Merkityksellistä myyttien tarjoamassa elämänvoiman kuvauksessa on se, että uudelleenorganisoitumista (josta käytetään termiä ylösnousemus) pidetään vain harvoille ja valituille kuuluvana mystisenä ominaisuutena. Tarujen mukaan maailmassa oli vain yksi feeniks kerrallaan. Kristinuskossa on vain yksi Jumalan poika, Jeesus, joka nousi kuolleista.
Viimeksimainitussa tosin myytti on käsitetty väärin jo hyvin varhain: Jeesus kutsui itse itseään ihmisen pojaksi. Hänen toimintaansa ja ajatteluansa kuvaavissa myyteissä on siis jotakin yleisinhimillistä joka on kaikkien ihmisten saavutettavissa.
Lienee jossain määrin ainakin länsimaiselle inhimilliselle ajattelulle tyypillistä nähdä erityisesti jossain määrin poikkeavat saavutukset yhden yksilön kykyihin, lahjoihin tai persoonallisuuteen perustuvina. Tämän on tuonut esille omalla tavallaan Richard Bach kirjassaan Lokki Joonatan. Mielestäni kyseisessä kirjassa on piirteitä kristillisistä myyteistä.
Kyseisessä kirjassa Lokki Joonatan oppii lentämään muuhun lokkilaumaan nähden poikkeuksellisen etevästi. Lokki Joonatanin lentotaito ei ole jokin erityinen, synnynnäinen kyky joka ilmaantuu tyhjästä. Joonatan harjoittelee päiväkausia, epäonnistuu välillä pahasti, kokee kuolemanpelkoa, mutta jatkaa kuitenkin sitkeästi harjoittelua. Lokki Joonatan karkoitetaan yhteisöstään, sillä se, että hänelle lentäminen on tärkeämpää kuin syöminen, on liian jyrkästi vastoin lokkiheimon ikivanhoja sääntöjä ja koetaan siksi uhkaavana.
Myöhemmin Lokki Joonatan opettaa muutamia muita lokkeja lentämään. Eräs lokki nimeltään Fletcher sanoo Joonatanille: “Lauman keskuudessa puhutaan, että mikäli sinä et ole Korkeimman Lokin poika, sinä olet tuhat vuotta aikaasi edellä.”
“Joonatan huokasi. Tämän joutuu maksamaan väärinymmärretyksi tulemisesta, se ajatteli. Silloin kuulee itseään nimitettävän sekä saatanaksi että jumalaksi.” Fletcher sitten toteaa hieman myöhemmin: “Tällainen lentämistapa on aina ollut olemassa; kuka tahansa olisi voinut oppia sen, jos olisi halunnut perehtyä siihen.”
Tässä on oikeastaan hyvin tavoitettu yksilökeskeinen ajattelutapa potentiaalisine myyttisine ulottuvuuksineen. Mielestäni nämä myyttiset, yksilökeskeiset ajatusmallit ovat jossain määrin siirtyneet myös psykologiaan. Tällaista yksilökeskeistä vinoutumaa on pohdittu mm. kirjassa Tutkiva oppiminen.
Tutkivassa oppimisessa on käsitelty itseorganisoituvia järjestelmiä. “...monimutkaiset organisoituneet ilmiöt voivat syntyä toimijoiden yksinkertaisesta paikallisesta vuorovaikutuksesta ilman minkäänlaista ohjaavaa tai suunnittelevaa keskusta. Tällaisia ilmiöitä kutsutaan itseorganisoituneiksi ilmiöiksi. Itseorganisoituvien järjestelmien teoria pakottaa asettamaan kyseenalaiseksi perustavan älykkään toiminnan luonteeseen liittyvän vinouman. Ihmiselle on nimittäin tyypillistä niin kutsuttu keskittynyt ajattelutapa eli olettamus, jonka mukaan monimutkainen organisoitunut toiminta on seurausta jonkin keskuksen suunnitelmasta, ohjauksesta ja koordinaatiosta. Meillä on taipumusta ajatella, että organisoituja järjestyksiä tai hahmoja syntyy ainoastaan jonkin keskuksen tai johtajan ohjauksesta.” (s. 147-148)
“Onko mahdollista, että koko psykologinen tutkimus on siinä suhteessa vinoutunut, että me tutkijat olemme keskittyneen ajattelutavan ohjaamana etsineet jotakin yksilöstä nousevaa alkusyytä mitä erilaisimmille älykkään toiminnan häiriöille, vaikeuksille ja saavutuksille? Kuinka tämä arkiajattelua ohjaava vinouma on vaikuttanut psykologian tutkijoiden ajatteluun historiassa, olemmehan oppineet ymmärtämään luonnossa esiintyviä itseorganisoituvia järjestelmiä vasta joitakin vuosia sitten?” (s. 149)
Samalla kirjassa puhutaan heikosta ja vahvasta hajautetusta kognitiosta. Referoin ajatuksia tähän. Heikon hajautetun kognition ajatusmallissa ei olla vielä vapauduttu keskittyneestä ajattelutavasta ja älykkyyttä tarkastellaan jonakin asiana joka on yksilössä, vaikkakin ympäristön, älykkään toiminnan välineiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen tukemina. (s. 149-150)
Vahvan hajautetun kognition mallissa puolestaan ajatellaan, että älykäs toiminta ja asiantuntijuus ovat hajautuneina ja syntyvät niissä älykkään toiminnan järjestelmissä ja verkostoissa, jotka koostuvat toisista ihmisistä ja kulttuuriesineistä. Näissä järjestelmissä tapahtuu yhteiskehityksen prosesseja joiden tulosta älykäs toiminta ja asiantuntijuus ovat. “Tämä kollektiivinen älykkyys perustuu siihen, että ihmisillä on lajillemme tyypillinen taito suhteuttaa oma älykäs toimintansa muiden ihmisten älykkääseen toimintaan.” (s.150)
“Tällainen paikalliseen vuorovaikutukseen liittyvä kognitioiden itseorganisoituva hitsautuminen näkyy älykkäänä yhteisöllisenä toimintana. - - pystymme kuitenkin myös ottamaan vastaavat prosessit tietoisen tarkastelun kohteeksi, keskustelemaan niistä ja tällä tavalla muuttamaan itseorganisoituneen järjestelmän toimintaa.” (s. 150)
Tämä tulee lähelle Alf Rehnin ajatuksia siitä, että yksilö ei ole niin tärkeä kuin voisi luulla. Rehnin mukaan elämme kulttuurissa, joka uskoo myyttisen luovan yksilön romantisoituun ihanteeseen. Kuitenkin elämme “mutkikkaassa maailmassa, jossa luovuutta voi ilmetä verkostoissa, tiimeissä, hajanaisissa ryhmissä.” Luovuus syntyy “useampien aivojen välillä” ja “suuret edistysaskeleet tapahtuvat yhteistyön tuloksena tai pienempien edistysaskelten ketjuina”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti