Seuraavaksi Doltolta referoituja ajatuksia hänen psykoanalyyttisestä tulkinnastaan mitä tulee ylösnousemuksen käsitteeseen.
Ylösnousemus on heräämistä loputtomaan haluun itse kullakin. Tämä tapahtuu erojen, surujen, kuolemien ja kastraatioiden kautta. Elämässämme on monta ylösnousemusta ja kastraatiota. Nämä kastraatiot ovat eroja, joita ilman ei ole eriytymistä, erityisyyttä ja originaalisuutta. Niiden avulla itsenäistymme ja astumme sosiaaliseen elämään. Ruumiin kunnioitettavaa materiaalisuutta ei pidä suojella hinnalla millä hyvänsä; se on kuin toivoisi sikiön pysyvän lämpimässä kohdussa elämisen sijaan.
Sikiön pitää kuolla, että vauva voi syntyä. On kuolema lapsessa joka huomaa etteivät hänen vanhempansa olekaan kaikkivoipia, oidipuskompleksin aiheuttama kuolema tarpeelle olla isämme tai äitimme rakastettu, puberteetti-iän kuolema kun ensimmäinen rakkaus epäonnistuu, lihan kuolemaa ja ylösnousemusta spirituaaliseen elämään...
Mitä enemmän on eroja tai kastraatioita, sitä selvemmin tunnemme puutteemme ja halumme terävöityy, pakottaen pyrkimään kohti kaukaista päämäärää. Silloin mielihyvä ja ilo ovat kypsempiä, syvempiä ja olennaisempia. Edes fyysinen kuolema ei ole katastrofi. Se on välttämätön muunnos jonka kautta henkemme erottuu materialisoitumisestaan.
Jos menemme halumme loppuun saakka, emme voi kohdata kuin eron, kastraation tai kuoleman. Meidän toivomme herää uudestaan, ja meidän halumme on meissä aina laulaen uudestaan kutsuaan jos säilymme terveinä
Halumme, jolta puuttuu aina jotakin, on olla puhe, joka olisi ihminen itse, verbi itse. Tässä tyydyttymättömyydessä tapahtuu lihan tihentymistä puheeksi, verbiksi, joka on liike, jokaisen alkuperäinen sysäys liikkeeseen. “Kristuksen ylösnoussut ruumis on verbi, Jumalan itsensä puhdas halu.” Metamorfoosi tapahtuu puheiden kautta.
Lisäksi, luova subjekti ja kieli eivät ole ajassa vaan aina ajankohtaisia hienovaraisen välikäden, teoksen välityksellä. Esimerkiksi Sokrateen viesti on yhä ajankohtainen kirjoitusten kautta, hedelmällinen kohdatessaan subjekteja. Samoin on taideteosten laita. Kun tapaamme arkeologiassa kauneudellaan liikuttavia esineitä, niissä puhuu tekijä, ihmisolento kaukaa menneisyydestä. Hän tuo meille oman todisteensa taiteen kielellä, joka koskettaa meitä ja saa meidät vuorostamme tuottamaan taide-esineitä tähän jatkumoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti