Ruumistamme on syntymästä lähtien mitattu, punnittu ja valvottu säännöllisesti. Lääketiede on asettanut kriteerit joiden valossa arvioimme, ajattelemme ja arvotamme ruumistamme. Monet tutkittavat puhuivatkin painohistoriastaan esimerkiksi painoindeksin tai jonkin muun sellaisen käsitteen kautta jota käytetään määrittelemään “normaali” ja “ylipainoinen”.
Osa tutkittavista halusi kertoa painonsa“todisteena” lihavuudestaan. Heille oli tärkeää tehdä erottelu oikeasti lihavien ja itsensä lihavaksi tuntevien välillä. Ärtymystä herättivät erityisesti sellaiset naiset, jotka puhuivat laihduttamisesta vaikka eivät olleet tutkittavien näkökulmasta lihavia.
Vaikka kaikki naiset voivat olla aidosti ahdistuneita painostaan, normaalipainoisilta naisilta puuttuu yksi olennainen kokemuksellinen ulottuvuus lihavana olemisesta. He tuottavat hoikkuuteen liittyvää “normaaliutta” asettamalla oman hoikan tai ei-lihavan ruumiinsa esimerkiksi lihavuudesta. Koska heillä on “hoikkuusetu”, heitä ei rangaista “lihavuudestaan” ja heillä on mahdollisuus “pelata” lihavuuden pelon kanssa vahvistaakseen hyväksyttävyyttään ja normaaliuttaan.
Tämä symbolinen puhe vahingoittaa lihavia ja trivialisoi todelliset negatiiviset sosiaaliset ja psykologiset seuraukset joita lihavat voivat joutua kokemaan. Harjusen mukaan näiden hoikkien naisten voisi tulkita tavoittelevan normaaliutta harjoittaen itserajoittamista ja lihavien naisten ärtymyksen aiheesta voisi tulkita ei-hyväksyväksi kannanotoksi normalisaatiopuheelle.
Foucaltin mukaan normalisoiva vallankäyttö on rakenteellista, tunkeutuvaa ja vaikeaa vastustaa. Se toteutuu usein ihmisten ruumiiden, vallan keskeisen aspektin, kautta. Biovallaksi (biopower) voidaan kutsua niitä useita tapoja joita käytetään rajoittamaan, kontrolloimaan ja säätelemään ruumista. Kaksi päätapaa ovat ruumiin muovaaminen rajoitusten ja hallintakeinojen avulla sekä säätelevä valta, joka liittyy väestötason kontrolliin, “väestön parhaaksi”.
Lihavuus on biovallan kohde sekä yksilö- että yhteisötasolla. Taistelu lihavuutta vastaan perustuu erikoistuneeseen tieteelliseen ja erikoisalaosaamiseen, esimerkiksi kuolleisuustilastojen käyttöön. Tavoitteena on edistää ja luoda hegemonisen diskurssin määrittelemää ideaalista terveyttä ja normaaliutta. Tämä tapahtuu tuottamalla yksilöitä jotka ovat vastuullisia, rationaalisia ja velvollisuudentuntoisia; yksilöitä jotka ovat sisäistäneet rajoitteet ja tulleet “normaaleiksi”. Vaikka kehosta on tullut henkilökohtainen muokkausprojekti, valinnan mahdollisuudet ovat usein näennäisiä: vain tietynlainen tapa muokata kehoa on hyväksyttävä.
Eräs esimerkki hegemonisesta lihavuusdiskurssista on mediassa ja muussa retoriikassa ilmeneveä spektaakkelimainen puhe “lihavuuskriisistä”. Se tarkoittaa globaalisti levinnyttä ideaa lihavuudesta tappajatautina. Tämä on saanut aikaan moraalisen paniikin jonka kohteena olevasta ilmiöstä tai ihmisryhmästä esitetty tieto yleisesti ottaen on usein ennakkoluuloista ja tuotettu kuva on yksinkertaistettu, stereotyyppinen ja liioiteltu.
Tämä muistuttaa uskonnollista ilmiötä: “Läskimaailmanloppu tulee! Oletko valmis?” Mieleeni tulee, että on eri asia onko jokin ilmiö epidemia vai onko jotakin ilmiötä kuvaava diskurssi epidemia. Jälkimmäinen voi tuottaa tunteen ensimmäisestä silloinkin kun se ei ole todellisuutta vastaava. Myös diskurssiin voi sairastua, se voi levitä epidemian tavoin ja silloin diskurssisairaudentunto olisi hyvästä.
Vaikka moraaliset paniikit ovat yleensä lyhytkestoisia, niiden seuraukset voivat olla kauaskantoisia. Harjunen kysyykin: Voisiko olla mahdollista, että innokkuus parantaa lihavuutta perustuu osittain ennakkoluuloiseen ajatteluun, suvaitsemattomuuteen ja kestämättömiin ideoihin “terveydestä” ja “normaaliudesta”? Tämä on mielestäni todella hyvä ja rohkea kysymys. Lihavuuden vaaroja on joskus liioiteltu. Laihdutukseen käytetyistä menetelmistä taas ei ole tarpeeksi tutkimustietoa. Jojo-laihduttaminen on yhdistetty moniin kielteisiin terveysvaikutuksiin jotka liitettiin aiemmin lihavuuteen.
Harjunen toteaakin kriittisesti, että lääketiede ei ole kyennyt ratkaisemaan lihavuusongelmaa, koska se ei ole koskaan ollut pelkästään lääketieteellinen ongelma. Jos jokin muu jatkuvasti kasvava “sairaus” olisi ollut näin pitkäkestoisen ja intensiivisen tutkimuksen kohteena ilman että sen hoitoon olisi löydetty tehokkaita ja pitkäaikaisia ratkaisuja, olisi yleensä vallitsevan paradigman tieteenalan pohjalta tehty tutkimus vakavasti kyseenalaistettu jo tieteenalan omien standardien mukaan.
Harjusen ehdotus on tutkia lihavuutta vammaisuuden sosiaalisen mallin avulla, sillä molemmat on käsitteellistetty ja ymmärretty samalla tavalla. Tämä voisi antaa mahdollisuuksia lihavuuden uudelleenkonstruointiin ja näkemiseen sosiaalisena aiheena.
Vammaisuuden sosiaalinen malli haastaa biomedikaalisen paradigman tuomalla esiin sen, että vammaisuus on sosiaalinen kategoria joka rakentuu tietynlaiseksi siksi, että yhteisö ei pysty vastaamaan vammaisten ihmisten tarpeisiin ja rakentaa esteitä heidän täyden yhteiskunnallisen osallistumisensa tielle. Vammainen ihminen nähdään vain vammansa kautta jota pidetään henkilökohtaisena ongelmana. Parannus vammaisten asemassa tapahtuukin sosiaalisen muutoksen kautta. Näitä ajatuksia voi soveltaa myös lihavuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti