Runojen lukemisesta ja kirjoittamisesta oppii varsin hyvin sen, että joskus kielikuvat jotka eivät kuvaa mitään ”todellista” tavoittavat paljon todellisemmin kokemuksellisuuden joitakin puolia kuin kieli, joka pitäytyy vain faktoissa tai siinä mikä on oikeasti mahdollista. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat monet Aulikki Oksasen runot.
Oksasen kieli on elävää ja hänen runoissaan on jotain todella ajatonta ja inhimillisen kokemuksellisuuden hyvin tavoittavaa. Otan pari esimerkkiä.
”Perhonen ui, kala lentää”
”Perhonen ui, kala lentää.
Ihminen on kysymys ja kosketus.
Rakkaus on ainut laulu.”
Runosta ”Kuka kertoisi minulle?”:
”Kuka kertoisi minulle, miksi valkeat perhoset
kukittavat yön sametti-ihon?
Kuka kertoisi minulle?
Kun ihmiset kulkevat, mykät ja vieraat
ja heillä on lumiset panssarikasvot,
niin lumiset kasvot!
ja täytetyn linnun silmät.”
Runosta ”Puhu minulle rakkaudesta”
”Katso minua lempeästi
vasta huomispäivänä
sillä jos tänään katsot, katsot kalpeaa kuuta.
Ei sen valo lämmitä
ei kierrä sen veressä pääskysensulka
ei maistu se koskaan oravanmarjoilta.”
Runosta ”Laiva sateessa”
”Aamuyöstä joku soittaa ovikelloa,
ja kun avaan, siellä seisoo laiva sateessa.
Laiva sateessa.”
Runosta ”Kaksi mannerta”
”Niin kuin kaksi mannerta, joita meri erottaa
katselemme toisiamme horisontin taa.
Ehkä maailman nuoruudessa yhteen kuuluimme,
koska toista rantaa ikuisesti kaipaamme.”
Tästä runosta on muuten todella hyvä sävellysversio Emma Salokosken levyllä ”Kaksi mannerta”.
Ei ole näiden runojen kannalta hyvä asia laittaa niistä vain pätkiä tänne, se ei tee näille runoille oikeutta. Kokonaan en näitä runoja tänne kuitenkaan laita, sillä ne ovat kaikki samasta kirjasta (Aulikki Oksanen: Sinua, sinua rakastan – kauneimmat rakkausrunot). Olisi tekijänoikeuksellinen ongelma siteerata puoli kirjaa tänne ilman lupaa. Tämä on sellainen runokirja jonka hankkimista kirjahyllyyn voin suositella, jos pitää runoista ja Oksasen tyyli kolahtaa. Kokoelmassa ei ole yhtäkään huonoa runoa.
Katkelmat ovat kuitenkin hyviä esimerkkejä siitä, miten runouden kieli poikkeaa arkipäiväisestä – ja juuri siksi se on niin ilmaisuvoimainen. Joku noheva psykologi voisi kirjoittaa kirjan ”poetiikan psykologiaa”. Ihan vaikka siitä syystä, että runouden (ja myös laulujen ja muidenkin taidemuotojen) kieli on kaikkein riskialtteinta väärinymmärryksille, yli- ja alitulkinnoille.
Kirjallisuudessa on useita eri tyylilajeja- ja keinoja, kokonaisia omanlaisiaan genrejä. Nämä osaltaan määrittävät sitä, miten asioita ilmaistaan. Samoja asioita voi ilmaista hyvin eri tavalla riippuen siitä, minkä tyylikeinon ottaa ilmaisun muodoksi. Erilaiset tyylikeinot ovat samalla vähän kuin erilaisia positioita tai näkökulmia samaan asiaan.
Arvelen että runouden psykologian kielen kehittäminen voisi antaa välineitä niin taiteeseen kuin mystiikkaan ja uskontoonkin liittyvien kokemusten analyysiin. Mielestäni ei ole mitään asiaa, mitä ei voisi ottaa analyysin kohteeksi. Kaikki kokemuksellisuus on inhimillistä ja sitä voi ihmistieteen keinoin tutkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti