Graffitimaalailua virtuaaliseinälle 2

Värisävyt eivät ole aivan samat kuin alkuperäisessä mutta riittävän hyvät. Käytin aikaa tähän työhön. Ensiksi ostin 45 puuvärin paketin että saisin kuvaan oikeat värisävyt. Eri töihin sopivat eri värikynät. Graffitit teen pääosin tussikynillä, linnut puuväreillä.

Ennen kuin aloitin luonnostelun, tein taustatyötä ja hain oikeaa fiilistä: selasin läpi kymmeniä mustarastaan kuvia ja otin niitä talteen parikymmentä jotka tulostin. Kuuntelin myös mustarastaan laulua youtubesta. Sitten kävin vähän valokuvailemassa ja fiilistelemässä kevätiltaa että saisin oikeat värisävyt ja tunnelman kuvaan.

Piirsin linnusta noin 10-15 luonnosta, kun hain oikeaa muotoa. Piirtäessäni kuuntelin samalla tunnelmaan sopivaa musiikkia. Kaiken kaikkiaan tähän työhön käytin pari päivää.

Graffitimaalailua virtuaaliseinälle.

Keväinen olo.

Brené Brown & psykologia soittimena - "jos olet ihminen, haluat katsoa nämä"

Eräs kaverini laittoi seuraavat linkit, saatesanoina jos olet ihminen, haluat katsoa nämä:

Brené Brown: The power of vulnerability

http://www.ted.com/talks/brene_brown_on_vulnerability.html

Brené Brown: Listening to shame

http://www.ted.com/talks/brene_brown_listening_to_shame.html

Nämä kannattaa kuunnella. Tunnen kunnioitusta tätä tutkijaa kohtaan, sillä hän laittaa itsensä likoon kokonaisvaltaisesti ja tämä syvällinen, persoonallinen läsnäolo välittyy koko puheen ajan. Koin oloni kosketetuksi. Nauroin ja itkin näitä kuunnellessa. Suorastaan katharsinen kokemus.

"Ihmismieli ei ole säiliö, joka pitäisi täyttää, vaan tuli, jonka voi sytyttää." Tämän Plutarkhoksen sitaatin olen löytänyt psykologi Tapio Malisen kotisivuilta. Tämän Brené Brownin puheen TED:issä koin sytyttävän innostukseni.

Joskus katsoin hetken verran jotakin dokumenttia ranskalaisista jazz-muusikoista. Siinä kerrottiin jostakin muusikosta (en muista hänen nimeään), joka soitti instrumenttiaan niin, että hänen koko persoonallisuutensa kaikkine vivahteineen välittyi hänen soitossaan. Hän laittoi sielunsa siihen mitä teki. Minusta tämä olisi hyvä tapa tehdä myös tiedettä, erityisesti psykologiaa.

Parhailla puhujilla ja myös teksteillä on sellainen vaikutus, että ne koskettavat sielua ja ravistelevat koko olemusta, eivät vain tiedollista ja tietoista puolta. Ne sytyttävät inhimillisen innostuksen.

Psykologiaa pitää soittaa kuin särökitaraa - rosoisesti, elämänmakuisesti, intohimoisesti, koko olemassaolon intensiteetillä niin että persoona kuuluu. Parhaat soittajat voivat välillä iskeä kitaransa rikki ja sitten koota sen uudestaan.

Soittaa niin että laittaa sielunsa likoon, antaa olemuksensa virrata nuotti nuotilta ja todellistua kaikkine puolineen. Niin, että soitossa soivat kaikki elämän värit, sateenkaari sekä musta ja valkoinen, painileikit Thanatoksen kanssa Tuonelan vainiolla, kääritty sätkä, duunarin hiki, myyttiset kertomukset, mahdollisten maailmojen kuvittelu jossa logiikka ja mielikuvitus kohtaavat.

Soittaa niin, että siinä kuuluvat roskiksessa nukkuvat kodittomat katujätkät, vessan kaakelit kännissä, betonin graffitia kukkivat huokoset, kuuma keitto sateisen metsäretken jälkeen, kaikki muistot, säilöttynä kuin hillo: paljon marjoja ja sokeria ja hämmennystä, lasiseinä muodon ja sisällön välissä. Soittaa niin, että siinä kuuluu kevätaamun kastepisarahengitys vastasyntyneillä lehdillä, arkaaisten peilausten ja projektioiden vastavuoroisuus, tiskatut astiat, liikennevalot ja lautapelit, matkaliput ja elokuvaelämykset, työttömät leipäjonoissa.

Soittaa niin, että siinä kuuluu lapsuuden piha- ja ilmapiiri, katusoittajien sävelet ja lähijunien lähtöaikataulut, yksinhuoltajat sossun luukulla ja kauppajonoissa, vappupallot jotka nousevat taivaalle kuin rukoukset, kuihtuneet kukat ja punaiset vaahteranlehdet ruskan poltteessa, pimeän tiheä verkko hetkeä ennen nukahtamista, hylätyt lapset orpokodeissa, kipu, kärsimys, suru, ilo, elämänhalu ja levollisuus.

Soittaa niin, että siinä kuuluvat teoreettiset jäsennykset ja tulkinnan viitekehykset, ihminen päättymättömänä eksistentiaalimerkin todellistumisena elämän ja kuoleman metamorfooseissa. Soittaa niin että tulee olemassaolonsa verbiksi, toiminnaksi joka havainnoi realistisesti maailmaa säilyttäen uskon, toivon ja rakkauden, tuon pohjan kärsimyksen vähentämiselle, muutokselle ja generatiivisuudelle.

Soittaa niin, että siinä kuuluu kaikki eletty, koettu, ajateltu ja tunnettu, elämän tarkoitus.

Soittaa niin, että siinä kuuluvat mm. nämä sitaatit:

"Analyytikon on uskallettava olla tarpeeksi viisas ollakseen hullu."
- Psykoanalyytikko Danielle Quinodoz

"Myönnän, että jokaisen tiedemiehen on tosiasiassa työskenneltävä kuvitteellisen kanssa, tiedostamattoman logiikalla, ja näin tehdessään hän on runoilija tai taiteilija. Poeettinen intuitiivinen halu on intohimoa ymmärtää – – muiden viettiensä ohella inhimillisellä olennolla on vietti ymmärtää itseä ja maailmaa."
- Psykoanalyytikko Sandor Ferenczi

Soittaa niin että siinä kuuluu tämä kartta, tunteiden nuotitus ihmisyyden asteikolla:

http://www.keepandshare.com/doc/1945005/tunnekartta-105k?da=y

Soittaa niin kuin soittaisi elämänsä ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Siinä soitossa on doltolainen halu, kommunikaatio elävänä ihmisenä elävien ihmisten joukossa.

Elämässä pitää olla svingiä - pinkki terapiaheiluri & Parov Stelar

Eräs hyvä ystäväni laittoi minulle muutama viikko sitten Parov Stelarin linkin Libella Swing. En ollut ennen kyseisestä artistista kuullut. Tässä linkki jonka sain:

http://www.youtube.com/watch?v=HQ775LqS0p0

Tällä musiikilla oli luovuutta ja elämäniloa lisäävä vaikutus. Tanssin tätä repeatilla minuutteja putkeen ja löysin aivan uusia muuveja. Näky oli varmasti koominen mutta fiilis hyvä. Tanssin ja laulan suunnilleen yhtä huonosti, mutta tekemisen ilo on tärkein.

Olemme aina välillä kavereideni kanssa keskustelleet siitä, miten Suomessa on masentava kulttuuri sen osalta, että mitään ei saisi tehdä jos ei ole jo todella taitava. Ja sitten jos on hyvä jossakin, pitäisi ns. piilottaa kynttilä vakan alle ettei vaan kukaan huomaa. Tai mieluummin vielä sammuttaa se liekki ja upottaa kynttilä mereen.

Siinä päivässä jona tuon linkin sain, oli todella svingiä. Näin hyvän ystäväni pitkästä aikaa ja ajattelin ilahduttaa ja piristää häntä soittamalla ja laulamalla julkisesti Petri Nygårdin huumoriräppiä käytävillä.

Myöhemmin erään opiskelukaverimme kanssa pelasimme ensin pihalla jalkapalloa pahvisella kahvimukilla. Sitten siirryimme sisätiloihin ja askartelimme rikkinäisestä pinkistä niittaimesta terapiaheilurin. Asetimme sen käytävän päähän ja totesimme, että siinä on hyvä paikka. Samalla kun heiluttelee jousen päässä olevaa heiluria, voi tuijotella taivaanrantaan, katsella auringon paistavan kattojen yllä ja miettiä syntyjä syviä. Otimme aiheesta myös kuvia ja videokuvaa. Suureksi suruksemme huomasimme myöhemmin että terapiaheiluri oli poistettu - vaikka jätimme siihen lapun, että se on terapiaheiluri.

Laitoksella lapsettaa ja tekee mieli tuoda taloon ääntä, elämää ja elämäniloa. Sellaista innostunutta, välitöntä, spontaania, luovaa ja lapsenmielistä. Arvelen että sillä on positiivisia vaikutuksia oppimistuloksiinkin. Mikään vitsi ei kuitenkaan ole hauska jos sen toistaa monta kertaa ja ihmisille pitää tietysti antaa työrauha. Rajoitan siis käyttäytymistäni ja yritän löytää jonkin sopivan kompromissin elämänilon ilmaisemisen ja asiallisen käyttäytymisen välillä.


Tässä vielä yksi hyvä Parov Stelarin kappale.

Parov Stelar - Catgroove

http://www.youtube.com/watch?v=ROwH8ZEST1U&feature=related

René Descartes: Järjen käyttöohjeet. Säännöt XV -XXI

Sääntö XV

”Näiden kuvioiden piirtäminen ja esittäminen ulkoisille aisteille auttaa meitä yleensä pitämään ajatuksemme keskittyneinä.” (s. 104)

Piirrämme yksikön kolmella tavalla: neliönä, jos otamme siinä huomioon vain pituuden ja leveyden; viivana, jos otamme huomioon vain pituuden; pisteenä, jos otamme huomioon vain sen että se on lukumäärän osatekijä. Jos tarkasteltavana on kaksi suuretta yhtä aikaa, väitelauseen termit kuvitellaan suorakulmiona, jonka kaksi sivua vastaavat kahta suuretta. Jne. Tarkoitamme aina kohdetta, joka on kaikin tavoin ulottuvainen ja joka on mahdollista mitata lukemattomin eri tavoin. (s. 104)

Sääntö XVI

”Ne seikat, jotka eivät vaadi mielen välitöntä keskittymistä mutta ovat johtopäätöksen kannalta välttämättömiä, on parempi esittää lyhyesti merkeillä kuin kokonaisina kuvioina. Näin muisti ei voi pettää, mutta samalla ajatus voi paneutua tekemään päätelmiä muista asioista, ilman että sen tarvitsee keskittyä näiden muistissa säilyttämiseen.” (s. 105)

Kirjoitamme paperille ”kaiken mikä on tarpeen säilyttää, ja vapautamme näin fantasiamme välittömille ideoille.” ”Jokainen seikka, joka on ongelmaa ratkaistaessa katsottava yhdeksi asiaksi, merkitään yhdellä ainoalla merkillä.” Relaatioiden luvulla tarkoitetaan sitä, ”kuinka monta suhdetta seuraa toisiaan jatkuvassa peräkkäisessä järjestyksessä”.

Kun ”olemme tutkineet ongelmaa yleisin termein ilmaistuna, meidän on seuraavaksi palautettava se annetuiksi luvuiksi nähdäksemme, tarjoutuuko meille ehkä tätä kautta jokin yksinkertaisempi ratkaisu”. Tämän ”huomaamisessa piilee varsinainen tieteellinen tieto”. (s. 105-108)

Sääntö XVII

”Tarkasteltavaksi otettu ongelma on käytävä suoraan läpi huolimatta siitä, että sen toiset termit tunnetaan mutta toisia ei. Oikeaa esitystapaa noudattaen nähdään tällöin intuitiivisesti termien keskinäinen riippuvuus.” (s. 108)
Määriteltyjen ja täydellisesti ymmärrettyjen ongelmien jokainen tekijä muutetaan abstraktiksi ja ongelmat pelkistetään niin, että loppujen lopulta kysytään vain muutamia sellaisia suureita, jotka ovat tietyssä suhteessa joihinkin annettuihin suureisiin.

Jokaisessa ”kysymyksessä, jonka ratkaisu on pääteltävissä, voidaan löytää suora ja sileä tie”. Jos jokainen väittämä on yhteydessä vierustoveriinsa, niistä muodostuu ketju. ”Jos näemme, että väittämät ovat riippuvaisia toisistaan eikä järjestys katkea missään, ja tästä päättelemme, millä tavoin viimeinen on ensimmäisestä riippuvainen, niin tutkimme ongelmaa suoraan. Mutta jos taas tiedämme varmasti, että ensimmäinen ja viimeinen ovat toisiinsa yhteydessä ja tahdomme siitä päätellä, millaiset niitä yhdistävät, niin noudatamme epäsuoraa ja takaperoista järjestystä.” Tällöin olemme tekemisissä ”hankalien kysymysten kanssa ja tehtävänä on saada äärimmäisten tekijöiden avulla selville niitä yhdistävät tekijät”.

Käyttämämme ”keino on se, että olettamalla tuntemattomat tekijät tunnetuiksi voimme hankkia itsellemme helpon ja suoran reitin jopa erityisen kiperiä ongelmia käsitellessämme”. (s. 108-109)

Sääntö XVIII

”Tarvitsemme tähän vain neljä laskutapaa: yhteenlaskun, vähennyslaskun, kertolaskun ja jakolaskun. Kahta jälkimmäistä ei tässä yleensä suoriteta, jotta ne eivät vaikeuttaisi asioita; ne on sitä paitsi helpompi suorittaa loppuun myöhemmin.” (s. 110)

”Jos saamme jonkin suureen selville siitä, että meillä on osat, joista se koostuu, kyseessä on yhteenlasku. Jos tunnistamme osan siitä, että tunnemme kokonaisuuden ja sen ylimäärän, joka kokonaisuudessa ylittää tuon osan, kyseessä on vähennyslasku. Muulla tavoin ei mitään suuretta voida päätellä toisista, joita pidetään riippumattomina ja joihin se jollakin tavalla sisältyy. Toisaalta, jos jokin suure pitää saada selville toisista, jotka ovat siitä täysin erillisiä ja joihin se ei millään tavoin sisälly, niin on välttämätöntä, että etsitty suure ensin suhteutetaan näihin toisiin jotenkin. Jos suure on suoraan verrannollinen, käytetään kertolaskua; jos taas kääntäen, niin jakolaskua.” (s. 110)

Yksikkö on tässä kaikkien relaatioiden pohja ja perusta. (s. 110-114)

Sääntö XIX

”Tätä järkeilyn metodia käyttäen etsitään yhtä monta kahdella eri tavalla ilmaistua suuretta kuin ongelmassamme on tuntemattomia termejä. Nämä taas oletetaan tunnetuiksi, jotta ongelma voidaan ratkaista suoraan. Näin saadaan yhtä monta vertailua kahden yhtäläisen tekijän välille.” (s.115)

Sääntö XX

”Keksittyämme yhtälöt suoritamme loppuun sivuuttamamme laskutoimitukset. Emme kuitenkaan käytä kertolaskua, milloin on tilaisuus käyttää jakolaskua”. (s. 115)

Sääntö XXI

”Jos tällaisia yhtälöitä saadaan useampia, ne on pelkistettävä yhdeksi ainoaksi yhtälöksi; nimittäin sellaiseksi, jonka termit varaavat vähiten asteita sarjassa suureita, joiden keskinäinen suhde on vakio. Termit sijoitetaan tämän sarjan mukaiseen järjestykseen.” (s. 115)

René Descartes: Järjen käyttöohjeet. Säännöt XIII - XIV

Sääntö XIII

”Jos ymmärrämme kysymyksen täydellisesti, meidän on erotettava se kaikista ylimääräisistä käsitteistä, palautettava se kaikkein yksinkertaisimpaan ja jaettava se mahdollisimman pieniin osiin, jotka pitää käydä luettelemalla läpi.” (s. 89)
Jokaisessa kysymyksessä on oltava jotakin mitä emme tunne, sillä muuten kysyminen olisi turhaa. Tuntemattoman täytyy olla jotenkin määriteltyä jonkin ennestään tunnetun kautta. Kaikki epätäydelliset kysymykset voidaan muuttaa täydellisiksi noudattamalla kuudetta ja seitsemättä sääntöä eli pelkistettävä ongelma mahdollisimman yksinkertaiseksi ja jaettava.

Pelkässä asioiden intuitiivisessa näkemisessä ei voi olla epätotuutta joten niitä ei voida sanoa kysymyksiksi. Ne saavat kuitenkin kysymyksen nimen heti kun esitämme niistä jonkin määrätyn arvostelman. Me etsimme sanoista asiaa (kun ongelma johtuu kielenkäytön hämäryydestä), seurauksista syitä (kun tutkimme jostakin oliosta sitä, onko se olemassa tai mikä se on), syistä seurauksia, osista kokonaisuutta tai muita osia tai sitten monia asioita näistä kaikista yhdessä. Ongelmia tulee myös siitä, mikäli tutkiessaan kiirehtii koko ajan.

Ihmisen järki pettää yleensä kahdella tavalla: joko kysymyksen määritelmään otetaan mukaan enemmän kuin on annettuna tai päinvastoin sivuutetaan jotakin. Joskus oletamme enemmän kuin on tarpeen jos ongelman ratkaiseminen näyttää edellyttävän jotain näennäisen varmaa johon meitä taivuttelee enemmänkin piintynyt mielipide kuin varma perustelu. Laiminlyöntiin syyllistymme, jos on olemassa jokin ongelman rajaamisen kannalta välttämätön ehto johon emme kiinnitä huomiota.

Kun kysymys on ymmärretty riittävän hyvin, on katsottava mikä täsmällisesti ottaen aiheuttaa vaikeuden, jotta se voitaisiin erottaa kaikesta muusta ja ratkaista helpommin. Järjestyksessä kannattaa käydä läpi ainoastaan ne seikat, jotka on annettu kysymyksessä. ”Meidän tulee hylätä sellaiset, joilla emme suoraan näe olevan merkitystä asiassa, mutta säilyttää välttämättömät ja ottaa epäiltävät asiat huolellisemmin punnittaviksi.” (s. 89-94)

Sääntö XIV

”Edellä esitettyä on nyt sovellettava kappaleiden reaaliseen ulottuvaisuuteen ja tarjottava kuvittelukyvylle pelkkien kuvioiden avulla; näin ymmärrys käsittää sen paljon tarkemmin.” (s. 94)

”Jotta voisimme käyttää myös kuvittelukykyämme apunamme, on huomattava, että johtaessamme tuntemattoman seikan jostain tunnetusta ei aina löydetä uutta olioluokkaa. Sen sijaan kysyttyä asiaa koskeva tietämyksemme laajenee siten, että havaitsemme asian olevan tietyllä tavalla osallisena niiden asioiden luonnosta, jotka ovat kysymyksessä annettuina.” (s. 94)

Kaikki tunnetut asiat, kuten ulottuvaisuus, muoto, liike ja muut vastaavat, käsitetään eri tutkimuskohteissa saman idean kautta. ”Yhteinen idea viittaa eri kohteisiinsa vain yksinkertaisen vertailun kautta.” Kaikessa, mistä ei saada käsitystä kohdistamalla puhdas ja yksinkertainen intuitio yhteen yksittäiseen asiaan, saadaan käsitys rinnastamalla kaksi tai useampia. Lähes kaikki ihmisjärjen ponnistelu on tämän operaation valmistelua. Avoimen ja yksinkertaisen totuuden näkemiseen ei tarvita minkään metodin apua, vaan ainoastaan luontaista valoa.

Vertailua sanotaan avoimeksi ja yksinkertaiseksi vain silloin, kun kysytty ja annettu ovat yhtäläisesti osallisina jossakin luonnossa. Muissa tapauksissa joudutaan asiaa valmistelemaan ja pelkistämään suhteita niin että asiat nähdään selkeästi. Tähän yhtäläisyyteen ei voida palauttaa mitään muuta kuin se, jota on mielekästä sanoa suuremmaksi tai pienemmäksi ja joka sisältyy sanaan suure. Täydellisesti määriteltyihin kysymyksiin ei liity muuta vaikeutta kuin suhteiden muuntaminen yhtäläisyyksiksi.

Abstrakteista asioista ei koskaan muodosteta mielikuvaa subjekteistaan irrotettuna emmekä tunne maailmassa filosofisia olioita, jotka eivät ole kuvittelukyvyn alaisia. On kolme ilmaisumuotoa: 1) ulottuvaisuus täyttää paikan, 2) kappaleella on ulottuvaisuus, 3) ulottuvaisuus ei ole kappale. Näille ilmaisumuodoille tarjotaan ideoiden kautta eri merkityksiä. Descartes tarkoittaa ulottuvaisuudella kaikkea sellaista, millä on pituus, leveys ja syvyys, oli se sitten kappale tai tila.

On olemassa olioita jotka ovat olemassa ainoastaan jossakin muussa ja joita ei voida käsittää ilman subjektiaan. Ulottuvaisuus on tällainen. Tilanne on toinen sellaisten olioiden kohdalla, jotka ovat reaalisesti subjekteistaan erotettavissa. ”Pietarilla on varallisuutta” – varallisuus ja Pietari ovat täysin erotettavissa.

[Tästä tuli mieleen se Anthony de Mellon ajatus, että ihminen ei ole sama asia kuin vaatteensa, asemansa, varallisuutensa, kansallisuutensa… Ja että näihin asioihin ei pitäisi samaistua. Näihin asioihin samaistumattomuus on todellista vapautta.]

Ymmärrys kiinnittää huomionsa ainoastaan siihen, mitä sana merkitsee. Kuvittelukyvyn täytyy kuitenkin muodostaa asiasta aito idea. Näin ymmärrys voi tarpeen vaatiessa kiinnittää huomionsa saman asian niihin piirteisiin, joita ei ole ilmaistu sanoin, eikä se sen sijaan epäviisaasti päättele niiden olevan poissuljettuja. Esimerkiksi luku ja muoto eivät ole erillisiä kappaleista ja yleensäkään niistä asioista joita lasketaan.

Ulottuvaisuutta tarkateltaessa riittää se, että tarkastelemme kaikkia niitä seikkoja, jotka liittyvät itse ulottuvaisuuteen ja jotka auttavat meitä selittämään suhteiden välisiä eroavaisuuksia. Sellaisia tarjoutuu vain kolme: mitta, yksikkö ja kuvio.

Mitta on se piirre tai peruste, jonka suhteen jonkin kappaleen katsotaan olevan mitattavissa. Kun tarkastelemme osia, jotka järjestyvät kokonaisuudeksi, laskemme. Jos kiinnitämme huomion kokonaisuuteen, joka jakaantuu osiin, mittaamme sitä. Huomiota ei pidä koskaan kiinnittää kuin yhteen tai kahteen mittaan, jotka ovat fantasiaamme piirtyneinä. Kannattaa erottaa mahdollisimman monia mittoja ja kiinnittää huomio vuoronperään kaikkiin mutta vain muutamiin kerrallaan.

Yksikkönä on se yhteinen luonto, johon kaikki keskenään verrattavat asiat ovat yhtäläisesti osallisia. Pelkästään kuvioiden avulla voi muodostaa ideoita kaikista asioista. Otamme huomioon vain kahdenlaisia asioita, joita verrataan keskenään: lukumäärät ja suuruudet. Jokainen suhde, joka voi vallita saman luokan olioiden välillä, on luokiteltava joko järjestykseksi tai mitaksi.

Yksiköiden lukumäärä voidaan asettaa sellaiseen järjestykseen, että sen vaikeuden ratkeaminen, joka aluksi liittyi mittaamiseen, on riippuvainen lopulta vain järjestyksen tutkimisesta ja juuri tässä metodista on apua. (s. 94-103)

René Descartes: Järjen käyttöohjeet, säännöt XI - XII

Sääntö XI
”Kun olemme tarkastelleet yksinkertaisia väittämiä intuitiolla ja päättelemme niistä jotakin, on hyödyllistä käydä ne läpi jatkuvalla ja yhtenäisellä ajatuksen liikkeellä sekä kiinnittää huomio niiden keskinäisiin suhteisiin ja koettaa yhtä aikaa saada tarkka käsitys useista, mikäli se suinkin on mahdollista. Tällä tavoin tietämisemme muuttuu paljon varmemmaksi ja järkemme toimintakyky kasvaa huippuunsa.” (s. 73)

Mielen intuitio vaatii kahta asiaa: väittämä on ymmärrettävä selkeästi, tarkasti ja kerralla. Kolmannen säännön mukaan deduktioon kuuluu ajatuksen liike. Seitsemännessä luvussa deduktio näyttää olevan liikkeen määränpää. Deduktio nähdään intuitiolla vain kun se on yksinkertainen ja selkeä, mutta ei silloin kun se on mutkikas ja vaikeaselkoinen. Jälkimmäinen tapaus on luettelointia eli induktiota koska varmuus ei tule kerralla vaan riippuu muistista.

Muisti on horjuva ja heikko, joten sitä pitää tehostaa jatkuvalla mielen liikkeellä. Yksinkertaisten väittämien keskinäistä riippuvuutta tarkastellessamme opimme nopean tavan erottaa, mikä on enemmän ja mikä vähemmän riippuvaista ja mitkä ovat ne välivaiheet, joiden kautta se palautetaan riippumattomaan. Totuuden etsimisen tärkein apukeino on tajuta aina uutta kysymystä tarkastellessaan heti, mikä siinä synnyttää vaikeuden ja mikä olisi yksinkertaisin tapa ratkaista se. (s. 73-75)

Sääntö XII

”Lopuksi on käytettävä kaikkea, mistä on apua ymmärrykselle, kuvittelukyvylle, aisteille sekä muistille, jotta ensiksikin näkisimme yksinkertaiset väittämät tarkasti ja jotta toisaalta asianmukaisesti yhdistäisimme jo tuntemamme seikat tutkittavana oleviin niin, että että nämäkin tunnettaisiin, sekä myös jotta keksisimme, mitä seikkoja on verrattava keskenään niin, ettei mikään inhimillinen voimavara jää käyttämättä.” (s. 76)

Tietämistä tutkittaessa on tarpeen ottaa huomioon ainoastaan kaksi tekijää: meidät jotka tiedämme ja asiat, jotka tiedetään. Tässä voidaan käyttää neljää kykyä, jotka ovat ymmärrys, kuvittelu, aistit ja muisti. Tiedettävien asioiden suhteen riittää että otamme selvää siitä, mikä ilmenee itsekseen, millä tavoin jokin asia voidaan tuntea toisen perusteella ja siitä, mitä asioita voidaan johtaa mistäkin.

Aistit ja muodot

Suuntaamme kaikki aistit, sikäli kun ne ovat ruumiinosia, aktiolla, paikallisella liikkeellä. Ne ottavat vastaan tietoa passiolla kuin vaha joka ottaa kuvan sinettileimasimesta. Mikään ei tule aistien alaiseksi yhtä helposti kuin muoto. Erilaisten muotojen määrä riittää selittämään aistihavaintojen keskinäiset erot. Kun kohde liikuttaa ulkoista aistia, kohteen muoto kulkeutuu keskusaistiin ilman minkään reaalisen olion siirtymistä.

Keskusaisti toimii myös sinetin tapaan muodostaessaan fantasiaan eli kuvittelukykyyn ne samat muodot tai ideat, jotka saapuvat aisteista puhtaina ja aineettomina. Fantasia on ruumiinosa joka sijaitsee aivoissa ja niin laaja, että erilaisia muotoja voi painua sen muotoihin. Tätä kutsutaan muistiksi. Liikuttava kyky eli hermot saavat alkunsa aivoista joissa fantasia on. Fantasia voi liikuttaa hermoja.

Kyky jonka avulla käsitämme asioita, on puhtaasti henkinen ja ruumiista erillinen. Kun se kuvittelukyvyn kanssa yhdistyy keskusaistiin, se on sama kyky jonka sanotaan tuntevan, näkevän jne. Jos se muodostaa uusia muotoja, sen sanotaan kuvittelevan tai keksivän. Jos se toimii yksinään, sen sanotaan ymmärtävän. Kuvittelukyvystä ja aisteista ei ole ymmärrykselle apua, mikäli se käsittelee asioita joissa ei ole mitään ruumiillista.

Tiedettävät asiat

Yksinkertaisten asioiden käsitteet tulee erottaa sellaisista, jotka ovat niiden yhdistelmiä. Tietämykseemme suhteutettuna on yksittäisiä asioita tarkasteltava eri tavoin kuin jos puhuisimme niistä niin kuin ne olisivat todella olemassa. Yksinkertaiset asiat ovat joko puhtaan älyllisiä, materiaalisia tai molempia ja niitä ovat muoto, ulottuvaisuus, liike jne. sekä myös privaatiot ja negaatiot. Puhtaan älylliset asiat ymmärrys tuntee luontaisella järjen valolla ilman ruumiillisten mielikuvien apua.

Puhtaan materiaalisia ovat asiat, jotka käsitetään ainoastaan kappaleissa, kuten muoto, ulottuvaisuus, liike yms. Yhteisiksi sanotaan sellaisia, jotka liitetään sekä materiaaliseen että henkiseen, kuten olemassaolo, ykseys, kesto yms. Yhteiset käsitykset voidaan saavuttaa joko puhtaalla ymmärryksellä tai tarkastelemalla materiaalisten olioiden mielikuvia intuitiolla.

Kaikki yksinkertaiset luonnot tunnetaan sellaisinaan eikä niissä ole epätotuutta. Yksinkertaisten asioiden välinen yhteys on joko välttämätön tai satunnainen. Yhteys on välttämätön, kun yhden käsite sisältää toisen jollakin epämääräisellä tavalla. Muotoa ei voi käsittää ilman ulottuvaisuutta, liikettä ilman kestoa jne. Useimmat välttämättömät väittämät ovat käännettyinä satunnaisia. Esim. siitä että olen olemassa, voidaan päätellä että Jumala on olemassa mutta ei päinvastoin.

Emme koskaan ymmärrä mitään muuta kuin yksinkertaiset luonnot tai niiden yhdistelmät. Käsitämme yhdistelmät joko kokemalla ne tai yhdistelemällä niitä. Kokemusta saamme kaikesta minkä havaitsemme aistein, kuulemme toisilta tai ymmärrämme itsestämme. Kokemus ei voi johtaa ymmärrystä harhaan, mikäli se katselee kohdettaan tarkalla intuitiolla, sellaisena kuin kohde ilmenee ymmärryksessä itsessään tai mielikuvassa.

Ymmärryksen ei pidä arvella että kuvittelu viittaisi aistimuksessa kohteisiin luontevasti, että aistit välittäisivät olioiden todellista muotoa, tai että ulkomaailman oliot aina olisivat sellaisia kuin miltä ne vaikuttavat. Voimme erehtyä vain silloin, kun itse jollakin tavalla yhdistelemme asiat, joihin uskomme.

Yhdistelmä voi syntyä kolmella tavalla: mielijohteen, oletuksen tai induktion tuloksena. Yhdistetty arvostelma ei petä, kunhan emme väitä sitä todeksi vaan ainoastaan todennäköiseksi. Jäljelle jää vain deduktio jolla pystymme yhdistelemään asioita niin, että voimme olla varmoja totuudesta.

Tästä kaikesta voidaan päätellä, että ilmeinen intuitio ja välttämätön deduktio ovat ainoat tiet varmaan totuuden tuntemiseen. Yksinkertaiset asiat kannattaa erotella toisistaan ja kohdistaa järki aina kuhunkin asiaan erikseen sen sijaan että puhuisi yhdistelmistä. Kaikki inhimillinen tieto perustuu siihen, että näemme tarkasti, millä tavalla yksinkertaiset luonnot muodostavat muita asioita yhdistelminä. Vain seuraavia asioita voidaan johtaa deduktiolla: asia sanoista, syy seurauksesta, seuraus syystä, samanlainen samanlaisesta ja osat tai kokonaisuus muista osista.

Kaikki mistä voidaan saada tietoa, on jaettu yksinkertaisiin väittämiin ja kysymyksiin, joista kysymykset voi jakaa niihin jotka ymmärretään täydellisesti ja niihin jotka ymmärretään epätäydellisesti. 12 ensimmäistä ohjetta käsittelevät yksinkertaisia väittämiä, 12 seuraavaa täydellisesti ymmärrettäviä kysymyksiä (s. 76-88)

René Descartes: Järjen käyttöohjeet. Säännöt VI-X

Sääntö VI – määrittelee ja selittää järjestystä

”Jotta erottaisimme yksinkertaisimmat asiat monimutkaisista ja seuraisimme niitä järjestyksessään, meidän tulee kiinnittää huomio siihen, mikä kussakin johtopäätösten ketjussa on yksinkertaisinta, kun olemme tutkiessamme johtaneet totuuksia suoraan toisista totuuksista, ja miten kaikki muut seikat poikkeavat yksinkertaisimmista enemmän, vähemmän tai keskenään yhtä paljon.” (s. 55)

Descartes ei tarkastele asioita minkään yksittäisen asian luontona vaan peräkkäisinä sarjoina jollaisiksi asiat voidaan järjestää. Kaikki asiat ovat joko riippumattomia tai riippuvia. Riippumattomia ovat ne jotka sisältävät itsessään puhtaan ja yksinkertaisen luonnon: itsenäinen, syy, yksinkertainen, universaali, yksi, yhtäläinen, samanlainen, suora, yksinkertainen, helpoin. Riippuvaista on se, joka jakaa ainakin osittain saman luonnon riippumattoman kanssa: epäitsenäinen, seuraus, yhdistelmä, yksittäinen, moni, epäyhtäläinen, erilainen, epäsuora jne. Riippuvuus ja riippumattomuus ovat näkökulmasidonnaisia.

Puhtaita ja yksinkertaisia luontoja on vähän. Metodin salaisuus on kiinnittää huomio juuri niihin, kaikkein riippumattomimpaan. Johtopäätökset muodostavat punoksen, tutkittavien asioiden peräkkäiset sarjat. Niihin jokainen kysymys on palautettava että sitä voisiin tutkia tällä varmalla metodilla. Samaa asiaa voidaan tutkia monella tavalla, toiset tavat ovat hankalampia ja hämärämpiä kuten väittämien johtaminen epäsuorasti. (s. 55-59)

Sääntö VII – määrittelee ja selittää järjestystä

”Tiedon kartuttamiseksi meidän on käytävä kaikki hankkeeseemme sisältyvät asiat läpi yksitellen noudattaen tässä jatkuvaa ja katkeamatonta ajatuskulkua. Asiat on myös koottava luetteloimalla ne riittävästi ja järjestelmällisesti.” (s. 60)
Esimerkiksi lukujen välisiä suhteita tutkittaessa käydään nämä suhteet muutamia kertoja läpi kuvittelussa, eräänlaisella jatkuvalla liikkeellä. Tällä liikkeellä nähdään jokainen suhde erikseen siirtyen samalla eteenpäin kunnes on opittu näkemään asia yhtenä kokonaisuutena. Liike ei saa katketa.

Luetteloa eli induktiota tarvitaan tiedon kartuttamiseksi. Se on täsmällistä ja huolellista tutkimusta, jonka avulla tehdään varmoja ja ilmeisiä johtopäätöksiä, sivuuttamatta mitään mikä koskee tutkittua kysymystä. Luetteloinnin tarkkuuden on oltava riittävää. Se mikä on riittävää, riippuu tutkimuskohteesta. Joskus, jos asiat on järjestetty luokkiin, riittää tutkia yhtä luokkaa, yhtä seikkaa tuosta luokasta, muutamia luokkaan kuuluvia tapauksia tai muutamia luokkia kaikkien sijasta. Lueteltavien asioiden järjestys voi vaihdella henkilön mukaan. (s. 60-63)

Sääntö VIII – kertoo milloin järjestys on välttämätön ja milloin ainoastaan hyödyllinen; seuraa toisesta säännöstä

”Jos tutkimassamme aihepiirissä ilmenee jotakin, mitä ymmärryksemme ei näe kyllin hyvin, täytyy pysähtyä. Muitakaan samassa yhteydessä seuraavia asioita ei silloin pidä tutkia, vaan turhasta työstä on pidättäydyttävä.” (s. 63)

On paikallaan kysyä, mitä on inhimillinen tieto ja miten laajalle se ulottuu, sillä tutkimus sisältää tiedon lisäksi oikeat välineet ja koko metodin. Metodi on taito joka sisältää tiedon siitä, miten tarvittavat välineet työskentelyyn valmistetaan.
Vain ymmärrys kykenee tieteelliseen tietoon. Kolme muuta kykyä, kuvittelukyky, aistit ja muisti, voivat haitata tai tukea sitä. Jos tuloksena on tieto siitä, että jonkin ongelma on ihmisjärjen käsityskyvyn ulottumattomissa, tämä on tietona yhtä arvokasta kuin mikä tahansa muukin. (s. 63-68)

Sääntö IX - intuitio

”Järjen terävin kärki on suoraan kohdistettava kaikkein pienimpiin ja helpoimpiin
asioihin, joiden parissa on syytä pysytellä niin kauan, että totumme näkemään totuuden tarkasti ja selkeästi.” (s. 68)

Tässä järkeä voi verrata silmien katseeseen. Kaksi järjen tärkeintä kykyä ovat selkeys eli kyky nähdä kukin yksittäinen asia tarkasti, sekä nokkeluus, eli kyky johtaa asioita taitavasti toisistaan. (s. 68-70)

Sääntö X – luettelointi

”Järkeä on harjoitettava tutkimalla sellaista, mitä toiset ovat jo keksineet, jotta se kehittyisi teräväksi. Metodia tulee soveltaa myös ihmisten vähäpätöisimpiin taitoihin ja etenkin sellaisiin tehtäviin, jotka luovat järjestystä tai joissa edellytetään sen noudattamista.” (s. 70)

Näitä keksittyjä asioita tutkiessa on kuitenkin tärkeää, että emme ota ratkaisuja valmiina toisilta vaan keksimme ne itse.

”Mutta satunnaiset arvailut [ilman taitoa] himmentävät järjen valoa ja totuttavat sen niin lapsellisiin ja turhiin asioihin, että se myöhemmin takertuu aina asioiden pintaan eikä pääse tunkeutumaan syvemmälle.” (s. 71-71)

Loogikot eivät pysty menetelmällään muodostamaan ainuttakaan syllogismia, jossa pääteltäisiin totuus, ellei heillä ole jo ennalta tietoa siitä totuudesta joka siinä päätellään. Logiikasta on näin ollen hyötyä vain muutettaessa teorioita helpompaan muotoon. (s. 70-73)

René Descartes: Järjen käyttöohjeet - Säännöt I-V

Luin René Descartesin Teokset I joka sisältää Descartesin varhaistuotannon - Yksityisiä ajatelmia, Järjen käyttöohjeet, Metodin esitys, Optiikka sekä Kirjeitä 1619-1640. Kirjan suomennostyöryhmään ovat kuuluneet Tuomo Aho, Lilli Alanen, Sami Jansson, Timo Kaitaro, Martina Reuter ja Mikko Yrjönsuuri.

Tein Järjen käyttöohjeet-osiosta tiivistelmän joka seuraavaksi. Omat kommenttini ovat hakasulkeissa.

Järjen käyttöohjeet

Sääntö I

”Opintojen päämääränä tulee olla järjen ohjaaminen siten, että se tuottaa vankkoja ja tosia arvostelmia kaikesta, mikä tarjoutuu tutkittavaksi.” (s. 41)
Kaikki tieteet ovat lujasti sidoksissa toisiinsa eikä jokaista tieteenalaa tule tutkia erikseen. Sen sijaan tulee miettiä, millainen on hyvä ajattelutapa tai universaalinen viisaus joka auttaa totuuden etsimisessä kaikilla aloilla. (s. 35-38)

Sääntö II

”Vain sellaisten aiheiden parissa kannattaa työskennellä, joiden varmaan ja epäilyksettömään tietämiseen järki riittää.” (s. 43)

”Kaikki tiede on varmaa ja ilmeistä tietämystä.” Aritmetiikka ja geometria ovat puhtaita epävarmuutta aiheuttavista vioista yksinkertaisen ja puhtaan tutkimuskohteen takia. Muitakin aloja kannattaa opiskella, mutta vain mikäli niissä on mahdollista saavuttaa varmaa tietoa.

Tiedon hankinnan tapoja on kaksi, kokemus ja deduktio. Kokemukset ovat usein valheellisia mutta deduktiota ei järkevä ymmärrys voi suorittaa väärin. Jos erehdyksiä tapahtuu, ne eivät johdu huonosta päättelystä vaan päättelyn perusteista jotka erehtyessä ovat puutteellisesti ymmärrettyjä havaintoja tai perusteettomasti muodostettuja arvostelmia. Helppojen asioiden ymmärtämistä ei pidä laiminlyödä tutkiakseen vaikeita ja päätyäkseen huomaamaan että on epäonnistunut. (s. 43-45)

Sääntö III

”Mitään aihetta tutkittaessa ei huomiota kannata kiinnittää siihen, mitä mieltä toiset ovat, eikä siihen, mitä itse arvelemme. Sen sijaan kannattaa etsiä sitä, minkä voimme selvällä ja ilmeisellä intuitiolla nähdä tai deduktiolla varmasti päätellä. Muulla tavoin emme saa tieteellistä tietoa.” (s. 46)

Antiikin kirjailijoiden teoksia on hyvä lukea niiden sisältämän valtavan työmäärän takia, mutta järkemme on sovelluttava itsenäiseen ongelmanratkaisuun. Muuten olemme vain oppineet historiaa, emme harjoittamaan tiedettä. Tieteen harjoittamiseen kuuluu olennaisesti varma metodi jolla selvitämme asioita, sillä erilaisille väittämille on aina joku esittänyt vastaväitteen.

Intuitio ja deduktio ovat erittäin varmoja reittejä tietoon. Intuitiolla tarkoitetaan ”puhtaan ja keskittyneen mielen saavuttamaa vaivatonta ja tarkkaa käsitystä, joka ei jätä - - epäilyksen sijaa siihen, minkä ymmärrämme.” Intuitiossa nykyhetki on ilmeinen ja sillä tunnemme ensimmäiset periaatteet. Deduktio lainaa varmuuttaan muistilta ja sillä voimme johtaa ensimmäisistä periaatteista pitkän ketjun lailla seuraavat johtopäätökset. (s. 46-49)

[Tästä ketjusta minulle tuli mieleen Wittgensteinin perheyhtäläisyys-käsite.]

Sääntö IV

”Totuuden tutkimukseen tarvitaan välttämättä metodi.” (s. 49)

Descartesia oli matematiikan opiskelussa häirinnyt se, että kerrottiin tuloksia mutta ei sitä, miten niihin oli päädytty, ts. opetettiin taidon aikaansaannoksia mutta ei itse taitoa. Tämän pohjalta Descartes päätyi ajattelemaan, että on oltava jokin yleistiede, joka selittää kaiken, mitä järjestyksestä ja mitasta voidaan tutkia lisäämättä mitään erityisaineistoa. Tarvitsemme universaalin tieteen metodin ja erityisesti matemaattista tiedettä koska siinä kaikki on varmaa.

”Metodilla tarkoitan varmoja ja helppoja sääntöjä, joita tarkasti noudattamalla voi kuka tahansa saavuttaa aidon tietämyksen kaikessa, mihin hänellä vain on edellytyksiä, sekä kasvattaa pikku hiljaa tietojaan haaskaamatta henkisiä ponnistelujaan ja olematta koskaan mitään epätotta todeksi.” (s. 50)

Tämä metodi on täydellinen, jos sillä voi selittää oikein, miten mielen intuitiota tulee käyttää ja miten deduktiot tulee tehdä – ne ainoat tavat saavuttaa oikeaa ja varmaa tietoa.

Ihminen lakkaamatta kiirehtii tutkimaan monimutkaisia kysymyksiä ennen kuin on ratkaissut yksinkertaisempia. Descartes tekee tässä toisin ja on päättänyt aloittaa helpoimmista ja yksinkertaisimmista asioista ja pitäytyä niissä kunnes ne on ratkaistu. (s. 49-54)

Sääntö V – määrittelee ja selittää järjestystä

”Koko metodi perustuu siihen, että asetamme järjestykseen ne asiat, joihin meidän kannattaa terävimmin keskittyä saadaksemme jonkin totuuden selville. Ja metodin täsmällinen noudattaminen on monimutkaisten ja hämärien väittämien palauttamista ensin vaihe vaiheelta yksinkertaisemmiksi. Sitten käsitämme kaikki yksinkertaisimmat väittämät aluksi intuitiolla ja koetamme samojen vaiheiden kautta nousta tietämykseen, joka kattaa ne kaikki.” (s. 54)

Itä-Suomen yliopisto palkitsi nuoria tutkijoita - PsT Riitta Kärkkäinen

Luin äskettäin tiedotteen (http://www.uef.fi/uef/uutiset) jossa kerrottiin ketkä tutkijat ovat saaneet Itä-Suomen yliopiston vuoden 2012 nuoren tutkijan palkinnon. Joukossa oli myös oppiaineemme PsT Riitta Kärkkäinen.

"Tukea lapsen minäkuvalle oppijana

Filosofisen tiedekunnan palkinnonsaajan Riitta Kärkkäisen psykologian alan väitöstyö käsitteli lapsia koskevia kykyarviointeja etenkin sen kannalta, pidetäänkö kykyjä pysyvinä vai muuntuvina. Ainutlaatuisessa aineistossa lapsen osaamista arvioivat lapsi itse, opettajat ja vanhemmat. Lapset uskoivat osaamiseensa enemmän kuin vanhemmat ja opettajat.

Kolmasluokkalaisilla oli myönteisemmät odotukset kuin kuudesluokkalaisilla. Tutkimusta voidaan hyödyntää esimerkiksi kehitettäessä lapsen oppijaminäkuvaa tukevia arviointi- ja opetusmenetelmiä.

Luovaksi ja perusteelliseksi tutkijaksi kuvailtu Kärkkäinen teki kansainvälistäkin mielenkiintoa herättäneen väitöstutkimuksensa Suomen Akatemian projektissa ja hän jatkaa äitiyslomansa jälkeen tutkimustaan säätiöapurahan turvin."


Olen ylpeä omasta oppiaineestamme.

IX MITEN ARGUMENTTI ANALYSOIDAAN?

1 Analyysin säännöt

”On ehkä mahdotonta antaa yleispäteviä ja mekaanisesti seurattavia sääntöjä argumentin analyysille. Silti kannattaa yrittää. Tässä on kuitenkin muutamia sääntöjä, jotka ohjaavat minkä tahansa argumentin tutkimista:

(1) Lue teksti huolella ja moneen kertaan.
(2) Etsi se teesi (johtopäätös), joka siinä esitetään. Teesejä voi olla useita.
(3) Jos se on argumentti, teesiä on perusteltu jotenkin. Etsi perustelut (premissit).
(4) Hahmota argumentin kokonaisrakenne.
(5) Arvioi premissien uskottavuutta.
(6) Arvioi premissien ja johtopäätöksen suhteen vahvuutta.
(7) Pohdi, onko argumentissa jäänyt jotain sanomatta: premissi, vastaväite tai johtopäätös.
(8) Esitä argumentin parempi versio, eri tulkintavaihtoehdot, korjausehdotus tai perusteltu hylkäystuomio.” (s. 110)

Tämä kappale sisältää tärkeitä ja perusteellisia selvennyksiä näihin ohjeisiin. Koko luku sisältää myös esimerkkejä argumenteista ja niiden analyysit. Ne kannattaa lukea alkuperäisestä tekstistä.

(Seppo Sajama: Logiikka ja analyysi 2012)

Merkitys ja tulkinta - 9

9 Kolmivaiheoppi (s. 107-109)

”Tämäntyyppisiin kysymyksiin vastaamiseksi perinteinen teologinen hermeneutiikka erotti
tulkintaprosessin kolme vaihetta:
(i) Verstehen — ymmärtäminen,
(ii) Auslegen — ilmaiseminen,
(iii) Anwenden — soveltaminen.” (s. 107)

”(i) Ymmärtämisessä saadaan selville, minkä ajatuksen kirjoittaja halusi ilmaista. - -
(ii) Ilmaisemisessa taas ilmaistaan ymmärtämisessä ymmärretty asia siten, että aiottu yleisö ymmärtää sen. - -
(iii) Soveltamisessa yritetään puolestaan sovittaa tekstin sanomaa uuteen tilanteeseen, jollaista tekstin laatija ei osannut ajatellakaan.” (s. 107-108)

”Hans‐Georg Gadamerin uushermeneutiikan keskeisiä teesejä on se, että näitä kolmea perinteisten teologisen hermeneutiikan edustajien erottamaa vaihetta ei voi erottaa toisistaan. Erot perinteisen ja uushermeneutiikan välillä liittyvät tavalla tai toisella ymmärryshorisontin käsitteeseen.” Perinteisen hermeneutiikan mukaan voimme tarkastella omaa ymmärryshorisonttiamme sen ulkopuolelta, uushermeneutikkojen mukaan tämä ei ole mahdollista. (s. 108)

”Kun ryhdytään tarkastelemaan jotain tekstiä, pitää aina ottaa huomioon, kenelle se on tarkoitettu ja millaisia vaikutuksia sillä on toivottu saatavan aikaan. - - On otettava huomioon, että tekstin nykyinen tulkintayhteys voi olla hyvin erilainen kuin se alkuperäinen tilanne, josta teksti kertoo tai jossa teksti laadittiin. - -sama teksti voi eri käyttöyhteyksissä välittää eri sanoman — ja eri tekstit eri yhteyksissä saman sanoman.” (s. 107-108)


(Seppo Sajama: Logiikka ja argumentaatio 2012)

Merkitys ja tulkinta - 8

8 Merkitys ja tulkinta (s. 105-107)

Niin Aristoteles kuin Fregekin uskoivat sellaisten merkitysten olemassaoloon, jotka voidaan ilmaista minkä kielen tahansa avulla. ”Fregen käsityksestä seuraa, että ilmaisun tulkitseminen on sen merkityksen selvittämistä – palauttamista objektiivisiin, kielestä riippumattomiin merkityselementteihin. Sen sijaan Quinen teorian mukaan mitään sellaisia perusmerkityksiä ei ole olemassa, ja siksi tulkinta on aina vain yritystä ilmaista sama asia – tai mahdollisimman sama asia – toisin sanoin. - - Wittgensteinin ajatus on se, ”että tulkinta on merkkijonon korvaamista toisella.” (FT § 43).” (s. 105)

”Jos kerran tulkinta on ilmaisun korvaamista toisella, myös tulkitsemista voidaan pitää deduktiivisen päättelyn arkisena muotona - -Tähän voisi lisätä, että jos korvaava ilmaisu sisältää sen informaation, joka löytyy korvatusta ilmaisusta, tulkinta on hyvä.” (s. 105)

”Oikeusfilosofi Ronald Dworkin ja monet muut "interpretativistit" uskovat, että ymmärtämisen ilmiötä selitettäessä on välttämättä turvauduttava tulkinnan käsitteeseen. Yrittäessään selittää, miten ymmärrämme taideteoksia, tekoja ja symboleja, Stanley Fish turvautuu seuraavaan malliin:

YMMÄRTÄMISEN AKTI ----|TULKITSEMISEN AKTI|----> YMMÄRTÄMISEN KOHDE" (s. 105)

Fishin mielestä ei ole olemassa ymmärtämistä ilman tulkintaa.

""Tulkinta" on huono selitys ymmärtämisen ilmiölle. Jos kaikki ymmärtäminen olisi tulkintaa, niin myös kaikki tulkinnat vaatisivat tulkintaa, sillä pitäähän tulkintakin ymmärtää? Näin syntyy se tulkintojen päättymätön ketju, josta Wittgenstein varoittaa Filosofisten tutkimustensa pykälissä 141 ja 198.” (s. 106)

”Norjalainen filosofi Dagfinn Föllesdal jakaa (osuudessaan teokseen Argumentasjonsteori, språk og vitenskapsfilosofi) ymmärtämisen kohteet kolmeen luokkaan: (a) ihmisiin, (b) ihmisten tekoihin ja (c) tekojen tuloksiin. Tekojen tuloksiin kuuluvat esimerkiksi sanat, lauseet, tekstit, taideteokset, lupaamisinstituutio ja vankilalaitos. Kaikille ymmärtämisen kohteille on siten yhteistä se, että ne ovat jollakin tavoin inhimillisiä.” (s. 106)

”Föllesdalin mukaan me emme käytä hermeneuttista metodia silloin, kun me ymmärrämme jotain. Monet asiat, esimerkiksi muiden ihmisten toiminta, ymmärretään yleensä ilman mitään erityistä metodia. Hermeneuttista metodia käytetään vasta silloin, kun halutaan ymmärtää jotain sellaista, mitä ei välittömästi ymmärretä. Hermeneutiikka onkin ensi sijassa tulkintametodi, ei ymmärtämismetodi, koska ymmärtämisessä ei tarvita mitään metodia.” (s. 106)

”Kun ymmärrämme jonkin asian, meillä on jo “hypoteesi”, joka selittää tuon asian, mutta kun tulkitsemme, olemme vasta etsimässä sellaista “hypoteesia”. Tulkintaan kuuluu olennaisena osana myös ymmärretyn ilmaiseminen ja vielä sen ilmaiseminen niin selvästi, että muutkin voivat ymmärtää sen. Tietysti selvyys ja ymmärrettävyys ovat suhteellisia asioita siinä mielessä, että mikä on selvää yhdelle, on hämärää toiselle.” (s. 106)

[Jos tulkitseminen on hypoteesin etsimistä ja ymmärtäminen sitä että meillä on hypoteesi, niin mikä sitten vastaa sitä että hypoteesi osoittautuu oikeaksi?]

”Tämä johtuu siitä, että eri ihmisillä on erilaiset ennakkotiedot asiasta tai he ovat eri kulttuurien edustajia. Tästä voidaankin päätellä, ettei ole olemassa mitään “ymmärrettävyyttä sinänsä”, vaan minkä tahansa asian ymmärrettävyys riippuu täysin kulloisenkin ymmärtäjän ymmärryshorisontista.” (s. 106)

”Ymmärryshorisontiksi kutsutaan hermeneutiikassa niitä käsityksiä ja asenteita, jotka meillä on tietyllä hetkellä, tietoisesti tai tiedostamatta. Hermeneutiikan keskeisiä väitteitä on, että ilman jonkinlaista ymmärryshorisonttia emme voi ymmärtää mitään ja että horisontti vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten asiat ymmärrämme.” (s. 106)

”Kanadalainen teologi ja filosofi Bernard Lonergan, SJ, puolustaa ymmärryshorisontin ideaa kritisoimalla sen vastakohtaa, “tyhjän pään periaatetta”, tylysti: Tyhjän pään periaate perustuu naiiviin intuitionismiin. Periaate vaatii tulkitsijaa unohtamaan omat näkemyksensä, katsomaan, mitä ulkopuolelta löytyy, ja antamaan [tekstin] kirjoittajan tulkita itseään. Mutta mitä itse asiassa ulkoa löytyy? Siellä on vain pelkkä jono merkkejä. Jos tulkinta on jotain enemmän kuin saman merkkijonon kirjaimellista toistamista, siihen liittyvät väistämättä tulkitsijan kokemukset, älykkyys ja arvostelukyky. Mitä vähemmän tulkitsijalla on kokemusta, ja siksi myös älyä ja arvostelukykyä, sitä todennäköisempää on, että hän omistaa kirjoittajalle mielipiteen, joka ei ole koskaan edes käynyt tämän mielessä. (NH 313)” (s. 107)

”Kun yritämme tulkita jotain tekstiä, mitä oikein haluamme ymmärtää? Uskottavan tuntuinen vastaus on, että haluamme ymmärtää kirjoittajan aikomuksen. Tämä vastaus on kuitenkin vielä epätarkka, koska aikomus voi tarkoittaa joko (1) sitä ajatusta, jonka kirjoittaja halusi ilmaista, tai (2) sitä vaikutusta, jonka hän halusi ja uskoi saavansa aikaan kirjoittamalla tuon tekstin.” (s. 107)

”Tekstin aiottu ajatussisältö ja tekstin vaikutus ovat kuitenkin aivan eri asioita. Vaikka tiedämme, minkä ajatuksen kirjoittaja halusi välittää lukijoilleen, emme välttämättä tiedä, miten hän halusi lukijoidensa reagoivan siihen. Ei ole esimerkiksi vaikea saada selville, minkä ajatussisällön Paavali halusi välittää kirjoittaessaan korinttilaisille, että “naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa” (1. Kor. 14:35). Sen sijaan ei ole lainkaan selvää, miten hän halusi lukijoidensa toimivan tämän ohjeen kuultuaan. Halusiko hän kieltää kaikkien naisten puhumisen vai pelkästään häiritsevästi käyttäytyvien korinttilaisnaisten puheen? Koskiko puhekielto kaikkia seurakunnan kokoontumisia vai pelkkiä jumalanpalveluksia? Koskiko se muitakin kuin kahden tuhannen vuoden takaisia korinttilaisia?” (s. 107)


(Seppo Sajama: Logiikka ja argumentaatio 2012)

Merkitys ja tulkinta - 6-7

6 Merkitysten historiallisuus & 7 Merkitysten kontekstuaalisuus (s. 98-104)

”- - sanoilla ja käsitteillä on historiansa, joka on otettava huomioon niistä puhuttaessa. Englantilainen filosofi D. W. Hamlyn erottaa kirjassaan Sensation and Perception (1961) seuraavat neljä vaihetta minkä tahansa filosofisen käsitteen kehityshistoriassa:

(1) Filosofilla ei ole käsitettä eikä sanaa jollekin ilmiölle.
(2) Filosofilla on käsite, mutta ei sanaa sen ilmaisemiseksi.
(3) Filosofilla on sekä käsite että sen ilmaiseva sana.
(4) Filosofilla on sekä käsite että sana ja lisäksi hän on selvillä käsitteen implikaatiosta (SP 3‐4)” (s. 102)

”Kun olemme itse koonneet käsitteen, ymmärrämme sen läpikotaisin — tai niin hyvin kuin se ihmiselle on mahdollista. Kun tällä tavoin ymmärrämme käsitteemme, ymmärrämme myös, että olisimme voineet koota ne toisella tavalla, toisista osista ja toisessa järjestyksessä. Ymmärrämme myös, etteivät muut välttämättä käytä sanoja väärin, jos he käyttävät niitä meidän analyysimme tai synteesimme vastaisesti.” (s. 102)

[Tässä yhteydessä mietin Husserlin metodia asettautua ajattelemaan itse niitä ajatuskulkuja, joita muut filosofit olivat käyneet läpi. Sanoille voi myös mielestäni antaa uusia merkityksiä ja luoda näin sanoille uutta historiaa.]

”Kontekstuaalisuus liittyy läheisesti merkitysholismiin.” Fregen sanoin: ”sanoilla on merkitys vain lauseyhteydessä.” (s. 103) Luultavasti Frege tarkoitti tässä merkityksellä tarkkaa merkitystä. ”Sanakirja kertoo sanojen merkitykset eli kertoo, miten sanoja käytetään. Mutta yhdellä sanalla voi olla monia eri käyttötapoja. - - Käytännössä sanojen monimerkityksisyyttä ei edes huomata, koska konteksti rajoittaa tehokkaasti mahdollisten merkitysten joukkoa.” (s. 103)

”Tätä voisi kutsua ”konteksti tarkentaa merkityksen” ‐periaatteeksi tai lyhyemmin
Kontekstuaalisuusperiaatteeksi. Jotkut fundamentalistiset raamatuntulkitsijat väittävät, että tämän periaatteen vuoksi jokaisella raamatunlauseella on täsmälleen yksi oikea tulkinta. - - Näkemyksen kannattajilta voisi kysyä, miten on mahdollista, etteivät kaikki periaatteen nimeen vannovat päädy samaan tulkintaan.) Teologi Moisés Silva ilmaisee periaatteen vähemmän radikaalin ja uskottavamman muodon näin: Minkä tahansa kielen useimmilla sanoilla on joukko eri merkityksiä, mutta yleensä konteksti automaattisesti ja tehokkaasti sulkee pois sopimattomat merkitykset niin, että kuulijat ja lukijat eivät edes ajattele niitä. (Kaiser & Silva: Introduction to Biblical Hermeneutics, 2007, s. 59)” (s. 104)

”Kontekstuaalisuuden ideaa voisi yrittää kehittää edelleen jakamalla tulkinnan kohteena olevan kielellisen ilmaisun kontekstit tekstinsisäiseen ja ‐ulkoiseen. Tekstinsisäinen konteksti voidaan jakaa lauseyhteyteen ja tekstiyhteyteen. Lauseyhteys on se, mitä lauseesta jää, kun tutkittava ilmaus on poistettu siitä.” (s. 104)

”Tekstiyhteydeksi voisi puolestaan kutsua mitä tahansa lauseyhteyttä laajempaa tekstinsisäistä yhteyttä. Jos irrallista sanaa ei ymmärretä, avuksi tulee siis ensin lauseyhteys ja sen jälkeen laajempi tekstiyhteys. Lähtökohta kaikessa tulkinnassa on aina se, että ilmaus ymmärretään sen normaalissa ja luonnollisessa merkityksessään – ”sanakirjamerkityksessä”. Jos jostain syystä tämä ei onnistu, sanan merkitystä selvitetään ensin lauseen sisällä - - sitten kappaleen, luvun ja lopulta koko tekstin yhteydessä.” (s. 104)


(Seppo Sajama: Logiikka ja argumentaatio 2012)

Merkitys ja tulkinta - 5 Quinen holistinen merkitysteoria

5 Quinen holistinen merkitysteoria s. 98-101

”Filosofi Willard van Orman Quine on perinteisen merkitysteorian vastustaja. ”Hänen merkitysteoriansa juuret ovat hänen tieteenfilosofiassaan. Quinen mukaan tiede on paras ja luotettavin hallussamme oleva tiedonhankintaväline. Silti tiede ei ole erehtymätön, koska mikä tahansa tieteellinen totuus voi osoittautua tulevan kokemuksen perusteella epätotuudeksi. Silloin se täytyy korvata uudella tiedolla. Quine vertaa tietoa ja tiedettä verkkoon, jossa kaikki uskomukset ovat suoraan tai epäsuorasti yhteydessä kaikkiin muihin uskomuksiin ja jossa koko verkko lepää viime kädessä kokemuksen varassa.” (s. 98-99)

”Kun uusi kokemus on peruuttamattomasti ristiriidassa aikaisemman tiedon kanssa, on pakko tehdä muutoksia koko verkossa: Konflikti kokemuksen kanssa reuna‐alueilla käynnistää uudelleenjärjestelyjä kentän sisäosissa. Joidenkin väitelauseidemme totuusarvot on muutettava. Väitelauseiden välisten loogisten yhteyksien vuoksi joidenkin väitelauseiden uudelleenarvottaminen johtaa toisten uudelleenarvottamiseen ... (AKM 150)” (s. 99)

Kaikki tietomme ja uskomuksemme ovat saman verkon osia. Ei ole olemassa mitään superperiaatteita jotka olisivat verkon yläpuolella ja ”pätisivät kaikissa mahdollisissa erilaisissa tietoverkoissa ja uskomusjärjestelmissä.” (s. 99) Kaikki uskomukset eivät kuitenkaan ole samanarvoisia. Logiikan periaatteet sijaitsevat kentän keskustassa, yksittäiset havaintouskomukset kentän reunoilla. Tietojen ja uskomusten kokonaisuus ”on ihmisen tekemä kudelma, joka koskettaa kokemusta vain reunoillaan”. (Raatikainen: Ajattelu, kieli, merkitys, 150)” (s. 99)

Merkitysten kenttä on kokemuksen alideterminoima – monet erilaiset teoriat ja tulkinnat ovat yhteensopivia havaintolauseiden kanssa. Tästä syystä myös muutos kenttään voidaan tehdä monella eri tavalla. Quine on ”samaa mieltä Wittgensteinin kanssa siitä, että sanan merkitys on sen käyttö. Käyttötavan “yläpuolella” ei ole mitään – ei platonisia ideoita, ei auktoritatiivisia sanakirjoja eikä muutakaan, mikä määräisi tarkasti sanan “oikean” merkityksen. (99-100)

Quinen lähtökohta ”on behavioristinen: koska emme voi havaita platonisia merkityksiä, myös merkitysteorian pitää puhua havaittavissa olevista asioista, kuten käyttäytymisestä, eikä oletetuista merkityksistä. Quine sanoo: “Kieli on sosiaalinen taito. … Siksi kielellisiä merkityksiä voidaan vertailla vain sen perusteella, millaisia taipumuksia ihmisillä on vastata sosiaalisesti havaittavissa oleviin ärsykkeisiin.” (Word and Object, ix) Platonilais‐fregeläisten merkitysten – ajan ja avaruuden ulkopuolella olevien abstraktien olioiden – olettaminen on sekä turhaa että vahingollista.” (s. 100)

”Quinen kritiikin kohteina ovat kokonaisten lauseiden merkitykset, joita on tapana kutsua propositioiksi. - - Quine - - hyväksyy sen, että lauseilla on merkitys (meaning) tai että ne ovat merkityksellisiä (meaningful). - - Mutta hän ei voi hyväksyä perinteistä selitystä samamerkityksisyydelle eli “synonymialle”, nimittäin ajatusta, että lauseilla A ja B on sama merkitys, koska ne ilmaisevat saman proposition - - koska - - propositioita ei ole olemassa.”(s. 100)

”Siksi väitteestä “Lauseella X on merkitys” ei voi päätellä väitettä “On olemassa Y siten, että Y on X:n merkitys”. Toisin sanoen: vaikka on olemassa merkityksellisiä lauseita, ei ole olemassa noista lauseista irrallaan olevia merkityksiä. Lauseen merkityksen ilmaiseminen ja välittäminen toiselle [on sitä että] tuotetaan toinen, alkuperäisen lauseen kanssa samaa merkitsevä lause – joko samalla tai jollakin toisella kielellä.” (s. 100-101)

”On mahdotonta ratkaista objektiivisesti, ilmaisevatko kaksi lausetta yhden proposition vai kaksi eri propositiota. - - Edes paperille kirjoitettujen lauseiden synonyymisyydestä ei voi päästä täydelliseen varmuuteen. Synonyymisyys on aina epämääräinen enemmän‐tai‐vähemmän‐asia eikä selvä ja tarkka joko‐tai‐asia. Näin ollen propositioiden olettamiselle ei Quinen mukaan ole olemassa mitään empiiristä perustetta. - - Loppujen lopuksi perinteisten filosofien kiistat propositioiden identtisyydestä palautuvat käytännössä kiistoiksi lauseiden synonyymisyydestä…” (s. 101)

”Perinteisen määritelmän taustalla olevan "semanttisen fundamentalismin" hylkäämisestä ei seuraa rannaton relativismi, jonka vallitessa sanat voisivat merkitä mitä tahansa. Sanoilla on edelleen ne merkitykset, joita sanakirja sanoo niillä olevan – ja lisäksi muutamia muita, jotka eivät ole vielä sedimentoituneet sinne. Mutta sanakirjat eivät kuvaakaan platonisen taivaan ikuista rakennetta vaan ihmisten historiallisesti (ja hitaasti) muuttuvaa kielenkäyttöä.” (s. 101)

[Tässä yhteydessä mieleeni tuli, että sanoilla on kuitenkin eroa niiden pysyvyyden suhteen. Sanat ovat sidoksissa ihmisen elinympäristöön jossa on eri tavalla pysyviä elementtejä. Esimerkiksi kaikki ihmiset jotka ovat olleet ja ovat tällä hetkellä olemassa, elävät planeetalla nimeltä Maa ja jäsentävät kokemustansa sen mukaan. Sanat ovat myös sidoksissa ihmisyyteen, jossa on joitakin pysyviä elementtejä kuten syntymä ja kuolema. Kaikki inhimilliset ilmiöt eivät ole yhtä pysyviä eivätkä myös niitä kuvaavat sanat.]


(Seppo Sajama: Logiikka ja argumentaatio 2012)

Merkitys ja tulkinta 5 Klassisen merkitysteorian kritiikki Wittgenstein

5 Klassisen merkitysteorian kritiikki: Wittgenstein (s. 92-98)

Wittgenstein ”vertaa kielen eri tehtäviä veturin ohjaamossa olevien vipujen erilaisiin toimintoihin:

Se on kuin katsoisi veturin ohjaamoon. Näemme vipuja, jotka näyttävät enemmän tai vähemmän samanlaisilta. (Tietenkin, koska niitä kaikkia käytetään kädellä.) Mutta yksi on kampi, jota voidaan liikuttaa jatkuvasti (se säätelee venttiilin aukkoa); toinen on katkaisija, joka voi olla vain kahdessa asennossa: päällä tai pois; kolmas on jarrukahva: mitä kovemmin sitä vetää, sitä enemmän se jarruttaa; neljäs on pumpun kädensija: se toimii vain niin kauan kuin sitä liikutellaan edestakaisin.
(Filosofisia tutkimuksia § 12)” (s. 92-93)

”Sama pitää paikkansa myös kielen lauseista ja sanoista: ensi silmäyksellä ne näyttävät samanlaisilta, mutta tarkemmin katsottuna niiden tehtävät osoittautuvat hyvin erilaisiksi. Pienillä muutoksilla esimerkiksi väitelauseesta tulee käsky tai kysymys.” - - Kielen ainoa tehtävä ei ole tosiasioiden kuvaaminen, joka on vain yksi kielipeli muiden kielipelien joukossa. Kielipelejä on olemassa lukematon määrä; uusia keksitään ja vanhoja unohtuu pois koko ajan. Kielipeli on jokin yksinkertainen tapa käyttää kieltä jossakin tietyssä tilanteessa.” (s. 93)

”(1) Substantiivioletus. Kaikki sanat eivät ole esineiden tai olioiden nimiä. - - Eivät edes kaikki nimiltä (substantiiveilta) näyttävät sanat ole nimiä. Wittgensteinin merkitysteorian keskeinen ajatus on, että voidaksemme ymmärtää sanan merkityksen, meidän on opittava sen käyttö.” Tästä syystä esimerkkitapausten tutkiminen on paras keino päästä selville sanojen merkityksistä. Ihmisellä ei ole kykyä nähdä älyllisellä intuitiolla sanojen ”oikeita” ja ”tosia” merkityksiä. - - Ihminen ui koko ikänsä tässä väliaineen rannattomassa meressä pääsemättä koskaan kovalle maalle.” (s. 94-95)

[Tekstissä oli mainittu esimerkkinä sana ”kiitos” sanasta, joka ei ole olion nimi. Tästä tuli mieleeni Juha Himankan kirjassaan ”Se ei sittenkään pyöri – johdatus mannermaiseen filosofiaan” esittämä ajatus, jonka mukaan (hyvin vapaasti referoiden) sana ”kiitos” voi olla tyhjästi tarkoitettu jos se sanotaan vaikkapa ohimennen kaupan kassalla. Eri asia on, jos se sanotaan vaikkapa ystävälle joka on pelastanut pahasta pulasta. Mitä tulee kieleen rannattomana merenä, mieleeni tulee Alf Rehnin kirjassaan ”Vaaralliset ideat” esittämä metafora kultakalan vedestä. ]

”(2) Merkitys ja tarkoite. On luontevaa ajatella, että ihminen oppii sanojen merkitykset oppiessaan tuntemaan sen olion, johon sana viittaa; - - Tämä on kuitenkin Wittgensteinin mielestä virheellinen käsitys. Sanan merkityksen tietäminen ei ole tuttuutta sen tarkoitteen kanssa. Kuten edellä näimme, kaikki sanat eivät ole substantiiveja. Eikä edes erisnimen merkitys ole se olio, johon erisnimi viittaa. Wittgenstein varoittaa sotkemasta nimen kantajaa ja nimen merkitystä - -” (s. 95)

”On tietysti totta, että sanan merkitys joskus opitaan ostensiivisen määritelmän avulla eli osoittamalla ihmiselle olio, johon sana soveltuu (viittaa). - - ostension (osoittamisen) voi aina tulkita monella eri tavalla. Siksi on välttämätöntä, että ihminen, jolle sanan merkitystä opetetaan, tietää jo etukäteen, mikä opetettavan sanan rooli on kyseisessä kielessä. - - vähintäänkin sanan merkitys ja tehtävä on opetettava samanaikaisesti.” (s. 95)

” - -ajattelun universaalikieltä ei Wittgensteinin mukaan voi olla olemassa. Wittgensteinin kuuluisa perheyhtäläisyyden käsite liittyy hänen merkitysoppiinsa. Itse asiassa tämä käsite voidaan nähdä vaihtoehdoksi perinteisen semantiikan merkitys‐käsitteelle - - Sokrateen ja Platonin filosofiset menetelmät perustuvat kokonaan oletukselle, että joka sanalla on jokin valmis merkitys, joka odottaa määrittelijäänsä. Wittgensteinin mukaan tämä käsitys on perin juurin väärä. Me kutsumme usein samalla sanalla olioita, joilla ei ole juuri mitään yhteisiä ominaisuuksia.” (s. 96)

”Wittgensteinin merkitysteorian keskeisen ajatuksen voi ilmaista myös säännön seuraamisen käsitteen avulla. Syy tähän on se, että säännön seuraaminen on se yleinen idea tai teoria, jonka erityistapaus Wittgensteinin merkitysteoria on. - - Olennainen piirre säännöissä on se, että ne määräävät, mitkä teot ovat oikeita ja mitkä vääriä. - - Peter Winchin, yhden Wittgensteinin kuuluisimman oppilaan, mukaan juuri säännön seuraaminen on kaikelle inhimilliselle toiminnalle yhteinen piirre. Se mikä erottaa aidon inhimillisen teon pelkästä luonnon tapahtumasta on se, että inhimillisessä toiminnassa seurataan sääntöä, kun taas luonnossa on korkeintaan säännönmukaisuutta.” Winchin mukaan johonkin toimintaan liittyvän säännön olemassaolon tietää siitä, että on olemassa oikea ja väärä tapa suorittaa tuo toiminta. - - Puhujalla on useimmiten sanojen merkityksistä vain hiljaista tekijäntietoa. (s. 97-98)


(Seppo Sajama: Logiikka ja argumentaatio 2012)

VIII MERKITYS JA TULKINTA 1-4

VIII MERKITYS JA TULKINTA

1 Käsite, sen ala ja sisältö 2 Käsitteiden määrittelystä 3 Leibnizin ja Kantin huomautukset & 4 Klassisen teorian uudet vaatteet: Frege (s. 87-92)

Tulkinnan ottaminen mukaan logiikan ja argumentaation yhteyteen on perusteltua, ”koska kaikki argumentointi tapahtuu kielen avulla ja koska merkitykset liittyvät läheisesti kieleen. Tulkinnan käsite liittyy olennaisesti merkitykseen, koska tulkinnalla tekstistä kaivetaan esille sen merkitys.” (s. 87)

”Mutta millainen olio merkitys on? Jo muinaiset kiinalaiset filosofit huomauttivat, että hevonen on aivan eri asia kuin hevosen käsite. Hevosella voi ratsastaa mutta hevosen käsitteellä ei voi ratsastaa - - Kirjoituksessaan Tulkinnasta (luku 1) Aristoteles kuvaa kielen sanojen ja ajattelun käsitteiden välistä suhdetta ja sitoutuu selvästi sanojen merkitystä edeltävien "ajattelun kielen" merkitysten olemassaoloon:

Puhutut sanat ovat mielen tapahtumien symboleita, ja kirjoitetut sanat ovat puhuttujen sanojen symboleita. Samalla tavoin kuin kaikilla ihmisillä ei ole samoja kirjoitettuja merkkejä, niin heillä ei ole samoja puhuttuja ääniäkään, mutta ne mielen tapahtumat, joita nämä merkit symboloivat, ovat samoja kaikilla ihmisillä, niin kuin ovat nekin oliot joiden kuvia kokemuksemme ovat.” (s. 87)

”Aristoteles väittää tässä, että kaikilla ihmisillä on samat ajatukset (käsitteet ja niistä muodostetut arvostelmat), mutta erikieliset ihmiset käyttävät eri sanoja ilmaistakseen ne. On siis olemassa abstrakteja (ei ajassa eikä avaruudessa olevia) merkityksiä, jotka voidaan ilmaista minkä tahansa kielen avulla.”

”Keskiajan skolastisessa logiikassa tehtiin käsitteen alan ja sisällön (ekstension ja intension) ero: sisältöön kuuluvat ne ominaisuudet, jotka tekevät käsitteestä juuri sen käsitteen, joka se on. - - käsitteiden sisällön ja alan välillä on seuraava lainomainen suhde: - - käsitteen ala ja sisältö ovat kääntäen verrannolliset.”(s. 87-88)

” - -Sokrateen ja Platonin mukaan filosofian tehtävä on määritellä käsitteitä. Käsitteen määritelmä kertoo, mistä merkityselementeistä käsitteen sisältö koostuu. Hyvä määritelmä paljastaa määriteltävän asian olemuksen. Olion olemukseen kuuluvat ne ominaisuudet, jotka sillä on välttämättä oltava, eli ne ominaisuudet, joita ilman se ei olisi se olio, joka se on. Modernimmin ilmaistuna jonkin käsitteen määritelmä antaa ne riittävät ja välttämättömät ehdot, jotka olion on täytettävä kuuluakseen tuon käsitteen alaan.” (s. 88)

”Leibnizin perusajatus on - - tämä:

(i) Ihminen, jolla on selvä idea X:stä, pystyy jakamaan oliot X:iin ja ei‐X:iin.
(ii) Ihminen, jolla on tarkka idea X:stä, pystyy määrittelemään X:n käsitteen.” (s. 89)

”Kantin tietoteorian ”mullistavin ajatus oli juuri se, että käsitteet määräävät hyvin pitkälle sen mitä me havaitsemme. - - Tässä mielessä havaitseminen on käsitteellistämistä. Ihmiset eivät koe epämääräisiä muotoja, värejä ja ääniä, vaan he havaitsevat valmiita, kokonaisia, jo joksikin tulkittuja olioita: taloja, puita, autoja, koiria jne. Kantin ja Leibnizin oivallukset yhdistämällä voisi sanoa, että käsite on ihmisellä oleva kyky tehdä erotteluja.”(s. 89-90)

”Gottlob Frege omaksui klassisen opin lähes kyselemättä. Hän erottaa kuuluisan kirjoituksensa “Über Sinn und Bedeutung” (1892) aluksi neljä asiaa:

(1) sanan, (2) tarkoitteen eli konkreettisen olion, johon sana viittaa, (3) merkityksen eli sanan ilmaiseman abstraktin käsitteen ja (4) merkitykseen liittyvän subjektiivisen mielteen. Näiden neljän erottamatta jättämisestä on ollut seurauksena valtava määrä sekaannuksia.” (s. 90)

”Hän aloittaa kysymällä onko samuus (Gleichheit) suhde kahden eri olion välillä vai yhden olion kahden eri nimen välillä. - - Frege vastaa kysymykseensä sanomalla, että identiteetti ei ole suhde kahden olion välillä vaan se on suhde yhden ja saman olion nimien välillä. Sillä jos samuus olisi relaatio olioiden välillä, lauseet “a = b” ja “a = a” sanoisivat saman asian. Mutta näin ei ole. - - Miten sitten on mahdollista, että lauseet muotoa “a = b” sanovat jotain maailmasta, kun taas lauseet muotoa “a = a” ovat pelkkiä tautologioita vailla mitään informaatiosisältöä? Selitys on se, että merkit “a” ja “b” esittävät olion, johon ne viittaavat, eri tavoin.” (s. 91)

Fregen mielestä käsitteet eivät ole psykologisia, sillä hän ”erottaa sanan objektiivisen merkityksen ja siihen liittyvän subjektiivisen mielikuvan tai mielteen. - - kaksi ihmistä voi kyllä ajatella “samaa asiaa”, - - mutta heillä ei voi olla samaa psyykkistä tilaa, vaan molempien on ajateltava häntä omassa tietoisuuden virrassaan, omalla mielteellään. ” (s. 91-92)

”Frege tekee mielteen ja merkityksen eron selvästi näin: Mielikuva on subjektiivinen tapahtuma, eikä kahdella eri ihmisellä voi olla täysin samanlaisia mielikuvia. Merkitykset kuuluvat [sen sijaan] ihmiskunnan yhteiseen perintöön, jossa ne säilyvät sukupolvelta toiselle. ... Vaikka kahdella ihmisellä ei voi olla samanlaisia mielikuvia, he voivat käsittää saman merkityksen. (SB 29).” (s. 92)

”Sanan tarkoite (jos sanalla on sellainen) on tavallisesti objektiivinen maailmassa oleva olio, ja myös sanan merkitys on objektiivinen ajan ja paikan tuolla puolen oleva merkitys, mutta sanaan liittyvä mielikuva on subjektiivinen. Jokainen ihminen liittää erilaisia mielikuvia samaan ilmaukseen, vaikka he kaikki liittäisivätkin tuon ilmauksen samaan tarkoitteeseen. Sanan merkitys on jotain tältä väliltä: se ei ole yhtä objektiivinen kuin tarkoite, mutta se ei ole myöskään yhtä subjektiivinen kuin mielikuva.” (s. 92)


(Seppo Sajama: Logiikka ja argumentaatio 2012)

Filosofinen argumentaatio 2-5

2 Platonin dialektiikan idea & 3 Dialektiikan kansanversio 4 Thrasymakhoksen argumentin säännöt & 5 Mihin malliin Gorgiaan päättely kuuluu? (s. 81-86)

Sokrateen mielestä ”sanoilla on “oikeat”, kiinteät ja muuttumattomat merkitykset ja että hyvä määritelmä ilmaisee tuon merkityksen ja paljastaa siten määriteltävän asian olemuksen.” Sofistien mielestä ”mitään kiinteitä merkityksiä ei ole, ja siksi kuka tahansa voi käyttää sanoja missä merkityksessä tahansa.” (s. 81)

Sokrates suositteli, että käsitteiden ongelmat ratkaistaisiin lähtemällä liikkeelle sellaisista yksittäistapauksista, jotka kaikki keskustelijat hyväksyvät esimerkkitapauksiksi. Näistä päästäisiin yleistämisen avulla yleiseen määritelmään jota testattaisiin uusilla tapauksilla. Myös Platon omaksui tämän oman filosofisen metodinsa pohjaksi. (s. 81)

”Platon suosittelee filosofian metodiksi dialektiikkaa, jota voisi alustavasti luonnehtia olioista ideoihin nousemisen taidoksi. - - dialektiikka oli alun perin keskustelun taitoa eli kykyä esittää, perustella ja kritisoida väitteitä (vrt. Valtio 531e). Täydellisessä muodossaan dialektiikka on kuitenkin pikemmin tiede kuin taito.” (s. 81) Platonin esikuvana oli geometrikko joka abstrahoi aineellisten olioiden pohjalta ideoita josta hän näin saa olemustietoa joka on totta. ”Matemaatikot eivät puhu piirtämistään kuvista vaan siitä, mitä ne edustavat.” (s. 81)

”Kaikki olemustieto ei kuitenkaan ole matemaattista tietoa, vaan esimerkiksi tieto, ettei fyysinen olio voi olla kahdessa paikassa samanaikaisesti, on ei‐matemaattista olemustietoa - - käsitteellistä tietoa - - olion, samanaikaisuuden, jossain‐olemisen ja paikan käsitteiden välisistä suhteista.” (s. 82)

Dialektiikan ja matematiikan erot voi tiivistää niin, että matematiikka on lepää hypoteesien varassa ja edellyttää tietyt määritelmät annettuina. Matematiikka ei pysty todistamaan objektiensa olemassaoloa tai selvittämään sen tapaa. Dialektiikka taas pitää alkusyitä olettamuksina, joiden avulla se päätyy kaikkien olettamusten yläpuolella olevaan alkusyyhyn. (Valtio 511c, 511b). (s. 82)

”Platon tarjoaa Faidonissa kansanversion dialektiikastaan. - - Platonin suositus tiivistyy siis jälleen kahteen yleiseen argumentaationormiin:
(i) Tutki teesiesi seuraukset ja esitä vain teesejä, joiden seuraukset eivät ole ristiriidassa muun uskomusjärjestelmäsi kanssa.
(ii) Tue teesejäsi johtamalla ne yleisistä, hyvin muun uskomusjärjestelmääsi kanssa yhteen sopivista periaatteista.” (s. 83)

”Näin olemme saaneet kokoon viisi argumentaatiota ohjaavaa normia:
(S1) Älä määrittele käsitettä luettelemalla sen alaan kuuluvia tapauksia.
(S2) Tee määritelmistäsi vastaesimerkin kestäviä.
(S3) Älä käytä kehämääritelmiä.
(S4) Älä esitä teesejä, joiden seuraukset ovat ristiriidassa uskomustesi kanssa.
(S5) Tue teesejäsi rakentamalla niille taustateoriat.” (s. 83)

[Alla on hyvin perusteellinen analyysi jossa Sokrateen ja Thrasymakhoksen aiemmin mainittu keskustelu oikeudenmukaisuudesta on purettu logiikan kielelle. En sitä kuitenkaan tähän kopioi.]

Platonin Dialogisssa "Gorgias Sokrates ja Gorgias keskustelevat luulon ja tiedon käsitteistä. - - [Sokrates] osoittaa, että tiedon ja luulon käsitteet ovat eri käsitteet sillä perusteella, että on olemassa määre (“epätosi”), joka voidaan liittää toiseen mutta ei toiseen. Hänen todistuksensa perustuu ääneen lausumattomaan yleiseen periaatteeseen, että jos kahdesta asiasta toisella on ominaisuus, jota toisella ei voi olla, nuo kaksi asiaa eivät voi olla sama asia. Leibniz esitti tämän periaatteen myöhemmin sanomalla, että jos kahdella oliolla on täsmälleen samat ominaisuudet, ne ovat yksi ja sama olio.” (s. 85)



(Seppo Sajama: Logiikka ja argumentaatio 2012)

VII FILOSOFINEN ARGUMENTOINTI - 1 Sokraattinen metodi

VII FILOSOFINEN ARGUMENTOINTI

1 Sokraattinen metodi (s. 78-81)

Sokraattisen metodin keskeiset asiat käyvät hyvin ilmi Menon-dialogin osasta jossa on tarkoitus löytää ”hyveen” määritelmä. ”Seuraavassa on esitetty keskustelun päävaiheet hieman yksinkertaistettuina.” (s. 78) [Tiivistin idean lyhyemmäksi.]

(1) Luettelo määritelmän sijasta.
Aluksi Menon antaa esimerkkitapauksia hyveestä. ”Sokrates ei ole tyytyväinen, koska Menon vain luettelee erilaisia hyveitä, eikä kerro “mikä on se nimenomainen ominaisuus, joka yhdistää ne ja tekee niistä keskenään samankaltaisia” - -vaikka hyveitä on monenlaisia, “niillä kaikilla on jokin yhteinen hahmo, jonka perusteella ne juuri ovat hyveitä” (72c). Tämä “yhteinen hahmo” on tietysti se hyveen olemus tai hyveen käsite, joka määritelmän pitäisi paljastaa. (s. 78)

Tyypillisessä sokraattisessa keskustelussa on tavoitteena edetä yksityistapauksista käsitteen yleiseen määritelmään. Lähtökohtina toimivat yksityistapaukset ovat selviä ja tuttuja, mutta etsitty yleiskäsite on vielä hämärän peitossa. (s. 79)

(2) Vastaesimerkit. Menon - - ehdottaa uutta määritelmää: “[Hyve] on kykyä hallita ihmisiä” (73c). ” (s. 79) Sokrates osoittaa vastamerkin avulla, että näiden käsitteiden alat eivät ole identtiset. ”Vastaesimerkin menetelmä on tärkeä filosofisessa argumentaatiossa, koska käsitteen määritelmän voi helpoimmin osoittaa puutteelliseksi nimenomaan osoittamalla, että se sopii liian harvoihin tai liian moniin olioihin. ( s. 79)

Hyvässä määritelmässä määriteltävän käsitteen eli definiendumin alaan kuuluvat täsmälleen samat oliot, jotka kuuluvat myös määrittelevän käsitteen eli definiensin alaan. Tällöin määritelmä ei ole liian laaja eikä liian suppea, vaan juuri sopiva. Se paljastaa määriteltävän asian X olemuksen kertomalla, mitkä ovat riittävät ja välttämättömät ehdot sille, että jokin on X. (s. 80)

(3) Kehämääritelmät. Lopulta Menon päätyy ehdotukseen, että hyve on kykenemistä hyvän
hankkimiseen. - - Kaikki määritelmät, joissa määriteltävä sana itse esiintyy omassa määritelmässään, ovat kehämääritelmiä. (s. 80)

Menon muuttaa määritelmäänsä siten, että hyve on oikeudenmukaista haluamisen arvoisten asioiden hankkimista. Tämäkin on Sokrateen mielestä kehämääritelmä. Koska ”oikeudenmukaisuus on yksi erityinen hyve, sitä ei voi käyttää hyveen yleisen käsitteen määritelmässä. Lisäksi oikeudenmukaisuuden käsitteen käyttö hyveen määrittelyssä edellyttäisi tietoa siitä, mitä oikeudenmukaisuus on. Mutta sitähän ei vielä voida tietää, koska tässä vaiheessa ei edes tiedetä, mitä hyve yleensä on.” (s. 80)

Menon‐dialogi päättyy ilman ratkaisua mutta sen sivutuotteena syntyi kolme argumentaatiosääntöä:

”(1) Älä määrittele käsitettä luettelemalla sen alaan kuuluvia tapauksia, vaan paljasta sen sisältö.
(2) Tee määritelmistäsi vastaesimerkin kestäviä.
(3) Älä käytä kehämääritelmiä.
Nämä kolme ovat hyviä ehdokkaita yleispäteviksi argumentaatiosäännöiksi.” (s. 81)


(Seppo Sajama: Logiikka ja argumentaatio 2012)

Argumentointi tieteessä - 9 tieteen metodin rajat

9 Pascal: tieteen metodin rajat

”Pascalilla on siis vain kaksi metodisääntöä: (1) määrittele termisi ja (2) todista väitteesi. Tästä ei metodi enää tule yksinkertaisemmaksi, mutta sitäkään ihminen ei voi täysin noudattaa, kahdesta syystä: (i) Kaikkia termejä ei voi määritellä, koska määritelmissä termit määritellään muiden termien avulla, jotka pitää taas määritellä muiden termien avulla ja niin edelleen äärettömiin. Se ei ole mahdollista. (ii) Väitteiden todistaminenkaan ei voi jatkua äärettömyyksiin, vaan meidän on pysähdyttävä joihinkin väitteisiin, joita ei voi enää perustella minkään perustavampien väitteiden avulla.” (s. 75)

[Määrittelyn rajat Pascalin mukaan tiivistettynä.]

(i) Määrittelyn rajat. Pascalin mukaan tieteessä käytettävät määritelmät ovat sanojen käytöstä sopimuksia tekeviä nominaalimääritelmiä, eivät asioiden olemuksia ilmaisevia reaalimääritelmiä. Lothar Schäfer on selventänyt tätä eroa niin, että reaalimääritelmät ovat joko tosia tai epätosia väitteitä joiden totuus on osoitettava. Nominaalimääritelmät taas voivat olla vain tarkoituksenmukaisia tai epätarkoituksenmukaisia. (Klassiker der Philosophie, I 326) (s. 75-77)

Nominaalimääritelmät ovat lyhennettyjä puhetapoja joiden määrittelemisen vapaus on lähes rajatonta kunhan niiden merkitys ilmaistaan selvästi tai sanan ollessa monimerkityksinen, varotaan sekoittamasta asioita toisiinsa. Kaikkea ei kuitenkaan voi määritellä – kuten peruskäsitteitä aika ja oleminen. Jos haluaisi määritellä olemisen, joutuisi käyttämään määrittelyn kohdetta määritelmässä: ”se on”. Riittävää on, että kaikkien ajatus ”kääntyy samalle taholle” jostakin asiasta puhuttaessa. (s. 75-77)

(ii) Todistamisen rajat. Pascalin mielestä edes matematiikan lähtökohdat eivät ole absoluuttisen varmoja ja tosia vaan ne ovat sitä vain meille. Se mikä pätee määritelmiin, pätee todistuksiinkin. Kaikkea ei pystytä määrittelemään eikä myöskään todistamaan. ”Siksi “todistetaan [vain] ne väittämät jotka eivät päde itsestään selvästi” (GM 29). On nimittäin olemassa joitakin asioita, jotka me kyllä tiedämme aivan varmasti mutta joita kukaan ei pysty todistamaan.- -” (s. 77)

”Pascalin mukaan “luonnollisen valon” avulla tiedettyjä asioita ei tiedetä todistuksia esittävän järjen avulla, vaan toisentyyppisen kyvyn avulla, jota hän kutsuu toisaalla sydämeksi (coeur). Hän ei tarkoita sydämellä tunnetta järjen vastakohtana, koska hän sanoo alla olevassa katkelmassa selvästi, että sydämellä on myös kognitiivinen tehtävä, todistumattomien perusperiaatteiden “aistiminen” - -] (s. 77)

Argumentointi tieteessä 6-8

6 Hypoteettisdeduktiivinen argumentaatio & 7 Miten lähtökohdat oikeutetaan? & 8 Onko hypoteettisdeduktiivinen päättely induktiivista?

”Antiikin filosofit käyttivät usein argumentointistrategiaa, jota kutsutaan nimellä reductio ad absurdum. - - Strategian perusidea on se, että keskustelussa vastustajan premissit hyväksytään aluksi “argumentin vuoksi”, mutta keskustelun kuluessa osoitetaan, että näistä premisseistä seuraa niin omituisia johtopäätöksiä, että itse premissit pitäisi hylätä.” (s. 69-70)

”Menetelmän ydinajatus on se, että ellei johtopäätöstä voida hyväksyä, on hylättävä myös ne lähtökohdat, joista johtopäätös on johdettu. Näitä lähtökohtia kutsutaan aksioomiksi, jos ne ovat varmoja, ja hypoteeseiksi, jos ne ovat vain todennäköisiä.” (s. 70)

”Menetelmä on lähellä myöhempien aikojen hypoteettis‐deduktiivista menetelmää: Lähdetään liikkeelle jostakin hypoteesista ja tutkitaan ajattelun keinoin, mitä siitä seuraisi, jos hypoteesi olisi tosi. Sen jälkeen näitä hypoteesista loogisesti johdettuja seurauksia verrataan todellisuuteen — joko havainnoimalla tai suorittamalla koe. Jos todellisuus on sellainen kuin hypoteesi ennustaa,
hypoteesi hyväksytään toistaiseksi, ja jos todellisuus ei vastaa hypoteesia, hypoteesi hylätään tai sitä muutetaan. Monet pitävät tätä edelleen “tieteellisen menetelmän” ytimenä.” (s. 70)

”Koska lähtökohtien perustelu on vaikeaa (ellei mahdotonta), on hyvä käyttää mahdollisimman harvoja aksioomia. Jos hyväksytään ajatus tieteellisen tiedon perusteltavuudesta ja perusteiden sarjan äärellisyydestä, päädytään väistämättä johtopäätökseen, että on olemassa “ensimmäisiä” perusteluja. - - Lyhyesti ja kärjistetysti sanottuna: kaiken tiedon perustaa ei itseään voida tietää. Aristoteleen mukaan ongelmaan on tarjottu kahdenlaisia ratkaisuja.” (s. 71)

[Tiivistän ne tähän.] Ensimmäinen skeptinen ratkaisu on, että ehdottoman varmaa tietoa ei ole koska myös tiedon lähtökohdat pitäisi voida tietää. Toiset ovat holistisesti sitä mieltä, että todistus voi syntyä kehällisesti niin että osat todistetaan toisillaan. Aristoteleen mielestä molemmat ovat väärässä. Tieteellisen tiedon lähtökohdat tiedetään toisenlaisen tietämisen avulla. Niitä ovat Aristoteleen mukaan (1) dialektiikka ja (2) intuitio. (s. 71)

Dialektiikka ”on annettujen sääntöjen mukaisesti etenevää filosofista tai tieteellistä keskustelua tai väittelyä. Koska filosofian ja etiikan lähtökohdat ovat tunnetusti epätarkkoja ja epämääräisiä, niiden selventämiseksi tarvitaan metodisesti etenevää keskustelua. Matematiikassa tilanne on toinen.” (s. 72)

”Hypoteettis‐deduktiivisen metodin - - idea on hyvin yksinkertainen. - - muodostetaan havaintojen perusteella (induktiivisesti tai abduktiivisesti) hypoteesi tai teoria, joka selittää havaitut ilmiöt. Koska tieteellisen teorian on sovelluttava muihinkin tapauksiin kuin niihin, joista se on yleistetty, sitä täytyy koetella tai testata empiirisesti. Siksi teoriasta johdetaan (deduktiivisesti) ennuste ja katsotaan käytännössä, toteutuuko se vai ei. [metodi] voi aivan hyvin sallia tai jopa vaatia, että ne hypoteesit, joita lähdetään testaamaan, on saatu induktiivisella päättelyllä. - - sana ”deduktiivinen” on täysin oikeutettu, koska teoriasta testitapaukseen etenevä päättely on deduktiivista. Sen sijaan johtopäätöstä, että teoria on tosi, ei voi johtaa deduktiivisesti onnistuneesta kokeesta.” Näin siksi, että on mahdollista että kaksi teoriaa selittävät saman ilmiön mutta vain toinen teorioista on tosi. (s. 73-74)


(Seppo Sajama: Logiikka ja argumentaatio 2012)

VI ARGUMENTOINTI TIETEESSÄ 1-5

VI ARGUMENTOINTI TIETEESSÄ

1 Sinänsä ymmärrettävää, mutta ei ymmärrettävää meille? & 2 Tieteellinen tieto & 3 Tieteellinen tutkimus on syllogismin välitermin etsintää & 4 Apodiktinen ja dialektinen argumentointi & 5 Eri tieteissä on erilaiset lähtökohdat

”Aristoteles käyttää tieteellisestä tiedosta kreikankielistä termiä epistêmê, joka voidaan kääntää sekä tiedoksi että tieteeksi.” Tietoa kuitenkin on kuitenkin vain loogisesti järjestetty ja systematisoitu tieto joka on parhaimmillaan aksiomaattisen järjestelmän muotoon puettu. (s. 65)

Aristoteleen luonnonfilosofiaa käsittelevässä teoksessa Fysiikka on puhuttu ”meille tunnettavista” asioista. Ne ”ovat niitä, jotka ihmisen tietokyvyllä on helpointa ymmärtää”. ”“Yksinkertaisesti tunnettavat” asiat ovat taas niitä, jotka ovat helpoimmin ymmärrettäviä olennolle, jonka tietokyky on täydellinen.” (s. 65)

Kaikkien tieteiden tavoite on sama: ensiksi löydettävä “yksinkertaisesti tunnettavat” periaatteet, toiseksi niistä johdetaan loogisesti kaikki muu tieto ja lopuksi selitetään ne “meille tunnettavassa” muodossa. Tieteen tulosten pukeminen aksiomaattiseen muotoon ei siksi välttämättä tee niistä “meille” ymmärrettäviä, vaikka se tekee niistä “yksinkertaisesti” ymmärrettäviä.

”Aristoteles esittää tärkeimmän ”tieteenfilosofisen kirjoituksensa Toisen analytiikan toisessa luvussa - - tieteelliselle tiedolle kaksi ehtoa: (1) Se on tietoa syistä. (2) Se on tietoa välttämättömistä asioista eli asioista, jotka eivät voi olla toisin.—” (s. 65) - - tieteellinen tieto on tietoa välttämättömistä syistä.” (s. 66)

”Saman ajatuksen voisi ilmaista myös sanomalla, että Aristoteleen tieteellinen tieto on “olemustietoa”. ” - - [se) perustuu - - aina joihinkin ensimmäisiin premisseihin tai
periaatteisiin, joiden avulla se voidaan todistaa. Ja vaikka nämä periaatteet ovat itsessään ensimmäisiä, ne eivät ole meille ensimmäisiä.”(s. 66)

”Tieteellisen tutkimuksen tavoitteena on saada tietoa olioiden olemuksista. Ja kun tieto on saavutettu, se puetaan määritelmän muotoon. - - määritelmä paljastaa olion olemuksen. Olion olemukseen kuuluvat kaikki ne olion ominaisuudet, jotka sillä on välttämättä oltava, jotta se olisi se mikä se on. ” (s. 66)

”Tieteellisen tiedon hankinta on yleisten periaatteiden etsimistä ja selventämistä. Kun periaatteet on löydetty ja selvennetty, tieteellinen tieto voidaan esittää loogisten päätelmien muodossa –
aksiomaattisena järjestelmänä. Siinä tiedetty asia on loogisesti johdettu jostakin yleisemmästä
periaatteesta. Ja näin se on samalla todistettu. Tyypillisessä tapauksessa tiedetty asia on lause muotoa “SaP” eli “Kaikki S ovat P” - -” Emme tiedä asiaa tieteellisellä tiedolla ennen kuin olemme löytäneet syyn ja kun olemme löytäneet syyn, voimme ilmoittaa sen syllogismia käyttäen. ” (s. 66-67)

Tieteen kannalta tärkein syllogismin muoto on kolme sisäkkäistä luokkaa sisältävä Barbara, joka on syllogismeista yksinkertaisin ja täydellisin sisältäen kolme affirmatiivista ja univeraalia lausetta: “SaM (selittävä syy), MaP (selittävä syy) siis SaP (selitettävä fakta)”, ( ( ( S ) M ) P ).

”Aristoteles erottaa apodiktisen (demonstratiivisen) ja dialektisen päättelyn. -- apodiktisessa päättelyssä lähdetään tosista lähtökohdista (premisseistä), kun taas dialektisessa päättelyssä riittää, että lähtökohdat ovat uskottavia tai todennäköisiä.” Esimerkiksi etiikka kuuluu jälkimmäiseen.

Jokaisen tieteen lähtökohdat kuuluvat kahteen tyyppiin: määritelmät, joissa kerrotaan, mitä ko. tieteen tutkimat oliot ovat, sekä hypoteesit, jotka sanovat että näitä olioita on olemassa. Joissakin tieteissä kuten matematiikassa lähtökohdat vain todetaan, luonnontieteessä niitä pitää perustella esimerkiksi kokemuksella tai havainnoilla. Etiikassa, politiikassa ja retoriikassa lähtökohtia ei voi oikein havaita suoraan eikä niissä voida rakentaa täydellisiä aksiomaattisia järjestelmiä. Niilläkin aloilla on kuitenkin ensimmäisiä periaatteita joilla on sama rooli kuin aksioomilla matematiikassa ja logiikassa. Kaikissa tieteissä ei tarvitse etsiä samanlaista tarkkuutta. (s. 68-69)

”Etiikka on hyvä esimerkki “empiirisestä” tieteestä siinäkin suhteessa, että etiikan tutkimus ei lähde liikkeelle lähtökohdista (määritelmistä ja hypoteeseista), vaan määritelmät ovat tuon tieteen viimeisiä tuloksia!” [Halusin ottaa tämän etiikkaa käsittelevän kohdan tähän, koska psykologian alalla eettinen pohdinta on hyvin relevanttia.] (s. 69)


(Seppo Sajama: Logiikka ja argumentaatio 2012)

Abduktiivinen argumentointi 4-6

4 Yllätysperiaate & 5 Pari kommenttia yllätysperiaatteesta & 6 Ainoan sallitun pelin periaate

Soberin mukaan teoriaa ei voi pitää totena eikä edes todennäköisenä pelkästään siitä syystä, että se tuottaa tosiksi osoittautuneita ennustuksia. – ”jokin toinen teoria voisi toimia vieläkin paremmin eli tuottaa tosia ennustuksia tässä tapauksessa ja sen lisäksi monissa muissa tapauksissa, joissa mikään sen kilpailijoista ei toimi.” (s. 60)

”- - triviaalien teoriaa “vahvistavien” havaintojen eliminoijaksi Sober esittää yllätysperiaatettaan. Yllätysperiaate vertaa (vähintään) kahta hypoteesia H1 ja H2 ja kysyy, onko toteutunut ennustus eli havainto O yllättävä vai ei näiden hypoteesien valossa. Soberin periaate kuuluu (vapaasti esitettynä) näin:

Havainto O tukee vahvasti hypoteesia H1 verrattuna hypoteesiin H2 täsmälleen silloin, kun molemmat seuraavat ehdot täyttyvät:
(1) Jos H1 olisi tosi, ei olisi yllättävää, jos O olisi tosi.
(2) Jos H2 olisi tosi, olisi yllättävää, jos O olisi tosi.
Kysymys ei ole siitä, ovatko itse hypoteesit H1 ja H2 yllättäviä, vaan siitä, onko havainto O yllättävä suhteessa hypoteeseihin H1 ja H2. (CQP 30‐31)” (s. 60-61)

”(1) Soberin yllätysperiaate on lainattu suoraan Peircen kirjoituksista. Peircen mukaan ryhdymme tekemään tukimusta eli etsimään selittävää hypoteesia silloin, kun tapahtuu “jokin yllättävä ilmiö, jokin kokemus, joka … on … jonkin tavan tai odotuksen vastainen” (6.469). Peirce kuvaa tällaisessa tilanteessa tapahtuvaa päättelyä selvemmin kuin Sober sanoessaan:

Yllättävä tosiasia [P] havaitaan;
Mutta jos [S] olisi tosi, [P] ei olisi yllättävä;
Siksi on syytä ajatella, että [S] on tosi. (1.189) (Pratt: Logic, 45)

(2) On hieman outoa, että Sober ei mitenkään korosta sitä, että yllätysperiaate on puhtaasti subjektiivinen periaate. - - Siitä seuraa se ilmeinen vaikeus, että eri ihmisten mielestä eri asiat ovat yllättäviä. Se, mikä yllättää kreationistin, ei välttämättä yllätä darvinistia – ja kääntäen.” (s. 61)

”Jos yllättävyyden käsite pitäisi määritellä tarkemmin, ehdottaisin seuraavaa muotoilua. Yllättävyys on sitä, että tapahtuma jonka etukäteinen todennäköisyys on selvästi alle 50 %, toteutuu kaikesta huolimatta, “against all odds”. Kun tämä idea sijoitetaan Soberin alkuperäiseen kaavaan ja kun siihen merkitään reilusti käytettyjen todennäköisyyksien subjektiivisuus, saadaan seuraava tulos:” (s. 62)

”Henkilön A mielestä havainto O tukee vahvasti hypoteesia H1 verrattuna hypoteesiin H2, jos ja vain jos seuraavat ehdot on täytetty:
(1) Jos H1 on tosi, niin Pa (O) >> 0.5.
(2) Jos H2 on tosi, niin Pa (O) << 0.5
Ja koska (1) ja (2) puhuvat ehdollisesta todennäköisyydestä, ne voidaan ilmaista muodossa:
(1) Pa (O | H1) >> 0.5.
(2) Pa (O | H2) << 0.5
Ja nämä kaksi voidaan nyt helposti yhdistää seuraavaksi periaatteeksi:
Pa (O | H1) >> 0.5. >> Pa (O | H2)

Siksi Soberin yllätysperiaate sanoo vain tämän:
Henkilön A mielestä havainto O tukee vahvasti hypoteesia H1 verrattuna hypoteesiin H2, jos ja vain jos seuraava ehto on täytetty:
Pa (O | H1) >> 0.5. >> Pa (O | H2) ”(s. 62)

”Selkokielisesti yllätysperiaate sanoo, että henkilön A mielestä havainto O tukee vahvasti hänen omaa hypoteesiaan H1 verrattuna kilpailevaan hypoteesiin H2 täsmälleen silloin kun havainto O on epätodennäköinen kilpailevan hypoteesin H2 valossa, mutta todennäköinen itse hypoteesin H1 valossa.” (s. 62)

”Tämä tuntuu kieltämättä hyvin subjektiiviselta idealta, kun ottaa huomioon, että yllätysperiaatteen pitäisi toimia tieteellisen argumentaation hyväksyttävyyden kriteerinä. Subjektiivisuussyytteen voi tietysti (yrittää) kumota vetoamalla siihen, että se mikä näyttää todennäköiseltä ei riipu yksilöstä vaan siitä yhteisöstä, jonka jäsen hän on. Tieteellisen tiedon todellinen subjekti on tiedeyhteisö, kuuluu tämän koulukunnan oppi.” (s. 62)

”Hyvän abduktiivisen argumentin on Soberin mukaan läpäistävä yllätysperiaatteen testi. Mutta se ei vielä riitä. Olennaista yllätysperiaatteessa on kahden eri hypoteesin vertaaminen. Joskus on kuitenkin vaikeaa keksiä kilpailevaa hypoteesia täysin järjettömältä kuulostavalle hypoteesille. Tällöin järjettömän hypoteesin esittäjä voi sanoa: “Sinun on hyväksyttävä minun hypoteesini, koska et keksi parempaa.” (s. 62) - - tämä perustuu virheeseen, jota Sober kutsuu nimellä “The Only Game in Town Fallacy” ja jonka voisi suomentaa ainoan sallitun pelin virheeksi.” (s. 63)

Jos abduktiota luonnehditaan sanomalla, että “abduktio on päättelyä, jossa jokin ilmiö selitetään käyttämällä jotakin teoriaa, joka on hyväksyttävä, koska parempaa vaihtoehtoista teoriaa ei ole tarjolla”, avataan ovet tälle virheelle. Sober ei yllättäen ota harkintaan mahdollisuutta, että aina, kun joku esittää jonkin hypoteesin, hän samalla esittää sen kilpailijan, nimittäin sen negaation. Kun hän sanoo: “Sinun on hyväksyttävä minun hypoteesini, koska et keksi parempaa.”, hän melkeinpä kerjää vastausta: “Hypoteesini on, että olet väärässä.” (s. 63)

”Sober tunnustaa lopuksi, ettei hän ole halukas tarkentamaan abduktion ideaa tämän tarkemmin. Hän myöntää, että tunnemme induktion vähemmän hyvin kuin deduktion ja abduktion vielä huonommin kuin induktion.” (s. 63)

[Minusta tämä on innostavaa! Filosofiassa riittää ajateltavaa ja tutkittavaa.]

V ABDUKTIIVINEN ARGUMENTOINTI - 1-3

V ABDUKTIIVINEN ARGUMENTOINTI

1 “Päättely parhaaseen selitykseen“ & 2 Sherlockin abduktio & 3 Mendelin abduktio

”Abduktiivista argumentaatiota ei aina tunnusteta itsenäiseksi argumentoinnin muodoksi vaan sitä pidetään induktiivisen päättelyn erityisenä muotona. Se on ei‐deduktiivisen päättelyn muoto, jolla “hypätään” havaituista tosiasioista ne selittävään hypoteesiin tai teoriaan. Siksi sitä on kutsuttu myös “päättelyksi parhaaseen selitykseen”. ””Abduktiota on käytetty erityisesti annettaessa vastauksia tietoteoreettisten skeptikkojen epäilyihin. - -” (s. 57-58)

”Abduktion keksijä on 1800‐ ja 1900‐lukujen vaihteessa vaikuttanut amerikkalainen pragmatistifilosofi Charles Sanders Peirce. Hän määrittelee abduktion näin: “Abduktio on selittävän hypoteesin muodostamisen prosessi” (5.171). Prosessi on olennaisen tärkeä, koska se “on ainoa looginen operaatio, joka tuo mitään uusia ideoita” (5.171). Joskus tätä prosessia voisi paremmin kutsua arvaamiseksi (guesswork) (7.219). (Ks. Scott L. Pratt Logic (2010), 43.)” (s. 57)

Useimmat Sherlock Holmesin päättelyt ovat abduktioita vaikka hän kutsuukin niitä deduktioiksi. ”Tarinassa “A Study in Scarlet” kerrotaan, miten Holmes tapasi tohtori Watsonin ensimmäistä kertaa ja paljasti tämän ammatin abduktiivisesti”. - - Holmesin päättelyssä ”hypoteesi, joka sopii parhaiten yhteen kaikkien havaintojen kanssa on todennäköisemmin tosi kuin mikään kilpaileva hypoteesi. Taustalla on Aristoteleen Nikomakhoksen etiikassaan esittämä oivallus, että “toden käsityksen kanssa tosiasiat sopivat yhteen, mutta epätoden kanssa ne pian riitelevät” (NE i 8; 1098 b11). (s. 58)

”Elliott Sober on ansiokkaasti yrittänyt selittää abduktion luonnetta oppikirjassaan Core Questions in Philosophy. Hän käyttää siinä Mendelin perinnöllisyysopillisia tutkimuksia esimerkkinä abduktion käytöstä tieteessä. (Aivan samaa tapausta Rom Harré käyttää esimerkkinä induktiosta kirjassaan Philosophies of Science, joten mitenkään ilmeinen induktion ja abduktion ero ei ole.)” (s. 59)

”Mendel oli pannut merkille, miten erilaisia herneitä eri hernekasvit tuottivat - - Hän päätti selvittää, mikä määrää herneiden värin ja muodon. Niinpä hän teki havaintoja” erilaisia herneitä risteyttämällä. - - Hän ilmaisi tuloksensa Mendelin lakina, joka kertoo, että hallitsevat ja väistyvät (dominantit ja resessiiviset) ominaisuudet periytyvät jälkipolville suhteessa 3 : 1.” Mendel päätyi lakiinsa tekemällä kokeita. (s. 59)

”Vaikka Mendel tutki vain herneitä, hän yleisti lakinsa koskemaan kaikkia perinnöllisiä ominaisuuksia. - - Mendelin päättely on Soberin mukaan hyvä esimerkki abduktiosta, koska Mendel ei koskaan nähnyt ensimmäistäkään geeniä. Kuitenkin hän käytti termiä “geeni” teoreettisena terminä, joka oli osa hänen teoriaansa siitä, miten eliöiden ominaisuudet periytyvät niiden jälkeläisille.”(s. 60)

Selittääkseen hernekasvien ominaisuuksien yllättävän jakauman ”Mendel joutui keksimään kertomuksen siitä, miten perillinen saa molemmilta vanhemmiltaan puolet geeneistään ja miten nuo geenit määräsivät yksilön havaittavat ominaisuudet. Keksityllä kertomuksella oli yksi tärkeä ominaisuus: Jos se olisi tosi, niin se selittäisi Mendelin havaitsemat suhteet ominaisuuksien periytymisessä. Jos Mendel olisi pitäytynyt induktiivisessa päättelyssä, häntä ei muistettaisi enää genetiikan isänä. (s. 60)

Induktiivinen argumentaatio 6-8

6 Millin induktiivinen metodi & 7 Miksi metodi ei toimi? 8 Induktion oikeuttamisen vaikeus


”Sen jälkeen kun Hume oli osoittanut, ettei empiiristä tiedettä kiinnostavista tosiasioista - - voi saada tietoa perinteisellä deduktiivisella metodilla, heräsi tietysti kysymys, millaista induktiivista metodia empiirisen tieteen sitten pitäisi käyttää.” (s. 52)

”Francis Bacon oli jo 1600‐luvulla esittänyt ajatuksen, että empiirinen tiede löytää ilmiöiden väliset kausaalisuhteet listaamalla tukittavan ilmiön mahdolliset syyt ja karsimalla niistä pois väärät syyehdokkaat. Oikea syy löytyy siis eliminoimalla väärät. Idean otti uudestaan esille John Stuart Mill 1800‐luvun puolivälissä kirjassaan A System of Logic. Kaksi Millin metodin ydinajatusta – yhtäpitävyyden ja eron metodit – ovat hänen itsensä esittämänä seuraavat:” (s. 52)

”Yhtäpitävyyden metodi perustuu ajatukseen, että eliminoitavissa olevat asiat eivät ole lainomaisessa suhteessa tutkittavaan ilmiöön. Eron metodi perustuu ajatukseen, että eliminoitumattomat asiat ovat lainomaisessa suhteessa tutkittavaan ilmiöön. (SL, bk iii, ch 8; kurs. lis.) (s. 539)” (s. 53)

Skyrms antaa kaksi sääntöä, jotka helpottavat tämän metodin käyttöä: riittävän ehdon sääntö RES (eliminoi syyehdokas, joka on poissa kun seuraus on läsnä) ja välttämättömän ehdon sääntö VES (eliminoi syyehdokas, joka on läsnä kun seuraus on poissa). Havainnoitavan ilmiön syyehdokkaat, seuraukset ja tapaukset voi laittaa samaan taulukkoon. RES ja VES voidaan yhdistää ja yleistää muotoon RVES: ”Eliminoi kaikki syyehdokkaat, joilla on taulukossa eri etumerkki kuin seurauksella.
Pelkästään tätä sääntöä soveltamalla löydetään minkä tahansa annetun tapahtuman syy. Voiko tieteellinen tutkimus olla näin yksinkertaista? Ei.” (s. 54)

Syy on se, että nämä säännöt pystyvät eliminoimaan vain vääriä ehdokkaita, niiden avulla ei voida löytää oikeita ehdokkaita. Tämä tarkoittaa sitä, että niillä ei voida koskaan osoittaa sitovasti, että jokin ilmiö todella on jonkin toisen ilmiön syy. parhaimmillaankin niillä voidaan vain osoittaa, ettei jokin ilmiö voi olla jonkin toisen syy. Parhaimmillaankin niillä voidaan vain osoittaa, ettei jokin ilmiö voi olla jonkin toisen syy.” - - kumoutuvuus on yksi induktiivisen päättelyn tunnusmerkki. Lisäksi induktiosääntöjen käyttökelpoisuutta vähentää se, että on varsin epärealistista olettaa, että tunnemme etukäteen kaikki mahdolliset syyehdokkaat, joista sitten vain karsimme epäilyttävät pois.” (s. 54)

”Ongelma onkin juuri se, voimmeko koskaan tietää, että olemme löytäneet oikean syyn (tai kaikki oikeat syyt). Sitä induktiosäännöt eivät pysty kertomaan. Eivätkä ne pysty rajaamaan järkeviä syyehdokkaita järjettömien joukosta. Siihen vaaditaan Aristoteleen ylistämää “silmää” ja “kokemusta”, ei minkään induktiosäännön mekaanista soveltamista. Vaikka tieteessä väärien hypoteesien eliminointi on tärkeä asia, tehdään siellä muutakin – erityisesti keksitään hyviä hypoteeseja.” (s. 54)

[Tästä tulee mieleeni psykologin työhön liittyen se, että psykologi tarvitsee paitsi loogista päättelykykyä, myös mielikuvitusta jonka avulla hän voi yrittää hahmottaa mahdollisimman laajan mahdollisuuksien avaruuden. Ehkä psykoanalyytikko Sandor Ferenczi tavoittaa jotain tästä sanoessaan "Myönnän, että jokaisen tiedemiehen on tosiasiassa työskenneltävä kuvitteellisen kanssa, tiedostamattoman logiikalla, ja näin tehdessään hän on runoilija tai taiteilija. Poeettinen intuitiivinen halu on intohimoa ymmärtää – – muiden viettiensä ohella inhimillisellä olennolla on vietti ymmärtää itseä ja maailmaa."]

Luonteva vastaus siihen kysymykseen, miksi jokin yksittäinen induktiivinen päättely on luotettava, on se, että se on luotettava, ”koska se on tehty “induktiologiikan” sääntöjen mukaan.” (s. 54-55)

”Vastaus perustuu ajatukseen, että niin kuin deduktiivisen logiikan säännöt takaavat logiikan ja matematiikan lauseiden järkevän hyväksyttävyyden, samoin induktiivisen logiikan periaatteet antavat kokemuslauseiden hyväksymisen järkevyyden ehdot. Toisin sanoen: induktion säännöt kertovat, missä tapauksissa jokin empiirinen lause on järkevää hyväksyä. (Näin esittää Strawson, ILT 249).” (s. 55)

”Tästä vastauksesta on vain yksi askel perinteiseen induktion ongelmaan: Miksi hyväksyisimme induktiologiikan säännöt (induktiivisen argumentoinnin periaatteet)? Miten voisimme oikeuttaa ne? Vastausyritykset voivat ilmeisesti olla vain kahdentyyppisiä: induktiivisia ja deduktiivisia.” (s. 55)

Induktiivinen oikeutus. Induktion periaatteisiin on järkevää luottaa, koska ne ovat toimineet hyvin aikaisemminkin.
Deduktiivinen oikeutus. Induktion säännöt todistetaan johtamalla ne pätevistä deduktiivisen logiikan kaavoista.

Kumpikaan todistusyritys ei onnistu. ”Induktiivinen “todistus” on pahasti kehämäinen. Jos induktion periaatteet todistetaan induktiivisesti, liikutaan kehässä, koska todistusta vaativa asia todistetaan itsensä avulla. - - Deduktiivisen “todistuksen” idea on yhtä toivoton. Oletetaan, että onnistumme (i) muotoilemaan joukon induktiivisen logiikan periaatteita ja (ii) todistamaan ne deduktiivisen logiikan keinoin. Jos onnistumme tässä, olemme palauttaneet induktiivisen logiikan periaatteet deduktiivisen logiikan periaatteisiin.” (s. 55)

Käytännössä induktion käytölle ei ole vaihtoehtoa, vaikka sitä ei voisikaan oikeuttaa millään tyydyttävällä tavalla. Deduktiolla voi todistaa ainoastaan käsitteiden suhteita, muttei tosiasioita. Vaikka induktiota ei voisi oikeuttaa millään tyydyttävällä tavalla, sen käytölle ei ole vaihtoehtoa. Deduktiolla ei voi todistaa tosiasioita ja ilman niitä (erityisesti olemassaoloa ja kausaliteettia) koskevaa tietoa emme tule toimeen. ”Induktiivinen päättely kuuluu ihmisen olemassaoloon yhtä erottamattomana osana kuin syöminen: jos oppii olemaan ilman sitä, ei kohta enää ole olemassa.” (s. 56)


(Seppo Sajama: Logiikka ja argumentaatio 2012)