Ajatuksellisia innoittajiani XXII - Alf Rehn

Alf Rehn

Alf Rehn on yksi innoittajistani, erityisesti hänen kirjansa ”Vaaralliset ideat – kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi.” Miksi se on niin hyvä kirja? Lukemalla se selviää. Voin antaa tylsistymättömyystakuun.

Kirjassa on paitsi hyvää asiaa, myös inspiroiva kuvitus. Viime vuonna tarjosin ystävälleni vaihtoehtoisia ärsykkeitä kirjan kuvilla eräällä luennolla. Ystäväni innostui aiheesta, joten väläytimme kuvituksen parhaita paljoa muille tovereillemme. Ei ollut yhtään tylsää sillä luennolla.

Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään siitä, että kirja olisi viihdyttävä, hauska ja epätylsä. Parhaat ajattelijat, ajatukset ja tekstit tunnistaa siitä, että niillä on jokin kestävä arvo ja että ne saavat ajattelemaan itse sekä soveltamaan ajatuksia. Pelkkä viihde ei tarjoa tätä arvoa.

Alf Rehnin ajatukset ovat antaneet minulle elämisen ja olemisen rohkeutta. Lisäksi osa niistä on sellaisia, että joudun laittamaan itseni omalle epämiellyttävyysvyöhykkeelleni jossa tapahtuu ajattelun ja oppimisen sekä persoonan kehitystä. Hänen ajatuksensa inspiroivat minua haastamaan itseni ja ajatteluni ja myös etsimään psykologian vaarallisia ajatuksia. Psykologia tieteenalana pitää haastaa, ei ottaa annettuna. Mistä psykologiassa ei puhuta? Miksi ei? Mitkä teoreettiset käsitykset tai psykologin ammatin vaatimukset otetaan alallamme itsestäänselvyytenä ja miksi?

Erityisesti psykologeille voin lämpimästi suositella poikkitieteellisyyttä. On sekä hyödyllistä että palkitsevaa lukea eri tieteenalojen jäsennyksiä maailmasta ja ihmisistä. Silloin ei pääse urautumaan oman tieteenalansa jäsennyksiin ja lisäksi saa myös arvokasta näkemystä ja toista näkökulmaa oman tieteenalan kehittämiseen.

Pari gradua ja parhaimmat kohteliaisuudet ikinä

Minulla on ilo ja kunnia lukea parin ystäväni graduja. Se tekee minut aivan helvetin iloiseksi. Opin uutta, opin paljon siitä mitä en vielä osaa ja tiedä, opin siitä mihin minun tulisi perehtyä ja opin siitä, mitä jo (ehkä) osaan. Minä olen kiitollisuudenvelassa näille ystävilleni. Kun luen ja kommentoin graduja, elämälläni on jokin tarkoitus ja merkitys joka kannattelee minua.

Eräs opiskelukaverini kutsui minua akateemiseksi esikuvakseen. Se on yksi parhaita kohteliaisuuksia mitä olen ikinä saanut. Toinen kaverini sanoi, että minusta välittyy aito intohimo asiaan. Se lämmitti mieltäni. Joku on nähnyt minut oikein.

Kaikkein paras kohteliaisuus mitä olen koskaan saanut, liittyy erääseen työpaikkaani. Ystäväni oli ollut samassa työpaikassa aiemmin. Kun hain töihin, rekrytoija soitti ystävälleni ja kysyi hänen näkemystään minusta. Ystäväni sanoi, että hän uskoisi käsiini henkensä, joten mainiosti uskoisi myös toisten kotien hoitamisen. Se on ollut yksi elämäni merkityksellisimpiä lauseita.

Alla muutama linkki Rahmaninovin musiikkiin. Ensimmäinen on Musen sovitus. Jonkun mielestä Rahmaninovin musiikki voi olla liian dramaattista. Minusta Rahmaninovin musiikissa ei soi dramaattinen persoona, vaan ihminen joka tuntee syvästi ja joka on kokenut elämän tuskan ja ilon. Musiikki on kuitenkin sellainen asia, ettei sitä aina kannata selittää. Sen joko ymmärtää tai sitten ei. Rahmaninovin musiikki ei sovi kaikkiin mielentiloihin, mutta joihinkin se sopii täydellisesti. Tältä nyt vain tuntuu joskus.

Muse - Rachmaninoff (intro/outro) + Screenager (Live Montreux 2002)
Musen versio Rachmaninoffin musiikista.

http://www.youtube.com/watch?v=eG6wu3jqLAU

Rachmaninoff Prelude in g minor op. 23 #5 HQ

http://www.youtube.com/watch?v=4QB7ugJnHgs

Rachmaninoff 5th Concerto Second Symphony Cadenza Warenberg

http://www.youtube.com/watch?v=5a08IKmEe_Y&feature=relmfu

Rachmaninoff Concerto #2 minus orchestra Mov3

http://www.youtube.com/watch?v=ANP4CNzbqkY&feature=relmfu

Rachmaninov - piano concerto No.2 (Adagio sostenuto)

http://www.youtube.com/watch?v=bAK2J05Vmhc

Ajatuksellisia innoittajiani XXI - Platon, Quinodoz, Rauhala

Platon

Havaitsin että minusta on tullut jonkin verran platonilainen. Platon on kuuluisa mm. ideaopistaan. Olen tullut siihen tulokseen, että on sekä ideoita jotka ovat muuttuvia että ideoita, jotka todella ovat muuttumattomia ja pysyviä. Ne voivat saada eri sävyjä eri aikakausina ja eri ihmisillä, mutta ne ovat kuitenkin tunnistettavia. Minusta ne ideat ovat sellaisia, jotka kiteyttävät jotain olennaista ihmisen ympäristöstä eri aikakausina. Kaikki elementit eivät ole vaihtuvia.

Eräs tällainen idea on lentämisen idea. Se on uskoakseni ollut olemassa niin kauan kuin ihmiset ovat havainnoineet lintuja. Luultavasti ainakin osa ihmisistä on aina tuntenut kaipuuta lentämiseen. Lopulta tämä haave toteutui – nykyään on esimerkiksi riippuliitimiä ja lentokoneita, joiden avulla voi lentää. Jos ihmiset eivät olisi tavoitelleet tämän idean konkretisoimista, näitä apuvälineitä ei olisi. Kuten Dolto sanoo, aina on ollut hulluja jotka haluavat mennä Kuuhun, mutta jos heitä ei olisi ollut, Kuussa ei olisi koskaan käyty.

Tämän idean konkretisoituminen on mielestäni hyvä osoitus siitä, että hullut ideat eivät välttämättä ole ollenkaan hulluja vaan ihan toimivia. Niiden toteuttamiseksi tarvitaan sekä loogista ajattelua että kykyä uneksia, sekä ideointia ja suunnittelutyötä että käytännön konkreettista toimintaa ja toteutusta, sekä järkeä että tunnetta.

Mitä lentämiseen tulee, ihminen voi lentää myös mielensä avulla. Silloin ihminen voi kokea olevansa doltolaisittain verbi, olento halunsa lennossa. Koin tätä kandia tehdessäni kun heittäydyin asian kannateltavaksi kuin lintu ilmavirran kannateltavaksi. Lisäksi tietoisuustaitojen laadulliset muutokset saavat minut näkemään lentämiseen liittyviä unia.

Syksyllä näin unta, jossa olin jossakin tilanteessa. Pystyin lentämään tuosta tilanteesta pois, lentelemään tilanteen ulkopuolella ja sitten lentämään takaisin samaan ajallis-paikalliseen tilanteeseen. Tietenkään ihminen ei voi hallita aikaa siinä mielessä, että kalenteri ja kello menevät omalla painollaan ihmisen toiveista välittämättä. Jokainen myös kuolee joskus ja siltä osin ajan kokeminen loppuu. Sisäistä, virtaavaa aikatietoisuutta voi kuitenkin oppia hallitsemaan jonkin verran.

Freudin unien tulkintaa olen ehtinyt lukea vasta 25 sivua. Jokin aika sen jälkeen näin sellaista unta, jossa minun piti tavoittaa merellä liikkuva merirosvolaiva. Kiipesin jonkinlaisen kontin katolle kaiteesta kiinni pitäen. Siinä oli konkreettisempi tunnelma kuin unissani yleensä. Tulin kontin katolle, sen reunalle. Tunsin kevyen ilmavirran ja näin laivan merellä. Olin sen verran korkealla, että ajattelin, että jos olen hereillä ja heittäydyn ilmavirran kannateltavaksi, kuolen. Ihminen ei voi lentää ilman apuvälineitä. Ajattelin myös, että jos sen sijaan olen unessa, voin lentää.

Tämän jälkeen havahduin hetkeksi hereille, tajusin valveilla ”Freud toimii” ja nukahdin uudestaan. Palasin samaan tilanteeseen. Nyt kuitenkin tiesin että olen unessa. Heittäydyin ilmavirran kannateltavaksi ja saavutin laivan. Laivan kohdalla se oli merellä ja minä korkealla yläpuolella. Ajattelin että laiva voisi nousta ylemmäs, ja sitten se nousi, ja laskeuduin kannelle.

Tietenkään oikeasti ajatuksen voimalla ei voi ohjata tätä maailmaa, en usko parapsykologiaan. Ainoa tapa vaikuttaa ajatuksilla maailmaan on muuttaa ajatukset käytännön toiminnaksi ja silloinkaan vaikutukset eivät ole koskaan itse hallittavissa tai ennustettavissa, koska oman toiminnan vaikutukset riippuvat niin monesta asiasta jotka eivät riipu itsestä millään tavalla.

Tämän vuoden puolella näin unta, jossa lentelin jossakin maisemassa. Tiedostin että olen unessa ja että voin hallita lentämistäni. Heitin ilmassa voltin ja se onnistui oikein hyvin. En osaa oikeasti hypätä volttia, mutta olen tehnyt aiheeseen liittyviä mielikuvaharjoituksia. Minulle tämä uni symboloi tietoisuustaitojen kehitystä ja sitä, että myös mielikuvia voi tuottaa uniin jossa ne konkretisoituvat. Unessa jouduin tosin oikeuteen liiasta lentämisestä. Siellä istuessani mietin, että tämä on vain unta, ja kun jatkan tietoisuustaitojen kehittämistä, pääsen täältäkin pois.

Platonilainen lentämisen idea tarkoittaa myös sitä, että jotkut ideat eivät ole niiden konkreettisista toteutumismuodoista riippuvaisia. Jos metsästäjä ampuu linnun, hän ampuu vain yhden eläimen joka ilmentää lentämisen ideaa. Itse lentämisen ideaa ei voi ampua eikä tuhota.

Danielle Quinodoz

Danielle Quinodoz on päässyt listalleni tämän sitaatin takia: "Analyytikon on uskallettava olla tarpeeksi viisas ollakseen hullu." Tämä sitaatti sisältää viisaan sanoman ja oman ohjelmallisen julistukseni jonka mukaan psykologi saa olla myös ihminen. Objektivoiva ja etäisyyttä pitävä suhtautuminen omaan ihmisyyteen vähentää toisten ihmisten ymmärtämisen mahdollisuuksia.

Lauri Rauhala

Psykologi-lehdessä 8/2007 oli haastateltu Lauri Rauhalaa. Hänen ajatuksensa ”Alan tieteenfilosofinen tutkimus on kuitenkin tuiki laiminlyötyä. Siinä vallitsee ammottava aukko koko ihmistutkimuksen alueella.” (s. 86) on innoittanut minua lähestymään psykologiaa filosofisesta näkökulmasta.

Ajatuksellisia innoittajiani XX - Grigori Perelman

Grigori Perelman

Pidän Grigori Perelmanin omalaatuisesta persoonasta ja hänen toiminnastaan.

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Nero+joka+osaa+sanoa+ei/1135258296387

Perelman ”todisti oikeaksi Poincarén konjektuurin. Se on yksi seitsemästä ratkaisemattomasta matemaattisesta ongelmasta, jotka alan huiput määrittelivät vuonna 2000. Amerikkalainen Clay-instituutti on luvannut kunkin ratkaisusta miljoona dollaria. - - Hypoteesin todistus auttaa matemaatikkoja ja fyysikkoja hahmottamaan maailmankaikkeuden muotoa. Matematiikan dosentti Osmo Pekosen mukaan kyse on "vuosisataisongelman sensaatiomaisesta ratkaisusta".

Perelman kieltäytyi miljoonan dollarin palkinnosta. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän on kieltäytynyt jostakin palkinnosta ja hän on myös kieltäytynyt erilaisista viroista. ”Perelmanin vaatimattomuudesta kertoo se, että hän on julkaissut työnsä tulokset netissä eikä tiedejulkaisuissa. Hän kieltäytyy palkinnoista, koska hänestä tieteen saavutukset kuuluvat ihmiskunnalle.”

Perelman jättäytyi työttömäksi 2005 ”ja eristäytyi ulkomaailmasta. Hän asuu Pietarissa ahtaassa asunnossa äitinsä ja matemaatikkosiskonsa kanssa. Viime viikolla Perelmania ovat tavoitelleet useat toimittajat, joista yksi sai hänet kiinni kännykästä. "Häiritset minua. Olen sienestämässä", Perelman sanoi.”

”Kulmikkaasta käytöksestään huolimatta Perelman ei ole hullu, sanovat entiset kollegat. "Hänellä on erikoisia moraaliperiaatteita. Hän suhtautuu vakavasti pieniinkin sääntörikkomuksiin", sanoi Steklov-instituutin johtaja Sergei Kisliakov The Guardian -lehdessä.”

Tällaisesta tyypistä ei yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Ensinnäkin siksi että hän on niin erilainen kuin minä, toisekseen siksi että hänellä on hyviä periaatteita joista hän pitää kiinni. Tämä on myös hyvä esimerkki siitä, että se, että ihminen on erilainen, erikoinen tai kulmikas, ei tarkoita sitä että hän on hullu.

Ajatuksellisia innoittajiani XIX - Mika Pantzar

Mika Pantzar

Luin Mika Pantzarista Tiede-lehdestä 8/2011.

http://www.tiede.fi/artikkeli/1442/kulutustutkija_tarttuu_omaan_aikaan

Mika Pantzar näkyy mediassa. Artikkelissa hän on sanonut, että ”Periaatteeni kuitenkin on, että jos tutkijan palkka maksetaan verovaroin, hänellä on velvollisuus ottaa kantaa asioihin. Ja on esillä olossa varmaan mukana vähän narsismiakin.” Se ei kuitenkaan kovin pahalta narsismilta kuulosta, että periaatteena on se, että verovaroin palkatun tutkijan tulee ottaa kantaa asioihin. Olen tästä samaa mieltä.

Pidin hänen tutkimusalueensa laajuudesta sekä hänen tavastaan tehdä spontaaneja löytöjä: ”– Olen aina hypännyt uuteen aiheeseen oman uteliaisuuteni mukaan. Uskon satunnaisiin kohtaamisiin. Jo pikkulapsena kuljin kirjastossa hyllyltä hyllylle ilman selvää tavoitetta. Tutkijana moni hankkeeni on käynnistynyt siitä, että olen törmännyt kirjakaupassa mielenkiintoiseen kirjaan.”

Pantzar provosoi jo koulussa: ”Mika halusi provosoida opettajiaan ymmärtämällä aineiden aiheet tahallaan väärin ja kehittelemällä vaihtoehtoisia argumentteja. Samanlainen hän on kollegoiden mukaan vieläkin. Kuluttajatutkimuskeskuksessa samassa tiimissä työskennellyt erikoistutkija Tanja Kotro sanoo Pantzarin ”provosoivan toisinaan provosoinnin ilosta”. Hänen mukaansa Mika kuitenkin yleensä tietää, kuka kestää suoraa puhetta, kuka ei. Oppositiohenki lyö Pantzarin puheista läpi vähän väliä. Hän osaa olla eri mieltä jopa itsensä kanssa.” Pidin tästäkin. Yritän kehittää itseni kanssa väittelyä.

Yleisesti ottaen kaikilla kauhukakaroilla on erityinen paikka sydämessäni, useammastakin syystä. Yksi syy on se, että provosointi ymmärretään helposti väärin. Saatetaan olettaa, ettei ihminen ymmärrä mistä on kysymys, jos hän näyttää ymmärtäneen jonkin väärin. Sitä ei kuitenkaan voi tietää, jos ei todella tiedä mitä ihminen ajattelee. Toisekseen se, että provosoi joskus, ei tarkoita sitä, että provosoi aina. Ihmisillä on kuitenkin joskus taipumus tehdä perusteettomia yleistyksiä.

Lisäksi provosoinnissa on se ongelma, että aina ei voi varmasti tietää kuka kestää suoraa puhetta ja kuka ei. Minusta esimerkiksi opettajien ja psykologien voi olettaa ja edellyttää kestävän kritiikkiä suhteessa opiskelijoihin ja asiakkaisiin, johtuen valta- ja kokemuserosta. Valta ja kokemus tuovat vastuuta. Kauhukakaroille ei kannata suuttua, heille kannattaa antaa mielekästä tekemistä.

Englantilaisten sosiologien kanssa kirjoitettu englanninkielinen kirja eurooppalaisten arjen koreografiasta kuulosti myös kiinnostavalta. Tämä oli mielenkiintoinen ajatus: ” Kaikkien yritysten ja toimialojen pitäisi Pantzarin mielestä löytää omat prime timensa ja sopeutua niihin. Valmiutta ja herkkyyttä tähän ei kuitenkaan juuri ole.” Mietin, mitä tämä tarkoittaisi psykologian alan yritysten tapauksessa. Onko Suomessa psykologian alan yrityksiä, jotka tarjoaisivat esimerkiksi päivystyspalveluja öisin? Olisiko niille kysyntää?

”Ystävät ja kollegat kuvailevat Mika Pantzaria helposti innostuvaksi, kriittiseksi ja kärsimättömäksi.” Tämä on mielestäni mainio kuvaus ja osoitus siitä, ettei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tutkijatyyppiä.

Ajatuksellisia innoittajiani XVIII - Michel Onfray

Michel Onfray

Michel Onfrayn ajatuksiin tutustuin, kun luin hänen ajatuksistaan Voima-lehdestä (10/2011). Häntä kutsuttiin syrjään siivotun ajattelun arkeologiksi, jonka mukaan Freudista ei saa jäädä jäljelle mitään. Pidin siitä, että Onfraylla ”on laaja intellektuaalinen reviiri. Hän on julkaissut yli 50 kirjaa, joissa pohtii nautintoa ja hedonistista etiikkaa, filosofian historiaa, maalaustaidetta, urheilua ja ateismia”. Hän on kirjoittanut ateistin manifestin.

Minusta on syytä arvostaa asiassaan tosissaan olevaa ajattelijaa, vaikka hänellä olisi erilaiset näkemykset joistakin peruskatsomuksista, kuten uskonnosta. Maailma, yhteiskunta ja yhteisö tarvitsevat erilaisia ääniä kehittyäkseen.

”Suosiota ovat seuranneet syytökset anti-islamilaisuudesta, antisemitismistä, politiikan ulkopuolelle jättäytymisestä ja tietysti kristinuskon vastaisuudesta.” Minusta tämä kertoo siitä, että Onfray onnistuu herättämään ajatuksia. Kehitystä ei tapahdu, jos ajatuksia ei herää, joskus kiisteltyjäkin.

Tekstissä kuvattujen luentojen sisältö oli se, että ”seurasi Onfray molemmissa samaa kriittistä ajattelutapaa. Sen voisi tiivistää mukaillulla sanonnalla: ”Aatteiden historia on voittajien historiaa.” Onfray kritisoi ajatusta, jonka mukaan ajatukset tai filosofiat syntyisivät tyhjästä. Sen sijaan hän haluaa tonkia ”arkeologin tavoin” sitä länsimaisen ajattelun historiaa ja ideoiden syntykontekstia, joka on jälkeenpäin siivottu piiloon. Onfrayn luennot tarjosivat esimerkin vastahistoriasta, jotka haastavat vallalla olevan näkemyksen. Ensimmäisenä aiheena oli Epikuroksen materialistinen ajattelu, jonka Platonista lähtenyt idealistinen filosofia ja siihen myöhemmin liittynyt kristinusko ovat jättäneet historian katveeseen.”

Onfray kritisoi kaikkien – esimerkiksi esisokraattisten ajattelijoiden niputtamista yhteen. ”Oikeastaan moninaisuus ennen Sokratesta on tässä kertomuksessa pohjustusta hänen tuloaan varten. Tämä tapa niputtaa kaikki ajattelijat yhteen palvelee ideologiaa.”

”Onfrayn mukaan aatehistorian häviäjiin kohdistuva loanheitto ei jäänyt pelkkään luokitteluun. Platonin ajattelulle vastainen Epikuros on jäänyt elämään historiassa porsaana. - - Epikurosta ei vain nimitelty vaan myös hänen koko 300 kirjan jäämistönsä tuhottiin. Jäljelle jäi kolme kirjettä, joista yhdessä kuvailtu epikurolainen etiikka murskaa huhupuheet epikurolaisen filosofian irstailevuudesta.”

Tämä on mielestäni hyvää kritiikkiä, ja on paikallaan kiinnittää huomiota siihen, kuinka tieteen tekeminen on yksi sosiaalinen ilmiö muiden joukossa. Vaikka minusta on tullut hieman platonilainen, kritiikki on silti paikallaan. On hyvästä haastaa vallitsevia käsityksiä.

Onfray kuvasi luennollaan erästä valintaansa. ”Hänelle tarjottiin opiskelijana mahdollisuutta kirjoittaa muutaman filosofin esittely laajaan yleisopukseen. Hän olisi joko voinut lukea sen, mitä näistä on kirjoitettu muissa yleisteoksissa. Tai sitten hän olisi voinut lukea koko biografian: kaiken mitä ajattelija oli kirjoittanut, kirjeenvaihdon ja päiväkirjat. Hän kertoo valinneensa jälkimmäisen. Vaikka se tarkoitti ansiotonta lisätyötä, tuli hän sitä kautta tajunneeksi, miten paljon käsitys ajattelijoista pohjautuu vähintään toisen käden lähteisiin.” Arvostan tätä valintaa.

”Esitelmässään Onfray perustelee runsain historiallisin lähtein sitä, miten Freud ei perustanut psykoanalyysiä vaan otti sen nimiinsä, sitä miten kyse on vain Freudin henkilökohtaisista patoutumista, ei yleisestä tieteestä, ja sitä, ettei psykoanalyysi paranna. Täyslaidallisen jälkeen yleisöstä kysytään, mitä Freudista pitäisi jäädä sanotun jälkeen jäljelle. ”Ei mitään”, Onfray vastaa. ”

Minusta tämä on tärkeä näkökulma, vaikka en olekaan samaa mieltä siitä, että psykoanalyysi ei koskaan voisi parantaa ketään ja että Freudista ei pitäisi jäädä jäljelle mitään. Minusta on kuitenkin paikallaan miettiä sitä, miksi psykologiassa jossain määrin otetaan annettuna sellaiset teoreettiset ideat ja psykologian käsitteet, jotka on kehitetty esimerkiksi noin sata vuotta sitten. Myös näitä teorioita, käsitteitä ja ajatuksia tulisi arvioida yhtä kriittisesti kuin nykypsykologiaakin. Filosofien taholta esitetty psykologiakritiikki on aina tervetullutta.

””On kiinnostavaa seurata miten länsimaista filosofiaa opetetaan ja sen historiaa seurataan. Se elää pääosin tiedon sijaan myyteistä ja legendasta”, Onfray summaa. Tämän takia 20 vuotta filosofiaa virallisissa yliopistoissa opettanut Onfray lopetti ja perusti Université Populairen kotikaupunkiinsa Caeniin. Kyseessä on yliopisto niille, jotka eivät ole oikeutettuja valtion yliopistoihin. Se on osallistujille maksuton: varat tulevat Onfrayn kirjamyynneistä. Caenin lisäksi kansanyliopistoja on jo kolmessa muussa kaupungissa, ja lisää on tulossa. Koska vanha filosofia ja kristinusko elävät yliopistojen kaltaisissa instituutioissa ja huomaamattomissa ajattelutavoissa – ajatuksessa markkinoiden näkymättömästä kädestä, tuonpuoleisen iedeassa -, vastahistorian elvyttämiseksi tarvitaan uusi yliopistomalli.”

Minusta tämä Onfrayn teko on arvostettava. Hän on katsonut, että ajattelussa ja yhteiskunnassa on jotakin muutettavaa, ja tehnyt jotakin konkreettista omilla varoillaan muutoksen aikaansaamiseksi. Tässä mielessä hän on hyvä esikuva muille ajattelijoille, riippumatta siitä, ovatko he hänen kanssaan samaa mieltä vai eivät. Tekstissä oli myös Onfrayn profetia vuodelta 2003, ”Filosofiastamme tulee julma”. En sitä tähän referoi, se on luettavissa suoraan lehdestä.

Ajatuksellisia innoittajiani XVII - Moscovici, Myer-Briggs, E. Ojanen, M. Ojanen

Serge Moscovici

Moscovici on innoittajani mitä tulee hänen teoriaansa sosiaalisista representaatioista. Minusta se on mielenkiintoinen ja hyvä teoria ja kuvaa mielekkäästi tieteellisten käsitysten ”valumista” arkipuheeseen. Teoreettinen työväline tämän ilmiön jäsentämiseen on tarpeellinen, erityisesti jos asiaa lähestytään foucaultlaisesta näkökulmasta. Lisäksi luin joskus aikoja sitten jonkin Moscovicin räväkän metaforan psykologiasta. En muista mikä se tarkalleen oli, mutta hauska se oli joka tapauksessa. Omissa värikkäissä kielikuvissani kuuluu siten joskus pyrkimys moscovicilaisiin metaforiin.

Myers-Briggs

Myers-Briggs-kaksikon Jungin ajatusten pohjalta kehittämä MBTI-indikaattori on innostava. Mielestäni tämä mittari olisi tarvittu psykologiassa, sillä se voi auttaa selittämään ihmisen kokemuksellisuutta tavalla johon muut mittarit eivät pysty. Vaikka esimerkiksi persoonallisuusmittari Big Five ei ole patologiamittari, siinäkin on sisäinen arvotus sen suhteen, mitkä piirteet ovat toivottavimpia. Eri piirteet eivät ole samanarvoiset. Lisäksi se ei kuvaa eri piirteiden yhdistelmien dynamiikkaa mikä on ongelmallista.

MBTI on tuottanut minulle paljon iloa, sillä sen pohjalta voi hahmottaa ihmisten ajattelun, tunteiden ja toiminnan eroja sekä ihmisten erilaisia dynamiikkoja ilman että niitä tarvitsee aina nähdä patologisesti. En ole ns. patologiamittareita vastaan, mutta en näe syytä kaventaa ihmisyyttä vain niihin. Pelkästään oire- ja ongelmalähtöinen psykologia voi mennä tulkinnoissaan pieleen.

Eero Ojanen

Pidin Eero Ojasen kirjasta ”Rakkauden filosofia”. Ojanen on siinä rohkeasti tarttunut yhteen ihmiselämän suurista kysymyksistä. Olen ajatellut kirjoittaa hänen koko kirjastaan referaatin, mutta se saa toistaiseksi odottaa. Lisäksi olin ilahtunut, kun löysin Ojasen kirjasta ajatuksen “osalla ei voi selittää kokonaisuutta”. On joskus mukavaa löytää omille ajatuksilleen tukea jonkun toisen sanoista.

Markku Ojanen

Markku Ojanen on innoittajani mm. seuraavan takia: ”Olen pitänyt monia alustuksia uskon ja tieteen välisistä suhteista. Monien muiden lailla minua kiinnostaa se, mikä on näiden kahden suhde. Onko niiden välillä sota, kuten joskus ajatellaan, vai ovatko ne asioita, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään? Haluan pitää kiinni sekä tieteestä että uskosta. Uskoni ydin on kahdessa Jeesuksen vertauksessa, kertomuksissa tuhlaajapojasta ja laupiaasta samarialaisesta.” Minusta on mukavaa, että joku tiedemies uskaltaa pitää kiinni molemmista ja sitoutua molempiin julkisesti.

Ajatuksellisista innoittajistani XVI - Olavi Moilanen 2

Kirjassa puhutaan myös tyhjyydestä ja kuolemasta sekä Jumalan kohtaamisesta näissä, mystikoiden kirjoituksissa. ”…ihminen on kuolemaansa kohti käyvä olento, joka ikään kuin harjoittelee ja koskettelee kuolemaansa eroottisessa suhteessa toiseen. Aidossa eroottisessa suhteessa ihminen heittäytyy tyhjyyteen - - hän saattaa löytää hetkellisesti itsensä toisessa. - - Rakkaus perustuu uskoon, luottamukseen, että toinen antaa minun olla.” (s. 92)

”Levinas antaa hyvän vihjeen siihen, miten syvällinen luottamus elämään syntyy. Hänen mukaansa hyväily on sellainen suhde toiseen, jossa toista ei oteta osaksi itseä, jossa ei tartuta toiseen. Hyväily antaa siis kokemuksellisen hyvän, tunteen hyvyyden läsnäolosta elämässä. Hyvyys on olemassa ennen minää. Luottamus elämään voi syntyä vain hyvyyden varassa. Hyväily on kosketuksella vastuun ottamista, toisen kantamista. Jumalaan ja tyhjyyteen luottamisen perusta on hyväilyssä. Jos emme ota enää kantaaksemme lasta, toisen olemista, elämän painoa toisessa, ei meille synny kokemuksellista perustaa luottamuksesta. Toki emme voi ottaa toiselta pois vastuuta hänen omasta elämästään. Hyväilyllä siirrämme hyvyyttä energiaksi toisen kykyyn elää omaa elämäänsä aidosti. Toista ei voi määräillä eikä ohjailla, vaan toiselle voidaan tuella luoda uskallusta ja tilaa omalla tavallaan. Rakkautta ei ole niinkään se, että koen ”rakastavani” toista tai kun saan ”vastarakkautta”. Rakkaus ei ole rakentamaamme vuorovaikutusta. - - Hyvyys ei ole minän ominaisuus, vaan se on Jumalaa, joka kannattelee ja ylläpitää elämää rakkauden varassa.” (s. 94-95)

”Levinasin ajattelussa ”Toisen kasvot” merkitsevät ääretöntä, Jumalaa. Suhde äärettömään ei ole tietoa, vaan haluamista (halua, jota ei voi koskaan tyydyttää). Siksi Jumalaa ei voi määrittää ja nimetä.” (s. 97)

”Kulttuurissamme olemme ottamassa kaikkea inhimillistä elämää ja siihen liittyen toisia ihmisiä hallintaan terapiatieteitten, psykologian ja muiden ihmistieteitten kautta. Kuvittelemme, että elämän ongelmat ratkaistaan hallitsemalla tilanteita: ohjaamalla, muuttamalla, käskemällä ja syyttelemällä toisia. Sisältä tulevaa uhkaakin yritetään hallita käskemällä muita. Avuksi otetaan oma kokemus ja ulkoinen tieto, joilla käydään taisteluun ongelmia vastaan. Ratkaisu on aina joukko hallintayrityksiä. Aito toisen kohtaaminen on harvoin esillä terapiassakaan. Aki Mauri Huhtinen on hyvin kuvannut tätä kirjassaan ”Sielun parantamisesta sielun hoitamiseen”. Terapiaprosessin pitäisi tapahtua kahden ihmisen kohtaamisessa syntyvänä uuden luomisena, jossa molemmat panevat itsensä likoon. Yritykset muuttaa ihmistä ulkoapäin tai ylhäältä käsin ohjaamalla ovat tuomittuja epäonnistumaan.” (s. 101)

”Ihmisen minä ei havainnoillaan tee todellisuutta, vaan on olemisen valo eli vain tiedostaja, kuuntelija ja näkyvyyden mahdollistaja. Kaikki, minkä ihminen voi havaita tai tiedostaa, on jotain, joka ilmenee logoksen, sanan kautta. Aidot ”havainnot” eivät ole aktiivista todellisuuden määrittämistä, vaan herkkää kuuntelemista ja vastaanottamista. - - Ympäröivä todellisuus on ääretön. tuo äärettömyys voi pienessä sameassa peilissämme herättää monenlaisia elämyksiä, loputtomuudessaan myös kauhua ja ahdistusta. Levinasin mukaan tapa, jolla äärettömyys manifestoituu minässä on niin sanottu ”inspiraatio”, joka on eräänlainen kuva henkisyydestä. Elämä on henkisyyttä, elämän hengittämistä. Ihminen voi parhaimmillaan havaita sen, olla todistaja, olla todistuksena siitä, mikä on tullut ilmi. Tässä kokemuksessa syntyy tunne olemisesta: ”Tässä olen!” Äärettömyyden ulkopuolisuudesta tulee ihmisen sisäinen tunne.” (130)

”Hedelmällisin tapa suhtautua ympärillä olevaan on avoin ihmettely. Siksi on hyvä nimetä pyhiä tekstejä Levinasin tavoin salattujen asioiden kokemisen kirjaamiseksi, muistiinmerkinnöiksi. Ihmettelyyn ohjaa myös ilmaisut pysähtymisestä elämän mysteerin eteen. Mysteeri on jotain, jota ei voi ymmärtää. Elämä on aina ihme.” (133)

”Armoa on se, että voidaan aloittaa joka päivä uudelta perustalta. Tämä edellyttää armon vastaanottamista. Sitä voi kuvata niin, että ihminen aamulla herätessään voi avoimesti nauttia elämän ilosta, auringosta, kukista, olemisesta ympärillä olevien ihmisten kanssa. Kyse on elämästä tässä ja nyt, nykyhetkessä läsnä olemisesta.” (s. 137-138)

”Huoli on se tapa, jolla ja jossa ihminen tarttuu omaan välttämättömään paikkaansa maailmassa. Huoleen on käytettävä aikaa ja siksi on otettava aika huomioon. Maailman oliot kohdataan ajassa. Vain ajan horisontissa voidaan olevaisen merkitys tajuta, vain ajan horisontissa paljastuu jokapäiväisen elämän merkitys. Ajan horisontissa myös kuoleman tietoisuus aktivoituu.” (s. 145)

”Ihmisen oleminen täällä on epätäydellistä niin kauan kuin se ei ole kohdannut loppuaan. Ihmisen oleminen on olemista kuolemaa kohti. Läheisen kuolema puhuttelee, koska ”täällä oleminen” siinä lakkaa. Jälkeenjääneet voivat edelleen olla vainajan kanssa. Kuolleet voivat olla meille läheisempiä kuin elävät. Kuolleen muistaminen on yksi olemisemme muoto: kunnioittavaa poistuneesta huolehtimista. Emme kuitenkaan voi kokea toisen kuolemaa. Kuollut muistuttaa meitä omasta kuolemasta. Jokaisen yksilön oma oleminen kohti kuolemaa on hänelle ratkaisevaa. Olemisestaan ”kohti kuolemaa” aito ihminen ei voi vieraantua. Toisen puolesta kuoleminenkaan ei ota toisen ihmisen kuolemaa pois. Ihminen täälläolona on aina epävalmis, kypsymätön: epätäydellistä, täyttymätöntä olemista. Heti, kun ihminen syntyy hän on riittävän vanha kuolemaan. Kuolemaa itseään ei kuitenkaan voi elää.” (s. 145-146)

”Kohti kuolemaa oleminen merkitsee kattavaa tietoisuutta omasta rajallisuudesta. Ilman rajallisuutta ja kaiken keskeneräisyyttä ei ole totuutta. Vain synnillinen ja syyllinen voi rakastaa aidosti ja tuntea viattomuutta. Omatunto kutsuu jokaista olemaan oma itsensä. - -Heideggerin mukaan sielu ei ole kotona eikä edes löydä kotia täällä maanpäällä. Sen olemus on vaeltamisessa, kotia kohti kulkemisessa.” (s. 146)

Ajatuksellisista innoittajistani XVI - Olavi Moilanen 1

Olavi Moilanen

Olavi Moilasen kirja Runoileva Jumala on puhutteleva. Hänen kirjansa ”on syntynyt kymmenien vuosien ihmettelyn ja pohdinnan tuloksena”. Moilanen sanoo tunnistaneensa, että ”ihminen on jotain muuta kuin mitä näemme. Havaitsin, että meissä on jokin tuntematon salattu syvyys”. (s. 5) Ehkä tämä sopii yhteen sen Tapio Malisen Wittgenstein-sitaatin kanssa, että ”On todella jotain, jota ei voi ilmaista. Se ilmenee, se on mystistä”. Moilasen kirjassa esiintyy lukuisia ajattelijoita, kuten Martti Siirala, Emmanuel Levinas, Martti Luther, Paavo Ruotsalainen, Sigmund Freud, Karl Marx, Emile Durkheim…

Moilasen kirjan keskeinen väite on, että kirkon ongelma on vääristynyt kuva Jumalasta. ”Jumalan tunteminen ja itsetuntemus ovat sama asia. Jumala ei ole olento vaan tietoisuus, joka suojelee meissä rakkauden henkeä.” (s. 6)

Moilanen käsittelee kirjassaan Heideggeria ja hänen tapaansa jäsentää olemista ja ihmisen suhdetta olemiseen. Moilanen kuvaa Jumalaa tietoisuuden valona, josta on kuitenkin tehty olento ja pohtii syitä tähän. Moilanen käsittelee mm. Jungin, Anthony de Mellon ja Eckhart Tollen ajatuksia ja toteaa seuraavasti.

”Mystikkojen ja Heideggerin opetuksen jälkeen Jumalaa ei voi määritellä havainnon kohteeksi, esineeksi tai olioksi tai edes tapahtumaksi. Kyse on jostain, jonka varassa kaikki on: ”Hänessä me lepäämme, liikumme ja olemme”. - - Heideggerin mukaan Jumala voidaan ymmärtää olemisen perustaksi tai varsinaiseksi olemiseksi, Olemiseksi suurella O:lla.” (s. 23)

Moilanen ottaa myös kriittisesti kantaa siihen, miten ”miten systemaattista niin sanottujen kanonisten tekstien valinnassa naisten torjunta oli” ja miten ylipäätään ”eri tavoin ajattelevat tuomittiin harhaoppisiksi ja erotettiin seurakuntien yhteydestä”. (s. 28)

Otan muutamia otteita kirjasta. Teen joskus myöhemmin paremman referaatin kirjasta.
”Kertomukset maailman ja todellisuuden synnystä ovat ihmisen mielessä syntyneitä kertomuksia. Jumalakuvat ovat ihmisen luomuksia. Jumalallinen luova sana, logos tulee olevaksi, koettavaksi ihmisessä. Ihminen ei kuitenkaan itse tee, luo sanoja vaan ne luo meissä vaikuttava luova ”logos”. Maailma tulee näkyväksi sanan kautta. Ihmisen kokema ja näkemä maailma luodaan koko ajan ihmisen tajunnassa.” (s. 35)

”Tutkiminen ja etsiminen riittää. Ei tarvitse edes yrittää ymmärtää asioita. Kaikkien asioiden syvyyden tieto annetaan, tulee lahjana ihmettelijälle, hiljaisuudessa mietiskelijälle. Gnostilainen perinne on hyvin tarkkaa ja oivaltavaa terapeuttista tietoa. - - terapeuttisen tiedon ja gnostilaisen perinteen välillä on kuitenkin ero. Mielen tuottamat kuvat ovat terapeuttien mukaan mielentilan kuvauksia, joita usein vähätellään ja sanotaan harhoiksi. Gnostilaisen perinteen mukaan ne ovat totuus.” (s. 38-39)

”Olennaista on elää ruumiina, tunnustaa ja tunnistaa oma ruumiillinen olemuksensa. Täytyy tunnustaa myös se, että juuri ruumiina ihminen kulkee kohti kuolemaansa ruumiin voimien vähetessä. Aidosti ruumiilliseksi tuleminen on ehto sille, että maailma menettää liiallisen arvonsa. Silloin emme takerru omaisuuteen ja kunniaan, vaan pystymme kulkemaan omaa tietämme.” (s. 41)

”Taivasten valtakunta on sitä, että uskaltaa häpeilemättä paljastaa tekonsa, tavoitteensa ja sisimmät tunteensa. Kun niissä ei ole mitään hävettävää, rakkauden mukainen oleminen on mahdollista.” (s. 42)

”Jeesuksen ylösnousemuksen symbolinen tulkinta näyttääkin olleen varsinkin gnostilaisilla aika yleinen. Ylösnousemus on ymmärretty muiden muassa Jeesuksen valaistumiskokemukseksi. - - Oma valaistumiskokemus on jokaisen oma ”ylösnousemus”. Se koetaan omassa ruumiissa. Tuo kokemus on ehkä juuri selkeän tietoisuuden herääminen.” (s. 53)

Moilanen pohtii myös sitä, mistä seksuaalikielteisyys on tullut. ”Perinteessämme on lähes aina herättänyt ihmetystä se, miksi Jeesuksen lihallisuus ja ruumiillisuus seksuaalisine piirteineen on haluttu kieltää. - - Olisiko kirkolle ongelma, jos Jeesus olisi ollut seksuaalisessa suhteessa? Miten se olisi vienyt hänen pyhyytensä?- - Ihmisen mieli on ruumiillinen ja seksuaalinen.” (s. 58-59)

”Olemme ehkä kaiken alussa alkaneet kutsua Jumalaksi sitä, mikä meitä tavatussa/kohdatussa puhuttelee syvemmin. Ihminen ei voi luoda odottamisella kohtaamista, vaan kokemus syntyy siitä, että elämä syvyydessään puhuttelee meitä. Kyse on asioista, jotka saattavat meidät liikuttumisen tilaan.” (s. 79)

”Olennaista on juuri hämmästelevä, ihmettelevä asenne, jossa koko elämä muuttuu pyhäksi, salaisuudeksi, jossa riittää jatkuvasti ihmeteltävää.” (s. 79)

”Tieteessä totuuden käsitteeksi on tullut jokin pysäytetty, staattinen kuvaus tilasta, joka otetaan erilleen havaitsijasta. - - Tosiasiassa subjektin ja objektin samuus synnyttää kaiken. Perinteisessä havaintoteoriassa ajatellaan, että Ihminen tekee sisälleen, mieleensä käsitteiden ”laatikoita”, joita hän vertaa ulkopuolellaan oleviin esineisiin. Varsinkin kouluissa asiat opetetaan tällä tavalla. Asioille annetaan nimilaput, joiden avulla ne sijoitetaan laatikoihin. Osaamme näin sijoittaa esimerkiksi ruusut kukkien laatikkoon. Tällainen tietäminen kyllä auttaa ymmärtämään toisten puhetta, mutta estää aidon havainnon. Asioille annettujen nimilappujen avulla tiedämme, mistä on puhe. Samalla havaintokenttämme kuitenkin supistuu.” (s. 87)

”Ihmisen olemukseen kuuluu, että hän pyrkii avautumaan, tulemaan yhä enemmän ja enemmän esille omasta sulkeutuneisuudestaan. Tämän avautumisen mahdollistaa rakkaus. Rakkaudellinen ilmapiiri synnyttää lapsuudessa kyvyn uskaltautua olemaan luottamuksellisessa tilassa toisten kanssa. Yksi tapa kuvata syvyyden (Jumalan) läsnäoloa voisi olla tuo rakkaudellisen hengen läsnäolo. Se on se avaava ilmapiiri, tunnelma, jossa elämä voi kasvaa, jossa usko = luottamus elämään voi syntyä ja olla olemassa. Tähän liittyy myös totuudellisuus ja avoimuus. Totuus on avautumista, avointa läsnäoloa, erilaisten tunteiden rehellistä ja aitoa tunnistamista. Silloin oleminen paljastuu, jotain tulee esille elämän salaisuudesta. Elämä on suuri mysteerio. Jumalakokemukseksi voitaneen jossain mielessä kutsua myös tuota elämän salaisuuden määrittelemätöntä perustaa, jonka varassa olemme.” (s. 88-89)

”Toinen tapa kuvata syvyyttä on puhua olemisen kauneudesta. Kauneuden aistimus pysäyttää, lumoaa ihmisen. Tuo lumon hetki on aidon läsnäolon hetki. Katsojan ja kohteen ero häviää. Jumalan läsnäolo voisi siis olla myös kauneuden aistimusta, kauneuden läsnäoloa. Tuo tila tekee ihmisen tietoiseksi luomakunnan lumosta. Kauneus voisi olla tilaa, missä itse kukin asia ilmenee säteilevimmässä, loistavimmassa muodossaan. - - Kaunista on se, mikä on olemisen totuutta. Sitä, missä oleva paljastuu kirkkaimmillaan.” (89)

Ajatuksellisista innoittajistani XV - John Stuart Mill

John Stuart Mill

John Stuart Mill oli omana aikanaan edistyksellinen, hän mm. pyrki edistämään naisten oikeuksia. Lisäksi pidin Millin kirjasta Utilitarismi. Kävin sisäistä dialogia kyseistä kirjaa lukiessani. Mill kritisoi juuri sellaisia käsityksiä utilitarismista, joita minullakin oli ollut. Se oli hyvin hauskaa. Mill vaikutti taitavalta kirjoittajalta ja ajattelijalta ja pidin hänen kriittisestä asennoitumisestaan.

Omista kirjoituksistani

Omissa teksteissäni käytän kolmea eri aikatasoa: mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Se, mitä aikatasoa käytän, ei ole välttämättä suoraan pääteltävissä teksteistäni. Lisäksi joskus kuvaan omia kokemuksiani, joskus taas mielessäni on joku toinen ihminen jonka kokemusta yritän ymmärtää tai tuoda esille, esimerkiksi jonkun psykologiatieteessä ilmenevän ongelman esiin tuomiseksi. Lisäksi joskus kirjoitan vain siitä asiasta josta kirjoitan, joskus taas sanon jotakin rivien välissä. Minulle on luontevaa käyttää kirjoittaessa näitä kaikkia tasoja ja tapoja. Tämä on eräs muoto käsitteisiin takertumattomuudesta ja yleisesti ottaen mielen moniulotteisuudesta eri aikatasoilla, joka ei liity vain omaan mieleeni.

Otan muutaman esimerkin potentiaalisesti problemaattisista kirjoituksista. Kirjoitin joskus kuvauksen, jossa kerroin katsoneeni kaverini kanssa Twiligh-elokuvan. Totesin, että päähenkilöllä ei varmaan ole helppoa kun rakastaa sekä ihmissutta että vampyyriä samaan aikaan. Ensinnäkin se oli tarkoitettu yleiseksi kuvaukseksi siitä, miten oman elämänkokemuksen pohjalta myytit voivat avautua aivan uudella tavalla. Se kirjoitus ei koskenut vain omia elämänkokemuksiani.

Toisekseen yritin siinä osoittaa rivien välissä, että en ole mistään aiemmassa elämähistoriassani tapahtuneesta vihainen kenellekään, vaan käytän kaikkea elämässäni tapahtunutta esimerkiksi psykologian ajattelemiseen ja psykologin työssäni tarvitsemien työvälineiden kehittämiseen. Tässä mielessä siis sijoitin itseni tulevaisuuden aikatasolle, sellaiseen mahdollisuuden maailmaan, jossa tarvitsen jotakin elämäni kokemusta ja sen pohjalta kehittämiäni välineitä jossakin aivan uudessa ympäristössä tai kontekstissa johon ei sisälly ketään tähän mennessä tapaamistani ihmisistä.

Olen kyllä kokenut vihaa ja kostonhalua sellaisissa tilanteissa, jossa olen kokenut, että minua on kohdeltu epäreilusti silloin kun en ole sitä ansainnut, tavalla joka rikkoo joitakin ihmisyyden perussääntöjä vastaan. Tämä ansaitsemattomuuden tunne tulee silloin, kun olen yrittänyt kohdella toista ihmistä reilusti siitä huolimatta että olen kokenut jonkin hänen toimintatapansa minua kohtaan epäreiluna.

Tähän on kuulunut mm. se, että olen antanut ihmiselle itselleen suoraan palautetta hänen toiminnastaan vaikka olen ollut tietoinen siitä, että siitä saattaa seurata minulle ongelmia. Tähän kuuluu myös se, että olen kokemastani epäreiluudesta huolimatta yrittänyt ymmärtää toista ihmistä etsimällä omasta dynamiikastani vastaavia piirteitä kuin toisella on, ja kun olen yrittänyt kaikesta huolimatta olla hylkäämättä ihmistä sekä tästä johtuen osoittaa ystävällisyyttä ja hän on vastannut tähän tulkitsemalla ystävällisyyteni joko välineelliseksi tai riippuvuudeksi.

Tällaisia tilanteita ei ole sattunut kovin usein elämäni aikana ja olen kykenevä käsittelemään tunteitani. Olen useamman kerran elämässäni tehnyt täysin tietoisesti sellaisen päätöksen, että jos tulen kohdelluksi perustavalla tavalla väärin, en kosta. Syitä tähän on useita. Ensinnäkin minusta ei ole järkevää omalla toiminnallani lisätä maailmaan sellaista, jota haluan vähentää.

Toisekseen, tiedän itsekin tehneeni virheitä ja ainakin yhdessä asiassa sellaisen väärän valinnan, että ymmärtäisin jos ko. ihminen olisi halunnut minulle kostaa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Anteeksianto palveli kehitystäni paljon paremmin, vaikka en olisikaan voinut sitä edellyttää saati vaatia. Jos ihmiset aina kostaisivat minulle kun teen virheitä sen sijaan, että antaisivat kehittymisen mahdollisuuksia, se olisi varsin ikävää. Ihan yleisesti ottaen elämästä tulisi mahdotonta, jos ihmisten tulisi joutua jatkuvasti pelkäämään sitä, että jos he tekevät pienenkin virheen, siitä on laajamittaisia ikäviä seurauksia.

Kolmannekseen, katson että kostoon käytetty aika olisi elämäni heittämistä hukkaan sekä elämäni päätösvallan luovuttamista jollekin toiselle. Silloin toisella ihmisellä olisi valtaa minuun sillä tavalla, että sen sijaan että keskittyisin omaan elämääni, omiin kiinnostuksen kohteisiini ja minulle läheisiin ihmisiin, käyttäisinkin ajatuksiani negatiivisiin tunteisiin ja toimintaan. Sellaista valtaa en kenellekään anna. Näissä blogeissa olen kirjoittanut itseäni kiinnostavista asioista ja ilmiöistä ja omasta elämästäni, yhtenä tavoitteena kertoa että keskityn omaan elämääni ja siihen mikä minua kiinnostaa ja innostaa.

Tästä ei kuitenkaan seuraa se, etten puuttuisi asioihin jos pidän mahdollisena, että jotakin toista ihmistä kohdellaan väärin ilman hänen omaa syytään, sellaisella tavalla joka voi vahingoittaa vakavasti hänen terveyttään tai hänen yleisiä toimintamahdollisuuksiaan ja mahdollisesti hänen itsensä siitä tietämättä. Silloin yritän tehdä tai sanoa jotakin, siitäkin huolimatta, että se asettaisi minut tai persoonani ikävään valoon tai että siitä syntyisi perusteellinen virhetulkinta omista motiiveistani. Oma persoona ja kuva toisten silmissä eivät saa olla niin rakkaita ja arvokkaita, että sulkee silmänsä ihmisen systemaattiselta huonolta kohtelulta.

Tällä en kuitenkaan todellakaan tarkoita mitään tavanomaisia problemaattisia tilanteita ja ihmissuhdeongelmia, sillä niihin minulla ei ole syytä eikä oikeutta puuttua enkä toisten ihmisten elämästä voi tietää, mikä heille on parasta kulloisessakin tilanteessa. En myöskään tee tätä siksi, että katsoisin olevani erinomaisen täydellinen ihminen, vaan yksinkertaisesti siksi, että pidän sitä oikeana toimintani jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, olenko itse tehnyt virheitä, kuinka paljon niitä olen tehnyt ja millainen ihminen olen muuten.

Lisäksi mainitsemani kirjoitus ei kertonut ollenkaan omasta senhetkisestä elämäntilanteestani. Erotan toisistaan rakastamisen, ihastumisen, rakastumisen ja eroottisen vetovoiman. Ne ovat sekä kognitiivisesti, emotionaalisesti että ruumiillisesti eri asioita jotka voivat tietysti liittyä toisiinsa. Rakkaus on kuitenkin sellainen asia, jota en ole koskaan tuntenut kahteen ihmiseen samaan aikaan (poislukien tietysti sukulaisia ja ystäviä sekä asioita kohtaan tunnetun rakkauden).

Minusta se, ettei ole jotain asiaa itse kokenut, ei ole mikään syy olla miettimättä sitä, mahdollisesti aivan toisenlaista kokemusta. Esimerkiksi draamakasvatuksen opinnoissa joutui itse kukin osallistuja välillä ottamaan sellaisia rooleja, jota ei voinut tiedollisesti eikä edes kokemuksellisesti tietää. Esimerkiksi eräässä harjoituksessa teimme pareittain harjoituksen, jossa toinen oli eläintenkesyttäjä ja toinen kissapeto.

Jälkimmäinen on rooli, johon asettautuminen vaatii kykyä roolinottoon sellaisen hahmon suhteen, jota ei voi kokea. Lisäksi se vaatii myös fantasian ja realiteettien erottamista. Kissaeläimen roolissa murisin eläintenkesyttäjälle joka yritti lyödä minua piiskalla. Todellisessa elämässä kumpikin tiedämme, ettemme suhtaudu toisiimme aggressiivisesti. Hän ei ole yrittänyt lyödä minua enkä minä ole murissut hänelle.

Toinen esimerkkikirjoitukseni on kuvaukseni ystävieni koiran, Pontuksen, kanssa vietetystä iltapäivästä. Se todella kertoi asiasta itsestään, mukavista hetkistä koiravauvan kanssa, eikä mistään muusta. Minusta oli mukavaa kertoa minulle merkityksellisestä tapahtumasta sekä siitä, miten eläimet ja ystävät voivat tuoda iloa elämään. Se kirjoitus oli siis todella hyvin konkreettinen.

Joskus taas kirjoitus sisältää sekä reaalisesti tapahtuneita, konkreettisia asioita, että jonkin muun, ajatuksellisen ja abstraktin ulottuvuuden. Eräs esimerkki tästä on kirjoitukseni poikkitieteellisestä liidokkitutkimusryhmästä. Sitä ei ollut tarkoitettu piikittelyksi kenellekään tutkijalle. Sitä kirjoittaessani kuvasin tapahtunutta asiaa ja sellaista kohtaamistani parin muun ihmisen kanssa, johon sisältyi humoristinen, spontaani luovuus. Lisäksi sijoitin itseni mielessäni siihen mahdollisuuksien maailmaan, että olisin tutkija ja ironisoin omaa potentiaalista tutkijuuttani. Tämä on tietysti vain mahdollinen maailma, joka ei välttämättä toteudu. Sillä ei kuitenkaan ole minulle merkitystä, sillä minusta on hauskaa suhtautua itseeni ironisesti ja myös kuvitella itseni mahdollisiin maailmoihin ja karnevalisoida omaa toimintaani niissä.

Ajatuksellisia innoittajiani XIV - Anthony de Mello 4

Mitä tulee de Mellon ajatuksiin, hän on minusta oikeassa siinä asiassa, että sitten-kun-ajattelu on energian tuhlausta. Olen onnellinen sitten kun valmistun, saan töitä, olen parisuhteessa tai sitten kun en enää ole parisuhteessa, sitten kun minulla on se ja tämä koulutus tai tutkintonimike, tai harrastus tai vaate tai talo tai auto jne. Tämä taas ei tarkoita sitä, etteivät em. asiat voisi tuntua hyvältä ja ettei tulevaisuutta voisi suunnitella. Tulevaisuusorientoitunutta ajattelua voi käyttää motivaatiotekijänä. Itse aion pitää kunnon bileet kun valmistun. Se on kuitenkin eri asia kuin se, että onnellisuuteni ei ole sidottu siihen, olenko valmistunut vai en ja minä hetkenä valmistun.

Ihmiset tietysti kokevat ja jäsentävät olemistaan hyvin eri tavalla ja se täytyy myös hyväksyä, varsinkin asiakastyöskentelyssä jossa asioita tulee jäsentää toisen ihmisen lähtökohdista käsin eikä omista lähtökohdistaan käsin.

de Mellon ajatuksista seuraa, että ihminen on vapaa rakastamaan tai olemaan rakastamatta sekä valitsemaan tietoisuutensa sisällöt riippumatta muista ihmisistä tai vastarakkaudesta. Jos rakkaus on tietoinen valinta jonka kohteet ja sisällöt voi itse päättää, se on sisäsyntyistä hetkessä lepäämistä vailla intentionaalisuutta. Joskus jokin vain on. Minusta nykypsykologiassa ei oikein ymmärretä tätä ajatusta.

Länsimainen psykologia valtavirraltaan on jotenkin niin vahvasti kulttuuristen käsitteellisten jäsennyksiemme vanki, dualistista jaottelua kehoon ja mieleen, yksilön irrottamista ympäristöstään, suoritus-saavutus-tavoite-orientoitunutta. Toiminnalla pitää olla kohde johon intentio suuntautuu motivaatiopohjalta, toiminta määrittyy sitten tästä käsin ja yleisesti ottaen elämän pitää sujua tiettyjen lainalaisuuksien ja kausaalisuhteiden mukaan tai muuten on kysymys häiriöstä. (Kärjistetty yleistys.)

Omassa elämässään suhtautumistapansa saa valita. Minä esimerkiksi olen onnellinen juuri tällä hetkellä, koska olen olemassa, koska voin käyttää tämän hetken kirjoittamiseen, koska olen voinut kokea yhteyttä eksistenssiin sinänsä ja elämälläni on tarkoitus ja merkitys. Lisäksi minusta kaiken arvioinnin kulminaatiopisteenä toimii se, että joka tapauksessa jokin päivä kuolen ja tietoisuuteni häviää. Sen jälkeen ei ole enää merkitystä sillä, mikä kokemusmaailmani on siihen mennessä ollut. Tämä ei tarkoita sitä, ettei elämän tarkoituksella ja toisilla ihmisillä olisi väliä. Tarkoitan sitä, että omat tuntemukset ja ajatukset ovat pohjimmiltaan katoavia. ”Hetken aikaa kestää vaikka aidanseipäänä”, kuten vanhan kansan sanonta kuuluu.

Minusta kuoleman ajatteleminen helpottaa elämää hyvin paljon. Kuolemani hetkeä en kyllä haluaisi tietää etukäteen vaikka se olisi mahdollistakin. Voin myöntää että kuoleman ajatteleminen on välillä pelottavaa, se herättää kauhua. Kuolema on pelottava, koska se on suuri tuntematon, jotakin mitä ei voi kokea kuin kerran. Välillä minusta tuntuu kummalliselta ajatella, että jokin päivä kuolen ja minusta tulee tuhkaa tai multaa joka haudataan maahan. Elämä on kuitenkin jatkuvasti matkaa kuolemaa kohti.

Anthony de Mello puhuu ruumiin uusiutumisesta käsitteisiin tarttumattomuuden yhteydessä. Ruumiin solut kyllä uusiutuvat. Mutta samalla kun ne uusiutuvat, esimerkiksi telomeerit lyhenevät.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Telomeeri

Uusiutuminenkin on siis kuolemaa kohti kulkemista. En pitäisi ollenkaan mahdottomana sitä ajatusta, että mitä intensiivisemmin elää ja uusiutuu, sitä nopeammin myös kuluu loppuun. En sellaisenaan osta ajatusta siitä, että elämän pituus on juuri se asia, jota eniten pitäisi tavoitella. Minulle merkitystä on elämän laadulla ja mielekkyydellä. Ainakin yksi ihminen on hieman järkyttynyt tästä kysymyksestä.

Minusta tämä on asia, jota on paikallaan kysyä. Miksi tavoittelemme niin kovasti juuri elämän pituutta? Miksi sitä ei saisi kysyä? Monet länsimaiset ihmiset eivät usko ikuisuuden olemassaoloon uskonnollisessa mielessä – mutta kuitenkin tavoittelevat sitä eräällä tavalla yrittäessään pidentää elämäänsä mahdollisimman pitkäksi tieteen keinoin.

Yleisemmällä tasolla de Mellon käsitykset voidaan liittää sellaiseen ajatuksen kritisointiin, että ihmisen pitäisi jatkuvasti miettiä sitä, mitä hänen pitää muuttaa itsessään kelvatakseen toisille. Vastaus on: ei mitään. Ehdollistamaton rakkaus ei pyri muuttamaan vaan hyväksyy. Se on lähtökohta lähisuhteille. Jos toista rakastaa sillä ehdolla, että toinen muuttaa itsensä joksikin kokonaan toiseksi ihmiseksi, silloin on hyvä kysyä, mitä ihminen oikein rakastaa – todennäköisesti kuvaa, jonka on luonut.

Kuvan luoneen ihmisen kannalta miellyttävä vastaus on yrittää miellyttää, tulla kuvan kaltaiseksi. Minusta pyrkimys ensisijaisesti miellyttämiseen johtaa siihen, että ihminen hukkaa oman persoonansa. Tietysti ihmisille joita rakastaa, voi pyrkiä olemaan miellyttävä, mutta tämä voi tapahtua toisen ihmisen lähtökohdista käsin ja on eri asia kuin ihmisten kohtaaminen miellyttämisen tarpeesta joka oikeastaan on itselähtöistä kohtaamista. Ihmisyyttä havainnoidessani olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus voi muuttaa ihmistä, mutta silloin se johtuu rakkauden voimasta itsestään ja on pakotonta, ihmisen valitsemaa ja vapaaehtoista, ei yleistynyttä miellyttämisen tarvetta.

Ajatuksellisia innoittajiani XIV - Anthony de Mello 3

Mitä Anthony de Melloon tulee, hän tuntuu ajattelussaan joskus liiankin riippumattomalta, mutta se ei ole syy kyseenalaistaa hänen kokemustaan. Hän lienee päässyt täydellisen vapauden tilaan. Eräs asia, joka tässä yhteydessä ymmärretään helposti väärin, on vapauden sotkeminen piittaamattomuuteen. Ehkä tätä tilaa voisi luonnehtia jonkinlaiseksi välinpitämättömyydeksi käsitteistä, mutta välinpitämättömyys on terminä ongelmallinen herättämiensä mielikuvien takia. On eri asia olla välinpitämätön käsitteiden ja mielikuvien suhteen kuin olla piittaamaton ihmisten ja asioiden suhteen. Välinpitämättömyys käsitteistä ei tarkoita sitä, että asiat ja ihmiset eivät olisi merkityksellisiä.

Itsekeskeisyydestä de Mello sanoo, ettei ole itsekeskeistä elää omalla tavallaan, itsekeskeistä on vaatia muita elämään omalla tavallaan. Minusta hän on oikeassa. Tätä jälkimmäisen vaatimusta kyllä tavallaan esiintyy psykologiassakin: jos käytät näitä ja näitä välineitä, voit paremmin.

Rakkaudesta de Mello on sanonut, että ihmisellä ei ole tarve olla rakastettu vaan rakastaa. Luulen että hän ei tarkoita sitä, että kukaan ihminen ei kokisi, että hänellä on tarve olla rakastettu. Arvelen että hän tarkoittaa sitä, että ihminen on vapaa rakastamaan vasta sitten, kun hän oivaltaa seuraavan asian. Ihminen voi rakastaa toisia riippumatta siitä, rakastavatko he häntä ja oma onnellisuus ei ole sidottua siihen, tuleeko rakastetuksi vai ei.

Kriittinen kommenttini tähän liittyy siihen, että voi olla että tätä tilaa ei ole mahdollista saavuttaa jos ei ole koskaan kokenut tulleensa rakastetuksi. Minä olen kokenut tulleeni rakastetuksi ja hyväksytyksi ihmisenä esimerkiksi vauvana ja lapsena ja se voi olla osasyy siihen, miksi pystyn tiettyyn riippumattomuuteen toisista ihmisistä. Olen huomannut että joillakin ihmisillä on tarve tulkita toinen ihminen hänestä riippuvaisena tai riippuvaisena ylipäätään. Silloin ihmisen toiminta tulkitaan siitä näkökulmasta.

Joskus heitin blogissa vajaat pari vuotta sitten kommentin riippuvuuskäyttäytymisestä liittyen tupakointiin ja kahvinjuontiin. Tiedän että tällaisista kommenteista voi syntyä väärinkäsityksiä. Joskus käytän psykologiaan liittyvää sanastoa itseeni liittyen hieman huolettomasti. Tavallaan heittelen termejä ilmaan kuin ilmapalloja eivätkä ne ole mitään täsmäanalyysejä tai kattavia kuvauksia omasta toiminnastani, vaan tietoisuuden leikkiä ja ideoiden testaamista. Tätä metodia en luonnollisesti soveltaisi asiakkaisiini joiden kohtaamisessa täytyy olla tarkkana sen suhteen, mitä sanoo ja millä tavalla toisen kokemuksen jäsentelyssä apuna toimii.

Tässä yhteydessä käsitteisiin takertumisesta seuraa tulkinnallisia ongelmia. Olen kokenut joskus ongelmaksi sen, että ihmisen toimintaa hahmotetaan vahvasti nimenomaan psykologian näkökulmasta, tai pitäisi ehkä ennemminkin sanoa psykologisoivasta näkökulmasta.

Eräs esimerkki on sellainen oletus, että koulussa pärjäävät tytöt etsivät pärjäämisellään hyväksyntää. Minulla se ei pidä paikkaansa eikä muutamalla muullakaan tuntemallani koulussa aikoinaan menestyneellä tytöllä. On siis mahdollista että tulkinnassa on vikaa. Jos siitä pidetään itsepintaisesti kiinni, ymmärretään käsitteitä eikä ihmisiä.

Jos jonkun mielestä ihmisen voi hyväksyä vain menestyvänä, se on hänen tietoisuutensa ongelma, ei minun. Ihmisen olemassaolon arvo ei riipu siitä, kuinka menestyvä hän on. Myöskään persoona- ja minäkäsitykseni ei muutu sen mukaan, olenko aivan kaikkien ihmisten mielestä hyväksyttävä vai en. Kaikkia ei voi miellyttää, kaikista ei tarvitse pitää ja tämä toimii molempiin suuntiin.

Hikaroin koulussa ihan yksinkertaisesti siksi, että olen jossain määrin kilpailuhenkinen ja minulla oli kunnianhimoa kun huomasin että pärjään hyvin siinä mitä teen. On yksinkertaisesti mukavaa olla hyvä jossakin, se tuottaa sisäistä tyydytystä. Lisäksi halusin ja haluan edelleen täyttää oman potentiaalini ja katsoa kuinka pitkälle voin ajattelussani päästä. Minusta kohtuullinen kilpailuhenkisyys ja toisten saavutusten arvostaminen eivät ole mitenkään toisensa poissulkevat. Pääasia on, että kilpailu on reilua ja että voidaan tunnistaa ja tunnustaa toisten ihmisten taitavuus, arvo ja saavutukset.

Esimerkiksi ystäväni jonka ajatuksia olen siteerannut MBTI:hin liittyen, on minua selvästi lahjakkaampi kyseisen teorian suhteen. Kyllä hän käyttää siihen enemmän aikaakin kuin minä, mutta minusta kyse ei ole pelkästään siitä. Hän vain on yksinkertaisesti todella oivaltava, ja arvelen että mikäli käyttäisimme saman määrän aikaa ko. teorian pohtimiseen, hän olisi silti minua paljon etevämpi. Minusta se on todella hyvä asia, sillä iloitsen siitä kun näen mahdollisuuden, että kyseistä teoriaa on mahdollista kehittää. Iloitsen myös ystäväni lahjakkuudesta joka ei ole minulta pois – minä voin oppia häneltä sen mitä en vielä osaa tai tiedä, ja aiheeseen liittyvät keskustelut hänen kanssaan ovat todella antoisia ja ajatteluani kehittäviä.

Hänen kanssaan en kilpaile. Se ei johdu siitä, että tiedän että häviäisin jos kilpailisin tässä asiassa. Hän on niin ystävällinen ihminen, että hänelle häviäminen olisi helppoa ja häviöitäkin on pakko sietää, tuntuvat ne mukavalta tai eivät. Hän on kuitenkin ihminen, joka ei ole yhtään kilpailuhenkinen joten en halua hänen kanssaan sellaista tilannetta luoda. Hänen kanssaan mieluummin teen yhteistyötä ja käyn rakentavia, kehittäviä ja kannustavia keskusteluja, joissa molemmat tsemppaamme toisiamme ylittämään oman potentiaalimme. Tämä on esimerkki siitä, että vaikka miten olisi mieltynyt johonkin teoriaan, siihen ei kuitenkaan pidä tarttua sellaisella henkilökohtaisella tavalla, että on omalle persoonalle uhka jos joku toinen on teorian kehittämisessä parempi. Tätä ongelmaa ei synny, jos asia itsessään on tärkeä.

Ajatuksellisia innoittajiani XIV - Anthony de Mello 2

Minusta käsitteistä vapaa oleminen ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan kehityksen tulosta, eikä se kehitys varmaan lopu koskaan. Olen tosin joskus hieman ilkikurisesti todennut, että ensinnäkin mitä Erik Eriksonin kehitystehtäviin tulee, ei ole niin väliä missä järjestyksessä ne ratkaisee, kunhan ratkaisee. Ja että itse ei tarvitse ratkaista aivan kaikkia Elämän Suurimpia Mysteereitä. Ne asiat, jotka eivät tule valmiiksi, voi siirtää seuraaville sukupolville – pitäähän heilläkin olla jotakin tekemistä.

Fenomenologisesti tässä on kyse ihmisen tavoittamisesta erilaisella elävyyden asteella. Himankalla oli kirjassaan ”Se ei sittenkään pyöri – johdatus mannermaiseen filosofiaan” seuraava jaottelu:

1)asema – nykyisenä – asema itse – elävästi annettu
2)asema – nykyistettynä – asema itse – ei elävästi annettu
3)asema - “tavataan asemalla” - asema itse – tyhjästi tarkoitettu
4)asema – kortti – kuva asemasta/kuvattu asema – kuvahavainto

Ensimmäisessä tapauksessa ihminen kokee aseman juuri sillä hetkellä. Kirjassa on todettu, että “Läsnäolon pitäminen todellisuuden vahvimpana asteena onkin meille luontevaa.” Toisessa tapauksessa ihminen ajattelee asemaa. Kolmannessa tapauksessa ihminen mainitsee aseman lyhyesti ohimennen jossakin keskustelussa. Neljännessä tapauksessa ihminen katselee kuvaa asemasta. Himanka on myös kuvannut muitakin tilanteita, joissa ohimennen mainittu käsite voi olla tyhjästi tarkoitettu. Silloin se ei tavoita olennaista siitä, mitä käsite kuvaa.

Mielestäni tyhjästi tarkoitettu käsite, kuvahavainto ja asia nykyistettynä ovat käsitteellistä, suhteellista kuvaustapaa. Absoluuttista, ontologisesti tyhjää kuvaustapaa taas vastaa asia tai ihminen itse, nykyisenä ja elävästi annettuna. Tyhjästi tarkoitettu käsite ei ole ontologisesti tyhjä käsite, sillä näissä tyhjyys on laadullisesti erilaista. Tyhjästi tarkoitettu käsite ei tavoita asiaa tai ihmistä sen syvimmällä elävyyden asteella.

Asia tai ihminen nykyistettynä, tyhjästi tarkoitetussa käsitteessä tai kuvahavainnossa ovat still-kuvia. Ontologinen tyhjyys taas tarkoittaa jatkuvaa joksikin tulemista ja tapahtumista ja tämän on ominaista juuri elävästi annetulla ihmisellä tai asialla, joka on läsnä olevaisuudessaan. Jos ihmistä pidetään eksistentiaalimerkkinä, se on juuri tätä jatkuvaa joksikin tulemista ja tapahtumista, verbinä olemista joka voi aina avata toisen ihmisen kohti uutta ja tuntematonta. Tällöin ihminen on sekä elävästi annettu että ontologisesti tyhjä, todellistuessaan jatkuvana prosessina.

Tässä on myös syy, miksi ihmistä ei voi palauttaa hänen teksteihinsä. Ihmisen kirjoituksista puuttuu paljon aivan olennaisia ymmärtämiseen liittyviä elementtejä. Yksi näistä on ruumiillisuus, johon kuuluvat kehon asennot, ilmeet ja eleet. Niiden poisjättäminen on erittäin ongelmallista tulkinnan kannalta.

Käsitteisiin samaistumisen ongelma tulee myös, jos asetetaan teoria inhimillisen todellisuuden päälle. Eräs syy, miksi teoriat ja inhimillinen todellisuus eivät mene yksi-yhteen on se, että teorioista pyritään tekemään yleistävällä tasolla selitysvoimaisia, ristiriidattomia rakennelmia. En pidä kovin todennäköisenä sitä, että kukaan ihminen olisi täysin ristiriidaton. Voiko siis ristiriidatonta teoriaa sovittaa ristiriitaiseen ihmisyyteen suoraan? Tuskin. Eivätkä teoriat välttämättä ole aina täydellisiä ja ristiriidattomia. Ristiriita tulee viimeistään todellisuuden ja teorian kohtaamispisteessä. Tämä taas liittyy siihen asiaan jota oli käsitelty Jung-sitaatissa, että teoriat eivät tavoita yksilöllisyyttä sen moniulotteisuudessaan.

Teoriat ovat tyhjästi tarkoitettujen käsitteiden muodostelmia, still-kuvia jotka tuottavat kuvahavaintoja ihmisistä yleisellä tasolla. Ihmisen yksilöllistä, prosessiluonteista elävyyttä ne eivät tavoita. Ihmisen ”ymmärtäminen” joka perustuu siihen että ihminen sijoitetaan teoriarakenteeseen suoraan tai teoriarakenne sijoitetaan häneen suoraan, on käsitteiden ymmärtämistä ihmisen ymmärtämisen sijasta.

Ajatuksellisia innoittajiani XIV - Anthony de Mello 1

Anthony de Mello

Anthony de Mellon ajattelussa on paljon samaa kuin buddhalaisessa psykologiassa. Referoin muutamia ideoita vapaamuotoisesti ja ajattelen asian vierestäkin. Eläköön assosiatiivisuus. Erityisesti olen pitänyt hänen ajatuksistaan käsitteisiin tarttumattomuudesta. Mielestäni käsitteisiin tarttumattomuudessa on sama idea kuin Malisen teksteissä kahdesta jäsennystavasta, suhteellisesta ja absoluuttisesta. Suhteellinen jäsennystapa on käsitteellinen, absoluuttinen käsitteistä vapaa, jolloin käsitteiden tilat ovat ontologisesti tyhjiä. Näitä molempia jäsennyksiä voi käyttää samaan aikaan.

Nämä ajatukset ovat olleet pohjana fenomenologian lisäksi, kun kehitin ne kaksi jäsennystä ajalle, ”mitä kello on” ja ”mitä aika on”. ”Mitä kello on”-jäsennys kuuluu käsitteellisen, suhteellisen jäsennystavan piiriin, ”mitä aika on”-jäsennys taas absoluuttisen jäsennystavan piiriin. Molempia voi käyttää samanaikaisesti tai vaihdellen. Mielestäni tämä voi kuvata myös eroa S- ja N-preferenssin käytössä. S-preferenssi tarkoittaisi silloin suhteellista jäsennystapaa, ”mitä kello on”-jäsennystapaa ja N-preferenssi puolestaan absoluuttista.

Anthony de Mello on puhunut siitä, että jos ei tartu käsitteisiin, mikään ei voi haavoittaa. Hän on puhunut mm. siitä, että jos joku esittää väärän arvion minän kuvasta, ei siitä tarvitse välittää. Jos tuo joku ei nähnyt kuin itse luomansa kuvan, ei hän nähnyt oikein, eikä se ole niin merkityksellistä. Jos tuo joku ei ole valmis korjaamaan käsitystään, se on hänen menetyksensä.

Väärät kuvahavainnot vastaavat tavallaan argumentaatiovirheitä. Niistä ei tarvitse välittää, niihin ei tarvitse vastata ja niitä voi vain seurata havainnoivasta positiosta käsin. Muistaakseni Alf Rehn määritteli Uutisvuodossa loanheiton jotenkin niin, että esimerkiksi väitetään että André Wickströmillä on ollut suhde Johanna Tukiaisen kanssa ja jos Wikström ei kommentoi asiaa, silloin sen täytyy olla totta. Sanatarkasti en tätä muista, mutta idea ehkä tuli siinä.

Tämä on argumentaatiovirhe nimeltä todistustaakan vyöryttäminen. Muita vastaavia ovat ”Pystytkö osoittamaan, että et tehnyt häirikkösoittoja N.N.:n puhelimeen viime yönä?” ja ”oletko jo lopettanut puolisosi hakkaamisen” johon, vastaapa mitä hyvänsä, lopputulos on että henkilö vetää puolisoaan turpiin säännöllisesti.

Joskus argumentaatiovirheet ovat suorastaan hulvattomia, niin värikästä elämää kukaan ei edes voisi viettää. Ne ovat myös varsin kaavamaisia, sisältävät esimerkiksi toistuvia negatiivisia viittauksia ihmissuhdeasioihin tavalla joka ei mallinna ollenkaan henkilön ajattelua.

Lisäksi olen huomannut, että tällaisista argumentaatiovirheistä puuttuu johdonmukaisuus tavalla, joka johtaa siihen, että mitä enemmän argumentaatiovirheitä esiintyy, sitä enemmän niistä löytyy sisäisiä ristiriitaisuuksia jotka eivät ole mahdollisia, tyyppiä A ja ei-A samaan aikaan mikä on mahdotonta.

Ei esimerkiksi ole mahdollista, että herra Virtanen on syntynyt samaan aikaan Torniossa ja Kirkkonummella, jättänyt koulut kesken ja valmistunut maisteriksi, käynyt töissä ja elänyt sosiaaliviraston tuella. Ja että hän on samanaikaisesti eronnut ja mennyt naimisiin, sekä istunut kotona Vantaalla yksinäisenä ja onnettomana että myös ollut samalla tapahtumahetkellä riehakkaissa bileissä Kuubassa. Ja että hän on absolutisti joka on kännissä kaiket päivät. Ja että hän ei ole koskaan harrastanut seksiä mutta on toiminut ns. rakkauden ammattilaisena neljäkymmentä vuotta vaikka onkin kolmekymmentäkahdeksan minkä lisäksi herra Virtanen on homoseksuaali hetero. Juorut usein muistuttavat tällaista ajatuksenkulkua ja siksi luotan ihmisten kohtaamisissa ensisijaisesti ensikäden tietoon.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Argumentum_ad_ignorantiam

Tämä muistuttaa myös Russellin teekannua: jos Russell väittää että Maata kiertää teekannu eikä kukaan pysty todistamaan väitettä vääräksi, sen täytyy olla totta.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Russellin_teekannu

Tällaisista ei yksinkertaisesti tarvitse välittää. Tai sitten voi vain todeta, että todista itse, että et ole pastafari, lentävän spagettihirviön palvoja joka kävelee kaupungilla öisin pastasiivilä päässä.

Lentävä spagettihirviö on eräs versio Russellin teekannusta:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Spagettihirvi%C3%B6

Kuvallinen ilmaus samalle asialle on seuraava:

http://www.google.fi/imgres?q=keskari&start=125&hl=fi&rlz=1R2ADFA_fiFI473&biw=1366&bih=552&tbm=isch&tbnid=Qwp2c-GL5EcxtM:&imgrefurl=http://www.kavereita.net/image%3Fimage_id%3D976523&docid=XS-oVRdAcvSRzM&imgurl=http://www.kavereita.net/i/1/976/976523.jpg&w=540&h=405&ei=36SDT4CYOKTE4gSz5ZG4Bw&zoom=1&iact=rc&dur=707&sig=117399709502733813532&page=8&tbnh=148&tbnw=197&ndsp=17&ved=1t:429,r:9,s:125,i:96&tx=89&ty=80

Pidän tämän kuvan mummoenergiasta, ja laitan kuvan tähän siksi, koska mielestäni tämä on hyvä läpällä heitetty kuva mallintamaan argumentaatiovirhevastalauseita.
Ettei nyt jäisi mitään väärinkäsityksiä, niin tässä vielä toinen kuva:

http://st.gdefon.ru/wallpapers_original/302653_(www.GdeFon.ru).jpg

Tämän kuvan omistan tasapuolisesti kaikille argumentaatiovirheilijöille, systemaattisille väärinymmärtäjille sekä mielensäpahoittajille, ihmisille joiden elämä on kaikesta huolimatta yhtä arvokas kuin muidenkin.

Ajatuksellisia innoittajiani XIII - Tapio Malinen 2

Minän dekonstruktio

””Tien tutkiminen on itsen tutkimista. Itsen tutkiminen on itsen unohtamista. Itsen unohtaminen on samaa kuin olla yhtä olemisen kanssa” Dozen”

”Parhaimmillaan terapia voi olla tervetuloseremonia, jossa toivotaan elämän jokainen hetki - suru, ilo, epätoivo, onni, pelko, turvallisuus - syvällisesti tervetulleeksi. Tällaisessa ikuisessa nykyhetken tilassa voimme yleensä ylittää vastakohtaisuudet ja tavoittaa todellisen vapautemme Työmme voi olla olemassaolon ehdollistumattoman ulottuvuuden avaamista, sen syventämistä ja vakiinnuttamista (Epstein, 2007). Egoa ei enää tarvitse puolustaa millään tavoin. - - Kun samaistumme minäkuvaamme ja siihen roolin, jota näyttelemme, olemme suunnattoman haavoittuvia: sosiaalinen naamiomme kaipaa jatkuvaa hyväksyntää, se haluaa koko ajan kontrolloida elämää, se pelkää kärsimystä ja kuolemaa. Samaistumalla tietoisuuteen koemme sitä vastoin olevamme kotona kaikkialla.”

Jos terapiassa yritetään vain dekonstruoida minän käsite, annetaan kuvitteelliselle minälle entistä enemmän merkitystä.

Vaikuttaminen vaikuttamatta

”Buddhlainen psykologia tarjoaa terapeutille uudenlaisen position, jolla on tutkimuksen mukaan selvä yhteys hyvinvointiimme työssä (Shapiro & Carlson, 2009). Vanhassa japanilaisessa kamppailuperinteessä sitä kutsutaan wu-wei-positioksi (Sorajjakool, 2001). Tätä kokemusta on usein kuvattu uskonnollisessa ja kamppailutaitoihin liittyvässä kirjallisuudessa, mutta harvemmin käsiteltäessä terapiaa. Wu-wei-käsite siirtyi aikojen kuluessa taolaisesta ajattelusta buddhalaiseen zen-perinteeseen.Kyse on prosessista, jossa tavoitellaan tavoittelematta tai vaikutetaan vaikuttamatta. Tällainen ei-tekeminen ei tarkoita ulkoista passiivisuutta. Se on aktiivista toimintaa, josta puuttuu käsitteellisesti hahmotettu tavoitteellisuus. Ei-tekeminen on tekemistä ilman tekijää. Se on toimintaa, jossa minän pyrkimyksiin liittyvät tavoitteet on häivytetty tekemisestä ja tekeminen ja tekijä yhdentyvät. Asiat tapahtuvat luonnollisesti wu-wei-vyöhykkeellä. Mitään erityistä ei tavoitella, mutta mitään ei jää tekemättä. Nykyisin wu-wei-kokemusta on paljon tutkittu ns. flow-ilmiön puitteissa (Csikszentmihalyi & Csikszentmihalyi, 1988).”

”Liika huoli lopputuloksesta häiritsee usein tehtävän suorittamista, myös terapeutin mielessä. Flow´ssa sen sijaan toiminta ja tietoisuus sulautuvat yhteen saumattomaksi energian aalloksi.”

”Kun luovumme minäkäsityksestämme, minä kehkeytyy joka hetki, minä on joka hetki. Kun luovumme käsityksestämme, mitä ”hetki” on, itsenä oleminen ei vaadi aikaa lineaarisessa mielessä. Se on ajan olemista. Olemassaolomme on ajan ilmaus: olemme aikaa. Muutoskaan ei vaadi aikaa. Se on aikaa ja aika on muutosta. Äärettömässä nykyhetkessä terapeutti ja hänen asiakkaansa ovat täydellisen vapaita. Kärsimys alkaa kun astumme ulos nykyhetkestä (Rosenbaum & Dyckman, 1996). Jos terapian eräs peruskysymys on ”Kuka minä olen?”, niin vastauksen on oltava ”Tässä minä olen”. Jos se johtaa kysymykseen ”Mitä tai missä on tässä?”, meidän täytyy vastata ”Nyt!” ”

Idistä ei-minään

Tässä luvussa on käsitelty länsimaisen ja buddhalaisen psykologian eroja. Referoiden niistä keskeiset ovat se, että ”länsimaisessa psykologiassa tyhjyys ja siihen liittyvä elämän merkityksettömyyden kokemus liitetään yleisesti vieraantuneisuuden kokemukseen ja erilaisiin psyykkisiin häiriöihin, erityisesti masennukseen (Didonna & Gonzales, 2009).” Buddhalaisessa psykologiassa taas merkitys on täysin erilainen: millään ilmiöllä tai asiantilalla ei ole absoluuttista identiteettiä. ”Identiteetti on olemassa vain sen verkoston puitteissa, jolla on suhde tähän ilmiöön tai asiaan. Se muodostuu riippuvuussuhteessa olevien ilmiöiden ja asioiden verkostosta. Seuraus ei ole riippuvainen vain syystä, vaan syy on myös riippuvainen seurauksesta.” Buddhalaisessa psykologiassa tyhjyys tarkoittaa ykseyttä kaikkien kanssa.

Buddhalaisessa psykologiassa kärsimyksellä tarkoitetaan eksistentiaalista kärsimystä, kyvyttömyyttä hyväksyä sairauksia, menetyksiä, muutosta jne. Länsimaisissa psykoterapioissa kärsimyksellä tarkoitetaan lähinnä neuroottista kärsimystä, puolustautumista eksistentiaalista kärsimystä vastaan.
Egon käsite pitää länsimaisessa psykologiassa sisällään lujuuden ja itsetunnon, buddhalaisessa ajattelussa se taas syntyy olemassaoloon liittyvän luottamuksen puutteesta.

Paratiisista pois ja sinne takaisin

"Belgialainen vaihtoehtoista lääketiedettä harjoittava Jan Kersschot on kuvannut mainiosti kirjassaan Nobody Home (2007, s. 11-14) psyykkistä kehitystämme nimenomaan minä-kehityksen osalta. Seuraavassa hänen näkemyksensä siitä."

Tässä kappaleessa on kuvattu minän kehitystä vauvasta aikuiseksi ja sovellettu myös buddhalaisen psykologian termejä. Mielenkiintoinen ja syvällinen kuvaus joka kannattaa lukea alkuperäistekstistä.

Terapia henkisenä harjoitteena

”Olen aiemmin kuvannut, miten etuoikeutetussa asemassa terapeutti on työssään ja miten terapia voi toimia tekijänsä eettisenä ja henkisenä harjoitteena (Malinen, 2009). Ei-minän ja tyhjyyden käsitteet avaavat tämän ajatuksen entistä laajemmin. Voimme itse asiassa ymmärtää ja kokea kliinisen työn epämuodollisena meditaationa, jonka aikana harjoitamme tietoista ja hyväksyvää läsnäoloa.”

Sitten Malinen kuvaa sitä, mitä meditaatio on. Kuvaus kannattaa lukea alkuperäisestä tekstistä. Otan tähän tekstistä vain muutaman otteen.

”Kun ajatteleva mielemme ei yritä leimata, ymmärtää, eristää, luokitella, arvostella, liioitella, kieltää, muuttaa, manipuloida tai luoda kertomuksia hetken kokemuksesta, lepäämme siinä mikä on niin kuin se on. Nyt meillä on mahdollisuus havainnoida ja olla yhteydessä tilanteisiin suoraan, selkeästi ja vapaasti.”

”Epämuodollisessa meditaatiossa so. terapiaistunnon alussa – ja aina välillä sen aikanakin - terapeutti voi tunnistaa hengityksensä ja kehonsa. Hän voi ankkuroida itsensä kehoon: tunnistaa aistimuksensa, ajatuksensa, tunteensa, odotuksensa ennen kuin sanoo yhtään mitään. Näin hän voi tiedostaa, mitä hän on tuomassa omalta osaltaan tähän hetkeen.”

”Tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon harjoittaminen on jatkuva kehityksellinen prosessi. Sen myötä tapahtuu yleensä syvällinen muutos tavassamme samaistua. Emme enää tarkkaile tietoisuuden jatkuvasti muuttuvia sisältöjä, vaan itse tietoisuus astuu etualalle ja tarkkailija ja tarkkailtava, subjekti ja objekti, teko ja tekijä yhdentyvät.”

”Kun samaistuminen minään löystyy, meidän ei tarvitse olla älykkäämpiä, terveempiä, nokkelampia kuin asiakkaamme. Meidän ei tarvitse tehdä terapiaa saadaksemme tuntea asiakkaittemme hyväksynnän. Heidän ei tarvitse parantua tai pysyä sairaina meidän vuoksemme. Kun ”minä” määrittyy vastakohtana ”toiselle”, etäännymme toisista ihmisistä. Kun emme samaistu niin paljon minäämme, voimme tunnistaa luonnollisen yhteyden toisiin ihmisiin ja myötätuntomme heidän kärsimystään kohtaa voi näyttäytyä vapaasti.”

Coda

”Horisontaalinen ulottuvuus liittyy muotoihin, kokemuksellisen maailman erilaisiin ilmentymiin. Tässä ulottuvuudessa rakennamme kehityksemme kuluessa ns. psykologisen minämme. Se on tarpeellinen selviytyäksemme yhteiskunnassa. - - Vertikaalisessa tai absoluuttisessa ulottuvuudessa psykoterapia on irrelevanttia toimintaa, sillä silloin ei ole olemassa mitään tai ketään ”ontologista minää”, joka tarvitsisi terapiaa tai mitään ongelmaa, joka pitäisi ratkaista (Engler, 2003). Silti olemme myös koko ajan suhteellisessa todellisuudessa. Se ja absoluuttinen todellisuus ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Terapeutti, joka ymmärtää tämän voi olla ja työskennellä niissä molemmissa.”

”Terapia on sitä, mitä me teemme, ei sitä keitä me olemme. Tämän johdosta voimme suhtautua itseemme huomattavasti keveämmin. Kykymme samaistua ei-dualistiseen tietoisuuteen vaikuttaa työhömme myös toisella tavalla. Kaikki terapiasuuntaukset korostavat hyväksynnän merkitystä työssä. Dualistinen mieli hyväksyy kuitenkin vain ehdollistuneesti. Se toivoo, että mikä tulee hyväksytyksi myös muuttuisi. ”Hyväksyn ja rakastan sinua, jos haet kioskista jäätelöä.” Ihmisillä, jotka samaistuvat ei-dualistiseen mieleen on loputon kapasiteetti olla siinä, mikä on niin kuin se on. Viattomasti, intiimisti, rakkaudellisella ystävyydellä (metta), myötätuntoisesti (karuna), mieli tyynenä (upekkha), iloiten toisen ilosta (mudita) ja tietäen, että ehdoton, ehdollistumaton rakkaus on ihmisen suurin voima (Bernhard, 2010).”

”Ei-minän ja tyhjyyden kokeminen on kutsu. Se kutsuu meitä heräämään ehdollistumattoman tietoisuuden täyteen potentiaaliin. Kun minämme ei enää ole esteenä, pystymme entistä tiedostavampaan läsnäoloon. Tällainen läsnäolo avaa terapiassa mahdollisuuden tutkia laajaa sisästä maailmaa ja sen vuorovaikutuksellisia ilmenemismuotoja entistä vapaammin.”

Ajatuksellisia innoittajiani XIII - Tapio Malinen 1

Löysin Tapio Malisen ajatukset ensimmäisen kerran Perheterapia-lehdestä 2/2011, aivan sattumalta, selaillessani lehtiä kirjastossa. Siitä päädyinkin miettimään vapaamuotoisen, päämäärättömän ja spontaanin hengailun jaloa taitoa, joka voi johtaa mielenkiintoisiin löytöihin. Aina ei tarvitse tehdä kaikkia asioita tavoitteellisesti, vaan joskus voi vaan kuljeskella ja katsoa mitä vastaan tulee.

Tässä linkki tekstiin:

http://personal.inet.fi/yritys/tathata/artik_suom/mika_helpotus.htm

En ole vielä lukenut muita tekstejä, mutta tämä teksti on ollut minulle hyvin merkityksellinen. Pidän tästä tekstistä todella paljon. Tämä liittyy taas varmaan kieli kotina-ilmiöön. Pidän tekstin filosofisuudesta ja kaunokirjallisuudesta sekä viisaista ajatuksista. Tekstissä on paljon hyviä ajatuksia, joista siteeraan tähän osan. Kyseinen teksti kannattaa lukea kokonaan.


Mikä helpotus: minua ei ole! – ei-minästä ja tyhjyydestä psykoterapiassa

Malinen käsittelee artikkelissaan ”buddhalaisen psykologian kahta keskeistä käsitettä ei-minää (annatta) ja tyhjyyttä (sonyata). Niistä avataan näkökulmia psykoterapian käytäntöön ja terapeutin hyvinvointiin.”

”Tyhjyydestä kirjoittaminen on vaikeaa. Sen tärkein ”ominaisuus” eli se, että sillä ei ole mitään ominaisuutta tekee mahdottomaksi kuvailla sitä sellaisenaan. Yritys kirjoittaa tyhjyydestä ja siihen läheisesti yhteydessä olevasta ei-minästä on täysin vastakkainen sen alkuperäiselle ei-dualistiselle, ei-käsitteelliselle ja paradoksaaliselle luonteelle. Wittgenstein on osuvasti todennut: ”On todella jotain, jota ei voi ilmaista. Se ilmenee, se on mystistä” (Wittgenstein, 1971, s. 87)

”Pyrimme yleensä ymmärtämään käsitteitä sen sijaan että ymmärtäisimme maailmaa. Terapiassakin voimme eksyä mielemme käsitteelliseen todellisuuteen. Emme ratkaise ongelmia ajattelemalla. Ajattelemalla luomme niitä.”

Yhteyselämää tyhjyydessä

””Tyhjä minä” ei tarkoita, ettei mitään olisi olemassa. Se viittaa vain siihen, ettei ilmiöillä – ei edes minällä - ole erillistä, riippumatonta todellisuutta. Niiden pysyvä, ontologinen tila on ”tyhjä”. Kun konteksti muuttuu, myös ”minä” muuttuu – tai tarkemmin: kontekstissaan oleva ”minä” on jatkuvasti muuttuva prosessi. Kun olemme tietoisesti ja hyväksyen läsnä nykyhetkessä, ei ole olemassa erillistä ”tietäjää” ja ”tiedon kohdetta”, vaan pelkkä tietämisen prosessi, joka me olemme. Olemme maailma, oleva, niin kuin se toteutuu olemisessaan.”

”Kun minät ovat tyhjiä ja nousevat esiin vastauksena välittömään kokemukseen, olemme kaikki läheisesti yhteydessä toinen toisiimme. Perheet toteutuvat jäsentensä kautta, yksilöt perheiden. Terapeutti ja asiakas eivät ole vuorovaikutuksen ulkopuolella olevia erillisiä olentoja: terapeutti luo itsensä luodessaan asiakkaansa, asiakas luo itsensä luodessaan terapeuttinsa (Rosenbaum & Dyckman, 1996).”

”Nykyaikainen kvanttifysiikka on myös tuonut tyhjyyden tutkimuksen valokeilaan, ja osoittanut että se on kuin valtameri, josta singahtelee ja jonne häipyy virtuaalihiukkasia kuin lentokaloja. Tyhjyys ei itse asiassa olekaan tyhjä, vaan täynnä energiaa (Pasanen, 2008)!”

Terapiaa maan ja taivaan välissä

”Vanhoissa viisausperinteissä ihmisen häkellyttävä metafyysinen paikka ilmaistaan sanomalla, että seisomme koko ajan maan ja taivaan välissä. Tietoisuutemme ansiosta kykenemme ylittämään välittömän olemisemme ja kehollisuutemme vuoksi olemme sidotut maailmaan. Olemme siis samanaikaisesti kahdessa ulottuvuudessa: järjellisinä olentoina käsitteistä rakentuneessa dualistisessa maailmassa ja välittömän kokemuksellisuutemme vuoksi ei-dualistisessa ykseyden maailmassa (Thering, 2009).”

”Buddhalaisessa psykologiassa puhutaan myös kahdesta totuudesta: suhteellisesta tai konventionaalisesta ja absoluuttisesta (Siderits, 2007; de Silva, 2005). - - Suhteellisesti ottaen objektit ovat olemassa, absoluuttisesti ne ovat kuitenkin tyhjiä. On hyvä ja monissa tilanteissa järkevää ja tarkoituksenmukaista toimia dualistisessa maailmassa, mutta voimme samanaikaisesti tiedostaa sen suhteellisuus. Olemme silta näiden kahden totuuden välissä: voimme kokea ne molemmat, mikäli olemme valmiit päästämään irti tavanomaisista uskomuksistamme sekä pitkän ajan kuluessa muodostuneista ehdollistumisistamme. Ihminen palaa koko ajan ikään kuin sytyttämättömän ja sammumattoman oivalluksen tulta.”

”Jotta todentuisimme autenttisina ihmisinä, meidän on hyvä kyetä, ei pelkästään ymmärtämään, vaan myös havaitsemaan ja kokemaan maailma ja ihmisyytemme sekä suhteellisesti että absoluuttisesti. Täydeksi erilaisista muodoista ja samalla täysin tyhjäksi ja muodottomaksi. Terapeutin taito on kykyä elää sekä suhteellisessa muodon että absoluuttisessa muodottoman ulottuvuudessa. Äänen ja hiljaisuuden ulottuvuuksissa, tekemisen ja olemisen ulottuvuuksissa.”

”Se että koemme ”minän” tyhjäksi ei myöskään tarkoita sitä, että meillä olisi terapiassa oltava jokin tietty tekniikka. Samalla lailla kuin ”minä” muuttuu koko ajan, niin myös työmme on erilaista eri asiakkaiden kanssa. Terapeutin ei tarvitse pyrkiä vahvistamaan kuvitelmaa itsestään, omasta minästään kokeakseen työnsä mielekkääksi. - - Samalla lailla kuin ääni syntyy hiljaisuudesta, liike liikkumattomuudesta niin myös terapeuttinen suhde on parhaimmillaan mahdollisuuksien tilan yhteistä rakentamista. Tässä tyhjässä tilassa ihmisten välinen kohtaaminen ja terapeuttiset tekniikat riippuvat toinen toisistaan ja tapahtuvat parhaimmillaan itsestään (Rosenbaum & Dyckman, 1996).”

Viisi aggregaattia

”Klassinen buddhalainen psykologia on esitetty ns. Abidhamma-pikatassa eli korissa. Se on systemaattinen ja empiirisesti todennettu laaja teoria ihmismielestä ja kokemuksen fenomenologiasta. Sitä voidaan nykyisin pitää myös post-modernina, systeemisenä mallina inhimillisestä tietoisuudesta. Tämä malli perustuu prosessiluonteiselle ilmiöiden keskinäisriippuvuutta korostavalle näkemykselle siitä, miten mielemme käsittelee informaatiota ja konstruoi todellisuutta (Kwee, 2010). Sillä on myös oma tieteellinen metodologiansa, meditaatio, joka ei tuota pelkästään tieteellistä tietoa, vaan muuttaa vähitellen myös itse tutkijaa (Rahula, 1974).”

”Koska kehomme aistimukset ja mielemme sisäiset tapahtumat seuraavat toisiaan hyvin nopeasti, luomme helposti illuusion pysyvästä entiteetistä, jonka yhteydessä kaikki tapahtuu. Öljylampun läpi yön palava liekki luo meille harhan kiinteästä liekistä ja unohdamme että kyse onkin jatkuvasta prosessista, jossa yksittäisen liekin kuumuus saa aikaan öljyn palamisen ja uudenliekin syntymisen edellisen ”kuoltua”. Kyse on kuitenkin niin nopeasta prosessista, että näemme vain yhden pysyvän liekin läpi yön.”

Tässä yhteydessä on käsitelty buddhalaisen psykologian käsitystä, jonka mukaan se, ”mitä me kutsumme minäksi muodostuu viiden ilmiökokonaisuuden, aggregaatin vuorovaikutuksesta (Goenka, 2008).” En niitä tähän referoi, ne kannattaa lukea alkuperäistekstistä. Tiivistetysti se on tässä lauseessa: ”Jokainen ”minääntymisen” hetki syntyy siis aistinelinten, aistimusten kohteiden, tietoisuuden, havaitsemisen ja tuntemisen ainutkertaisesta yhdistelmästä ja rakentuu niin ikään ainutkertaisesta, intentionaalisesta vastauksesta kulloiseenkin tilanteeseen (Olendzki, 2006).”

”Ajatus ”minästä” on mielen tuottama idea johon samaistumalla luomme kärsimystä. ”Sen sijaan että näkisimme ja kokisimme itsemme jatkuvana psyko-fyysisenä tapahtumana, verbinä ajattelemmekin ja koemme itsemme substantiiviksi, eräänlaiseksi kehossamme asuvaksi koneen käyttäjäksi tai ohjaajaksi. Filosofisen kielenkäytön mukaan ”muuttumattomaksi, erilliseksi ontologiseksi entiteetiksi” (Laumakis, 2008, s. 58). Koska tietämättömyydessämme emme tunnista ilmiöiden keskinäistä, syvää riippuvuutta, koemme dynaamisen minääntymisprosessin kiinteänä, pysymättömänä tosiasiana.”

Emme ole rajoittuneita tähän mieli-keho-konstruktioon vaan ”Voimme myös tiedostaa ja kokea, että pienen, käsitteellisen minämme lisäksi on olemassa suurempi minä, joka tarkkailee kaikkea ja on subjektina valmis täyttymään kaikista objekteista. Tämä tietoisuus ei kuitenkaan sijoitu päähämme, vaan se sijaitsee mystikkojen mukaan kaikkialla. Tästä ei-dualistisesta näkemyksestä ei koskaan ole tullut erityisen suosittua. Ihmiset pelkäävät tyhjyyttä, koska siihen liittyvä egon katoaminen yhdistyy usein kuolemanpelkoon. Tosiasiassa mikään tai kukaan ei kuitenkaan kuole, vain nimet ja käsitteet ilmestyvät ja katoavat. Persoonallisuus ei kuole, koska se on itse asiassa vain käsite.”

Ajatuksellisia innoittajiani XII - Kauffman, Kierkegaard, Kojève

Stuart A. Kauffman

Kun olen lukenut wikipediasta systeemiteoriasta, olen jotenkin ohittanut Kauffmanin. Löysin tämän systeemiteoreetikon ajattelun kunnolla vasta kun luin kirja-arvostelun hänen kirjastaan Pyhän uudelleen keksiminen – uusi näkemys luonnontieteestä, järjestä ja uskonnosta. Tulin iloiseksi, kun löysin tästä kirja-arvostelusta sellaisia ajatuksia, joita olin itsekin ajatellut tämän kirjan olemassaolosta tietämättä.

Siinä ei sinänsä ole mitään erityistä; jotkut opiskelukaverini ovat maininneet, kuinka ilahduttavaa jotakin kirjaa lukiessa on se, jos tulee mieleen jokin ajatus tai idea, mikä sitten tulee myöhemmin tekstissä vastaan. Siinä on keksimisen iloa. Vaikka jotkut ideat olisivat jo aiemmin kehiteltyjä tai keksittyjä, on ne välttämätöntä myös keksiä itse, ainakin jos haluaa syvällisiä oppimistuloksia ja oppimisen iloa.

Tässä linkki kirja-arvosteluun, joskaan tämä ei ole se jonka ensiksi luin:

http://www.terracognita.fi/kirjat/9789525697308.html


Søren Kierkegaard

Tutustuin Soren Kierkegaardiin lukieassani erään ystäväni aihetta käsittelevää työtä. Pidin uskonhypyn käsitteestä, tosin olen antanut sille oman tulkintani joka ei välttämättä vastaisi Kierkegaardin käsitystä sillä en ole hänen tekstejään lukenut. Minulle uskon hyppy ja Dolton riskien ottaminen elävän halun nimissä merkitsevät samaa asiaa. Olisi mielenkiintoista lukea Kierkegaardin ajatuksia ja pohtia Dolton ajatuksia siitä näkökulmasta.


Alexandre Kojève

Tutustuin Kojèven nimeen Himankan kirjan lukemisen yhteydessä. En ole lukenut Kojèvea ja ainoa syyni pitää hänestä on se, että hänellä oli pokkaa sanoa sihteerilleen olevansa jumala (Himankan kirjasta tämä tieto). Luulen että hän sanoi sen leikillään. Tai ehkä hän oli päätynyt sellaiseen jumala-käsitteen tulkintaan, mitä on esitetty esimerkiksi Olavi Moilasen kirjassa Runoileva Jumala, jossa Jumala esitetään tietoisuuden valona. Ehkä Kojève oli löytänyt tämän.

Ajatuksellisia innoittajiani XI - Carl Jung 6, pari sitaattia

”Jung ajatteli, että elämällä on hengellinen tarkoitus. Hän uskoi, että meidän kaikkien tärkein tehtävä on saada selville syvä synnynnäinen kehitys. Vertauskuvana hän käytti tammenterhon kehittymistä tammeksi sekä perhosentoukan kehittymistä perhoseksi. Opiskellessaan uskontoja Jung oivalsi, että matka muodonmuutokseen on kaikkien uskontojen perusta.”

Minusta tämä Jungin oivallus pitää paikkansa mitä uskontoihin tulee. Tämä voi mielestäni toteutua myös muissa ajatusjärjestelmissä, kuten tieteessä. Tämä oivallus näkyy myös Dolton ajatuksissa, kuten siinä, että jo perhosen toukassa voidaan nähdä perhonen, loistava ja häikäisevä. Tässä mielessä sekä Jung että Dolto ovat tavoittaneet Aristoteleen idean potentiaalin aktualisoimisesta.

Siitä en ole samaa mieltä, että kaikkien ihmisten elämällä olisi tai pitäisi olla hengellinen tarkoitus tai edes kehitys. Ihmiset ovat hyvin erilaisia myös elämäntarkoituksiensa suhteen, ja tämä erilaisuus tulee hyväksyä ja tukea ihmistä hänen omassa dynamiikassaan, ei yrittää tunkea ihmistä jonkinlaiseen ennalta-asetettuun muottiin.

”The meeting of two personalities is like the contact of two chemical substances: if there is any reaction, both are transformed.”

“Where love rules, there is no will to power, and where power predominates, love is lacking. The one is the shadow of the other.”

http://www.quotationspage.com/quotes/Carl_Jung

MBTI - sovellus psykoterapiakontekstissa?

Ystäväni jota pidän lahjakkaana MBTI:n ajattelijana esitti niin hyvän idean esimerkiksi jungilaisiin kognitiivisiin funktioihin ja masennukseen liittyen, että jaan sen (hänen luvallaan).

Jungilla on teoria, että ihminen jää jumiin kahteen kognitiiviseen funktioon: siihen, joka on hallitseva ja tiedostettu ja sitten neljänteen ns. varjofunktioon, joka on yksi tiedostamattomista funktioista. Esim. INFP:llä ne ovat Fi + Si (i tarkoittaa introversiota ("sisäänpäin kääntyneisyys", e ekstroversiota "ulospäin suuntautuneisuus", F-preferenssi viittaa päätöksenteon perusteeseen, F:n ollessa kysymyksessä henkilökohtaisiin arvoihin, S-preferenssi tapaan hankkia tietoa konkreettisista tosiasioista).

Tämän teorian mukaan tästä aiheutuu, että INFP:t jäävät masentuneina jumiin sekä sisäänpäin kääntyneeseen tunteeseen, että sisäänpäin kääntyneenseen S-preferenssiin. Ne siis vahvistavat toisiaan niin, että omaa tunnekokemusta vahvistavat konkreettiset muistot tilanteesta, jolloin viimeksi tunsi samaa tunnetta. Silloin tunnekokemuksesta ei pääse enää pois ja se realisoituu "olen huono, minusta ei ole koskaan mihinkään yms" tuntemuksina nykyhetkessä.

S- ja N-preferenssit -kiinan kieli vs. suomen kieli

S- ja N-preferensseihin liittyen olemme puhuneet ystäväni kanssa myös kiinan kielestä, jota hän on opiskellut. Kiinan kielessä on erilainen aikamuotojärjestelmä kuin suomen kielessä.

Suomen kielessä ilmaistaan tarkasti tapahtumahetki: oli tapahtunut, on tapahtunut, tapahtui, tapahtuu, tulee tapahtumaan. Kiinan kielessä ilmaistaan vain, onko tekeminen päättynyt vai jatkuuko se vielä. Mietimme tämän kielessä ilmenevän aikakäsityksen eroa ja sen suhdetta ajattelun eroihin – esimerkiksi itämaisiin filosofioihin syklisine käsityksineen ja Suomessa vahvaan analyyttisen filosofian perinteeseen.

Ajatuksellisia innoittajiani XI - Carl Jung 5 - ajasta

Ihmisten välillä on eroja flown kokemisessa ja olen miettinyt, voisiko N-preferenssi vaikuttaa asiaan. Arvelen että N-funktiota käyttävän näkökulmasta kronologinen kello ei vastaa ajan kokemuksellisuutta. Kokemuksellinen aika riippuu ympäristöstä ja seurasta, toisin sanoen kaikista ympäristön osista joista ihminen on yksi. Timo Järvilehdon ajatusta mukaillen, ihminen organisoituu toiminnallisesti ympäristönsä osaksi.

Annan omakohtaisen esimerkin, joka mielestäni valottaa paitsi erilaisten ajan jäsennysmallien käyttöä, myös ihmisen toiminnan moniulotteisuutta ja kontekstisidonnaisuutta ja sitä, miksi olen sanonut, että ihmisen toiminnasta yhdessä kontekstissa ei pitäisi tehdä yleistäviä arvioita ihmisen persoonasta tai toiminnasta muissa konteksteissa.

Olen sekä kärsimätön että kärsivällinen. Ajan jäsentely liittyy tähän. Jos odotan yksin junaa, eikä minulla ole mitään tekemistä, kymmenen minuuttia tuntuu todella pitkältä ajalta. Ajatukseni – jotka N-preferenssiä käyttävillä ovat usein useamman eri aikaulottuvuuden, erityisesti tulevaisuuden, pyörittämistä samaan aikaan - saattavat jo olla junamatkassa, sen päättymisessä ja sitä seuraavassa tekemisessä. Seuraan viisarien liikettä ja tulen kärsimättömäksi.

Olin eräänä päivänä pilkkiretkellä. Lähtöajaksi oli sovittu puoli seitsemän aamulla. Tällöin kronologinen kello todella palveli tarkoitustaan: oli paljon helpompi suhteuttaa omat aamutoimet tiettyyn lähtöaikaan jolloin tuli olla valmis. Kronologinen kello siis palveli oman toiminnan suhteuttamista ympäristön vaatimuksiin. Olisi ollut vaikeampaa orientoitua siihen, jos lähtöajaksi ei olisi sovittu mitään tai olisi sovittu, että lähdetään sitten kun siltä tuntuu. Kun on ryhmän toiminnasta kysymys, on joskus hyvästä sopia toiminnalle jotkin rajat ja pitää niistä kiinni.

Kokonaisuudessaan pilkkiretkellä meni koko päivä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Käytännössä siihen sisältyi siirtyminen pilkkipaikalle, retkeen osallistuvien hakeminen, kahvittelua erään retkeläisen kotona, tavaroiden pakkaamista ja purkamista, mönkijällä ajelua ja kävelyä järven jäällä, nuotiolla istumista sekä tietysti pilkkimistä. Minulla ei ollut hetkeäkään tylsää eikä minulle tullut kärsimätön olo. Kalan nykiessä syöttiä pitää odottaa hyvin kärsivällisesti juuri oikeaa hetkeä. Jos siiman vetää ylös liian aikaisin, kala katoaa eikä tartu syöttiin. Jos siiman vetää ylös liian myöhään, kala on pistellyt syötin suihinsa. Oikeaa hetkeä ei luultavasti voi mitata kellolla, sen vain ”tuntee”. Se on asia, joka vaatii paljon harjoitusta.

Syitä tylsistymättömyyteen olivat varmaan myös se, että tekeminen oli itse valittua ja sen kestoon saattoi vaikuttaa – joskin ollessani ryhmän jäsen usein ”seuraan laumaa” ja mukaudun muiden ryhmän jäsenten yhteisiin päätöksiin esimerkiksi toiminnan ajoituksen ja ajallisen keston suhteen. Sillä ei ole minulle mitään merkitystä, istutaanko pilkillä viisi, seitsemän vai kahdeksan tuntia. Ihmiset joille asialla on merkitystä tai joilla on jokin mielipide asiasta, voivat päättää sen. Minulla ei ole tarve kontrolloida kaikkea enkä ylipäätään jaksa sitä että pikkuasioista tehdään elämän suuria kynnyskysymyksiä tai kiistan aiheita.

Toisekseen läsnä oli muita ihmisiä joka tekee toiminnasta kiinnostavaa. Istuimme porukalla järven jäällä ja nuotiolla. Välillä juttelimme, välillä istuimme ihan hiljaa. Kolmannekseen järven jäällä istuessa ei tarvitse jatkuvasti mitata aikaa. Katsoimme toki kelloa esimerkiksi retkelle lähtiessä ja retkellä välillä evästauon määrittämiseksi. Siinä tarvittiin kronologista kelloa ohjaamaan toimintaa. Sen sijaan pilkkiessä voi keskittyä vain auringon paisteeseen, kalan nykimiseen, syöttien valintaan ja vaihtamiseen, sopivan pilkkipaikan etsimiseen jne. Silloin ajan ensisijaisena jäsennyksenä voi ja kannattaakin käyttää virtaavaa tietoisuutta. Käytän siis kumpaakin jäsennystä kontekstista, tilanteesta ja muista ihmisistä riippuen.

Itse perusidea erilaisista ajan jäsentämisen tavoista on vanha. Olin ilahtunut kun löysin noin kuukausi sitten tämän linkin:

http://olotila.yle.fi/perhe/vanhemmuus/lastenpsykiatri-janna-rantala-lasten-aika

Kyseinen teksti kertoo hauskasti lasten ajan kokemuksen erosta aikuisten aikaan nähden. Kirjoittaja myös kuvaa, kuinka hän aiemmin luennoi siitä, mitä sujuvaan aamuun tarvitaan kun lapset olivat vielä kotihoidossa ja kuinka luentojen sisältö muuttui myöhemmin. Minusta kyseinen teksti on myös hieno osoitus siitä, kuinka ihminen voi aidosti muuttaa ymmärrystään jostakin aiheesta uusien kokemusten pohjalta niin että se vaikuttaa myös luentojen sisältöön.

Tässä pari otetta: ”Kun minä tiuskin kiireen tuskissa, lapseni katsovat minuun vilpittömän hämmästyneinä, kiireestä irrallaan, aivan kuin toisesta ulottuvuudesta. Kiire? Ai missä?” Sitten kirjoittaja kuvaa muinaisten kreikkalaisten aikakäsityksiä:

”Ehkä vastaus löytyy muinaisten kreikkalaisten aikakäsityksestä. He ymmärsivät käyttää ajasta kahta eri nimitystä: Kronos ja Kairos. Kronos merkitsee aikaa siinä mielessä kun me tavallisesti sen miellämme: kellonaika, päivämäärä, ikä. Kairos merkitsee ajan laatua, otollista hetkeä, täyttymyksen ja tässä olon hetkeä, keidasta Kronoksen erämaassa.” Olin hyvin ilahtunut kun löysin tämän, sillä näyttäisi siltä että kahdentyyppisellä aikajäsennyksellä on pohjansa jo muinaisten kreikkalaisten aikakäsityksissä. Onkin varsin merkillistä, että asiaa ei käsitellä psykologiassa. Tai voi olla että asiaa on tutkittukin, mutta en ole omissa oppikirjoissani aiheeseen liiemmälti törmännyt. Selvä puute, joka pitäisi korjata.

Ajatuksellisia innoittajiani XI - Carl Jung 4 - S- ja N- preferensseistä jne.

Jung innoittaa minua, nämä tekstit tosin menevät asiasta ja otsikostakin sivuun mutta menkööt. Olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota S-preferenssiin käyttöön myös siksi, että olen tullut tietoiseksi siitä, että psykologiassa kiinnitetään liian vähän huomiota ihmisen ruumiillisuuteen. Kartesiolainen dualismi näkyy alallamme implisiittisesti. Olen miettinyt paljon sitä, miten kartesiolaisen dualismin voisi ylittää ja käytän tässä metodina myös introspektiota.

Ei tämä minulle mitenkään itsestään selvä valinta ole, vaan kehityksen tulos. Opiskelujen alussa en juuri miettinyt ihmisen kehollisuuden huomiointia psykologiassa enkä ollut aiheesta niin kovin kiinnostunutkaan. Olen alkanut ajatella asiaa ja kiinnostunut siitä mm. Doltoon, fenomenologiaan ja Martti Siiralan ajatuksiin tutustumisen myötä, Hannele Harjusen lihavuuteen liittyvän väitöskirjan luettuani sekä aiheeseen liittyvien, joidenkin opiskelukaverien kanssa käytyjen keskustelujen johdosta.

Yritän ajatella niin, että S-preferenssiä käyttävän teoreettinen ajattelu on toisenlaista kuin N-preferenssiä käyttävän, ja kummallakin on paikkansa tässä maailmassa. Ehkä yhteinen alue S- ja N-preferenssejä käyttäville voisi löytyä teorioiden soveltamisesta.

Ystäväni ilmaisee tämän S- ja N-preferenssien eron näin: "S-tyypit eivät ymmärrä pohjimmiltaan abstraktien ja konkreettien asioiden kokemuksellista eroa, sen takia että S-tyypeille jos teoria toimii sen on oltava tosi (sen sijaan että ajateltaisiin sen olevan vain yksi tapa mallintaa todellisuutta, todellisuudesta sinänsä "irrallisena").

Tämä funktioiden ero saattaa näkyä myös aikakäsityksissä. Olemme puhuneet tästäkin ystäväni kanssa. Voi olla niin, että S-funktiota käyttävän on helpompi orientoitua kronologisen kellon käyttöön johtuen konkreettisesta läsnäolosta nykyhetkessä. Viisarien näyttämä aika on jotakin hyvin konkreettista. Nykyhetkeen orientoituminen taas edesauttaa sitä, että tekee juuri tällä hetkellä tarpeelliset toimet seuraavaa hetkeä ajatellen.

Himankan mukaan on eri asia kysyä ”mitä kello on” kuin ”mitä aika on”. Näiden pohjalta nimesin kaksi erilaista jäsennystapaa ajan kokemiselle: ”paljonko kello on”-jäsennys (kronologinen, mitattava, lineaarinen aika) ja ”mitä aika on”-jäsennys (syklinen, virtaava tietoisuus). Olen sanonut, että oma hahmotustapani on jälkimmäinen ja yhdistettynä fenomenologiaan ja systeemiteoriaan se tarkoittaa sitä, että ajan kokemus on yhteisvaikutuksellinen seuraus ruumiillisesta sijainnista jossakin tilassa joka muodostuu erilaisista osatekijöistä.

Se on kärjistys. Käytän myös kronologiseen aikaan liittyvää jäsennystä. Vaihtelen näitä kahta jäsennystapaa tarpeen mukaan. Koen joskus tarpeelliseksi kärjistää asioita, sillä kärjistämisen avulla voi ilmaista asiat selkeämmin. Käytän kärjistystä myös silloin, jos kritisoin vallitsevia diskursseja ja yritän tuoda esiin vaihtoehtoisen hahmotustavan. Siitä tosin seuraa usein se ongelma, että ihminen ei tule ymmärretyksi jos kärjistykset otetaan liian kirjaimellisesti. Kärjistys on siten myös keino tutkia ihmisen havainnointia: etsiikö hän toisen ihmisen toiminnasta ja ajattelusta omia käsityksiään tukevia seikkoja, vai pystyykö hän aidosti haastamaan itsensä ja ajattelemaan asiaa uudelleen, toisen ihmisen kannalta.

Tuo jaotteluni kahteen ajan jäsennystapaan ei kuvaa pelkästään omaa kokemustani, vaan kehittelin sen siltä pohjalta mitä olen lukenut fenomenologiasta, buddhalaisesta psykologiasta Tapio Malisen kirjoituksista, Csikszentmihalyin tutkimasta flow-ilmiöstä, Jaana Venkulan kirjasta Taiteen välttämättömyys jossa hän käsittelee kokemustaan kaiken virtaavuudesta, Anthony de Mellon ja Eckhart Tollen ajatuksista käsitteisiin takertumattomuudesta, tuntemieni ihmisten kuvauksista siitä miten he hahmottavat ajan jne.

Jäsennystapani on siis kehitetty varsin moniääniseltä pohjalta. Esimerkiksi flow-ilmiötä kuvaillaan siten, että siihen liittyy kokemus ajan muuttumisesta: joko aika tuntuu kuluvan todella nopeasti tai todella hitaasti. Käsitteisiin takertumattomuuden ideasta on samoja ajatuksia buddhalaisessa psykologiassa ja de Mellon sekä Tollen ajatuksissa.

Minusta, jos ottaa kronologisen kellon annettuna, faktana, silloin on takerruttu tietopohjaisen ajan jäsennyksen käsitteeseen. Tiedon lisäksi aika käsitteenä tarvitsee myös ajattelua. Kello ja kalenteri ovat ihmisen kehittämiä välineitä, sosiaalisia sopimuksia. Olen havainnut, että ihmisten elämä voisi joskus olla helpompaa ja vähemmän stressaavaa, jos ei liikaa takerruttaisi esimerkiksi kellon aikoihin absoluutteina silloin kun se ei ole tarpeellista.

On tietysti hetkiä, jolloin on syytä olla kronologisen kellon mukaan ajoissa paikalla – esimerkiksi asiakastapaamiset ja läheisten suuret juhlat. Asiakastapaamisissa ajoissa oleminen tuonee turvallisen rakenteen kohtaamiseen. Läheisten suurissa juhlissa taas on juhlan luonnetta ja osallistujia kohtaan kunnioittavaa olla ajoissa.

Olen kuitenkin havainnut joidenkin ihmisten kokevan syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, jos he myöhästyvät kronologisen kellon näyttämistä ajoista. Olen myös havainnut, kuinka näitä ihmisiä saatetaan perusteetta leimata välinpitämättömiksi tai itsekkäiksi mikä vielä pahentaa syyllisyyden ja ahdistuksen kokemusta. Se taas ei edesauta ajoissa olemista millään tavalla ja kategorisoivat ja yleistävät tulkinnat aiheuttavat kärsimystä. Tämä havainnoitu kärsimys on minulla johtanut vallitsevan käsityksen haastamiseen sekä sen esille tuomiseen, että kronologinen aika ei ole mikään absoluuttinen fakta.

Vaikka psykologin onkin hyvä olla asiakastapaamisissa ajoissa, asiakkaan myöhästelyyn tulisi mielestäni suhtautua lempeästi. Ehkä poikkeus tästä voisi olla tilanne, jossa asiakas hakee rajoja myöhästelyllään ja toivoo konfrontaatiota. Tällainen tilanne lienee kuitenkin harvinaisempi kuin se, että ihminen myöhästelee koska on masentunut tai väsynyt eikä jaksa lähteä ajoissa vaikka haluaisi olla ajoissa paikalla. Tiedän yhden tällaisen ihmisen, ja minut on tehnyt surulliseksi se, kun aikoinaan havainnoin sitä, kuinka kovasti hän halusi olla ajoissa ja pelkäsi sitä, että psykologi tulkitsee hänen myöhästelynsä väärin. Ehkä tämä pelko sitten alitajuisesti vaikutti siihen, että oli vaikea ehtiä ajoissa.

Lisäksi joillakin asiakkailla voi olla sellainen aikakokemus, että heidän on vaikea ehtiä ajoissa paikalle. Tähän ei välttämättä liity mitään sen kummempaa psykologista tai muutakaan sairaus- tai poikkeavuusluokituksen ansaitsevaa syytä. Inhimillinen erilaisuus kun ei vielä toistaiseksi ole diagnosoitava sairaus. Tällaisissa kuvaamissani tapauksissa suosittelen lempeää ja armollista suhtautumista sekä mahdollisesti asian sanallista avaamista niin että asiakkaalle ei jää vääriä käsityksiä psykologin tulkinnoista tai turhia pelkoja jotka voisivat vain lisätä myöhästelyä.

Olen itse myöhästellyt paljonkin, olen saanut siitä myös hyvin kriittistä ja suorasanaista palautetta jonka takia olen yrittänyt korjata asiaa. Katson kuitenkin, että vaikka olisin aina ajoissa joka paikassa, olen kuitenkin joskus ollut myöhässäkin ja tämän oman inhimillisen epätäydellisyyden tulee johtaa siihen, että siedän vastaavaa käytöstä muiltakin.

MBTI antaa sekä teoreettista että käytännössä sovellettavaa ymmärrystä inhimillisistä ilmiöistä tavalla, johon muu psykologia ei pysty. Pidän tätä isona puutteenaa psykologiassa, jonka ei pitäisi olla oirelähtöinen tiede mutta siten se minulle näyttäytyy. Yritän omalta osaltani muuttaa asiaa. Vielä eräs selitys MBTI:n pohjalta myöhästelylle on P- ja J-preferenssin käytön ero. P-preferenssiä käyttävät ovat spontaaneja. He saattavat olla matkalla tapaamiseen, johon he ovat lähteneet viime tipassa, koska löysivät jonkin mielenkiintoisen artikkelin luettavaksi. Matkalla he törmäävät johonkin tuttuun kadunkulmassa, jäävät vaihtamaan pari sanaa - ja lopulta myöhästyvät. J-preferenssiä käyttävät ovat järjestelmällisempiä, eivätkä jäisi notkumaan kadunkulmaan - tai sitten he olisivat varanneet matkaan niin paljon aikaa, että ehtisivät ajoissa vaikka mikä tulisi.