Kieli kotina III

Palaan Bachelardin kirjan arviointiin. “Bachelardin metodina on “kuvittelun fenomenologia”, ja sitä varten hän lukee kirjallisuutta. Hän hakee yksittäisiä lauseita sieltä täältä, ja löytää mielikuvitusta kiehtovia kuvia. - - Mielikuviemme asumuksiin ei voi mennä tarkasti kuvailemalla niitä, sillä tarkkuus ei suosi kuvittelua, vaan johtaa vain vieraissa asumuksissa vierailuun. Siksi aukkojen taide eli kirjallisuus on - - muoto, joka antaa mielikuvien olla hämärässä eikä valaise niitä liikaa. Esimerkiksi lapsuudenkodista ei hänen mukaansa tarvitse sanoa paljoa, kun se jo sysää uneksijan otolliseen tilanteeseen, “kynnykselle jossa voin levätä omassa menneisyydessäni”.”

Mietin tätä aukkojen taidetta. Kenties on niin, että nämä aukot ovat juuri ne, jotka mahdollistavat jokaisella yksilöllä tekstien yksilöllisen lukukokemuksen, persoonallisten viittaussuhteiden viriämisen.

Tässä mielessä kieli on aina myös jonkinlaista päättelyä ja havainnointia. Mieleeni tulee se, kuinka silmässä on sokea piste. Näkökenttämme on kuitenkin yhtenäinen, sillä näkökokemus on tulkinta, ei todellisuuden suora versio. Nämä aukot ovat eräänlaisia “sokeita pisteitä”, jotka kuitenkin mahdollistavat yksilöllisen tulkinnan. “Kirjallisuus on esileikkiä, kuten Freud sanoi, uneksija ei analysoi mitä teksti todella sanoo, uneksijalle teksti antaa vain sysäyksen ja vie hänet omien toiveidensa äärelle.”

Tässä mielessä on välttämätöntä, että kielessä on aukkoja, tilaa jokaisen yksilön omille tulkinnoille. Muutoin kielellinen asumus alkaa tuntua ahtaalta ja vieraalta; kuin joutuisi asumaan liian pienessä yksiössä jonka joku muu on sisustanut valmiiksi, vailla mahdollisuutta tuoda kotiin mitään omaa.

Mietin myös tarkkuutta ja vieraiden asumusten tunnetta. Toisinaan psykologian kieli tuottaa minulle vieraan asumuksen tunteen vaikka haluaisin olla kuin kotonani. Näin on silloin, kun jokin eksakti empiirinen tulos ei vastaa jonkin ilmiön todellistumista omassa kokemusmaailmassani, tai kokemustani siitä, miten jokin asia tai ilmiö on jollekin toiselle ihmiselle todellistunut, tai kokemusta siitä, miten jokin asia tai ilmiö on todellistunut vuorovaikutuksessa jonkun toisen ihmisen kanssa. Silloin tuntuu siltä, että jotakin puuttuu; juuri ne aukot, jotka mahdollistavat yksilöllisen tulkinnan. Psykologian kielen asumus tuntuu ahtaalta, vieraalta ja puutteelliselta.

Mitä tulee omassa menneisyydessä lepäämiseen, kieli voi olla sitä, riippuen tietysti myös siitä, millainen menneisyys on ja minkälainen suhde siihen on. Kielessä ovat samaan aikaan läsnä kaikki aikaulottuvuudet ja kieli myös luo sitä, minkälaiseksi menneisyyden asiat todellistuvat nyt, miltä todellisuus nyt tuntuu kokemuksena sekä sitä, millaiseksi tulevaisuus muodostuu. Tämä on myös eräs syy, miksi tunnen olevani kotona esimerkiksi äitini kanssa sekä niiden ystävieni kanssa, jotka ovat tunteneet minut pitkään. Jaan heidän kanssaan kielellisen elämänhistoriani joka on sekä kehollista että puhuttua.

Bachelardille talvi on vuodenaika, jossa muinaisuus legendoineen tulee lähelle. Kysymyksessä “eivät ole ihmisen omat muistot, vaan arkaaiset muodot... “ Bachelardin mukaan ““todellisella hyvällä ololla on menneisyys”. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain yksilöön rajautuva menneisyys, vaan historia, joka eletään vanhojen talojen ja alkeellisten majojen kautta.”

“Nykyään ns. henkilökohtaisia muistoja tutkittaessa on korostettu sitä, kuinka paljon nuo muistot asettuvat yleisiin muotoihin eivätkä ole niin kovin yksilöllisiä. Juuri tältä kannalta Bachelard aikanaan kritisoi psykoanalyysia ja puolusti muistoja kuvitelmina, jotka ovat yksilöä yleisempiä ja ennen kaikkea vanhoihin asumuksiin liittyviä muotoja.”

En ole ihan samaa mieltä siitä, etteikö kyseessä olisi myös ihmisen omat muistot – ovathan ne sellaisiksi tulleet osin arkaaisten muotojen välittäminä. Mitä arkaaisiin muotoihin muuten tulee, kenties niitä ovat esimerkiksi Jungin arkkityypit jotka esiintyvät saduissa ja ihmisten kertomissa tarinoissa. Myös uskontojen kielestä niitä voi löytää.

Tässä yhteydessä tulee mieleen se Jungin ajatus, että jos arkkityyppeihin ei tutustu, voi menettää jonkin osan ihmisiin liittyvästä ymmärryksestä. Arkkityyppien ja erilaisten tyypillisten tarinamuotojen voi katsoa jatkavan elämäänsä ihmisten omissa elämäntarinoissa. Mieleeni palautuu laadullisen tutkimuksen harjoituskurssi, jossa ryhmämme kanssa tyypittelimme tarinoita Vilma Hännisen tarinatyyppien mukaan joita olivat tragedia, komedia, ironia ja rikostarina.

Samoin mietin sitä, kuinka ihmisen oman kielen kodissa voi olla vanhoja, alkeellisia ja arkaaisia piirteitä. Minulla ainakin on. Oman kieleni koti sisältää varhaisen vuorovaikutuksen arkaaisia tutteja joita imeskelen jos olen hätääntymässä. Eräs tällainen on mielikuvani siitä, että minun tekisi mieli käpertyä pienelle kerälle komeroon, jos koen esimerkiksi hylkäämiskokemuksen tai häpeää.

Pidän Itä-Suomen yliopiston teologian professori Paavo Kettusen siitä ajatuksesta, että syyllisyys kohdistuu enemmän omiin vääriksi koettuihin tekoihin ja niiden seurauksiin, häpeä taas kokonaisvaltaisemmin omaan persoonaan. Häpeää kokiessa muutan mielikuvissani komeroon asumaan. Mieluiten pimeään komeroon. Mieluiten sellaiselle kerälle, jossa voisin jatkuvasti kiertyen kadota tyhjäksi pisteeksi, itseni negaatioksi.