Minun piti eilen käyttää koko päivä laadullisen tutkimuksen äärellä ja mennä tänään töihin – se siitä sitten kun sain vatsataudin. Vatsatauti ja sen sivuvaikutukset kuten vuorokauden syömättömyys vie voimat sillä tavalla että fyysistä työtä ei pysty heti seuraavana päivänä tekemään – eikä aivotyötäkään. Seuraavat pari päivää pitääkin sitten todella kiirettä.
Kun en pystynyt tekemään tieteellisiä analyysejä, kirjoittelin sitten blogitekstejä valmiiksi. Tartuin koneeseen heti kun vointini oli riittävän hyvä – nähtävästi oksennustauti muunsi vain muotoaan verbaaliseksi...
Toisaalta, ei edes vatsatauti onnistunut pilaamaan eilen päivääni – kuulin nimittäin ensimmäisen kerran tänä keväänä palaavien kurkien huudon. Kurkien huudolla on minulle erityinen merkitys. Kun asuin kotona, äitini odotti joka kevät palaavien kurkien huutoa. Aina kun kuulimme kurkien huudot ensimmäisen kerran, juoksimme pihalle katsomaan taivaalle.
Jos olisin ollut terve, olisin mennyt läheisimmälle lintutornille katsomaan näkyisikö kurkia tai muita lintuja siellä. Kurkien äänien innoittamana otin taas pitkästä aikaa esiin Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticuksen ja aloin kuunnella sitä.
Mieleeni tuli samalla myös eräs muisto ajalta kun olin n. 12-15-vuotias. Tuohon aikaan vietimme joka kesä yleensä ainakin muutaman viikon erään sukulaiseni mökillä. Se mökki sijaitsi lähellä Vammalan kaupunkia. Itse mökki oli kuitenkin keskellä peltoja ja metsiä. Erään kerran lähdimme – minä, äitini ja pari muuta sukulaista – kurkien ääntelyn kuullessamme läheiselle suolle kävelemään ja katsomaan josko näkisimme kurkia. Ja siellähän niitä oli suolla.
Tarkat muistikuvat ovat kadonneet, mutta muistan tunnelman joka oli yhtä mystisen kaunis kuin Rautavaaran Cantus Arcticuskin. Suolle paistoi aurinko – ja samalla siellä oli hieman usvaa. Kurkia vaelteli useita suolla, tummia hahmoja pehmeän utuista maisemaa vasten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti