Erityisesti kandin kirjoittamisesta on jäänyt mieleeni yksi kerta. Työni polki paikallaan. Minun piti tiivistää sitä ja tuntui siltä että työn tekeminen pitkään oli tehnyt minut hieman sokeaksi tuolle työlle. Työ piti saada valmiiksi viikonlopun aikana.
Samaan aikaan eräällä ystäväpariskunnallani joka asuu omasta kodistani muutaman sadan kilometrin päässä etelämpänä, oli pikkujoulut joihin oli kutsuttu kaikki meidät vuosia yhdessä aikaa viettäneet ystävät. Mietin menisinkö vai en – olihan minulla työni tehtävänä, se ei tuntunut edistyvän ja aikaa oli muutenkin vähän.
Päätin luottaa siihen doltolaiseen ajatukseen että toisia ihmisiä tulee kohdata. Minulla oli myös ikävä ystäviäni. Otin siis riskin: lähdin viettämään pikkujouluja. Minusta tuntui siltä, että jos vaan jään kotiin yksinäni kirjoittelemaan työtä, tulen surulliseksi siitä kun ajattelen ystäviäni yhdessä muualla ja sitä että haluaisin olla heidän kanssaan mutta olenkin yksin kotona. Ajattelin että silloin tuskin työkään edistyisi.
Menin pikkujouluihin erään ystäväni kyydillä ja mitä lähemmäs pääsimme paikkakuntaa jossa ystäväpariskuntani asuu, sitä paremmaksi mielialani muuttui. Tunsin tehneeni oikean ratkaisun. Pikkujouluissa vietimme iltaa yhdessä herkullisen ruoan ja virvokkeiden sekä hyvän seuran äärellä. Kuinka iloiseksi noiden ihmisten olemassaolo minut tekeekään.
Illan lopuksi muu porukka lähti baariin. Sanoin että en lähde sillä minulla ei ole rahaa. Ystäväni olisivat maksaneet sisäänpääsymaksun, mutta sanoin etten halua tehdä velkaa ja että minulle on ihan ok jäädä sinne ystäväpariskuntani luo kirjoittelemaan kandia.
Kun ystäväni olivat lähteneet baariin, avasin tietokoneen ja aloin kirjoittaa kandia. Yhtäkkiä työ tuntuikin edistyvän. Sain tunnissa tehdyksi sellaisen määrän työtä, jota en ollut saanut tehdyksi päivässä.
Keittelin hieman kahvia ja kuuntelin youtubesta ortodoksimusiikkia samalla kun kävin läpi työtäni. Sain kokea samanlaisen elämyksen jota varmaankin mystistä mietiskelyä harrastavat kokevat.
Se oli jonkinlainen yhdistelmä flow-tilaa ja mystistä kokemuksellisuutta. Kun olin tehnyt työtä, tunsin kuin jokin todella fyysisesti kehossani muuttuisi, kuin soluni versoisivat sanoja. Tunsin energian täyttävän kehoni. Ymmärsin kokemuksellisesti miltä tuntuu lähentyä sitä mitä Dolto kutsuu olemisen lapseksi tulemiseksi, halunsa verbiksi tulemiseksi.
Koin että kaikki minussa on fokusoituneena yhteen pisteeseen ja laitoin kokonaan itseni likoon siihen mitä tein. Halusin sitä mitä tein. Samalla ymmärsin mitä ihmiset ovat tarkoittaneet sillä, kun ovat pyytäneet etteivät saisi nähdä Jumalan kasvoja.
Siinä energialatauksessa mitä koin oli jotain niin voimakasta ja muuttavaa, ettei sitä kestä pitkiä aikoja kerrallaan. Se tuntuu vähän samalta kuin hyvin kirkas valo silmissä jos on ollut pitkään pimeässä.
Niinä hetkinä kun tunsin koko olemukseni fokusoituneen samaan pisteeseen tuli mieleeni, että jos olisin lokki joka lentää ikuisesti kohti horisonttia niin tuo olisi se hetki, kun aamulla merellä auringon noustessa yhtäkkiä koko maisema on täynnä valoa... Se hetki, kun on lentänyt kohti horisonttia ja tavoittanut sen horisontin rajaviivan, jossa meri ja taivas ovat yhtä ja siivet sulautuvat horisontin viivaan.
Tietysti sellaista tilannetta ei todellisuudessa ole olemassa; meri ja taivas pysyvät erillään. Mutta kielen käytössä yhdistettynä kokemuksellisuuteen pidän siitä, että sanoilla voi tavoittaa jotakin sellaista kokemuksellisuudessa, mikä ei vastaa mitään todellista fyysistä kokemusta tai joka ei vastaa fysiikan lakeja. Tämän oppii erityisesti kaunokirjallisuutta lukiessa.
Kirjoitin työtä aamuun asti ja katselin ikkunasta ulos kaunista, hiljaista, lumentäyteistä ja valkoista talvimaisemaa. Jossain vaiheessa ystäväni tulivat baarista ja eräs heistä istui seuranani muutaman tunnin kun kirjoitin ja epäitsekkäästi hieroi hartioitani kunnes meni nukkumaan. Työni edistyi todella hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti