Kun Jaufré lähestyy satamaa, kreivitär miettii: “Tulisiko minun lähestyä vai pysyä kaukana? Kuinka hänen laulujensa neito olisi käyttäytynyt?” Siitä voi tulla ihmissuhteissa ongelma, jos pyrkii muuttumaan vain jonkin symbolijärjestelmän pohjalta muodostetun ennaltamäärätyn kuvan kaltaiseksi.
Jaufré on kuolemansairas, mutta toteaa ettei se haittaa, sillä hän sai nähdä kaukaisen rakkautensa. Kuoro toteaa tähän: “Kirottu olkoon rakkaus, jos se saa halveksimaan elämää, kirottu olkoon rakkaus, jos se pettää elämän ja liittoutuu kuoleman kanssa.” Jaufré vastaa: “Rakkaus antaa meille ilomme, eikö se voi ottaa ne poiskin?”
Mielestäni tässä on ihan oikeasti hyvä kysymys. Jos rakastaa niin paljon, ettei välitä kuolemasta, onko se todella rakkautta? Pitäisikö rakkauden olla aina elämää ylläpitävä voima? Jaufré kysyy kreivittäreltä, voisiko tämä sanoa rakastavansa häntä. Kun kreivitär ilmaisee, että olisi voinut sanoa Jauffrelle rakastavansa tätä, Jauffre haluaa taas elää. Sitä toivoo myös kreivitär: “Minä rakastan sinua, Jaufré. Ja toivoisin niin, että eläisit.”
Jaufré kuitenkin lopulta kuolee, kreivittären Jumalalle osoitetuista rukouksista huolimatta: “Minä toivon vielä, hyvä Jumala, minä toivon vielä”. Kun pyynnöt eivät tule kuulluiksi, kreivitär kysyy klassisen “miksi”-kysymyksen ja syyttää Jumalaa epäoikeudenmukaisuudesta. Kuoro kehottaa häntä vaikenemaan “vaikene nainen, intohimosi sokaisee sinut” ettei Jumala tuottaisi onnettomuutta kaupungille kreivittären sanojen takia.
Suuttumuksen jälkeen kreivitär jatkaa pohtimistaan ja yksinpuheluaan Jumalalle: “Jaufré uskoi tulevansa luokseni, mutta kohtasikin kuoleman. Onko kauneuteni vain Kuoleman naamio?” ja “Miksi minä? - Miksi valitsit juuri minut tähän tehtävään?” sekä “En ansaitse rakkautta.”
Tästä tulee taas mieleen kohta Olavi Moilasen kirjasta Runoileva Jumala: “Levinasille puhdas Toiseuden läsnäolo on Jumala. Ihminen kohtaa Jumalan 'toisen kasvoissa', toisen vieraudessa, toisen katseen syvyydessä. Onko toinen aina tuo suuri Toinen, tuntematon salaisuus, tyhjyys?”
“Rakkaudessakin toisen varaan heittäytyminen olisi tyhjyyteen heittäytymistä. Siksi emme uskalla rakastaa tosita sellaisena kuin hän on, vaan rakastumme toisessa vain omaan kuvaamme, omaan luuloomme hänestä. Toisen todellinen kohtaaminen on sama kuin Jumalan kohtaaminen. Todellinen rakkaus on siten elämään antautumista siitä huolimatta, että se johtaa kuolemaan. Voidaan vain luottaa, uskoa siihen perustaan, mistä kaikki syntyy ja kaikki uusi luodaan.”
“Todellinen rakkaus ei ole tekoamme, vaan meille annettu lahja, jonka varassa voimme/uskallamme heittäytyä tyhjyyden, toisen tuntemattoman ihmisen varaan. Tämä on uskon varaan asettumista, koska toinen on aina outo ja vieras. Kukaan ei voi ennakoida omaa elämäänsä toisen ihmisen tekemien ratkaisujen rinnalla.”
“Onko tunnekiihkoa hakeva rakkaudeksi kutsuttu kaipuu vain tyhjyyden tunteen käsittelyä, kuoleman tunteen hetkellistä etäännyttämistä nojautumalla toiseen yhtä ahdistuneeseen? - - Tässäkin mielessä ihminen on kuolemaansa kohti käyvä olento, joka ikään kuin harjoittelee ja koskettelee kuolemaansa eroottisessa suhteessa toiseen. Aidossa eroottisessa suhteessa ihminen heittäytyy tyhjyyteen.” (s. 91-92)
Kreivitär jatkaa yksinpuhelua jota rukoilemisenakin voisi pitää: “Jos nimesi on Rakkaus... Kärsimys... jne. en palvo muita kuin sinua” ja “Sinä joka annoit henkesi tähteni, anna anteeksi että pysyin niin kaukaisena” sekä “Herra, sinä olet nyt kaukainen rakkauteni”. Epäselväksi jää, rukoileeko kreivitär Jumalaa, osoittaako hän sanansa kuolleelle trubaduurille vai jollekin yleiselle Rakkauden käsitteelle.
Paljon jää kysymyksiä jäljelle. Etsimmekö Jumalassa kadonneen paratiisin fantasmaa? Ihmisiäkö etsimme? Täydellistä yhteyttä jota ei ehkä koskaan ole edes ollut? Entä jos näkisimme epätäydellisyydessä täydellisyyden? Täydellinenhän on jotain, mistä ei puutu mitään. Silloin siitä ei voi puuttua epätäydellisyyttäkään – jos maailmasta puuttuisi epätäydellisyyttä, maailma ei enää olisi täydellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti