Tämä aggressioon liittyvä aihe on mainio tilaisuus purkaa myös omia ajatuksia ja (erityisesti psykologiaan liittyviä) aggressioita. Eräs ajatukseni koskee nimetöntä aggressiivisuutta internetin ihmemaailmassa. Aina silloin tällöin olen lueskellut seiskan uutisia julkisuuden henkilöistä ja erityisellä mielenkiinnolla olen lukenut toisten ihmisten kommentteja näihin uutisiin. En ota kantaa siihen, minkälainen ihminen Johanna Tukiainen on. En tunne häntä.
Silmääni on kuitenkin pistänyt se, että osa häntä koskevien uutisten kommentoijista on laittanut keskusteluihin todella törkeitä ja ala-arvoisia kommentteja. Minua kiinnostaisi se, miksi joku ottaa niin kovin henkilökohtaisesti Johanna Tukiaisen edesottamukset, että katsoo asiakseen haukkua häntä esimerkiksi huoraksi tai valaaksi jos ei kyseistä ihmistä edes tunne. Onko siinä kysymyksessä jonkinlainen aggression ilmaisu?
Varmaa on ainakin se, että on raukkamaista ns. ampua puskista, nimettömänä nimimerkin suojista törkykommentteja. Vaikka kyseessä onkin julkisuudenhenkilö joka mahdollisesti myös itse haluaa olla julkisuudessa, se ei silti tee hänestä vapaata riistaa mille tahansa nimittelylle. Jos ei ole pokkaa kertoa mielipiteitään omalla nimellä ja naamalla ihmisestä joka kuitenkin itse esiintyy omalla nimellä ja naamalla, niin voisi sitten jättää ne mielipiteensä sanomatta.
Tähän liittyen - vaikka lähdenkin taas varsinaisesta asiasta sivupoluille - toinen asia mikä julkisuuden henkilöiden kommentoinnissa häiritsee, on psykodiagnostisten termien käyttö ihmisistä joita ei oikeasti edes tunneta. Esimerkiksi tämän hetken trendinimityksellä "narsisti" on lätkitty niin Martina Aitolehteä, viime kauden Diili-ohjelman Miraa kuin Hjallis Harkimoakin (katselin Diiliä aina silloin tällöin ja lueskelin myös aiheeseen liittyvää kommentointia mtv3:en nettisivuilla). Eivät varmaan liene ainoat.
En tunne kyseisiä ihmisiä enkä ota heidän persoonallisuuteensa kantaa. Joka tapauksessa, minusta se on jo riittävän surullista, että maallikot käyttävät tuntemattomista ihmisistä psykodiagnostisia termejä. Vielä surullisempaa on, että myös jotkut psykologit harrastavat samaa. Mielestäni psykologin koulutus tai edes kokemus psykologin työstä ei anna oikeutta heittää psykodiagnostisia termejä itselle täysin tuntemattomista ihmisistä pelkän julkisuuskuvan perusteella. Ensinnäkin, julkisuuskuva on toisen käden tietoa johon ei psykologisissa arvioinneissa pitäisi varauksetta luottaa. Media voi luoda ihmisistä vaikutelmia - joskus toki näiden ihmisten myötävaikutuksella - jotka ovat vain yksi näkökulma tähän ihmiseen.
Toisekseen, julkkikset ovat (liian) helppoja psykodiagnostiikan maalitauluja. Kun ihmistä ei oikeasti tunne eikä hänen kanssaan koskaan joudu tekemisiin, ei sanomisistaan tarvitse vastata eikä ajatustensa ja oletustensa todenmukaisuutta tarvitse koskaan testata. Julkkisten psykodiagnosointia voi siis käyttää oman maailmankuvansa vahvistamiseen ja todellisuuskäsitysten liimaamiseen todellisuuden päälle huoletta.
Kolmannekseen, tässä on tehty psykologiasta vallankäytön väline, pakkopaidan psyykkinen versio: jos poikkeat joukosta, voit saada kauhakuormallisen paskaa niskaan psykologisten termien muodossa ja vieläpä yhteisöllisesti hyväksytysti. Tällainen ei toimi inhimillistä kärsimystä vähentävästi. Mieleeni tulee esim. H. Harkimo, josta tiedän käytetyn narsismiin viittaavia termejä hänen parisuhdekäyttäytymisensä takia. Se on kuulemma osoitus narsistisesta tavasta rakastaa: "rakkaus ei häviä, kohde vain vaihtuu". Mitä me oikeasti tiedämme Harkimon tai jonkun muun julkisuuden henkilön kokemusmaailmasta?
Tällaisissa yhteyksissä lause "minä en ymmärrä" on liian usein synonyymi lauseelle "minä en haluakaan ymmärtää, mutta onneksi minä olen sentään parempi ihminen kuin tuo tuolla". Tuntemattoman julkisuuden henkilön psykologisoimisesta puuttuu aito dialogi. Lisäksi olen miettinyt yleisesti ottaen seuraavaa mitä tähän aiheeseen liittyy.
Entä jos ihminen on dynamiikaltaan sellainen, että hän lähtee aina rakastumisen tunteeseen täysillä sekä rakastaa voimakkaalla intensiteetillä lyhyen aikaa pitäen aina senhetkistä kumppaniaan elämänsä suurena rakkautena? Miksi se on ongelma jos hän on aito ja tosissaan, ei suhtaudu toisiin ihmisiin hyväksikäyttävästi ja jos se suhteen toinen osapuoli on varustettu samanlaisella dynamiikalla, tällainen suhde on kummallekin osapuolelle ok ja ehkä ainoa mahdollinen tapa elää? Mikä oikeuttaa leimaamaan tällaisen rakastamisen tavan narsistiseksi? Millä perusteella jokin muu rakastamisen tapa on vähemmän narsistinen?
Olen selaillut persoonallisuuden kehitykseen ja elämänkulkuun liittyviä tenttikirjojani läpi ja olen muutamiin asioihin todella kyllästynyt ja turhautunut ja väsynyt. Sellaisiin asioihin, jotka saavat aikaan sen tunteen että psykologia tympii ja pahasti. Sellaiset asiat, jotka saavat ajattelemaan, että tämä psykologia ei ole sitä mitä sen pitäisi olla: ymmärtävä ja auttava ihmistiede. Tämä psykologia on normittavaa, normaaliuden määrittelevää, toiseutta hyljeksivää, arvottavaa ja yrittää kertoa sen, mikä kaikille ihmisille on parasta. Tällainen psykologia on sukua terveysterrorismille: tietyntyyppisestä terveyskäyttäytymisestä on tehty suorastaan moraalinen velvollisuus.
Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että joku esimerkiksi menee hyvin nuorena naimisiin ja elää saman kumppanin kanssa koko elämänsä - tai että joku muuten elää hyvin psykologian kirjan ihmisyyden mallikertomuksiin sopivan elämän. Olen vain sitä vastaan, että tällaisesta elämäntavasta tehdään jokin normaaliuden määritelmä ja normi jota kaikkien tulisi noudattaa eikä yhtään pohdita sitä, että tällainen elämäntapa normina ja siihen liittyvät mallikertomukset on tietynlaisen aikakauden, kulttuurin ja yhden tieteenalan tuote.
Kyseenalaistan myös sen, että ihmisen ulkoinen status kertoisi ihmisestä sinänsä yhtään mitään. Minulle ei ainakaan kerro, enkä usko pelkkiin ulkonaisen toiminnan perusteella saataviin vaikutelmiin - minua kiinnostaa paljon enemmän se, mitä ihmisen mielessä liikkuu. Se taas ei aina käy toiminnasta ja puheesta ilmi. Joillekin pitkä parisuhde on narsistisen ylpeyden aihe. Miksi sellainen narsismi on sallittua, mutta täysillä uuteen suhteeseen heittäytyvä ja suhteesta toiseen vaihtava narsismi ei? Jälkimmäinen sitäpaitsi sisältää paljon enemmän sosiaalisia riskejä: oma kuva tuskin säilyy kovin kiiltävänä ja ihminen asettaa itsensä alttiiksi toisten arvostelulle, kritiikille ja psykodiagnosoinnille.
Miksi ei saisi tehdä erilaisia valintoja silloin, jos ne eivät vahingoita muita ihmisiä? Pitäisikö kaikkien ihmisten olla samanlaisia? Miksi aito erilaisuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen on niin vaikeaa? Miksi pitää moralisoida tai diagnosoida ihmisiä ja asioita joita ei ymmärrä? Miksi miksi miksi miksi?
Minulle ainakin tulee tällaisesta kommentoinnista lähinnä surullinen ja pahoinvoiva olo. Miltä kommentoijista tuntuisi, jos he itse tai joku heidän perheenjäsenistään joutuisi vastaavantyyppisen kommentoinnin kohteeksi? Jos johonkin oman alamme ihmisten pitäisi puuttua, niin ei itselleen täysin tuntemattomien ihmisten persoonaan vaan psykologian käyttämiseen normittavan ja normalisoivan hallinnan välineenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti