Autuaita ovat keskustelujen sivupolut. Tämä kirjoitus sai alkunsa siitä, kun eräs kaverini laittoi facebookkiin lumenluontiaan koskevan päivityksen. Kirjoitin siihen tämän kirjoituksen loppulauseen, josta tuli alku tälle kirjoitukselle. Joskus loppulauseesta tulee aloituslause. Ja lumitöiden analyysistä poeettista huuhaa-haahuilua.
Talven ensimmäinen lumikide etsi paikkaansa katolla hyvin hiljaa. Lumikide oli syntynyt tuulten ja pilvien jäätyneestä tanssista joka antoi kiteelle tähden muodon. Syntyhetkellä kide uskoi olevansa tähti; se hypähti pakkasen kehdosta kuin naurava lapsi keinusta, kohti muita tähtiä... Vain huomatakseen ettei se ollut Pikku Prinssi matkalla kotiin.
Lumikide tippui alaspäin yhä nopeutuvalla kierteisellä liikkeellä kuin yksinäinen varis hylätyn tivolin karusellissa. Eteenpäinmeno lävisti lumikiteen, sen vettyneet sakarat saivat kantaakseen hiukkasia kaupungin hengityksestä kunnes kide lopulta päätyi katolle.
Kide raapi katon pintaa tunnustellen sitä kuin peiliä. Se tahtoi sulkea silmänsä katujen valoilta, jotka saivat sen heijastamaan yksinäisyyttään. Sitten viereen satoi toinen kide, ja kolmas, ja neljäs... Muodostelmastaan järkkyneitten tinasotilaiden lailla kiteet jatkoivat matkaansa katoille, tuulen lyödessä vinkuvaa rytmiä ikkunalautoihin.
Kiteet takertuivat toisiinsa turvaa etsien, muodostaen hiutaleita, yhä vain suurempia, samalla tiedostaen että vain useampi kide yhdessä on hiutale; vain useampi hiutale yhdessä on jäisistä pilareista, levyistä, tähdistä, neulasista ja kuusikulmaisista levyistä muodostuva tilkkutäkki katon yllä.
Tilkkutäkki kasvoi ja haki hahmoaan, kutsui uusia kiteitä liittymään hiutaleitten kasvavaan joukkoon. Lopulta lumenluoja tuli tekemään työtään. Lepopaikastaan hätistellyt hiutaleet syöksyivät lumenluojan niskaan samanaikaisena, kahdenkymmenen kilon painoisena lasinkarvaisen eläimeenkimpaleen huutona.
Siihen oli tiivistynyt kaupungin ydinmehua: hiekkaa askeleista, pienhiukkasia, koirien jätöksiä, ikkunalle unohtuneen pelargonian repeytyneitä säikeitä, huuruisia tupakansavuisia henkäyksiä, bussipysäkkien valaistujen mainosten välkettä, hitaasti sulkeutuvien ripsien kuuraa, pattereiden avoimesta ikkunasta karannutta lämpöä, pakoputkien nokea...
Toinen suuri kimpale särähti epätoivoisesti kiteiksi lumenluojan kasvoille, kuin kitarankappaleet armottoman soittajan käsissä. Teräksinen puraisu tuntui lumenluojan kasvoilla, kertoi hänen elävän ja soitti hileistä sinfoniaansa hänen ihosoluillaan vielä kauan sen jälkeen, kun hän oli lopettanut lumityöt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti