Lihavuuden stigmatisoinnissa Harjusen alkupisteenä on Erving Goffamin malli stigmasta. Sen mukaan stigma on ominaisuus, joka heikentää henkilön sosiaalista statusta ja vaikuttaa kielteisesti sosiaaliseen identiteettiin ja käsitykseen omasta itsestä. Se, että stigman katsotaan johtuvan henkilön omasta käytöksestä tai elintavoista vahvistaa stigmaa.
Koska medikaalisen diskurssin mukaan vastuu painon kontrollista on henkilökohtainen ja länsimainen kulttuuri korostaa yksilön vapaata tahtoa ja valintoja, lihavuus nähdään itseaiheutettuna ongelmana ja lihavien ajatellaan kuuluvan suurempaan yhtenäiseen ihmisryhmään jolla on stigmatisoiva lääketieteellinen tila.
Stigmalla on sekä sosiaalisia että psykologisia seurauksia. Lihavien ihmisten oletetaan olevan samanlaisia elämäntyylivalinnoiltaan, terveydentilaltaan, persoonallisuudenpiirteiltään, ominaisuuksiltaan ja moraaliltaan joita luonnehtivat stereotyyppiset ja negatiiviset käsitykset.
Lihavaa ihmistä pidetään passiivisena, laiskana, tyhmänä, likaisena, itseään kontrolloimattomana ja rumana. Lihavuuden uskotaan kertovan erityisesti tahdonvoiman puutteesta ja moraalisesta rappiosta jotka ovat tuottaneet epäonnistumisen painon säätelyssä ja siten elämänhallinnassa. Tein pienen empiirisen kokeen ja katsoin Karjalan Heili-lehdestä seuranhakuilmoituksia (ei, minulla ei ole ilmoitusta siellä, löydän hyvin seuraa muutenkin). Joku mies oli laittanut: “Jos tunnet itsesi rumaksi ja lihavaksi naiseksi, ota yhteyttä.”
Nämä käsitykset voivat sisäistyä osaksi lihavan ihmisen kokemusmaailmaa ja niillä on myös suora yhteys lihavien kokemaan syrjintään ja huonoon kohteluun. Lihavat ihmiset kohtaavat lihavuuden stigman jokapäiväisessä sosiaalisessa ympäristössään, sosiaalisissa instituutioissa, henkilökohtaisissa suhteissaan ja mediassa. Ruumiin kokoon liittyvän normin rikkomisesta seuraavaa rangaistusta pidetään toisinaan jopa ansaittuna tai hyväksyttävänä. Ympäristön asenteellisuudesta ja syrjivistä käytännöistä syytetään niiden kohteeksi joutuvaa henkilöä itseään.
Vallitsevat, vihamieliset asenteet ja käsitykset konkretisoituvat jatkuvana huomautteluna, nimittelynä, syrjintänä, marginalisoimisena, kiusaamisena ja joskus jopa fyysisenä häirintänä. Julkista huomauttelua pidetään sallittuna ja häirintään osallistuvat niin tutut kuin tuntemattomatkin. Kuten eräs tutkittava totesi: “...on jo kansalaisvelvollisuus huomauttaa lihavalle sanomalla läski”.
Mieleeni tulee kirja-arvostelu Bachelardin kirjasta Tilan poetiikka jossa on esitetty kuvauksia kodista kuvittelun fenomenologian menetelmällä. Pesässä kotina “huipentuu - - luottamus maailmaan, se on samanaikaisesti hauras ja turvallinen. Näin se kertoo rauhasta suojattoman luonnon keskellä. Pesä on myös asumuksista intiimein; samoin kuin lintu painelee pesänsä ruumiillaan samoin vuoteeseen asettuva lapsi tekee kehollaan itselleen kotoisan tilan.” Ja “Pesässä “sikiö luo itselleen sylin”. Sama mielikuva menee vielä kauemmas alkuun kotilossa; siinä asumus syntyy erittämällä, antamalla rakennusaineen tihkua ympärille.”
Myös kieli kotina on samanaikaisesti sekä hauras että turvallinen, erityisesti jos ihminen kehittää oman kielensä, ilmaisutapansa omalle äänelleen. Kieli jaettuna kommunikaationa on hauras koti, sillä se on altis väärinymmärryksille ja virhetulkinnoille jotka etäännyttävät ihmisiä toisistaan. Toisaalta kieli on myös turvallinen paikka, se on jotakin joka on aina läsnä ja josta voi muokata omannäköisensä. Kieli on syli, ihmisyyden rakennusaine jonka voi antaa tihkua ympärille. Tämä on rinnastettavissa siihen Francoise Dolton ja Martti Siiralan ajatukseen että kieli on osa ihmistä.
Tältä pohjalta voi todeta, että ei ole ollenkaan merkityksetöntä, millaisia sanoja ihmiset sanovat toisilleen – niistä voi tulla osa ihmisen ruumiillisuutta. Tästä näkökulmasta lihavien ihmisten nimittely on kielellisen kotirauhan häirintää. Löytyykö kielestämme sellainen sanallinen tila lihaville ihmisille ja heidän subjektiudelleen, että he voivat kokea olevansa kotonaan ja turvassa ihmisyydessään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti