Lihavan ruumiin subjektius jaetaan sisäiseen ja ulkoiseen. Hoikka, oikea “sisäinen” ruumis ansaitsee subjektiuden, kun taas lihava “ulkoinen” ruumis tekee siitä vaillinaisen. Lihavuus näyttäytyy “sisäisestä” henkilöstä erillisenä ominaisuutena, jonka eliminoiminen vasta mahdollistaa subjektiuden. Tämä lohkominen siirtyy myös lihavien ajatteluun: ruumis on lihava, mutta itse ei koskaan ole lihava. Tämä on ymmärettävää, sillä kun lihava ruumis erotetaan persoonasta, lihavuuden stigma on ehkä helpompi sietää.
Se, että katsoo olevansa ruumiin koosta huolimatta hoikka ihminen, on mahdollista tulkita myös pyrkimyksenä omaehtoiseen subjetiuteen. Jos katsotaan, että identiteetti ja subjektius kiinnittyvät ruumiiseen, lihavan ruumiillisuuden jatkuvalla kyseenalaistaminen voi aikaandaada sen, että lihavan voi olla vaikea tuntea olevansa subjekti.
Paradoksi on siinä, että lihavuus ymmärretään yleisesti ja aineistossa yksilötasolla väliaikaiseksi tilaksi vaikka todellisuudessa lihavuus on useimmille varsin pysyvä ominaisuus sekä ajallisesti että henkilökohtaisena kokemuksena myös mahdollisen laihtumisen jälkeen.
Kohtelu voi muuttua hyväksyvämmäksi mikä ei aina ole positiivinen kokemus - laihtunut voi joutua tekemään eräänlaista surutyötä joutuessaan kohtaamaan sen, että ei ole aiemmin tullut hyväksytyksi itsenään, vaikka oli kuvitellut niin. Asian käsittely voi viedä aikaa ja herättää voimakkaita tunteita.
Mietin miten tätä voisi tukea psykologin työssä. Samoin mietin sellaista tilannetta, että psykologin vastaanotolle tulee lihava ihminen joka haluaa laihduttaa. Onko psykologin tehtävä tällaisessa tilanteessa ensisijaisesti kannustaa muutokseen jos se lähtee yksilöstä itsestään vai pyrkiä vain välittämään kokemus ehdottomasta hyväksynnästä? Mietin myös lihavaa ihmistä, jonka laihdutus on onnistunut. Jos psykologi antaa tästä tavoitteiden saavuttamisesta myönteistä palautetta, onko se lopultakin hyvä vai huono asia? Voiko se osaltaan lisätä laihtuneen ihmisen surua?
Lihavuus merkitsee muutakin kuin vain ruumiin kokoa, se on monelle tärkeä osa itseä ja omaa ruumiillisuutta. Ongelmana näyttää olevan, että lihavuutta ei saa hyväksyä pysyvänä ominaisuutena eikä pitää osana omaa subjektiutta, vaikka se todellisuudessa tai väistämättä sitä olisikin. Lihava nainen tietää olevansa subjekti myös lihavana, mutta koska ympäristö kieltää hänen toimijuutensa, hän joutuu jatkuvasti elämään ristiriitaisessa ja subjektiutensa osittain kieltävässä välitilassa.
Yksi mahdollinen tapa päästä pois välitilasta voisi olla “ulostulo lihavana henkilönä”. Ulostulo lihavana edellyttää paitsi itsensä julkista nimeämistä lihavaksi myös lihavuuden tunnustamista tärkeäksi osaksi ruumiillista subjektiutta.
Yksi keskeinen tekijä lihavana ulostulossa tai lihavan identiteetin omaksumisessa on halu identifioitua toisiin lihaviin. Lihavan identiteetin omaksumisen myötä käsitys lihavuudesta usein politisoituu ja ihminen alkaa käsittää, että ongelman ydin ei aina välttämättä ole oma lihavuus vaan pikemminkin monet yhteiskunnalliset rakenteet, asenteet ja käytännöt, jotka rajoittavat lihavien elämää.
Lihavaksi identifioituminen voi olla vaikeaa ja monet vastustavat sitä painokkaasti. Monen tunteet ovat ristiriitaisia ja joskus tietoisuus omasta ruumiista on voimakkaampi. Lihavuuden merkitsevyys vaihtelee tilanteittain. Erityisesti tilanteet, joissa ruumis on korostuneesti esillä, kuten liikuntaa harrastaessa, tanssiessa, ravintolassa ja ulkona syödessä, voimistavat monen tunteita lihavuudesta. Subjekti heiluu oman ruumiin hyväksymisen ja torjumisen välillä, ja laihdutuspaineiden vahvuus vaihtelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti