Mitä uskontoihin ja myytteihin muutenkin tulee, voi olla että niissä on tavoitettu jotakin olennaista ja perusinhimillistä. Tuskin lienee sattumaa, että eri kansojen luomismyyteissä on niin paljon samankaltaisia aineksia. Monissa on tavalla tai toisella läsnä vesi. Tässä mielessä myytti osuu aivan oikeaan: tämänhetkisten teorioiden mukaan kaikkien lajien kehitys on lähtenyt liikeelle vedestä. Ja toisaalta, ihmiset itse viettävät yhdeksän ensimmäistä kuukauttaan nesteessä.
Mitä taas tulee esimerkiksi ajatukseen jälleensyntymästä, ehkä se on jonkinlainen versio siitä mitä nykyään voisi nimetä esimerkiksi systeemiteoriaksi sekä energian ja aineen säilyvyyden laiksi. Ihmisen materia säilyy hänen kuoltuaankin, vaikka se hajoaakin pienimpiin mahdollisiin osiin ja tietoisuus lakkaa.
Ehkä ihmiset ovat siis tajunneet ja kuvanneet uskonnoissa ja myyteissä jotakin sellaista maailman ja ihmisen perusolemuksesta, jonka tiede on myöhemmin nimennyt, kuvannut ja selittänyt toisella tavalla. Lisäksi uskonnot, myytit ja yleisesti ottaen ihmisten suuret kertomukset voivat antaa ymmärrystä siitä, mikä ihmisille on ollut – ja luultavasti on edelleen – tärkeää.
Siksi uskontoihin ja myytteihin ei tulisi mielestäni psykologian parissa suhtautua torjuvasti. Sellainen torjuvuus voi olla ensinnäkin defensiivisyyttä. Halutaan olla ja nähdä ”minä” ja oma ajattelu tämänhetkisen tieteellisen ajattelun ideaalin mukaisena: rationaalisena, järkevänä, objektiivisena, loogisena ja pyritään myös esittämään ”minä” sellaisena toisille.
Tämä on kuitenkin eri asia kuin se, onko ihminen sitten todella vain rationaalinen, järkevä, objektiivinen ja looginen. Tämä pyrkimys on ymmärrettävä. Wittgensteinin kielipelin käsitettä lainatakseni, ihmisillä on erilaisia kielipelejä. Tiede on niistä yksi. Jos tietää tiedekielipelin säännöt ja ymmärtää miten tätä kielipeliä pelataan sekä osaa luoda vaikutelmia, voi menestyä tässä pelissä. Mutta palveleeko se sitten todella tiedettä?
Tieteen avulla on mahdollista saavuttaa sosiaalisia etuja, kuten arvostettu asema, luentokutsuja, erilaisia akateemisia arvonimiä jne. Tämä kaikki on kuitenkin sosiaalisen neuvottelun tulosta ja siksi sille ei pitäisi antaa liikaa painoarvoa. Lisäksi tieteelle ei pitäisi antaa ainakaan pelkästään välinearvoa: ei niin, että mitä voin saavuttaa itselleni tieteen avulla, vaan niin, että mitä voin tehdä edistääkseni tiedettä tavalla joka palvelee sekä tiedettä että yhteiskuntaa ja toisia ihmisiä.
Uskonnon ja tieteen tiukka erottelu on siinä mielessä ymmärrettävää, että tämänhetkisen tiedekielipelin säännöt ja vallitseva diskurssi tieteessä antaa helposti vetää sellaisen johtopäätöksen, että jo Jumalan mainitseminen tieteen yhteydessä on uskonnon harjoittamista sekä yliluonnollisten ja tieteen piiriin kuuluvien asioiden sotkemista keskenään.
Ihminen voi siis pyrkiä aidosti olemaan tieteellinen pelatessaan tiedekielipelin sääntöjen mukaisesti välttämättä huomaamatta sitä itse. Ja kukapa haluaisi leimautua hörhötieteilijäksi, ts. ihmiseksi jota ei voi ottaa vakavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti