Hyväksyvän läsnäolon ajatus on sukua Tapio Malisen artikkelissaan ”Mikä helpotus: minua ei ole! – ei-minästä ja tyhjyydestä psykoterapiassa” esittämille ajatuksille sekä hyväksymis-omistautumisterapialle johon eräs kaverini Malisen ajatukset rinnasti. Lisäksi tämä sama ajatus näkyy myös Eckhart Tollen kirjassa Läsnäolon voima jota viime kesänä ehdin lukea n. 80 sivua.
Sillä kirjalla oli vaikutusta seuraavana yönä näkemääni uneen. Luin mm. Tollen ajatuksia siitä että ego haluaa pitää asiat kontrollissaan ja todennäköisesti vastustaa sitä ajatusta, että jokin kokemus ei ole koko eläminen. Seuraavana yönä näin unta Terminator 2-elokuvan tuhoajarobotista joka ajoi minua takaa pitkin kaupunkia. Se ei kuitenkaan saanut minua kiinni. Hähää ego.
Mikael Leiman jatkaa: ”Avuttomuus on ihmiselle yksi vaikeimmin kestettäviä kokemuksia, koska silloin hän väistämättä tarvitsee apua. Ellei hän voi luottaa avun läsnäoloon tai saatavuuteen, tilanne muuttuu sietämättömäksi. Hänen on vääjäämättä löydettävä siihen jokin suojautumiskeino, joka olosuhteista ja ihmisestä riippuen on jokin noista perustavoista tai niiden johdannainen.”
Voi olla, että tämä pitää usein paikkansa. Uskon kuitenkin että muutkin tavat ovat mahdollisia. Ainakin aikuisiällä, jos olen tarvinnut apua joltakulta ihmiseltä enkä ole sitä saanut, olen ajatellut että ”hoidan tämän asian sitten itse”. Samalla olen miettinyt, että pyrin toimimaan itse vastaisuudessa toisin, jos joku tarvitsee apuani. Mielestäni yritys muuntaa ikävät kokemukset toisenlaiseksi toiminnaksi omalta kohdalta on yksi mielekäs tapa suhtautua ikäviin kokemuksiin. Se on tietysti toinen asia, onnistuuko tämä yritys käytännön tasolla aina ja miten hyvin.
Lisäksi, ikävistäkin kokemuksista voi saada reflektiopintaa asiakastyötä ajatellen. Viimeisin ikävä hammaslääkärikokemukseni sai minut ajattelemaan väkivallan uhreja. Kun istuin hammaslääkärin tuolissa, olin avuton sillä hetkellä. Tarvittava toimenpide tehtiin ilman riittävää lääkitystä, sitä jatkettiin vaikka ilmaisin etten kestä kipua ja minua kiellettiin reagoimasta kipuun itselleni luonteenomaisella tavalla. Lisäksi, kun suussa on monta instrumenttia ja virheliikkeet voivat saada aikaan pahaa jälkeä, ei pysty puolustautumaan edes fyysisesti.
Toki tunsin itseni avuttomaksi. En kuitenkaan kokenut että se avuttomuus sinänsä olisi ollut sietämätöntä tai häpeällistä. Minusta terveydenhoitohenkilökuntaan on voitava luottaa. Jos ihminen ilmaisee kokevansa sietämätöntä kipua, siihen pitäisi suhtautua vakavasti. Kokemukseni ohittaminen johti kipushokkiin. Luottamukseni terveydenhuoltojärjestelmään yleisesti ottaen ei kuitenkaan karissut – pyöräilin terveysasemalta yths:lle luottaen siihen, että saan sieltä jotain apua. Jos sekään ei olisi onnistunut, sitten olisin jatkanut matkaa keskussairaalalle.
Jälkikäteen annoin kokemukselleni mielekkään merkityksen. Ajattelin niitä ihmisiä, jotka ovat joutuneet kärsimään kidutuksesta tai jatkuvasta fyysisestä väkivallasta. Oma toimenpiteeni oli kuitenkin terveydenhoitoa ja kesti lyhyen aikaa. Miltä mahtaakaan tuntua ihmisistä, jotka ovat joutuneet vankilaan vaikkapa toisinajattelun takia ja joita on säälimättömästi kidutettu vuosikausia? Sitä kokemusta ei voi tietenkään verrata hammaslääkärikäyntiini, mutta sain siitä kehollis-kokemuksellista, pientä kosketuspintaa siihen miltä väkivallan uhreista ehkä voi tuntua.
Se saattaa olla jotakin mitä on ehkä vaikea pelkästään sanallisesti tavoittaakaan – samoin kuin kipushokkia. Ehkä siitäkin kokemuksesta voi olla hyötyä asiakastyössä. Pidän mielekkäänä sitä fenomenologian ajatusta, että ruumiillisuudessa on jotakin erityistä ja että toisen kokemukseen eläytyminen ei voi täysin tapahtua tiedon varassa vaan siihen tarvitaan ruumiillista kokemuksellisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti