"Jos on persoonaltaan taipuvainen haastamaan kaikkea, on vaarassa katkeroitua", Korkeila kuvailee. Mietin mitä tämä kaiken haastaminen tarkoittaa. Jos haastamisella tarkoitetaan perusteellista asioiden, ihmisten, ideoiden, arvojen, elämänkatsomusten, maailmankatsomusten, ideologioiden ja muiden käsitejärjestelmien kyseenalaistamista niin se voi jossakin iässä ja elämänvaiheessa olla hyvinkin tarpeellista. Samalla se voi olla raskasta paitsi ihmiselle itselleen, myös läheisille.
Katkeroituminen on mahdollinen seuraus siitä, että ihminen kokee ettei tule ymmärretyksi, kokee jäävänsä vaille tukea tai saa hylkäämiskokemuksia. Tässä ei kuitenkaan ole kysymys vain tämän ihmisen omasta persoonasta vaan myös siitä, miten yhteisössä suhtaudutaan sellaiseen ihmiseen joka haastaa.
"Suurin osa vaikeissa oloissa kasvaneista lapsista pärjää elämässään hienosti." Tekstiä referoiden, sinnikkäillä ihmisillä on voimavaroja joiden ansiosta toipuminen sujuu paremmin. He osaavat säilyttää toimintakykynsä ja toiveikkuutensa sekä antaa itselleen positiivista palautetta ("minä pärjäänkin aika hyvin tässä tilanteessa") myös muutostilanteissa kuten sairastuessaan.
Uskon että avoimuus, kontaktien solmiminen, tuen hakeminen, toiveikkuuden säilyttäminen ja positiivisen palautteen antaminen itselleen ovat ainakin jossakin määrin (sosiaalisesti) opittavissa olevia taitoja. Ihminen voi myös oppia selviytymään ilman toisten tukea - ainakin Anthony de Mello vaikuttaa saavuttaneen tällaisen tilan kirjassaan Havahtuminen.
Olisi mielenkiintoista tietää, liittyykö Korkeilan näkemyksessä "käännänpä tämän voitoksi"-ajattelu nimenomaan todellisuuden kieltämiseen ja miten hän erottaa ko. ajattelun sinnikkäiden ihmisten voimavaroista.
Asiakastyön näkökulmasta olisi kiinnostavaa tietää, miten traumaattisen tapahtuman kokenutta ihmistä voidaan tukea siten, että ihmisellä itsellään säilyy vapaus valita miten hän suhtautuu ajatukseen kasvusta ja siten, että kasvuun tarvittavat välineet ovat yhdessä ihmisen kanssa hänen lähikehityksen vyöhykkeellään muodostettuja ja ihmisen omaan persoonaan sopivia.
"Korkeila toteaa, että liika realistisuus oman itsensä suhteen ei ole hyvästä. Tutkimusten mukaan depressiosta kärsivät ovat realistisempia kuin muut ihmiset. Ihmisen eloonjäämisen kannalta ylioptimistisuus on hyvästä."
Tässä yhteydessä on paikallaan miettiä sairauskäsitystä. On kiinnostava paradoksi, että tietynasteinen ympäristön havainnoinnin realistisuus voi näyttäytyä sairautena kun taas lievä positiivinen väärinhavainnointi lisää eloonjäämistä. Sairaus ja terveys ovat selvästi määrittelykysymyksiä, sijainteja jatkumoilla jotka liittyvät ympäristöön.
Mitä tulee posttraumaattiseen kasvuun, siitä tulee mieleen "uudelleenorganisoiva elämänvoima", joka on käsitteeni useamman eri ajattelijan eri aikoina esittämille samansuuntaisille ajatuksille.
Sandor Ferenczi puhuu "organisoivasta elämänvietistä" joka "ottaa pyrkimyksekseen yksilöllisen täydellisyyden ja täydentymisen pahojenkin kokemusten jälkeen". Alf Rehniä mukaillen luovuus on hengissäselviytymisyrittäjyyttä, alkuvoimaista energiaa jota voi suunnata monella tavalla ja joka “voi puhjeta kukoistukseen myös kaikkein karuimmassa maaperässä”.
Systeemiteoreetikko Kauffmanin mukaan emergentillä maailmankaikkeudella on mahdollisuus toteutua luovasti ja ennustamattomasti. Ehkä sinnikkyys on juuri tällaista luovaa, osin ennustamatonta hengissäselviytymisyrittäjyyttä.
Rehn siteeraa kirjassaan "Vaaralliset ideat" myös Joseph Schumpterin oivallusta siitä että luovuudessa on aina muutosta jossa tapahtuu monimutkaista yhteispeliä luovan ja tuhoavan välillä. Tämän voi katsoa vastaavan systeemiteorian käsitettä “järjestystä kaaoksen rajalla”. Perususkomusten haastamiseen johtava traumaattinen tila lienee yksi versio tästä.
Samat asiat löytyvät myös myyteistä - esimerkiksi ylösnousemuksesta ja Feeniks-linnusta. Nähdäkseni on yleisemminkin niin, että useat ajattelijat eri aikakausina kuvaavat samaa asiaa eri käsittein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti