Persoonallisuuspsykologian historia ulottuu antiikin aikaan. Sekä Hippokrates että Galenso ajattelivat ihmisen elimistön koostuvan tietystä määrästä perusnesteitä joista jokin oli vallitseva ja tämä vallitseva neste määritti ihmisten välisiä psykologisia eroja.
Modernin persoonallisuuspsykologian kehittymiseen on vaikuttanut kliiniseen ja tieteelliseen tutkimukseen perustuvat suuntaukset. Kliiniseen suuntaukseen katsotaan kuuluvaksi psykoanalyyttinen, humanistinen ja kognitiivinen lähestymistapa. Kliinistä suuntausta on kutsuttu myös idiografiseksi lähestymistavaksi jossa tavoitteena on tavoittaa yksilö mahdollisimman syvällisesti. Suuntauksen vahvuutena on pidetty ihmisen tarkastelua kokonaisuutena.
Tieteellisessä tutkimustyössä on tavoitteena ollut selvittää ihmisen käyttäytymisen yleisiä lainalaisuuksia (kokeellinen psykologia) tai ihmisten välisiä eroja psykologisissa ominaisuuksissa (differentiaalipsykologia). Tätä on kutsuttu nomoteettiseksi lähestymistavaksi jossa tavoitteena on muodostaa persoonallisuudesta käsitys joka sopii useimpiin ihmisiin. Kokeellisen tutkimuksen vahvuutena on pidetty sitä, että se antaa tietoa ilmiöiden välisistä syy-seuraus-suhteista ja on myös lähimpänä objektiivisen tutkimuksen ihannetta. Differentiaalipsykologiassa pääpaino on tutkittavien ilmiöiden välisten tilastollisten yhteyksien todentamisessa.
Mitä tulee kokeellisen tutkimuksen vahvuuksien toteutumiseen, en itse ole siitä yhtä vakuuttunut kuin kirjan tekijät. Siteeraan erästä lausetta: "Tutkittavasta ilmiöstä kerätään puolueetonta tietoa objektiivisin mittarein, jolloin tutkittavan yksilöllinen vastaustapa tai vaikeus kertoa itsestään tai kokemuksistaan ei vaikuta tutkimusaineistoon."
Mielestäni yksilöllisen vastaustavan vaikutusta ei voi koskaan täysin poistaa ainakaan aikuisilla yksilöillä. Vaikka yksilö olisi vain tarkkailtavana laboratorio-olosuhteissa, hän on tietoinen siitä ja tämä tietoisuus saattaa vaikuttaa yksilön toimintaan - ja vaikuttaa eri yksilöiden toimintaan eri tavalla. Tutkimustilanne on aina myös sosiaalinen konstruktio, jolla on sosiaalisia seurauksia. Yksilön voi myös katsoa "kertovan itsestään" koko ajan ja muillakin tavoin kuin pelkään puheen avulla.
Persoonallisuus on kirjassa määritelty ajatusten (kognitioiden), tunteiden (emootioiden) ja käyttäytymisen muodostamaksi kokonaisuudeksi "joka on kullekin ihmiselle luonteenomainen ja melko pysyvä eri tilanteissa ja eri aikoina". Persoonallisuutta luonnehtii sekä pysyvyys että muutos. Itse mietin tässä yhteydessä sitä, että entä jos jonkun ihmisen persoonan keskeisin ulottuvuus on vain jatkuva muutos, siis että ainoa pysyvyyden muoto on muutos? Edellä mainitulta pohjalta liikkeelle lähtevä psykologia ei tavoita sellaisen ihmisen olemusta.
Persoonallisuuspsykologia tieteenalana on määritelty kokoavaksi tieteenalaksi jonka pyrkimys on persoonallisuuden eri puolien kuvaamiseen, selittämiseen tai ennustamiseen ja jolla on huomattavaa sovellusarvoa esimerkiksi työ- ja organisaatiopsykologian alalla, ammatinvalinnan ohjauksessa sekä terveyskäyttäytymisen ymmärtämisessä jne.
Yhdeksi persoonallisuuspsykologian haasteeksi on mainittu sen selvittäminen, miten eri käsitteet ja niiden kuvaamat ilmiöt suhteutuvat toisiinsa. Kirjassa on mainittu muuttujakeskeinen tutkimusote joka kuvaa yksittäisten persoonallisuuden ominaisuuksia kuvaavien muuttujien keskinäisiä suhteita sekä henkilökeskeinen tutkimusote jossa paneudutaan ymmärtämään ominaisuuksien muodostamaa kokonaisuutta. Mielestäni nämä eri lähestymistavat eivät ole toisiltaan pois. Kenties myös systeemiteoriasta voisi olla apua tässä; kyseisessä teoriassa kun huomioidaan sekä osat, osien vaikutukset kokonaisuuteen että kokonaisuuden vaikutus osiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti