Olen viime päivät miettinyt ajatusta kielestä kotina. Koen että oma äidinkieleni on kotini. Luin uudestaan kirjallisuusarvostelun Gaston Bachelardin tilan poetiikasta jota nyt luin uusin silmin tämän kieli kotina-ajatuksen siivittämänä sekä luettuani Himankan fenomenologiaa käsittelevän kirjan “Se ei sittenkään pyöri”.
Bachelardin mielestä “juuri talvessa paljastuu asumisen olemus, sillä “eikö viehättävä asunto tee talvesta runollisemman, ja eikö talvi toisaalta kasvata asunnon runollisuutta”.” Mietin talvea. Talvi voi symboloida lepokautta, kuolemaakin. Kuoleman kohtaaminen voi herättää runolliset puolet kielessä ja toisaalta kuolema saa kaipaamaan kotia. Konkreettisesti tämä todellistui kun hoivasin keltasirkkua ja sen eläinlääkärille vietyäni soitin myöhemmin illalla äidilleni. Äitini on ihminen, jonka kanssa jaettu kieli tuottaa minulle kotoisuuden tunteen.
Mistä tämä kotoisuuden tunne johtuu? Koti on tietysti tuttuutta. Omassa kotona voi tehdä asiat omalla tavallaan, tietyt huonekalut ja muut sisustuselementit ovat suhteellisen pysyviä. Äitini on ihminen, joka on hoitanut ja hoivannut minua kun olen vielä ollut avuton. Hän on siis ihminen, jonka kieli on ollut osaltaan tuottamassa minulle perusturvallisuuden, pysyvyyden, kodin tunnetta.
Äitini on ihminen, joka on kasvuni ja kehitykseni alussa sisustanut kasvavan kielellisen majani erilaisilla substantiiveilla, adjektiiveilla ja verbeillä sekä niiden yhdistelmillä. Niistä tärkeimpiä lienee “minä rakastan sinua”. Rakkautta kuvaavien sanojen lisäksi yhtä tärkeitä ovat olleet erilaiset kiellot, käskyt ja vaatimukset. Fyysinenkään koti ja oma ruumis eivät ole rajattomia.
Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästään tuttuudesta. Elämässäni on ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut pitkään, mutta joiden seurassa en välttämättä koe olevani täysin kotona. Kotona olemisessa kysymys on myös turvallisuudesta. Turvallisuus taas on levollista luottamusta siihen että voi olla ihan oma itsensä ja sellaisenaan hyväksytty.
Toiset ihmiset vaikuttavat minuun, siihen mitkä aspektit minusta todellistuvat. Että voin tuntea oloni kodikkaaksi, minun täytyy voida kokea, että voin todellistuttaa itseni mahdollisimman kokonaan, myös persoonani epämiellyttävät puolet sekä erityisesti sellaiset aspektit kuin herkkyyden, emotionaalisuuden ja ilmaisun vapauden. Viimeisin todellistuu, jos voin kokea että voin ilmaista olevani eri mieltä ilman pelkoa siitä, että eri mieltä olemisellani loukkaan tuota toista.
Äitini on ihminen, jonka kokemusmaailmassa on samoja elementtejä kuin omassani, erityisesti sellaisia tärkeitä elementtejä jotka eivät todellistu kaikkien ihmisten kanssa. Äitini on esimerkiksi yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka ovat lukeneet kirjoittamiani runoja. Niitä lukeneita ihmisiä on vain muutama läheinen, äidin lisäksi muutama entinen miesystäväni. Se on yksityisintä aluettani. Minusta on helpompaa jakaa vuoteeni kuin sanani jotka ovat runomuodossa. Tämä kertoo jotakin kielellisen ilmaisun merkityksestä minulle.
Palatakseni Bachelardiin, hän “lähtee liikkeelle peruskuvasta; vaatimattomasta majasta talven keskellä. Sitten hän käy kellareissa ja vinttihuoneissa, paneutuu lukittuihin lippaisiin ja unelmoi salaisuuksista. Hän nousee linnunpesiin ja laskeutuu alas maahan, kotiloon asumaan. Antaumuksellisena asujana hän koluaa portaita ja käytäviä sekä käpertyy autuaana nurkkaan.”
Kielessä kotina on paljon samaa. Jos ajatellaan talvea kuoleman symbolina (Bachelard ei käsittääkseni näin tee, hänen ajatuksensa talvesta on jotenkin lämpöinen), niin kun ihminen on vastasyntynyt, hän on tavallaan keskellä talvea. Näin siinä mielessä, että vastasyntynyt ihminen kuolee ilman hoivaa. Osa tätä hoivaa on kielellinen maja joka pikkuhiljaa kasvaa ja todellistuu kellareiksi, vinttihuoneiksi, lukituiksi lippaiksi, linnunpesiksi, maan pinnaksi, keittiöksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti