Minulle henkilökohtaisesti vierauden tunne toisen kielellisyydessä kyläillessä tulee usein siitä, että toisen kieli on jotenkin hyvin eri tavalla suuntautunutta kuin omani: mahdollisimman aukotonta, eksaktia, rationaalista, tiukasti logiikassa, faktoissa ja konkretiassa pitäytyvää.
Toisaalta se on kiinnostavaa, vähän kuin koti jossa on todella erilainen sisustus kuin omassa kotona. Silloin, jos vierauden tunteelta suinkin pystyy, on hyvä pysähtyä havainnoimaan erilaisia sisustuksen elementtejä, kuten loogisia symboleita ja kysellä, miksi sisustaja on valinnut juuri nämä elementit. Kotoisaksi tunnen oloni, jos kielessä on tilaa metaforille, uneksimiselle, tiedostamattomalle, kaikille niille assosiatiiviselle rönsyille joiden voi odottaa kasvavan pitkin kielen kotia.
Minulla oli ilo saada kandin seminaarissa opponentiksi opiskelukaverini ja ystäväni joka esitti monia todella hyviä kysymyksiä työstäni. Suureen osaan niistä en ole vieläkään osannut vastata. Erääseen niistä avautui vastaus toissapäivänä, kun keskustelin tämän ystäväni kanssa tekstiviestein ennen illan tapaamista. Tämä ystäväni kysyi minulta seminaarissa mm. siitä, kuinka Dolton mukaan ihmisen kehitys tapahtuu ainakin osaksi muuntavien hetkien kautta. Ystäväni kysyi sitä, kuinka näitä muuntavia hetkiä voisi asiakaskohtaamisissa tukea.
Keskustelumme lähti tähän suuntaan kommentistani siitä, että joidenkin ihmisten kanssa on kodin kokemus. Ystäväni vastasi, että aiheesta pitää jutella myöhemmin: “mikä luo sen tunteen jonkun kanssa puhuessa että on 'kotona' niinku viltti harteilla ja villasukat jalassa”. Miten lämpöinen mielikuva.
Vastasin ystävälleni, että “Bachelardin metodi on kuvittelun fenomenologia. Hänelle kirjallisuus on aukkojen taidetta, ei tarkkaa kuvittelua. Mielikuvat saavat olla hämärässä, haaveet saavat olla naiiveja ja tilaa on uneksijan omille toiveille. Asumisessa nämä elementit voivat olla läsnä. Minusta silloin, kun kaksi ihmistä ovat symbolisesti jaetulla lähikehityksen vyöhykkeellä, tämä toteutuu. Sinun kommunikaatiossasi on salliva tila ihmisen kasvulle, doltolaisesti oman olemisen lapseksi tulemiselle. Tämä auttaa ihmistä muuntavissa hetkissä – asia jota kysyit opponoidessa. Olen miettinyt opponointikysymyksiäsi paljon, kaikkiin en osaa vieläkään vastata, mutta tämä avautui nyt.”
Ystäväni vastasi, että “omana lapsena oleminen on riskin hyväksymistä ja rohkeutta. Kati Aho-Mustonen sanoi että suurin osa ihmisistä epäilee psykologiaa koska on pelottavaa ajatella että ihmisistä ja mielestä voisi tehdä yleistyksiä kun jokainen haluaa ja uskoo olevansa ainutlaatuinen – ja tietyssä mielessä onkin niin mutta silti on jaettua.” Ystäväni jatkoi hyvällä huomiolla: “Tämän hyväksyminen liittyy riskiin siten, että oma ainutlaatuisuus on suhteellista ja maailma muuttuva. Onneksi meillä on näitä “mielen vilttejä”.”
Viisas ystäväni. Miten usein hän onkaan kietonut olemukseni kielensä villaisiin ja lämpimiin viltteihin (kuten monet muutkin opiskelukaverini ja muut ystäväni). Eräs esimerkki on helpottava toteamus “Se on elämää.” silloin kun olen kertonut hänelle jostakin asiasta joka on minulle henkilökohtainen ja vaikea. Tämä ystäväni on hyvin suvaitseva, lämmin ja inhimilliselle kokemukselle avoin, ei-tuomitseva ihminen. Siinä toteutuu kodin tärkeä elementti: turvallisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti