Kolmisen viikkoa sitten tein pikavisiitin Helsinkiin. Minulle tuli Tampereella järjestetyn SPOL-seminaarin jälkeen syvän eksistentiaalinen olo yhdistettynä melankoliaan vaikka seminaari sinänsä oli antoisa ja oli mukavaa nähdä kavereita.
Tämä eksistentiaalinen melankolia alkoi junassa istuessani tuntua sen verran sietämättömältä, että kun tiesin ensimmäisen vaihtoyhteyteni jatkavan matkaansa Helsinkiin, päätin suunnata pääkaupunkiseudulle.
Tämä syvällinen eksistentiaalinen melankolia aiheutti infantiilin regression. Suomeksi sanottuna minulle tuli ikävä äitiä. Sallittakoon sellaiset tuntemukset tämän ikäisellekin aina joskus, asunhan vanhemmistani yli viidensadan kilometrin päässä kuten olen asunut yli kolme ja puoli vuotta ja yleisesti ottaen olen tyytyväinen tähän asiaintilaan.
Turvallisen objektikonstanssin pysyvyyden kokemukseni ansioista ihmiset eivät lakkaa olemasta siksi, että he ovat etäisyyden päässä ja joskus etäisyys tekee ihmissuhteille ihan hyvää. Ihminen tarvitsee sekä kokemusta erillisyydestä ja erilaisuudesta että yhteenliittymisestä ja samankaltaisuudesta.
Joka tapauksessa, tällä kertaa päätin suunnata kotiin käymään. Tein sen myös siitä syystä, että viime kerralla käydessäni pääkaupunkiseudulla minulla jäi muutama tärkeä sukulainen ja ystävä tapaamatta. Paikkasin tätä asiantilaa sen verran kun jaksoin ja ehdin. Välillä koen syvää ristiriitaa siitä, että varsin touhukkaasti yritän parannella maailmaa blogeissani ja käytän hyvin paljon aikaani omiin asioihini ja kiinnostuksen kohteisiini.
Minulla on kuitenkin paljon ystäviä, kavereita ja sukulaisia joihin ehkä pitäisi käyttää aikaa enemmän kuin käytän nyt. Olen usein miettinyt mm. sitä, onko siinä pointtia että minulle rakkaat jo iäkkäät sukulaiseni asuvat pääkaupunkiseudulla eikä minulla juuri koskaan ole mahdollisuutta nähdä heitä, koska asun etäällä ja olen kiireinen. Tämä ristiriita on vaivannut minua jo pitkään. Onko ihminen todella hyvä psykologian opiskelija, jos hän itsekkäästi käyttää aikansa ihan muuhun kuin niihin ihmisiin joiden tulisi olla hänelle rakkaimpia?
Mitä äitiini tulee, pidän paljon hänen pragmaattisesta empatiastaan. En pystynyt ilmoittamaan tulostani etukäteen, kuten yleensä aina teen. Luotin kuitenkin siihen, että olen varmasti tervetullut. Niin olinkin, äitini yllättyi iloisesti kun tulin kotiin. Kun sanoin, että minulla on syvä eksistentiaalinen melankolia, hän totesi: "Lämmitän sinulle kanakeittoa. Istu alas ja syö se ja sitten haluan kyllä kuulla tarkemmin olotilastasi." Äidiltä hoituu tämä "saippuaa, soppaa ja sielunhoitoa"-periaate joskus paljon paremmin kuin enemmän teoreettiselta ja vähemmän pragmaattiselta junioriltaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti