Mikael Leimanin teksti jatkuu: ”On vielä tilanteita, joissa avuttomuuteen ei ole ketään vastaamassa. Jollei itse keksi, miten selvitä, tuhoutuminen on uhkaamassa. Avuttomuuteen liittyvät nöyryytyksen tai häpeän tunteet ovat yleensä tulosta kokemuksista, joissa on ollut avuton, mutta vastaus on ollut varauksellinen tai laiminlyövä. Olenko tässä nyt syyllistämässä vanhempia ja kasvattajia? Ehkä asian voi näinkin nähdä. Ihmisinä olemme kaikki yhteisesti vastuullisia toistemme ja itsemme hyvinvoinnista. On surullista, että se tällä hetkellä jakautuu yhteiskunnassamme kovin epätasaisesti. Esityksen pääsanoma on kuitenkin se, että ongelmallista käyttäytymistä voi olla hyvä tarkastella ongelmallisena suojautumistapana, jonka ihminen on kehittänyt selvitäkseen itselleen sietämättömästä tilanteesta. Yksi on avuttomuus muodossa tai toisessa.”
Mietin vanhempien ja kasvattajien syyllistämistä. Mikael Leiman toteaa myöhemmin, että lapsi omaksuu vanhempiensa suhtautumistavan asioihin. Palaan tähän asiaan kohta. Tässä vaiheessa kuitenkin totean, että mikäli ihminen on omaksunut vanhempiensa ja kasvattajiensa toimintamallit ja sitten itse vanhempana siirtää niitä tiedostamatta eteenpäin, voiko hänet syyllistää tästä?
Jos vanhempi on itse lapsena saanut kuulla tyytymättömiä, kriittisiä, kontrolloivia, ivallisia, mitätöiviä ja vihaisen hätääntyneitä vastauksia ilman että hänellä on ollut mahdollisuutta käsitellä näitä tiedostaen, onko syyllistäminen oikea tapa auttaa tällaista ihmistä vanhemmuudessa? Eikö syyllistäminen vain silloin toista tämän vanhemman omia lapsuuden kokemuksia? Ehkä joskus syyllistäminen voi olla hyväkin keino, tapa herätellä vanhempaa: katso mitä teet lapsellesi.
Olen samaa mieltä siitä, että ihmisinä olemme yhteisesti vastuullisia omasta ja toisten hyvinvoinnista. Vastuullisuus edellyttää kuitenkin jonkinlaista tietoisuutta siitä, mistä on vastuussa. Toki vanhempia voi ja tulee pitää vastuullisina lastensa hyvinvoinnista. Vastuullisuuden vaatimuksen ei kuitenkaan tarvitse liittyä syyllistämiseen. Ihmistä voi auttaa kehittämään vastuullisuuttaan ohjaavalla ja ymmärtävällä otteella. Tämä ei tarkoita sitä, että vanhemmuuden ja kasvatuksen mahdolliset ongelmakohdat ohitettaisiin, selitettäisiin pois tai että niitä ei otettaisi puheeksi tai että niihin ei suhtauduttaisi vakavasti. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, että vanhempaa autetaan sillä hinnalla että lapsi joutuu kärsimään.
Psykologilla on vastuuna pyrkimys inhimillisen kärsimyksen vähentämiseen. Tämä ei ole mikään helppo tehtävä. Joskus eri ihmisten edut voivat mennä ristiin ja voi tulla tilanteita, joissa on mahdotonta saavuttaa ratkaisuja jotka olisivat kaikkien osapuolten kannalta miellyttäviä. Itse näen asian niin, että psykologin tulee eturistiriitojen sattuessa ajatella kaikkein heikoimman ja puolustuskyvyttömimmän etua. Mietin tätä esimerkiksi lastensuojelun kannalta. On selvää, että jos tulee ilmi, että lasta pahoinpidellään tai käytetään hyväksi perheessään, asian ei voi antaa vain olla.
Mitä omaan kokemukseeni tulee, minusta ei tunnu hyvältä se ajatus, että vanhempani syyllistettäisiin niistä asioista joissa he eivät ole toimineet sen mukaan kuin psykologian asettaman ihmisen ideaalin mukaan pitäisi. Minulla on oikeus rakastaa vanhempiani ja antaa heille heidän virheensä anteeksi. Täydellisiä vanhempia ei ole ja tiedän, että vanhempani ovat yrittäneet parhaansa, rakastaneet minua siten kuin osaavat. Heidän lähtökohtansa elämään ovat myös olleet joiltakin osin vaikeat.
Kun olin pieni, äitini pelkäsi että minut otetaan häneltä pois. Hän teki parhaansa ollakseen hyvä vanhempi – hän mm. luki paljon kasvatusoppaita ja psykologian kirjoja ja yritti korjata toimintaansa kun havaitsi siinä puutteita. Äidilläni on itsekriittinen itsehavainta ja hän on hyvä sanallistamaan asioita. Olemme käyneet lukuisia keskusteluja lapsuudestani. Äitini ei ole ihminen, jolla olisi tarvetta peitellä virheitään ja ongelmia. Hän on hyvin rehellisesti ja tarkasti reflektoinut omaa toimintaansa ja pyytänyt moneen kertaan anteeksi tekemiään virheitä.
Olen sanonut antavani virheet anteeksi ja myös tarkoittanut sitä. En minäkään ollut täydellinen lapsi enkä ole täydellinen ihminen – sellaisia ei ole. Mielestäni kyky antaa anteeksi, pyytää anteeksi ja saada anteeksi ovat inhimillisesti tärkeiden peruskysymysten ytimessä. Siinä on mahdollisuus kokea tarvitsevansa ihmisiä, saada jotakin mitä tarvitsee ja myös havaita toisen ihmisen tarvitsevuus ja vastata siihen. Sitäpaitsi, sekä anteeksi antaminen että anteeksi saaminen tuntuvat hyvältä ja rakentavalta.
Äidilleni terveydenhuoltoon liittyvät kohtaamiset olivat aina pelottavia. Tämä surettaa minua ja tuntuu minusta pahalta. Olen sekä melankolinen että iloinen. Melankolia kumpuaa tästä syvästä elämän ajoittaisen surullisuuden kokemuksesta. Eikö se ole surullista, että ihminen joka on halunnut lapsen parikymmentä vuotta, lapsen saatuaan joutuu pelkäämään lapsen menetystä?
Äitini ei kai koskaan puhunut tästä pelostaan terveydenhuoltoalan ammattilaisille. Minusta tämä on psykologille hyvä tietää. Vanhempien mahdollisia pelkoja voi yrittää hälventää ja tukea heitä heidän vanhemmuudessaan. Uskon että se voi heijastua myönteisesti kasvatukseen ja vanhemmuuteen.
Mitä tulee lapsen kokemuksiin vanhemmastaan, mielestäni jokaisella on oikeus valita miten vanhempiinsa suhtautuu. Minä en voi sanoa kenellekään muulle, miten heidän tulee lapsuutensa ja vanhempansa kokea. Jos on tullut kaltoin kohdelluksi lapsena, viha ja suru ovat luonnollisia reaktioita ja voivat auttaa ihmistä suojaamaan rajojaan. Jos ihminen on joutunut kokemaan kärsimystä toisten ihmisten taholta, tämän kärsimystä kohdanneen puolesta ei voi eikä pidä yrittää antaa anteeksi – se on kärsimyksen vähättelyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti