Tarina perustuu (oletettavasti fiktiiviseen) tarinaan ranskalaisesta trubaduurista, runoilijasta ja Blaien prinssi Jaufré Rudelista. Tarinan alussa Jaufré on kadottanut ilonsa. Hän ei enää vietä iloisia iltoja kievareissa laulaen, juoden ja naisia syleillen, sillä hän on rakastunut yhteen tiettyyn naiseen eikä voi rakastaa ketään muuta. Jaufrélle ei ole sanoista iloa sillä “sanani tavoittavat vain lisää sanoja”. Siksi hän pyytääkin vastausta satakieleltä.
Olen lukenut viime päivinä Viljo Kajavan kauneimmat runot-teosta ja mieleeni tulikin eräs hänen (myös kyseisestä teoksesta löytyvä) runonsa josta alla katkelma:
"Jokin täällä lauluille on pantu kahle, paula,
jokin, joka hengitystä pidättää.
Väsynyt jo olen, lähden, tiedän sen,
siksi, satakieli, lintu rakastavan sydämen,
sano, mikä sanomatta jää,
mikä laulamatta jäi, se laula!"
Jaufré ei kuitenkaan saa vastausta satakieleltä - eikä sanoiltakaan. Jaufré ei itse asiassa edes tunne rakastettuaan joka asuu kaukaisessa maassa (tarkemmin sanottuna Pyhässä maassa, Tripolissa). Jaufré on vain kuullut tästä naisesta tarinoita pyhiinvaeltajalta, joka tekee matkoja Ranskan ja Pyhän maan välillä. Pyhiinvaeltaja kertoo tälle naiselle, eräälle kreivittärelle, mitä hänestä puhutaan Jaufrén lauluissa, että hän on “kaunis ilman kauneuden ylpeyttä”, “aatelinen ilman aateluuden ylpeyttä” ja “hurskas ilman hurskauden ylpeyttä”.
Kreivitär toteaa etteivät hänestä kertovat laulut ole totta: hän katselee koko ajan ympärilleen nähdäkseen ettei kukaan muu nainen ole yhtä kaunis, hän haluaa omakseen sekä idän että lännen maat ja keikailee parhaissa vaatteissaan matkalla messuun kirkossa jossa hän sitten polvistuu tyhjänä hengeltään. Samalla kreivitär miettii: “jos se trubaduuri tuntisi minut, laulaisiko hän minusta yhtä palavasti?” ja “laulaisiko hän minusta yhtä kauniisti, jos hän näkisi sieluni syvyyksiin”. Kreivitär ei mielestään ole kaunis kuin trubaduurin sanojen peilissä.
Jaufré ei ensin ilahdu siitä, että pyhiinvaeltaja on kertonut kreivittärelle (jonka nimi paljastuu myöhemmin mm. armoon viittavaksi Clémenceksi) trubaduurin laulujen kertovan hänestä – varsinkin, kun pyhiinvaeltaja on toistanut Jaufrén lauluja “vähän sinnepäin” vaikka nämä laulut ovat kovan työn tulosta: “Riisuudun ja pukeudun kymmeniä kertoja ennenkuin löydän oikean sanan...”.
Jaufré ei myöskään tahdo uskoa, että hänen kaipaamansa nainen olisi ollut loukkaantunut, alistunut, imarreltu (kuten pyhiinvaeltaja kertoo naisen olleen kun tämä oli kuullut Jaufrén tehneen lauluja hänestä). Jaufré pohtii sitä, voisiko hän enää kirjoittaa naisesta yhtä kauniisti, jos hän tapaisi tämän oikeasti. “Jos rakastat häntä, olet hänelle totuuden velkaa” vastaa pyhiinvaeltaja.
Tässä ollaan inhimillisten peruskysymysten äärellä. Kuuluuko rakkauteen - tai ainakin rakastumiseen - ainakin aina aluksi pienimuotoinen toisen ihmisen idealisointi? Onko se aina välttämättä huono asia? Mieleni palaa Doltoon, jonka näkemys on että ihmiset ja yhteisöt kehittyvät erojen, erottumisten ja eroavaisuuksien kautta. Ehkä idealisointi-realismi-kehitys on juuri tällaista ihmisten kehittymistä erottumisten ja erojen kautta.
Onko joskus parempi vain jättää rakkaus sublimoinniksi symbolijärjestelmään? Onko se todellista rakkautta jos rakastaa toista kaukaisena, idealisoituna hahmona jolle antaa symbolijärjestelmän muodon? Ja onko välttämättä niin, että kaukainen, symbolisen muodon saava rakkaus olisi idealisointiin perustuvaa? Mielestäni ei ole.
Ei lähes tuntemattomankaan ihmisen kaipauksen ja rakastamisen tarvitse perustua idealisaatioon. Eikä se, että ihminen kirjoittaa vaikkapa kauniita rakkausrunoja, tarvitse merkitä sitä, että ihminen idealisoi toisen ihmisen kaikessa ajattelussaan tai että ihminen ei ymmärrä arkirealistisia asioita.
Suurin osa rakkaudesta on kuitenkin arkea. Tiedän sen varsin hyvin, olenhan asunut erään poikaystäväni kanssa yhdessä useamman vuoden. Runoissani kuitenkin mieluummin yleensä kritisoin arkea ja haaveilen, sillä arkipäivää saan jo muutenkin elää ihan tarpeeksi. Miksi en siis ylittäisi arkipäivää sanoissani jos sen koen mielekkääksi?
Ehkä tämä on jonkinlaista kaukokaipuun muunnosta sukupolvelta toiselle. Isän isoisä oli merimies, äitini äidin sisko seikkaili matkoilla ympäri Eurooppaa ja meni lopulta naimisiin ruotsalaisen miehen kanssa, äitini sisko taas asuu Espanjassa espanjalaisen miehensä ja lastensa kanssa... Sanat ovat minun veneeni, jolla purjehdin olemassaolon merta.
Milloin valita lähestymis- ja milloin välttämiskäyttäytyminen ja miksi? Voisiko olla niin, että pienimuotoinen idealisointi ja kaukaisen, saavuttamattoman kohteen kaipaus on jopa välttämätöntä ainakin joidenkin ihmisten tietoisen mielen kykyjen kehittymiselle - esimerkiksi sellaisille kuin kaipauksen ja kaipauksen kohteeseen liittyvien tunteiden ja ajatusten sietäminen ja muuntaminen symbolijärjestelmän keinoin johonkin toiseen muotoon.
Mitä taas tulee siihen, että omaa jotakin hyvää toisen sanojen peilissä, mielestäni se on hyvin todellista. Toisen ihmisen sanojen peili voi olla muuttava peili, peili jossa näkee oman potentiaalinsa ja saa tästä kokemuksesta tulla hyvällä tavalla nähdyksi energiaa pyrkiä potentiaalin täyttämistä kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti