Jatkan Mikael Leimanin tekstistä. ”Kaikki aloitamme elämämme avuttomuudessa, sillä vauva on syntyessään täysin riippuvainen muiden huolenpidosta. Kun se on kohdallaan, vauvalle kehittyy muutaman kuukauden kuluessa luottavaisuus siihen, että maailma vastaa. Hänelle kehittyy myös varhainen toimijuuden kokemus. Se on sikäli illusorinen, että vauvan toimijuus on edelleen hoitavien aikuisten oikein ajoitetun toiminnan varassa.”
”Luottavaisuus ja toimijuuden kokemus ovat edellytyksiä, joiden avulla vauva vähitellen alkaa tutustua elinympäristönsä ihmisiin, esineisiin ja tapahtumiin. Niiden pohjalta hän uskaltautuu tutkimaan maailmaansa aktiivisesti ja vähitellen itsenäisesti. Entä, jos nämä edellytykset eivät täyty? Kohdallinen huolenpito on vain yksi monista tavoista, joilla avuttomuuteen voidaan vastata. Tyytymätön kriittisyys on aika tavallinen vastaus: ”Mikäs itkuiikka sinä olet?” Vihainen hätääntyminen on sekin yleistä: ”Pitikö sinun mennä sille laudalle keikkumaan?!!”, kun lapsi kompastuu ja saa verinaarmuja polveen. Ivallinen ja mitätöivä vastaus on torjuvan suhtautumisen esiaste: ”Vai on muka yritetty.” Huolenpito voi olla myös kriittistä ja kontrolloivaa: ”Pane paha asialle, mene itse perässä.””
Ihmisestä ei tietenkään kehity ihmistä sanan nykymerkityksessä ilman toisia ihmisiä. Vauva on kyllä avuton – hän kuolee ilman hoivaa ja toimijuus on toisten varassa. Luottamusta ja toimijuuden kokemusta tarvitaan ympäristön tutkimiseen. Vanhempien vastausta joka on luonteeltaan tyytymättömän kriittinen, vihaisen hätääntynyt, ivallinen ja mitätöivä tai kriittinen ja kontrolloiva, ei voitane pitää kehitystä edesauttavina tekijöinä. On hyvä tuoda esiin tällaiset ilmiöt ja todeta niiden mahdollinen haitallinen vaikutus lapsen kasvulle ja kehitykselle.
Jäin kuitenkin miettimään seuraavia asioita. Nykypsykologiassa on se käsitys, että vauva suuntautuu nimenomaan hoitaviin aikuisiin ja että ympäristön tutkiminen on mahdollista vasta kun luottavaisuus ja toimijuus on saavutettu. Entä jos nämä ovatkin vuorovaikutteisia prosesseja?
Aktiivinen toiminta ei ole ainoa keino tutkia ympäristöä. Myös havainnointi on sitä. Entä jos vauva suuntautuukin myös ympäristön tutkimiseen havainnoimalla heti alusta lähtien? Muistelen erästä tutkimusta, jossa oli todettu, että vauva tunnistaa syntymänsä jälkeen esimerkiksi musiikkia, jota hän on kuullut kohdussa.
Entä jos perusturvallisuus rakentuukin paitsi vauvan suhteesta häntä hoitaviin aikuisiin, myös vauvan suhteessa hänen ympäristöönsä? Eikö turvallinen ja pysyvä fyysinen ympäristö – kuten turvallisuuden tunnetta tuottavan musiikin kuuleminen – voi ollenkaan paikata puutteita sosiaalisessa vuorovaikutuksessa? En nyt tällä kysymyksellä tarkoita väittää, että vuorovaikutuksen ihmisen kanssa voisi korvata vuorovaikutuksella asioiden kanssa.
Eikö ole mahdollista, että jos lapsi ei saa turvallista vuorovaikutuskokemusta yhden vanhemman kanssa, hän voi kuitenkin saada sen toisen vanhemman tai jonkun muun ihmisen – kuten sisaruksen tai muun sukulaisen kanssa?
Jäin myös miettimään kysymystä oikein ajoitetusta toiminnasta. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Ajattelen, että ihmisten kokemukset ajasta voivat poiketa toisistaan. Aika subjektiivisena, sisäisenä, virtaavana tietoisuuden kokemuksena on eri asia kuin kronologinen aika ja aika mitattuna. Voisiko oikein ajoitettu toiminta siis tarkoittaa sitä, että hoitava aikuinen osaa sovittautua vauvan ajan kokemukseen?
Olen miettinyt tätä kysymystä ajasta aiemminkin. Eräs ystäväni joka lukee sekä minun että Mikael Leimanin blogeja, esitti sellaisen ajatuksen että meillä on ero aikakäsityksessä. Luulen että ystäväni saattaa olla oikeassa. Hän esitti ajatuksensa tämän Mikael Leimanin Itseriittoisuus-blogikirjoituksessa esitetystä toteamuksesta ”Miten sitä pystyy kahdessa kuukaudessa pyyhkimään tunteistaan useamman vuoden suhteen järkyttävän kariutumisen jättämät jäljet?”
Minun kokemusmaailmassani se, onko jostakin asiasta tai tapahtumasta kaksi kuukautta (tai kolme vuotta tai viisi päivää), ei kerro paljonkaan. Kokemukseni ajasta ei noudata kovin paljon kronologista aikakäsitystä. Tai ainakin siihen kuuluu paljon muitakin elementtejä kuten kokemus elämän laadusta, tapahtuneiden asioiden määrä, laatu ja sisältö jne. Lisäksi ajan kokemukseen vaikuttavat erilaiset oppimiskokemukset. Aika tuntuu toisenlaiselta sellaisella aikavälillä, jolla ajattelussani on tapahtunut jonkinlainen laadullinen muutos. Esimerkiksi flow-kokemus - joka on tietoisuutta uudelleenorganisoiva - muuttaa ajan kokemista. Lisäksi aikakokemukseni saattaa vaihdella sosiaalisen seuran, vuorokauden hetken, vuodenajan, muun ympäristön ja vireystilan mukaan.
Minusta olisi mielenkiintoista tietää, minkälaisia aikakokemuksia ihmisillä on ja mihin kokemus ajasta perustuu. Löytyisikö erilaisia tyypillisiä aikakäsityksiä? Mitkä olisivat niille yhteisiä tekijöitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti