Luin juuri Mikael Leimanin kirjoituksen avuttomuudesta ja häpeästä. Luen mielelläni hänen kirjoituksiaan, sillä ne inspiroivat ajatteluani. Ajattelin myös kommentoida tämän kirjoituksen ajatuksia. En ole ihan varma, liittyykö tämä kirjoitus nimenomaan psykoterapiakontekstiin. Itse ajattelin ja kommentoin tätä ihan yleisinhimilliseltä ja henkilökohtais-kokemukselliselta kannalta.
Kirjoituksessa todetaan, että ”On olemassa kolme tapaa suojautua vaaralta tai sietämättömältä tilanteelta: kamppailla, paeta tai luovuttaa ja lamaantua. Nämä perustavat ovat samat kuin eläinkunnassa yleensä. Ihmisillä ne kuitenkin toteutuvat sosiaalisesti kehittyneissä ja usein symbolisissa ilmimuodoissa. Ihmisellä vaara voi myös olla jotakin mielessä olevaa. Kun ihminen käyttäytyy hankalasti, vetäytyy kontakteista, turvautuu päihteisiin tai saa mielenterveyden häiriön oireita, emme tule ajatelleeksi, että kyse voi olla vastauksesta sietämättömään kokemukseen tai tilanteeseen. Se on usein näkymätön ihmiselle itselleenkin, saati sitten häntä ulkopuolelta havaitsevalle.”
Mielestäni eläinten käyttäytymismalleja ei voi suoraan soveltaa ihmiseen. Ensimmäinen syy tähän on se, että vaikka ihminen onkin eläin, ihmisellä on kuitenkin mahdollisuus kehittyneeseen itsereflektiiviseen tietoisuuteen ja korkealaatuiseen symboliseen kommunikaatioon niin suhteessa itseensä kuin toisiin ihmisiinkin, juuri tuon kirjoituksessa mainitun sosiaalisuuden ja symbolisten muotojen käytön takia.
Toinen syy on se, että eläinten käyttäytymismallit on jo esitulkittu ihmisen kokemusmaailman pohjalta. Se, miten tulkitsemme eläinten käyttäytymistä ja minkälaisia nimiä niiden toiminnalle ja olemiselle annamme, kertoo myös meistä ihmisistä. Inhimillisesti esitulkittua eläinten käyttäytymistä ei siksi voi pitää ainoana eikä täysin objektiivisena perustana ihmisen toiminnan tulkitsemiselle.
Mikael Leiman puhuu vaaralta tai sietämättömältä tilanteelta suojautumiselta. En ole ihan varma siitä, pyrkivätkö kaikki ihmiset aina tai ensisijaisesti suojautumaan epämiellyttäviltäkään kokemuksilta. Siksi haluankin lisätä tuohon kolmeen tapaan vielä toiset kolme: hyväksyvän läsnäolon, toiminnan suuntaamisen johonkin muuhun kuin sietämättömän tunteen aiheuttavaan tekijään sekä pyrkimyksen joko muuttaa tai muuntaa omaa kokemusta ja/tai ympäristöä. Uskon että näitä tapoja suhtautua erilaisiin kokemuksiin voi olla vielä useampiakin.
Erityisesti hyväksyvä läsnäolo on tapa josta ei mielestäni psykologiassa puhuta riittävästi. Aina ei ole mahdollista tai mielekästä kamppailla, paeta tai luovuttaa ja lamaantua. Ne eivät myöskään ole ihmisen ainoat tavat suhtautua johonkin vaikeaan, vaaralliseen tai sietämättömään tunteeseen, asiaan, ajatukseen tai tilanteeseen.
Oma kokemukseni on, että pidän erilaisten tunteiden kokemisesta enkä yleensä koe oloani avuttomaksi niiden äärellä. Tämä pitää paikkansa niin miellyttävien kuin epämiellyttävienkin tunteiden suhteen. Tähän on monta syytä. Ensinnäkin erilaiset tunteet kuuluvat perusinhimilliseen elämänmenoon. En usko, että on mahdollista elää elämäänsä kokematta koskaan tunteita jotka eivät kokemushetkellä tunnu hyvältä.
Toisekseen epämiellyttävätkin tunteet ovat tärkeitä toiminnan ohjauksessa, persoonan kehittämisessä ja ympäristön arvioinnissa. Joskus juuri epämiellyttävä tunne on ”oikea” vastaus senhetkiseen elämäntilanteeseen, omaan toimintaan, elinympäristöön jne. Kolmannekseen ajattelen, että epämiellyttävätkin tunteet ovat tärkeää kokemusta tulevalle psykologille. Tieto ei ole kaikki – myös kokemuksella on merkitystä.
Minulla on myös useampi tapa tunteiden käsittelyyn. Jos tunnetilani on epämiellyttävä, käyn ensin läpi henkilökohtaiseen tavalliseen elämääni liittyvän tarkistuslistan: olenko nukkunut, syönyt ja liikkunut riittävästi? Olenko jakanut aikani sopivasti sosiaalisen vuorovaikutuksen ja yksin olemisen suhteen? Jne. Kutsun tätä perusasia-akkujen latauksen tarkistamiseksi. Jos jokin kohdista ei ole toteutunut sopivalla tavalla, teen asianmukaiset korjaavat toimet ja sitten tarkistan uudelleen, onko oloni vielä epämiellyttävä. Yleensä ei ole.
Lisäksi voin yksinkertaisesti antaa epämiellyttävänkin tunteen olla, nimetä sen ja vain antaa tunteen olla. Yleensä voimakkaatkaan tunteet eivät kuitenkaan ole niin pitkäkestoisia ettei niitä voisi sietää. Tunteisiin suhtautumisessa auttaa niiden asettaminen laajempaan kontekstiin. Jos koen nyt jonkin epämiellyttävän tunteen, minulla ei kuitenkaan ole perusteltua syytä olettaa että se jatkuisi vuosikausia. Lisäksi tunteet liittyvät johonkin asiaan, ihmiseen, kokemukseen, tilanteeseen tai ympäristöön. Ajattelun avulla voi tunnistaa, mihin mikäkin tunne liittyy ja sitten voi tietoisesti vaihtaa epämiellyttävän tunteen aiheuttavan ajattelun kohdetta.
Tämä ei tarkoita sitä, että en ottaisi jotakin epämiellyttävää tunnetta käsittelyyn. Epämiellyttäviä tunteita voi kuitenkin käsitellä ajan kanssa. Usein ajallinen etäisyys tekee käsittelyn helpommaksi. Lisäksi, minua ei haittaa se, että välillä koen esimerkiksi joihinkin elämänhistoriani muistoihin liittyviä epämiellyttäviä tunteita, sillä en koe tarpeelliseksi yrittää poistaa tätä kokemusta. Ajattelen, että minulle on hyväksi pitää muistissa epämiellyttäviä kokemuksia, tunteita ja ajatuksia. En koe tarpeelliseksi poistaa niitä.
Käsittelemisen lisäksi on tärkeää myös huolehtia elämän jatkuvuudesta. Yksi tunnekokemus ei ole koko elämän sisältö vaan ainoastaan yksi osa sitä. Vaikka pyrin kokemaan ja käsittelemään tunteita mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, jokin tunnekokemus ei ole kuitenkaan sama asia kuin koko minä tai koko olemassaoloni. Minuus ja olemassaolo eivät palaudu yhteen kokemuksen aspektiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti