Ei, minua ei vituta tänään. Vitutuksesta onkin helpointa kirjoittaa silloin kun itseä ei vituta. Nukuin kunnon yöunet ja söin lounaaksi itse tekemääni kasvis-soija-muhennosta jonka kehitystyö jatkuu edelleen mm. ainesosien sekoitussuhteiden ja mausteiden käytön osalta.
Minulla on myös ilo lukea erään ystäväni tekemää huippumielenkiintoista työtä Kierkegaardista, josta löysin uuden fanituksen kohteen. Lisäksi aurinko paistaa, linnut laulavat ja ilma on keväinen. Lukemisen alla on myös Sigmund Freudin Unien tulkinta, Olavi Moilasen Runoileva Jumala, Anna Kortelaisen Hurmio sekä Aila Meriluodon Tämä täyteys, tämä paino.
Eilen tuli postissa kutsu ystäväpariskuntani kihlajaisjuhlaan ja huomenna pääsen viettämään vappua opiskelukavereitteni kanssa. Voisiko päivältä enää enempää toivoa? Tämä on hyvä päivä.
perjantai 29. huhtikuuta 2011
Vittuilu voimavarana
Tämän blogin otsikko on suora sitaatti eräältä verbaalis-humoristisesti oivaltavalta ystävältäni. Harkitsimme hänen kanssaan joskus kehittelevämme kurssin "Akateeminen vittuilu" tai "Vittuilu voimavarana".
Psykologiassa voisi kehittää voimavarakeskeisen vittuilun suuntauksen. Oppikirjoiksi voimavarakeskeisen vittuilun kurssille voisi ottaa Pasan ja Atpon, mm. City-lehteen kirjoittaneen kolumnistikaksikon teokset "Eniten vituttaa kaikki", "Toiseksi eniten vituttaa kaikki" ja "Kolmanneksi eniten vituttaa kaikki". Olen päättänyt hankkia nämä teokset joskus hyllyyni, sillä olen todella pitänyt Pasan ja Atpon vittuilukolumneista City-lehdessä.
Miten sitten vittuilu voi toimia voimavarana? Hyvin monellakin tavalla. Ensinnäkin se voi toimia yhteisöllisyyden tunnetta lisäävänä tekijänä, mikäli esimerkiksi ryhmä kavereita keksii yhteisen vittuilun kohteen. Tämä toteutui käytännössä viimeksi tänään. Eräs kaverini laittoi facebookissa linkin Aamulehden uutiseen: "Thorsin vappuyllätys: olut laimennettava 3,5 prosenttiin". Aiheesta seurasi vilkas keskustelu joka sisälsi laadukasta vittuilua tämänsuuntaisia "kehitysehdotuksia" kohtaan.
Toisten ihmisten seinillään yksityisesti kirjoittelemia kommentteja en tänne laita, omani voin laittaa. Kirjoitin mm. että "jos oluen alkoholipitoisuutta laskee liikaa, se maistuu paskalla maustetulta kuravedeltä. Samoin on siiderin ja lonkeron laita. Jos haluan juoda paskakuravettä, saan sitä ojasta ja jos haluan juoda ällöttävän makeaa sokerilientä, ostan limpparia. Alkoholi kuuluu alkoholijuomiin ja sitäpaitsi ykkösolutta saa jo kaupasta."
Lisäksi pohdimme mahdollisia keinoja vaikuttaa tällaisiin päätöksiin. Oma ehdotukseni oli, että oluen ystävänä väitän että Thors yrittää nyt pahoinpidellä olutta. Kysyin, minne voisin tehdä ilmoituksen tästä pahoinpitelyaikeesta. Keskustelu sisälsi paljon vastaavanlaisia oluen ystävien ryhmähenkisyyttä kasvattavia vittuilukommentteja. Näin siis yhteinen vittuilun kohde voi toimia ryhmän voimavarana.
Vittuilu on joskus tarkoituksenmukaista myös ystävien puolustamisessa, vittuiluun vastaamisessa eli ns. vastavittuilussa sekä oman identiteetin, ajattelun ja persoonan kehittämisessä mielipiteiden kärkevän esittämisen ts. vittuilun kautta. Viimeksi käytin vittuilua erään kaverini seinällä hänen jonkin tuttunsa kanssa.
Aiheena oli kristinuskon tulkinta liittyen erityisesti seksuaalisuuteen ja varsinkin homoseksuaalisuuteen. Vittuiluni kohde otti esille myös sellaisia käsitteitä kuin "lopun ajat", "me tunnustavat kristityt", "ikuinen totuus" jne. Vastauksissani olin aivan todella vittumainen. Tämä tosin ei lähtenyt ilkeilyntarpeesta. Ensiksi vittuunnuin siihen, millaisia kommentteja tämä vittuiluni kohde esitti kaverilleni. Koin tarvetta puolustaa kaveriani, sillä hän sai tältä vittuiluni kohteelta osakseen vittuilua, joka ei todellakaan ollut aiheellista.
Jos halutaan säilyttää vittuilun laatu, tuleekin miettiä milloin se on aiheellista ja milloin ei. Kaverini ei ollut ansainnut paskaa niskaansa, ja minua alkoi ns. vituttaa hänen puolestaan. Vittuilin siis ihan aidosti vittuuntuneena itse asian ja kaverini puolesta.
Tämä liittyy ns. vittuilun itsehavainnointiin. On tärkeää havainnoida oman vittuiluntarpeensa lähtökohtia: onko kysymyksessä halu jyrätä toinen tai pyrkiä esittämään itsensä parempana ihmisenä kuin tuo toinen vai onko kyseessä halu puolustaa tärkeitä ihmisiä ja arvoja pitäen myös sitä jolle vittuilee itsen kanssa tasa-arvoisena vastavuoroisen vittuilun asetelman luojana.
Tässä otteita vittuilustani. "Monet itseään kristityiksi kutsuvat takertuvat erilaisiin dogmeihin ja perinnäissääntöihin sellaisella innolla että siitä olisivat Raamatun fariseuksetkin olleet kateellisia."
Ja "Veikkaan että jos taivas on olemassa ja nämä "oikeat" kristityt (lue konservatiivikristityt) pääsevät taivaaseen, Jumala saa hyvin äkkiä sieltä lähtöpassit. Raamatussa on sellainenkin kohta kuin "Jumala luo joka päivä uutta", mutta veikkaan että konservatiivikristityt kieltäisivät Jumalaa luomasta mitään uutta, sillä "ikuiset totuudet pitää säilyttää". Taitaa todelliset lopunajat tulla sitten, kun "oikeita" kristittyjä on taivaassa riittävästi ja he voivat tehdä siellä vallankumouksen ja heittää taivaasta ulos niin Jumalan kuin harhaoppisetkin. Sitä odotellessa."
Vittuilusta tulee muistaa myös, että se on jatkuvasti kehittämistä vaativa sosiaalis-kulttuurinen taito. Vittuilun lähikehityksen vyöhyke sijaitsee useimmiten kahden verbaalis-älyllisesti samantasoisen mutta todella erilaisen ihmisen välillä.
Vittuilu voi olla myös sallittu välittämisen osoitus kahden läheisen ihmisen välillä. Minulla ja eräällä rakkaimmista ystävistäni on yhteisesti sovittu turvallisen vittuiluhuumorin vyöhyke. Tämä ystäväni on erinomaisen lahjakas vittuilija jonka vittuilun taidoista olen oppinut paljon ja viettänyt niiden äärellä paljon hersyvän hauskoja hetkiä. Tässä on myös eräs voimavarakeskeisen vittuilun perusidea: jos vittuilee itse, sitä täytyy myös sietää muilta.
Yhteenvetona voisin todeta, että vittuilu voimavarana sisältää seuraavia osa-alueita:
* vittuilun lähikehityksen vyöhyke
* vittuilun itsehavainta
* riittävän hyvä vittuiluitsetunto: jos vittuilee toisille, myös itseen kohdistuvaa vittuilua tulee sietää
* vittuilu ryhmän koheesiota luovana tekijänä
* vittuilu välineenä tärkeiden arvojen, läheisten ihmisten ja minän rajojen puolustamisessa
* vittuilu vapauttavana kokemuksena
* vittuilu läheisyyttä luovana tekijänä
Psykologiassa voisi kehittää voimavarakeskeisen vittuilun suuntauksen. Oppikirjoiksi voimavarakeskeisen vittuilun kurssille voisi ottaa Pasan ja Atpon, mm. City-lehteen kirjoittaneen kolumnistikaksikon teokset "Eniten vituttaa kaikki", "Toiseksi eniten vituttaa kaikki" ja "Kolmanneksi eniten vituttaa kaikki". Olen päättänyt hankkia nämä teokset joskus hyllyyni, sillä olen todella pitänyt Pasan ja Atpon vittuilukolumneista City-lehdessä.
Miten sitten vittuilu voi toimia voimavarana? Hyvin monellakin tavalla. Ensinnäkin se voi toimia yhteisöllisyyden tunnetta lisäävänä tekijänä, mikäli esimerkiksi ryhmä kavereita keksii yhteisen vittuilun kohteen. Tämä toteutui käytännössä viimeksi tänään. Eräs kaverini laittoi facebookissa linkin Aamulehden uutiseen: "Thorsin vappuyllätys: olut laimennettava 3,5 prosenttiin". Aiheesta seurasi vilkas keskustelu joka sisälsi laadukasta vittuilua tämänsuuntaisia "kehitysehdotuksia" kohtaan.
Toisten ihmisten seinillään yksityisesti kirjoittelemia kommentteja en tänne laita, omani voin laittaa. Kirjoitin mm. että "jos oluen alkoholipitoisuutta laskee liikaa, se maistuu paskalla maustetulta kuravedeltä. Samoin on siiderin ja lonkeron laita. Jos haluan juoda paskakuravettä, saan sitä ojasta ja jos haluan juoda ällöttävän makeaa sokerilientä, ostan limpparia. Alkoholi kuuluu alkoholijuomiin ja sitäpaitsi ykkösolutta saa jo kaupasta."
Lisäksi pohdimme mahdollisia keinoja vaikuttaa tällaisiin päätöksiin. Oma ehdotukseni oli, että oluen ystävänä väitän että Thors yrittää nyt pahoinpidellä olutta. Kysyin, minne voisin tehdä ilmoituksen tästä pahoinpitelyaikeesta. Keskustelu sisälsi paljon vastaavanlaisia oluen ystävien ryhmähenkisyyttä kasvattavia vittuilukommentteja. Näin siis yhteinen vittuilun kohde voi toimia ryhmän voimavarana.
Vittuilu on joskus tarkoituksenmukaista myös ystävien puolustamisessa, vittuiluun vastaamisessa eli ns. vastavittuilussa sekä oman identiteetin, ajattelun ja persoonan kehittämisessä mielipiteiden kärkevän esittämisen ts. vittuilun kautta. Viimeksi käytin vittuilua erään kaverini seinällä hänen jonkin tuttunsa kanssa.
Aiheena oli kristinuskon tulkinta liittyen erityisesti seksuaalisuuteen ja varsinkin homoseksuaalisuuteen. Vittuiluni kohde otti esille myös sellaisia käsitteitä kuin "lopun ajat", "me tunnustavat kristityt", "ikuinen totuus" jne. Vastauksissani olin aivan todella vittumainen. Tämä tosin ei lähtenyt ilkeilyntarpeesta. Ensiksi vittuunnuin siihen, millaisia kommentteja tämä vittuiluni kohde esitti kaverilleni. Koin tarvetta puolustaa kaveriani, sillä hän sai tältä vittuiluni kohteelta osakseen vittuilua, joka ei todellakaan ollut aiheellista.
Jos halutaan säilyttää vittuilun laatu, tuleekin miettiä milloin se on aiheellista ja milloin ei. Kaverini ei ollut ansainnut paskaa niskaansa, ja minua alkoi ns. vituttaa hänen puolestaan. Vittuilin siis ihan aidosti vittuuntuneena itse asian ja kaverini puolesta.
Tämä liittyy ns. vittuilun itsehavainnointiin. On tärkeää havainnoida oman vittuiluntarpeensa lähtökohtia: onko kysymyksessä halu jyrätä toinen tai pyrkiä esittämään itsensä parempana ihmisenä kuin tuo toinen vai onko kyseessä halu puolustaa tärkeitä ihmisiä ja arvoja pitäen myös sitä jolle vittuilee itsen kanssa tasa-arvoisena vastavuoroisen vittuilun asetelman luojana.
Tässä otteita vittuilustani. "Monet itseään kristityiksi kutsuvat takertuvat erilaisiin dogmeihin ja perinnäissääntöihin sellaisella innolla että siitä olisivat Raamatun fariseuksetkin olleet kateellisia."
Ja "Veikkaan että jos taivas on olemassa ja nämä "oikeat" kristityt (lue konservatiivikristityt) pääsevät taivaaseen, Jumala saa hyvin äkkiä sieltä lähtöpassit. Raamatussa on sellainenkin kohta kuin "Jumala luo joka päivä uutta", mutta veikkaan että konservatiivikristityt kieltäisivät Jumalaa luomasta mitään uutta, sillä "ikuiset totuudet pitää säilyttää". Taitaa todelliset lopunajat tulla sitten, kun "oikeita" kristittyjä on taivaassa riittävästi ja he voivat tehdä siellä vallankumouksen ja heittää taivaasta ulos niin Jumalan kuin harhaoppisetkin. Sitä odotellessa."
Vittuilusta tulee muistaa myös, että se on jatkuvasti kehittämistä vaativa sosiaalis-kulttuurinen taito. Vittuilun lähikehityksen vyöhyke sijaitsee useimmiten kahden verbaalis-älyllisesti samantasoisen mutta todella erilaisen ihmisen välillä.
Vittuilu voi olla myös sallittu välittämisen osoitus kahden läheisen ihmisen välillä. Minulla ja eräällä rakkaimmista ystävistäni on yhteisesti sovittu turvallisen vittuiluhuumorin vyöhyke. Tämä ystäväni on erinomaisen lahjakas vittuilija jonka vittuilun taidoista olen oppinut paljon ja viettänyt niiden äärellä paljon hersyvän hauskoja hetkiä. Tässä on myös eräs voimavarakeskeisen vittuilun perusidea: jos vittuilee itse, sitä täytyy myös sietää muilta.
Yhteenvetona voisin todeta, että vittuilu voimavarana sisältää seuraavia osa-alueita:
* vittuilun lähikehityksen vyöhyke
* vittuilun itsehavainta
* riittävän hyvä vittuiluitsetunto: jos vittuilee toisille, myös itseen kohdistuvaa vittuilua tulee sietää
* vittuilu ryhmän koheesiota luovana tekijänä
* vittuilu välineenä tärkeiden arvojen, läheisten ihmisten ja minän rajojen puolustamisessa
* vittuilu vapauttavana kokemuksena
* vittuilu läheisyyttä luovana tekijänä
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Sateenkaarimessusta, Jumalan kasvoista ja uskontokuntaan kuulumisesta
Viime viikolla muutama opiskelukaverini oli Sateenkaarimessussa. Siellä oli pappina Marja-Sisko Aalto – sukupuoltaan miehestä naiseksi vaihtanut pappi. Eräs ystäväni totesi, että hän koki että jotakin historiallista on tapahtumassa, kun hän oli nähnyt jonkun naiseksi pukeutuneen miehen joka meni hakemaan ehtoollista.
Historiallista se Suomessa onkin ja muutos tähän suuntaan on ollut nopea. Totesin, että minun on varsin vaikea löytää itselleni hengellistä kotia – eräs syy on hyvin monien uskontokuntien suhtautuminen esimerkiksi naisten asemaan ja homoseksuaalisuuteen. Sanoin, että minua puhuttelee tähän asti kohtaamistani uskonnoista eniten ortodoksisuus.
Siinä on kuitenkin ongelmansa. Minun olisi hyvin vaikea kuvitella, että ortodoksisessa seurakunnassa järjestettäisiin jumalanpalvelus jossa olisi nainen tai julkisesti homoseksuaali tai sukupuoltaan vaihtanut pappina.
Omiin eettisiin arvoihini erityisesti tulevana psykologina kuuluu se, että ihmistä ei tulisi diskriminoida hänen sukupuolensa tai seksuaalisen orientaationsa perusteella. Ja tässä yhteydessä on turha väittää, että tämä olisi minulle jotenkin helppo ja itsestäänselvä ajatus. Päinvastoin; molemmat vanhempani (äitini on helluntailainen, isäni evankelisluterilainen) ovat sitä mieltä, että homoseksuaalisuus ei ole luonnollista tai että se on syntiä.
Lisäksi isäni ja äitini edustavat vanhanaikaisia asenteita suhteessa esimerkiksi naispappeuteen – vanhempani ovat tietyissä asioissa ns. patavanhoillisia. Naisen asemasta olen aina ollut heidän kanssaan eri mieltä, seksuaalisen orientaation suhteen mielipiteeni muuttui hitaasti viimeisen yli kymmenen vuoden aikana.
Oman ajattelutavan muutos on hidasta ja vaatii paljon töitä. Siksi en sulata sellaisia väitteitä, että minun olisi jotenkin helppoa olla tätä mieltä jota mieltä nyt olen. Olen miettinyt asioita ja tullut siihen lopputulokseen, että jos ajatellaan että Jumalan voi kohdata juuri toisen ihmisen kasvoissa, niin eikö silloin erottelu sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen mukaan ole juuri sitä, että osaa Jumalan kasvoista ei haluta nähdä?
Siteeraan Doltoa: “Mitä enemmän laitatte yhteen Jumalan kipinöitä, joita ovat kaikki toiset ihmiset, sitä enemmän teillä on Jumalan valoa.” Raamatussa Jumalalla on monta nimeä – erityisen merkityksellinen on mielestäni “minä olen se joka minä olen”. Tämä on usein uskontokunnissa tulkittu Jumalan muuttumattomuuden osoitukseksi.
Olen tästä eri mieltä. Eikö sen, että Raamatussa Jumalalla on monta nimeä ja kaikesta huolimatta eräs nimistä on “minä olen se joka minä olen”, pitäisi kertoa siitä että Jumalan kasvot todella ovat ihmisten kasvot – ja sellaisina hyvin moninaiset. Jos emme tahdo nähdä jonkin ihmisen kasvoja sellaisina kuin ne todella ovat, emme halua koko Jumalaa vaan osajumalan. Tästä syystä pidän tärkeänä sitä, että ihminen voisi osallistua jumalanpalvelukseen omana itsenään – avoimesti homoseksuaalina, transsukupuolisena, transvestiittina jne., jos se on hänen todellinen olemuksensa.
Koen tästä ristiriitaa. Ne uskontokunnat, joissa nykyisin nähdään aiempaa enemmän myös esimerkiksi homoseksuaalien ja naisten kasvot, eivät erikoisemmin puhuttele minua. Ne taas jotka puhuttelevat, niissä pidetään perinteistä melko vahvasti kiinni.
En tiedä, sallisiko etiikkani minun liittyä uskontokuntaan, jossa osa Jumalan kasvoista on ja luultavasti pysyykin peitossa. Toinen vaihtoehto on liittyä ja pitää oma näkökantansa – toisaalta, voisiko omasta näkökannasta olla hiljaa ja tulisiko edes olla hiljaa. Poikkeavien näkökantojen esittämisessä uskontokunnissa on kuitenkin riskinsä. Voi loukata toisin ajattelevia tai joutua yhteisön ulkopuolelle.
Eräs opiskelukaverini joka oli myös sateenkaarimessussa, kuuluu kirkkoon. Hän sanoi, että hän ei ole halunnut erota kirkosta juuri siksi, että on ongelmallista jos kaikki “toisinajattelijat” jättävät kirkon.
Toinen vaihtoehto on, että en liity mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Minusta ei kuitenkaan ole mukavaa olla ilman hengellistä kotia sillä koen sellaista tarvitsevani. Eräs vaihtoehto on liittyä ja olla mielipiteistään hiljaa, mutta siinä joutuisin tekemään kompromissin etiikkani kanssa. Mielestäni, jos ihminen näkee että tapahtuu jotakin mitä hän ei pidä eettisesti oikeana eikä millään tavalla ilmaise asiaa, hän on osavastuullinen tapahtumiin.
Tämän kaiken pohtiminen tekee minut surulliseksi ja saa toteamaan, että tietoisen mielen kyvyt eivät välttämättä ole mikään ilo - elämä on lähes jatkuvasti jollakin tavalla monimutkaista tai ristiriitaista.
Historiallista se Suomessa onkin ja muutos tähän suuntaan on ollut nopea. Totesin, että minun on varsin vaikea löytää itselleni hengellistä kotia – eräs syy on hyvin monien uskontokuntien suhtautuminen esimerkiksi naisten asemaan ja homoseksuaalisuuteen. Sanoin, että minua puhuttelee tähän asti kohtaamistani uskonnoista eniten ortodoksisuus.
Siinä on kuitenkin ongelmansa. Minun olisi hyvin vaikea kuvitella, että ortodoksisessa seurakunnassa järjestettäisiin jumalanpalvelus jossa olisi nainen tai julkisesti homoseksuaali tai sukupuoltaan vaihtanut pappina.
Omiin eettisiin arvoihini erityisesti tulevana psykologina kuuluu se, että ihmistä ei tulisi diskriminoida hänen sukupuolensa tai seksuaalisen orientaationsa perusteella. Ja tässä yhteydessä on turha väittää, että tämä olisi minulle jotenkin helppo ja itsestäänselvä ajatus. Päinvastoin; molemmat vanhempani (äitini on helluntailainen, isäni evankelisluterilainen) ovat sitä mieltä, että homoseksuaalisuus ei ole luonnollista tai että se on syntiä.
Lisäksi isäni ja äitini edustavat vanhanaikaisia asenteita suhteessa esimerkiksi naispappeuteen – vanhempani ovat tietyissä asioissa ns. patavanhoillisia. Naisen asemasta olen aina ollut heidän kanssaan eri mieltä, seksuaalisen orientaation suhteen mielipiteeni muuttui hitaasti viimeisen yli kymmenen vuoden aikana.
Oman ajattelutavan muutos on hidasta ja vaatii paljon töitä. Siksi en sulata sellaisia väitteitä, että minun olisi jotenkin helppoa olla tätä mieltä jota mieltä nyt olen. Olen miettinyt asioita ja tullut siihen lopputulokseen, että jos ajatellaan että Jumalan voi kohdata juuri toisen ihmisen kasvoissa, niin eikö silloin erottelu sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen mukaan ole juuri sitä, että osaa Jumalan kasvoista ei haluta nähdä?
Siteeraan Doltoa: “Mitä enemmän laitatte yhteen Jumalan kipinöitä, joita ovat kaikki toiset ihmiset, sitä enemmän teillä on Jumalan valoa.” Raamatussa Jumalalla on monta nimeä – erityisen merkityksellinen on mielestäni “minä olen se joka minä olen”. Tämä on usein uskontokunnissa tulkittu Jumalan muuttumattomuuden osoitukseksi.
Olen tästä eri mieltä. Eikö sen, että Raamatussa Jumalalla on monta nimeä ja kaikesta huolimatta eräs nimistä on “minä olen se joka minä olen”, pitäisi kertoa siitä että Jumalan kasvot todella ovat ihmisten kasvot – ja sellaisina hyvin moninaiset. Jos emme tahdo nähdä jonkin ihmisen kasvoja sellaisina kuin ne todella ovat, emme halua koko Jumalaa vaan osajumalan. Tästä syystä pidän tärkeänä sitä, että ihminen voisi osallistua jumalanpalvelukseen omana itsenään – avoimesti homoseksuaalina, transsukupuolisena, transvestiittina jne., jos se on hänen todellinen olemuksensa.
Koen tästä ristiriitaa. Ne uskontokunnat, joissa nykyisin nähdään aiempaa enemmän myös esimerkiksi homoseksuaalien ja naisten kasvot, eivät erikoisemmin puhuttele minua. Ne taas jotka puhuttelevat, niissä pidetään perinteistä melko vahvasti kiinni.
En tiedä, sallisiko etiikkani minun liittyä uskontokuntaan, jossa osa Jumalan kasvoista on ja luultavasti pysyykin peitossa. Toinen vaihtoehto on liittyä ja pitää oma näkökantansa – toisaalta, voisiko omasta näkökannasta olla hiljaa ja tulisiko edes olla hiljaa. Poikkeavien näkökantojen esittämisessä uskontokunnissa on kuitenkin riskinsä. Voi loukata toisin ajattelevia tai joutua yhteisön ulkopuolelle.
Eräs opiskelukaverini joka oli myös sateenkaarimessussa, kuuluu kirkkoon. Hän sanoi, että hän ei ole halunnut erota kirkosta juuri siksi, että on ongelmallista jos kaikki “toisinajattelijat” jättävät kirkon.
Toinen vaihtoehto on, että en liity mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Minusta ei kuitenkaan ole mukavaa olla ilman hengellistä kotia sillä koen sellaista tarvitsevani. Eräs vaihtoehto on liittyä ja olla mielipiteistään hiljaa, mutta siinä joutuisin tekemään kompromissin etiikkani kanssa. Mielestäni, jos ihminen näkee että tapahtuu jotakin mitä hän ei pidä eettisesti oikeana eikä millään tavalla ilmaise asiaa, hän on osavastuullinen tapahtumiin.
Tämän kaiken pohtiminen tekee minut surulliseksi ja saa toteamaan, että tietoisen mielen kyvyt eivät välttämättä ole mikään ilo - elämä on lähes jatkuvasti jollakin tavalla monimutkaista tai ristiriitaista.
Vapaata tajunnanvirtaa II
Toinen rakkaus on rakkaus musiikkiin. Siihenkin liittyy muutama lapsuusmuisto. Voimakkaimmin vaikuttaneita on, kun teimme äidin kanssa pienen retken. Menimme ensin Tapiolan uimahalliin jossa uimme ja saunoimme. Sieltä sitten siirryimme Tapiolan kirjaston musiikkiosastolle, jossa pystyi kuuntelemaan musiikkia hyvälaatuisille kuulokkeilla. Kuuntelimme Vivaldin neljä vuodenaikaa ihan hiljaa, vain musiikkiin koko teoksen ajan silmät kiinni keskittyen.
Muistan vieläkin sen euforisen tunteen, jonka sai aikaiseksi ensin fyysinen liikkuminen vesielementissä, saunan lämpö... Ja sitten upean musiikkiteoksen kuunteleminen musiikkiin keskittyen ja sen äärelle hiljentyen. Mielihyvä olisi tässä väärä sana. Se kokemus oli paljon enemmän kuin vain mielihyvää – jos halutaan lainata sanastoa psykologialta, psykofyysissosiaalinen elämys.
Kun olin lapsi, meillä oli paljon traditioita joista olen kiitollinen. Ei varmaan heti uskoisi, että osittain kapinallinen mieleni pitää traditioista. Pitää se. Minussa on muitakin puolia kuin kapinallinen puoleni. Tykkäsin lapsuuden erilaisista niin kodin kuin koulunkin ylläpitämistä traditioista – ne toivat hyvällä tavalla rakennetta ja rytmiä arkeen ja vuodenaikoihin.
Eräs traditio oli, että aina lauantai-iltana klo 18-19 kuuntelimme äidin kanssa Lauantain toivotut levyt. Ne alkoivat iltahartaudella ja jatkuivat sitten toivemusiikilla. Ensimmäiset puoli tuntia oli klassista musiikkia, jälkimmäiset puoli tuntia hieman uudempaa. Pidin todella paljon niistä hetkistä.
Muistan vieläkin sen euforisen tunteen, jonka sai aikaiseksi ensin fyysinen liikkuminen vesielementissä, saunan lämpö... Ja sitten upean musiikkiteoksen kuunteleminen musiikkiin keskittyen ja sen äärelle hiljentyen. Mielihyvä olisi tässä väärä sana. Se kokemus oli paljon enemmän kuin vain mielihyvää – jos halutaan lainata sanastoa psykologialta, psykofyysissosiaalinen elämys.
Kun olin lapsi, meillä oli paljon traditioita joista olen kiitollinen. Ei varmaan heti uskoisi, että osittain kapinallinen mieleni pitää traditioista. Pitää se. Minussa on muitakin puolia kuin kapinallinen puoleni. Tykkäsin lapsuuden erilaisista niin kodin kuin koulunkin ylläpitämistä traditioista – ne toivat hyvällä tavalla rakennetta ja rytmiä arkeen ja vuodenaikoihin.
Eräs traditio oli, että aina lauantai-iltana klo 18-19 kuuntelimme äidin kanssa Lauantain toivotut levyt. Ne alkoivat iltahartaudella ja jatkuivat sitten toivemusiikilla. Ensimmäiset puoli tuntia oli klassista musiikkia, jälkimmäiset puoli tuntia hieman uudempaa. Pidin todella paljon niistä hetkistä.
Vapaata tajunnanvirtaa I
Mieleni vaeltelee sekä Kaukaisen rakkauden oopperan äärellä että monissa muissa ajatuksissa ja assosiaatioissa. Mieleeni tulee pari asiaa runojen kirjoittamisesta sekä siitä kuvasta, minkä runot yleensä rakkaudesta tarjoavat.
Jaufré ei pitänyt siitä, että pyhiinvaeltaja oli toistanut hänen laulujaan “vähän sinnepäin” sillä niiden kirjoittaminen oli kovaa työtä: “pukeudun ja riisuudun monta kertaa päivässä” (ennenkuin löydän sopivat sanat). Tästä olen samaa mieltä. Ihmiset jotka pitävät runojen kirjoittelua helppona haihatteluna, eivät varmaan ole elämänsä aikana kovin monta runoa kirjoittaneet tai ottaneet kirjoittamista vakavasti.
Itse olen viimeisen noin kymmenen vuoden aikana käynyt lukemattomia kertoja läpi kuluneena aikana kirjoittamiani runoja joita on noin parisataa. Työtunteja en ole halunnut laskea. Paljon niitä on kuitenkin mennyt. Jotkin runot syntyvät “kuin itsestään”, pakottamatta, niin että sanoja vain tulee.
Yleensä kuitenkin lähes poikkeuksetta runojen kanssa joutuu tekemään paljon töitä niin kirjoittaessa kuin niitä muokatessaankin – käymään niitä läpi yhä uudestaan ja uudestaan, etsimään sopivaa sanamuotoa... Vain harvoin voi olla heti täysin tyytyväinen kirjoittamaansa tekstiin. Ja samalla vielä ymmärtää sen, miten paljon parempia runoja monet muut ovat kirjoittaneet, ja miten paljon enemmän pitäisi lukea ja kirjoittaa jos haluaisi kirjoittaa todella hyvin.
Joskus voi olla valtava tarve ilmaista jotakin, mutta sanoja ei vain tule. Välillä omille teksteilleen turtuu ja niiden pitää antaa olla jonkin aikaa niin että niitä ei lue. Se on myös joskus ahdistavaa kun haluaisi saada jotakin valmiiksi, mutta ei vain saa. Kirjoittaminen on enimmäkseen työtä.
Innostuin taas kuuntelemaan Rautavaaran lisäksi Chydeniuksen musiikkia. Kuuntelin Kaj Chydeniuksen Kauneimmat rakkauslaulut-cd:tä. Toinen vastaavantyyppinen cd:ni on Aulikki Oksasen lauluja. Ensimmäinen painottuu eri sanoittajien teksteihin, joihin Chydenius on tehnyt musiikin, jälkimmäinen puolestaan Aulikki Oksasen sanoittamiin ja/tai laulamiin runoihin joihin moniin Chydenius on tehnyt musiikin.
Chydeniuksen levyllä on vanha kappale “jos mun tuttuni tulisi”. Sen sanoitukset ovat, myönnettäköön, dramaattiset: “Jos mun tuttuni tulisi, ennen nähtyni näkyisi – virstan vastahan menisin – veräjiä purkamahan, aitoja alentamahan. – Sille kättä käppäjäisin vaikkois käärme kämmenpäissä, sille suuta suikkajaisin, vaik ois suu suen veressä, vielä kaulahan kapuisin vaik ois kalma kaulan päällä, vielä vierehen kävisin vaik ois vierus verta täynnä.”
Sanoituksen dramaattisuudesta huolimatta mielestäni pointti tulee selväksi: rakkauden takia joutuu tekemään töitä ja toisaalta jos sanoo rakastavansa toista ihmistä, häntä tulisi voida rakastaa myös silloin kun se ei tunnu miellyttävältä. Rakkauden arjesta Viljo Kajava on todennut näin runossaan Rakkaus. “Rakkaus ei puhdistu tulessa / eikä tarpeettomissa uhreissa, / rakkaus koetellaan harmaina arkipäivinä / kuolettavassa työssä väsymyksen hetkinä.”
Olen tästä samaa mieltä. En kuitenkaan ajattele niinkään, että on samantekevää kenen kanssa on parisuhteessa sillä työnteko auttaa aina kaikkeen. Eikä auta. Minusta tuntuu vahvasti siltä, että rakkaus on aina jollakin tavalla yksipuolistettu – joko siitä puhutaan arjen työntekona tai sitten suurena tunteena ja usein vielä tavalla, joka pitää näitä kahta toisensa poissulkevina.
Minulle henkilökohtaisesti kyky jaksaa tehdä töitä niin ihmissuhteissa kuin asioidenkin parissa liittyy vahvasti emootioihini. Emootiot ovat käyttöenergiani jotka myös muuttavat asioiden luonnetta ja maailman havainnoinnin tapaa. Pelkkä työnteko ei auta, jos tunne puuttuu – toisaalta pelkkä tunne ei vie mihinkään, jos ei se synnytä minkäänlaista toimintaa.
Mitä asioihin tulee, rakkaudesta psykologiaan olen jo kirjoittanut. Muita rakkauksia ovat yliopisto ja musiikki. Muistan kuinka ollessani lapsi äiti vei minut kerran Helsingin yliopistoon – paikkaan jossa hän oli itse aikoinaan opiskellut. Minulle on jäänyt tapahtuneesta yksi erityinen muistikuva. Seisoimme yliopiston käytävällä. Muistan pehmeän valaistuksen, käytävän tuoksun, jonkin patsaan... Rakastuin yliopistoon välittömästi. Tunsin sen kodikseni.
Yliopistorakkautta on kestänyt. Muistan rehtorin avajaispuheen kun olin päässyt yliopistoon. Siinä puhuttiin mm. siitä, kuinka yliopiston eräs tavoite on saada opiskelijoistaan isänmaataan palvelevia kansalaisia. Mielestäni tämä on hyvä ja oikea tavoite, positiivista isänmaallisuutta.
Isänmaallisuuden negatiivinen muoto on toisten kulttuurien halveksiminen, rasismi jne. Oikeaan isänmaallisuuteen ne eivät mielestäni kuulu. Omasta kulttuuristaan voi olla ylpeä ja sitä voi arvostaa samalla kun pyrkii toimimaan yhteisönsä ja yhteiskuntansa kehittämiseksi. Samalla on mahdollista arvostaa myös toisia kulttuureita ja eri kulttuuripiireistä tulevia ihmisiä.
Eräs asia joka saa minut jaksamaan vaikeina päivinä on se, että haluan joskus valmistua. Haluan että oma yliopistoni ja oma oppiaineeni sekä yhteiskuntani saa takaisin ne varat jotka ne ovat minuun sijoittaneet minulle ilmaisen koulutuksen muodossa. Samoin haluan valmistua ja mennä töihin ollakseni yhteiskunnalle hyödyllinen jäsen.
Yliopistorakkaus tuottaa myös ristiriitoja. Olen usein miettinyt sitä, että jos joskus teen väitöskirjan, haluaisin tehdä sen juuri omassa alkuperäisessä kotiyliopistossani. Toisaalta minua surettaa yliopistojen nykykehityksen tietyt puolet, kuten filosofian lakkauttaminen pääaineena omassa yliopistossani.
Viimeksimainittu on asia, jota vastaan haluaisin protestoida tekemällä mahdollisen väitöskirjan jonnekin muualle. Toisaalta minulle on – äidin kasvatuksen peruja sekin – oma kotiyliopistoni edelleen “alma mater” vaikka ei kai tällaisia käsitteitä juuri enää akateemisessa maailmassa käytetä. Tunnenkin oloni jonkin historiallisen ajan reliikiksi kun mietin tällaisia.
Jaufré ei pitänyt siitä, että pyhiinvaeltaja oli toistanut hänen laulujaan “vähän sinnepäin” sillä niiden kirjoittaminen oli kovaa työtä: “pukeudun ja riisuudun monta kertaa päivässä” (ennenkuin löydän sopivat sanat). Tästä olen samaa mieltä. Ihmiset jotka pitävät runojen kirjoittelua helppona haihatteluna, eivät varmaan ole elämänsä aikana kovin monta runoa kirjoittaneet tai ottaneet kirjoittamista vakavasti.
Itse olen viimeisen noin kymmenen vuoden aikana käynyt lukemattomia kertoja läpi kuluneena aikana kirjoittamiani runoja joita on noin parisataa. Työtunteja en ole halunnut laskea. Paljon niitä on kuitenkin mennyt. Jotkin runot syntyvät “kuin itsestään”, pakottamatta, niin että sanoja vain tulee.
Yleensä kuitenkin lähes poikkeuksetta runojen kanssa joutuu tekemään paljon töitä niin kirjoittaessa kuin niitä muokatessaankin – käymään niitä läpi yhä uudestaan ja uudestaan, etsimään sopivaa sanamuotoa... Vain harvoin voi olla heti täysin tyytyväinen kirjoittamaansa tekstiin. Ja samalla vielä ymmärtää sen, miten paljon parempia runoja monet muut ovat kirjoittaneet, ja miten paljon enemmän pitäisi lukea ja kirjoittaa jos haluaisi kirjoittaa todella hyvin.
Joskus voi olla valtava tarve ilmaista jotakin, mutta sanoja ei vain tule. Välillä omille teksteilleen turtuu ja niiden pitää antaa olla jonkin aikaa niin että niitä ei lue. Se on myös joskus ahdistavaa kun haluaisi saada jotakin valmiiksi, mutta ei vain saa. Kirjoittaminen on enimmäkseen työtä.
Innostuin taas kuuntelemaan Rautavaaran lisäksi Chydeniuksen musiikkia. Kuuntelin Kaj Chydeniuksen Kauneimmat rakkauslaulut-cd:tä. Toinen vastaavantyyppinen cd:ni on Aulikki Oksasen lauluja. Ensimmäinen painottuu eri sanoittajien teksteihin, joihin Chydenius on tehnyt musiikin, jälkimmäinen puolestaan Aulikki Oksasen sanoittamiin ja/tai laulamiin runoihin joihin moniin Chydenius on tehnyt musiikin.
Chydeniuksen levyllä on vanha kappale “jos mun tuttuni tulisi”. Sen sanoitukset ovat, myönnettäköön, dramaattiset: “Jos mun tuttuni tulisi, ennen nähtyni näkyisi – virstan vastahan menisin – veräjiä purkamahan, aitoja alentamahan. – Sille kättä käppäjäisin vaikkois käärme kämmenpäissä, sille suuta suikkajaisin, vaik ois suu suen veressä, vielä kaulahan kapuisin vaik ois kalma kaulan päällä, vielä vierehen kävisin vaik ois vierus verta täynnä.”
Sanoituksen dramaattisuudesta huolimatta mielestäni pointti tulee selväksi: rakkauden takia joutuu tekemään töitä ja toisaalta jos sanoo rakastavansa toista ihmistä, häntä tulisi voida rakastaa myös silloin kun se ei tunnu miellyttävältä. Rakkauden arjesta Viljo Kajava on todennut näin runossaan Rakkaus. “Rakkaus ei puhdistu tulessa / eikä tarpeettomissa uhreissa, / rakkaus koetellaan harmaina arkipäivinä / kuolettavassa työssä väsymyksen hetkinä.”
Olen tästä samaa mieltä. En kuitenkaan ajattele niinkään, että on samantekevää kenen kanssa on parisuhteessa sillä työnteko auttaa aina kaikkeen. Eikä auta. Minusta tuntuu vahvasti siltä, että rakkaus on aina jollakin tavalla yksipuolistettu – joko siitä puhutaan arjen työntekona tai sitten suurena tunteena ja usein vielä tavalla, joka pitää näitä kahta toisensa poissulkevina.
Minulle henkilökohtaisesti kyky jaksaa tehdä töitä niin ihmissuhteissa kuin asioidenkin parissa liittyy vahvasti emootioihini. Emootiot ovat käyttöenergiani jotka myös muuttavat asioiden luonnetta ja maailman havainnoinnin tapaa. Pelkkä työnteko ei auta, jos tunne puuttuu – toisaalta pelkkä tunne ei vie mihinkään, jos ei se synnytä minkäänlaista toimintaa.
Mitä asioihin tulee, rakkaudesta psykologiaan olen jo kirjoittanut. Muita rakkauksia ovat yliopisto ja musiikki. Muistan kuinka ollessani lapsi äiti vei minut kerran Helsingin yliopistoon – paikkaan jossa hän oli itse aikoinaan opiskellut. Minulle on jäänyt tapahtuneesta yksi erityinen muistikuva. Seisoimme yliopiston käytävällä. Muistan pehmeän valaistuksen, käytävän tuoksun, jonkin patsaan... Rakastuin yliopistoon välittömästi. Tunsin sen kodikseni.
Yliopistorakkautta on kestänyt. Muistan rehtorin avajaispuheen kun olin päässyt yliopistoon. Siinä puhuttiin mm. siitä, kuinka yliopiston eräs tavoite on saada opiskelijoistaan isänmaataan palvelevia kansalaisia. Mielestäni tämä on hyvä ja oikea tavoite, positiivista isänmaallisuutta.
Isänmaallisuuden negatiivinen muoto on toisten kulttuurien halveksiminen, rasismi jne. Oikeaan isänmaallisuuteen ne eivät mielestäni kuulu. Omasta kulttuuristaan voi olla ylpeä ja sitä voi arvostaa samalla kun pyrkii toimimaan yhteisönsä ja yhteiskuntansa kehittämiseksi. Samalla on mahdollista arvostaa myös toisia kulttuureita ja eri kulttuuripiireistä tulevia ihmisiä.
Eräs asia joka saa minut jaksamaan vaikeina päivinä on se, että haluan joskus valmistua. Haluan että oma yliopistoni ja oma oppiaineeni sekä yhteiskuntani saa takaisin ne varat jotka ne ovat minuun sijoittaneet minulle ilmaisen koulutuksen muodossa. Samoin haluan valmistua ja mennä töihin ollakseni yhteiskunnalle hyödyllinen jäsen.
Yliopistorakkaus tuottaa myös ristiriitoja. Olen usein miettinyt sitä, että jos joskus teen väitöskirjan, haluaisin tehdä sen juuri omassa alkuperäisessä kotiyliopistossani. Toisaalta minua surettaa yliopistojen nykykehityksen tietyt puolet, kuten filosofian lakkauttaminen pääaineena omassa yliopistossani.
Viimeksimainittu on asia, jota vastaan haluaisin protestoida tekemällä mahdollisen väitöskirjan jonnekin muualle. Toisaalta minulle on – äidin kasvatuksen peruja sekin – oma kotiyliopistoni edelleen “alma mater” vaikka ei kai tällaisia käsitteitä juuri enää akateemisessa maailmassa käytetä. Tunnenkin oloni jonkin historiallisen ajan reliikiksi kun mietin tällaisia.
Edes vatsatauti ei pilaa päivää kun kuulee kurkien huudot
Minun piti eilen käyttää koko päivä laadullisen tutkimuksen äärellä ja mennä tänään töihin – se siitä sitten kun sain vatsataudin. Vatsatauti ja sen sivuvaikutukset kuten vuorokauden syömättömyys vie voimat sillä tavalla että fyysistä työtä ei pysty heti seuraavana päivänä tekemään – eikä aivotyötäkään. Seuraavat pari päivää pitääkin sitten todella kiirettä.
Kun en pystynyt tekemään tieteellisiä analyysejä, kirjoittelin sitten blogitekstejä valmiiksi. Tartuin koneeseen heti kun vointini oli riittävän hyvä – nähtävästi oksennustauti muunsi vain muotoaan verbaaliseksi...
Toisaalta, ei edes vatsatauti onnistunut pilaamaan eilen päivääni – kuulin nimittäin ensimmäisen kerran tänä keväänä palaavien kurkien huudon. Kurkien huudolla on minulle erityinen merkitys. Kun asuin kotona, äitini odotti joka kevät palaavien kurkien huutoa. Aina kun kuulimme kurkien huudot ensimmäisen kerran, juoksimme pihalle katsomaan taivaalle.
Jos olisin ollut terve, olisin mennyt läheisimmälle lintutornille katsomaan näkyisikö kurkia tai muita lintuja siellä. Kurkien äänien innoittamana otin taas pitkästä aikaa esiin Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticuksen ja aloin kuunnella sitä.
Mieleeni tuli samalla myös eräs muisto ajalta kun olin n. 12-15-vuotias. Tuohon aikaan vietimme joka kesä yleensä ainakin muutaman viikon erään sukulaiseni mökillä. Se mökki sijaitsi lähellä Vammalan kaupunkia. Itse mökki oli kuitenkin keskellä peltoja ja metsiä. Erään kerran lähdimme – minä, äitini ja pari muuta sukulaista – kurkien ääntelyn kuullessamme läheiselle suolle kävelemään ja katsomaan josko näkisimme kurkia. Ja siellähän niitä oli suolla.
Tarkat muistikuvat ovat kadonneet, mutta muistan tunnelman joka oli yhtä mystisen kaunis kuin Rautavaaran Cantus Arcticuskin. Suolle paistoi aurinko – ja samalla siellä oli hieman usvaa. Kurkia vaelteli useita suolla, tummia hahmoja pehmeän utuista maisemaa vasten.
Kun en pystynyt tekemään tieteellisiä analyysejä, kirjoittelin sitten blogitekstejä valmiiksi. Tartuin koneeseen heti kun vointini oli riittävän hyvä – nähtävästi oksennustauti muunsi vain muotoaan verbaaliseksi...
Toisaalta, ei edes vatsatauti onnistunut pilaamaan eilen päivääni – kuulin nimittäin ensimmäisen kerran tänä keväänä palaavien kurkien huudon. Kurkien huudolla on minulle erityinen merkitys. Kun asuin kotona, äitini odotti joka kevät palaavien kurkien huutoa. Aina kun kuulimme kurkien huudot ensimmäisen kerran, juoksimme pihalle katsomaan taivaalle.
Jos olisin ollut terve, olisin mennyt läheisimmälle lintutornille katsomaan näkyisikö kurkia tai muita lintuja siellä. Kurkien äänien innoittamana otin taas pitkästä aikaa esiin Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticuksen ja aloin kuunnella sitä.
Mieleeni tuli samalla myös eräs muisto ajalta kun olin n. 12-15-vuotias. Tuohon aikaan vietimme joka kesä yleensä ainakin muutaman viikon erään sukulaiseni mökillä. Se mökki sijaitsi lähellä Vammalan kaupunkia. Itse mökki oli kuitenkin keskellä peltoja ja metsiä. Erään kerran lähdimme – minä, äitini ja pari muuta sukulaista – kurkien ääntelyn kuullessamme läheiselle suolle kävelemään ja katsomaan josko näkisimme kurkia. Ja siellähän niitä oli suolla.
Tarkat muistikuvat ovat kadonneet, mutta muistan tunnelman joka oli yhtä mystisen kaunis kuin Rautavaaran Cantus Arcticuskin. Suolle paistoi aurinko – ja samalla siellä oli hieman usvaa. Kurkia vaelteli useita suolla, tummia hahmoja pehmeän utuista maisemaa vasten.
Kaija Saariaho - Kaukainen rakkaus - tarinasta & assosiaatioita
Kun Jaufré lähestyy satamaa, kreivitär miettii: “Tulisiko minun lähestyä vai pysyä kaukana? Kuinka hänen laulujensa neito olisi käyttäytynyt?” Siitä voi tulla ihmissuhteissa ongelma, jos pyrkii muuttumaan vain jonkin symbolijärjestelmän pohjalta muodostetun ennaltamäärätyn kuvan kaltaiseksi.
Jaufré on kuolemansairas, mutta toteaa ettei se haittaa, sillä hän sai nähdä kaukaisen rakkautensa. Kuoro toteaa tähän: “Kirottu olkoon rakkaus, jos se saa halveksimaan elämää, kirottu olkoon rakkaus, jos se pettää elämän ja liittoutuu kuoleman kanssa.” Jaufré vastaa: “Rakkaus antaa meille ilomme, eikö se voi ottaa ne poiskin?”
Mielestäni tässä on ihan oikeasti hyvä kysymys. Jos rakastaa niin paljon, ettei välitä kuolemasta, onko se todella rakkautta? Pitäisikö rakkauden olla aina elämää ylläpitävä voima? Jaufré kysyy kreivittäreltä, voisiko tämä sanoa rakastavansa häntä. Kun kreivitär ilmaisee, että olisi voinut sanoa Jauffrelle rakastavansa tätä, Jauffre haluaa taas elää. Sitä toivoo myös kreivitär: “Minä rakastan sinua, Jaufré. Ja toivoisin niin, että eläisit.”
Jaufré kuitenkin lopulta kuolee, kreivittären Jumalalle osoitetuista rukouksista huolimatta: “Minä toivon vielä, hyvä Jumala, minä toivon vielä”. Kun pyynnöt eivät tule kuulluiksi, kreivitär kysyy klassisen “miksi”-kysymyksen ja syyttää Jumalaa epäoikeudenmukaisuudesta. Kuoro kehottaa häntä vaikenemaan “vaikene nainen, intohimosi sokaisee sinut” ettei Jumala tuottaisi onnettomuutta kaupungille kreivittären sanojen takia.
Suuttumuksen jälkeen kreivitär jatkaa pohtimistaan ja yksinpuheluaan Jumalalle: “Jaufré uskoi tulevansa luokseni, mutta kohtasikin kuoleman. Onko kauneuteni vain Kuoleman naamio?” ja “Miksi minä? - Miksi valitsit juuri minut tähän tehtävään?” sekä “En ansaitse rakkautta.”
Tästä tulee taas mieleen kohta Olavi Moilasen kirjasta Runoileva Jumala: “Levinasille puhdas Toiseuden läsnäolo on Jumala. Ihminen kohtaa Jumalan 'toisen kasvoissa', toisen vieraudessa, toisen katseen syvyydessä. Onko toinen aina tuo suuri Toinen, tuntematon salaisuus, tyhjyys?”
“Rakkaudessakin toisen varaan heittäytyminen olisi tyhjyyteen heittäytymistä. Siksi emme uskalla rakastaa tosita sellaisena kuin hän on, vaan rakastumme toisessa vain omaan kuvaamme, omaan luuloomme hänestä. Toisen todellinen kohtaaminen on sama kuin Jumalan kohtaaminen. Todellinen rakkaus on siten elämään antautumista siitä huolimatta, että se johtaa kuolemaan. Voidaan vain luottaa, uskoa siihen perustaan, mistä kaikki syntyy ja kaikki uusi luodaan.”
“Todellinen rakkaus ei ole tekoamme, vaan meille annettu lahja, jonka varassa voimme/uskallamme heittäytyä tyhjyyden, toisen tuntemattoman ihmisen varaan. Tämä on uskon varaan asettumista, koska toinen on aina outo ja vieras. Kukaan ei voi ennakoida omaa elämäänsä toisen ihmisen tekemien ratkaisujen rinnalla.”
“Onko tunnekiihkoa hakeva rakkaudeksi kutsuttu kaipuu vain tyhjyyden tunteen käsittelyä, kuoleman tunteen hetkellistä etäännyttämistä nojautumalla toiseen yhtä ahdistuneeseen? - - Tässäkin mielessä ihminen on kuolemaansa kohti käyvä olento, joka ikään kuin harjoittelee ja koskettelee kuolemaansa eroottisessa suhteessa toiseen. Aidossa eroottisessa suhteessa ihminen heittäytyy tyhjyyteen.” (s. 91-92)
Kreivitär jatkaa yksinpuhelua jota rukoilemisenakin voisi pitää: “Jos nimesi on Rakkaus... Kärsimys... jne. en palvo muita kuin sinua” ja “Sinä joka annoit henkesi tähteni, anna anteeksi että pysyin niin kaukaisena” sekä “Herra, sinä olet nyt kaukainen rakkauteni”. Epäselväksi jää, rukoileeko kreivitär Jumalaa, osoittaako hän sanansa kuolleelle trubaduurille vai jollekin yleiselle Rakkauden käsitteelle.
Paljon jää kysymyksiä jäljelle. Etsimmekö Jumalassa kadonneen paratiisin fantasmaa? Ihmisiäkö etsimme? Täydellistä yhteyttä jota ei ehkä koskaan ole edes ollut? Entä jos näkisimme epätäydellisyydessä täydellisyyden? Täydellinenhän on jotain, mistä ei puutu mitään. Silloin siitä ei voi puuttua epätäydellisyyttäkään – jos maailmasta puuttuisi epätäydellisyyttä, maailma ei enää olisi täydellinen.
Jaufré on kuolemansairas, mutta toteaa ettei se haittaa, sillä hän sai nähdä kaukaisen rakkautensa. Kuoro toteaa tähän: “Kirottu olkoon rakkaus, jos se saa halveksimaan elämää, kirottu olkoon rakkaus, jos se pettää elämän ja liittoutuu kuoleman kanssa.” Jaufré vastaa: “Rakkaus antaa meille ilomme, eikö se voi ottaa ne poiskin?”
Mielestäni tässä on ihan oikeasti hyvä kysymys. Jos rakastaa niin paljon, ettei välitä kuolemasta, onko se todella rakkautta? Pitäisikö rakkauden olla aina elämää ylläpitävä voima? Jaufré kysyy kreivittäreltä, voisiko tämä sanoa rakastavansa häntä. Kun kreivitär ilmaisee, että olisi voinut sanoa Jauffrelle rakastavansa tätä, Jauffre haluaa taas elää. Sitä toivoo myös kreivitär: “Minä rakastan sinua, Jaufré. Ja toivoisin niin, että eläisit.”
Jaufré kuitenkin lopulta kuolee, kreivittären Jumalalle osoitetuista rukouksista huolimatta: “Minä toivon vielä, hyvä Jumala, minä toivon vielä”. Kun pyynnöt eivät tule kuulluiksi, kreivitär kysyy klassisen “miksi”-kysymyksen ja syyttää Jumalaa epäoikeudenmukaisuudesta. Kuoro kehottaa häntä vaikenemaan “vaikene nainen, intohimosi sokaisee sinut” ettei Jumala tuottaisi onnettomuutta kaupungille kreivittären sanojen takia.
Suuttumuksen jälkeen kreivitär jatkaa pohtimistaan ja yksinpuheluaan Jumalalle: “Jaufré uskoi tulevansa luokseni, mutta kohtasikin kuoleman. Onko kauneuteni vain Kuoleman naamio?” ja “Miksi minä? - Miksi valitsit juuri minut tähän tehtävään?” sekä “En ansaitse rakkautta.”
Tästä tulee taas mieleen kohta Olavi Moilasen kirjasta Runoileva Jumala: “Levinasille puhdas Toiseuden läsnäolo on Jumala. Ihminen kohtaa Jumalan 'toisen kasvoissa', toisen vieraudessa, toisen katseen syvyydessä. Onko toinen aina tuo suuri Toinen, tuntematon salaisuus, tyhjyys?”
“Rakkaudessakin toisen varaan heittäytyminen olisi tyhjyyteen heittäytymistä. Siksi emme uskalla rakastaa tosita sellaisena kuin hän on, vaan rakastumme toisessa vain omaan kuvaamme, omaan luuloomme hänestä. Toisen todellinen kohtaaminen on sama kuin Jumalan kohtaaminen. Todellinen rakkaus on siten elämään antautumista siitä huolimatta, että se johtaa kuolemaan. Voidaan vain luottaa, uskoa siihen perustaan, mistä kaikki syntyy ja kaikki uusi luodaan.”
“Todellinen rakkaus ei ole tekoamme, vaan meille annettu lahja, jonka varassa voimme/uskallamme heittäytyä tyhjyyden, toisen tuntemattoman ihmisen varaan. Tämä on uskon varaan asettumista, koska toinen on aina outo ja vieras. Kukaan ei voi ennakoida omaa elämäänsä toisen ihmisen tekemien ratkaisujen rinnalla.”
“Onko tunnekiihkoa hakeva rakkaudeksi kutsuttu kaipuu vain tyhjyyden tunteen käsittelyä, kuoleman tunteen hetkellistä etäännyttämistä nojautumalla toiseen yhtä ahdistuneeseen? - - Tässäkin mielessä ihminen on kuolemaansa kohti käyvä olento, joka ikään kuin harjoittelee ja koskettelee kuolemaansa eroottisessa suhteessa toiseen. Aidossa eroottisessa suhteessa ihminen heittäytyy tyhjyyteen.” (s. 91-92)
Kreivitär jatkaa yksinpuhelua jota rukoilemisenakin voisi pitää: “Jos nimesi on Rakkaus... Kärsimys... jne. en palvo muita kuin sinua” ja “Sinä joka annoit henkesi tähteni, anna anteeksi että pysyin niin kaukaisena” sekä “Herra, sinä olet nyt kaukainen rakkauteni”. Epäselväksi jää, rukoileeko kreivitär Jumalaa, osoittaako hän sanansa kuolleelle trubaduurille vai jollekin yleiselle Rakkauden käsitteelle.
Paljon jää kysymyksiä jäljelle. Etsimmekö Jumalassa kadonneen paratiisin fantasmaa? Ihmisiäkö etsimme? Täydellistä yhteyttä jota ei ehkä koskaan ole edes ollut? Entä jos näkisimme epätäydellisyydessä täydellisyyden? Täydellinenhän on jotain, mistä ei puutu mitään. Silloin siitä ei voi puuttua epätäydellisyyttäkään – jos maailmasta puuttuisi epätäydellisyyttä, maailma ei enää olisi täydellinen.
Kaija Saariaho - kaukainen rakkaus - tarinasta & assosiaatioita II
Aluksi Jaufré toivoo, että meri kuivuisi että hän voisi mennä rakkautensa luo. Lopulta hän kuitenkin lähtee pyhiinvaeltajan kanssa merimatkalle jollaisella hän ei ole aiemmin ollut. Jaufré toteaa, että matkan päässä on uudestisyntymä ja uusi elämä, joskin ”kastemaljani vesi on kylmää ja syvää”.
Pimeällä merellä Jaufré vuoroin näkee unta kaipaamastaan naisesta, vuoroin on hereillä ja käy läpi erilaisia pelkoja: “Pelkään että en löydä häntä, pelkään että löydän hänet... Pelkään elää, pelkään kuolla.” ja “Olin Aatami, ja välimatka oli maanpäällinen paratiisini. Miksi minun piti mennä puuta kohti, miksi minun piti mennä kohti hedelmää, hehkuvaa tähteä?”
Ennenkuin Jaufré ja kreivitär tapaavat, he molemmat laulavat tahoillaan: "en voi koskaan rakastaa jollen voi rakastaa tätä kaukaista rakkautta". Kun Jaufré lähestyy määränpäätään, kreivitär toteaa trubaduurista että tämä ei tyytynyt kaukaiseksi varjoksi, erikoiseksi tarinaksi, ääneksi jota jäljitellään ja miettii samalla: “Tulisiko minun lähestyä vai pysyä kaukana? Kuinka hänen laulujensa neito olisi käyttäytynyt?”
Fyysisen välimatkan lisäksi ihmisten välillä on monenlaisia muita välimatkoja. Idealisointi on niistä yksi, se meri, joka täytyy ylittää jos halutaan rakastaa toista ihmistä muutenkin kuin vain sanoissa, kaukaisena varjona. Se taas edellyttää mahdollisesti ainakin aluksi epämiellyttäviltä tuntuvien tunteiden sietokykyä.
Muita välimatkoja voivat olla mm. epävarmuus toisen tunteista tai "mitä muut ihmiset sanovat tai ajattelevat"-tyyppinen ajattelu silloin kuin on kysymys rakkaussuhteesta jota ei senhetkisessä ajallis-historiallis-sosiaalis-kulttuurisessa kontekstissa pidetä suotavana.
Eräs välimatka ovat myös eläminen käsitteissä sen sijaan, että antaisi käsitteiden ja todellisuuden olla keskenään dialogissa. Mieleeni tulee kohta Olavi Moilasen kirjasta "Runoileva Jumala": "Avensia mukaillen voidaan sanoa, että 'sen sijaan, että ymmärtäisimme käsitteiden avulla, me yritämme ymmärtää käsitteitä'." Eräs esimerkki tästä on se, että kreivitär alkaa miettiä sitä, miten laulujen neito olisi käyttäytynyt sen sijaan että käyttäytyisi vain oman itsensä tavoin.
Meri ei kuivu, eikä sitä voi ylittää jalkojen kastumatta. Rakkaudessa joutuu ottamaan riskejä ja kohtaamaan omia pelkojaan sekä sietämään epämiellyttäviä tunteita.
Pimeällä merellä Jaufré vuoroin näkee unta kaipaamastaan naisesta, vuoroin on hereillä ja käy läpi erilaisia pelkoja: “Pelkään että en löydä häntä, pelkään että löydän hänet... Pelkään elää, pelkään kuolla.” ja “Olin Aatami, ja välimatka oli maanpäällinen paratiisini. Miksi minun piti mennä puuta kohti, miksi minun piti mennä kohti hedelmää, hehkuvaa tähteä?”
Ennenkuin Jaufré ja kreivitär tapaavat, he molemmat laulavat tahoillaan: "en voi koskaan rakastaa jollen voi rakastaa tätä kaukaista rakkautta". Kun Jaufré lähestyy määränpäätään, kreivitär toteaa trubaduurista että tämä ei tyytynyt kaukaiseksi varjoksi, erikoiseksi tarinaksi, ääneksi jota jäljitellään ja miettii samalla: “Tulisiko minun lähestyä vai pysyä kaukana? Kuinka hänen laulujensa neito olisi käyttäytynyt?”
Fyysisen välimatkan lisäksi ihmisten välillä on monenlaisia muita välimatkoja. Idealisointi on niistä yksi, se meri, joka täytyy ylittää jos halutaan rakastaa toista ihmistä muutenkin kuin vain sanoissa, kaukaisena varjona. Se taas edellyttää mahdollisesti ainakin aluksi epämiellyttäviltä tuntuvien tunteiden sietokykyä.
Muita välimatkoja voivat olla mm. epävarmuus toisen tunteista tai "mitä muut ihmiset sanovat tai ajattelevat"-tyyppinen ajattelu silloin kuin on kysymys rakkaussuhteesta jota ei senhetkisessä ajallis-historiallis-sosiaalis-kulttuurisessa kontekstissa pidetä suotavana.
Eräs välimatka ovat myös eläminen käsitteissä sen sijaan, että antaisi käsitteiden ja todellisuuden olla keskenään dialogissa. Mieleeni tulee kohta Olavi Moilasen kirjasta "Runoileva Jumala": "Avensia mukaillen voidaan sanoa, että 'sen sijaan, että ymmärtäisimme käsitteiden avulla, me yritämme ymmärtää käsitteitä'." Eräs esimerkki tästä on se, että kreivitär alkaa miettiä sitä, miten laulujen neito olisi käyttäytynyt sen sijaan että käyttäytyisi vain oman itsensä tavoin.
Meri ei kuivu, eikä sitä voi ylittää jalkojen kastumatta. Rakkaudessa joutuu ottamaan riskejä ja kohtaamaan omia pelkojaan sekä sietämään epämiellyttäviä tunteita.
torstai 7. huhtikuuta 2011
Kaija Saariaho - Kaukainen rakkaus - tarinasta & assosiaatioita I
Tarina perustuu (oletettavasti fiktiiviseen) tarinaan ranskalaisesta trubaduurista, runoilijasta ja Blaien prinssi Jaufré Rudelista. Tarinan alussa Jaufré on kadottanut ilonsa. Hän ei enää vietä iloisia iltoja kievareissa laulaen, juoden ja naisia syleillen, sillä hän on rakastunut yhteen tiettyyn naiseen eikä voi rakastaa ketään muuta. Jaufrélle ei ole sanoista iloa sillä “sanani tavoittavat vain lisää sanoja”. Siksi hän pyytääkin vastausta satakieleltä.
Olen lukenut viime päivinä Viljo Kajavan kauneimmat runot-teosta ja mieleeni tulikin eräs hänen (myös kyseisestä teoksesta löytyvä) runonsa josta alla katkelma:
"Jokin täällä lauluille on pantu kahle, paula,
jokin, joka hengitystä pidättää.
Väsynyt jo olen, lähden, tiedän sen,
siksi, satakieli, lintu rakastavan sydämen,
sano, mikä sanomatta jää,
mikä laulamatta jäi, se laula!"
Jaufré ei kuitenkaan saa vastausta satakieleltä - eikä sanoiltakaan. Jaufré ei itse asiassa edes tunne rakastettuaan joka asuu kaukaisessa maassa (tarkemmin sanottuna Pyhässä maassa, Tripolissa). Jaufré on vain kuullut tästä naisesta tarinoita pyhiinvaeltajalta, joka tekee matkoja Ranskan ja Pyhän maan välillä. Pyhiinvaeltaja kertoo tälle naiselle, eräälle kreivittärelle, mitä hänestä puhutaan Jaufrén lauluissa, että hän on “kaunis ilman kauneuden ylpeyttä”, “aatelinen ilman aateluuden ylpeyttä” ja “hurskas ilman hurskauden ylpeyttä”.
Kreivitär toteaa etteivät hänestä kertovat laulut ole totta: hän katselee koko ajan ympärilleen nähdäkseen ettei kukaan muu nainen ole yhtä kaunis, hän haluaa omakseen sekä idän että lännen maat ja keikailee parhaissa vaatteissaan matkalla messuun kirkossa jossa hän sitten polvistuu tyhjänä hengeltään. Samalla kreivitär miettii: “jos se trubaduuri tuntisi minut, laulaisiko hän minusta yhtä palavasti?” ja “laulaisiko hän minusta yhtä kauniisti, jos hän näkisi sieluni syvyyksiin”. Kreivitär ei mielestään ole kaunis kuin trubaduurin sanojen peilissä.
Jaufré ei ensin ilahdu siitä, että pyhiinvaeltaja on kertonut kreivittärelle (jonka nimi paljastuu myöhemmin mm. armoon viittavaksi Clémenceksi) trubaduurin laulujen kertovan hänestä – varsinkin, kun pyhiinvaeltaja on toistanut Jaufrén lauluja “vähän sinnepäin” vaikka nämä laulut ovat kovan työn tulosta: “Riisuudun ja pukeudun kymmeniä kertoja ennenkuin löydän oikean sanan...”.
Jaufré ei myöskään tahdo uskoa, että hänen kaipaamansa nainen olisi ollut loukkaantunut, alistunut, imarreltu (kuten pyhiinvaeltaja kertoo naisen olleen kun tämä oli kuullut Jaufrén tehneen lauluja hänestä). Jaufré pohtii sitä, voisiko hän enää kirjoittaa naisesta yhtä kauniisti, jos hän tapaisi tämän oikeasti. “Jos rakastat häntä, olet hänelle totuuden velkaa” vastaa pyhiinvaeltaja.
Tässä ollaan inhimillisten peruskysymysten äärellä. Kuuluuko rakkauteen - tai ainakin rakastumiseen - ainakin aina aluksi pienimuotoinen toisen ihmisen idealisointi? Onko se aina välttämättä huono asia? Mieleni palaa Doltoon, jonka näkemys on että ihmiset ja yhteisöt kehittyvät erojen, erottumisten ja eroavaisuuksien kautta. Ehkä idealisointi-realismi-kehitys on juuri tällaista ihmisten kehittymistä erottumisten ja erojen kautta.
Onko joskus parempi vain jättää rakkaus sublimoinniksi symbolijärjestelmään? Onko se todellista rakkautta jos rakastaa toista kaukaisena, idealisoituna hahmona jolle antaa symbolijärjestelmän muodon? Ja onko välttämättä niin, että kaukainen, symbolisen muodon saava rakkaus olisi idealisointiin perustuvaa? Mielestäni ei ole.
Ei lähes tuntemattomankaan ihmisen kaipauksen ja rakastamisen tarvitse perustua idealisaatioon. Eikä se, että ihminen kirjoittaa vaikkapa kauniita rakkausrunoja, tarvitse merkitä sitä, että ihminen idealisoi toisen ihmisen kaikessa ajattelussaan tai että ihminen ei ymmärrä arkirealistisia asioita.
Suurin osa rakkaudesta on kuitenkin arkea. Tiedän sen varsin hyvin, olenhan asunut erään poikaystäväni kanssa yhdessä useamman vuoden. Runoissani kuitenkin mieluummin yleensä kritisoin arkea ja haaveilen, sillä arkipäivää saan jo muutenkin elää ihan tarpeeksi. Miksi en siis ylittäisi arkipäivää sanoissani jos sen koen mielekkääksi?
Ehkä tämä on jonkinlaista kaukokaipuun muunnosta sukupolvelta toiselle. Isän isoisä oli merimies, äitini äidin sisko seikkaili matkoilla ympäri Eurooppaa ja meni lopulta naimisiin ruotsalaisen miehen kanssa, äitini sisko taas asuu Espanjassa espanjalaisen miehensä ja lastensa kanssa... Sanat ovat minun veneeni, jolla purjehdin olemassaolon merta.
Milloin valita lähestymis- ja milloin välttämiskäyttäytyminen ja miksi? Voisiko olla niin, että pienimuotoinen idealisointi ja kaukaisen, saavuttamattoman kohteen kaipaus on jopa välttämätöntä ainakin joidenkin ihmisten tietoisen mielen kykyjen kehittymiselle - esimerkiksi sellaisille kuin kaipauksen ja kaipauksen kohteeseen liittyvien tunteiden ja ajatusten sietäminen ja muuntaminen symbolijärjestelmän keinoin johonkin toiseen muotoon.
Mitä taas tulee siihen, että omaa jotakin hyvää toisen sanojen peilissä, mielestäni se on hyvin todellista. Toisen ihmisen sanojen peili voi olla muuttava peili, peili jossa näkee oman potentiaalinsa ja saa tästä kokemuksesta tulla hyvällä tavalla nähdyksi energiaa pyrkiä potentiaalin täyttämistä kohti.
Olen lukenut viime päivinä Viljo Kajavan kauneimmat runot-teosta ja mieleeni tulikin eräs hänen (myös kyseisestä teoksesta löytyvä) runonsa josta alla katkelma:
"Jokin täällä lauluille on pantu kahle, paula,
jokin, joka hengitystä pidättää.
Väsynyt jo olen, lähden, tiedän sen,
siksi, satakieli, lintu rakastavan sydämen,
sano, mikä sanomatta jää,
mikä laulamatta jäi, se laula!"
Jaufré ei kuitenkaan saa vastausta satakieleltä - eikä sanoiltakaan. Jaufré ei itse asiassa edes tunne rakastettuaan joka asuu kaukaisessa maassa (tarkemmin sanottuna Pyhässä maassa, Tripolissa). Jaufré on vain kuullut tästä naisesta tarinoita pyhiinvaeltajalta, joka tekee matkoja Ranskan ja Pyhän maan välillä. Pyhiinvaeltaja kertoo tälle naiselle, eräälle kreivittärelle, mitä hänestä puhutaan Jaufrén lauluissa, että hän on “kaunis ilman kauneuden ylpeyttä”, “aatelinen ilman aateluuden ylpeyttä” ja “hurskas ilman hurskauden ylpeyttä”.
Kreivitär toteaa etteivät hänestä kertovat laulut ole totta: hän katselee koko ajan ympärilleen nähdäkseen ettei kukaan muu nainen ole yhtä kaunis, hän haluaa omakseen sekä idän että lännen maat ja keikailee parhaissa vaatteissaan matkalla messuun kirkossa jossa hän sitten polvistuu tyhjänä hengeltään. Samalla kreivitär miettii: “jos se trubaduuri tuntisi minut, laulaisiko hän minusta yhtä palavasti?” ja “laulaisiko hän minusta yhtä kauniisti, jos hän näkisi sieluni syvyyksiin”. Kreivitär ei mielestään ole kaunis kuin trubaduurin sanojen peilissä.
Jaufré ei ensin ilahdu siitä, että pyhiinvaeltaja on kertonut kreivittärelle (jonka nimi paljastuu myöhemmin mm. armoon viittavaksi Clémenceksi) trubaduurin laulujen kertovan hänestä – varsinkin, kun pyhiinvaeltaja on toistanut Jaufrén lauluja “vähän sinnepäin” vaikka nämä laulut ovat kovan työn tulosta: “Riisuudun ja pukeudun kymmeniä kertoja ennenkuin löydän oikean sanan...”.
Jaufré ei myöskään tahdo uskoa, että hänen kaipaamansa nainen olisi ollut loukkaantunut, alistunut, imarreltu (kuten pyhiinvaeltaja kertoo naisen olleen kun tämä oli kuullut Jaufrén tehneen lauluja hänestä). Jaufré pohtii sitä, voisiko hän enää kirjoittaa naisesta yhtä kauniisti, jos hän tapaisi tämän oikeasti. “Jos rakastat häntä, olet hänelle totuuden velkaa” vastaa pyhiinvaeltaja.
Tässä ollaan inhimillisten peruskysymysten äärellä. Kuuluuko rakkauteen - tai ainakin rakastumiseen - ainakin aina aluksi pienimuotoinen toisen ihmisen idealisointi? Onko se aina välttämättä huono asia? Mieleni palaa Doltoon, jonka näkemys on että ihmiset ja yhteisöt kehittyvät erojen, erottumisten ja eroavaisuuksien kautta. Ehkä idealisointi-realismi-kehitys on juuri tällaista ihmisten kehittymistä erottumisten ja erojen kautta.
Onko joskus parempi vain jättää rakkaus sublimoinniksi symbolijärjestelmään? Onko se todellista rakkautta jos rakastaa toista kaukaisena, idealisoituna hahmona jolle antaa symbolijärjestelmän muodon? Ja onko välttämättä niin, että kaukainen, symbolisen muodon saava rakkaus olisi idealisointiin perustuvaa? Mielestäni ei ole.
Ei lähes tuntemattomankaan ihmisen kaipauksen ja rakastamisen tarvitse perustua idealisaatioon. Eikä se, että ihminen kirjoittaa vaikkapa kauniita rakkausrunoja, tarvitse merkitä sitä, että ihminen idealisoi toisen ihmisen kaikessa ajattelussaan tai että ihminen ei ymmärrä arkirealistisia asioita.
Suurin osa rakkaudesta on kuitenkin arkea. Tiedän sen varsin hyvin, olenhan asunut erään poikaystäväni kanssa yhdessä useamman vuoden. Runoissani kuitenkin mieluummin yleensä kritisoin arkea ja haaveilen, sillä arkipäivää saan jo muutenkin elää ihan tarpeeksi. Miksi en siis ylittäisi arkipäivää sanoissani jos sen koen mielekkääksi?
Ehkä tämä on jonkinlaista kaukokaipuun muunnosta sukupolvelta toiselle. Isän isoisä oli merimies, äitini äidin sisko seikkaili matkoilla ympäri Eurooppaa ja meni lopulta naimisiin ruotsalaisen miehen kanssa, äitini sisko taas asuu Espanjassa espanjalaisen miehensä ja lastensa kanssa... Sanat ovat minun veneeni, jolla purjehdin olemassaolon merta.
Milloin valita lähestymis- ja milloin välttämiskäyttäytyminen ja miksi? Voisiko olla niin, että pienimuotoinen idealisointi ja kaukaisen, saavuttamattoman kohteen kaipaus on jopa välttämätöntä ainakin joidenkin ihmisten tietoisen mielen kykyjen kehittymiselle - esimerkiksi sellaisille kuin kaipauksen ja kaipauksen kohteeseen liittyvien tunteiden ja ajatusten sietäminen ja muuntaminen symbolijärjestelmän keinoin johonkin toiseen muotoon.
Mitä taas tulee siihen, että omaa jotakin hyvää toisen sanojen peilissä, mielestäni se on hyvin todellista. Toisen ihmisen sanojen peili voi olla muuttava peili, peili jossa näkee oman potentiaalinsa ja saa tästä kokemuksesta tulla hyvällä tavalla nähdyksi energiaa pyrkiä potentiaalin täyttämistä kohti.
Kaija Saariaho - Kaukainen rakkaus II - miksi katsoin
Katsoin Kaukaisen rakkauden kolmesta syystä. Ensinnäkin olisin halunnut mennä katsomaan ko. teoksen silloin kun se esitettiin ensimmäisen kerran Kansallisoopperassa (varsinainen ensiesityshän ei ollut siellä). Silloin minulla ei kuitenkaan ollut siihen mahdollisuutta.
Toisekseen, olen jo pitkään halunnut katsoa jonkin oopperaesityksen – edes televisiosta. Oopperan suhteen minulla on aukko sivistyksessä. Ja tästä päästään kolmanteen syyhyn.
Isäni on sukua Långholm. Isäni sukunimi ei tosin ole Långholm vaan suomennos tästä nimestä – jolla ei ole muuta yhteistä alkuperäisen nimen kanssa kuin se, että se alkaa L-kirjaimella, nimi kun on väärin suomennettu. Olen aina välillä harkinnut vaihtavani sukunimeni joko isäni nykyiseen tai alkuperäiseen sukunimeen, mutta jääköön identiteettiin liittyvät pohdinnat myöhemmäksi.
Isäni eräs sukulainen (täti, jos muistan oikein) oli oopperalaulaja Sylvelin Långholm. En koskaan tavannut häntä henkilökohtaisesti enkä tiedä hänestä muuta kuin nimen ja sen mitä wikipediasta löytyy: "Sylvelin Långholm (oik. Sylvelin Långholm-Bergman, 26. kesäkuuta 1916 Helsinki – 13. elokuuta 1994 oli suomalainen oopperalaulaja. Hän oli äänialaltaan sopraano. Långholm oli säveltäjä Erik Bergmanin ensimmäinen puoliso vuosina 1942–1956. Långholmille myönnettiin Pro Finlandia -mitali 1957."
Se on varsin surullista etten tiedä tästä henkilöstä kovin paljoa enkä ehtinyt häntä koskaan tavata - en tosin muutenkaan tunne kovin paljoa isäni puolen sukua. Olisi ollut kivaa kuulla S. Långholmilta itseltään, miltä tuntui olla oopperalaulaja ja työskennellä ammatikseen taiteen parissa. Joka tapauksessa, olen pitänyt sitä ikävänä ajatuksena että en ole koskaan katsonut yhtä kokonaista oopperaa edes telkkarista vaikka suvusta löytyy oopperalaulaja. Nyt päätin paikata puutteen.
Ehkä tämä yritykseni perehtyä asioihin joiden kanssa sukulaiseni ovat olleet tekemisissä on samalla jonkinlaista omien juurien etsintää joka alkoi jo aiemmin - aikoinaan kun muutin Itä-Suomeen, se tuntui mm. siksi todella hyvältä, että osa äidin äidin suvusta on kotoisin Karjalasta, Ilomantsista tarkemmin sanottuna. Olen muutenkin varsin "sekarotuinen" joten juurien keräilyssä riittää puuhaa: jos tarkastelen sukuani isän ja äidin isovanhempien kotipaikkakunnilta lähtien, he ovat olleet kotoisin Pietarsaaresta, Urjalasta, Ilomantsista, Pohjanmaalta, Helsingistä...
Toisekseen, olen jo pitkään halunnut katsoa jonkin oopperaesityksen – edes televisiosta. Oopperan suhteen minulla on aukko sivistyksessä. Ja tästä päästään kolmanteen syyhyn.
Isäni on sukua Långholm. Isäni sukunimi ei tosin ole Långholm vaan suomennos tästä nimestä – jolla ei ole muuta yhteistä alkuperäisen nimen kanssa kuin se, että se alkaa L-kirjaimella, nimi kun on väärin suomennettu. Olen aina välillä harkinnut vaihtavani sukunimeni joko isäni nykyiseen tai alkuperäiseen sukunimeen, mutta jääköön identiteettiin liittyvät pohdinnat myöhemmäksi.
Isäni eräs sukulainen (täti, jos muistan oikein) oli oopperalaulaja Sylvelin Långholm. En koskaan tavannut häntä henkilökohtaisesti enkä tiedä hänestä muuta kuin nimen ja sen mitä wikipediasta löytyy: "Sylvelin Långholm (oik. Sylvelin Långholm-Bergman, 26. kesäkuuta 1916 Helsinki – 13. elokuuta 1994 oli suomalainen oopperalaulaja. Hän oli äänialaltaan sopraano. Långholm oli säveltäjä Erik Bergmanin ensimmäinen puoliso vuosina 1942–1956. Långholmille myönnettiin Pro Finlandia -mitali 1957."
Se on varsin surullista etten tiedä tästä henkilöstä kovin paljoa enkä ehtinyt häntä koskaan tavata - en tosin muutenkaan tunne kovin paljoa isäni puolen sukua. Olisi ollut kivaa kuulla S. Långholmilta itseltään, miltä tuntui olla oopperalaulaja ja työskennellä ammatikseen taiteen parissa. Joka tapauksessa, olen pitänyt sitä ikävänä ajatuksena että en ole koskaan katsonut yhtä kokonaista oopperaa edes telkkarista vaikka suvusta löytyy oopperalaulaja. Nyt päätin paikata puutteen.
Ehkä tämä yritykseni perehtyä asioihin joiden kanssa sukulaiseni ovat olleet tekemisissä on samalla jonkinlaista omien juurien etsintää joka alkoi jo aiemmin - aikoinaan kun muutin Itä-Suomeen, se tuntui mm. siksi todella hyvältä, että osa äidin äidin suvusta on kotoisin Karjalasta, Ilomantsista tarkemmin sanottuna. Olen muutenkin varsin "sekarotuinen" joten juurien keräilyssä riittää puuhaa: jos tarkastelen sukuani isän ja äidin isovanhempien kotipaikkakunnilta lähtien, he ovat olleet kotoisin Pietarsaaresta, Urjalasta, Ilomantsista, Pohjanmaalta, Helsingistä...
Kaija Saariaho - Kaukainen rakkaus I
Katselin sunnuntaina Yle Teemalta Kaija Saariahon oopperateoksen Kaukainen rakkaus (taltiointi syyskuulta 2004). Kyseinen teos oli todella upea kokonaisuudessaan. Jollakin tavalla vangitseva, pysähdyttävä ja niin intensiivinen, että sen katsominen oli välillä raskasta. En olisi kuitenkaan malttanut lähteä edes välillä laittamaan ruokaa kesken esityksen ja sen loputtua teki mieli vain olla hetki ihan hiljaa.
Ajattelin ensin että kirjoitan kyseisestä teoksesta itse, mutta sitten löysin Liisa-Maija Hautsalon artikkelin "Pyhän semantiikka Kaija Saariahon oopperassa Kaukainen rakkaus". Kyseinen artikkeli löytyy sivulta www.amfion.fi ja laittamalla haku-kohtaan hakusanaksi "pyhän semantiikka".
Tutkin artikkelin lähdeluetteloa joka oli kiintoisa, sieltä löytyi mm. seuraavia:
* Bartel, Dietrich 1997. Musica Poetica: Musical-Rhetorical Figures in German Baroque Music. Lincoln & London: University of Nebraska Press.
* Van Elferen, Isabella 2009. Mystical Love in the German Baroque Poetry and Music: Theology, Poetry, Music. Lanham, Toronto, Plymouth: The Scarecrow Press.
* Monelle, Raymond 2000. The Sense of Music: Semiotic Essays. Princeton & Oxford: Princeton University Press.
* Välimäki, Susanna 2005. Subject Strategies in Music: A Psychoanalytic Approach to Musical Signification. Acta Semiotica Fennica XXII. Approaches to Musical Semiotics 9. Imatra & Helsinki: International Semiotics Institute.
Täytyy joskus tutustua lähdekirjallisuuteen. On ihan hurjan kivaa, miten yhdestä mielenkiintoisesta asiasta voi aina päätyä toiseen ja toisesta kolmanteen jne.. Oopperan katsomisesta päädyin aihepiirin googletteluun jonka tuloksena löysin tuon artikkelin (ja mielenkiintoisen nettisivun) sekä listan kiinnostavaa luettavaa lähteiden joukosta. Psykologiasta ei tässäkään tapauksessa päässyt kovin kauas.
Kyseinen artikkeli on hyvää analyysiä jollaista en itse pystyisi kirjoittamaan joten annan suunvuoron mieluummin Liisa-Maija Hautsalolle ja kirjoittelen muuten vain kyseisen teoksen herättämistä assosiaatioista.
Ajattelin ensin että kirjoitan kyseisestä teoksesta itse, mutta sitten löysin Liisa-Maija Hautsalon artikkelin "Pyhän semantiikka Kaija Saariahon oopperassa Kaukainen rakkaus". Kyseinen artikkeli löytyy sivulta www.amfion.fi ja laittamalla haku-kohtaan hakusanaksi "pyhän semantiikka".
Tutkin artikkelin lähdeluetteloa joka oli kiintoisa, sieltä löytyi mm. seuraavia:
* Bartel, Dietrich 1997. Musica Poetica: Musical-Rhetorical Figures in German Baroque Music. Lincoln & London: University of Nebraska Press.
* Van Elferen, Isabella 2009. Mystical Love in the German Baroque Poetry and Music: Theology, Poetry, Music. Lanham, Toronto, Plymouth: The Scarecrow Press.
* Monelle, Raymond 2000. The Sense of Music: Semiotic Essays. Princeton & Oxford: Princeton University Press.
* Välimäki, Susanna 2005. Subject Strategies in Music: A Psychoanalytic Approach to Musical Signification. Acta Semiotica Fennica XXII. Approaches to Musical Semiotics 9. Imatra & Helsinki: International Semiotics Institute.
Täytyy joskus tutustua lähdekirjallisuuteen. On ihan hurjan kivaa, miten yhdestä mielenkiintoisesta asiasta voi aina päätyä toiseen ja toisesta kolmanteen jne.. Oopperan katsomisesta päädyin aihepiirin googletteluun jonka tuloksena löysin tuon artikkelin (ja mielenkiintoisen nettisivun) sekä listan kiinnostavaa luettavaa lähteiden joukosta. Psykologiasta ei tässäkään tapauksessa päässyt kovin kauas.
Kyseinen artikkeli on hyvää analyysiä jollaista en itse pystyisi kirjoittamaan joten annan suunvuoron mieluummin Liisa-Maija Hautsalolle ja kirjoittelen muuten vain kyseisen teoksen herättämistä assosiaatioista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)