Mielestäni, jos sanotaan ettei uskonnolla (tai uskonnoilla) ole mitään annettavaa tieteelle, se on hieman sama kuin väittäisi ettei millään inhimillisillä suurilla kertomuksilla ole mitään annettavaa tieteelle. Erityisesti ihmistieteen kuten psykologian ollessa kyseessä näin ei ole.
Esimerkiksi Raamatussa Jumalaa ja Jumalan toimintaa on kuvattu kaikilla niillä termeillä, joilla kuvataan myös ihmisiä ja ihmisten toimintaa ja ihmisen on sanottu olevan Jumalan kuva. Lisäksi Jumalan on sanottu olevan Luoja, Ylläpitäjä, Sana ja Rakkaus. Mitä näihin ihmistä kuvaaviin termeihin tulee, palaan siihen Dolton ajatukseen että Jumalan voi kohdata ja saavuttaa vain toisen kautta, koskettamalla ja kommunikoimalla aistien välityksellä.
Mitä tulee termeihin Sana ja Rakkaus, nehän ovat juuri niitä asioita jotka ihmisen luovat ja hänen olemassaoloaan ylläpitävät. Olisi vaikea kuvitella inhimillistä eksistenssiä nykymuodossaan mikäli ihmisillä ei olisi kieltä ja mikäli maailmassa ei olisi rakkautta. Ja sanat ja rakkaus, ne voi oppia vain toisilta ihmisiltä ja ne voi kokea vain suhteessa toisiin ihmisiin. Ihmisen mieli on dialoginen. Erilaisten olemassaolon muotoihin liittyvät ”syntysanat” on jossakin muodossa mainittu monissa muissakin myyteissä.
Mitä tulee ajatukseen ihmisestä Jumalan kuvana, sen voisi ajatella tarkoittavan sitä, että yksittäinen ihminen ei voi olla kaikki vaan että kaikki ihmiset yhdessä muodostavat jumalan kasvot. Jokainen ihminen tarvitsee toisia ihmisiä että hänestä ylipäätään edes tule ihminen sanan nykymerkityksessä – Ernst Cassireria mukaillen, symboleja käyttävä eläin.
Ihmisten käyttämiä symboleja ei opita kuin lajitovereiden, toisten ihmisten kanssa. Kirjassaan Runoileva Jumala Olavi Moilanen rinnastaa Jumalan valon tietoisuuden valoon. Ihmisestä tulee tietoinen olento vain toisten ihmisten kanssa.
Voisi siis ajatella, että uskonto on kenties tavoittanut jotakin olennaista maailmaa ylläpitävistä perusvoimista ja niistä asioista jotka tekevät ihmisestä ihmisen ja sitten nimennyt ne Jumalaksi. Tavallaan tässä, niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, on havaittavissa varhaisin muoto tieteellisen ajattelun yhdestä muodosta ja tietystä inhimillisen ajattelun peruspiirteestä.
Inhimilliselle ajattelulle ja kielelle on tyypillistä nimeäminen. Lisäksi on tyypillistä kategorioiden muodostaminen ja asioiden tiivistäminen. Tämä tiivistäminen näkyy tieteellisessä ajattelussa. Yhteen käsitteeseen voidaan liittää monta asiaa. Tämä perustuu sanojen merkkiluonteeseen ja viittaussuhteisiin. Näin yhdellä käsitteellä voidaan viitata moneen asiaan samalla kertaa. Tämä nopeuttaa ja tehostaa tiedonkäsittelyä.
Voisi siis sanoa, että kun ihminen tiivisti Jumalan käsitteeseen elämän luovia perusvoimia ja antoi Jumalalle kaikki inhimilliset ominaisuudet, tämä oli varhainen muoto nimeämiseen ja kategorisointiin perustuvasta tieteellisestä ajattelusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti