Mitä tulee Gadamerin analyysiin kokemuksesta, tämä analyysi sopii ainakin osittain myös ihmiseen eksistentiaalimerkkinä. Jokainen ihminen on ajallisesti ja paikallisesti erityinen yksilö. Psykologin asiakastyön näkökulmasta lienee merkityksellistä se, että toinen ihminen voi aina johtaa avautumaan kohti uutta ja tuntematonta omassa ajattelussa. Ihminen ei palaudu yleisiin säännön- tai järjestelmänmukaisuuksiin tai niiden pohjalta muodostettuihin oletuksiin.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö psykologiassa olisi mielekkäitä teorioita joita voi soveltaa ajattelun välineinä. Kyse on siitä, että teorioita ei pidä samaistaa todellisuuteen eikä ihmistä voi palauttaa teoreettisiin järjestelmiin. Teoreettisen tietämyksen pohjalta muodostetut oletukset ovat vain oletuksia, jotka pitää testata. Paras tapa testata ne kohtaamisessa ihmisen kanssa on antaa ihmisen toiseudelle mahdollisuus ilmetä sellaisenaan ja pyrkiä eläytymään tähän läsnäoloon. Teorioiden liimaaminen ihmisyyden päälle etäännyttää toiseuden kohtaamisesta.
Fenomenologinen reduktio toiseuden kohtaamisessa on eri asia kuin ihmisyyden redusoiminen ihmistieteen tuottamaan kuvaan ihmisyydestä. Fenomenologinen tarkastelu johtaa siihen ajatukseen, että havaitsemme niin asioista kuin ihmisistäkin ainakin aluksi vain yhden aspektin. Pikkuhiljaa havainnoimme lisää aspekteja ja niin asiat kuin ihmisetkin ilmenevät meille todellisemmin.
Näin lienee myös toisen ihmisen kohtaamisessa. Lisääntyvän kokemuksen myötä ihmisestä ilmenee ajan myötä yhä enemmän aspekteja jotka olivat aiemmin tuntemattomia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toisen ihmisen voisi jonakin hetkenä tietää täysin. Eksistentiaaliset merkit – myös ihmiset - ovat luonteeltaan avoimia eivätkä rajaudu pysyviksi entiteeteiksi eikä niistä näin ollen voi esittää tyhjentävää tulkintaa.
Toisen ihmisen todellistuminen on päättymätön prosessi, joka kutsuu jatkuvasti tutkimaan omien käsitysten ja tietojen rajallisuutta ja ylittämään nämä rajat. Parhaimmillaan tämä tapahtuu tuon toisen kanssa lähikehityksen vyöhykkeellä, jossa kohtaamisen molemmilla osapuolilla on mahdollisuus syventää ymmärrystään maailmasta, toisesta ihmisestä ja itsestään.
Myös ihmistä eksistentiaalisena merkkinä voi lähestyä tapahtumisen ja joksikin tulemisen käsittein.
Ihminen pitää semiosiksen liikkeessä ja kiinnittää sen yhteen tilanteeseen. Semiosis eli merkkiprosessi “on jatkuva, kaiken elämän kannalta keskeinen prosessi. Elävien olentojen kyky havaita ja tulkita merkkejä mahdollistaa olemassaolon jatkumisen.” (Veivo & Huttunen: Semiotiikka. Merkeistä mieleen ja kulttuuriin)
Ihminen osallistuu semiosikseen myös muulla tavoin kuin pelkästään sanallisesti. Kirjassa “Se ei sittenkään pyöri” oli siteerattu Nietzscheä jonka mukaan ihmisten välisenä siltana on kielen lisäksi myös katse, kosketus ja ele sekä näiden aistivaikutelmien tietoiseksi tuleminen, tarkkailun kohteeksi ottaminen ja ulkopuolellemme sijoittaminen.
Tämä rinnastuu siihen Veivon ja Huttusen kirjassa esitettyyn ajatukseen, että yksilöllinen kokemus joudutaan merkkiyttämään eli ulkoistamaan ihmisten havaittavissa olevaan merkitsevään materiaan, kuteen puheeseen, kirjoituksiin, kuviin, toimintaan jne. Tätä oli hahmotettu käsiteparin endogeenisyys ja eksogeenisyys avulla.
Ihminen haluaa tulla merkitykselliseksi itselleen ja muille. Tämä ohjaa yksilöä objektivoimaan sisäiset, endogeeniset merkkitapahtumansa ulkoisesti havaittaviksi, eksogeenisiksi merkeiksi. Ihminen onkin ainutlaatuinen eksistentiaalimerkki siinä mielessä, että ihminen eksistentiaalisena merkkinä koostuu sekä sisäisistä että ulkoisesti havaittavista merkkiprosesseista jotka vastaavat toisiaan enemmän tai vähemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti