet ovat systeemin osia, joiden yksityinen tieto on osa tämän systeemin monimuotoisuutta. Tämä monimuotoisuus saa aikaan yhteusevolutiivisen ilmiön "kaukana tasapainosta", joka "voidaan ymmärtää myös systeemin sisäiseksi ristiriidaksi ja itseorganisoitumisen välttämättömäksi edellytykseksi". Organisointi ja kokoaminen ovat emergenssiä, jossa "kokonaisuus on tiettyjen edellytysten vallitessa enemmän kuin osansa tai enemmän kuin osiensa summa, ja kokonaisuudesta kehkeytyy (engl. emerge) silloin ominaisuuksia, joita ei ole havaittavissa sen osissa".
Tämä uuden tason, kollektiivisen älyn, saaminen näkyviin on myös jossain määrin "abstraktiotason nostamista, tiedon hukkaamista". Wikipedia-artikkelissa kollektiivisesta älystä on kerrottu Kari A. Hintikan näkemyksiä internet-pohjaisesta kollektiivisesta älystä. Hintikka pitää tätä älyn muotoa verkkovoimana. Sen piirteitä ovat jonkin ihmisjoukon kokoontuminen yhteen jonkin tietyn päämäärän saavuttamiseksi, joukon muodostuminen nopeasti ilman muodollista koordinaatioita, näiden yhteenliittymien väliaikaisuus sekä se, että verkkovoima luo omat työkalunsa, vuorovaikutuksensa ja sisältönsä samanaikaisesti ongelmaa ratkaistaessa. Hintikka painottaa ongelmalähtöisyyttä, avoimuutta ja projektiluontoisuutta.
Tällaisessa työskentelyssä tarvitaan sekä yksilöitynyttä tietoa että sen hukkaamista. Ehkä eräs kollektiivisen älyn edellytyksistä on, että esimerkiksi jonkin ongelman ratkaisemiseen keskittynyt ryhmä kykenee itseorganisoitumaan tavalla, joka tuo systeemikokonaisuuteen kyseisen ongelman ratkaisun kannalta oleellisia puolet kunkin ryhmän jäsenen yksilöityneestä tiedosta.
maanantai 17. tammikuuta 2011
Kaikki mikä iloa on... Pääkaupunkiseuturetki I. Parit synttärikortit - kiitos kamuille hyvistä bileistä.:)
Joululomat päättyivät, vuorossa paluu arkeen. Joululomasta jäi paljon hyviä muistoja: sukulaisten ja ystävien tapaamisia, nuorten filosofiatapahtuma, parit synttärit... Kaksikin kaveriani juhlisti synttäreitään, piirsin heille molemmille kortit. Kuvat puhukoot puolestaan, kunnes ehdin kirjoittelemaan.:) Näiden kuvien myötä kiitän kamujani iloisista synttäribileistä.:)
Toinen kaverini järjesti synttäribileet teemalla "pinkit bileet - Hello Kitty".
Toiselle kaverilleni piirsin kaksipuoleisen kortin, jonka toiselle puolelle tuli hänen kuvansa lumiauran kanssa (hän ajaa työkseen auraa), toiselle puolelle taas hänen nimensä graffitilla.
Toinen kaverini järjesti synttäribileet teemalla "pinkit bileet - Hello Kitty".
Toiselle kaverilleni piirsin kaksipuoleisen kortin, jonka toiselle puolelle tuli hänen kuvansa lumiauran kanssa (hän ajaa työkseen auraa), toiselle puolelle taas hänen nimensä graffitilla.
maanantai 3. tammikuuta 2011
Kaikki mikä iloa on... Kandin työstä ja muista oppimisen huippuelämyksistä, sanojen voimasta sekä rakkaudesta (tutkivan oppimisen) psykologiaan I
Varsinainen kirjallinen kandin työni ei ollut mitään suurta akateemisen ajattelun juhlaa ja sain siitä arvosanaksi 2. Se oli tosin enemmän kuin odotin – suoraan sanottuna odotin enimmillään arvosanaa 1. Kun työni meni arvioitavaksi, siitä puuttuivat siinä vaiheessa mm. seuraavat asiat: sisällysluettelo, sivunumerointi, lähdeviitteet, bibliografia, Dolton ajattelun kytkeminen psykoanalyyttiseen, psykologiseen, sosiaaliseen, historialliseen ja ajalliseen kontekstiin, aikalaiskritiikki...
Lähdeteoksia ei ollut riittävästi ja johdanto- ja pohdintaosiot olivat suoraan sanottuna luokattoman ala-arvoisia. Lähetinkin kandintyöni arvioitavaksi otsikolla ”noloin kandi ikinä”. Osa edellämainituista seikoista täytyy vielä lisätä työhön, että voin saada kurssin läpi. Arviointiin niiden lisääminen ei enää vaikuta mitenkään.
Tämä oli valinnan seuraus. Olisin voinut valita aiheen, josta on saatavilla runsaasti tietoa sekä suomeksi että sellaisella alkuperäiskielellä jota ymmärrän. Lisäksi, edellämainitut puuttuvat tekijät työstäni eivät ole sellaisia joita en osaisi laittaa ja ymmärrän kyllä niiden merkityksenkin. Kai töille on oltava tietyt standardit, joiden mukaan niitä arvioidaan. Olin itseasiasa peruskoulu- ja lukioaikoina parempi viilaamaan juuri tuollaisia tekijöitä kohdalleen.
Kun minulla oli jokin kirjallinen työ tehtävänä, saatoin istua tuntikausia kotikyläni kirjastossa. Ensin etsin kaikki kirjat, joissa oli saatavilla tietoa esitelmän aiheesta. Sitten otin kaikista niistä tiedot, yhdistelin, analysoin, integroin... Ja se tiedonkäsittely oli ihanaa! Todellinen nautinto! Olin kuin koira joka haistaa herkullisen luun, löytää sen, kuopsuttaa maata valtavan innon vallassa ja löytää luun lopulta, ottaa siitä otteen etukäpälillään ja upottaa siihen hampaansa. Nam ja rouskis!
Päätin 16-vuotiaana, että haluan isona tehdä väitöskirjan. Se oli yksi syy istua siellä kirjastossa tuntikausia: olin tiedon kanssa leikkivä lapsi joka leikki tutkijaa. Kun ikää tulee lisää, fantasioihin pohjautuviin leikkeihin tulee mukaan realistinen arviointi. En suoraan sanottuna tiedä ollenkaan, tuleeko väitöskirjahaaveestani ikinä mitään – en tiedä olisiko minusta niin vaativaan prosessiin. Unelmat ovat kuitenkin mukavia, ne vetävät ihmistä eteenpäin elämässä. Eikä kaikkia unelmia edes tarvitse toteuttaa kuin fantasian tasolla. Sekin on oma ilonsa – mielen vapauden ilo.
Toisaalta en peruskoulu- ja lukioaikana juuri pitänyt tiedon sovellusta vaativista tehtävistä enkä ollut kovin hyvä soveltamaan tietoa käytäntöön. Saatoin lukiossa saada esimerkiksi matematiikasta, fysiikasta ja kemiasta kiitettäviä arvosanoja ymmärtämättä juuri mitään siitä mitä tein. Nykyisin taas ajatukset teoreettisesta todellisuudesta käsitejärjestelminä ja käsitteiden soveltamisesta ovat avautuneet aivan uudella tavalla. Tekisi mieli kaivaa vanhat lukiokirjat esiin ja tutkia, mitä nyt saisin esimerkiksi fysiikasta, matematiikasta ja kemiasta irti. Luultavasti paljon enemmän kuin lukioaikoina.
Kandin tiedollisella huippuelämyksellä on pohjansa jo lukioajoissa. Silloin huikein oppimiskokemukseni liittyi siihen, että luin kaikkea mahdollista. Huomasin kuinka eri tieteenalat liittyivät toisiinsa, kuinka niissä kaikissa oli pohjimmiltaan jotain samaa... Tämä jonkin perimmäisen samuuden kokemus rakastutti minut tiedon etsintään. Halusin opiskella yliopistossa jotakin, jossa voisi yhdistellä mahdollisimman monta eri tieteenalaa ja myös taiteita. Halusin myös opiskella alaa, joka olisi haastava ja sytyttäisi paitsi älyllisen, myös emotionaalisen kiinnostukseni. En tiennyt mitä etsin, mutta tiesin että tiedän kun löydän sen mitä etsin.
Löysin etsimäni vuonna 2005 Tutkivan oppimisen kirjan myötä. Se kirja vetäisi kerralla jalat alta ja lukukokemus muistutti rakastumista, oli rakastumista. Kun luin Tutkivaa oppimista, ymmärsin että tässä on nyt jotakin huikeaa, jotakin yhtä ihmiselämää paljon suurempaa, jotakin jonka eteen haluan tehdä kaikkeni ja laittaa itseni likoon täysillä mitä tahansa se tarkoittaakaan. Sen kirjan luettuani tiesin, etten halua enää koskaan mitään muuta niin paljon kuin olla psykologian tieteen alan äärellä koko loppuelämäni ajan, erityisesti tutkivan oppimisen hengessä. Tutkivasta oppimisesta löysin myös ensimmäistä kertaa systeemiteorian (Dan Keatingin älykkyyden kehityksen dynaaminen systeemimalli, itseorganisoituvuus) sekä Bahtinin ajatuksen moniäänisyydestä.
Kun googletin termiä omavoimaisuus, törmäsin mm. ”tunnehötön” käsitteeseen. Sellaista käsitettä käyttävä henkilö ei ehkä ole ymmärtänyt tunteiden merkitystä energian antajana. Joka puhuu rakkaudesta vain tekoina, puhuu rakkauden käytännöllisestä ja kognitiivisesta puolesta. Minulle rakkaus on myös tunne, se energia jolla jaksan tehdä niitä käytännön tekoja. Eikä siinä ole mitään hattaramaista höttöilyä.
Rakastuttuani psykologiaan tein kolme vuotta töitä että pääsin opiskelemaan haluamaani alaa. Olin myös vakaasti päättänyt, että jos en pääse opiskelemaan psykologiaa Suomessa, muutan vaikka ulkomaille opiskelemaan ja sen olisin myös tehnyt. Pyrkiessäni silloiseen Joensuun yliopistoon, nykyiseen Itä-Suomen yliopistoon, psykologian opintojen sisällöllinen kuvaus ei tuntunut kiinnostavalta.
Päätin tietoisesti, että se on psykologiaa yhtäkaikki ja koska olen rakastunut psykologiaan, kaikki siihen liittyvä on kiinnostavaa ja kiinnostaudun siitä psykologiasta jota Joensuussa opetetaan. Nykyisin olen sitä mieltä, että olen onnellisin juuri Itä-Suomen yliopistossa enkä haluaisi vaihtaa minnekään muualle. Olen innostunut oppiaineemme ainutlaatuisista painotuksista psykologian tieteenalan kentällä.
Lähdeteoksia ei ollut riittävästi ja johdanto- ja pohdintaosiot olivat suoraan sanottuna luokattoman ala-arvoisia. Lähetinkin kandintyöni arvioitavaksi otsikolla ”noloin kandi ikinä”. Osa edellämainituista seikoista täytyy vielä lisätä työhön, että voin saada kurssin läpi. Arviointiin niiden lisääminen ei enää vaikuta mitenkään.
Tämä oli valinnan seuraus. Olisin voinut valita aiheen, josta on saatavilla runsaasti tietoa sekä suomeksi että sellaisella alkuperäiskielellä jota ymmärrän. Lisäksi, edellämainitut puuttuvat tekijät työstäni eivät ole sellaisia joita en osaisi laittaa ja ymmärrän kyllä niiden merkityksenkin. Kai töille on oltava tietyt standardit, joiden mukaan niitä arvioidaan. Olin itseasiasa peruskoulu- ja lukioaikoina parempi viilaamaan juuri tuollaisia tekijöitä kohdalleen.
Kun minulla oli jokin kirjallinen työ tehtävänä, saatoin istua tuntikausia kotikyläni kirjastossa. Ensin etsin kaikki kirjat, joissa oli saatavilla tietoa esitelmän aiheesta. Sitten otin kaikista niistä tiedot, yhdistelin, analysoin, integroin... Ja se tiedonkäsittely oli ihanaa! Todellinen nautinto! Olin kuin koira joka haistaa herkullisen luun, löytää sen, kuopsuttaa maata valtavan innon vallassa ja löytää luun lopulta, ottaa siitä otteen etukäpälillään ja upottaa siihen hampaansa. Nam ja rouskis!
Päätin 16-vuotiaana, että haluan isona tehdä väitöskirjan. Se oli yksi syy istua siellä kirjastossa tuntikausia: olin tiedon kanssa leikkivä lapsi joka leikki tutkijaa. Kun ikää tulee lisää, fantasioihin pohjautuviin leikkeihin tulee mukaan realistinen arviointi. En suoraan sanottuna tiedä ollenkaan, tuleeko väitöskirjahaaveestani ikinä mitään – en tiedä olisiko minusta niin vaativaan prosessiin. Unelmat ovat kuitenkin mukavia, ne vetävät ihmistä eteenpäin elämässä. Eikä kaikkia unelmia edes tarvitse toteuttaa kuin fantasian tasolla. Sekin on oma ilonsa – mielen vapauden ilo.
Toisaalta en peruskoulu- ja lukioaikana juuri pitänyt tiedon sovellusta vaativista tehtävistä enkä ollut kovin hyvä soveltamaan tietoa käytäntöön. Saatoin lukiossa saada esimerkiksi matematiikasta, fysiikasta ja kemiasta kiitettäviä arvosanoja ymmärtämättä juuri mitään siitä mitä tein. Nykyisin taas ajatukset teoreettisesta todellisuudesta käsitejärjestelminä ja käsitteiden soveltamisesta ovat avautuneet aivan uudella tavalla. Tekisi mieli kaivaa vanhat lukiokirjat esiin ja tutkia, mitä nyt saisin esimerkiksi fysiikasta, matematiikasta ja kemiasta irti. Luultavasti paljon enemmän kuin lukioaikoina.
Kandin tiedollisella huippuelämyksellä on pohjansa jo lukioajoissa. Silloin huikein oppimiskokemukseni liittyi siihen, että luin kaikkea mahdollista. Huomasin kuinka eri tieteenalat liittyivät toisiinsa, kuinka niissä kaikissa oli pohjimmiltaan jotain samaa... Tämä jonkin perimmäisen samuuden kokemus rakastutti minut tiedon etsintään. Halusin opiskella yliopistossa jotakin, jossa voisi yhdistellä mahdollisimman monta eri tieteenalaa ja myös taiteita. Halusin myös opiskella alaa, joka olisi haastava ja sytyttäisi paitsi älyllisen, myös emotionaalisen kiinnostukseni. En tiennyt mitä etsin, mutta tiesin että tiedän kun löydän sen mitä etsin.
Löysin etsimäni vuonna 2005 Tutkivan oppimisen kirjan myötä. Se kirja vetäisi kerralla jalat alta ja lukukokemus muistutti rakastumista, oli rakastumista. Kun luin Tutkivaa oppimista, ymmärsin että tässä on nyt jotakin huikeaa, jotakin yhtä ihmiselämää paljon suurempaa, jotakin jonka eteen haluan tehdä kaikkeni ja laittaa itseni likoon täysillä mitä tahansa se tarkoittaakaan. Sen kirjan luettuani tiesin, etten halua enää koskaan mitään muuta niin paljon kuin olla psykologian tieteen alan äärellä koko loppuelämäni ajan, erityisesti tutkivan oppimisen hengessä. Tutkivasta oppimisesta löysin myös ensimmäistä kertaa systeemiteorian (Dan Keatingin älykkyyden kehityksen dynaaminen systeemimalli, itseorganisoituvuus) sekä Bahtinin ajatuksen moniäänisyydestä.
Kun googletin termiä omavoimaisuus, törmäsin mm. ”tunnehötön” käsitteeseen. Sellaista käsitettä käyttävä henkilö ei ehkä ole ymmärtänyt tunteiden merkitystä energian antajana. Joka puhuu rakkaudesta vain tekoina, puhuu rakkauden käytännöllisestä ja kognitiivisesta puolesta. Minulle rakkaus on myös tunne, se energia jolla jaksan tehdä niitä käytännön tekoja. Eikä siinä ole mitään hattaramaista höttöilyä.
Rakastuttuani psykologiaan tein kolme vuotta töitä että pääsin opiskelemaan haluamaani alaa. Olin myös vakaasti päättänyt, että jos en pääse opiskelemaan psykologiaa Suomessa, muutan vaikka ulkomaille opiskelemaan ja sen olisin myös tehnyt. Pyrkiessäni silloiseen Joensuun yliopistoon, nykyiseen Itä-Suomen yliopistoon, psykologian opintojen sisällöllinen kuvaus ei tuntunut kiinnostavalta.
Päätin tietoisesti, että se on psykologiaa yhtäkaikki ja koska olen rakastunut psykologiaan, kaikki siihen liittyvä on kiinnostavaa ja kiinnostaudun siitä psykologiasta jota Joensuussa opetetaan. Nykyisin olen sitä mieltä, että olen onnellisin juuri Itä-Suomen yliopistossa enkä haluaisi vaihtaa minnekään muualle. Olen innostunut oppiaineemme ainutlaatuisista painotuksista psykologian tieteenalan kentällä.
Ketonen & Myllyrinne ja Ranuan kummit toimii
Näitä katsoessa voi pohtia tiettyjä yhteiskunnallisia ilmiöitä sekä harrastaa myös projektiivista identifikaatiota ja nauraa itselleen. Esimerkiksi "filosofit kahvilassa" herättää eläviä mielikuvia omista enemmän ja vähemmän poleemis-kirjallis-epätoivoisista räpiköinneistä ja pyrkimyksistä tieteelliseen kirjoittamiseen niin omissa kuin toistenkin blogeissa sekä tenttivastauksissa.
Oma kommunikaatiokyky taas on välillä samaa luokkaa kuin "suomalaisessa kommunikaatiossa" - mutta onneksi siitä voi aina osavastuullistaa omaa kulttuuria. Kyseisen linkin sain kerran ystävältäni, joka totesi minun olevan sillä hetkellä juuri siinä mielentilassa, että tarvitsen ko. pätkän. Ystäväni on hyvä lukemaan minua ja kyseinen sketsi osui sillä hetkellä kohdalleen.
Kolhittu suomalainen...
http://www.youtube.com/watch?v=f8EFDY_AXtM
Filosofit kahvilassa...
http://www.youtube.com/watch?v=DBaeBsJHmnU&feature=related
Suomalainen kommunikaatio...
http://www.youtube.com/watch?v=OuCaH01LYAE&feature=related
Alkossa...
http://www.youtube.com/watch?v=h7JUdyEuURE&feature=related
Oma kommunikaatiokyky taas on välillä samaa luokkaa kuin "suomalaisessa kommunikaatiossa" - mutta onneksi siitä voi aina osavastuullistaa omaa kulttuuria. Kyseisen linkin sain kerran ystävältäni, joka totesi minun olevan sillä hetkellä juuri siinä mielentilassa, että tarvitsen ko. pätkän. Ystäväni on hyvä lukemaan minua ja kyseinen sketsi osui sillä hetkellä kohdalleen.
Kolhittu suomalainen...
http://www.youtube.com/watch?v=f8EFDY_AXtM
Filosofit kahvilassa...
http://www.youtube.com/watch?v=DBaeBsJHmnU&feature=related
Suomalainen kommunikaatio...
http://www.youtube.com/watch?v=OuCaH01LYAE&feature=related
Alkossa...
http://www.youtube.com/watch?v=h7JUdyEuURE&feature=related
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
Oodi lumitöille
Autuaita ovat keskustelujen sivupolut. Tämä kirjoitus sai alkunsa siitä, kun eräs kaverini laittoi facebookkiin lumenluontiaan koskevan päivityksen. Kirjoitin siihen tämän kirjoituksen loppulauseen, josta tuli alku tälle kirjoitukselle. Joskus loppulauseesta tulee aloituslause. Ja lumitöiden analyysistä poeettista huuhaa-haahuilua.
Talven ensimmäinen lumikide etsi paikkaansa katolla hyvin hiljaa. Lumikide oli syntynyt tuulten ja pilvien jäätyneestä tanssista joka antoi kiteelle tähden muodon. Syntyhetkellä kide uskoi olevansa tähti; se hypähti pakkasen kehdosta kuin naurava lapsi keinusta, kohti muita tähtiä... Vain huomatakseen ettei se ollut Pikku Prinssi matkalla kotiin.
Lumikide tippui alaspäin yhä nopeutuvalla kierteisellä liikkeellä kuin yksinäinen varis hylätyn tivolin karusellissa. Eteenpäinmeno lävisti lumikiteen, sen vettyneet sakarat saivat kantaakseen hiukkasia kaupungin hengityksestä kunnes kide lopulta päätyi katolle.
Kide raapi katon pintaa tunnustellen sitä kuin peiliä. Se tahtoi sulkea silmänsä katujen valoilta, jotka saivat sen heijastamaan yksinäisyyttään. Sitten viereen satoi toinen kide, ja kolmas, ja neljäs... Muodostelmastaan järkkyneitten tinasotilaiden lailla kiteet jatkoivat matkaansa katoille, tuulen lyödessä vinkuvaa rytmiä ikkunalautoihin.
Kiteet takertuivat toisiinsa turvaa etsien, muodostaen hiutaleita, yhä vain suurempia, samalla tiedostaen että vain useampi kide yhdessä on hiutale; vain useampi hiutale yhdessä on jäisistä pilareista, levyistä, tähdistä, neulasista ja kuusikulmaisista levyistä muodostuva tilkkutäkki katon yllä.
Tilkkutäkki kasvoi ja haki hahmoaan, kutsui uusia kiteitä liittymään hiutaleitten kasvavaan joukkoon. Lopulta lumenluoja tuli tekemään työtään. Lepopaikastaan hätistellyt hiutaleet syöksyivät lumenluojan niskaan samanaikaisena, kahdenkymmenen kilon painoisena lasinkarvaisen eläimeenkimpaleen huutona.
Siihen oli tiivistynyt kaupungin ydinmehua: hiekkaa askeleista, pienhiukkasia, koirien jätöksiä, ikkunalle unohtuneen pelargonian repeytyneitä säikeitä, huuruisia tupakansavuisia henkäyksiä, bussipysäkkien valaistujen mainosten välkettä, hitaasti sulkeutuvien ripsien kuuraa, pattereiden avoimesta ikkunasta karannutta lämpöä, pakoputkien nokea...
Toinen suuri kimpale särähti epätoivoisesti kiteiksi lumenluojan kasvoille, kuin kitarankappaleet armottoman soittajan käsissä. Teräksinen puraisu tuntui lumenluojan kasvoilla, kertoi hänen elävän ja soitti hileistä sinfoniaansa hänen ihosoluillaan vielä kauan sen jälkeen, kun hän oli lopettanut lumityöt.
Talven ensimmäinen lumikide etsi paikkaansa katolla hyvin hiljaa. Lumikide oli syntynyt tuulten ja pilvien jäätyneestä tanssista joka antoi kiteelle tähden muodon. Syntyhetkellä kide uskoi olevansa tähti; se hypähti pakkasen kehdosta kuin naurava lapsi keinusta, kohti muita tähtiä... Vain huomatakseen ettei se ollut Pikku Prinssi matkalla kotiin.
Lumikide tippui alaspäin yhä nopeutuvalla kierteisellä liikkeellä kuin yksinäinen varis hylätyn tivolin karusellissa. Eteenpäinmeno lävisti lumikiteen, sen vettyneet sakarat saivat kantaakseen hiukkasia kaupungin hengityksestä kunnes kide lopulta päätyi katolle.
Kide raapi katon pintaa tunnustellen sitä kuin peiliä. Se tahtoi sulkea silmänsä katujen valoilta, jotka saivat sen heijastamaan yksinäisyyttään. Sitten viereen satoi toinen kide, ja kolmas, ja neljäs... Muodostelmastaan järkkyneitten tinasotilaiden lailla kiteet jatkoivat matkaansa katoille, tuulen lyödessä vinkuvaa rytmiä ikkunalautoihin.
Kiteet takertuivat toisiinsa turvaa etsien, muodostaen hiutaleita, yhä vain suurempia, samalla tiedostaen että vain useampi kide yhdessä on hiutale; vain useampi hiutale yhdessä on jäisistä pilareista, levyistä, tähdistä, neulasista ja kuusikulmaisista levyistä muodostuva tilkkutäkki katon yllä.
Tilkkutäkki kasvoi ja haki hahmoaan, kutsui uusia kiteitä liittymään hiutaleitten kasvavaan joukkoon. Lopulta lumenluoja tuli tekemään työtään. Lepopaikastaan hätistellyt hiutaleet syöksyivät lumenluojan niskaan samanaikaisena, kahdenkymmenen kilon painoisena lasinkarvaisen eläimeenkimpaleen huutona.
Siihen oli tiivistynyt kaupungin ydinmehua: hiekkaa askeleista, pienhiukkasia, koirien jätöksiä, ikkunalle unohtuneen pelargonian repeytyneitä säikeitä, huuruisia tupakansavuisia henkäyksiä, bussipysäkkien valaistujen mainosten välkettä, hitaasti sulkeutuvien ripsien kuuraa, pattereiden avoimesta ikkunasta karannutta lämpöä, pakoputkien nokea...
Toinen suuri kimpale särähti epätoivoisesti kiteiksi lumenluojan kasvoille, kuin kitarankappaleet armottoman soittajan käsissä. Teräksinen puraisu tuntui lumenluojan kasvoilla, kertoi hänen elävän ja soitti hileistä sinfoniaansa hänen ihosoluillaan vielä kauan sen jälkeen, kun hän oli lopettanut lumityöt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)