Tästä tuli mieleen oma kokemukseni peruskoulun yhdeksäsluokkalaisena. Olin ehkä hieman pyöreä, mutta painoindeksin mukaan ihan normaalipainoinen. Tästä huolimatta koulun terveydenhoitaja suositteli minulle pientä painonpudotusta. Ajattelin että paskat, ja otin seuraavassa ruokailussa erityisen ison annoksen ruokaa. Tämä oli hyvä valinta, sillä kasvoin seuraavan vuoden-parin aikana kuusi senttiä lisää pituutta. Veljelläni on samanlainen tarina. Joskus omapäisyydestä on hyötyäkin.
Mietin tässä yhteydessä koulupsykologin työtä. Koulupsykologi joutunee työskentelemään tiimissä johon kuuluvat myös koulun lääkäri, terveydenhoitaja ja opettajat. Miten psykologin tulisi toimia siinä tapauksessa, jos vastaanotolle tulee lihava lapsi, joka saa kuulla muilta terveydenhuoltoalan ammattilaisilta epäasiallista ja ihmisarvoa alentavaa huomauttelua painostaan?
Liikuntatunneista Harjunen totesi, että siellä arvioidaan ja arvotetaan sekä ruumiin suoritusta että ruumista suhteessa muihin jolloin luokittelu hyviin ja huonoihin ruumiisiin on väistämätöntä. Ruumiin kokoon perustuva syrjintä onkin liikuntatunneilla institutionaalisesti hyväksytty käytäntö.
Harjunen totesi väitöskirjassaan, että ruumiilla on keskeinen merkitys kun dominantit ryhmät määrittelevät ketkä ovat “toisia”. Ihmisryhmät jotka nähdään valtaapitävän ryhmän taholta puutteellisina, ovat aina vaarassa joutua kiusaamisen ja väkivallan kohteeksi. Kenestä tahansa voi tulla kiusaamisen kohde, sillä perusteluksi kiusaamiselle kelpaa mikä tahansa syy.
Tämä on mielestäni tärkeä huomio mitä tulee koulukiusaamiseen. Eräs opettaja päätyi valtakunnallisiin lehtiotsikoihin tokaistuaan, että kiusatut ovat huumorintajuttomia. Mitä hauskaa on siinä, että joku joutuu kohtaamaan nimittelyä ja syrjintää ruumiinpainon takia? Muistan kuinka yläasteellani sokea tyttö kulki käytävillä kepin kanssa. Kerran kuulin parin muun tytön sanovan, että heidän tekisi mieli laittaa keppi sokean eteen että hän kompastuisi. Missä kohtaa piti nauraa?
Luin erään sunnuntain Karjalaisesta häpeää koskevan kirjoituksen johon oli haastateltu vanhan koulukunnan psykoanalyytikkoa Pentti Ikosta. Hän tulkitsi koulukiusattujen kokemukset häpeä(raivon) kautta. Mielestäni selitys jäi puutteelliseksi. Kyllä kiusattu voi tuntea häpeääkin, mutta hän on sijaiskokija – tunne kuuluisi kiusaajalle. Lisäksi kiusatut tuntevat myös emotionaalista kipua joka tutkimusten mukaan näkyy samoilla aivoalueilla kuin fyysinen kipu.
Olen joskus miettinyt, onko kiusaamiskokemusten poisselittäminen yksilölähtöisesti esimerkiksi kiusatun häpeän käsitteellä jonkinlainen yhteisöllinen defenssi. Kenties se onkin yhteisö, joka on kyvytön tuntemaan häpeää siitä että joitakin sen jäseniä kiusataan ja siksi siirtää tämän kokemuksen yksilöön. Voi myös olla että kiusatun kokemukseen eläytyminen on liian tuskallista.
Väitöskirjan lihavien naisten kokemukset marginalisoinnista, syrjinnästä, nöyryytyksistä, nimittelystä jne. olivat karua luettavaa. Aineiston naiset tunsivat, että heidän ruumiinkoostaan on tullut heidän ainoa piirteensä ja että kaikki mitä he onnistuvat tai epäonnistuvat tekemään, riippuu heidän painostaan. Harjunen totesi, että samanlainen “vähentyneen identiteetin” kokemus on esim. monilla vammaisilla. Tästä kaikesta minulle tuli surullinen ja vihainen olo.
Samalla muistin erään oman häpeää ja syyllisyyttä herättävän muistoni joka välillä tulee mieleeni vaikka asiasta on yli kaksikymmentä vuotta. Alle kouluikäisenä leikimme ryhmässä, jossa oli mukana yksi hieman lihava tyttö. Muistan kuinka otin häntä kädestä ja samaan aikaan sanoin häntä läskiksi useampaan kertaan. Tarkoitin sen hyväksyväksi kommentiksi ja olin itsekin varmaan yhtä “läski”. Toivon todella että tuolle tytölle ei jäänyt tapahtuneesta pysyvää tunnetta ruumiin kelpaamattomuudesta. Jos tapaisin tuon tytön, pyytäisin häneltä anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti