Vapaata tajunnanvirtaa I

Mieleni vaeltelee sekä Kaukaisen rakkauden oopperan äärellä että monissa muissa ajatuksissa ja assosiaatioissa. Mieleeni tulee pari asiaa runojen kirjoittamisesta sekä siitä kuvasta, minkä runot yleensä rakkaudesta tarjoavat.

Jaufré ei pitänyt siitä, että pyhiinvaeltaja oli toistanut hänen laulujaan “vähän sinnepäin” sillä niiden kirjoittaminen oli kovaa työtä: “pukeudun ja riisuudun monta kertaa päivässä” (ennenkuin löydän sopivat sanat). Tästä olen samaa mieltä. Ihmiset jotka pitävät runojen kirjoittelua helppona haihatteluna, eivät varmaan ole elämänsä aikana kovin monta runoa kirjoittaneet tai ottaneet kirjoittamista vakavasti.

Itse olen viimeisen noin kymmenen vuoden aikana käynyt lukemattomia kertoja läpi kuluneena aikana kirjoittamiani runoja joita on noin parisataa. Työtunteja en ole halunnut laskea. Paljon niitä on kuitenkin mennyt. Jotkin runot syntyvät “kuin itsestään”, pakottamatta, niin että sanoja vain tulee.

Yleensä kuitenkin lähes poikkeuksetta runojen kanssa joutuu tekemään paljon töitä niin kirjoittaessa kuin niitä muokatessaankin – käymään niitä läpi yhä uudestaan ja uudestaan, etsimään sopivaa sanamuotoa... Vain harvoin voi olla heti täysin tyytyväinen kirjoittamaansa tekstiin. Ja samalla vielä ymmärtää sen, miten paljon parempia runoja monet muut ovat kirjoittaneet, ja miten paljon enemmän pitäisi lukea ja kirjoittaa jos haluaisi kirjoittaa todella hyvin.

Joskus voi olla valtava tarve ilmaista jotakin, mutta sanoja ei vain tule. Välillä omille teksteilleen turtuu ja niiden pitää antaa olla jonkin aikaa niin että niitä ei lue. Se on myös joskus ahdistavaa kun haluaisi saada jotakin valmiiksi, mutta ei vain saa. Kirjoittaminen on enimmäkseen työtä.

Innostuin taas kuuntelemaan Rautavaaran lisäksi Chydeniuksen musiikkia. Kuuntelin Kaj Chydeniuksen Kauneimmat rakkauslaulut-cd:tä. Toinen vastaavantyyppinen cd:ni on Aulikki Oksasen lauluja. Ensimmäinen painottuu eri sanoittajien teksteihin, joihin Chydenius on tehnyt musiikin, jälkimmäinen puolestaan Aulikki Oksasen sanoittamiin ja/tai laulamiin runoihin joihin moniin Chydenius on tehnyt musiikin.

Chydeniuksen levyllä on vanha kappale “jos mun tuttuni tulisi”. Sen sanoitukset ovat, myönnettäköön, dramaattiset: “Jos mun tuttuni tulisi, ennen nähtyni näkyisi – virstan vastahan menisin – veräjiä purkamahan, aitoja alentamahan. – Sille kättä käppäjäisin vaikkois käärme kämmenpäissä, sille suuta suikkajaisin, vaik ois suu suen veressä, vielä kaulahan kapuisin vaik ois kalma kaulan päällä, vielä vierehen kävisin vaik ois vierus verta täynnä.”

Sanoituksen dramaattisuudesta huolimatta mielestäni pointti tulee selväksi: rakkauden takia joutuu tekemään töitä ja toisaalta jos sanoo rakastavansa toista ihmistä, häntä tulisi voida rakastaa myös silloin kun se ei tunnu miellyttävältä. Rakkauden arjesta Viljo Kajava on todennut näin runossaan Rakkaus. “Rakkaus ei puhdistu tulessa / eikä tarpeettomissa uhreissa, / rakkaus koetellaan harmaina arkipäivinä / kuolettavassa työssä väsymyksen hetkinä.”

Olen tästä samaa mieltä. En kuitenkaan ajattele niinkään, että on samantekevää kenen kanssa on parisuhteessa sillä työnteko auttaa aina kaikkeen. Eikä auta. Minusta tuntuu vahvasti siltä, että rakkaus on aina jollakin tavalla yksipuolistettu – joko siitä puhutaan arjen työntekona tai sitten suurena tunteena ja usein vielä tavalla, joka pitää näitä kahta toisensa poissulkevina.

Minulle henkilökohtaisesti kyky jaksaa tehdä töitä niin ihmissuhteissa kuin asioidenkin parissa liittyy vahvasti emootioihini. Emootiot ovat käyttöenergiani jotka myös muuttavat asioiden luonnetta ja maailman havainnoinnin tapaa. Pelkkä työnteko ei auta, jos tunne puuttuu – toisaalta pelkkä tunne ei vie mihinkään, jos ei se synnytä minkäänlaista toimintaa.

Mitä asioihin tulee, rakkaudesta psykologiaan olen jo kirjoittanut. Muita rakkauksia ovat yliopisto ja musiikki. Muistan kuinka ollessani lapsi äiti vei minut kerran Helsingin yliopistoon – paikkaan jossa hän oli itse aikoinaan opiskellut. Minulle on jäänyt tapahtuneesta yksi erityinen muistikuva. Seisoimme yliopiston käytävällä. Muistan pehmeän valaistuksen, käytävän tuoksun, jonkin patsaan... Rakastuin yliopistoon välittömästi. Tunsin sen kodikseni.

Yliopistorakkautta on kestänyt. Muistan rehtorin avajaispuheen kun olin päässyt yliopistoon. Siinä puhuttiin mm. siitä, kuinka yliopiston eräs tavoite on saada opiskelijoistaan isänmaataan palvelevia kansalaisia. Mielestäni tämä on hyvä ja oikea tavoite, positiivista isänmaallisuutta.

Isänmaallisuuden negatiivinen muoto on toisten kulttuurien halveksiminen, rasismi jne. Oikeaan isänmaallisuuteen ne eivät mielestäni kuulu. Omasta kulttuuristaan voi olla ylpeä ja sitä voi arvostaa samalla kun pyrkii toimimaan yhteisönsä ja yhteiskuntansa kehittämiseksi. Samalla on mahdollista arvostaa myös toisia kulttuureita ja eri kulttuuripiireistä tulevia ihmisiä.

Eräs asia joka saa minut jaksamaan vaikeina päivinä on se, että haluan joskus valmistua. Haluan että oma yliopistoni ja oma oppiaineeni sekä yhteiskuntani saa takaisin ne varat jotka ne ovat minuun sijoittaneet minulle ilmaisen koulutuksen muodossa. Samoin haluan valmistua ja mennä töihin ollakseni yhteiskunnalle hyödyllinen jäsen.

Yliopistorakkaus tuottaa myös ristiriitoja. Olen usein miettinyt sitä, että jos joskus teen väitöskirjan, haluaisin tehdä sen juuri omassa alkuperäisessä kotiyliopistossani. Toisaalta minua surettaa yliopistojen nykykehityksen tietyt puolet, kuten filosofian lakkauttaminen pääaineena omassa yliopistossani.

Viimeksimainittu on asia, jota vastaan haluaisin protestoida tekemällä mahdollisen väitöskirjan jonnekin muualle. Toisaalta minulle on – äidin kasvatuksen peruja sekin – oma kotiyliopistoni edelleen “alma mater” vaikka ei kai tällaisia käsitteitä juuri enää akateemisessa maailmassa käytetä. Tunnenkin oloni jonkin historiallisen ajan reliikiksi kun mietin tällaisia.