Varsinainen kirjallinen kandin työni ei ollut mitään suurta akateemisen ajattelun juhlaa ja sain siitä arvosanaksi 2. Se oli tosin enemmän kuin odotin – suoraan sanottuna odotin enimmillään arvosanaa 1. Kun työni meni arvioitavaksi, siitä puuttuivat siinä vaiheessa mm. seuraavat asiat: sisällysluettelo, sivunumerointi, lähdeviitteet, bibliografia, Dolton ajattelun kytkeminen psykoanalyyttiseen, psykologiseen, sosiaaliseen, historialliseen ja ajalliseen kontekstiin, aikalaiskritiikki...
Lähdeteoksia ei ollut riittävästi ja johdanto- ja pohdintaosiot olivat suoraan sanottuna luokattoman ala-arvoisia. Lähetinkin kandintyöni arvioitavaksi otsikolla ”noloin kandi ikinä”. Osa edellämainituista seikoista täytyy vielä lisätä työhön, että voin saada kurssin läpi. Arviointiin niiden lisääminen ei enää vaikuta mitenkään.
Tämä oli valinnan seuraus. Olisin voinut valita aiheen, josta on saatavilla runsaasti tietoa sekä suomeksi että sellaisella alkuperäiskielellä jota ymmärrän. Lisäksi, edellämainitut puuttuvat tekijät työstäni eivät ole sellaisia joita en osaisi laittaa ja ymmärrän kyllä niiden merkityksenkin. Kai töille on oltava tietyt standardit, joiden mukaan niitä arvioidaan. Olin itseasiasa peruskoulu- ja lukioaikoina parempi viilaamaan juuri tuollaisia tekijöitä kohdalleen.
Kun minulla oli jokin kirjallinen työ tehtävänä, saatoin istua tuntikausia kotikyläni kirjastossa. Ensin etsin kaikki kirjat, joissa oli saatavilla tietoa esitelmän aiheesta. Sitten otin kaikista niistä tiedot, yhdistelin, analysoin, integroin... Ja se tiedonkäsittely oli ihanaa! Todellinen nautinto! Olin kuin koira joka haistaa herkullisen luun, löytää sen, kuopsuttaa maata valtavan innon vallassa ja löytää luun lopulta, ottaa siitä otteen etukäpälillään ja upottaa siihen hampaansa. Nam ja rouskis!
Päätin 16-vuotiaana, että haluan isona tehdä väitöskirjan. Se oli yksi syy istua siellä kirjastossa tuntikausia: olin tiedon kanssa leikkivä lapsi joka leikki tutkijaa. Kun ikää tulee lisää, fantasioihin pohjautuviin leikkeihin tulee mukaan realistinen arviointi. En suoraan sanottuna tiedä ollenkaan, tuleeko väitöskirjahaaveestani ikinä mitään – en tiedä olisiko minusta niin vaativaan prosessiin. Unelmat ovat kuitenkin mukavia, ne vetävät ihmistä eteenpäin elämässä. Eikä kaikkia unelmia edes tarvitse toteuttaa kuin fantasian tasolla. Sekin on oma ilonsa – mielen vapauden ilo.
Toisaalta en peruskoulu- ja lukioaikana juuri pitänyt tiedon sovellusta vaativista tehtävistä enkä ollut kovin hyvä soveltamaan tietoa käytäntöön. Saatoin lukiossa saada esimerkiksi matematiikasta, fysiikasta ja kemiasta kiitettäviä arvosanoja ymmärtämättä juuri mitään siitä mitä tein. Nykyisin taas ajatukset teoreettisesta todellisuudesta käsitejärjestelminä ja käsitteiden soveltamisesta ovat avautuneet aivan uudella tavalla. Tekisi mieli kaivaa vanhat lukiokirjat esiin ja tutkia, mitä nyt saisin esimerkiksi fysiikasta, matematiikasta ja kemiasta irti. Luultavasti paljon enemmän kuin lukioaikoina.
Kandin tiedollisella huippuelämyksellä on pohjansa jo lukioajoissa. Silloin huikein oppimiskokemukseni liittyi siihen, että luin kaikkea mahdollista. Huomasin kuinka eri tieteenalat liittyivät toisiinsa, kuinka niissä kaikissa oli pohjimmiltaan jotain samaa... Tämä jonkin perimmäisen samuuden kokemus rakastutti minut tiedon etsintään. Halusin opiskella yliopistossa jotakin, jossa voisi yhdistellä mahdollisimman monta eri tieteenalaa ja myös taiteita. Halusin myös opiskella alaa, joka olisi haastava ja sytyttäisi paitsi älyllisen, myös emotionaalisen kiinnostukseni. En tiennyt mitä etsin, mutta tiesin että tiedän kun löydän sen mitä etsin.
Löysin etsimäni vuonna 2005 Tutkivan oppimisen kirjan myötä. Se kirja vetäisi kerralla jalat alta ja lukukokemus muistutti rakastumista, oli rakastumista. Kun luin Tutkivaa oppimista, ymmärsin että tässä on nyt jotakin huikeaa, jotakin yhtä ihmiselämää paljon suurempaa, jotakin jonka eteen haluan tehdä kaikkeni ja laittaa itseni likoon täysillä mitä tahansa se tarkoittaakaan. Sen kirjan luettuani tiesin, etten halua enää koskaan mitään muuta niin paljon kuin olla psykologian tieteen alan äärellä koko loppuelämäni ajan, erityisesti tutkivan oppimisen hengessä. Tutkivasta oppimisesta löysin myös ensimmäistä kertaa systeemiteorian (Dan Keatingin älykkyyden kehityksen dynaaminen systeemimalli, itseorganisoituvuus) sekä Bahtinin ajatuksen moniäänisyydestä.
Kun googletin termiä omavoimaisuus, törmäsin mm. ”tunnehötön” käsitteeseen. Sellaista käsitettä käyttävä henkilö ei ehkä ole ymmärtänyt tunteiden merkitystä energian antajana. Joka puhuu rakkaudesta vain tekoina, puhuu rakkauden käytännöllisestä ja kognitiivisesta puolesta. Minulle rakkaus on myös tunne, se energia jolla jaksan tehdä niitä käytännön tekoja. Eikä siinä ole mitään hattaramaista höttöilyä.
Rakastuttuani psykologiaan tein kolme vuotta töitä että pääsin opiskelemaan haluamaani alaa. Olin myös vakaasti päättänyt, että jos en pääse opiskelemaan psykologiaa Suomessa, muutan vaikka ulkomaille opiskelemaan ja sen olisin myös tehnyt. Pyrkiessäni silloiseen Joensuun yliopistoon, nykyiseen Itä-Suomen yliopistoon, psykologian opintojen sisällöllinen kuvaus ei tuntunut kiinnostavalta.
Päätin tietoisesti, että se on psykologiaa yhtäkaikki ja koska olen rakastunut psykologiaan, kaikki siihen liittyvä on kiinnostavaa ja kiinnostaudun siitä psykologiasta jota Joensuussa opetetaan. Nykyisin olen sitä mieltä, että olen onnellisin juuri Itä-Suomen yliopistossa enkä haluaisi vaihtaa minnekään muualle. Olen innostunut oppiaineemme ainutlaatuisista painotuksista psykologian tieteenalan kentällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti