Viimeisen parin viikon sisään minulle on tullut pari kissaa kylään. Ensimmäinen, valkoinen, tuli kylään siten että olin parvekkeella ja näin kissan toisen parvekkeen kaiteella. Pidin hieman ääntä että se huomaisi minut. Kissa huomasi. Se naukaisi, hyppäsi kaiteelta alas ja käveli muitta mutkitta suoraan parvekkeeni ovesta sisään. Se kierteli hetken paikkoja tutkivasti (erityisesti keittiön tiskipöytä oli mielenkiintoinen) ja lähti sitten pois.
Noin viikkoa myöhemmin kirjoitin myöhään yöllä väitöskirjaesittelyä jonka piti olla valmis seuraavana päivänä. Avatessani parvekkeen oven tuli toinen kissa parvekkeelleni ja sitten suoraan ovesta sisään. Myös tämä kissa kierteli paikkoja tutkivasti kuten toinen, aiempi kissavieras.
Tämä kissa ei tosin halunnut lähteä enää ulos mikä on ymmärrettävää sillä ulkona oli pakkasta. Monta kertaa kissa kyllä meni ulko-ovelle ja kääntyi taas takaisin. Pidin ovea auki hytisten ja odottelin kissan tekevän päätöksen. Kissakäyttäytyminen on hyvä kärsivällisyystesti ja kissakäyttäytymiseen sovittautuminen hyvä kärsivällisyysharjoite: kuinka kauan jaksaa seistä pakkasella avoinna olevan ulko-oven ääressä ja odottaa, että kissa päättää haluaako se ulos vai ei.
Lopulta kissa meni ulko-ovesta ulos. Sitten kului pari minuuttia ja kuului "nau". Kissa oli parvekkeen oven takana ja halusi takaisin sisään. Päästin kissan sisään, eihän sitä nyt voinut pakkaseenkaan jättää ja sitä paitsi oli ihanaa kun oli eläin talossa pitkästä aikaa.
Istuin nojatuoliin ja aion ottaa läppärin syliini ja jatkaa kirjoittamista. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä kissa hyppäsi syliini. Se päätti pitää minua hetken keinoemonaan. Se kiehnäsi sylissäni sekä laittoi päänsä kainalooni ja alkoi "leipoa" tassuillaan - tapa joka aikuisella kissalla säilyy pentuajoilta. Kissanpennut "leipovat" tassuillaan emoaan silloin kun emo imettää niitä.
Kissa kehräsi ja kääntyi lopuksi selälleen. Melkoinen luottamuksen osoitus. Rapsutin sitä vatsasta. Sitten se käpertyi kerälle syliini nukkumaan. Annoin läppärin olla lattialla ja kissan sylissä - mielestäni tämä oli oikea järjestys.
Se kissa oli hurmaava. Niin utelias, kaunis, luottavainen... Se leimautui minuun ja seurasi ulos parvekkeelle, vessaan, kahvinkeittoon, nuoli käteni ja naamani puhtaaksi... Se oli kyllä selvästi hyvin pidetty kotikissa. Päättelin sen siitä, että se aluksi luonnollisesti aristeli hieman mutta tuli pian luottavaisesti lähelle. Lisäksi sen turkki oli pehmeä, kiiltävä ja hyvässä kunnossa samoin kuin sen kynnet jne.
Kun kissa käpertyi pehmeälle kehräävälle kerälle syliini ja katsoi silmiini luottavaisesti kirkkailla, sielukkailla silmillään, tuntui siltä että sulan siihen tuoliin. Esseeni kirjoittaminen jäi moneksi tunniksi kesken ja jouduin lopulta lähtemään nukkumatta suoraan abipäiville oppiainettamme esittelemään. Silti minua vain hymyilytti ja olo oli endorfiininen: elämä on ihanaa, titityy. Sellainen lempeänpöhkönhöperönlöperö olotila.
Osa tuon kokemuksen onnellisuudesta tuli yhteyden kokemuksesta ja luottamuksesta jota kissa minulle osoitti. Eläimet ovat mielestäni hyviä ihmisten arvioijia, sillä ne keskittyvät siihen mikä on ihmisessä olennaista. Eläimet eivät ota arvioinnissaan huomioon ihmisen elämänhistoriaa, koulutusta, tulotasoa, oppiarvoa, ulkonäköä, titteleitä, vaatetusta...
Eläimet arvioivat ihmistä sellaisena kuin hänen koko olemuksensa sillä hetkellä todellistuu. Siksi minulle on erityisen mieluisaa se, että olento joka on sillä hetkellä suhteessa minuun pienempi ja avuttomampi (kuten kissa joka on sylissäni mahapuoli ylöspäin), osoittaa luottamusta, hyväksyntää ja läheisyyttä. Pidän sitä suuressa arvossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti