Viime viikolla muutama opiskelukaverini oli Sateenkaarimessussa. Siellä oli pappina Marja-Sisko Aalto – sukupuoltaan miehestä naiseksi vaihtanut pappi. Eräs ystäväni totesi, että hän koki että jotakin historiallista on tapahtumassa, kun hän oli nähnyt jonkun naiseksi pukeutuneen miehen joka meni hakemaan ehtoollista.
Historiallista se Suomessa onkin ja muutos tähän suuntaan on ollut nopea. Totesin, että minun on varsin vaikea löytää itselleni hengellistä kotia – eräs syy on hyvin monien uskontokuntien suhtautuminen esimerkiksi naisten asemaan ja homoseksuaalisuuteen. Sanoin, että minua puhuttelee tähän asti kohtaamistani uskonnoista eniten ortodoksisuus.
Siinä on kuitenkin ongelmansa. Minun olisi hyvin vaikea kuvitella, että ortodoksisessa seurakunnassa järjestettäisiin jumalanpalvelus jossa olisi nainen tai julkisesti homoseksuaali tai sukupuoltaan vaihtanut pappina.
Omiin eettisiin arvoihini erityisesti tulevana psykologina kuuluu se, että ihmistä ei tulisi diskriminoida hänen sukupuolensa tai seksuaalisen orientaationsa perusteella. Ja tässä yhteydessä on turha väittää, että tämä olisi minulle jotenkin helppo ja itsestäänselvä ajatus. Päinvastoin; molemmat vanhempani (äitini on helluntailainen, isäni evankelisluterilainen) ovat sitä mieltä, että homoseksuaalisuus ei ole luonnollista tai että se on syntiä.
Lisäksi isäni ja äitini edustavat vanhanaikaisia asenteita suhteessa esimerkiksi naispappeuteen – vanhempani ovat tietyissä asioissa ns. patavanhoillisia. Naisen asemasta olen aina ollut heidän kanssaan eri mieltä, seksuaalisen orientaation suhteen mielipiteeni muuttui hitaasti viimeisen yli kymmenen vuoden aikana.
Oman ajattelutavan muutos on hidasta ja vaatii paljon töitä. Siksi en sulata sellaisia väitteitä, että minun olisi jotenkin helppoa olla tätä mieltä jota mieltä nyt olen. Olen miettinyt asioita ja tullut siihen lopputulokseen, että jos ajatellaan että Jumalan voi kohdata juuri toisen ihmisen kasvoissa, niin eikö silloin erottelu sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen mukaan ole juuri sitä, että osaa Jumalan kasvoista ei haluta nähdä?
Siteeraan Doltoa: “Mitä enemmän laitatte yhteen Jumalan kipinöitä, joita ovat kaikki toiset ihmiset, sitä enemmän teillä on Jumalan valoa.” Raamatussa Jumalalla on monta nimeä – erityisen merkityksellinen on mielestäni “minä olen se joka minä olen”. Tämä on usein uskontokunnissa tulkittu Jumalan muuttumattomuuden osoitukseksi.
Olen tästä eri mieltä. Eikö sen, että Raamatussa Jumalalla on monta nimeä ja kaikesta huolimatta eräs nimistä on “minä olen se joka minä olen”, pitäisi kertoa siitä että Jumalan kasvot todella ovat ihmisten kasvot – ja sellaisina hyvin moninaiset. Jos emme tahdo nähdä jonkin ihmisen kasvoja sellaisina kuin ne todella ovat, emme halua koko Jumalaa vaan osajumalan. Tästä syystä pidän tärkeänä sitä, että ihminen voisi osallistua jumalanpalvelukseen omana itsenään – avoimesti homoseksuaalina, transsukupuolisena, transvestiittina jne., jos se on hänen todellinen olemuksensa.
Koen tästä ristiriitaa. Ne uskontokunnat, joissa nykyisin nähdään aiempaa enemmän myös esimerkiksi homoseksuaalien ja naisten kasvot, eivät erikoisemmin puhuttele minua. Ne taas jotka puhuttelevat, niissä pidetään perinteistä melko vahvasti kiinni.
En tiedä, sallisiko etiikkani minun liittyä uskontokuntaan, jossa osa Jumalan kasvoista on ja luultavasti pysyykin peitossa. Toinen vaihtoehto on liittyä ja pitää oma näkökantansa – toisaalta, voisiko omasta näkökannasta olla hiljaa ja tulisiko edes olla hiljaa. Poikkeavien näkökantojen esittämisessä uskontokunnissa on kuitenkin riskinsä. Voi loukata toisin ajattelevia tai joutua yhteisön ulkopuolelle.
Eräs opiskelukaverini joka oli myös sateenkaarimessussa, kuuluu kirkkoon. Hän sanoi, että hän ei ole halunnut erota kirkosta juuri siksi, että on ongelmallista jos kaikki “toisinajattelijat” jättävät kirkon.
Toinen vaihtoehto on, että en liity mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Minusta ei kuitenkaan ole mukavaa olla ilman hengellistä kotia sillä koen sellaista tarvitsevani. Eräs vaihtoehto on liittyä ja olla mielipiteistään hiljaa, mutta siinä joutuisin tekemään kompromissin etiikkani kanssa. Mielestäni, jos ihminen näkee että tapahtuu jotakin mitä hän ei pidä eettisesti oikeana eikä millään tavalla ilmaise asiaa, hän on osavastuullinen tapahtumiin.
Tämän kaiken pohtiminen tekee minut surulliseksi ja saa toteamaan, että tietoisen mielen kyvyt eivät välttämättä ole mikään ilo - elämä on lähes jatkuvasti jollakin tavalla monimutkaista tai ristiriitaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti