Joululomailua - musiikkia ja mietiskelyä

Kuinka olenkaan odottanut joululomaa, että pääsen kuuntelemaan musiikkia, mietiskelemään ja lukemaan niitä lehtiä ja kirjoja, joita olen aiemmin hankkinut mutta joita en ole ehtinyt lukea. Lehti jonka lukemisen kohta aloitan on Synteesi, taiteidenvälisen tutkimuksen aikakauslehti, nro 2/2011 jonka teemana on Pyhä.

Yksi kirjoista joita olen jo ehtinyt jonkin verran lukea, on Benedicta Idefeltin Valo jota seurasin. Se kertoo sisar Benedictan, katolisen nunnan, elämäntarkoitusmatkasta. Kyseinen kirja on valoisaa luettavaa ja siitä välittyy hyvin tekijänsä ääni. En ole kirjaa vielä kokonaan lukenut.

Benedictan ajatuksissa on paljon samaa kuin Doltolla: "...miten valtavan tärkeää on, ettemme puhu uskon asioista vain ihmisen järjelle, vaan myös heidän mielelleen. Saamme kaiken tietomme sisäisen kokemuksen, aistiemme kautta, merkkien ja symbolien välityksellä. Sen tähden kirkon arkkitehtuuri, valaistus, maalaukset ja akustiikka ovat niin tärkeitä. Jumalanpalvelus tarvitsee sanojen lisäksi myös musiikin ja eleiden kautta, sillä ihminen on kokonaisuus, ei pelkkä järkiolento. Usko on kokonaisvaltainen asia, ja niin tulee myös rukouksen olla." (s. 12)

Olen tästä samaa mieltä. Muistan kuinka muutama vuosi sitten kävin Valamon luostarissa Heinävedellä muutaman muun ihmisen kanssa. Ikoneja täynnä olevassa huoneessa koin syvää rauhaa. Samanlainen rauhan tunne minulle tuli myös viime kesänä Joensuun taidemuseossa, huoneessa joka oli täynnä ikoneita.

Tämä tapahtui Ilosaarirockin aikaan. Silloin minulla oli ilo majoittaa kotiini useampi ystäväni. Heidän hyväntahtoisesta ystävällisyydestään eräs kuvaava esimerkki on se, että kun kävin futistreeneissä heidän jo ollessa kotonani, he laittoivat iltapalan valmiiksi niin että kun tulin treeneistä, saatoin istua valmiiseen pöytään. Se lämmittää mieltäni edelleen. Erään heistä kanssa kävin Taidemuseossa.

Benedicta kertoo saaneensa paljon paitsi uskostaan, myös taiteesta: "Olipa kyse musiikista, maalaustaiteesta, kirjallisuudesta, teatterista tai elokuvista, jokaisessa taideteoksessa, jonka tekijä ei ole etsinyt helppoa menestystä tai muotitrendiä, piilee neron henkäys, joka voi koskettaa ihmisen sielua." (s. 70) Benedicta on siteerannut kirjassaan erästä Rainer Maria Rilken runoa (s. 18):

Vain kuuntele kuulasta hämmästystä
syvän syvällä, elämäni
miten ennen latvojen värähdystä
käy tuuli jo sisälläni.

Ja jos vihdoin se ääneen puhkeaa,
avaudu aisteillesi.
Henkäile myötä kun keinuttaa
sinua rakkautesi.

Niin väljene, väljene sieluni,
alla on elämän syli.
Leviä juhlavaatteeksi
kaiken miettivän yli.

(Suom. Anna-Maija Raittila)

Benedicta on todennut kirjassaan: "Konsertin menestys riippuu jokaisen orkesterin jäsenen soitosta. Samoin jokainen seurakunnan jäsen on kallisarvoinen kirkolle." (s. 39) Tässäkin on paljon samaa kuin niissä Dolton ajatuksissa, että "mitä enemmän laitatte yhteen Jumalan kipinöitä joita ovat kaikki ihmiset, sitä enemmän teillä on Jumalan valoa".

Tästä tulee mieleen eräs kaverini joka kehittelee mietelauseita ja muita ajatelmia. Seuraava, hieman pidempi ajatelma muistuttaa em. Dolton ja Benedictan ajatuksia. Kysyin kirjoittajalta, saanko välittää tätä eteenpäin ja hän vastasi että saan, että hyvän voi laittaa kertoon. Olen samaa mieltä.

"Minä tarvitsen hyväksyntää olemiseeni,
ja sinä voit vastaanottaa minut.
Sinä tarvitset hyväksyntää olemiseesi,
ja minä voin vastaanottaa sinut.

Minä tarvitsen turvaa kestääkseni,
ja sinä voit suojella minua.
Sinä tarvitset turvaa kestääksesi,
ja minä voin suojella sinua.

Minä tarvitsen lohduttajaa surussani,
ja sinä voit olla lähellä minua.
Sinä tarvitset lohduttajaa surussasi,
ja minä voin olla lähellä sinua.

Minä tarvitsen ymmärtäjää tullakseni osalliseksi,
ja sinä voit kuunnella minua.
Sinä tarvitset ymmärtäjää tullaksesi osalliseksi,
ja minä voin kuunnella sinua.

Minä tarvitsen kannustusta jaksaakseni,
ja sinä voit rohkaista minua.
Sinä tarvitset kannustusta jaksaaksesi,
ja minä voin rohkaista sinua.

Minä tarvitsen rehellisyyttä kasvaakseni,
ja sinä voit olla totuudenmukainen minulle.
Sinä tarvitset rehellisyyttä kasvaaksesi,
ja minä voin olla totuudenmukainen sinulle.

Minä tarvitsen toista ihmistä ollakseni ihminen,
ja sinä voit olla ihminen minulle.
Sinä tarvitset toista ihmistä ollaksesi ihminen,
ja minä voin olla ihminen sinulle."

- M. A. T.

Rakkaus on todellista.

Loppuun linkit kauniiseen musiikkiin, jota olen kuunnellut jouluna. Tämä musiikki on ajattomalla tavalla kaunista, ajatonta ja sielua koskettavaa. Ensimmäisen kappaleen löysin erään sukulaiseni sivulta.

Ortodoksinen Kamarikuoro - Ilosanoman Nyt Saamme
http://www.youtube.com/watch?v=XzO20QeeEq0

Russian Orthodox Music - "The Lord's Prayer"
http://www.youtube.com/watch?v=of9hY6Az2jo&feature=related

Ancient Russian Liturgy Russian Orthodox [Znamenny chant - demestvennaya polyphony]
http://www.youtube.com/watch?v=wujZiZ3ZRXU&feature=endscreen&NR=1

Orthodox Christmas Songs
http://www.youtube.com/watch?v=nnDLls81FnA

Kaikki mikä iloa tuo - kannustava palaute, ystävyys ja hyvä työtodistus

Tuntui todella hyvältä saada lukukauden päätteeksi mielenkiintoisesta ja aihepiiriltään tärkeästä kurssista arvosanaksi 5/5 sekä myönteistä palautetta kirjallisesta työstäni ja suullisesta esityksestäni.

Syksyltä jäi monia hyviä muistoja: opiskelijaristeily, kotonani vietetyt sunnuntaibrunssit, viime perjantainen rauhallinen koti-ilta kaveriporukassa jne. Ystävyydestä saa paljon voimaa arkeen. Muutama viikko sitten sain myös postissa työtodistuksen jossa työn jälki ja käytös todettiin kiitettäväksi. Elämässä on paljon hyvää mieltä tuovia ja ilahduttavia asioita.

Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia IX

Muita syitä sille, että olen eri mieltä siitä että lapsi omaksuu vanhempiensa suhtautumistavat sellaisenaan, on mm. se, että ihminen on intentionaalinen, elävä olento. Eläviin olentoihin sisältyy aina mahdollisuus yllätyksellisyyteen.

Pidän mielekkäänä sitä Kauffmanin ajatusta, että luonnon jatkuva luova evoluutio voi toteutua ennustamattomasti. Emme siis ihmistieteissä koskaan voi täydellä varmuudella sanoa, mihin jokin asia johtaa. Todennäköisyyksien määrittäminen ei ole sama asia kuin varma tieto jostakin – eikä ajattelun asioita kuten ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä voi käsitellä pelkän tiedon varassa. Minua kiinnostavat ne hetket, jolloin jokin asia ei ihmisen kehityksessä toteudu niin kuin sen psykologiatieteen oletusten mukaan pitäisi toteutua ja mitä tekijöitä siihen liittyy.

Lapsen kasvuympäristöön eivät kuulu yleensä pelkästään vanhemmat, vaan myös mahdolliset sisarukset ja muut sukulaiset, päivähoitopaikan ja myöhemmin koulun lapset ja aikuiset jne. Mitä moniäänisemmässä ja monimuotoisemmassa ympäristössä lapsi kasvaa, sitä enemmän hänellä on mahdollisuus havainnoida ja oppia erilaisia toimintamalleja ja suhtautumistapoja. Nämä toimintamallit ja suhtautumistavat suodattuvat aina lapsen oman persoonallisen olemisen tavan läpi – lapsi ei ole vanhempiensa kopio. Ihmisen on halutessaan mahdollista muuttua, kasvaa, oppia ja kehittyä koko elämänsä ajan.

Suojaavat toimintatavat voivat ilmentää sitä, että ihminen ei tunnista muita vaihtoehtoja kuin ne, joihin hän on kasvuympäristössään tutustunut. Toisaalta pysyvien tietynlaisten suojaavien toimintatapojen käyttö voi kertoa myös ympäristön pysyvyydestä. Lisäksi ihminen voi myös tietoisesti päättää käyttää joitakin toimintatapoja ja suhtautumistapoja – myös samoja kuin vanhempansa.

Näiden kirjoitusten tarkoitus ei ole väittää, etteikö vanhempien toiminnalla ole merkitystä ja vaikutusta lapsen kehitykselle. Varmasti on. On myös hyvä asia tutkia, ajatella ja hankkia tietoa siitä, mitkä vanhempien toimintamallit ja suhtautumistavat ovat lapselle todennäköisesti haitallisia, milloin näillä toimintamalleilla ja suhtautumistavoilla on ylisukupolvista pysyvyyttä, mitä siitä seuraa ja miten asiaa voidaan hoitaa.

On myös hyvä tietää, että jos ihminen tulee hakemaan apua johonkin asiaan, osasyy avun tarpeeseen voi olla jokin sellainen toimintamalli ja suhtautumistapa joka on omaksuttu vanhemmilta kasvuympäristössä ja joka on ihmisen aiemman elämänhistorian aikana osoittautunut toimimattomaksi tai joka on nykyisessä elämäntilanteessa ja elinympäristössä jollakin tavalla ongelmallinen.

Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia VIII

Nämä ovat vain ajatuksia jotka tulivat mieleeni kun pohdin asiaa, eivät siis tutkimustietoa. Nämä pohdinnat eivät ole kovin viimeisteltyjä vaan kärjistyksiä ja yleistyksiä. Tarkempi analyysi on tarpeen. Lisäksi käsittelen tässä nyt vain asennetta ympäristöön ja tapaa hankkia tietoa.

Ekstrovertti saattaa kokea hoivan ongelmakohdat toisin kuin introvertti. Ekstrovertti saa energiansa ensisijaisesti ulkoisen maailman kohteista (tiedän, että jaottelu ulkoiseen ja sisäiseen maailmaan on ongelmallinen, mutta käytän sitä nyt tässä).

Ihmisiin suuntautuneesta ekstrovertista saattaa kokemus hoidon puutteista tuntua pahemmalta kuin introvertista. Ekstrovertti saa enemmän energiaa ja etsii enemmän vahvistusta omalle olemassaololleen toisilta ihmisiltä kuin introvertti. On kuitenkin mahdollista, että kun ekstrovertti kokee pahaa oloa, hänen on introverttia helpompi kääntää paha olo ulospäin ja suunnata huomionsa johonkin muuhun ulkomaailman kohteeseen kuin pahaa oloa tuottavaan. Ekstrovertti ei siis ehkä niin helposti internalisoi pahaa oloa kuin introvertti.

Introvertilla taas kynnys kokea pahaa oloa ihmissuhteissa saattaa olla korkeampi, koska hän saa energiansa ja vahvistuksensa olemassaololleen enemmän sisäisestä ideamaailmastaan kuin ekstrovertti. Voi kuitenkin olla, että sitten kun introvertti kokee pahaa oloa, hän kääntää sen helpommin sisään päin kuin ekstrovertti. Voi myös olla, että ekstrovertti näkee helpommin syitä pahalle ololleen ulkomaailmassa, introvertti taas ehkä näkee enemmän syitä sisäisessä maailmassaan.

Tiedonhankinnan tavalla voi myös olla merkitystä. Tosiasiallinen saattaa keskittyä konkreettisemmin nykyhetkeen ja hänelle tilannekohtaiset tapahtumat voivat näyttäytyä tosiasioina. Etuna tässä on se, että yksittäisestä kokemuksesta ei välttämättä tehdä laajoja yleistyksiä. Toisaalta voi myös olla niin, että jokin tietty yksittäinen, tilannesidonnainen kokemus saattaa saada korostuneen merkityksen, tosiasialuonteen, jos sitä ei suhteuteta laajempaan kokonaiskuvaan.

Intuitiivinen etsii mahdollisuuksia, laajempia kuvioita ja asioiden välisiä yhteyksiä. Voi siis olla, että intuitiivinen helpommin muodostaa työskentelyteorioita kokemuksistaan. Tällöin pitkäkestoinen huono hoito voi tuottaa jonkin yleistyneen mallin. Toisaalta taas, koska intuitiiviselle merkityksellistä on kokonaiskuva, hän ei ehkä siltä osin jää niin paljon yksittäisten huonojen kokemusten vangiksi. Mahdollisuuksien etsintä voi myös johtaa siihen, että intuitiivinen näkee useita erilaisia mahdollisia selityksiä sille, miksi häntä kohdellaan huonosti, ja pystyy myös näkemään mahdollisia vaihtoehtoisia toimintatapoja.

Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä. Minusta MBTI toimii hyvänä käsitteellisenä jäsennyksenä ihmisten välisille eroille. Tarkoitus ei ole laittaa ketään ihmistä jonkin tietyn tyypin muottiin eikä myöskään MBTI sitä tee. Tarkoitus ei myöskään ole liimata näitä käsityksiä todellisuudesta todellisuuden päälle. Tässä on kuitenkin mielestäni yksi hyvä näkökulma siihen, miten samakin ympäristö voi näyttäytyä eri ihmisille eri tavoin.

Tässä on vielä linkki, jonka eräs ystäväni minulle kerran laittoi. Kyseinen ystäväni on hyvin innostunut MBTI:stä ja hän etsii ja löytää aina paljon kaikkia aiheeseen liittyviä kiinnostavia linkkejä. Tässä linkissä Dario Nardi (professori UCLA:ssa) kertoo siitä, miten erilaiset persoonallisuustyypit näkyvät aivotoiminnassa. En itse ole katsonut tätä vielä, mutta ystäväni kitetytti tämän perusajatuksen jotenkin niin, että kahden preferensseiltään vastakkaisen ihmisen aivot myös toimivat järjestelminä eri tavalla.

http://www.youtube.com/watch?v=MGfhQTbcqmA

Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia VII

Mikael Leimanin teksti jatkuu. ”Hankalat toimintatavat suojautumisena ovat kuitenkin vain toinen puoli asiaa. Vastaaminen, reagointi, on tärkeä kokemuksia muovaava perusta, mutta yhtä oleellinen kehityksen moottori on samastuminen. Omaksumme suuren joukon toimintatapoja ”äidinmaidossa” ja ”isän perinnössä” ilman, että kukaan on niitä tarkoituksellisesti pyrkinyt opettamaan. Lapsi katsoo, miten vanhemmat suhtautuvat erilaisiin asioihin. Hän omaksuu saman suhtautumistavan ilman tietoista vaivannäköä. Jos aikuinen suhtautuu avuttomuuteensa tulemalla hätääntyneen ärtyneeksi, lapsi oppii ”käsittelemään” omia avuttomuuden tunteita samoin keinoin. Suojaavat toimintatavat voivat myös ilmentää sitä, että ihminen ei tunnista muita vaihtoehtoja kuin ne, joihin hän on kasvuympäristössään tutustunut.”

Epäilemättä lapsissa on paljon samaa kuin vanhemmissaan ja lapset omaksuvat vanhemmiltaan toiminta- ja suhtautumistapoja. Vanhempien on myös hyvä tiedostaa se, että se mitä he olevat ja mitä he tekevät, välittyy lapselle. En ole kuitenkaan samaa mieltä siitä, että lapsi omaksuisi vanhempiensa suhtautumistavat ilman vaivannäköä ja sitten ilmentäisi niitä tunnistamatta niitä.

Minusta ajatus siitä, että lapsi omaksuu vanhempiensa suhtautumistavat sellaisenaan, on yhdistelmä freudilaista lapsuuden kokemusten merkitysten korostamista yhdistettynä kognitiiviseen psykologiaan ja tabula rasa-ajatteluun: lapsi on tyhjä taulu, johon vanhemmat ”kirjoittavat” toimintatapansa, ohjelmoivat lapsen tietynlaiseksi.

Miksi sitten olen tästä eri mieltä? Ensinnäkin siksi, että lapsella on jo syntyessään tietty geneettinen perimä joka ei ole kopio kummankaan vanhemman perimästä. Jokainen syntynyt lapsi on uusi, ainutlaatuinen yksilö. On siis mahdollista, että jokainen uusi ihminen voi tuoda jotakin uutta tähän maailmaan – myös jotakin psykologian kannalta oleellista. Lapsella on myös temperamentti joita on useampaa eri tyyppiä. Erilaiset temperamentit vaikuttavat eri tavalla siihen, miten lapsi saamansa hoidon ja hoivan kokee. Eri vauvat voivat siis kokea samanlaisen hoivan eri tavalla.

En malta olla ottamatta Myers-Briggsin tyyppi-indikaattoria esiin myös tässä. Tässä esittämäni tiedot löytyvät täältä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Myers%E2%80%93Briggs-tyyppi-indikaattori sillä minulla ei nyt ole tässä Vesa Routamaan aiheesta kirjoittamaa kirjaa josta voisin tiedot katsoa. Neljä preferenssiparia joilla pyritään kuvaamaan ja selittämään ihmisen toimintaa ovat introvertti-ekstrovertti (asenne ympäristöön), tosiasiallinen-intuitiivinen (tapa hankkia tietoa), ajatteleva-tunteva (päätöksenteon peruste) ja harkitseva-spontaani (elämäntyyli).

Kärjistäen voidaan sanoa, että Ekstravertti (E) tuntee todennäköisesti olonsa kotoisammaksi ihmisten ja asioiden kanssa ulkomaailmassa kuin ideoiden sisäisessä maailmassa, "ulospäinsuuntautunut". Introvertti (I) tuntee todennäköisesti olonsa kotoisammaksi sisäisessä ideamaailmassa kuin ihmisten ja asioiden ulkomaailmassa, "sisäänpäinkääntynyt". MBTI:n ekstravertti kuvaa suuntautumista ulkoiseen asioiden ja ihmisten maailmaan ottamatta varsinaisesti kantaa sosiaalisuuteen.
Tosiasiallinen (S) työskentelee todennäköisesti mieluummin tunnettujen tosiasioiden parissa kuin etsii mahdollisuuksia ja keskinäisiä suhteita. Intuitiivinen (N) etsii mieluummin mahdollisuuksia ja yhteyksiä kuin työstää tunnettuja faktoja, tulevaisuuteen suuntautunut.
Ajatteleva (T) tekee päätökset todennäköisemmin persoonattoman analyysin kuin henkilökohtaisten arvojen perusteella. Tunteva (F) tekee päätökset todennäköisemmin henkilökohtaisten arvojen kuin persoonattoman logiikan avulla.
Järjestelmällinen (J) pitää todennäköisesti enemmän suunnitellusta, organisoidusta, selvästä ja täsmällisestä elämäntavasta kuin joustavasta ja spontaanista. Spontaani (P) pitää todennäköisesti enemmän joustavasta ja spontaanista elämäntavasta kuin suunnitellusta ja järjestelmällisestä.

Vaikka MBTI:ssä onkin muodostettu preferenssiparien pohjalta 16 erilaista persoonallisuuden tyyppiä, siinä ei väitetä etteikö kaikilla ihmisillä olisi olisi jokaisen ominaisuusparin kummankin puolen piirteitä. MBTI on kokonaisuudessaan monimutkaisempi indikaattori kuin tässä nyt kuvaan.

Keskityn nyt siihen, mitä nämä tässä mainitsemani kuvaukset tuovat mieleeni inhimillisistä eroista suhteessa hoivan kokemukseen. Vaikka MBTI:n esittämiä taipumuksia pidetään synnynnäisinä, se ei tarkoita sitä, että ihminen olisi taipumustensa vanki. Ihminen hahmotetaan dynaamiseksi olennoksi. Tässä yhteydessä tämä taipumusten synnynnäisyys on kuitenkin hyvä huomioida, kun puhutaan siitä miten vauva tai pieni lapsi kokee asiat.

Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia VI

Mikael Leimanin teksti jatkuu: ”On vielä tilanteita, joissa avuttomuuteen ei ole ketään vastaamassa. Jollei itse keksi, miten selvitä, tuhoutuminen on uhkaamassa. Avuttomuuteen liittyvät nöyryytyksen tai häpeän tunteet ovat yleensä tulosta kokemuksista, joissa on ollut avuton, mutta vastaus on ollut varauksellinen tai laiminlyövä. Olenko tässä nyt syyllistämässä vanhempia ja kasvattajia? Ehkä asian voi näinkin nähdä. Ihmisinä olemme kaikki yhteisesti vastuullisia toistemme ja itsemme hyvinvoinnista. On surullista, että se tällä hetkellä jakautuu yhteiskunnassamme kovin epätasaisesti. Esityksen pääsanoma on kuitenkin se, että ongelmallista käyttäytymistä voi olla hyvä tarkastella ongelmallisena suojautumistapana, jonka ihminen on kehittänyt selvitäkseen itselleen sietämättömästä tilanteesta. Yksi on avuttomuus muodossa tai toisessa.”

Mietin vanhempien ja kasvattajien syyllistämistä. Mikael Leiman toteaa myöhemmin, että lapsi omaksuu vanhempiensa suhtautumistavan asioihin. Palaan tähän asiaan kohta. Tässä vaiheessa kuitenkin totean, että mikäli ihminen on omaksunut vanhempiensa ja kasvattajiensa toimintamallit ja sitten itse vanhempana siirtää niitä tiedostamatta eteenpäin, voiko hänet syyllistää tästä?

Jos vanhempi on itse lapsena saanut kuulla tyytymättömiä, kriittisiä, kontrolloivia, ivallisia, mitätöiviä ja vihaisen hätääntyneitä vastauksia ilman että hänellä on ollut mahdollisuutta käsitellä näitä tiedostaen, onko syyllistäminen oikea tapa auttaa tällaista ihmistä vanhemmuudessa? Eikö syyllistäminen vain silloin toista tämän vanhemman omia lapsuuden kokemuksia? Ehkä joskus syyllistäminen voi olla hyväkin keino, tapa herätellä vanhempaa: katso mitä teet lapsellesi.

Olen samaa mieltä siitä, että ihmisinä olemme yhteisesti vastuullisia omasta ja toisten hyvinvoinnista. Vastuullisuus edellyttää kuitenkin jonkinlaista tietoisuutta siitä, mistä on vastuussa. Toki vanhempia voi ja tulee pitää vastuullisina lastensa hyvinvoinnista. Vastuullisuuden vaatimuksen ei kuitenkaan tarvitse liittyä syyllistämiseen. Ihmistä voi auttaa kehittämään vastuullisuuttaan ohjaavalla ja ymmärtävällä otteella. Tämä ei tarkoita sitä, että vanhemmuuden ja kasvatuksen mahdolliset ongelmakohdat ohitettaisiin, selitettäisiin pois tai että niitä ei otettaisi puheeksi tai että niihin ei suhtauduttaisi vakavasti. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, että vanhempaa autetaan sillä hinnalla että lapsi joutuu kärsimään.

Psykologilla on vastuuna pyrkimys inhimillisen kärsimyksen vähentämiseen. Tämä ei ole mikään helppo tehtävä. Joskus eri ihmisten edut voivat mennä ristiin ja voi tulla tilanteita, joissa on mahdotonta saavuttaa ratkaisuja jotka olisivat kaikkien osapuolten kannalta miellyttäviä. Itse näen asian niin, että psykologin tulee eturistiriitojen sattuessa ajatella kaikkein heikoimman ja puolustuskyvyttömimmän etua. Mietin tätä esimerkiksi lastensuojelun kannalta. On selvää, että jos tulee ilmi, että lasta pahoinpidellään tai käytetään hyväksi perheessään, asian ei voi antaa vain olla.

Mitä omaan kokemukseeni tulee, minusta ei tunnu hyvältä se ajatus, että vanhempani syyllistettäisiin niistä asioista joissa he eivät ole toimineet sen mukaan kuin psykologian asettaman ihmisen ideaalin mukaan pitäisi. Minulla on oikeus rakastaa vanhempiani ja antaa heille heidän virheensä anteeksi. Täydellisiä vanhempia ei ole ja tiedän, että vanhempani ovat yrittäneet parhaansa, rakastaneet minua siten kuin osaavat. Heidän lähtökohtansa elämään ovat myös olleet joiltakin osin vaikeat.

Kun olin pieni, äitini pelkäsi että minut otetaan häneltä pois. Hän teki parhaansa ollakseen hyvä vanhempi – hän mm. luki paljon kasvatusoppaita ja psykologian kirjoja ja yritti korjata toimintaansa kun havaitsi siinä puutteita. Äidilläni on itsekriittinen itsehavainta ja hän on hyvä sanallistamaan asioita. Olemme käyneet lukuisia keskusteluja lapsuudestani. Äitini ei ole ihminen, jolla olisi tarvetta peitellä virheitään ja ongelmia. Hän on hyvin rehellisesti ja tarkasti reflektoinut omaa toimintaansa ja pyytänyt moneen kertaan anteeksi tekemiään virheitä.

Olen sanonut antavani virheet anteeksi ja myös tarkoittanut sitä. En minäkään ollut täydellinen lapsi enkä ole täydellinen ihminen – sellaisia ei ole. Mielestäni kyky antaa anteeksi, pyytää anteeksi ja saada anteeksi ovat inhimillisesti tärkeiden peruskysymysten ytimessä. Siinä on mahdollisuus kokea tarvitsevansa ihmisiä, saada jotakin mitä tarvitsee ja myös havaita toisen ihmisen tarvitsevuus ja vastata siihen. Sitäpaitsi, sekä anteeksi antaminen että anteeksi saaminen tuntuvat hyvältä ja rakentavalta.

Äidilleni terveydenhuoltoon liittyvät kohtaamiset olivat aina pelottavia. Tämä surettaa minua ja tuntuu minusta pahalta. Olen sekä melankolinen että iloinen. Melankolia kumpuaa tästä syvästä elämän ajoittaisen surullisuuden kokemuksesta. Eikö se ole surullista, että ihminen joka on halunnut lapsen parikymmentä vuotta, lapsen saatuaan joutuu pelkäämään lapsen menetystä?

Äitini ei kai koskaan puhunut tästä pelostaan terveydenhuoltoalan ammattilaisille. Minusta tämä on psykologille hyvä tietää. Vanhempien mahdollisia pelkoja voi yrittää hälventää ja tukea heitä heidän vanhemmuudessaan. Uskon että se voi heijastua myönteisesti kasvatukseen ja vanhemmuuteen.

Mitä tulee lapsen kokemuksiin vanhemmastaan, mielestäni jokaisella on oikeus valita miten vanhempiinsa suhtautuu. Minä en voi sanoa kenellekään muulle, miten heidän tulee lapsuutensa ja vanhempansa kokea. Jos on tullut kaltoin kohdelluksi lapsena, viha ja suru ovat luonnollisia reaktioita ja voivat auttaa ihmistä suojaamaan rajojaan. Jos ihminen on joutunut kokemaan kärsimystä toisten ihmisten taholta, tämän kärsimystä kohdanneen puolesta ei voi eikä pidä yrittää antaa anteeksi – se on kärsimyksen vähättelyä.

Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia V

Jatkan Mikael Leimanin tekstistä. ”Kaikki aloitamme elämämme avuttomuudessa, sillä vauva on syntyessään täysin riippuvainen muiden huolenpidosta. Kun se on kohdallaan, vauvalle kehittyy muutaman kuukauden kuluessa luottavaisuus siihen, että maailma vastaa. Hänelle kehittyy myös varhainen toimijuuden kokemus. Se on sikäli illusorinen, että vauvan toimijuus on edelleen hoitavien aikuisten oikein ajoitetun toiminnan varassa.”

”Luottavaisuus ja toimijuuden kokemus ovat edellytyksiä, joiden avulla vauva vähitellen alkaa tutustua elinympäristönsä ihmisiin, esineisiin ja tapahtumiin. Niiden pohjalta hän uskaltautuu tutkimaan maailmaansa aktiivisesti ja vähitellen itsenäisesti. Entä, jos nämä edellytykset eivät täyty? Kohdallinen huolenpito on vain yksi monista tavoista, joilla avuttomuuteen voidaan vastata. Tyytymätön kriittisyys on aika tavallinen vastaus: ”Mikäs itkuiikka sinä olet?” Vihainen hätääntyminen on sekin yleistä: ”Pitikö sinun mennä sille laudalle keikkumaan?!!”, kun lapsi kompastuu ja saa verinaarmuja polveen. Ivallinen ja mitätöivä vastaus on torjuvan suhtautumisen esiaste: ”Vai on muka yritetty.” Huolenpito voi olla myös kriittistä ja kontrolloivaa: ”Pane paha asialle, mene itse perässä.””

Ihmisestä ei tietenkään kehity ihmistä sanan nykymerkityksessä ilman toisia ihmisiä. Vauva on kyllä avuton – hän kuolee ilman hoivaa ja toimijuus on toisten varassa. Luottamusta ja toimijuuden kokemusta tarvitaan ympäristön tutkimiseen. Vanhempien vastausta joka on luonteeltaan tyytymättömän kriittinen, vihaisen hätääntynyt, ivallinen ja mitätöivä tai kriittinen ja kontrolloiva, ei voitane pitää kehitystä edesauttavina tekijöinä. On hyvä tuoda esiin tällaiset ilmiöt ja todeta niiden mahdollinen haitallinen vaikutus lapsen kasvulle ja kehitykselle.

Jäin kuitenkin miettimään seuraavia asioita. Nykypsykologiassa on se käsitys, että vauva suuntautuu nimenomaan hoitaviin aikuisiin ja että ympäristön tutkiminen on mahdollista vasta kun luottavaisuus ja toimijuus on saavutettu. Entä jos nämä ovatkin vuorovaikutteisia prosesseja?

Aktiivinen toiminta ei ole ainoa keino tutkia ympäristöä. Myös havainnointi on sitä. Entä jos vauva suuntautuukin myös ympäristön tutkimiseen havainnoimalla heti alusta lähtien? Muistelen erästä tutkimusta, jossa oli todettu, että vauva tunnistaa syntymänsä jälkeen esimerkiksi musiikkia, jota hän on kuullut kohdussa.

Entä jos perusturvallisuus rakentuukin paitsi vauvan suhteesta häntä hoitaviin aikuisiin, myös vauvan suhteessa hänen ympäristöönsä? Eikö turvallinen ja pysyvä fyysinen ympäristö – kuten turvallisuuden tunnetta tuottavan musiikin kuuleminen – voi ollenkaan paikata puutteita sosiaalisessa vuorovaikutuksessa? En nyt tällä kysymyksellä tarkoita väittää, että vuorovaikutuksen ihmisen kanssa voisi korvata vuorovaikutuksella asioiden kanssa.

Eikö ole mahdollista, että jos lapsi ei saa turvallista vuorovaikutuskokemusta yhden vanhemman kanssa, hän voi kuitenkin saada sen toisen vanhemman tai jonkun muun ihmisen – kuten sisaruksen tai muun sukulaisen kanssa?

Jäin myös miettimään kysymystä oikein ajoitetusta toiminnasta. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Ajattelen, että ihmisten kokemukset ajasta voivat poiketa toisistaan. Aika subjektiivisena, sisäisenä, virtaavana tietoisuuden kokemuksena on eri asia kuin kronologinen aika ja aika mitattuna. Voisiko oikein ajoitettu toiminta siis tarkoittaa sitä, että hoitava aikuinen osaa sovittautua vauvan ajan kokemukseen?

Olen miettinyt tätä kysymystä ajasta aiemminkin. Eräs ystäväni joka lukee sekä minun että Mikael Leimanin blogeja, esitti sellaisen ajatuksen että meillä on ero aikakäsityksessä. Luulen että ystäväni saattaa olla oikeassa. Hän esitti ajatuksensa tämän Mikael Leimanin Itseriittoisuus-blogikirjoituksessa esitetystä toteamuksesta ”Miten sitä pystyy kahdessa kuukaudessa pyyhkimään tunteistaan useamman vuoden suhteen järkyttävän kariutumisen jättämät jäljet?”

Minun kokemusmaailmassani se, onko jostakin asiasta tai tapahtumasta kaksi kuukautta (tai kolme vuotta tai viisi päivää), ei kerro paljonkaan. Kokemukseni ajasta ei noudata kovin paljon kronologista aikakäsitystä. Tai ainakin siihen kuuluu paljon muitakin elementtejä kuten kokemus elämän laadusta, tapahtuneiden asioiden määrä, laatu ja sisältö jne. Lisäksi ajan kokemukseen vaikuttavat erilaiset oppimiskokemukset. Aika tuntuu toisenlaiselta sellaisella aikavälillä, jolla ajattelussani on tapahtunut jonkinlainen laadullinen muutos. Esimerkiksi flow-kokemus - joka on tietoisuutta uudelleenorganisoiva - muuttaa ajan kokemista. Lisäksi aikakokemukseni saattaa vaihdella sosiaalisen seuran, vuorokauden hetken, vuodenajan, muun ympäristön ja vireystilan mukaan.

Minusta olisi mielenkiintoista tietää, minkälaisia aikakokemuksia ihmisillä on ja mihin kokemus ajasta perustuu. Löytyisikö erilaisia tyypillisiä aikakäsityksiä? Mitkä olisivat niille yhteisiä tekijöitä?

Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia IV

Kontakteista vetäytyminen ei sekään ole helppo käsite. Kontakteista vetäytymistä pidetään monien mielenterveysongelmien oireena. Kontakteista vetäytyminen tulisi kuitenkin suhteuttaa yksilön aiempaan sosiaalisten suhteiden määrään ja laatuun sekä yksilön tyypillisiin toimintatapoihin sosiaalisissa suhteissa. Ihmiset ovat erilaisia.

Joillekin ihmisille on luontevaa, että heillä on vain muutamia ystäviä joihin pidetään yhteyttä silloin kun jaksetaan ja ehditään. Samoin joillekin ihmisille on luontevaa viettää pitkiäkin aikoja yksin ja he haluavat välillä vetäytyä kontakteista omiin oloihinsa. Yksinolo, vähäiset sosiaaliset kontaktit tai hetkellinen vetäytyminen sosiaalisista kontakteista eivät sinänsä siis ole vielä oire mistään.

Tässäkin yhteydessä otan esiin Myer-Briggsin tyyppi-indikaattorin. Kommenttini aiheesta ovat Vesa Routamaan kirjasta ”Katse naamion taa – itsetuntemuksesta voimaa”. MBTI:ssä on neljä preferenssiparia joista yksi on introversio-ekstraversio. Kyseinen ulottuvuus nähdään toisin kuin Big Fivessa. MBTI:ssä kyseinen ulottuvuus kuvaa ihmisen asennetta ympäristöön ja energian suuntaa.

Ekstrovertti saa energiaa ensisijaisesti ulkomaailman kohteista, introvertti sisäisestä maailmastaan. Big Fiven mukaan kaikissa ihmisissä on jonkin verran kaikkien preferenssien piirteitä. Introvertit kuitenkin viihtyvät pidempiä aikoja yksin – he tarvitsevat yksinäisyyttä energisoituakseen. Ekstroverteilla tämä on toisin päin. Vähäinen sosiaalisten kontaktien määrä tai tarve vetäytyä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta aina välillä saattaa siis olla ihan normaalia.

Päihteiden käyttö tulisi erottaa päihteisiin turvautumisesta. Ensimmäinen ei aina tarkoita jälkimmäistä. Ei ole tarkoitus kieltää sitä, että jotkut ihmiset kokevat esimerkiksi jonkinlaista epämääräistä, sanallistamatonta pahaa oloa jota helpottaakseen he turvautuvat päihteisiin. Jos ihmisellä ei ole keinoja sietää tai muuttaa epämiellyttävää olotilaansa ja hän sammuttaa sen päihteillä, se voi olla monella tavalla ongelmallista. Ihmisestä voi tulla päihderiippuvainen mikä yleensä huonontaa elämän laatua ja vie mahdollisuuksia oman yksilöllisen potentiaalin toteuttamiselta. Päihteiden käyttö vastauksena sisäiseen pahaan oloon ei pidemmällä aikavälillä poista pahaa oloa vaan lisää sitä.

Tässä yhteydessä tulisi kuitenkin erottaa päihteiden käyttö, jonka motiivina on esimerkiksi uteliaisuus ja kokeilunhalu tai päihteiden käyttö, joka liittyy kohtuulliseen sosiaaliseen juhlimiseen. Nyt ei ole tarkoitus sanoa, että päihteitä pitäisi välttämättä kokeilla. Eikä uteliaisuuden tai kokeilunhalun tarvitse liittyä päihteiden käyttöön. Lisäksi juhlia voi myös ilman päihteitä ja on monia muitakin tapoja olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kuin sellaisia, joihin liittyy päihteiden käyttö.

Itse olin 18-vuotias kun join alkoholia ensimmäisen kerran. Aiemmin en juonut, koska halusin noudattaa alkoholiin liittyvää lainsäädäntöä. Toinen syy oli se, että ajattelin, että alkoholi on hermomyrkky, jota en halua käyttää tunteiden ja ajatusten käsittelyyn. Tietoisesti valitsin olla käyttämättä alkoholia – sitä olisi kyllä ollut tarjolla. Ystäväni olivat humaaneja ja empaattisia eivätkä yrittäneet painostaa minua päihdekokeiluihin.

Jos menisin psykologille joka ei tuntisi minua ennestään, kertoisin hänelle vain elämänhistoriani haasteellisista kokemuksista erityisesti lapsuuteen liittyen, sekä kertoisin joidenkin omaisteni ongelmallisesta alkoholinkäytöstä ja toteaisin, että olin eilen muuten juhlimassa, tämä saatettaisiin tulkita täysin väärin. En todellakaan olisi mielissäni, jos minun tulkittaisiin vain mitään ymmärtämättä toistavan jotakin lähiympäristöni käyttäytymismallia. Se ei sitäpaitsi edes tavoittaisi kokemusmaailmaani.

Kun pääsin yliopistoon opiskelemaan, tein täysin tietoisen valinnan sen suhteen, että haluan elää ns. opiskelijaelämää ja hieman villiä ja vapaata nuoruusaikaa. Tämä tietoinen valinta perustui useisiin tekijöihin. Ensinnäkin ajattelin, että se on välttämätöntä tulevan työni kannalta. Jos asiakkaakseni tulisi värikkään nuoruuden omaavia henkilöitä, miten voisin ymmärtää heitä jos en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa?

Tieto ei ole kaikki ja kokemuksella on merkitystä. Ihminen joka ei ole koskaan ollut humalassa, ei voi ymmärtää miltä se tuntuu. Toisekseen ajattelin, että minullakin on oikeus elää edes pieni jakso ns. huoletonta nuoruutta. Ennen yliopistoa minulla ei oikein ollut siihen mahdollisuutta eikä haluakaan. En tiedä olenko kuitenkaan ollut mitenkään erityisen huoleton; olen ollut jatkuvasti mukana järjestötoiminnassa ja ajattelen psykologian kysymyksiä jatkuvasti. Huomautan myös, että huolettomuus on eri asia kuin vastuuttomuus.

Tarkoitan tässä huolettomuudella mm. samaa kuin pappi ja kirjailija Jaakko Heinimäki Pyhän huolettomuuden käsitteellään: ”Pyhästi huoleton osaa itsensä ja elämän kevyesti. Hänellä ei ole tarvetta pakottaa itseään jaksamaan, vaan hän on päättänyt hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, vaikka välillä väsähtäneenäkin. Hän tietää, että elämää ei voi hallita ja siksi hän voi hullun tilanteen sattuessa vaikka nauraa itselleen.”

Kolmannekseen ajattelin, että joistakin omaa elämää varjostavista asioista - kuten lähipiiriin kuuluvien ihmisten inhimillisistä tragedioista liittyen päihteisiin – voi päästä lopullisesti ohi vain kokemalla samankaltaisia asioita ja selviytymällä niistä. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että pitäisi hankkia itselleen päihdeongelma. Jossain määrin minulla on vieläkin kontrolloiva suhde alkoholiin – lasken annokseni joka kerta kun alkoholia nautin. Tässä asiassa lienee pieni ylikontrollointi kuitenkin parempi asia kuin alikontrollointi.

Päihteiden käyttö voi myös liittyä doltolaisesti tulkittuna yhteiseen ilonpitoon. En ole ainakaan opiskelijaporukoissa kokenut, että päihteitä käytettäisiin ensisijaisesti siksi, että niillä yritettäisiin välttyä jonkin sietämättömän sisäisen kokemuksen kohtaamiselta tai käsittelyltä. En ole myöskään kokenut, että asioita, tunteita tai ajatuksia pystyttäisiin käsittelemään vain päihteiden nauttimisen äärellä.

Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia III

Mietin myös hankalaa käyttäytymistä, kontakteista vetäytymistä, päihteisiin turvautumista ja mielenterveyden häiriön oireita. On hyvä tunnistaa, että joskus em. käyttäytyminen on vastaus sietämättömään kokemukseen tai tilanteeseen joka voi olla näkymätöntä ihmiselle itselleen tai ulkopuoliselle havainnoitsijalle. Tämän tunnistaminen voi auttaa suhtautumaan ihmiseen hyväksyvämmin ja ymmärtävämmin. Luulisin, että asiakaskohtaamisessa tämä voi auttaa sekä psykologia että asiakasta ymmärtämään jotakin käyttäytymistä paremmin. En kuitenkaan voi olla tuomatta esiin myös toisenlaista näkökulmaa joka toki on vain oma, yksi näkökulma asiaan eikä näin ollen kuvaa tyhjentävästi mitään.

Se, mikä määritellään hankalaksi käyttäytymiseksi, on ympäristösidonnaista ja vaihtelee jonkin verran fyysisen ja sosiaalisen tilan, kulttuurin ja aikakauden sekä yksilön iän, sukupuolen jne. mukaan.

En tiedä mitä tässä on tarkoitettu hankalalla käyttäytymisellä, mutta ainakin koulukontekstissa joskus hankalaksi määritelty käyttäytyminen voi olla osoitus siitä, että yksilö ajattelee asioita itse ja ottaa niihin ja ympäristöönsä kantaa. Tämä riippuu tietysti siitä, millä tavalla yksilö on hankala. Osa tavoista on motivaatioperustaltaan ja tavoitteiltaan mielekästä, osa ei. Joskus kysymys voi olla myös siitä, että yksilöllä on liikaa energiaa ja hän ei saa riittävästi haasteita oppimisympäristöstään.

Kysymys voi olla myös temperamenttieroista. Kirjassa ”Meitä on moneksi – persoonallisuuden psykologiset perusteet” oli esitetty sellainen tutkimustulos, että pojilla temperamentti vaikuttaa kouluarvosanoihin enemmän kuin tytöillä. Tämän tutkimustuloksen tulkinta ei ole mitenkään yksiselitteistä, mutta selvää on ettei temperamentti saisi vaikuttaa arvosanoihin.

Jonkin yksilön määritteleminen hankalaksi perustuu aina sosiaalisen vuorovaikutukseen, neuvotteluun ja sopimiseen ja tapahtunee ainakin osaksi vertaamalla ihmisen käyttäytymistä normatiiviseen ideaaliin sopivasta käyttäytymisestä. Tämä taas kertoo jotakin myös tästä ideaalista ja sen synnyttäneestä yhteiskunnasta, ei pelkästään ihmisestä jota arvioidaan. Mielestäni Foucaultilla on monia mielekkäitä näkökulmia vallan analyysissään.

Osa vallasta on normalisoivaa hallintaa jota löytyy kaikista instituutioista ja ympäristöistä. Normalisoivan hallinnan tavoitteena on tehdä yksilöistä mahdollisimman ”normaaleja”. Tämä normalisoiva hallinta toteutuu erilaisten instituutioiden käytännöissä ja ruumis on eräs keskeinen tämän vallan toteutumisen aspekti. Tämä toteutuu esimerkiksi siinä, miten jonkin instituution fyysinen ympäristö on organisoitu. Koulu on taas hyvä esimerkki. Aktiiviselle, energiselle, fyysisesti toiminnalliselle ja älyllisiä haasteita kaipaavalle yksilölle voi olla vaikeaa istua pitkiä aikoja hiljaa paikallaan etenkin jos hänelle annetut tehtävät ovat liian helppoja tai eivät herätä hänen mielenkiintoaan.

Tässä yhteydessä tulee mieleeni Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori. Aihetta tutkineen Vesa Routamaan mukaan ENFP on tyyppi, joka tarvitsee välillä fyysistä liikettä oppiakseen. ENFP:t ovat myös kahden muun tyypin kanssa yliedustettuina seuraavissa kahdessa ryhmässä: vaikeuksiin joutuminen koulussa ja akateeminen lahjakkuus.

”Hankala” käyttäytyminen ei vielä sinänsä ole osoitus siitä, etteikö yksilö olisi voinut tehdä täysin tietoisen valinnan käyttäytymisensä suhteen. Vaikka ihmisellä olisi ollut kokemusmaailmassaan jokin hyvin sietämätön tunne, hän on silti voinut tehdä valinnan sietääkö hän tunnetta hiljaa omassa mielessään vai toimiiko hän jollakin ulospäin näkyvällä tavalla. Ihmisen käyttäytymisen arvioinnissa tulisi ottaa huomioon intentionaalisuus.

Mikäli taas hankalalla käyttäytymisellä viitataan ihmissuhteisiin, niin kokemukseni mukaan ihmiset jotka eivät koskaan ole muodollisesti hankalia eivätkä osoita negatiivisia tunteita ulospäin, saattavat välittää niitä tunteensiirron prosessin kautta toisille ihmisille. Tämä on mielestäni paljon isompi haaste kuin ulospäin näkyvä ”hankala” käyttäytyminen. Jälkimmäinen on helpompi tunnistaa ja siihen on helpompi vastata.

Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia II

Hyväksyvän läsnäolon ajatus on sukua Tapio Malisen artikkelissaan ”Mikä helpotus: minua ei ole! – ei-minästä ja tyhjyydestä psykoterapiassa” esittämille ajatuksille sekä hyväksymis-omistautumisterapialle johon eräs kaverini Malisen ajatukset rinnasti. Lisäksi tämä sama ajatus näkyy myös Eckhart Tollen kirjassa Läsnäolon voima jota viime kesänä ehdin lukea n. 80 sivua.

Sillä kirjalla oli vaikutusta seuraavana yönä näkemääni uneen. Luin mm. Tollen ajatuksia siitä että ego haluaa pitää asiat kontrollissaan ja todennäköisesti vastustaa sitä ajatusta, että jokin kokemus ei ole koko eläminen. Seuraavana yönä näin unta Terminator 2-elokuvan tuhoajarobotista joka ajoi minua takaa pitkin kaupunkia. Se ei kuitenkaan saanut minua kiinni. Hähää ego.

Mikael Leiman jatkaa: ”Avuttomuus on ihmiselle yksi vaikeimmin kestettäviä kokemuksia, koska silloin hän väistämättä tarvitsee apua. Ellei hän voi luottaa avun läsnäoloon tai saatavuuteen, tilanne muuttuu sietämättömäksi. Hänen on vääjäämättä löydettävä siihen jokin suojautumiskeino, joka olosuhteista ja ihmisestä riippuen on jokin noista perustavoista tai niiden johdannainen.”

Voi olla, että tämä pitää usein paikkansa. Uskon kuitenkin että muutkin tavat ovat mahdollisia. Ainakin aikuisiällä, jos olen tarvinnut apua joltakulta ihmiseltä enkä ole sitä saanut, olen ajatellut että ”hoidan tämän asian sitten itse”. Samalla olen miettinyt, että pyrin toimimaan itse vastaisuudessa toisin, jos joku tarvitsee apuani. Mielestäni yritys muuntaa ikävät kokemukset toisenlaiseksi toiminnaksi omalta kohdalta on yksi mielekäs tapa suhtautua ikäviin kokemuksiin. Se on tietysti toinen asia, onnistuuko tämä yritys käytännön tasolla aina ja miten hyvin.

Lisäksi, ikävistäkin kokemuksista voi saada reflektiopintaa asiakastyötä ajatellen. Viimeisin ikävä hammaslääkärikokemukseni sai minut ajattelemaan väkivallan uhreja. Kun istuin hammaslääkärin tuolissa, olin avuton sillä hetkellä. Tarvittava toimenpide tehtiin ilman riittävää lääkitystä, sitä jatkettiin vaikka ilmaisin etten kestä kipua ja minua kiellettiin reagoimasta kipuun itselleni luonteenomaisella tavalla. Lisäksi, kun suussa on monta instrumenttia ja virheliikkeet voivat saada aikaan pahaa jälkeä, ei pysty puolustautumaan edes fyysisesti.

Toki tunsin itseni avuttomaksi. En kuitenkaan kokenut että se avuttomuus sinänsä olisi ollut sietämätöntä tai häpeällistä. Minusta terveydenhoitohenkilökuntaan on voitava luottaa. Jos ihminen ilmaisee kokevansa sietämätöntä kipua, siihen pitäisi suhtautua vakavasti. Kokemukseni ohittaminen johti kipushokkiin. Luottamukseni terveydenhuoltojärjestelmään yleisesti ottaen ei kuitenkaan karissut – pyöräilin terveysasemalta yths:lle luottaen siihen, että saan sieltä jotain apua. Jos sekään ei olisi onnistunut, sitten olisin jatkanut matkaa keskussairaalalle.

Jälkikäteen annoin kokemukselleni mielekkään merkityksen. Ajattelin niitä ihmisiä, jotka ovat joutuneet kärsimään kidutuksesta tai jatkuvasta fyysisestä väkivallasta. Oma toimenpiteeni oli kuitenkin terveydenhoitoa ja kesti lyhyen aikaa. Miltä mahtaakaan tuntua ihmisistä, jotka ovat joutuneet vankilaan vaikkapa toisinajattelun takia ja joita on säälimättömästi kidutettu vuosikausia? Sitä kokemusta ei voi tietenkään verrata hammaslääkärikäyntiini, mutta sain siitä kehollis-kokemuksellista, pientä kosketuspintaa siihen miltä väkivallan uhreista ehkä voi tuntua.

Se saattaa olla jotakin mitä on ehkä vaikea pelkästään sanallisesti tavoittaakaan – samoin kuin kipushokkia. Ehkä siitäkin kokemuksesta voi olla hyötyä asiakastyössä. Pidän mielekkäänä sitä fenomenologian ajatusta, että ruumiillisuudessa on jotakin erityistä ja että toisen kokemukseen eläytyminen ei voi täysin tapahtua tiedon varassa vaan siihen tarvitaan ruumiillista kokemuksellisuutta.

Mikael Leimanin kirjoitus: avuttomuus ja häpeä - ajatuksia

Luin juuri Mikael Leimanin kirjoituksen avuttomuudesta ja häpeästä. Luen mielelläni hänen kirjoituksiaan, sillä ne inspiroivat ajatteluani. Ajattelin myös kommentoida tämän kirjoituksen ajatuksia. En ole ihan varma, liittyykö tämä kirjoitus nimenomaan psykoterapiakontekstiin. Itse ajattelin ja kommentoin tätä ihan yleisinhimilliseltä ja henkilökohtais-kokemukselliselta kannalta.

Kirjoituksessa todetaan, että ”On olemassa kolme tapaa suojautua vaaralta tai sietämättömältä tilanteelta: kamppailla, paeta tai luovuttaa ja lamaantua. Nämä perustavat ovat samat kuin eläinkunnassa yleensä. Ihmisillä ne kuitenkin toteutuvat sosiaalisesti kehittyneissä ja usein symbolisissa ilmimuodoissa. Ihmisellä vaara voi myös olla jotakin mielessä olevaa. Kun ihminen käyttäytyy hankalasti, vetäytyy kontakteista, turvautuu päihteisiin tai saa mielenterveyden häiriön oireita, emme tule ajatelleeksi, että kyse voi olla vastauksesta sietämättömään kokemukseen tai tilanteeseen. Se on usein näkymätön ihmiselle itselleenkin, saati sitten häntä ulkopuolelta havaitsevalle.”

Mielestäni eläinten käyttäytymismalleja ei voi suoraan soveltaa ihmiseen. Ensimmäinen syy tähän on se, että vaikka ihminen onkin eläin, ihmisellä on kuitenkin mahdollisuus kehittyneeseen itsereflektiiviseen tietoisuuteen ja korkealaatuiseen symboliseen kommunikaatioon niin suhteessa itseensä kuin toisiin ihmisiinkin, juuri tuon kirjoituksessa mainitun sosiaalisuuden ja symbolisten muotojen käytön takia.

Toinen syy on se, että eläinten käyttäytymismallit on jo esitulkittu ihmisen kokemusmaailman pohjalta. Se, miten tulkitsemme eläinten käyttäytymistä ja minkälaisia nimiä niiden toiminnalle ja olemiselle annamme, kertoo myös meistä ihmisistä. Inhimillisesti esitulkittua eläinten käyttäytymistä ei siksi voi pitää ainoana eikä täysin objektiivisena perustana ihmisen toiminnan tulkitsemiselle.

Mikael Leiman puhuu vaaralta tai sietämättömältä tilanteelta suojautumiselta. En ole ihan varma siitä, pyrkivätkö kaikki ihmiset aina tai ensisijaisesti suojautumaan epämiellyttäviltäkään kokemuksilta. Siksi haluankin lisätä tuohon kolmeen tapaan vielä toiset kolme: hyväksyvän läsnäolon, toiminnan suuntaamisen johonkin muuhun kuin sietämättömän tunteen aiheuttavaan tekijään sekä pyrkimyksen joko muuttaa tai muuntaa omaa kokemusta ja/tai ympäristöä. Uskon että näitä tapoja suhtautua erilaisiin kokemuksiin voi olla vielä useampiakin.

Erityisesti hyväksyvä läsnäolo on tapa josta ei mielestäni psykologiassa puhuta riittävästi. Aina ei ole mahdollista tai mielekästä kamppailla, paeta tai luovuttaa ja lamaantua. Ne eivät myöskään ole ihmisen ainoat tavat suhtautua johonkin vaikeaan, vaaralliseen tai sietämättömään tunteeseen, asiaan, ajatukseen tai tilanteeseen.

Oma kokemukseni on, että pidän erilaisten tunteiden kokemisesta enkä yleensä koe oloani avuttomaksi niiden äärellä. Tämä pitää paikkansa niin miellyttävien kuin epämiellyttävienkin tunteiden suhteen. Tähän on monta syytä. Ensinnäkin erilaiset tunteet kuuluvat perusinhimilliseen elämänmenoon. En usko, että on mahdollista elää elämäänsä kokematta koskaan tunteita jotka eivät kokemushetkellä tunnu hyvältä.

Toisekseen epämiellyttävätkin tunteet ovat tärkeitä toiminnan ohjauksessa, persoonan kehittämisessä ja ympäristön arvioinnissa. Joskus juuri epämiellyttävä tunne on ”oikea” vastaus senhetkiseen elämäntilanteeseen, omaan toimintaan, elinympäristöön jne. Kolmannekseen ajattelen, että epämiellyttävätkin tunteet ovat tärkeää kokemusta tulevalle psykologille. Tieto ei ole kaikki – myös kokemuksella on merkitystä.

Minulla on myös useampi tapa tunteiden käsittelyyn. Jos tunnetilani on epämiellyttävä, käyn ensin läpi henkilökohtaiseen tavalliseen elämääni liittyvän tarkistuslistan: olenko nukkunut, syönyt ja liikkunut riittävästi? Olenko jakanut aikani sopivasti sosiaalisen vuorovaikutuksen ja yksin olemisen suhteen? Jne. Kutsun tätä perusasia-akkujen latauksen tarkistamiseksi. Jos jokin kohdista ei ole toteutunut sopivalla tavalla, teen asianmukaiset korjaavat toimet ja sitten tarkistan uudelleen, onko oloni vielä epämiellyttävä. Yleensä ei ole.

Lisäksi voin yksinkertaisesti antaa epämiellyttävänkin tunteen olla, nimetä sen ja vain antaa tunteen olla. Yleensä voimakkaatkaan tunteet eivät kuitenkaan ole niin pitkäkestoisia ettei niitä voisi sietää. Tunteisiin suhtautumisessa auttaa niiden asettaminen laajempaan kontekstiin. Jos koen nyt jonkin epämiellyttävän tunteen, minulla ei kuitenkaan ole perusteltua syytä olettaa että se jatkuisi vuosikausia. Lisäksi tunteet liittyvät johonkin asiaan, ihmiseen, kokemukseen, tilanteeseen tai ympäristöön. Ajattelun avulla voi tunnistaa, mihin mikäkin tunne liittyy ja sitten voi tietoisesti vaihtaa epämiellyttävän tunteen aiheuttavan ajattelun kohdetta.

Tämä ei tarkoita sitä, että en ottaisi jotakin epämiellyttävää tunnetta käsittelyyn. Epämiellyttäviä tunteita voi kuitenkin käsitellä ajan kanssa. Usein ajallinen etäisyys tekee käsittelyn helpommaksi. Lisäksi, minua ei haittaa se, että välillä koen esimerkiksi joihinkin elämänhistoriani muistoihin liittyviä epämiellyttäviä tunteita, sillä en koe tarpeelliseksi yrittää poistaa tätä kokemusta. Ajattelen, että minulle on hyväksi pitää muistissa epämiellyttäviä kokemuksia, tunteita ja ajatuksia. En koe tarpeelliseksi poistaa niitä.

Käsittelemisen lisäksi on tärkeää myös huolehtia elämän jatkuvuudesta. Yksi tunnekokemus ei ole koko elämän sisältö vaan ainoastaan yksi osa sitä. Vaikka pyrin kokemaan ja käsittelemään tunteita mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, jokin tunnekokemus ei ole kuitenkaan sama asia kuin koko minä tai koko olemassaoloni. Minuus ja olemassaolo eivät palaudu yhteen kokemuksen aspektiin.

Tämä kirja on pakko saada - ajatuksia

Löysin tämän Stuart A. Kauffmanin kirjan idean juuri sinä perjantaina, kun olin edellisen yön valvonut kissan ja väitöskirjaesittelyesseen parissa ja sitten vielä ollut abipäivillä aamusta alkaen. Oli jo myöhäinen iltapäivä ja olin toki väsynyt. Kun luin tästä ideasta, energisoiduin niin paljon, että väsymykseni haihtui ja pompin pitkin laitosta. Koin valtavan suurta, energisoivaa löytämisen iloa, mikä on yksi inhimillisistä iloista suurimpia.

Tässä kirjassa on mahdollisesti käsitteellistetty ainakin osa omasta tavastani ajatella. Olin jo aiemmin – tästä kirjasta tietämättä – miettinyt systeemiteoreettista tulkintaa Jumalasta. Ensimmäisen kerran tähän ajatukseen tutustuin muutama vuosi sitten sen ajatuksen muodossa, jonka myöhemmin laitoin Mikael Leimanin blogiin:

Omaan ajatteluuni kuuluu myös systeemiteoria. Mingersin versiossa Bouldingin järjestelmäajattelusta on yhdeksän eri järjestelmän tasoa kuvauksineen, ominaispiirteineen ja esimerkkeineen. Tason yhdeksän kuvaus on ”transsendenttiset järjestelmät”, ominaispiirteenä ”väistämätön tuntemattomuus” ja esimerkkinä ”Jumala?” (http://www.tse.fi/FI/yksikot/erillislaitokset/tutu/Documents/etu/etu_7.pdf ) s. 26

Kokeilin äsken tuota linkkiä ja se ei harmi kyllä toiminut enää, ainakaan tällä hetkellä.

Kehittelin ajatusta hieman myös kandissani noin vuosi sitten: “Jumala ei ole suurenmoinen tulppa, joka sulkee meidät kiertämään maailmaamme ilman päämäärää. Jumala on halun dynamiikka joka syntyy ja löytyy vain toisten ihmisten kautta, suhteissa ja kommunikaatiossa. “Mitä enemmän moninkertaistatte Jumalan kipinöitä, joita ovat kaikki ihmiset, sitä enemmän teillä on keskustelua Jumalan kanssa”. (Dolto: evankeliumit ja usko psykoanalyysissä – halun elämä s. 10) Ihminen ihmisenä on syntynyt puheesta, joka tulee halun suhteesta olentojen välillä. Tämän suhteen alkuperä on Verbi, halun teko kohdata toinen. Sitä kutsutaan Rakkaudeksi joka tulee toisaalta. Tämä toisaalla oleva on Verbi ja Jumala. Mieleeni palautuu kohta Johanneksen evankeliumin alusta: "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala".

“Jeesus osoittaa meille – että ihmissuhteiden ensimmäinen perusmerkitys on samastua toiseen." Tämä on kuin Emmanuel Levinasin toisen ihmisen kohtaamisen synnyttämää ensimmäistä etiikkaa: jokaisen ihmisen kasvot sisältävät eettisen vaatimuksen muille ihmisille.(käsite jonka opin joka lukiolaisten filosofiatapahtumassa Platonin akatemia). Systeemiteoreettisesti Jumalan kohtaaminen on yhteisevoluution prosessista syntyvä emergentti ilmiö: systeemin ja toimintaympäristön jatkuva ja vuorovaikutukseen perustuva kehitys jossa yhdenkään systeemin kehitys ei ole riippuvainen ainoastaan siitä itsestään.(wikipedia)

Otin silloin wikipediasta systeemiteoriaan liittyvät käsitteet sekä Mingersin ja Bouldingerin idean mahdollisesta transsendentista järjestelmästä ja yhdistin niitä Dolton käsitteisiin. Miten suurta löytämisen iloa koinkaan kun nyt kuulin tästä kirjasta.

Tästä tuli mieleeni jo se aiemmin Mikael Leimanin blogiin kirjoittamani näkemys siitä, että merkkimateria on itsessään aina jotakin: alkeishiukkasia. Kysymys merkkimaterian koostumuksesta on kuitenkin eri asia kuin kysymys siitä, voidaanko merkin ominaisuudet palauttaa niihin osiin joista merkki koostuu. Itse kannatan emergenttiä materialismia jonka näkökulmasta vastaus on: ei voida. Halutessaan maailman voi katsoa koostuvan verkostosta: merkeistä ja niiden välisistä viittaussuhteista jotka voi nähdä emergenttinä ilmiönä.

Mietin edelleen systeemistä merkkiteoriaa - mm. fenomenologisilla, doltolaisilla, kauffmanilaisilla sekä Myers-Briggsin tyyppi-indikaattoriin liittyvillä mausteilla. Se nyt vaan on kivaa kokata käsitesoppaa!

Tämän kirjan ajatukset tuovat mieleeni myös Alf Rehnin ajatukset luovuudesta. “Perusajatukseni on, että luovuus on aina mukanamme. Se putkahtaa esille sodan aikana, kun ihmisten täytyy keksiä tapoja selvitä hengissä. Luovuus nousee esille vankiloissa ja vankileireillä. Sitä on kadulla narkomaanien parissa aivan yhtä lailla kuin mainostoimistoissa, joilla on ironisia nimiä. Ja minua kiinnostaa juuri tämä talttumaton energia, tämä ihmiselämää läpikotaisin leimannut alkuvoima. Ei luovuuden hohdokkuus eivätkä ne ihmiset, joiden mielestä kaikki on koko ajan niin kivaa.” (Alf Rehn: Vaaralliset ideat, s. 32)

Ja “- - 1900-luvun alkupuoliskolla talouden kehitystä tutkinut Joseph Schumpter tunnetaan ilmaisusta creative destruction, luova tuhoaminen. - - Voimme nähdä luomista vain, jos olemme halukkaat ymmärtämään maailman dynamiikkaa. Hänen oivalluksensa oli siinä, että luovuudessa oli aina muutosta, ja että tässä muutoksessa tapahtuu monimutkaista yhteispeliä luovan ja tuhoavan välillä.” (Alf Rehn: Vaaralliset ideat, s. 33)

Tämä kirja on pakko saada – Stuart A. Kauffman: Pyhän uudelleen keksiminen

Löysin tämän kirjan (Stuart A. Kauffman: Pyhän uudelleen keksiminen – Uusi näkemys luonnontieteestä, järjestä ja uskonnosta) sattumalta viime viikon perjantaina. Vieraillessani amanuenssimme huoneessa näin Psykologia-lehden viimeisimmän numeron jota aloin selailla. Tässä viimeisimmässä numerossa oli Katri Suhosen kirjoittama kirja-arvostelu ko. teoksesta. Siteeraan ja referoin sitä tässä.

Stuart Alan Kauffman (s. 1939) on tunnettu yhdysvaltalainen teoreettinen biologi ja kompleksisuuden tutkija joka “on selvittänyt muun muassa maan elämän alkuperää ja nostanut itseorganisoitumisen Darwinin luonnon valinnan rinnalle evoluutiossa”.

Pyhän uudelleen keksiminen esittää uuden näkökulman jonka tavoitteena on kuvata täydellinen, luonnollinen Jumala ja Pyhä sekä ihmiset toisin kuin ennen. Kauffmanin näkökulma perustuu “emergenttiin, luonnontieteelliseen maailmankuvaan, joka pyrkii ulottumaan itse tiedettäkin pidemmälle”.

“Nykyinen tieteellinen näkemys on korostuneesti reduktionistinen, jossa kaikien ilmiöiden lopulta ajatellaan palautuvan alkeishiukkasten väliseksi vuorovaikutukseksi. Myös kaikki ihmisen toiminta on nähty tieteessä pelkkinä tapahtumina, jotka voidaan viime kädessä – periaatteessa – selittää fysiikalla. Kauffmanin näkemys on toinen. Hän pyrkii osoittamaan, ettei biologiaa ja evoluutiota voida palauttaa fysiikkaan.”

Kauffmanin tavoitteena on löytää keskusteluyhteys fundamentalistisen uskonnollisen maailmankuvan sekä reduktionismiin pohjautuvan tieteen näkökulman välille sekä “löytää luonnontieteelle ja uskonnolle yhteinen alue, jossa olisi mahdollista keksiä pyhä uudelleen”.

“Uskonnon ja luonnontieteen ristiriita on Kauffmanin mielestä pohjimmiltaan erimielisyyttä merkityksen olemassaolosta.” Sellaiset maailmankaikkeuden piirteet kuin tarkoitus, elämä, merkitys, arvo, tekeminen ja toimijuus ovat todellisia emergenttejä ilmiöitä jotka “ovat olemassa, vaikkei niiden toteutumista olekaan mahdollista kuvata yksityiskohtaisen tieteellisesti. Ne eivät ole kuitenkaan Luojan yliluonnollisen olemassaolon ilmaus, vaan Kauffmanin mielestä erityistä luonnon luovuutta.”

“Toimijuus on osa elämää, ja sen mukana tulevat merkitys, tekeminen ja arvo. Emergenssi, jonka voisi kääntää ilmaantumiseksi, on Kauffmanin uuden luonnontieteellisen maailmankuvan merkittävin osa. Hänen mukaansa elämä voi olla todellista, vaikkei sitä voitaisikaan suoranaisesti redusoida fysiikkaan, mutta tämä ei toisaalta myöskään tarkoita, että yhtään fysiikan lakia rikottaisiin.”

“Keskeistä Kauffmanin maailmankuvassa on myös niin sanotun Galilein lumouksen murtaminen, johon nykyinen tieteellinen näkemyksemme perustuu. Nykyinen tieteellinen maailmankatsomus painottaa Kauffmanin mukaan liikaa näkemystä, jonka mukaan kaikki ilmiöt lopulta palautuisivat alkeishiukkasten väliseksi vuorovaikutukseksi.”

“Yksikään luonnonlaki ei hänen mielestään täysin riitä kuvaamaan biosfäärin evoluutiota, ihmisyyden historiaa ja teknologian evoluutiota.” Kauffman menee selityksessään “reduktionismin tuolle puolen”. “Kaikilla atomeja monimutkaisemmilla tasoilla maailmankaikkeus on selittämätön.”“Elämme emergentissä maailmankaikkeudessa” jossa luonnon taukoamaton ja radikaali luovuus ympäröi meidät. Tämän vuoksi “emme voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, eikä järki yksin riitä tarkasteltaessa olemassaolomme perusteita.” Maailmankaikkeudella on mahdollisuus toteutua “luovasti ja ennustamattomasti”.
“Biosfäärin ennustamaton, taukoamattoman luova evoluutio on Kauffmanin mukaan luonnontieteen ulottumattomissa, ja Jumala ja Pyhä voisivat jossain määrin kuvata luontoa itseään. Elämä ja toimijuus ilmaantuvat maailmankaikkeuteen luontojaan, ja pyhyys ja jumaluus ovat luonnossa itsessään.”

“Älykäs suunnittelu, jonka takana on pääosin uskonnollinen fundamentalismi, kieltää biosfääriä koskevan luovuuden. Älykkään suunnittelun kannattajien mukaan elämä on niin monimuotoista, että kaikki sen ominaisuudet eivät ole voineet syntyä luonnonvalinnan seurauksena. Kauffmanin mielestä jumalauskon taustalla on pelko siitä, että ilman sitä länsimaalainen sivistysperusta murentuu. Kauffamin mukaan syytä pelkoon ei kuitenkaan ole. Jumala maailmankaikkeuden luovuutena antaa pyhälle ja moraalille voimassaolevan arvon.”

“Kauffmanin mukaan myös tietoisuus on todellinen, emergentti ja muotoutuu ilman luojaa. Teoksessaan Kauffman esittelee reduktionismin rajat ja uskottavat reitit elämän syntyyn, toimijuuteen, merkitykseen ja arvoon sekä biosfääriin, talouteen, ihmismieleen, ihmisen historiallisuuteen sekä tietoisuuden sitkeään luovuuteen. Luojan puuttuminen ei Kauffmanin mielestä vähennä ilmiöiden olemukseen liittyvää pyhyyttä. Maailmankaikkeuden monimuotoisuus on Kauffmanin mielestä luojan työtä – ei yliluonnollisen Jumalan vaan luonnossa itsessään ilmenevän jumalan, joka on luonnon luovuutta.” “Kauffman peräänkuuluttaa ihmistä viimeinkin ottamaan vastuun itsestään valintojen tekijänä, kunnioituksesta luomakunnan pyhyyttä kohtaan.”

Psykologia ja 80/20-periaate

Mietin 80/20-periaatteen sovellusmahdollisuuksia psykologiaan. Minulla ei ole tällä hetkellä tietoa siitä, onko tätä periaatetta jo kenties sovellettukin. En myöskään tiedä, voiko tätä periaatetta ylipäätään soveltaa psykologiaan.

Mietin seuraavia. Voiko jossakin psykologisessa ilmiössä 80 % seurauksista johtua 20 %:sta mahdollisia syitä? Onko joitakin ilmiöitä joita 80/20-periaate sopisi kuvaamaan yhtä hyvin tai paremmin kuin normaalijakauma?

Zipfin sovellus kielitieteeseen on: "hyvin pientä osaa kielen sanastosta käytetään erittäin paljon ja hyvin suurta osaa vastaavasti erittäin vähän". Millainen on psykologian kielen suhde kielen kokonaisjärjestelmään vaikkapa suomen kielessä? Voidaanko tällä mitata sitä, kuinka "rikasta" tai "köyhää" jonkin ammattialan kieli on?

Voiko tätä periaatetta soveltaa esimerkiksi psykoterapeuttien käyttämään kieleen? Esim. a) psykoterapeutin käyttämän kielen suhde "tavalliseen" kieleen ja b) psykoterapeutin käyttämän kielen suhde psykologian alan kieleen. Näitä kahta vaihtoehto voi toki olla vaikea erottaa. Haasteena olisi määritellä mikä on "tavallista" ja mikä on "psykologian" kieltä. Sanan "depressio" voinee luokitella ns. asiantuntijatermiksi, mutta entäpä "masennus"? Joidenkin kielen käsitteiden suhteen on vaikea sanoa, mihin luokkaan ne kuuluvat. Jos tätä periaatetta voisi soveltaa, olisi mielenkiintoista tietää, onko psykoterapeutin käyttämän kielen jakaumalla jonkinlaista suhdetta terapian tuloksellisuuteen erityisesti asiakasnäkökulmasta?

Samassa yhteydessä tulee mieleeni myös Serge Moscovicin teoria sosiaalisista representaatioista. Sitä on sovellettu mm. siihen ajatukseen, kuinka tieteellisen kielen käsitteet siirtyvät arkikieleen. Voisiko 80/20-periaate kertoa jotakin siitä, kuinka "popularisoitua" jonkin tieteenalan kieli on?

80/20-periaate

Eräs ystäväni kertoi minulle 80/20-periaatteesta jonka hän oli löytänyt ja jota on käytetty mm. kielitieteessä. Kiinnostuin ilmiöstä. Ensin vähän wikipediatietoutta aiheesta - kyseessä on Pareton periaate:

"Pareton periaatteen, joka on Pareto-jakaumien erityistapaus, mukaan missä tahansa ilmiössä 80 % seurauksista johtuu 20 %:sta syistä."

"Italialainen Vilfredo Pareto tutki vaurauden jakautumista suhteessa väestöön 1800-luvun Englannissa alkaen kesästä 1897. Tutkimusten tuloksena syntyi epäoikeudenmukaisen jakaumisen teoria, ja Pareton havainto tunnetaan nykyään 80/20-sääntönä. Englantilainen George Zipf havaitsi kielitieteellisissä tutkimuksissaan vuonna 1949 Pareton vaurauskäyrää vastaavan ilmiön (hyvin pientä osaa kielen sanastosta käytetään erittäin paljon ja hyvin suurta osaa vastaavasti erittäin vähän). Nämä tulokset tunnetaan Zipfin lain nimellä."

"Pitkä häntä (engl. the Long Tail) tarkoittaa liiketoiminnan yhteydessä tilannetta, jossa liiketoimintaympäristön muutos mahdollistaa kannattavan liiketoiminnan potenssijakauman vähävoluumisellä alueella. Pitkä häntä -ilmiöstä huolimatta Pareton periaate on edelleen voimassa."

"80/20-sääntö ymmärretään usein väärin. Tähän on useita syitä:

1. Suhde ei ole juuri koskaan tasan 80/20. Esimerkiksi suurissa tuotevalikoimissa suhde on usein lähempänä lukuja 80/10, eli jo 10 % tuotteista riittää tuottamaan 80 % myynnistä.
2. Suhdeluku 80/20 voi antaa sen kuvan, että lukujen summan olisi tarkoitus olla aina 100 %. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska kyseiset osuudet lasketaan eri asioista.
3. Se, että (esimerkiksi) suhde 80/20 olisi voimassa jossakin tilanteessa, ei sulje pois muita rinnakkaisia suhdelukuja. Esimerkiksi yhtä hyvin voitaisiin sanoa, että 30 % tuotteista tuottaa 95 % myynnistä. Tämä ei ole millään tavoin ristiriidassa 80/20-suhteen kanssa, mutta toisaalta 95/30-suhdetta ei voida myöskään päätellä 80/20:n perusteella.
4. Suhteessa voidaan verrata keskenään asioita, joilla ei ole loogista yhteyttä.
5. Suhdetta voidaan käyttää kuvaamaan ilmiöitä, joiden kuvaamiseen se ei sovi."

Kissat tulevat kylään

Viimeisen parin viikon sisään minulle on tullut pari kissaa kylään. Ensimmäinen, valkoinen, tuli kylään siten että olin parvekkeella ja näin kissan toisen parvekkeen kaiteella. Pidin hieman ääntä että se huomaisi minut. Kissa huomasi. Se naukaisi, hyppäsi kaiteelta alas ja käveli muitta mutkitta suoraan parvekkeeni ovesta sisään. Se kierteli hetken paikkoja tutkivasti (erityisesti keittiön tiskipöytä oli mielenkiintoinen) ja lähti sitten pois.

Noin viikkoa myöhemmin kirjoitin myöhään yöllä väitöskirjaesittelyä jonka piti olla valmis seuraavana päivänä. Avatessani parvekkeen oven tuli toinen kissa parvekkeelleni ja sitten suoraan ovesta sisään. Myös tämä kissa kierteli paikkoja tutkivasti kuten toinen, aiempi kissavieras.

Tämä kissa ei tosin halunnut lähteä enää ulos mikä on ymmärrettävää sillä ulkona oli pakkasta. Monta kertaa kissa kyllä meni ulko-ovelle ja kääntyi taas takaisin. Pidin ovea auki hytisten ja odottelin kissan tekevän päätöksen. Kissakäyttäytyminen on hyvä kärsivällisyystesti ja kissakäyttäytymiseen sovittautuminen hyvä kärsivällisyysharjoite: kuinka kauan jaksaa seistä pakkasella avoinna olevan ulko-oven ääressä ja odottaa, että kissa päättää haluaako se ulos vai ei.

Lopulta kissa meni ulko-ovesta ulos. Sitten kului pari minuuttia ja kuului "nau". Kissa oli parvekkeen oven takana ja halusi takaisin sisään. Päästin kissan sisään, eihän sitä nyt voinut pakkaseenkaan jättää ja sitä paitsi oli ihanaa kun oli eläin talossa pitkästä aikaa.

Istuin nojatuoliin ja aion ottaa läppärin syliini ja jatkaa kirjoittamista. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä kissa hyppäsi syliini. Se päätti pitää minua hetken keinoemonaan. Se kiehnäsi sylissäni sekä laittoi päänsä kainalooni ja alkoi "leipoa" tassuillaan - tapa joka aikuisella kissalla säilyy pentuajoilta. Kissanpennut "leipovat" tassuillaan emoaan silloin kun emo imettää niitä.

Kissa kehräsi ja kääntyi lopuksi selälleen. Melkoinen luottamuksen osoitus. Rapsutin sitä vatsasta. Sitten se käpertyi kerälle syliini nukkumaan. Annoin läppärin olla lattialla ja kissan sylissä - mielestäni tämä oli oikea järjestys.

Se kissa oli hurmaava. Niin utelias, kaunis, luottavainen... Se leimautui minuun ja seurasi ulos parvekkeelle, vessaan, kahvinkeittoon, nuoli käteni ja naamani puhtaaksi... Se oli kyllä selvästi hyvin pidetty kotikissa. Päättelin sen siitä, että se aluksi luonnollisesti aristeli hieman mutta tuli pian luottavaisesti lähelle. Lisäksi sen turkki oli pehmeä, kiiltävä ja hyvässä kunnossa samoin kuin sen kynnet jne.

Kun kissa käpertyi pehmeälle kehräävälle kerälle syliini ja katsoi silmiini luottavaisesti kirkkailla, sielukkailla silmillään, tuntui siltä että sulan siihen tuoliin. Esseeni kirjoittaminen jäi moneksi tunniksi kesken ja jouduin lopulta lähtemään nukkumatta suoraan abipäiville oppiainettamme esittelemään. Silti minua vain hymyilytti ja olo oli endorfiininen: elämä on ihanaa, titityy. Sellainen lempeänpöhkönhöperönlöperö olotila.

Osa tuon kokemuksen onnellisuudesta tuli yhteyden kokemuksesta ja luottamuksesta jota kissa minulle osoitti. Eläimet ovat mielestäni hyviä ihmisten arvioijia, sillä ne keskittyvät siihen mikä on ihmisessä olennaista. Eläimet eivät ota arvioinnissaan huomioon ihmisen elämänhistoriaa, koulutusta, tulotasoa, oppiarvoa, ulkonäköä, titteleitä, vaatetusta...

Eläimet arvioivat ihmistä sellaisena kuin hänen koko olemuksensa sillä hetkellä todellistuu. Siksi minulle on erityisen mieluisaa se, että olento joka on sillä hetkellä suhteessa minuun pienempi ja avuttomampi (kuten kissa joka on sylissäni mahapuoli ylöspäin), osoittaa luottamusta, hyväksyntää ja läheisyyttä. Pidän sitä suuressa arvossa.

Hauskin väitöstilaisuus tähän mennessä!

Olin tänään psykologian alan väitöstilaisuutta seuraamassa. Yleensäkin on mielenkiintoista ja antoisaa käydä seuraamassa väitöstilaisuuksia. Tänään oli vuorossa PsM Kirsi Pankarinkankaan psykologian alaan kuuluva väitöskirja ”Leskien keski-iässä tai myöhemmällä iällä solmimat uudet avioliitot: seurantatutkimus”.

Luonnollisesti olen ylpeä ja iloinen oman oppiaineemme väitöstilaisuuksista ja niistä ihmisistä, jotka ovat meillä väitelleet tohtoreiksi. Tämän päivän väitöstilaisuuden aihe oli kiinnostava ja väittelijän alkajaisesitelmä selkeä ja laadukas.

Väitöstilaisuuden parhainta antia oli vastaväittäjä (Helena Hurme Åbo Akademista). Hän oli hulvattoman hauska, sellaisella oivaltavalla, assosioivalla, psykologis-tieteellisellä ja tarinallisella tavalla. Nauroin monta kertaa vedet silmissä kuten havaintojeni mukaan suurin osa yleisöstä.

En ole koskaan ennen ollut näin hauskassa väitöstilaisuudessa ja nauranut näin paljon. Tällaisia väitöstilaisuuksia kuuntelisi mielellään enemmänkin. Tämänkertainen tilaisuus oli piristävä poikkeus vieläkin jossain määrin muodollisiin tilaisuuksiin jotka joskus voivat olla raskasta seurattavaa vaikka aihe olisikin kiinnostava.

Väitöskirjaesittely - jatkoajatuksia

Esitin tänään seminaarissa työni. Laitoin PowerPointeihin mukaan myös aiheen tiimoilta nimeämiäni diskursseja, jotka löysin lihavuus-aiheisella puolen tunnin googlettelulla.

POIMINTOJA NETTISIVUILTA

TERVEYS JA KAUNEUS-DISKURSSI:
“Lihavuus ei ole vain esteettinen ongelma. Kyse on ennen kaikkea ihmisten terveydestä.”

NAISET RUOTUUN-DISKURSSI:
“Naisille lasten odotusaika ei saisi jättää pysyvästi ylimääräisiä kiloja. “

USKONNOLLINEN DISKURSSI (LÄSKIMAAILMANLOPPU TULEE! OLETKO VALMIS?):
“Räjähtävä lihavuus”

TALOUS-DISKURSSI:
“Läskin hoito käy Suomelle kalliiksi - - Joidenkin ihmisten laihtumista suomalainen yhteiskunta on valmis tukemaan jopa 400 euroa kilolta.”

TALVISOTA-DISKURSSI:
“Terveys ja siihen liittyvä tieto ei ole kovin vahva ase taistossa nuorten liikakiloja vastaan - - Nuorille pitää tulla terveistä elämäntavoista hyvä ja rento fiilis, johon liittyy samastuminen muihin nuoriin tai esikuviin ja ryhmän hyväksyntä”

SAAT SÄÄLISTÄ DISKURSSI:
“Jos tunnet itsesi rumaksi ja lihavaksi naiseksi, ota yhteyttä.”

Minusta nämä kielelliset ilmaisut ovat yksinkertaisesti aivan uskomattomia. Millä perusteella lihava nainen ei voisi olla kaunis tai esteettinen? Mikä oikeuttaa
puhumaan dehumanisoivasti ja objektivoivasti "läskistä" ja laihdutettavien kilojen kilohinnasta? "Läski" ei ole jokin irrallinen asia. Kun puhutaan läskistä, puhutaan ihmisistä joilla on kiloja; elävistä, tuntevista ja ajattelevista ihmisistä.

Kuten väitöskirjassakin oli kysytty, voiko todella olla taistelua lihavuutta vastaan ilman että on taistelua lihavia ihmisiä vastaan? Ja mistä tämä ajatus oikein tulee, että naisen kehossa ei saisi näkyä eletty elämä, kuten lasten saaminen tai vanheneminen?

Väitöskirjaesittely XII - lihavuuden liminalisointi

Lapsesta saakka lihavien ja aikuisena lihoneiden kokemuksia lihavuudesta muovaavat mekanismit ovat erilaisia. Lapsesta saakka lihavien ryhmässä useampien oli mahdollista identifioitua lihaviin ryhmänä sekä käsittää lihavuus osaksi omaa itseä ja subjektiutta kuin aikuisena lihoneiden ryhmään kuuluvien.

Aikuisena lihaviksi tulleet tiedostavat ja kokevat konkreettisesti eron entisen ja nykyisen tilanteensa välillä muun muassa siinä, miten muut ihmiset reagoivat heihin ja kohtelevat heitä. Aikuisena lihoneet joutuvat käsittelemään tavalla tai toisella sitä, miten arvo “ruumishierarkiassa” laskee ruumiin muuttumisen myötä. Tämä “arvon lasku” on aiheuttanut monelle ahdistusta, häpeän ja syyllisyyden tunteita.

Molempien ryhmien naisten kokemukset lihavuudesta olivat kuitenin ristiriitaisia. Hoikkuuden vaatimus ymmärretään yleisesti ottaen epärealistiseksi ja sitä pidetään ahdistavana. Kuitenkin itsen hyväksyminen lihavana tuntui mahdottomalta.

Tutkittavat kokivat että heidän täytyy selittää lihavuuttaan: miksi he ovat lihavia, kuinka heistä tuli lihavia, kuinka he antoivat itsestään tulla lihavia, aikovatko he laihduttaa jne. Lihavan ihmisen täytyy elää sen tietoisuuden kanssa, että hän ei ole täysin tunnustettu subjektina jollei ruumis muutu hoikaksi.

Sekä lihavuuden hoitoon liittyvissä että muissa diskursseissa jää usein huomiotta, että arvioinnin kohteen näkökulmasta tarkkailu, kritiikki ja muutospaine kohdistuvat paitsi ruumiiseen myös identiteetin ydinalueisiin, siihen kuka on. Fyysisen muutoksen mukana myös luonne syntyy uudelleen hoikkana persoonana. Tästä tulee mieleen Feniks-myytti, jonka eräs variaatio tämä on.

Pyrkimys korostaa lihavuuden väliaikaisuutta ja esittää lihavuus välitilana kieltää suuren ihmisryhmän olemassaolon ja identiteetin mahdollisuuden tai vähintäänkin työntää heidän kokemuksensa marginaaliin. Vaikka lihavuutta ei ole pystytty konkreettisesti hävittämään, lihava ihminen on saatu subjektina katoamaan.

Meidän tulisi kyseenalaistaa vallitsevat normit ja käsityksemme hyväksyttävästä ruumiin koosta ja muodosta sekä muokata käsityksiämme subjektiuden ehdoista. Se voisi olla henkisesti ja konkreettisesti vapauttavaa niin lihaville kuin lihavuutta pelkäävillekin.

Lopuksi 36-vuotiaan naisen pohdiskelua jossa ko. nainen kannustaa toisia lihavia toimijuuteen. Tätä voinee pitää yleisemminkin hyvänä elämänohjeena. “Joskus voisimme myös rentoutua ja unohtaa ylipainomme. En tarkoita, ettei meidän pitäisi välittää mistään mitään, vaan meidän pitäisi antaa itsellemme lupa olla mielikuvituksemme sankareita. Me lihavat, joiden on vaikea päästä niin sanottujen normaalien mittoihin, emme uskalla elää täysillä. Aina me kuitenkin ajattelemme, että mitähän tuokin tuossa miettii. Joskus olisi hyvä unohtaa kokonaan muut ja ajatella, millainen ihminen minä haluaisin olla muille. Millainen itselleni? Millaisena haluaisin muiden minut kokevan? Voinko muuttua sellaiseksi? Ja vastata armeliaasti: kyllä sinä voit olla unelmiesi sankari ja valloittaa! Täytä pieni unelmasi heti. Se on sinun velvollisuutesi tässä maailmassa

Väitöskirjaesittely XI - lihavuuden liminalisointi

Lihavan ruumiin subjektius jaetaan sisäiseen ja ulkoiseen. Hoikka, oikea “sisäinen” ruumis ansaitsee subjektiuden, kun taas lihava “ulkoinen” ruumis tekee siitä vaillinaisen. Lihavuus näyttäytyy “sisäisestä” henkilöstä erillisenä ominaisuutena, jonka eliminoiminen vasta mahdollistaa subjektiuden. Tämä lohkominen siirtyy myös lihavien ajatteluun: ruumis on lihava, mutta itse ei koskaan ole lihava. Tämä on ymmärettävää, sillä kun lihava ruumis erotetaan persoonasta, lihavuuden stigma on ehkä helpompi sietää.

Se, että katsoo olevansa ruumiin koosta huolimatta hoikka ihminen, on mahdollista tulkita myös pyrkimyksenä omaehtoiseen subjetiuteen. Jos katsotaan, että identiteetti ja subjektius kiinnittyvät ruumiiseen, lihavan ruumiillisuuden jatkuvalla kyseenalaistaminen voi aikaandaada sen, että lihavan voi olla vaikea tuntea olevansa subjekti.

Paradoksi on siinä, että lihavuus ymmärretään yleisesti ja aineistossa yksilötasolla väliaikaiseksi tilaksi vaikka todellisuudessa lihavuus on useimmille varsin pysyvä ominaisuus sekä ajallisesti että henkilökohtaisena kokemuksena myös mahdollisen laihtumisen jälkeen.

Kohtelu voi muuttua hyväksyvämmäksi mikä ei aina ole positiivinen kokemus - laihtunut voi joutua tekemään eräänlaista surutyötä joutuessaan kohtaamaan sen, että ei ole aiemmin tullut hyväksytyksi itsenään, vaikka oli kuvitellut niin. Asian käsittely voi viedä aikaa ja herättää voimakkaita tunteita.

Mietin miten tätä voisi tukea psykologin työssä. Samoin mietin sellaista tilannetta, että psykologin vastaanotolle tulee lihava ihminen joka haluaa laihduttaa. Onko psykologin tehtävä tällaisessa tilanteessa ensisijaisesti kannustaa muutokseen jos se lähtee yksilöstä itsestään vai pyrkiä vain välittämään kokemus ehdottomasta hyväksynnästä? Mietin myös lihavaa ihmistä, jonka laihdutus on onnistunut. Jos psykologi antaa tästä tavoitteiden saavuttamisesta myönteistä palautetta, onko se lopultakin hyvä vai huono asia? Voiko se osaltaan lisätä laihtuneen ihmisen surua?

Lihavuus merkitsee muutakin kuin vain ruumiin kokoa, se on monelle tärkeä osa itseä ja omaa ruumiillisuutta. Ongelmana näyttää olevan, että lihavuutta ei saa hyväksyä pysyvänä ominaisuutena eikä pitää osana omaa subjektiutta, vaikka se todellisuudessa tai väistämättä sitä olisikin. Lihava nainen tietää olevansa subjekti myös lihavana, mutta koska ympäristö kieltää hänen toimijuutensa, hän joutuu jatkuvasti elämään ristiriitaisessa ja subjektiutensa osittain kieltävässä välitilassa.

Yksi mahdollinen tapa päästä pois välitilasta voisi olla “ulostulo lihavana henkilönä”. Ulostulo lihavana edellyttää paitsi itsensä julkista nimeämistä lihavaksi myös lihavuuden tunnustamista tärkeäksi osaksi ruumiillista subjektiutta.

Yksi keskeinen tekijä lihavana ulostulossa tai lihavan identiteetin omaksumisessa on halu identifioitua toisiin lihaviin. Lihavan identiteetin omaksumisen myötä käsitys lihavuudesta usein politisoituu ja ihminen alkaa käsittää, että ongelman ydin ei aina välttämättä ole oma lihavuus vaan pikemminkin monet yhteiskunnalliset rakenteet, asenteet ja käytännöt, jotka rajoittavat lihavien elämää.

Lihavaksi identifioituminen voi olla vaikeaa ja monet vastustavat sitä painokkaasti. Monen tunteet ovat ristiriitaisia ja joskus tietoisuus omasta ruumiista on voimakkaampi. Lihavuuden merkitsevyys vaihtelee tilanteittain. Erityisesti tilanteet, joissa ruumis on korostuneesti esillä, kuten liikuntaa harrastaessa, tanssiessa, ravintolassa ja ulkona syödessä, voimistavat monen tunteita lihavuudesta. Subjekti heiluu oman ruumiin hyväksymisen ja torjumisen välillä, ja laihdutuspaineiden vahvuus vaihtelee.

Väitöskirjaesittely X - lihavuuden liminalisointi

Lääketieteen käyttämät mittarit ja kulttuuriset käsitykset lihavuudesta poikkeavat toisistaan. Arjessa ihmistä ei määritellä lihavaksi numeerisen mittaustuloksen vaan sen perusteella, kuinka paljon heidän kokonsa katsotaan poikkeavan normista.

Lihavuuden kokeminen välitilana nousi teemana esiin aineistosta. Lähes kaikki naiset olivat laihduttaneet, laihduttivat parhaillaan tai suunnittelivat laihduttamista. Kokemusta lihavuudesta tai lihavana elämisestä pidettiin väliäaikaisena tilana tai hetkellisenä poikkeamana, vaikka lihavuus olisi ollut heidän pysyvin ruumiillinen olotilansa.

Lihavuus esiintyi kokemusta merkittävästi jäsentävänä välitilana sekä konkreettisella että käsitteellisellä tasolla. Moni tunsi itsensä ulkopuoliseksi tai riittämättömäksi suhteessa naiseuden normeihin ja odotti laihtumista voidakseen alkaa elää.

Ruumis on merkitysten ja käytäntöjen risteyskohta jossa kohtaavat yhteiskunta ja yksilö, luonto ja kulttuuri, instituutiot ja halut. Subjektius kiinnittyy ruumiiseen ja muokkautuu vuorovaikutuksessa näiden eri elementtien kanssa. Ruumiillisuus on subjektiuden perusta.

Subjektius ja ruumis muuttuvat jatkuvasti erilaisten prosessien myötä. Nykyään ruumista myös muokataan enemmän tietoisesti sekä konkreettisesti että mielikuvien tasolla. Lihaville ruumiin muokkaamisesta on tullut normatiivinen pakko ja myös yksilön sosiaalisen hyväksyttävyyden edellytys. Laihduttamista ja laihtumista pidetään lihavan henkilön “luonnollisena” tavoitteena.

Liminaali on alunperin sosiaaliantropologinen käsite. Välitilassa oleva henkilö tai ryhmä ei ole osa aiempaa yhteisöä mutta ei myöskään osa uutta yhteisöä ja näin ollen rakenteellisesti ja sosiaalisesti näkymätön, eristetty ja hetkellisesti määrittelyjen ulkopuolella. Lihavuus voi jäsentyä ja se voidaan kokea yhtä aikaa sekä hetkellisenä että pysyvänä kokemuskategoriana.

Lihavuus rikkoo hyväksyttävän ruumiin normia monella tavalla. Se paikantuu sekä käsitteellisesti että kokemuksellisesti esimerkiksi terveyden ja sairauden, hyveellisyyden ja moraalittomuuden, normaalina ja epänormaalina pidetyn ruumiin ulkomuodon sekä hyväksyttävänä ja ei-hyväksyttävänä pidetyn feminiinisyyden väliin.

Ruumiin koon merkitys terveyden normina ja ulkoisena merkkinä on korostunut vaikeammin havaittavan yleiskunnon kustannuksella. Aineiston naiset ovat sisäistäneet tämän käsityksen perinpohjaisesti ja yhdistävät lähes systemaattisesti hyvän terveyden ja kunnon hoikkuuteen ja sairauden ja huonon kunnon lihavuuteen.

Lihava ruumis jää välitilaan myös sukupuolen ja seksuaalisuuden suhteen. Lihava nainen mielletään usein sukupuolettomaksi ja seksuaalisesti neutriksi tai hänen seksuaalisuutensa kyseenalaistetaan tai kielletään. Toisaalta lihava nainen edustaa myös jonkinlaista alkukantaista hyperseksuaalisuutta.

Laihuudesta on tullut lähes myyttinen olotila, jolloin kaikki on mahdollista. Niin kauan kuin ruumis on lihava, elämä on jonkinlaista odotussalielämää jossa ei voida toimia täysivaltaisena ja hyväksyttynä subjektina. Naiset kokevat, ettei heillä ole oikeutta omaan elämään ja saavutuksiin. Omat ja ympäristön asenteet, syrjintä ja stigmatisointi estävät hyväksyvämmän suhtautumisen omaan ruumiiseen ja voivat muodostaa ylittämättömän korkean kynnyksen esimerkiksi osallistua liikuntaharrastuksiin, luoda uusia sosiaalisia suhteita, mennä lääkäriin jne.

Väitöskirjaesittely IX - lihavuuden stigmatisointi

Lihava ruumis nähdään usein vain lihavuuden kautta. Tämä on attribuutioerhe joka toistuu erilaisissa muodoissa myös psykologiassa. Yksilö palautetaan yhteen selittävään tekijään joka voi olla esimerkiksi lapsuus, seksuaalisuus, narsismi, häpeä, diagnoosi jne. Nähdäkseni tämä on seuraus reduktionistisen luonnontieteen vahvasta asemasta. Oma kantani on systeemiteoreettinen emergentti materialismi jossa kokonaisuuden palauttaminen osaan on looginen virhe. Fenomenologisesti se on yksiaspektista tarkastelemista jossa ihminen ei voi todellistua kokonaan.

Lihavuus on yksi naisten syyllisyyden, ahdistuksen, vihan, itseinhon ja häpeän tunteiden tärkeimpiä lähteitä. Tähän on vaikuttanut yksilöllistymisen ja ulkonäköruumiin merkityksen kasvaminen länsimaisessa kulttuurissa. Ruumiin ulkomuodosta on tullut yhä keskeisemmin henkilökohtainen muokkausprojekti, onnistumisen tai epäonnistumisen määrittelypaikka.

Painoon liitetty identiteetti on painon ja elämäntilanteen aaltoliikettä. Lihavuuden kokemus kytkeytyy vahvasti käsitykseen omasta subjektiudesta, toimintakyvystä ja mahdollisuuksista, arvosta, seksuaalisuudesta ja identiteetistä naisena. Yksi lihavuuden paradokseista on se, että lihava ruumis on jatkuvasti esillä kokonsa vuoksi, mutta samanaikaisesti näkymätön: lihavuus deseksualisoi naiset naisina. Tämä tosin toimii kompetenssin lisääjänä seksistisessä toimintaympäristössä.

Lihavuusstigman vastustamisessa on kolme pääryhmää: passiiviset, aktiiviset ja reflektoivat keinot. Passiivisiin keinoihin kuuluvat sisäistäminen ja viha. Aktiivisiin keinoihin kuuluvat verbaalinen takaisinantaminen, fyysinen aggressiivisuus, liioittelu ja aktivismi. Reflektoiviin keinoihin kuuluvat itsensä hyväksyminen ja valveutuneisuus.

Usein käytössä on samanaikaisesti useampia keinoja. Tutkimusaineiston henkilöt käyttivät kaikkia edelläkuvattuja keinoja lukuunottamatta fyysistä aggressiota. Eniten aineistossa oli sisäistäjiä ja verbaalisesti puolustautuvia. Itsensä hyväksyjiä, liioittelijoita ja aktivisteja oli muutamia. Heillä ilmeni halu muuttaa yhteiskunnan asenteita joita pidettiin poliittisena kysymyksenä ja tyttöjen sortamiseen laihdutuspakolla otettiin kriittinen näkökulma.

Aineistosta tuli esiin myös muita stigmanhallintatapoja joita olivat pyrkimys neutralisoida stigmaan liittyviä negatiivisia ominaisuuksia peittämällä vartalo tai kiinnittämällä huomio vartalon muihin ominaisuuksiin sekä itsen etäännyttäminen samaa stigmaa kantavista laihduttamisella.

Lihavuus oli joillekin myös positiivinen kokemus jonka voi kääntää omaksi edukseen: oman lihavuuteen liittyvän marginalisaation ja leimaamisen kautta jotkut olivat oppineet sietämään paremmin erilaisuutta ja vaatimaan oikeudenmukaista kohtelua myös muille syrjintää kokeville ihmisryhmille.

Entisaikojen ruumista ulkoapäin kuristavan korsetin sijaan naisiin on iskostettu sisäinen kontrollin korsetti, Stigmatisoinnissa on kyse vallasta ja oikeudesta sekä yhteisön pyrkimyksestä määrittää ja asettaa rajat normaaliudelle ja epänormaaliudelle, hyväksyttävälle ulkonäölle, käytökselle tai elämäntavalle sekä ruumiillisuuden rakentamiselle sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Lihavuuden stigman haitalliset vaikutukset ulottuvat muihinkin kuin lihaviin. Lihavuuteen liitetty sosiaalisen hyväksyttävyyden menettäminen ja sen pelko lietsovat osaltaan tyytymättömyyttä omaan ruumiiseen ja ylläpitävät käsitystä, että ruumista on jatkuvasti muokattava sosiaalisen hyväksyttävyyden säilyttämiseksi tai parantamiseksi. Erityisesti naiset ovat sisäistäneet tämän ajattelutavan niin hyvin, että normaalipainoisetkin naiset tuntevat olevansa ylipainoisia tai liian lihavia ja kokevat laihduttamisen tarpeelliseksi.

Kulttuuriset käsitykset ideaalivartalosta ja sen mukanaan tuomasta sosiaalisesta menestyksestä yhdessä lihavuuteen yleisesti liitettävien negatiivisten stereotypioiden ja ennakkoluulojen kanssa tekevät lihavasta ruumiista epäideaaleina pidettyjen ominaisuuksien kiteytymän. Jos lihavuus käsitetään stigmatisoituna identiteettinä ja poliittisena ruumiillisena erona, lihavien ihmisten saama huono kohtelu ei enää näyttäydy vain yksilön henkilökohtaisena ongelmana, vaan yhteiskuntaan sisäänrakennettuna ja sen ylläpitämänä syrjintänä, marginalisointina ja suvaitsemattomuutena.

Länsimainen kulttuuri on lihavuusfoobinen. Siitä keskustellaan harvoin, millaista on elää ruumiissa joka on stigmatisoitu hävettäväksi, naurettavaksi, epäterveeksi ja ällöttäväksi ja joka harvoin nähdään arvokkaana, terveenä, normaalina tai kauniina. Lihavuuden stigmatisoiminen marginalisoi lihavia naisia ja työntää heitä kohti “lihavuuden välitilaa”.

Väitöskirjaesittely VIII - lihavuuden stigmatisointi

Työmarkkinoilla syrjintä näkyy älyn ja kykyjen vähättelynä, heikkoina etenemismahdollisuuksina, nöyryyttävinä työhönottohaastatteluina sekä huomautteluna. Terveydenhoitohenkilökunnan asenteet lihavia kohtaan ovat ennakkoluuloisia tai syrjiviä ja lihavuuden stigmalla on merkitystä lihavuuden hoidon tavoitteiden kannalta. Toisinaan jopa terveydenhuollon ammattilaiset esittävät käsityksiä lihavuuden sosiaalisesta stigmasta hyödyllisenä pelotteena laihduttamismotivaatioon. (Kamalaa!)

Lihavien ihmisten ei kuitenkaan katsota tarvitsevan sympatiaa, tukea, ymmärrystä, hyväksyntää tai suvaitsemista toisin kuin muiden stigmatisoitujen ryhmien jäsenien. Lihaviin kohdistuva syrjintä sen lukuisissa muodoissa voidaankin tulkita stigman konkreettiseksi vaikutukseksi joka ruokkii stereotypioita ja ennakkoluuloja.Chen ja Brownin tutkimuksissa ne henkilöt joilta on amputoitu raaja, jotka ovat pyörätuolissa, joilla on itsemurhayrityksiä tai sukupuolitartuntoja olivat halutumpia kumppaneita suhteeseen kuin lihavat ihmiset.

Lihavuuden stigmatisointi on vahvasti sukupuolittunut ilmiö. Lihavat naiset ovatkin vähintään kolminkertaisesti stigmatisoituja naiseutensa, lihavuutensa sekä oletetun moraalisen heikkoutensa takia. Naisiin kohdistuva hoikkuusvaatimus on suurempi kuin miehiin kohdistuva ja hyväksyttävä painon vaihteluväli on suurempi miehille kuin naisille.

Naiset ovat myös suvaitsevaisempia miesten painoa ja kokoa kohtaan kuin miehet naisten. Naiset myös naiset kokevat, että hoikkuus on tällä hetkellä naisvartalon ulkomuodolle asetetuista vaatimuksista tärkein jonka täyttämisellä tavoitellaan sosiaalista hyväksyntää. Lisäksi mediadiskurssien tyttöjen käsityksiä ideaalivartalosta muokkaava representaatio on yksipuolinen.

Naisruumista pidetään aina epätäydellisenä ja jatkuvasti toimenpiteiden tarpeessa olevana. Naiset tekevät feminiinisyystyötä tilanteen korjaamiseksi ja samalla tuottavat ja uusintavat feminiinisyysdiskurssia. Naisille asetettu hoikkuusvaatimus on patriarkaalisen, institutionaalisen vallankäytön väline; kyseessä ei lopulta ole kauneus vaan tottelevaisuus.

Sosiaalinen kontrolli, tottelevaisuus ja feminiinisyyden rakentaminen nousevat esiin myös tarkasteltaessa naisten laihduttamisen motiiveja. Laihduttamisella pyrittiin lisäämään oman vartalon ja sitä kautta oman henkilön sosiaalista hyväksyttävyyttä. Naisen ulkonäöllä on suuri merkitys intiimin ihmissuhteen, seurustelun tai perheen perustamisen onnistumisessa. Uskottavuus, edustavuus työelämässä sekä toive saada parempaa kohtelua liittyvät nekin hoikan vartalon ideaaliin.

Jäin tältä pohjalta miettimään sitä, että tunneälymittareissa ja empatian käsitteessä on se ongelma, että ne ovat tiedollisia eivätkä siten tavoita ruumiillista eläytymistä. Ehkä koulussa ruumiiseen kohdistuvasta kiusaamisesta tulisi seurata sellainen ruumiillinen rangaistus jossa yksilö joutuu eläytymään toisen ruumiilliseen kokemukseen kokonaisvaltaisesti. En tarkoita fyysistä väkivaltaa.

Konkreettisena esimerkkinä tulivat mieleen omat ala-asteajat. Tein kaverieni kanssa jekun: laitoimme vettä täynnä olevan purkin luokan oven päälle. Kun siivooja tuli luokkaan, purkki tippui tuottaen siivoojalle ylimääräistä työtä. Rangaistukseksi minut laitettiin moppaamaan koko luokan lattia siivoojan ja opettajan valvonnassa. Mielestäni tämä oli hyvä rangaistus. Lattiaa luututessani jouduin konkreettisesti ja kehollisesti eläytymään siihen, miltä siivoojasta tuntui.

Muistan myös kuinka meitä ala-asteella opetettiin eläytymään näkövammaisten arkeen. Kuljimme koulun käytävillä silmät peitettyinä ja erilaisia, näkökykyä rajoittavia laseja silmillä pitäen. Se auttoi ymmärtämään kokemuksellisesti ja kehollisesti näkövammaisen arkea.

Iris Marion Youngin mukaan syrjintä on ruumiiseen perustuva toiseuttamisen muoto. Uskon että pelkän tiedon avulla on helpompi objektivoida toinen ihminen kuin jos joutuisi eläytymään kokemuksellisesti ja kehollisesti siihen toiseuteen jonka objektivoi.

Väitöskirjaesittely VII - lihavuuden stigmatisointi

Lihavuuden stigmatisoinnissa Harjusen alkupisteenä on Erving Goffamin malli stigmasta. Sen mukaan stigma on ominaisuus, joka heikentää henkilön sosiaalista statusta ja vaikuttaa kielteisesti sosiaaliseen identiteettiin ja käsitykseen omasta itsestä. Se, että stigman katsotaan johtuvan henkilön omasta käytöksestä tai elintavoista vahvistaa stigmaa.

Koska medikaalisen diskurssin mukaan vastuu painon kontrollista on henkilökohtainen ja länsimainen kulttuuri korostaa yksilön vapaata tahtoa ja valintoja, lihavuus nähdään itseaiheutettuna ongelmana ja lihavien ajatellaan kuuluvan suurempaan yhtenäiseen ihmisryhmään jolla on stigmatisoiva lääketieteellinen tila.

Stigmalla on sekä sosiaalisia että psykologisia seurauksia. Lihavien ihmisten oletetaan olevan samanlaisia elämäntyylivalinnoiltaan, terveydentilaltaan, persoonallisuudenpiirteiltään, ominaisuuksiltaan ja moraaliltaan joita luonnehtivat stereotyyppiset ja negatiiviset käsitykset.

Lihavaa ihmistä pidetään passiivisena, laiskana, tyhmänä, likaisena, itseään kontrolloimattomana ja rumana. Lihavuuden uskotaan kertovan erityisesti tahdonvoiman puutteesta ja moraalisesta rappiosta jotka ovat tuottaneet epäonnistumisen painon säätelyssä ja siten elämänhallinnassa. Tein pienen empiirisen kokeen ja katsoin Karjalan Heili-lehdestä seuranhakuilmoituksia (ei, minulla ei ole ilmoitusta siellä, löydän hyvin seuraa muutenkin). Joku mies oli laittanut: “Jos tunnet itsesi rumaksi ja lihavaksi naiseksi, ota yhteyttä.”

Nämä käsitykset voivat sisäistyä osaksi lihavan ihmisen kokemusmaailmaa ja niillä on myös suora yhteys lihavien kokemaan syrjintään ja huonoon kohteluun. Lihavat ihmiset kohtaavat lihavuuden stigman jokapäiväisessä sosiaalisessa ympäristössään, sosiaalisissa instituutioissa, henkilökohtaisissa suhteissaan ja mediassa. Ruumiin kokoon liittyvän normin rikkomisesta seuraavaa rangaistusta pidetään toisinaan jopa ansaittuna tai hyväksyttävänä. Ympäristön asenteellisuudesta ja syrjivistä käytännöistä syytetään niiden kohteeksi joutuvaa henkilöä itseään.

Vallitsevat, vihamieliset asenteet ja käsitykset konkretisoituvat jatkuvana huomautteluna, nimittelynä, syrjintänä, marginalisoimisena, kiusaamisena ja joskus jopa fyysisenä häirintänä. Julkista huomauttelua pidetään sallittuna ja häirintään osallistuvat niin tutut kuin tuntemattomatkin. Kuten eräs tutkittava totesi: “...on jo kansalaisvelvollisuus huomauttaa lihavalle sanomalla läski”.

Mieleeni tulee kirja-arvostelu Bachelardin kirjasta Tilan poetiikka jossa on esitetty kuvauksia kodista kuvittelun fenomenologian menetelmällä. Pesässä kotina “huipentuu - - luottamus maailmaan, se on samanaikaisesti hauras ja turvallinen. Näin se kertoo rauhasta suojattoman luonnon keskellä. Pesä on myös asumuksista intiimein; samoin kuin lintu painelee pesänsä ruumiillaan samoin vuoteeseen asettuva lapsi tekee kehollaan itselleen kotoisan tilan.” Ja “Pesässä “sikiö luo itselleen sylin”. Sama mielikuva menee vielä kauemmas alkuun kotilossa; siinä asumus syntyy erittämällä, antamalla rakennusaineen tihkua ympärille.”

Myös kieli kotina on samanaikaisesti sekä hauras että turvallinen, erityisesti jos ihminen kehittää oman kielensä, ilmaisutapansa omalle äänelleen. Kieli jaettuna kommunikaationa on hauras koti, sillä se on altis väärinymmärryksille ja virhetulkinnoille jotka etäännyttävät ihmisiä toisistaan. Toisaalta kieli on myös turvallinen paikka, se on jotakin joka on aina läsnä ja josta voi muokata omannäköisensä. Kieli on syli, ihmisyyden rakennusaine jonka voi antaa tihkua ympärille. Tämä on rinnastettavissa siihen Francoise Dolton ja Martti Siiralan ajatukseen että kieli on osa ihmistä.

Tältä pohjalta voi todeta, että ei ole ollenkaan merkityksetöntä, millaisia sanoja ihmiset sanovat toisilleen – niistä voi tulla osa ihmisen ruumiillisuutta. Tästä näkökulmasta lihavien ihmisten nimittely on kielellisen kotirauhan häirintää. Löytyykö kielestämme sellainen sanallinen tila lihaville ihmisille ja heidän subjektiudelleen, että he voivat kokea olevansa kotonaan ja turvassa ihmisyydessään?

Väitöskirjaesittely VI - lihavuuden normalisointi

Tästä tuli mieleen oma kokemukseni peruskoulun yhdeksäsluokkalaisena. Olin ehkä hieman pyöreä, mutta painoindeksin mukaan ihan normaalipainoinen. Tästä huolimatta koulun terveydenhoitaja suositteli minulle pientä painonpudotusta. Ajattelin että paskat, ja otin seuraavassa ruokailussa erityisen ison annoksen ruokaa. Tämä oli hyvä valinta, sillä kasvoin seuraavan vuoden-parin aikana kuusi senttiä lisää pituutta. Veljelläni on samanlainen tarina. Joskus omapäisyydestä on hyötyäkin.

Mietin tässä yhteydessä koulupsykologin työtä. Koulupsykologi joutunee työskentelemään tiimissä johon kuuluvat myös koulun lääkäri, terveydenhoitaja ja opettajat. Miten psykologin tulisi toimia siinä tapauksessa, jos vastaanotolle tulee lihava lapsi, joka saa kuulla muilta terveydenhuoltoalan ammattilaisilta epäasiallista ja ihmisarvoa alentavaa huomauttelua painostaan?

Liikuntatunneista Harjunen totesi, että siellä arvioidaan ja arvotetaan sekä ruumiin suoritusta että ruumista suhteessa muihin jolloin luokittelu hyviin ja huonoihin ruumiisiin on väistämätöntä. Ruumiin kokoon perustuva syrjintä onkin liikuntatunneilla institutionaalisesti hyväksytty käytäntö.

Harjunen totesi väitöskirjassaan, että ruumiilla on keskeinen merkitys kun dominantit ryhmät määrittelevät ketkä ovat “toisia”. Ihmisryhmät jotka nähdään valtaapitävän ryhmän taholta puutteellisina, ovat aina vaarassa joutua kiusaamisen ja väkivallan kohteeksi. Kenestä tahansa voi tulla kiusaamisen kohde, sillä perusteluksi kiusaamiselle kelpaa mikä tahansa syy.

Tämä on mielestäni tärkeä huomio mitä tulee koulukiusaamiseen. Eräs opettaja päätyi valtakunnallisiin lehtiotsikoihin tokaistuaan, että kiusatut ovat huumorintajuttomia. Mitä hauskaa on siinä, että joku joutuu kohtaamaan nimittelyä ja syrjintää ruumiinpainon takia? Muistan kuinka yläasteellani sokea tyttö kulki käytävillä kepin kanssa. Kerran kuulin parin muun tytön sanovan, että heidän tekisi mieli laittaa keppi sokean eteen että hän kompastuisi. Missä kohtaa piti nauraa?

Luin erään sunnuntain Karjalaisesta häpeää koskevan kirjoituksen johon oli haastateltu vanhan koulukunnan psykoanalyytikkoa Pentti Ikosta. Hän tulkitsi koulukiusattujen kokemukset häpeä(raivon) kautta. Mielestäni selitys jäi puutteelliseksi. Kyllä kiusattu voi tuntea häpeääkin, mutta hän on sijaiskokija – tunne kuuluisi kiusaajalle. Lisäksi kiusatut tuntevat myös emotionaalista kipua joka tutkimusten mukaan näkyy samoilla aivoalueilla kuin fyysinen kipu.

Olen joskus miettinyt, onko kiusaamiskokemusten poisselittäminen yksilölähtöisesti esimerkiksi kiusatun häpeän käsitteellä jonkinlainen yhteisöllinen defenssi. Kenties se onkin yhteisö, joka on kyvytön tuntemaan häpeää siitä että joitakin sen jäseniä kiusataan ja siksi siirtää tämän kokemuksen yksilöön. Voi myös olla että kiusatun kokemukseen eläytyminen on liian tuskallista.

Väitöskirjan lihavien naisten kokemukset marginalisoinnista, syrjinnästä, nöyryytyksistä, nimittelystä jne. olivat karua luettavaa. Aineiston naiset tunsivat, että heidän ruumiinkoostaan on tullut heidän ainoa piirteensä ja että kaikki mitä he onnistuvat tai epäonnistuvat tekemään, riippuu heidän painostaan. Harjunen totesi, että samanlainen “vähentyneen identiteetin” kokemus on esim. monilla vammaisilla. Tästä kaikesta minulle tuli surullinen ja vihainen olo.

Samalla muistin erään oman häpeää ja syyllisyyttä herättävän muistoni joka välillä tulee mieleeni vaikka asiasta on yli kaksikymmentä vuotta. Alle kouluikäisenä leikimme ryhmässä, jossa oli mukana yksi hieman lihava tyttö. Muistan kuinka otin häntä kädestä ja samaan aikaan sanoin häntä läskiksi useampaan kertaan. Tarkoitin sen hyväksyväksi kommentiksi ja olin itsekin varmaan yhtä “läski”. Toivon todella että tuolle tytölle ei jäänyt tapahtuneesta pysyvää tunnetta ruumiin kelpaamattomuudesta. Jos tapaisin tuon tytön, pyytäisin häneltä anteeksi.

Väitöskirjaesittely V - lihavuuden normalisointi

Länsimaisissa kulttuureissa lihavuutta ei nähdä yhtenä ruumiillisena variaationa vaan epänormaaliutena ja puutteellisuutena. Harjusen mukaan tähän on monia syitä. Eräs olennainen syy on lihavuuden vahva negatiivinen stigma. Lihaviin liitetään ominaisuuksia joita pidetään kielteisinä vanhan kristillisen filosofian perinteessä joka sisältää ajatukset moraalisuudesta, hyveistä, kunnollisuudesta sekä sukupuoleen perustuvat odotukset ideaalin naisruumiin ulkonäöstä. Toinen syy on ulkonäön merkityksen kasvu.

Harjunen käyttää lihavuuteen kohdistuvan normalisoivan hallinnan ja vallan käytäntöjen analyysin pohjana Foucaultin ajattelua. Foucaultlaisesti voitaisiin todeta, että lihavuus on diskursiivinen kategoria joka luodaan, tuotetaan ja ylläpidetään sosiaalisissa käytännöissä ja instituutioissa. Kaikki suhteet ovat valtasuhteita.
Organisaatioiden ja yhteisöjen järjestystä ylläpitävää läpitunkevaa ja jokapäiväistä valtaa on kaikkialla. Siksi sitä on totuttu pitämään “luonnollisena” ja “normaalina”.
Koulussa lapset oppivat paitsi kirjatietoa, myös tietoa sosiaalisista organisaatioista ja rakenteista sekä yhteisön arvoista. Iso osa tästä oppimisesta tapahtuu ruumiillisesti.

Koulu tuottaa ja uusintaa sukupuolijärjestelmää käytännöissään. Koulussa tytöt oppivat “ruumiin curriculumin”: käsityksen siitä, millainen on normalisoivan standardin mukainen, ideaalinen, “normaali” feminiininen ruumis. Tämä sisältää sopivan ulkomuodon ja käyttäytymisen sekä keholliset rajat. Lihava naisruumis nähdään suhteessa tähän ideaaliin ja siten epänormaalina. “Ruumiin curriculum” on keskeinen tekijä kun luodaan sukupuolitettuja identiteettejä ja epätasa-arvoisia suhteita yhteiskunnassa. Minulle tulee mieleen, että ruumis on välittäjä fyysisten hallintakeinojen sisäistymisessä mielen kontrolliksi.

Koulussa käytetään useita erilaisia, erityisesti lihavien tyttöjen ruumiisiin kohdistuvia normalisoivan hallinnan tekniikoita, jotka näkyvät niin koulun terveydenhuoltojärjestelmässä, liikuntatunneilla kuin oppilaiden keskinäisessä vuorovaikutuksessakin.

Näitä normalisoivan hallinnan tekniikoita ovat nimittely, mittaaminen, syrjintä ja valvonta. Harjusen aineistossa monet naiset muistivat ensimmäisen hetken jolloin heitä oli nimitelty lihaviksi – tapahtumapaikkana usein juuri koulu. Koulussa naiset olivat oppineet sen että he ovat puutteellisia normiin nähden. Osa naisista koki, että he eivät edes olleet lihavia silloin kun heitä oli ensimmäisen kerran nimitelty ja että eräs osasyy heidän lihavuuteensa oli juuri lihavaksi nimittely koulussa.

Mittaamisen historiallinen perinne on yhdistelmässä kansallistunnetta ja rotuhygieniaa: heikkoja, kömpelöitä ja lihavia lapsia ei katsottu sopiviksi edustamaan kansakuntaa. Mittaaminen sisälsi punnitukset, jotka joskus tehtiin jopa koko luokan edessä paino ääneen huutaen. Näin yksityisestä tiedosta ja omasta ruumiista tehtiin julkista omaisuutta.

Lihavaa ruumista myös valvotaan. Tutkimuksessa kävi ilmi, että jo niinkin nuoria kuin seitsemänvuotiaita tyttöjä oli laitettu vähäkaloriselle dieetille. Tässä kohtaa ajattelin “Mitä helvettiä! Laittaa nyt lapset laihduttamaan...”. Eräs nainen oli kokenut, että varhain aloitettu dieetti oli tuhonnut hänen aiemmin terveen suhteensa ruokaan. Harjusen mukaan vaikutti siltä, että on tärkeämpää tehdä lihavasta yksilöstä hoikka kuin parantaa hänen terveyttään.

Monet naiset olivat kuulleet koulun terveydenhoitajalta tai lääkäriltä ensimmäisen kommentin lihavuudestaan. Eräs nainen kuvasi kokemustaan;“Minusta tuntui ettei sairaanhoitaja arvioinut vain painoani vaan myös ihmisarvoani.” Naiset olivat kokeneet, että heidän tulisi muuttaa ruumistaan tullakseen hyväksytyiksi. Myös lapsille kerrottu valistus lihavuuden yhteyksistä diabetekseen ja sydän- ja verisuonitauteihin koettiin sen ikäisille vieraaksi ja etäiseksi.

Väitöskirjaesittely IV - lihavuuden medikalisointi

Ruumistamme on syntymästä lähtien mitattu, punnittu ja valvottu säännöllisesti. Lääketiede on asettanut kriteerit joiden valossa arvioimme, ajattelemme ja arvotamme ruumistamme. Monet tutkittavat puhuivatkin painohistoriastaan esimerkiksi painoindeksin tai jonkin muun sellaisen käsitteen kautta jota käytetään määrittelemään “normaali” ja “ylipainoinen”.

Osa tutkittavista halusi kertoa painonsa“todisteena” lihavuudestaan. Heille oli tärkeää tehdä erottelu oikeasti lihavien ja itsensä lihavaksi tuntevien välillä. Ärtymystä herättivät erityisesti sellaiset naiset, jotka puhuivat laihduttamisesta vaikka eivät olleet tutkittavien näkökulmasta lihavia.

Vaikka kaikki naiset voivat olla aidosti ahdistuneita painostaan, normaalipainoisilta naisilta puuttuu yksi olennainen kokemuksellinen ulottuvuus lihavana olemisesta. He tuottavat hoikkuuteen liittyvää “normaaliutta” asettamalla oman hoikan tai ei-lihavan ruumiinsa esimerkiksi lihavuudesta. Koska heillä on “hoikkuusetu”, heitä ei rangaista “lihavuudestaan” ja heillä on mahdollisuus “pelata” lihavuuden pelon kanssa vahvistaakseen hyväksyttävyyttään ja normaaliuttaan.

Tämä symbolinen puhe vahingoittaa lihavia ja trivialisoi todelliset negatiiviset sosiaaliset ja psykologiset seuraukset joita lihavat voivat joutua kokemaan. Harjusen mukaan näiden hoikkien naisten voisi tulkita tavoittelevan normaaliutta harjoittaen itserajoittamista ja lihavien naisten ärtymyksen aiheesta voisi tulkita ei-hyväksyväksi kannanotoksi normalisaatiopuheelle.

Foucaltin mukaan normalisoiva vallankäyttö on rakenteellista, tunkeutuvaa ja vaikeaa vastustaa. Se toteutuu usein ihmisten ruumiiden, vallan keskeisen aspektin, kautta. Biovallaksi (biopower) voidaan kutsua niitä useita tapoja joita käytetään rajoittamaan, kontrolloimaan ja säätelemään ruumista. Kaksi päätapaa ovat ruumiin muovaaminen rajoitusten ja hallintakeinojen avulla sekä säätelevä valta, joka liittyy väestötason kontrolliin, “väestön parhaaksi”.

Lihavuus on biovallan kohde sekä yksilö- että yhteisötasolla. Taistelu lihavuutta vastaan perustuu erikoistuneeseen tieteelliseen ja erikoisalaosaamiseen, esimerkiksi kuolleisuustilastojen käyttöön. Tavoitteena on edistää ja luoda hegemonisen diskurssin määrittelemää ideaalista terveyttä ja normaaliutta. Tämä tapahtuu tuottamalla yksilöitä jotka ovat vastuullisia, rationaalisia ja velvollisuudentuntoisia; yksilöitä jotka ovat sisäistäneet rajoitteet ja tulleet “normaaleiksi”. Vaikka kehosta on tullut henkilökohtainen muokkausprojekti, valinnan mahdollisuudet ovat usein näennäisiä: vain tietynlainen tapa muokata kehoa on hyväksyttävä.

Eräs esimerkki hegemonisesta lihavuusdiskurssista on mediassa ja muussa retoriikassa ilmeneveä spektaakkelimainen puhe “lihavuuskriisistä”. Se tarkoittaa globaalisti levinnyttä ideaa lihavuudesta tappajatautina. Tämä on saanut aikaan moraalisen paniikin jonka kohteena olevasta ilmiöstä tai ihmisryhmästä esitetty tieto yleisesti ottaen on usein ennakkoluuloista ja tuotettu kuva on yksinkertaistettu, stereotyyppinen ja liioiteltu.

Tämä muistuttaa uskonnollista ilmiötä: “Läskimaailmanloppu tulee! Oletko valmis?” Mieleeni tulee, että on eri asia onko jokin ilmiö epidemia vai onko jotakin ilmiötä kuvaava diskurssi epidemia. Jälkimmäinen voi tuottaa tunteen ensimmäisestä silloinkin kun se ei ole todellisuutta vastaava. Myös diskurssiin voi sairastua, se voi levitä epidemian tavoin ja silloin diskurssisairaudentunto olisi hyvästä.

Vaikka moraaliset paniikit ovat yleensä lyhytkestoisia, niiden seuraukset voivat olla kauaskantoisia. Harjunen kysyykin: Voisiko olla mahdollista, että innokkuus parantaa lihavuutta perustuu osittain ennakkoluuloiseen ajatteluun, suvaitsemattomuuteen ja kestämättömiin ideoihin “terveydestä” ja “normaaliudesta”? Tämä on mielestäni todella hyvä ja rohkea kysymys. Lihavuuden vaaroja on joskus liioiteltu. Laihdutukseen käytetyistä menetelmistä taas ei ole tarpeeksi tutkimustietoa. Jojo-laihduttaminen on yhdistetty moniin kielteisiin terveysvaikutuksiin jotka liitettiin aiemmin lihavuuteen.

Harjunen toteaakin kriittisesti, että lääketiede ei ole kyennyt ratkaisemaan lihavuusongelmaa, koska se ei ole koskaan ollut pelkästään lääketieteellinen ongelma. Jos jokin muu jatkuvasti kasvava “sairaus” olisi ollut näin pitkäkestoisen ja intensiivisen tutkimuksen kohteena ilman että sen hoitoon olisi löydetty tehokkaita ja pitkäaikaisia ratkaisuja, olisi yleensä vallitsevan paradigman tieteenalan pohjalta tehty tutkimus vakavasti kyseenalaistettu jo tieteenalan omien standardien mukaan.

Harjusen ehdotus on tutkia lihavuutta vammaisuuden sosiaalisen mallin avulla, sillä molemmat on käsitteellistetty ja ymmärretty samalla tavalla. Tämä voisi antaa mahdollisuuksia lihavuuden uudelleenkonstruointiin ja näkemiseen sosiaalisena aiheena.

Vammaisuuden sosiaalinen malli haastaa biomedikaalisen paradigman tuomalla esiin sen, että vammaisuus on sosiaalinen kategoria joka rakentuu tietynlaiseksi siksi, että yhteisö ei pysty vastaamaan vammaisten ihmisten tarpeisiin ja rakentaa esteitä heidän täyden yhteiskunnallisen osallistumisensa tielle. Vammainen ihminen nähdään vain vammansa kautta jota pidetään henkilökohtaisena ongelmana. Parannus vammaisten asemassa tapahtuukin sosiaalisen muutoksen kautta. Näitä ajatuksia voi soveltaa myös lihavuuteen.