Pohdiskelua elämänvoimasta II

Merkityksellistä myyttien tarjoamassa elämänvoiman kuvauksessa on se, että uudelleenorganisoitumista (josta käytetään termiä ylösnousemus) pidetään vain harvoille ja valituille kuuluvana mystisenä ominaisuutena. Tarujen mukaan maailmassa oli vain yksi feeniks kerrallaan. Kristinuskossa on vain yksi Jumalan poika, Jeesus, joka nousi kuolleista.

Viimeksimainitussa tosin myytti on käsitetty väärin jo hyvin varhain: Jeesus kutsui itse itseään ihmisen pojaksi. Hänen toimintaansa ja ajatteluansa kuvaavissa myyteissä on siis jotakin yleisinhimillistä joka on kaikkien ihmisten saavutettavissa.

Lienee jossain määrin ainakin länsimaiselle inhimilliselle ajattelulle tyypillistä nähdä erityisesti jossain määrin poikkeavat saavutukset yhden yksilön kykyihin, lahjoihin tai persoonallisuuteen perustuvina. Tämän on tuonut esille omalla tavallaan Richard Bach kirjassaan Lokki Joonatan. Mielestäni kyseisessä kirjassa on piirteitä kristillisistä myyteistä.

Kyseisessä kirjassa Lokki Joonatan oppii lentämään muuhun lokkilaumaan nähden poikkeuksellisen etevästi. Lokki Joonatanin lentotaito ei ole jokin erityinen, synnynnäinen kyky joka ilmaantuu tyhjästä. Joonatan harjoittelee päiväkausia, epäonnistuu välillä pahasti, kokee kuolemanpelkoa, mutta jatkaa kuitenkin sitkeästi harjoittelua. Lokki Joonatan karkoitetaan yhteisöstään, sillä se, että hänelle lentäminen on tärkeämpää kuin syöminen, on liian jyrkästi vastoin lokkiheimon ikivanhoja sääntöjä ja koetaan siksi uhkaavana.

Myöhemmin Lokki Joonatan opettaa muutamia muita lokkeja lentämään. Eräs lokki nimeltään Fletcher sanoo Joonatanille: “Lauman keskuudessa puhutaan, että mikäli sinä et ole Korkeimman Lokin poika, sinä olet tuhat vuotta aikaasi edellä.”

“Joonatan huokasi. Tämän joutuu maksamaan väärinymmärretyksi tulemisesta, se ajatteli. Silloin kuulee itseään nimitettävän sekä saatanaksi että jumalaksi.” Fletcher sitten toteaa hieman myöhemmin: “Tällainen lentämistapa on aina ollut olemassa; kuka tahansa olisi voinut oppia sen, jos olisi halunnut perehtyä siihen.”

Tässä on oikeastaan hyvin tavoitettu yksilökeskeinen ajattelutapa potentiaalisine myyttisine ulottuvuuksineen. Mielestäni nämä myyttiset, yksilökeskeiset ajatusmallit ovat jossain määrin siirtyneet myös psykologiaan. Tällaista yksilökeskeistä vinoutumaa on pohdittu mm. kirjassa Tutkiva oppiminen.

Tutkivassa oppimisessa on käsitelty itseorganisoituvia järjestelmiä. “...monimutkaiset organisoituneet ilmiöt voivat syntyä toimijoiden yksinkertaisesta paikallisesta vuorovaikutuksesta ilman minkäänlaista ohjaavaa tai suunnittelevaa keskusta. Tällaisia ilmiöitä kutsutaan itseorganisoituneiksi ilmiöiksi. Itseorganisoituvien järjestelmien teoria pakottaa asettamaan kyseenalaiseksi perustavan älykkään toiminnan luonteeseen liittyvän vinouman. Ihmiselle on nimittäin tyypillistä niin kutsuttu keskittynyt ajattelutapa eli olettamus, jonka mukaan monimutkainen organisoitunut toiminta on seurausta jonkin keskuksen suunnitelmasta, ohjauksesta ja koordinaatiosta. Meillä on taipumusta ajatella, että organisoituja järjestyksiä tai hahmoja syntyy ainoastaan jonkin keskuksen tai johtajan ohjauksesta.” (s. 147-148)

“Onko mahdollista, että koko psykologinen tutkimus on siinä suhteessa vinoutunut, että me tutkijat olemme keskittyneen ajattelutavan ohjaamana etsineet jotakin yksilöstä nousevaa alkusyytä mitä erilaisimmille älykkään toiminnan häiriöille, vaikeuksille ja saavutuksille? Kuinka tämä arkiajattelua ohjaava vinouma on vaikuttanut psykologian tutkijoiden ajatteluun historiassa, olemmehan oppineet ymmärtämään luonnossa esiintyviä itseorganisoituvia järjestelmiä vasta joitakin vuosia sitten?” (s. 149)

Samalla kirjassa puhutaan heikosta ja vahvasta hajautetusta kognitiosta. Referoin ajatuksia tähän. Heikon hajautetun kognition ajatusmallissa ei olla vielä vapauduttu keskittyneestä ajattelutavasta ja älykkyyttä tarkastellaan jonakin asiana joka on yksilössä, vaikkakin ympäristön, älykkään toiminnan välineiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen tukemina. (s. 149-150)

Vahvan hajautetun kognition mallissa puolestaan ajatellaan, että älykäs toiminta ja asiantuntijuus ovat hajautuneina ja syntyvät niissä älykkään toiminnan järjestelmissä ja verkostoissa, jotka koostuvat toisista ihmisistä ja kulttuuriesineistä. Näissä järjestelmissä tapahtuu yhteiskehityksen prosesseja joiden tulosta älykäs toiminta ja asiantuntijuus ovat. “Tämä kollektiivinen älykkyys perustuu siihen, että ihmisillä on lajillemme tyypillinen taito suhteuttaa oma älykäs toimintansa muiden ihmisten älykkääseen toimintaan.” (s.150)

“Tällainen paikalliseen vuorovaikutukseen liittyvä kognitioiden itseorganisoituva hitsautuminen näkyy älykkäänä yhteisöllisenä toimintana. - - pystymme kuitenkin myös ottamaan vastaavat prosessit tietoisen tarkastelun kohteeksi, keskustelemaan niistä ja tällä tavalla muuttamaan itseorganisoituneen järjestelmän toimintaa.” (s. 150)

Tämä tulee lähelle Alf Rehnin ajatuksia siitä, että yksilö ei ole niin tärkeä kuin voisi luulla. Rehnin mukaan elämme kulttuurissa, joka uskoo myyttisen luovan yksilön romantisoituun ihanteeseen. Kuitenkin elämme “mutkikkaassa maailmassa, jossa luovuutta voi ilmetä verkostoissa, tiimeissä, hajanaisissa ryhmissä.” Luovuus syntyy “useampien aivojen välillä” ja “suuret edistysaskeleet tapahtuvat yhteistyön tuloksena tai pienempien edistysaskelten ketjuina”.

Pohdiskelua elämänvoimasta I

Mielestäni kaikki edelliset kuvaukset voidaan tiivistää yhteen käsitteeseen, elämänvoimaan. En tarkoita elämänvoimalla tässä vitalismia. Mielestäni myytit esimerkiksi ylösnousemuksesta ja Feeniks-linnusta kuvaavat samaa asiaa kuin Ferenczi organisoivan elämän vietin käsitteellään. Tämän organisoivan elämän vietin voisi systeemiteoreettisesti tulkittuna nimetä uudelleenorganisoivaksi elämänvoimaksi.

Käytän käsitettä elämänvoima siitä syystä, että esimerkiksi fysiikassa voimalla on suuruus ja suunta. Myös elämänvoimalla voi katsoa olevan suunnan: pyrkimys yksilön täydentymiseen pahojenkin kokemusten jälkeen Ferencziä mukaillen. Näin ollen elämänvoima on luovuudelle ja luomiselle läheinen käsite. Kuten Alf Rehn on todennut: Luovuudessa on kyse voimasta, energiasta ja potentiaalin näkemisestä.

Dolto käyttää ylösnousemus-käsitteen psykoanalyyttisen tulkinnan yhteydessä myös käsitettä metamorfoosi, muodonmuutos. Dolton näkemyksen mukaan esimerkiksi Jeesus sai ihmisissä aikaan muutoksia siksi, että hän kykeni näkemään ihmiset “tuloillaan olevina”. Jos ihmisessä näkee hänen potentiaalinsa, häntä voi auttaa kehittymään tämän potentiaalin suuntaan. Tällöin ollaan ihmisen lähikehityksen vyöhykkeellä Vygotskin käsitettä lainatakseni.

Elämänvoima mahdollistaa haasteellisten elämänkokemusten käyttämisen voimavarana. Silloin on kysymys sellaisesta luovasta elämänvoimasta, joka Alf Rehniä mukaillen on hengissäselviytymisyrittäjyyttä, alkuvoimaista energiaa jota voi suunnata monella tavalla ja joka “voi puhjeta kukoistukseen myös kaikkein karuimmassa maaperässä”.

Psykologiassa tämä merkitsee sitä, että ihmisen elämän ei tarvitse noudattaa jotakin tiettyä kehityskulkua, eikä lapsuuden tai elämähistorian muutenkaan tarvitse olla ainakaan kaikilta osin salonkikelpoinen tai rakentava. Riittää että ihmisellä on lähipiirissään riittävästi sellaisia ihmisiä, joiden kanssa hän voi asettua omalle lähikehityksen vyöhykkeelleen ja suunnata tätä elämänvoimaa sekä itsen että toisten ihmisten kannalta rakentavasti.

Mitä tulee Alf Rehnin siteeraamaan Joseph Schumpterin käsitteeseen creative distruction, sen voisi katsoa vastaavan systeemiteorian käsitettä “järjestystä kaaoksen rajalla”. Kauffmanin mukaan siirtymävaiheen kokonaisuuden ominaisuuksia on stabiilien mutta muuttumiskykyisten hahmojen muodostuminen systeemiin. Tämä on emergenssiä, järjestystä kaaoksen rajalla. Nähdäkseni tästä on kyse myös (uudelleen)organisoivassa elämänvoimassa.

Systeemiteoriassa ajatellaan, että emergenssiin tarvitaan suurta määrää kompleksisuutta ja emergenssi näkyy loivana S-käyränä: "Ensin ei pitkään aikaan tapahdu juuri mitään Y:n arvolle X:n arvon kasvaessa. Tietyllä X:n arvolla Y:n arvo alkaa nousta nopeasti, Y siirtyy uudelle tasolle. Sitten Y vakiintuu jälleen matalan kasvun tasolle.” Emergenssi ja kompleksisuus ovat uuden systeemin lähtökohtia.

Käytännössä psykologiassa tämä tarkoittaa sitä, että ihmisten kanssa työskennellessä tarvitsee kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Inhimillisesti tärkeät muutokset eivät tapahdu hetkessä. Joskus ihmisen persoonan, elämäntilanteen, ihmissuhteiden jne. näennäinen staattisuus erehdyttää luulemaan, että muutosta ei tapahdu.

Systeemiteorian näkökulmasta muutos on jatkuvaa, mutta se ei välttämättä näy ulospäin. Ihmisen elämässä voi hyvinkin olla se vaihe, jossa ei ensin pitkään aikaan tapahdu juuri mitään. Tosiasiassa ihmisen elämässä tapahtuu koko ajan jotakin, joka voi myöhemmin näkyä laadullisina muutoksina. Tällaiset laadulliset muutokset ovat ne, jotka yleensä selvimmin näkyvät ulospäin: ihminen esimerkiksi päättää hakeutua koulutukseen, hankkia töitä tai lopettaa jonkin ongelmallisen toimintatavan.

Ulospäin tämä voi näyttää siltä, kuin muutos olisi äkillinen on/off-tyyppinen tapahtuma ihmisen elämässä. Tosiasiassa laadullisten muutosten pohjana on aina riittävä määrä aikaa ja osatekijöiden kompleksista vuorovaikutusta. Psykologiassa minua kiinnostaa se, mitkä ovat erilaisten positiivisten elämänmuutosten osatekijät ja voiko muutoksia mahdollisesti nopeuttaa näihin osatekijöihin vaikuttamalla.

Systeemiteoriassa "S-käyrän muutoksen kohdat riippuvat systeemin yksityiskohtaisesta rakenteesta ja ominaisuuksista. Siis esimerkiksi: montako alatason ilmiötä tarvitaan kasvuvaiheen saavuttamiseen; milloin kasvuvaihe alkaa; kuinka nopea kasvuvaihe on (ja) missä vaiheessa uusi taso saavutetaan ja kuinka nopeasti kasvu lakkaa." Arvelen että ihmisen elämässä lähikehityksen vyöhyke on yksi osatekijä jonka avulla ihminen voi saavuttaa kasvuvaiheen ja mahdollisesti nopeuttaa kasvuvaiheeseen liittyviä prosesseja.

Elämänvoimasta V: Systeemiteoria - järjestystä kaaoksen rajalla

Wikipediasta tämäkin, osoitteesta
http://fi.wikipedia.org/wiki/Emergenssi

"Holismin mukaan kokonaisuus on tiettyjen edellytysten vallitessa enemmän kuin osansa tai enemmän kuin osiensa summa, ja kokonaisuudesta kehkeytyy (engl. emerge) silloin ominaisuuksia, joita ei ole havaittavissa sen osissa."

"Yleisesti emergenssi näkyy loivana S-käyränä: Ensin ei pitkään aikaan tapahdu juuri mitään Y:n arvolle X:n arvon kasvaessa. Tietyllä X:n arvolla Y:n arvo alkaa nousta nopeasti, Y siirtyy uudelle tasolle. Sitten Y vakiintuu jälleen matalan kasvun tasolle. Emergenssiin tarvitaan siis (suurta) määrää, kompleksisuutta. Kompleksisuus on (yksi) emergenssin, uusien systeemien lähde, prosessuaalisuus toinen."

"Edellä esitetyn S-käyrän muutoksen kohdat riippuvat systeemin yksityiskohtaisesta rakenteesta ja ominaisuuksista. Siis esimerkiksi: montako alatason ilmiötä tarvitaan kasvuvaiheen saavuttamiseen; milloin kasvuvaihe alkaa; kuinka nopea kasvuvaihe on (ja) missä vaiheessa uusi taso saavutetaan ja kuinka nopeasti kasvu lakkaa."

"Kompleksisuustutkija Stuart Kauffman käsittelee teoksessaan At Home in the Universe: The Search for the Laws of Self-Organization and Complexity kompleksisuuden ja emergenssin välistä suhdetta. Teos on ensimmäisiä yrityksiä luoda emergenssin teoriaa."

"Kauffman osoittaa kirjassaan, miten kompleksisuudesta syntyy automaattisesti järjestystä ilmaiseksi, order for free, kuten hän toteaa. Tutkittuaan kompleksisia verkkoja tietokonesimulaationa Kauffman pystyy osoittamaan, miten niistä syntyy kolmenlaisia systeemejä: järjestynyt kokonaisuus (regime), kaaottinen kokonaisuus ja
siirtymävaiheen kokonaisuus (transition regime)."

"Siirtymävaiheen kokonaisuuden ominaisuuksia on stabiilien, mutta muuttumiskykyisten alikokonaisuuksien, hahmojen, muodostuminen systeemiin. Tämä ominaisuus viittaa vahvasti evoluutioon. Kyse on järjestyksestä kaaoksen rajalla. Mm. elämä on Kauffmanin mukaan juuri sitä.

Stabiilien mutta muuttumiskykyisten alikokonaisuuksien, hahmojen, syntyminen kompleksiseen järjestelmään on emergenssiä."

Elämänvoimasta IV - myyteistä: Feeniks-lintu

Tekstit referoitu ja kopioitu sivulta
http://fi.wikipedia.org/wiki/Feeniks

"Feeniks, feniks tai feenikslintu -- on muinaisen Egyptin mytologiassa sekä siitä johdetuissa taruissa myyttinen, pyhä tulilintu."

Linnun sanottiin kerrallaan elävän n. 500-1500 vuotta, "ja olevan häikäisevän kaunis punakultaisissa höyhenissään. Tarinan mukaan aikansa tullessa täyteen feeniks rakentaa itselleen kanelipuun oksista pesän ja sytyttää sen, jolloin pesä ja lintu itse palavat roihuten tuhkaksi. Tuhkasta nousee uusi nuori feenikslintu, joka kokoaa edeltäjänsä tuhkat mirhaiseksi munaksi ja vie sen Heliopolikseen, Auringon kaupunkiin. Sanotaan myös, että feenikslintu tulee aina kun apua kipeimmin tarvitsee ja feeniksin kyyneleet parantavat jopa kuolemasta."

"Vaikka kuvaukset linnun ulkonäöstä ja elinajasta vaihtelevat, siitä tuli suosittu aihe varhaisessa kristillisessä taiteessa ja kirjallisuudessa. Se omaksuttiin jälleensyntymisen, kuolemattomuuden ja kuolemanjälkeisen elämän symboliksi."

"Alun perin egyptiläiset määrittivät feenikslinnun haikaran kaltaiseksi benu-linnuksi, josta kerrotaan Kuolleiden kirjassa ja muissa egyptiläisissä teksteissä. Se oli eräs Heliopoliksen palvotuista symboleista, jolla oli voimakas yhteys nousevaan aurinkoon ja egyptiläiseen Auringon jumalaan Rahan. Muinaiset alkemistit nimittivät feeniksiä Hermes-linnuksi. Okkulttisessa traditiossa feeniks symboloi sielua, ja Hermes eli Merkurius oli initiaation mestari. Feeniks on kuvattu muun muassa Steffan Michelspacherin alkemistisessa kirjassa Cabala vuodelta 1616."

"Tarujen mukaan maailmassa oli vain yksi feeniks kerrallaan. Tutkijoiden mielestä feeniksin esikuva voisi olla esimerkiksi riikinkukko, haikara tai kotka. Egyptiläisten feeniks-tarinoiden esikuva voi myös olla eräs itäafrikkalainen flamingo, joka pesii kuumilla suolatasangoilla..."

Elämänvoimasta III: Dolto ja ylösnousemuksen käsite

Seuraavaksi Doltolta referoituja ajatuksia hänen psykoanalyyttisestä tulkinnastaan mitä tulee ylösnousemuksen käsitteeseen.

Ylösnousemus on heräämistä loputtomaan haluun itse kullakin. Tämä tapahtuu erojen, surujen, kuolemien ja kastraatioiden kautta. Elämässämme on monta ylösnousemusta ja kastraatiota. Nämä kastraatiot ovat eroja, joita ilman ei ole eriytymistä, erityisyyttä ja originaalisuutta. Niiden avulla itsenäistymme ja astumme sosiaaliseen elämään. Ruumiin kunnioitettavaa materiaalisuutta ei pidä suojella hinnalla millä hyvänsä; se on kuin toivoisi sikiön pysyvän lämpimässä kohdussa elämisen sijaan.

Sikiön pitää kuolla, että vauva voi syntyä. On kuolema lapsessa joka huomaa etteivät hänen vanhempansa olekaan kaikkivoipia, oidipuskompleksin aiheuttama kuolema tarpeelle olla isämme tai äitimme rakastettu, puberteetti-iän kuolema kun ensimmäinen rakkaus epäonnistuu, lihan kuolemaa ja ylösnousemusta spirituaaliseen elämään...

Mitä enemmän on eroja tai kastraatioita, sitä selvemmin tunnemme puutteemme ja halumme terävöityy, pakottaen pyrkimään kohti kaukaista päämäärää. Silloin mielihyvä ja ilo ovat kypsempiä, syvempiä ja olennaisempia. Edes fyysinen kuolema ei ole katastrofi. Se on välttämätön muunnos jonka kautta henkemme erottuu materialisoitumisestaan.

Jos menemme halumme loppuun saakka, emme voi kohdata kuin eron, kastraation tai kuoleman. Meidän toivomme herää uudestaan, ja meidän halumme on meissä aina laulaen uudestaan kutsuaan jos säilymme terveinä

Halumme, jolta puuttuu aina jotakin, on olla puhe, joka olisi ihminen itse, verbi itse. Tässä tyydyttymättömyydessä tapahtuu lihan tihentymistä puheeksi, verbiksi, joka on liike, jokaisen alkuperäinen sysäys liikkeeseen. “Kristuksen ylösnoussut ruumis on verbi, Jumalan itsensä puhdas halu.” Metamorfoosi tapahtuu puheiden kautta.

Lisäksi, luova subjekti ja kieli eivät ole ajassa vaan aina ajankohtaisia hienovaraisen välikäden, teoksen välityksellä. Esimerkiksi Sokrateen viesti on yhä ajankohtainen kirjoitusten kautta, hedelmällinen kohdatessaan subjekteja. Samoin on taideteosten laita. Kun tapaamme arkeologiassa kauneudellaan liikuttavia esineitä, niissä puhuu tekijä, ihmisolento kaukaa menneisyydestä. Hän tuo meille oman todisteensa taiteen kielellä, joka koskettaa meitä ja saa meidät vuorostamme tuottamaan taide-esineitä tähän jatkumoon.

Elämänvoimasta II - A. Rehn: luovan ja tuhoavan yhteispeli

Alf Rehnin kirja "Vaaralliset ideat - kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi" käsittelee luovuutta.

Rehnin mukaan muutoksessa ei aina ole kyse luovuudesta, mutta luovuudessa on aina kyse muutoksesta. Tässä muutoksessa tapahtuu monimutkaista yhteispeliä luovan ja tuhoavan välillä. Rehn puhuu tässä yhteydessä Joseph Schumpterin käsitteestä creative distruction.

Luovuudessa on kyse voimasta, energiasta ja potentiaalin näkemisestä. “Kaikki mahdollisuudet eivät ole mukavia, salonkikelpoisia tai edes rakentavia”. Luovuus on mukana myös sodissa, vankiloissa, vankileireillä, narkomaaninen parissa... ja tämä voima “voi puhjeta kukoistukseen myös kaikkein karuimmassa maaperässä”.

Tässä on kyse hengissäselviytymisyrittäjyydestä, talttumattomasta alkuvoimaisesta energiasta jota voi suunnata monilla eri tavoilla eikä sitä voi käsitellä noin vain haltuunotettavana asiana. Suljemme liian usein silmämme luovuuden tuhoavilta ja epämiellyttäviltä aspekteilta.

Elämänvoimasta I - Ferenczi: organisoiva elämän vietti

Ote Leena Pylkkäsen artikkelista (Psykoterapia-lehti 2004, 23 (4), 260-270). Koko teksti löytyy osoitteesta
http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/pylkkanen_ferenczi.htm

"Ferenczi kuvasi, miten hoidossa myös jotakin uutta tuli potilaan sisäisen elämän näytelmään, jota hän kutsui ”organisoivaksi elämän vietiksi”, Orphaksi. Käsite tuli antiikin mytologiasta. Ihminen kantaa itsessään tradition mukaan kahdenlaista perintöä: jumalaista, dionyysistä ja toisaalta hirviömäistä, joka on Titaaneilta."

"Orphismi ottaa pyrkimyksekseen yksilöllisen täydellisyyden ja täydentymisen pahojenkin kokemusten jälkeen. Tässä voidaan nähdä yhteyttä Kleinin depressiivisen position ja korjaamisvietin muotoihin."

Eero Ojanen – Rakkauden filosofia I

Ojasen mukaan rakkaus on hyvä esimerkki siitä, millaisia elämän suuret peruskysymykset ovat. Rakkauden käsittämisessä on yhteisiä piirteitä ihmisten kesken. Rakkaus on myös laaja ja monisyinen käsite ja tähän liittyy sen merkitys ja ongelmallisuus ihmiselle. Tästä syystä Ojanen pitää mielekkäänä muotoilla rakkauden käsitettä koskevan kysymyksen “mitä kaikkea rakkaus on”.

“Ehkä rakkaus on ilmiö, jonka yhteydessä ja jota ajattelemalla voi oppia jotain suhteestamme kieleen yleensäkin.” Tämä sitaatti kuvaa hyvin Ojasen lähestymistapaa rakkauden käsitteeseen. Ojanen pohtii kirjan ensimmäisessä luvussa rakkauden käsitteen problemaattista suhdetta arkikieleen, tieteelliseen kieleen ja filosofiaan.

Rakkaus on filosofisen asennoitumisen kannalta hankala asia. Rakkauteen liitetään usein päinvastaisia ominaisuuksia kuin filosofiaan, johon “liitetään yleensä järkiperäisyyden, perusteltavuuden sekä täsmällisyyden kaltaisia tavoitteita”. Arkikielessä “rakkaudesta puhutaan eri tavoin kuin lenkkimakkarasta” mutta myös tieteellisessä kielenkäytössä “ollaan paljon tottuneempia käsittelemään sitä lenkkimakkaraa”.

Ojanen toteaa oivaltavasti: “...on kovin merkillistä, että rakkaus kokonaisuutena ei ole minkään tieteenalan tutkimuskohde. Tämä kertoo paljon tieteestä. On monia todellisuutemme kannalta tärkeitä asioita, jotka aivan varmasti ovat olemassa, mutta joihin tiede ei näytä saavan juuri minkäänlaista otetta.”

Jos rakkaus tuntuu liian epämääräiseltä tai epätieteelliseltä asialta käsiteltäväksi, kysymys “ei ole rakkauden vaan tieteen ongelmasta”. Emme “voi sanoa etukäteen, että jotain asiaa on käsiteltävä juuri tietyllä tavalla tai tietynlaisella kielellä, vaan asia itse myös määrää oman käsittelytapansa sekä kielensä”. Rakkaus on “todellinen asia tässä maailmassa ja siksi on löydettävä juuri siihen asiaan sopiva tutkimuksen ja kielenkäytön tapa eikä moitittava asiaa vääränlaiseksi”.

Ojasen mukaan rakkauden käsite on “matka tiedon luonteeseen, sillä se johtaa tuonpuoleisuuden ja rajojen ongelmien sekä hiljaisuuden äärelle”. Lisäksi “rakkaus ajattelun kohteena vaatii, niin kuin kaikki tarkka ja täsmällinen ajattelu, kohteensa mukaista ja kohteensa oivaltavaa, siihen mukaan pääsevää ja siihen mukaan suostuvaa ajattelua”. Tämä on mielestäni tieteellisessä ajattelussa yksi olennainen osatekijä – ainakin silloin kun halutaan laajentaa tieteellisen ajattelun rajoja ja lisätä ymmärrystä.

Poikkeuksiksi rakkauden tieteellisestä käsittelystä Ojanen mainitsee Platonin, psykoanalyysin ja teologian. “...usein väitetään, että vasta Sigmund Freud toi rakkauden tieteelliseen käsittelyyn ensimmäisenä jotain uutta sitten Platonin. - - Kun teologian tieteellisyyteen muilla aloilla joskus suhtaudutaan epäillen, niin rakkaudesta puhuttaessa teologia on osoittanut nimenomaan sellaista eksaktiutta ja käsitteellistä voimaa, jota muilla ei ole ollut. Koko länsimaista kulttuuria ja nykyaikaista maailmankuvaamme olennaisesti valottava erottelu haluavan rakkauden ja lähimmäisenrakkauden, eroksen ja agapen, välillä on teologiasta peräisin.”

“Psykoanalyysin rakkauskäsitys tarkoittaa lähes yksinomaan nautinnon ja mielihyvän etsimistä, omaa halua ja puutetta. - - Rakkaus ja sen kaipuu palautetaan kernaasti vauvan varhaisimpaan äitisuhteeseen, nautinnolliseen ja täydelliseen symbioosiin äidin tai eräässä vaiheessa äidin rinnan kanssa.”

Ojasen mukaan lapsen tai vauvan äitisymbioosi ei ole rakkauden yleinen malli eikä tavoita rakkauden käsitettä moninaisuudessaan. Symbioosi tavoittaa “tavoittaa yhden tärkeän osa-alueen, mutta sinänsä oikean osan nostaminen kokonaisuuden asemaan voi olla myös virhe” ja “pikemminkin (on) niin päin, että koska on olemassa sellainen asia kuin rakkaus, on olemassa myös vauvan äitisymbioosi.”.

Päivän ajatuksia - Gaston Bachelard - tilan poetiikka

Päädyin löytämään Gaston Bachelardin googlettelun tuloksena. Googlettelin hakusanalla "poetiikan psykologia". Toivoisin että aiheesta olisi kirjoitettu kirja. En ehtinyt kovin pitkään aiheesta haeskella, kun löysin kiiltomato.net-sivulta kirja-arvostelun Gaston Bachelardin kirjasta Tilan poetiikka.

Jäin lueskelemaan kyseistä tekstiä ja jätin poetiikan psykologian kirjallisuuden etsimisen toiseen kertaan. Tämän tekstin on kirjoittanut Risto Niemi-Pynttäri. Teksti on kokonaisuudessaan todella hyvä ja inspiroiva ja se kannattaakin lukea kokonaan.

http://www.kiiltomato.net/gaston-bachelard-tilan-poetiikka/

Koko juttu oli otsikoitu "Kotoisuushaaveiden ihmeellinen tiede". Tämä oli hauska sanayhdistelmä. Myös Bachelardin henkilöhistoria vaikutti kiintoisalta. "Gaston Bachelard (1884 – 1962) ei edennyt vain postivirkailijasta fysiikan professoriksi, hän myös hylkäsi fysiikan. Myöhemmin Bachelard teki jyrkän käänteen suhteessa luonnontieteisiin ja siirtyi uhkarohkeaan ”mielikuvituksen filosofiaan”. Hänen työnsä ei jäänyt haikailuksi, sillä Sorbonnen yliopiston filosofian professorina hän vaikutti moniin ranskalaisen nykyfilosofian edustajiin."

Löysin uusia ilmaisuja, kuten "mielikuvituksen filosofia", "kuvittelun fenomenologia", "aukkojen taide" (kirjallisuudesta)... Olen aina iloinen, kun löydän uusia sanoja ja käsitteitä kuvaamaan kokemusmaailmaani tai jotakin yleisinhimillistä ilmiötä.

Olen vakaasti sitä mieltä, että lasten tapaa oppia voi soveltaa myös aikuisena. Eräs osa tästä lapsen tavalla oppimisesta on uusien sanojen ja käsitteiden etsiminen, löytäminen ja keksiminen sekä siitä seuraava ilo.

Tuossa kirja-arvostelussa oli muutenkin herkullisia ilmaisuja ja kohtia. Poimin muutaman sitaatin.

"Bachelard lähtee liikkeelle peruskuvasta; vaatimattomasta majasta talven keskellä. Sitten hän käy kellareissa ja vinttihuoneissa, paneutuu lukittuihin lippaisiin ja unelmoi salaisuuksista. Hän nousee linnunpesiin ja laskeutuu alas maahan, kotiloon asumaan. Antaumuksellisena asujana hän koluaa portaita ja käytäviä sekä käpertyy autuaana nurkkaan. Kaikista näistä aineksista, kuvitteluun tukeutuen, hän luo tämän kuuluisan Tilan poetiikan."

"Mielikuviemme asumuksiin ei voi mennä tarkasti kuvailemalla niitä, sillä tarkkuus ei suosi kuvittelua, vaan johtaa vain vieraissa asumuksissa vierailuun. -- Esimerkiksi lapsuudenkodista ei hänen mukaansa tarvitse sanoa paljoa, kun se jo sysää uneksijan otolliseen tilanteeseen, ”kynnykselle jossa voin levätä omassa menneisyydessäni”."

"Hän pitää talvea vuodenaikana, jossa muinaisuus tulee lähelle; siksi talvihaaveisiin kuuluvat takkatulen loisteessa kerrotut legendat. -- Kyseessä eivät ole ihmisen omat muistot, vaan arkaaiset muodot, joita Bachelard pitää takkatupien omina haaveina."

"...hän kritisoi ankarasti psykologiaa kuvittelukyvyn latistamisesta ja palauttamisesta psykkisiin tosiseikkoihin."

"Hän oli fysiikan professori joka hylkäsi luonnontieteen ja alkoi hyödyntää kuvittelun fenomenologiassaan vanhaa elementtioppia. Toisin sanoen hän tutki unelmia joita maa, vesi, ilma ja tuli ruokkivat ihmisissä."

"Pesässä ”sikiö luo itselleen sylin”. Sama mielikuva menee vielä kauemmas alkuun kotilossa; siinä asumus syntyy erittämällä, antamalla rakennusaineen tihkua ympärille."

Tämä kirja täytyy kyllä lukea. Maailmassa on subjektiivisesta näkökulmasta liikaa kaikkea mielenkiintoista nähden oman elämän rajallisuuteen. Alan ymmärtää ihmisiä, jotka haluaisivat elää ikuisesti tai ainakin vähän tavanomaista pidemmän elämän.

Päivän ajatuksia - 10 kirjaa rahasta

Päädyin tänään sattumalta katselemaan telkkarista (tarkemmin sanottuna Yle 1:ltä) ohjelmaa "10 kirjaa rahasta". Tämänkertaisessa jaksossa Åbo Akademin professori Alf Rehn keskusteli Don Rosan teoksesta "Roope Ankan elämä ja teot" Anna Kortelaisen ja Timo Harakan seurassa.

Havahduin katsomaan ohjelmaa hieman liian myöhään että kykenisin sitä tähän referoimaan kovin hyvin. Ensimmäinen mielleyhtymä oli se, että kerrassaan loistava ajatus yhdistää samaan puolituntiseen Roope Ankka, raha ja Alf Rehn. Diggaan kyseistä henkilöä jo ihan siitä syystä, että hänellä on telkkarissa esiintyessään ollut jalassaan punaiset sukat. Ja verbaalinen flow on sujuva.

Mitä punaisiin sukkiin tulee, tämä näkökulma olla kiinnostunut henkilön ajatuksista ulkoiseen olemukseen liittyvistä syistä ei riipu sukupuolesta. Wikipedia sopii omaan assosiatiiviseen, asiasta toiseen eksyvään ajattelutyyliini. Godwinin laeista päädyin meemiä käsittelevälle sivulle josta päädyin Susan Blackmorea käsittelevälle sivulle.

Viimeksimainitulle sivulle päädyin ensisijaisesti siksi, että meemiä käsittelevällä sivulla oli kuva Blackmoresta. Kiinnitin huomioni hänen hauskasti värjättyyn tukkaansa ja päätin, että jos joskus väittelen tohtoriksi, värjään tukkani samantyyliseksi.

Tämä ei tosin ole uusi ajatus. Eräs kaverini tekee juuri väitöskirjaa ja hänen kanssaan joskus puhuimme, että jos väittelemme, väitöstilaisuuteen pitää keksiä jotakin repäisevää, kuten värjätä tukka pinkiksi tms.

Anna Kortelainen on myös kiinnostava hahmo. Minulla on edelleen hänen kirjansa "Hurmio: Oireet, hoito, ennaltaehkäisy" puoliksi lukematta, sillä valitettavasti hankin kirjoja nopeammin kuin ehdin niitä lukea. Viime aikoina olen lukenut sellaiset kirjat kuin Eero Ojanen: Rakkauden filosofia sekä Tony Dunderfelt: Intuitio - sisäinen viisaus joista ajattelin kirjoitella ajatuksia muistiin.

Miksi sitten pidän tuota yhdistelmää Roope Ankka, raha ja Alf Rehn hyvänä? Ensinnäkin siksi, että Alf Rehnillä on usein asioista jotakin samalla kertaa hauskaa ja oivaltavaa sanottavaa. Tähän aihepiiriin liittyen mm. seuraavaa: "Kaikella kiinnostavalla mitä talouselämässä nykyään tapahtuu, on jotain tekemistä intohimon, estetiikan tai tunteiden kanssa."

Toisekseen siksi, että kaikkia kulttuurituotteita kannattaa analysoida, varsinkin Aku Ankkaan ja Ankkalinnaan liittyviä. Ankkalinnan hahmot ovat perusinhimillisiä sekä kulttuurissamme tunnettuja - mm. Aku Ankan nimeä kantava lehti on hyvin laajalevikkinen.

Ohjelmassa käsiteltiin mm. Roope Ankan loputonta himoa rahan ansaitsemiseen. Alf Rehn totesi, että Roope Ankalla tämä himo ei lopu koskaan. Aku Ankka saattaa joistakin asioista todeta, että nyt riittää, ei jaksa enempää ja sitten A. Ankka antaa asioiden olla. Roope Ankka sen sijaan ei anna periksi.

Mietin samalla, kutsuisikohan Dolto Roope Ankan himoa haluksi - esimerkiksi tarpeiden täyttämiseen suuntautuneeksi haluksi - vai tulkittaisiinko Roopen rahanhinku hänen oman olemassaolonsa verbin toteuttamiseksi. Ohjelmassa puhuttiin myös siitä, antaisivatko keskustelijat lastensa lukea Aku Ankkaa jossa on tällainen hahmo kuin Roope Ankka - puheenaiheena oli mm. se, millaisen mallin lapset Roope Ankasta saavat.

Lisäksi keskusteltiin siitä, tulisiko Roope Ankkaa yrittää muuttaa - hänhän vaikuttaa olevan omalla tavallaan onnellinen. Esille tuli myös se, että Roope saattaa olla eräänlainen isähahmo Aku Ankalle ja tämän veljenpojille Tupulle, Hupulle ja Lupulle. Kerrassaan mielenkiintoinen keskustelu. Pitänee katsoa ohjelman uusinta.

Päivän ajatuksia - natsikortti, Gaston Bachelard, 10 kirjaa rahasta yms.

Ensiksi natsikortista. Kyseessähän on kuvaannollinen ilmaus, joka tarkoittaa sitä että ihmiselämän peruskysymyksiä koskevissa kiihkeissä väittelyissä lopulta aina joku mainitsee natsit tai Hitlerin.

Matkustaessani lähijunalla havaitsin ilmaisjakelulehti Metrossa pienen jutun siitä, kuinka joku on keksinyt konkretisoida sanonnan "natsikortti" ja teettänyt aiheesta pelikortin, jonka voi vetäistä esiin sopivassa tilanteessa.

Tuo juttu tuli tänään uudestaan mieleeni, kun eräässä seksuaalivähemmistöjen oikeuksia koskevassa keskustelussa (johon tulin osallistuneeksi) mainittiin Hitler. Innostuin googlettamaan aiheen natsikortti ja löysin seuraavat sivut:
http://www.varusteleka.fi/product/jotain-ihan-muuta/natsikortti/_3810S3EMC

Varusteleka on armeijatavaran liike, josta saa myös niitä natsikortteja. Sivulla on todettu seuraavaa:

"Oletko takakireä kukkahattutäti, tai tapaatko sellaisia usein? Fyysisen natsikortin mukana kantaminen säästää sanoja - lämäät tän pöytään tai annat toiselle "lyö tää nyt pöytään niin päästään asiaan" ja homma on selkee kaikille."

"Godwinin laille ei voi mitään, jossain vaiheessa joku kuitenkin pistää pöytään Hitler-kortin, ja se oli sitten siinä. Tällä kätevällä apuvälineellä voit joko vahvistaa viestiä, tai jättämällä sen pöydälle annat huonomuistisimmillekin sen viimeisen oljenkorren."

"Vastikään käytyjen eduskuntavaalien jälkeen tämä kortti voi tuntua hyvin poliittiselta, mutta kannattaa ostaa yksi tai useampi, ja kokeilla, missä kaikessa natsikorttia voikaan käyttää. Natsikortti on hauska tapa opettaa lapsille asiallista pöytäkeskustelua, tinkiä tomaattien hinnasta tai kosia rakastettua."

En ollut tiennyt että aiheesta on myös Godwinin laki:
http://en.wikipedia.org/wiki/Godwin%27s_law
http://fi.wikipedia.org/wiki/Natsikortti

"Natsikortti tarkoittaa Adolf Hitlerin tai natsien käyttämistä argumentoinnissa tai suoraan keskustelussa. Jonkin asian saattamista huonoon valoon rinnastamalla se satunnaisten yhtäläisyyksien perusteella natsismiin kutsutaan "natsikortin pelaamiseksi", millä viitataan vertauskuvallisesti korttipeleihin. Jonkin asian moraalista tuomitsemista tällaiseen satunnaiseen yhtäläisyyteen vetoamalla pidetään argumentaatiovirheenä, jolle on annettu nimi Reductio ad Hitlerum."

Ja: "Natsikorttiin liittyy läheisesti niin sanottu Godwinin laki. Se on Internet-kulttuurissa – erityisesti uutisryhmissä – käytetty nimitys maksiimille, jonka mukaan yksittäisen verkkokeskustelun laajentuessa ennemmin tai myöhemmin joku mainitsee Adolf Hitlerin tai natsit, eli kuvaannollisesti ”vetää esiin natsikortin”."

Tässä yhteydessä täytyy todeta, että mielestäni tässä konkreettisessa natsikortissa ei ole kyse siitä, että suhtauduttaisiin epäkunnioittavasti natsi-Saksan toteuttaman kansanmurhan uhreihin, vähemmistöryhmiin kohdistetun väkivallan uhreihin jne.

Ennemminkin on kyse itse natsikortti-ilmiön parodioinnista. Tämä parodiointi on ihan paikallaan. Natsikortti vedetään hyvin nopeasti esiin, jos toinen ihminen on näkemyksiltään hyvin vanhoillinen tai jos toinen ihminen osoittaa hyväksyvänsä tällaisen vanhoillisesti ajattelevan ihmisen mielipiteenilmaukset. Myönnän kyllä itsekin syyllistyneeni ns. natsikortin käyttöön joskus.

Hetki syyrialaisten mystikkojen opetusten ja ortodoksimusiikin äärellä

Olen kuluneen kymmenen päivän aikana ollut seitsemänä päivänä menossa. Se on hieman liikaa vaikka mukavaa onkin ollut ja olen nyt todella väsynyt. Tarvitsen välillä aikaa yksinoloon ja mietiskelyyn. Jo silloin kun tein kandia, löysin ortodoksit.net-sivustolta syyrialaisten mystikkojen opetuksia joita muutamia silloin luin. Niitä löytyy täältä:

http://www.ortodoksi.net/index.php/Syyrialaisten_mystikkojen_opetuksia

Samalla kuuntelen samaa musiikkia, jota kuuntelin jo kandia tehdessä. Linkkilista alla.

Orthodox Music, Divna Ljubojevic - Hristos Anesti
http://www.youtube.com/watch?v=Y7tKexc4wSM&feature=related

Divna Ljubojević - Agni Partene
http://www.youtube.com/watch?v=AE1FzSC8DBs&feature=related

Divna Ljubojevic - Blagosloven jesi Gospode - Blessed be the Lord
http://www.youtube.com/watch?v=NwMBe6-A6dM&feature=related

Divna Ljubojevic - Pesma nad Pesmama
http://www.youtube.com/watch?v=7_UtlTqfFpo&feature=related

Orthodox Music Voice of an Angel - (Manastir Ravanica)
http://www.youtube.com/watch?v=PEHJY0T9RsQ&feature=related

Easter orthodox song Hristos voskrese
http://www.youtube.com/watch?v=iuczNQonTXQ&feature=related

Shen khar venakhi - Tu es la Vigne - Thou art a vineyard
http://www.youtube.com/watch?v=ZzFxfccuc5I&playnext=1&list=PL95CCD5915F412D99


Rakastan tätä musiikkia, ja sen yhdistämistä mystikkojen opetusten lukemiseen - tai kuten syksyllä, Dolton kirjan "Evankeliumit ja usko psykoanalyysissä - halun elämä" lukemiseen. En kyllästy tähän musiikkiin tai tuohon kirjaan koskaan ja niillä on aina sama vaikutus. Alan aina laulaa tämän musiikin mukana. Se koskettaa sielua (tai mieltä, tai olemusta, miten vain). Tätä musiikkia kuunnellessa koen rauhallista iloa.

"Rakkaus on paras lannoite" - ystäväsitaatti

Ystävilläni on hyviä, humoristisia ja oivaltavia ajatuksia elämästä. Tämä "rakkaus on paras lannoite" on niistä yksi. Eräs toinen kaverini tosin kysyi, tuleeko tämä nyt tulkita niin, että rakkaus on paskaa. En päätynyt ihan tällaiseen tulkintaan.

Wikipedian mukaan "Lannoite eli apulanta on ravinneseos, jota lisätään viljelysmaahan isomman sadon ja viljelykasvien kasvun kiihdyttämiseksi. Lannoittamisen ajatus on palauttaa maaperän orgaaniseen osaan ne ravinteet, jotka poistuivat sadonkorjuun, lehtien haravoinnin tai nurmikonleikkuun mukana."

Ja "Ravinne tarkoittaa alkuainetta tai kemiallista yhdistettä, jota tuottajat ottavat maaperästä tai vedestä. Minimiravinne on ravinne, jonka lisääminen tehostaa tuottajan elintoimintoja."

Jos tästä nyt halutaan tehdä rakkautta koskeva metafora, niin kenties voitaisiin ajatella että rakkaus on yksi elämän perusvoimista joka mahdollistaa kasvun ja kehityksen. Tämän perusvoiman tunteen saattaa välillä kadottaa tai sen tunne saattaa ainakin vähentyä silloin kun omassa kasvussa on syksyinen vaihe.

Stadi on aina Stadi

Helsinki on minulle rakas kaupunki johon liittyy paljon hyviä muistoja. Molemmat vanhempani ovat kotoisin Helsingistä – isäni on aikoinaan asunut mm. Vallilassa, äitini Eerikinkadulla. Varmaan tässä on osasyy siihen, miksi Helsinki tuntuu niin tärkeältä – ja miksi kutsun Helsinkiä usein Stadiksi samoin kuin isäni.

Vietin lapsena aikaa Helsingissä äitini kanssa. Lapsena kävimme vappuna Kauppatorilla ja siellä on tullut monia vappuja vietetyksi myöhemminkin nuorena ja aikuisena yhdessä ystävien kanssa. Kun kävin ensimmäistä kertaa äidin kanssa Helsingin yliopistolla, se oli elämys josta erityisesti mieleeni jäi ko. paikan tuoksu. Se oli se hetki, kun ihastuin peruuttamattomasti yliopistoon.

Lisäksi seikkailimme äitini kanssa myös Suomenlinnassa ja Korkeasaaressa. Niissäkin paikoissa on tullut vietetyksi aikaa ystävien kanssa. Sen verran minussa on apinaa, että haluan aina välillä käydä moikkaamassa serkkuja Korkeasaaressa. Ja piknik Suomenlinnassa kesähelteillä toimii aina.

Stadissa on myös ollut mielenkiintoisia tapahtumia, kuten nuorten filosofiatapahtuma.
Bileissäkin on tullut pyörityksi. Kerran kävelin silloisen työpaikkani pikkujouluista Kallion läpi rautatieasemalle. Mieleen ovat jääneet myös viime vuodelta mm. yhden ystävän bileet Hakaniemessä sekä Asan ja Jätkäjätkien keikka Tavastialla vähän ennen kesää. Huomiseen tuntui aina olevan aikaa ja illanviettoa kesti myöhään. Jo Stadiin lähtemisessä on oma tunnelmansa; on ihanaa jo pelkästään odottaa sitä hetkeä kun pääsee Helsinkiin.

Uskonnosta, myyteistä, peruselämänvoimista, tieteestä III

Tässä on mielestäni kuitenkin tiettyjä käsitteellisiä sekaannuksia ja kysymyksiä herättäviä asioita. Ensinnäkin voidaan kysyä, että mikäli oletetaan että inhimillinen todellisuus ei ole pelkästään rationaalinen, järkevä, objektiivinen ja looginen, niin onko mahdollista saada inhimillisestä kokemuksellisesta todellisuudesta aitoa ymmärrystä pelkästään rationaalisen, objektiivisen järjen ja logiikan keinoin?

Toisekseen voidaan kysyä, mitä rationaalisella, järkevällä, objektiivisella ja loogisella tarkoitetaan. Mielestäni sellainen tulkinta on virheellinen, jossa tutkimuskohteiden nimet määrittelevät sen, onko tutkimus itsessään rationaalista, järkevää, objektiivista ja loogista. Mikäli Jumala-termin käyttöä pidetään uskonnon harjoittamisena, ollaan sotkettu inhimillisen todellisuuden yhtä asiaa kuvaava käsite tähän asiaan.

Sanat itsessään eivät ole rationaalisia tai epärationaalisia, järkeviä tai epäjärkeviä, objektiivisia tai ei-objektiivisia, loogisia tai ei-loogisia vaan niiden merkitys riippuu käyttöyhteydestä ja käyttötavasta. Jos ajatellaan, että jonkin sanan käyttö ”saastuttaa” tieteen, silloin itse asiassa ollaan lähellä maagista ajattelua: jotakin sanaa ei voi käyttää, koska sillä saattaa olla käyttäjään epäsuotuisia vaikutuksia. Silloin ollaan myös annettu joillekin sanoille tabun asema – niitä ei voi lähestyä tieteellisesti.

Lisäksi tulisi erottaa toisistaan selittäminen ja kannanottaminen. Uskonnoissa on toki asioita, joihin tiede ei voi ottaa kantaa, kuten transsendentin olennon eli Jumalan olemassaolo, sielun kuolemattomuus, jälleensyntymä joksikin toiseksi olennoksi jne. Tiede ei voi lausua niistä että ne ovat totta tai että ne eivät ole totta sillä tuonpuoleiseen liittyviä uskonnollisia käsityksiä ei voi tutkia tieteellisesti.

Tämä kannanottaminen on kuitenkin eri asia kuin kuvaaminen ja selittäminen. Luin joskus jostakin neurotieteellisestä tutkimuksesta (en valitettavasti muista tarkemmin), jossa oli tutkittu mitä ihmisen aivoissa tapahtuu kun hän kokee että joku seisoo hänen takanaan vaikka ketään ei todellisuudessa selän takana ole. Tämähän on ilmiö joka saatetaan kokea yliluonnolliseksi. Tulos oli, että eri koehenkilöillä aktivoitui systemaattisesti tietty aivoalue. Tässä on annettu selitys ilmiölle, joka uskonnossa saatettaisiin selittää yliluonnolliseksi tapahtumaksi.

Lisäksi epätodennäköisiltä tuntuvien tapahtumien selittämisessä tieteellisesti on auttanut tilastotiede. Kaikilla ihmisen elämässä tapahtuvilla tapahtumilla on jokin todennäköisyys ja pienelläkin todennäköisyydellä varustetut tapahtumat tapahtuvat joskus, muutoin ne eivät olisi aidosti mahdollisia.

Dolto puolestaan antoi psykoanalyyttisiä tulkintoja evankeliumin kertomuksille. Päätulkinta oli, että kysymys on kertomuksista jotka itse asiassa puhuvat viettien sublimaatiosta. Jumalalle Dolto antoi tulkinnan nimeltä halu.

Tiedän kyllä, että uskonnon piiriin kuuluvien asioiden selittäminen tieteellisesti saa jotkut Jumalaan uskovat närkästymään. Näin ei tarvitsisi olla. Siitä, että maailman synty voidaan selittää tieteellisillä teorioilla ei loogisesti seuraa sitä että Jumalaa ei voisi olla olemassa. Ja vaikka Jumalan olemassaolo voitaisiin sulkea pois tieteellisesti, tekisikö se kuitenkaan mystilliset kokemukset tarpeettomiksi tai vähentäisikö se niiden arvoa?

Jokainen voi tässä valita sopivan tavan ajatella ja uskoa. Toinen valitsee sen, että hän ei usko Jumalaan sillä Jumalaa ei tarvita tieteellisessä selittämisessä ja uskonnolliset ilmiöt voi selittää tieteellisesti. Joku toinen taas ei pidä näitä kahta ajattelun järjestelmää, uskonnollista ja tieteellistä, toisensa poissulkevina.

Uskonnollisen ajattelun tieteellisestä tutkimisesta voisi olla vielä eräs etu. Ymmärrys uskonnollisesta ajattelusta voi auttaa näkemään tieteenalan uskonnollisia piirteitä ja siten kehittämään tiedettä. Myös tieteessä on havaittavissa uskonnollisia ilmiöitä: dogmaattisuutta, maagista ajattelua, tabujen tuottamista, henkilökulttien luomista... Tällaisia ilmiöitä on paljon helpompi havainnoida ja arvioida, jos ne ovat ilmiöinä tuttuja uskonnon puolelta.

Uskonnosta, myyteistä, peruselämänvoimista, tieteestä II

Mitä uskontoihin ja myytteihin muutenkin tulee, voi olla että niissä on tavoitettu jotakin olennaista ja perusinhimillistä. Tuskin lienee sattumaa, että eri kansojen luomismyyteissä on niin paljon samankaltaisia aineksia. Monissa on tavalla tai toisella läsnä vesi. Tässä mielessä myytti osuu aivan oikeaan: tämänhetkisten teorioiden mukaan kaikkien lajien kehitys on lähtenyt liikeelle vedestä. Ja toisaalta, ihmiset itse viettävät yhdeksän ensimmäistä kuukauttaan nesteessä.

Mitä taas tulee esimerkiksi ajatukseen jälleensyntymästä, ehkä se on jonkinlainen versio siitä mitä nykyään voisi nimetä esimerkiksi systeemiteoriaksi sekä energian ja aineen säilyvyyden laiksi. Ihmisen materia säilyy hänen kuoltuaankin, vaikka se hajoaakin pienimpiin mahdollisiin osiin ja tietoisuus lakkaa.

Ehkä ihmiset ovat siis tajunneet ja kuvanneet uskonnoissa ja myyteissä jotakin sellaista maailman ja ihmisen perusolemuksesta, jonka tiede on myöhemmin nimennyt, kuvannut ja selittänyt toisella tavalla. Lisäksi uskonnot, myytit ja yleisesti ottaen ihmisten suuret kertomukset voivat antaa ymmärrystä siitä, mikä ihmisille on ollut – ja luultavasti on edelleen – tärkeää.

Siksi uskontoihin ja myytteihin ei tulisi mielestäni psykologian parissa suhtautua torjuvasti. Sellainen torjuvuus voi olla ensinnäkin defensiivisyyttä. Halutaan olla ja nähdä ”minä” ja oma ajattelu tämänhetkisen tieteellisen ajattelun ideaalin mukaisena: rationaalisena, järkevänä, objektiivisena, loogisena ja pyritään myös esittämään ”minä” sellaisena toisille.

Tämä on kuitenkin eri asia kuin se, onko ihminen sitten todella vain rationaalinen, järkevä, objektiivinen ja looginen. Tämä pyrkimys on ymmärrettävä. Wittgensteinin kielipelin käsitettä lainatakseni, ihmisillä on erilaisia kielipelejä. Tiede on niistä yksi. Jos tietää tiedekielipelin säännöt ja ymmärtää miten tätä kielipeliä pelataan sekä osaa luoda vaikutelmia, voi menestyä tässä pelissä. Mutta palveleeko se sitten todella tiedettä?

Tieteen avulla on mahdollista saavuttaa sosiaalisia etuja, kuten arvostettu asema, luentokutsuja, erilaisia akateemisia arvonimiä jne. Tämä kaikki on kuitenkin sosiaalisen neuvottelun tulosta ja siksi sille ei pitäisi antaa liikaa painoarvoa. Lisäksi tieteelle ei pitäisi antaa ainakaan pelkästään välinearvoa: ei niin, että mitä voin saavuttaa itselleni tieteen avulla, vaan niin, että mitä voin tehdä edistääkseni tiedettä tavalla joka palvelee sekä tiedettä että yhteiskuntaa ja toisia ihmisiä.

Uskonnon ja tieteen tiukka erottelu on siinä mielessä ymmärrettävää, että tämänhetkisen tiedekielipelin säännöt ja vallitseva diskurssi tieteessä antaa helposti vetää sellaisen johtopäätöksen, että jo Jumalan mainitseminen tieteen yhteydessä on uskonnon harjoittamista sekä yliluonnollisten ja tieteen piiriin kuuluvien asioiden sotkemista keskenään.

Ihminen voi siis pyrkiä aidosti olemaan tieteellinen pelatessaan tiedekielipelin sääntöjen mukaisesti välttämättä huomaamatta sitä itse. Ja kukapa haluaisi leimautua hörhötieteilijäksi, ts. ihmiseksi jota ei voi ottaa vakavasti.

Uskonnosta, myyteistä, peruselämänvoimista, tieteestä I

Mielestäni, jos sanotaan ettei uskonnolla (tai uskonnoilla) ole mitään annettavaa tieteelle, se on hieman sama kuin väittäisi ettei millään inhimillisillä suurilla kertomuksilla ole mitään annettavaa tieteelle. Erityisesti ihmistieteen kuten psykologian ollessa kyseessä näin ei ole.

Esimerkiksi Raamatussa Jumalaa ja Jumalan toimintaa on kuvattu kaikilla niillä termeillä, joilla kuvataan myös ihmisiä ja ihmisten toimintaa ja ihmisen on sanottu olevan Jumalan kuva. Lisäksi Jumalan on sanottu olevan Luoja, Ylläpitäjä, Sana ja Rakkaus. Mitä näihin ihmistä kuvaaviin termeihin tulee, palaan siihen Dolton ajatukseen että Jumalan voi kohdata ja saavuttaa vain toisen kautta, koskettamalla ja kommunikoimalla aistien välityksellä.

Mitä tulee termeihin Sana ja Rakkaus, nehän ovat juuri niitä asioita jotka ihmisen luovat ja hänen olemassaoloaan ylläpitävät. Olisi vaikea kuvitella inhimillistä eksistenssiä nykymuodossaan mikäli ihmisillä ei olisi kieltä ja mikäli maailmassa ei olisi rakkautta. Ja sanat ja rakkaus, ne voi oppia vain toisilta ihmisiltä ja ne voi kokea vain suhteessa toisiin ihmisiin. Ihmisen mieli on dialoginen. Erilaisten olemassaolon muotoihin liittyvät ”syntysanat” on jossakin muodossa mainittu monissa muissakin myyteissä.

Mitä tulee ajatukseen ihmisestä Jumalan kuvana, sen voisi ajatella tarkoittavan sitä, että yksittäinen ihminen ei voi olla kaikki vaan että kaikki ihmiset yhdessä muodostavat jumalan kasvot. Jokainen ihminen tarvitsee toisia ihmisiä että hänestä ylipäätään edes tule ihminen sanan nykymerkityksessä – Ernst Cassireria mukaillen, symboleja käyttävä eläin.

Ihmisten käyttämiä symboleja ei opita kuin lajitovereiden, toisten ihmisten kanssa. Kirjassaan Runoileva Jumala Olavi Moilanen rinnastaa Jumalan valon tietoisuuden valoon. Ihmisestä tulee tietoinen olento vain toisten ihmisten kanssa.

Voisi siis ajatella, että uskonto on kenties tavoittanut jotakin olennaista maailmaa ylläpitävistä perusvoimista ja niistä asioista jotka tekevät ihmisestä ihmisen ja sitten nimennyt ne Jumalaksi. Tavallaan tässä, niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, on havaittavissa varhaisin muoto tieteellisen ajattelun yhdestä muodosta ja tietystä inhimillisen ajattelun peruspiirteestä.

Inhimilliselle ajattelulle ja kielelle on tyypillistä nimeäminen. Lisäksi on tyypillistä kategorioiden muodostaminen ja asioiden tiivistäminen. Tämä tiivistäminen näkyy tieteellisessä ajattelussa. Yhteen käsitteeseen voidaan liittää monta asiaa. Tämä perustuu sanojen merkkiluonteeseen ja viittaussuhteisiin. Näin yhdellä käsitteellä voidaan viitata moneen asiaan samalla kertaa. Tämä nopeuttaa ja tehostaa tiedonkäsittelyä.

Voisi siis sanoa, että kun ihminen tiivisti Jumalan käsitteeseen elämän luovia perusvoimia ja antoi Jumalalle kaikki inhimilliset ominaisuudet, tämä oli varhainen muoto nimeämiseen ja kategorisointiin perustuvasta tieteellisestä ajattelusta.

Pääsiäisiloa – kandi: mystis-kokemuksellisia elämyksiä IV

Kerran näin myös unta, jossa näin unta ja heräsin siinä unessa unesta ennen kuin heräsin oikeasti. Sellaistakaan en ollut ennen nähnyt. Lisäksi olen alkanut nähdä unissani aiempaa enemmän villieläimiä. Eräässä unessani näin ensin hirven joka hölkkäsi hiekkatietä pitkin rinnallani metsän reunassa, sitten metsään siirryttyäni karhun pentueineen. Samaan aikaan jossakin takanani kulki muutama susi. Hirvi ja karhu eivät olleet pelottavia, sudet olivat hieman.

Lisäksi yhdessä unessa olin luonnosta päätellen Afrikassa ja joessa uiskenteli (hieman liian lähietäisyydellä) muutama krokotiili. Jokin aika sitten näin unen, jossa ratsastin jääkarhulla (se oli muuten vaikeaa ja pelottavaa). Psykoanalyytikoilla olisi varmaan aiheesta reipasotteisia viettienergiatulkintoja.

Mitä muuten viettienergian hallintaan ja käyttöön tulee, se pitäisi mielestäni käsitteellisesti erottaa viettienergian toiminnan estämisestä. Mielestäni konventioiden noudattaminen vain siksi että ne ovat olemassa tai konventioiden noudattaminen siitä pelosta, että toiset pitävät esimerkiksi hulluna tai tekevät muuten negatiivisia arvioita persoonasta jos tekee toisin tai konventioiden noudattaminen niiden tuomien välineellisten hyötyjen takia (kuten yhteisön arvostus) on jossain mielessä viettienergian estämistä ja patoamista ennemmin kuin hallintaa.

Miten voisi hallita jotain jota ei todella tunne, jotain jonka kanssa ei koskaan ole uskaltautunut omalle epämukavuus- ja epävarmuusvyöhykkeelleen? Mielestäni viettienergioiden hallinta ja suuntaaminen perustuu ennemminkin siihen, että uskaltaa välillä ottaa henkilökohtaisia, kokemuksellisia riskejä viettiensä toiminnan suhteen, siihen että uskaltaa välillä irrottaa idin egon ja superegon kontrollista.

Lisäksi paljon oppii siitä, että kokeilee toiminnanohjausta joka perustuu vaihtelevasti pääasiallisesti joko idin, egon tai superegon toimintaan ja myös sellaista toiminnanohjausta joka perustuu mahdollisimman tasaisesti kaikkien em. toimintaan. Silloin tulevat paremmin tutuksi kaikki em. rakenteet ja niiden väliset yhteensopivuudet sekä ristiriidat.

Näin myös erään unen, joka on jäänyt todella hyvin mieleeni. Siinä unessa olin joen rannalla. Joesta vedettiin verkolla rantaan hai. Huolestuin siitä, miten hai selviäisi rannalla – sehän kuolisi hapenpuutteeseen. Ajattelin, että menisin päästämään hain vapaaksi verkosta takaisin veteen, mutta sen hampaat pelottivat.

En ollut ihan yhtä rauhallinen kuin Aku Ankka eräässä vastaavantyyppiseen aiheeseen liittyvässä julisteessa, jossa Aku on vedessä ihan hain kidan edessä. Aku katsoo hain hampaita ja toteaa ”Hitsi mikä etupurenta!”. Julisteen otsikko oli ”kylmäveristä tilannehallintaa”. Oma tilannehallintani ei ole ihan noin viileää.

Takaisin uneeni. Menin kuitenkin lähemmäs haita, sillä koin etten voi katsella sivusta kun se kuolee rannalle. Sitten se silmieni edessä muuttui maalla eläväksi eläimeksi. Tämä muutos tapahtui ihan kuin joissakin biologian kirjoissani joissa on kuvattu lajien evoluutiota.

Siinä unessa katselin muutosprosessia silmieni edessä ja mietin mielessäni, että on kyllä todella helppoa uskoa evoluutioon. Olin huolissani siitä, miten tämä uusi eläin pärjäisi maalla. Kyllä se pärjäsi, ja lopulta palasi takaisin veteen. Se kai sitten osasi liikkua lopulta molemmissa. Herättyäni totesin, että olipas melkoista kun Dolton ajatukset metamorfoosista siirtyivät jotenkin kokemuksellisuuteeni ja uniini.

Lisäksi näen unissani nykyisin aiempaa enemmän todellisia elämäni ihmisiä. Aiemmin näin paljon enemmän jonkinlaisia seikkailu-unia tuntemattomista kaupungeista ja ihmisistä. Näen sellaisiakin unia edelleen, mutta nykyisin todella usein niihinkin uniin ilmestyy joku tuntemani ihminen elämästäni.

Pääsiäisiloa – kandi: mystis-kokemuksellisia elämyksiä III

Myös unieni sisältö muuttui joiltakin osin. Olen aina kuunnellut todella paljon musiikkia. En ole koskaan päivääkään kuuntelematta musiikkia. Ainoa poikkeus ovat ne hetket, kun olen ollut Espoon ulkosaaristossa telttailemassa. Musiikilla on minulle hyvin tärkeä henkilökohtainen merkitys. Säätelen ja käsittelen musiikin avulla tunnetilojani.

Käytän musiikkia myös energianlähteenä niin liikkuessa kuin ajatellessakin. Usein kun luen tai kirjoitan, pidän tauon jonka aikana liikun, kuuntelen musiikkia ja ajattelen. Siinä ajatukset virtaavat ja asiat todella sisäistyvät kun ne yhdistää liikuntaan ja musiikkiin.

Koskaan en ole kuitenkaan kuullut musiikkia unissani. En ole myöskään nähnyt unia, joilla olisi aivan selvä psykoanalyyttinen tulkinta. Silloin kun kirjoitin kandia, kuuntelin melko paljon ortodoksimusiikkia. Eräänä yönä sitten näin unen jolla oli todella selvä psykoanalyyttinen tulkinta – ja kuulin unessa ortodoksimusiikkia, tarkemmin sanottuna Divina Ljubojevicin Hristos Anesti. En halua unta tässä kuvailla, mutta se oli todellinen elämys.

Aloin myös nähdä unia, joissa lensin. Lentämisunia olen viimeksi nähnyt varhaisteini-ikäisenä. Oli hienoa nähdä pari kertaa unia, joissa pysyttelin ilmassa ja saatoin vaihdella lentokorkeutta ja katsella alla levittäytyviä maisemia. Lentäminen tuntui unessa hyvin konkreettiselta; se tuntui kehossa ja joutui hieman ponnistelemaan jos halusi muuttaa suuntaa, jatkaa lentämistä tai pitää tietyn korkeuden.

Monet ihmiset kai näkevät ainakin joskus unta että lentävät. Mielestäni on mielenkiintoista, että ihmisillä on kyky nähdä unia lentämisestä vaikka ihminen ei kykene lentämään pelkällä kehollaan vaan tarvitsee siihen jonkin apuvälineen: lentokoneen, riippuliitimen jne.

Olen joskus ajatellut, että haluaisin kokeilla riippuliitoa. Kyllä se pelottaisi, mutta toisaalta haluaisin todella paljon kokea miltä tuntuu lentää (siis muutenkin kuin lentokoneella). Tämä jatkuva kaipaus joko lentämiseen tai merelle tai sekä että taitaa kulkea meillä suvussa. Enoni suoritti armeijan laskuvarjojääkäreissä. Isäni isoisä oli merimies. Äitini on aina halunnut olla varsinkin kesällä lähellä merta ja siitä lähtien kun olin nelivuotias, olemme joka kesä olleet Espoon ulkosaaristossa.

Kirjallisesta tyylistä II – opiskeluuni soveltaminen

Tätä kirjallisuudesta tuttua tyylikeinojen ja ilmaisumuotojen sekä erilaisten näkökulmien ja positioiden vaihtelua voi soveltaa myös opiskeluun. Minusta on kivaa opiskella samaa asiaa (esimerkiksi jotakin tiettyä kirjaa) erilaisista näkökulmista, erilaisissa tunne- ja minätiloissa: tutkia sitä, miten välitön kokemuksellisuus, (erityisesti tunnekokemus), näyttäytyy valikoivan tarkkaavaisuuden suuntaamisessa, opittavan aineksen valikoinnissa ja mieleen painamisessa ja yleensäkin kognitiivisessa prosessoinnissa. Siitä saa erinomaista metatietoa emootioiden vaikutuksesta kognitiivisiin prosesseihin ja näiden välisistä yhteyksistä.

Kun olen huonotuulinen, käytän sitä kärkevään, kärjistettyyn ja purevaan kritiikkiin. Etsin tikulla kaivaen joka ikisen kohdan josta vain voin olla eri mieltä ja hyökkään asian kimppuun. Sitten nappaan vaikkapa joka ikisestä mielestäni vääränlaisesta pilkun sakarasta kiinni kuin aikoinaan pieni terrieri sukasta Sidostesukkamainoksessa ja räksytän kuin reviiriä vartioitaessa: Hau hau hau olen ihan eri mieltä räyh wuf olette niiiiiin väärässä wuf hau hau räyh! Grrr perustelunne ontuvat mur tämä on epäloogista räy räy räy ette ymmärrä emootioita hau hau hau!

Luonnollisestikin tiedän, että omia tekstejäni voi kritisoida ihan samoin perustein ja yhtä osuvasti. Kanssani voi olla täysin perustellusti ihan eri mieltä ja se eri mieltä oleva on ihan yhtä todennäköisesti oikeassa ja minä väärässä. Perustelujen ontuminen, epäloogisuus ja ymmärtämättömyys koskee minuakin. Ehkäpä muutaman vuoden kuluttua luen omat blogikirjoitukseni uudestaan ja kritisoin ne kritiikkipiikillä täyteen ilmastointireikiä...

Ollessani hilpeällä tuulella tai hieman yliväsynyt alan nähdä asioissa humoristisia yhteyksiä ja asiat muutenkin koomisessa valossa. Silloin taas mietin, miten asiasisällön voisi kääntää humoristiseen muotoon ja millaisia koomisia elementtejä asiaan voisi assosioida. Silloin sovellan bahtinilaista ajatusta jonkin asian karnevalisoimisesta ja mietin miten arkipäiväisiä asioita voisi ilmaista humoristis-psykologisesti.

Tähän psykologian karnevalisointiin kuuluu myös systemaattinen pyrkimys kääntää asioita päälaelleen tai yrittää tarkastella asioita jostakin epätyypillisestä näkökulmasta. Helpoimmin tämä käy siten, että havainnoi sitä, miten yleensä tietyt asiat esitetään ja sitten esittää jotain päinvastaista. Lopuksi hihittelen omille vitseilleni, koska kukaan muu ei niille kuitenkaan naura ehkä äitiäni lukuunottamatta.

Kun en koe mitään erityistä tunnetilaa, saatan kokeilla mahdollisimman kognitiivista asioiden pyörittelyä vailla emotionaalista latausta. Sekin on omalla tavallaan kivaa: voi sovitella yhteen mitä erilaisimpia elementtejä leikkaa-liimaa-piirrä-arvaa-kokeile-tutki-metodilla.

Tämä on todella hauskaa. Samaan aikaan voi purkaa emootioitaan johonkin kohteeseen johon ne eivät ainakaan aina tai kokonaan sinänsä liity sekä kehittää metakognitiivisia taitoja. Tähän voi lisäksi vielä yhdistää erilaisten tyylikeinojen tai vaikka tarinatyyppien valintaa joka omalta osaltaan ohjaa sitä, miten asiasta kirjoittaa. Tuloksena on yleensä hyvin erityyppisiä kirjoituksia samastakin asiasta.

Tämän lisäksi se mitä ajattelen tai koen nyt, ei välttämättä koskaan ole lopullinen arvio asiasta tai ihmisistä. Arvio on senhetkinen ja voi pysyä samana pidemmälläkin aikavälillä mutta myös muuttua. Vähintääkin kaikki ajatukset ja arviot saavat ajan kanssa aina lisää syvyyttä.

Kirjallisesta tyylistä I

Runojen lukemisesta ja kirjoittamisesta oppii varsin hyvin sen, että joskus kielikuvat jotka eivät kuvaa mitään ”todellista” tavoittavat paljon todellisemmin kokemuksellisuuden joitakin puolia kuin kieli, joka pitäytyy vain faktoissa tai siinä mikä on oikeasti mahdollista. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat monet Aulikki Oksasen runot.

Oksasen kieli on elävää ja hänen runoissaan on jotain todella ajatonta ja inhimillisen kokemuksellisuuden hyvin tavoittavaa. Otan pari esimerkkiä.

”Perhonen ui, kala lentää”

”Perhonen ui, kala lentää.
Ihminen on kysymys ja kosketus.
Rakkaus on ainut laulu.”

Runosta ”Kuka kertoisi minulle?”:

”Kuka kertoisi minulle, miksi valkeat perhoset
kukittavat yön sametti-ihon?
Kuka kertoisi minulle?
Kun ihmiset kulkevat, mykät ja vieraat
ja heillä on lumiset panssarikasvot,
niin lumiset kasvot!
ja täytetyn linnun silmät.”

Runosta ”Puhu minulle rakkaudesta”

”Katso minua lempeästi
vasta huomispäivänä
sillä jos tänään katsot, katsot kalpeaa kuuta.
Ei sen valo lämmitä
ei kierrä sen veressä pääskysensulka
ei maistu se koskaan oravanmarjoilta.”

Runosta ”Laiva sateessa”

”Aamuyöstä joku soittaa ovikelloa,
ja kun avaan, siellä seisoo laiva sateessa.
Laiva sateessa.”

Runosta ”Kaksi mannerta”

”Niin kuin kaksi mannerta, joita meri erottaa
katselemme toisiamme horisontin taa.
Ehkä maailman nuoruudessa yhteen kuuluimme,
koska toista rantaa ikuisesti kaipaamme.”

Tästä runosta on muuten todella hyvä sävellysversio Emma Salokosken levyllä ”Kaksi mannerta”.

Ei ole näiden runojen kannalta hyvä asia laittaa niistä vain pätkiä tänne, se ei tee näille runoille oikeutta. Kokonaan en näitä runoja tänne kuitenkaan laita, sillä ne ovat kaikki samasta kirjasta (Aulikki Oksanen: Sinua, sinua rakastan – kauneimmat rakkausrunot). Olisi tekijänoikeuksellinen ongelma siteerata puoli kirjaa tänne ilman lupaa. Tämä on sellainen runokirja jonka hankkimista kirjahyllyyn voin suositella, jos pitää runoista ja Oksasen tyyli kolahtaa. Kokoelmassa ei ole yhtäkään huonoa runoa.

Katkelmat ovat kuitenkin hyviä esimerkkejä siitä, miten runouden kieli poikkeaa arkipäiväisestä – ja juuri siksi se on niin ilmaisuvoimainen. Joku noheva psykologi voisi kirjoittaa kirjan ”poetiikan psykologiaa”. Ihan vaikka siitä syystä, että runouden (ja myös laulujen ja muidenkin taidemuotojen) kieli on kaikkein riskialtteinta väärinymmärryksille, yli- ja alitulkinnoille.

Kirjallisuudessa on useita eri tyylilajeja- ja keinoja, kokonaisia omanlaisiaan genrejä. Nämä osaltaan määrittävät sitä, miten asioita ilmaistaan. Samoja asioita voi ilmaista hyvin eri tavalla riippuen siitä, minkä tyylikeinon ottaa ilmaisun muodoksi. Erilaiset tyylikeinot ovat samalla vähän kuin erilaisia positioita tai näkökulmia samaan asiaan.

Arvelen että runouden psykologian kielen kehittäminen voisi antaa välineitä niin taiteeseen kuin mystiikkaan ja uskontoonkin liittyvien kokemusten analyysiin. Mielestäni ei ole mitään asiaa, mitä ei voisi ottaa analyysin kohteeksi. Kaikki kokemuksellisuus on inhimillistä ja sitä voi ihmistieteen keinoin tutkia.

Kandista: kokemuksen elementeistä

Minulla oli tuolloin hieman univelkaa. Olin edellisenä yönä nukkunut noin viisi tuntia, mutta minua ei sillä hetkellä nukuttanut vaan olin virkeä. Minulla on niin, että jos nukun sopivasti tai liian vähän (yhtenä yönä), olen yleensä virkeä. Jos nukun hieman liian vähän tai liikaa, olen useimmiten väsynyt.

Olen yleensä melko energinen ja siksi joskus pieni väsymys on vain hyvästä: se lisää keskittymiskykyä ja tekee minusta esimerkiksi kauneuden kokemuksille sensitiivisemmän. Siksi välillä tietoisesti pyrin sopivasti väsyneeseen tilaan. Toisaalta, univelka alkaa äkkiä painaa: pari huonosti nukuttua yötä alkaa jo vaikuttaa sekä fyysisen suoriutumisen että kognitiivisen prosessoinnin tasoon.

Lisäksi asiaan vaikuttaa se, mihin aikaan vuorokaudesta nukun, näenkö unia, heräänkö kesken unien näkemisen tai heräilenkö kesken unien. Ns. ihmisten aikoihin nukkuminen tekee virkeämmäksi kuin ns. väärään aikaan nukkuminen - tämän havaitsin viimeksi kun olin yön töissä 21-06 enkä päässyt nukkumaan ennen aamua. Yleensä nukahdan helposti enkä heräile kesken unien. Yleensä näen myös paljon unia, myös silloin jos otan pienet päivätorkut. Unien näkemisestä tulee yleensä hyvä olo. Jos unia ei ehdi nähdä, se tekee ärtyneeksi.

Alkoholia olin nauttinut mutta kohtuudella – en ollut missään vaiheessa iltaa humalassa. Mitä alkoholiin muuten tulee, olen testannut alkoholin vaikutuksen omaan kokemukseen ja käyttäytymiseen ja keskustellut myös muiden ihmisten kanssa päihteiden vaikutuksesta omaan dynamiikkaan. Tiivistetysti havaintoni on ollut se, että ihmiset ovat tässä suhteessa hyvin erilaisia.

Oma kokemukseni on se, että alkoholi ei lisää luovuutta vaan vähentää sitä, sillä se vie ajattelusta ja mielensisältöjen symbolisesta käsittelystä pois parhaan terän. Toinen kokemukseni on se, että alkoholi ei vie koskaan täysin pois tietoisuutta. Jos juon alkoholia liikaa, alan voida huonosti. En ole koskaan sammunut, sillä en pysty nukahtamaan humalassa.

Alkoholi ei myöskään aiheuta minulla sellaisia ilmiöitä, että en muistaisi mitään edellisen illan tapahtumista. Lisäksi en ole koskaan alkoholin vaikutuksen alaisena tehnyt mitään sellaista, mitä en voisi tehdä selvinkin päin. En myöskään pysty säätelemään tunnetilojani alkoholilla, sillä mielestäni alkoholin käyttö vain syventää vallitsevaa tunnetilaa ja käyttäytymistaipumuksia. En siis pääse tietoisuuttani karkuun alkoholilla enkä kyllä haluakaan.

Alkoholi onkin yksi hyvä käytännön dissosiaatiotesti. Omat kokemukseni viittaavat siihen, että alkoholi ei aiheuta minulla kovinkaan dissosiatiivisia tiloja. Persoonallisuuteni ei muutu toiseksi eikä käyttäytymiseni oudoksi - olen yhtä omalaatuinen selvin päin ja humalassa. Tämän voivat vahvistaa kaikki jotka ovat olleet kanssani viihteellä.

Ihmisten seura useimmiten tekee minut energiseksi, hyväntuuliseksi, luovaksi, innostuneeksi ja tekee muutenkin hyvän olon. Tarvitsen välillä yksinoloa sillä ilman sitä tulen ärtyneeksi, mutta yli neljää päivää en mielelläni ole yksin, se taas tekee apaattiseksi. Musiikilla on paljon merkitystä. Musiikin avulla voin säädellä tunnekokemuksiani, energiani määrää sekä luovuuttani.

Olin myös aiemmin juonut yhden energiajuoman ja myöhemmin hieman kahvia. Kahvin kanssa on samoin kuin oikeastaan kaikkien elämän asioiden: kohtuullinen määrä on hyvästä, liika pahasta. Kohtuullinen määrä lisää keskittymiskykyä ja parantaa vireyttä sekä kohottaa mielialaa, liiallisella tai liian vähäisellä määrällä on päinvastainen vaikutus.

Kandista: Kokemuksellis-analyyttinen olemassaolo

Pidin siitä minätilasta jonka koin kandia kirjoittaessani. Analysoin kyseisen tilan elementtejä sekä osien että kokonaisuuden näkökulmasta. Mielestäni systeemiteoreettinen lähestymistapa sopii mainiosti kokemuksellisuuden analyysin välineeksi, sillä se huomioi sekä kokonaisuuden että osat. Palaan kokemukseni systeemiteoreettiseen analyysiin myöhemmin.

Olin iloinen että saatoin yhdistää mystisen mietiskelyn tieteelliseen kirjoittamiseen. Mystisen innoituksen ja tieteellisen kirjoittamisen ei tarvitse olla toisensa poissulkevia. Eikä mystisten tilojen kokemisessa sinänsä mitään yliluonnollista ole: inhimillisen tajunnan tiloja ne ovat ja ne voidaan myös ottaa tarkastelun ja tutkimisen kohteeksi.

Mitä tulee kokemukseen sinänsä, se ei missään nimessä ole dissosiatiivinen vaan päinvastoin integroiva. Dissosiaatio tilana lienee (sanon lienee, sillä en ole koskaan kokenut normaalia arkipäiväistä kaikkien ihmisten kokemaa dissosiaatiota kummempaa) sellainen, että ihminen ei tiedosta itseään, menee ns. filmi poikki.

Tuo mystinen kokemuksellisuus ei ole mitään sellaista. Se on päinvastoin syvän, integroituneen tietoisuuden tila. Siinä todellakin ollaan läsnä koko olemuksella ja tiedostetaan tuo läsnäolo samaan aikaan. Kyky kognitiiviseen prosessointiin ei katoa. Kyseinen tila ei myöskään aiheuta sellaisia ilmiöitä kuin muistamattomuus tai tietämättömyys siitä, kuka on ja missä on ja miksi jotakin asiaa tekee. Kyseessä on todellakin syvällisen tiedostamisen tila.

Päädyin lueskelemaan mystiikasta wikipediasta. Siellä oli sanottu mm. näin: "Mystisismi ja nykyaikainen (analyyttinen) filosofia ovat toisilleen vastakkaisia. Mystisismi on kokemuksellista ja kokonaisvaltaista, ja mystiset kokemukset ovat yleensä ilmaisun ulottumattomissa, kun taas nykyaikainen filosofia on analyyttistä, kielellistä ja pelkistävää. Läpi historian mystinen ja filosofinen ajattelu ovat olleet läheisesti yhteydessä toisiinsa."

Sekä: "Välirikko mystisismin ja nykyajan filosofian välillä johtuu tieteellisestä ajattelusta: useat luonnontieteistä vaikutteita saaneet filosofien koulukunnat pitävät yksilöllistä kokemusta merkityksettömänä. Analyyttisesta filosofiasta poikkeavalla mannermaisella filosofialla on taipumusta käsitellä mystisismiin läheisesti liittyviä kysymyksiä, kuten olemassaolon yksilöllistä kokemusta eksistentialismissa."

Sitten päädyin vilkaisemaan analyyttistä ja mannermaista filosofiaa koskevat artikkelit wikipediasta. Havaitsin olevani hyvin paljon mannermaiseen filosofiaan suuntautunut. "Mannermaiseen filosofiaan kuuluvat fenomenologia, hermeneutiikka, eksistentialismi, strukturalismi, jälkistrukturalismi ja postmodernismi, dekonstruktio, ranskalainen feminismi, kriittinen teoria kuten Frankfurtin koulukunta sen esittää, psykoanalyysi, Friedrich Nietzschen työt ja joskus myös suuri osa marxismista ja marxilaisesta filosofiasta (vaikka marxilaisuus usein luetaankin omaksi, kolmanneksi osa-alueekseen nykyfilosofiassa)."

Olen kokenut mm. fenomenologian, hermeneutiikan, eksistentialismin, postmodernismin ja psykoanalyysin puhuttelevan minua. Mitä eri suuntauksiin ja niiden osa-alueisiin tulee, pidän Kierkegaardin, Jungin, Foucaultin ja Levinasin ajattelusta sikäli kun olen niihin ehtinyt tutustua. Eräs opiskelukaverini on myös suositellut minulle Kristevan ajatteluun tutustumista.

Toisaalta pidän myös analyyttisestä filosofiasta. G. H. von Wrightin kirja Hyvän muunnelmat kuuluu mielikirjoihini. Pitäisi lukea se joskus loppuun; se jäi harmittamaan, että ehdin tenttiin lukea ko. kirjan vain puoliksini. Mielestäni Wrightin analyyttinen ote kieleen on aivan ihana. Koin saavani kyseisestä kirjasta paljon välineitä esimerkiksi työvälineiden "hyvyyden" analyysiin. Mielestäni näitä välineitä voi soveltaa myös arvioitaessa psykologian työvälineitä.

Oma kokemukseni on se, että välittömän, kokemuksellisen, syvän läsnäolon ja analyyttisen, reflektoivan, kielellis-loogisen ajattelun voi yhdistää. Oma olemassaoloni on tavallaan kokemuksellis-analyyttistä. Keksin tämän nimityksen eksistenssilleni tänään. Nyt kun olen antanut asialle nimen, voin alkaa kehittää sitä tietoisesti.

Pääsiäisiloa – kandi: mystis-kokemuksellisia elämyksiä II

Erityisesti kandin kirjoittamisesta on jäänyt mieleeni yksi kerta. Työni polki paikallaan. Minun piti tiivistää sitä ja tuntui siltä että työn tekeminen pitkään oli tehnyt minut hieman sokeaksi tuolle työlle. Työ piti saada valmiiksi viikonlopun aikana.

Samaan aikaan eräällä ystäväpariskunnallani joka asuu omasta kodistani muutaman sadan kilometrin päässä etelämpänä, oli pikkujoulut joihin oli kutsuttu kaikki meidät vuosia yhdessä aikaa viettäneet ystävät. Mietin menisinkö vai en – olihan minulla työni tehtävänä, se ei tuntunut edistyvän ja aikaa oli muutenkin vähän.

Päätin luottaa siihen doltolaiseen ajatukseen että toisia ihmisiä tulee kohdata. Minulla oli myös ikävä ystäviäni. Otin siis riskin: lähdin viettämään pikkujouluja. Minusta tuntui siltä, että jos vaan jään kotiin yksinäni kirjoittelemaan työtä, tulen surulliseksi siitä kun ajattelen ystäviäni yhdessä muualla ja sitä että haluaisin olla heidän kanssaan mutta olenkin yksin kotona. Ajattelin että silloin tuskin työkään edistyisi.

Menin pikkujouluihin erään ystäväni kyydillä ja mitä lähemmäs pääsimme paikkakuntaa jossa ystäväpariskuntani asuu, sitä paremmaksi mielialani muuttui. Tunsin tehneeni oikean ratkaisun. Pikkujouluissa vietimme iltaa yhdessä herkullisen ruoan ja virvokkeiden sekä hyvän seuran äärellä. Kuinka iloiseksi noiden ihmisten olemassaolo minut tekeekään.

Illan lopuksi muu porukka lähti baariin. Sanoin että en lähde sillä minulla ei ole rahaa. Ystäväni olisivat maksaneet sisäänpääsymaksun, mutta sanoin etten halua tehdä velkaa ja että minulle on ihan ok jäädä sinne ystäväpariskuntani luo kirjoittelemaan kandia.

Kun ystäväni olivat lähteneet baariin, avasin tietokoneen ja aloin kirjoittaa kandia. Yhtäkkiä työ tuntuikin edistyvän. Sain tunnissa tehdyksi sellaisen määrän työtä, jota en ollut saanut tehdyksi päivässä.

Keittelin hieman kahvia ja kuuntelin youtubesta ortodoksimusiikkia samalla kun kävin läpi työtäni. Sain kokea samanlaisen elämyksen jota varmaankin mystistä mietiskelyä harrastavat kokevat.

Se oli jonkinlainen yhdistelmä flow-tilaa ja mystistä kokemuksellisuutta. Kun olin tehnyt työtä, tunsin kuin jokin todella fyysisesti kehossani muuttuisi, kuin soluni versoisivat sanoja. Tunsin energian täyttävän kehoni. Ymmärsin kokemuksellisesti miltä tuntuu lähentyä sitä mitä Dolto kutsuu olemisen lapseksi tulemiseksi, halunsa verbiksi tulemiseksi.

Koin että kaikki minussa on fokusoituneena yhteen pisteeseen ja laitoin kokonaan itseni likoon siihen mitä tein. Halusin sitä mitä tein. Samalla ymmärsin mitä ihmiset ovat tarkoittaneet sillä, kun ovat pyytäneet etteivät saisi nähdä Jumalan kasvoja.

Siinä energialatauksessa mitä koin oli jotain niin voimakasta ja muuttavaa, ettei sitä kestä pitkiä aikoja kerrallaan. Se tuntuu vähän samalta kuin hyvin kirkas valo silmissä jos on ollut pitkään pimeässä.

Niinä hetkinä kun tunsin koko olemukseni fokusoituneen samaan pisteeseen tuli mieleeni, että jos olisin lokki joka lentää ikuisesti kohti horisonttia niin tuo olisi se hetki, kun aamulla merellä auringon noustessa yhtäkkiä koko maisema on täynnä valoa... Se hetki, kun on lentänyt kohti horisonttia ja tavoittanut sen horisontin rajaviivan, jossa meri ja taivas ovat yhtä ja siivet sulautuvat horisontin viivaan.

Tietysti sellaista tilannetta ei todellisuudessa ole olemassa; meri ja taivas pysyvät erillään. Mutta kielen käytössä yhdistettynä kokemuksellisuuteen pidän siitä, että sanoilla voi tavoittaa jotakin sellaista kokemuksellisuudessa, mikä ei vastaa mitään todellista fyysistä kokemusta tai joka ei vastaa fysiikan lakeja. Tämän oppii erityisesti kaunokirjallisuutta lukiessa.

Kirjoitin työtä aamuun asti ja katselin ikkunasta ulos kaunista, hiljaista, lumentäyteistä ja valkoista talvimaisemaa. Jossain vaiheessa ystäväni tulivat baarista ja eräs heistä istui seuranani muutaman tunnin kun kirjoitin ja epäitsekkäästi hieroi hartioitani kunnes meni nukkumaan. Työni edistyi todella hyvin.

Pääsiäisiloa – kandi: mystis-kokemuksellisia elämyksiä I

Sain kandin tekemisestä paljon kokemuksellista iloa. En pidä kokemuksellisuutta ja teoreettisuutta vastakkaisina asioina. Kandin työssäni lähdin kuljeskelemaan tuntemattomia ja tutkimattomia polkuja ja se todella kannatti.

Ennen kuin aloitin kandia, mietin jäänkö sairauslomalle uudestaan vain teenkö kandin. Päätin tehdä kandin ja sitten tein sen. Se oli luottamusta ja uskoa. Joskus asiat tapahtuvat, kun ne laittaa tapahtumaan. Niinkuin Dolto on todennut: ei ole väliä, siirretäänkö vuoria uskolla vai dynamiitilla, kunhan niitä siirretään.

Kandin työn tekeminen oli elämäni kokonaisvaltaisimpia, ainutlaatuisimpia ja huikeimpia oppimiskokemuksia. Niinä hetkinä kun tein kyseistä työtä, energiaa vain riitti ja koin työtä kirjoittaessani lähes jatkuvaa flow-tilaa.

Luulen että se johtui siitä, että kyseisen työn tekeminen oli sopusoinnussa koko olemukseni ja niin pidemmän kuin lyhyemmän aikavälin elämäntavoitteideni kanssa. Kun minulta kandin seminaarissa kysyttiin, miksi tein työn juuri tästä aiheesta, vastasin doltolaisittain: koska koin siihen halua.

Saatoin myös niin kirjallista työtä kuin seminaarin powerpoint-esitystä tehdessäni yhdistää kaikkia mielenkiinnon kohteitani ja persoonani eri puolia. Minusta myös tuntui siltä, että todella rakastin sitä mitä tein. Lisäksi Dolton teksti on todella energisoivaa ja elävää.

Oli todella hienoa kokea se tunne, että laitoin itseni kokonaisvaltaisesti likoon kandia tehdessäni, ja se työ kannatteli minua. Se on yksi elämän hienoimpia kokemuksia luottaa toisiin ihmisiin tai johonkin asiaan, heittäytyä kokonaan siihen varaan ja kokea kannattelevuuden voima. Luulen että lintu joka lentää taivaalla ilmavirtauksiin luottaen, saattaa kokea jotain samaa. Siinä on lentämisen vapauden ydin: luottamus.

Pääsiäisiloa – kandi: arvioinnista

Joskus vähempi kuin kaikki ei riitä. Mutta usein on myös niin, että mitä enemmän laittaa peliin, sitä enemmän myös itse saa. Kandini oli hyvin kokonaisvaltainen kokemus joka vaikutti käyttämiini käsitteisiin, uniini, kokemusmaailmaani...

Dolton työ "evankeliumit ja usko psykoanalyysissä - halun elämä" on vapauttavaa ja energisoivaa luettavaa. Niistä sanoista välittyy Dolton innostus aiheeseen.

Sain työstäni kokonaisarvosanaksi 2. Suoritus oli arvioitu osa-alueittain. Arvosana 2 tuli mm. työn teknisten vaatimusten toteutumattomuudesta yms. osa-alueista. Ajattelin että pääasia on että työ menee ylipäätään läpi että edistyn opinnoissani. Muuten päätin keskittyä teknisten yksityiskohtien sijasta oppimisen iloon, Dolton sanoman välittämiseen ja tiedolliseen tutkimusmatkailuun.

Hahmotan oppimisen prosessina, joka ei pysähdy siihen kun jokin tietty tehtävä on suoritettu. Tentit ja seminaarit ovat vain välietappeja joita voi käyttää oman oppimisensa arviointiin. Oppiminen sinänsä on elämänmittainen prosessi.

Jos nyt jatkaisin kandin työn kehittelyä, perehtyisin paremmin sekä psykoanalyysin että uskonnon psykologian historiaan, kehitykseen ja nykyhetkeen ja erityisesti Dolton aikana vallinneisiin käsityksiin.

Etsisin myös Dolton ajatuksista esitettyä aikalaiskritiikkiä jos sitä olisi saatavilla. Etsisin myös Dolton vastauksia tällaiseen kritiikkiin, ts. kritiikin kritiikkiä mikäli sellaista olisi. Ajattelu ja ajatukset kun kehittyvät historian kuluessa dialogisesti.

Lisäisin työhöni myös Dolton ajatusten filosofisten perusteiden pohdintaa - esimerkiksi halun ja tarpeen käsitteen erojen pohdintaa (työni nimi kun oli ”Halun elämä” ja halun käsite Doltolla oli se rajaus, josta käsin lähdin tarkastelemaan Dolton ajattelua). Olen havainnut, että tarvetta ja halua ei aina käsitteellisesti eroteta. Mielestäni niiden erottaminen olisi kuitenkin perusteltua.

Hakisin varmaan myös mahdollisia erilaisia ja vastakkaisia tulkintoja Dolton ajatuksille ja tulkinnoille evankeliumeista. Saattaisin myös pohtia psykoterapian ja sielunhoidon eroja. Lisäksi Dolton ajattelu pitäisi kytkeä ajallis-historiallis-kulttuuriseen kontekstiin erityisesti psykologiatieteen näkökulmasta.

Lisäksi työn tekninen toteutus voisi olla paljon parempi mitä tulee sisällysluetteloon, lähdeluetteloon, lähteiden määrään, lähdeviittauksiin jne. Mielestäni se riittää, että tiedän mitä parannuksia työhöni voisi tehdä ja miten sitä pitäisi kehittää.

Ei työn tarvitse olla täydellinen kun se palautetaan eikä siitä tarvitse edes saada hyvää arvosanaa. Olennaisempaa on oma oppiminen ja oppimisprosessin läpikäyminen sekä työn reflektointi ja kehitys-, muutos- ja parannusideoiden miettiminen.

Työni arviointi oli oikeudenmukainen ja perusteltu ja työn eri osa-alueiden arviointi vastasi omaa arviointiani – oli itse asiassa paikoitellen parempi kuin mitä olisin itse odottanut.

Työni arvioinnissa sain seminaariin osallistumisesta ja opponoinnista arvosanaksi 4 ja sanallisessa arvioinnissa oli todettu, että työstäni välittyi aito innostus aiheeseen sekä perehtyneisyys työni pohjana olleeseen kirjaan. Tämä oli paras mahdollinen palaute jonka saatoin saada ja iloitsin siitä paljon enemmän kuin olisin iloinnut hyvästä arvosanasta.